Perinteistä ja kokeilevaa proosaa

Aleksis Salusjärvi | April 21st, 2014 - 14:52

Romaaniperinteeseen tukeutuva kerronta kohtasi kokeilevan proosan Prosak-klubilla. Kokeileva voitti.

 

Marissa Mehr lukee romaaniaan Veristen varjojen ooppera

Marissa Mehr lukee romaaniaan Veristen varjojen ooppera

 

Marissa Mehrin Veristen varjojen ooppera on klassinen romaani kaikilla mittapuilla. Päähenkilöt ovat ranskalainen Juliette ja venäläinen Dimitri, kulttuurihistoria ja klassinen sivistys ovat romaanin taikinaa ja täytteenä toimii ooppera. 1800-luvun romaaniperinne asettuu siten Mehrin romaanissa taustapeilitavoitteeksi, missä hän kuulemani perusteella (NVL:n Prosak Kansallisteatterin Lavaklubilla) onnistuukin verrattain hyvin.

 

Mehr kertoi halunneensa kirjailijaksi jo ennen kuin osasi lukea: “Vaadin sukulaisiani kirjoittamaan sanelustani. Soitin kustantamoihin ja lähetin kirjeitä, ja kerroin minkälaisia kirjoja minulta olisi tulossa. Tammessa työskenteli tuolloin Marjo-niminen kustannustoimittaja, jolle lähetin 5-vuotiaana tekstejäni. Marjo selitti minulle kärsivällisesti, painaako Tammi värikuvia lastenkirjoihin. Hän otti minut erittäin tosissaan.”

 

Mehr ei ole kulttuurikodista, mutta ihaili lapsena kirjoja ja klassista musiikkia:

“Kotona kuunneltiin poppia radiosta, mutta ignoroin sen. Klassinen musiikki kiinnosti. Halusin suuria tunteita, ja minua pidettiin hulluna taiteilijasieluna. En ole opiskellut klassista musiikkia. Uskon että intohimolla pääsee pitkälle, en tarvitse muodollista koulutusta. Olen kuunnellut yli 10 vuotta klassista musiikkia päivittäin.”

 

Mehr luki tekstiään hieman takellellen ja monotonisesti. Proosan ilmeikkyys ei artikuloitunut hänen äänessään, mikä jossain määrin sopi aihemaailmaan. Klassisen sivistyksen kirjalliset kokemukset kun tuppaavat olemaan paperinmakuisia, semminkin kun niitä verevöitetään viettimaailman impulsseilla.

 

Romaanin päähenkilö Juliette on sivistynyt ranskalainen viehättävä nainen, joka lähtee Venäjälle pakomatkalle omasta elämästään. Siellä hän tapaa Dimitrin, venäläisen baritonin. Seuraa intohimoinen rakastuminen. Juliette mittaa kulmaviivaimella Dimitrin isoa kyömynenää. “Se oli kaunein kyömyllinen nenä minkä Juliette oli nähnyt … Mutta kuitenkin iho oli pehmeää, lähes silkkistä … Hän pelkäsi nenän menevän kosketuksesta pilalle … Julietten teki mieli nuolaista sitä.”

 

Proosaa kontekstoidaan kulttuurihistoriaan, ja havaintoja reunustavat brodskyt ja tsaikovskit. Lopputuloksena on aistillista sivistyskirjallisuutta, jonkinlaista kultivoitunutta chicklitiä.

 

Aistillisuutta kuvataan etenkin oopperan yhteydessä: “Kun Dimitri esiintyi, Juliette ei ollut tuntea häntä … Lavan ulkopuolella hillitty mies … Näyttämölle noustessaan Dimitri koki lähes eläimellisen muodonmuutoksen … Eläimellisyys, itsekontrollin menetys … Kirottu mutta samalla kiihottava intohimon sirkus, se oli kuin vuosia odotettu orgasmi.”

 

Kulttuurihistoriaa avataan kokemukselliselle tasolle, jossa Juliette edustaa kokevaa minää fantasiamaailmoihinsa saakka. Lukunäytteiden perusteella jäi vielä epäselväksi, onko romaanissa mitään nykyihmisen elämään sijoittuvaa, vai toimiiko se historiallisena eskapismina. Kirja sijoittuu 1990-luvun puoliväliin ja kaunotaiteen kehys intohimojen käsittelyssä on turvallisin mahdollinen. Mikään himon muoto tai mikään esto tai turhautuminen tai impulssi ei jää irralliseksi osallistuessaan traditioon. Kokemukset eivät siten ole paljaita, vaan kirjallisia. Niillä on jo valmiiksi symbolimuoto, mikä vähentää kiinnostustani niitä kohtaan. Selittely ja selitykset vesittävät kokemusta.

 

Mehrin eduksi on sanottava, että hänen kielensä vaikutti hiotulta ja tarkalta. Tautologiaa ja keinotekoisen raskaita virkkeitä en kuullut yhtäkään. Kieli on korutonta ja ilmaisuvoimaista, ja kulttuurihistoriakonteksti vaikuttaa romaanimaailman näkökulmasta motivoidulta.

 

*

 

Juha Hurme lukee Nyljettyjä ajatuksia.

Juha Hurme lukee Nyljettyjä ajatuksia.

Juha Hurme luki Nyljettyjä ajatuksia -romaaniaan, joka vaikuttaa hänen kirjalliselta päätyöltä. Hurme kertoi kirjoittavansa selvittääkseen itselleen mistä maailmassa on kysymys, “maailma on monimutkainen paikka”.

 

Nyljettyjen ajatusten kirjoittaminen alkoi 1988. Romaani kertoo Aimon ja Köpin soutumatkasta Kustavista Hailuotoon. Teoksen jujuna on, että siinä käsitellään merkittävä määrä taidehistoriaa, ja lopussa on jopa aakkosellinen hakemisto. Hurme kutsuukin kirjaansa sudenpentujen käsikirjaksi, jota voi käyttää hakuteoksena.

 

Hurme aloitti lukemisen Kokkolan oopperasta, jonne romaanin päähenkilöt ovat matkalla. Kehyksenä on Sakari Pälsi, jota Hurme pitää yhtenä merkittävimmistä suomalaiskirjailijoista. Lukunäytteessään hän kirjoitti auki teatterikäsityksensä, jossa todellisuus ja illuusio asettuvat vastakkain: “Eno oli teatterinäyttelijä ja antoi ampua itsensä kuoliaaksi ja ripustaa itsensä hirsipuuhun joka ikinen ilta siellä kaupunginteatterissa … Teatteri on välillä erehdyttävästi todellisuuden näköistä … ja todellistahan se on … Että osuu tomaatilla tai kananmunalla näyttelijään … Myös tyhmä esitys on omiaan muistuttamaan että kyllä tämä tilanne on todellinen … Teatterin harjoittelu tapahtuu normaalilla työajalla silloin kuin katsojatkin ovat töissä … Ja esitykset ovat illalla katsojien vapaa-ajalla … Teatterin tekijä ei koskaan ole vapaalla eikä ansaitse mitään.”

 

Hurme halusi kirjoittaa myönteisen kirjan. Hänen mukaansa 10 vuoden ajan valittaminen ja marina ovat muodostuneet päällekäyväksi tyylilajiksi julkisessa keskustelussa (journalismi ja politiikka kirjallisuuden lisäksi). Aimo ja Köpi eivät ole optimisteja, mutta he suhtautuvat asioihin leppoisasti. “Ihmisen elämä on yhtä helvettiä, ja kuolema on ainoa varmuus. Siksi ainoa oikea tapa suhtautua elämään on rauhallinen ja leppoisa.”

 

Nyljettyjen ajatusten kehyksenä toimiva soutumatkalla on todellinen tausta. Hurme souti matkan ystävänsä kanssa 2011. Matka kesti kolme viikkoa. “Se onnistui siksi että olemme tehneet tällaisia retkiä. 4,5 metrinen veneeni on merivaelluksia varten veistetty. Jäi sellainen olo kun päästiin perille, että olisimme voineet jatkaa matkaa. Aimo istuu täällä yleisössä, en paljasta kuka hän on, hän on ujo ihminen, tavattoman hieno ihminen.”

 

Illan hienoimman tekstikatkelman Hurme luki kohdasta, jossa päähenkilöt vaipuvat filosofiseen tilaan. Köpi pyytää Aimoa pitämään puheen muijalle:

“Oletetaan ihminen … nuori nainen … asukoon Suomessa … aivan sama onko työtön … lesbo vai hetero … aivan sama minkä näköinen mutta sisäisesti hän on kaunis … sinun Aimo pitäisi pitää hänelle puhe … mitä sanoisit muijalle?

Sanoisin että kuulepa muija, on korkea aika terästäytyä … älä ajattele ikinä olevasi tyhmä tai viisas, ajattele olevasi jotain siltä väliltä … Pahimmat esteesi matkalla ovat pysähtyneet olennot … He ovat vaarallisia … jokaiselle joka haluaa oppia ja tietää … Eksy oudoille syrjäpoluille … iloitse menettäessäsi varmuuksia … Elämästä saa enemmän irti jos on hiukan kaistapäinen … Suurimman osan maailman asioista voi ohittaa … tärkeintä on matkanteko ja vaarallisinta pysähtyminen, seisovassa vedessä muhii myrkky … Älä kavahda helvettiä, muija … Paratiisissa ajatteleminen on tarpeetonta … Ongelmat ovat syy elää … Kulunut sana on vaarallinen kuin tylsä puukko, se lipsahtaa, sillä tulee helposti vahinkoa … Suostu seisomaan vain niiden joukoissa, jotka eivät suostu seisomaan missään joukoissa.”

 

*

 

Hurmeen luennan päätteeksi iltaa isännöineen Marko Gustafssonin kustantajalta romaanista saama dummy-vedos arvottiin yleisön kesken, ja voitin tuon nipun silkalla röyhkeydelläni.

 

Aiemmista Prosakeista poiketen molemmat kirjailijat lukivat neljä lyhyttä katkelmaa romaaneistaan, joiden välissä oli haastatteluja. Proosan maailman kannalta lukusessiot tuntuivat aivan liian lyhyiltä. Molempien kirjailijoiden kieli alkoi elää lukiessa ja virkkeiden syötit ja odotukset saivat odottamaan enemmän kuin kuulimme. Hyvää proosaa pitää lukea enemmän kuin pari liuskaa kerrallaan.

 

 

 

11 kommenttia

  1. Maaria Pääjärvi says:

    Voisitko kirjoittaa vielä muutaman arvottavan lauseen Hurmeen proosasta? Jäin kaipaamaan sun käsitystä!

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Mä olen itse asiassa kirjoittanut Hurmeesta kirjailijana artikkelia jo pari vuotta, kun innostuin hänen kielellisestä maailmastaan Volvo Amazonista lähtien. Teatterimainen proosa, jossa verbit rakentavat gag-tyyppisiä anekdootteja ja brechtiläisiin yksityiskohtiin kiteytyvää gestustodellisuutta kiehtoo minua vietävästi. Siinä on kosketuskohtia Jouko Turkan proosaan, jolla myös on kielellisen tapahtuman luonne.

      Palaan tähän asiaan, jahka saan Nyljetyt ajatukset luettua – virittelen jutun julkaisemista aiheesta paraikaa.

      Mitä itse ajattelet Hurmeesta prosaistina?

      • Maaria Pääjärvi says:

        Mä luin Puupään tossa pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa, ja luettuani sen itsekseni luin kaikille ääneen katkelmia, jotka vaan viitsi kuunnella. Yleensä viitsivät. Mulla on se pikkunippu Nyljettyjä ajatuksia (jaettiin paikan päällä), ja mä oon siitä tosi innoissani, koska oon ajatellut vuosia, että tuolla tavalla rakennetun kirjan pitäis olla olemassa, siis tavallaan kirjallisuushistoria pitäis rakentaa fiktiona. Odottelen just arvostelukappalettani.

        Juuri tuo kuvaus, jonka annat (gagit, detaljit, eleet, kielellinen tapahtuma), selittää todella hyvin sitä, miten Hurmeen proosa toimii. Mä pidän siitä, kun tekstissä tapahtuu koko ajan, siten lukeminen lunastuu koko ajan. Ei pelkoa siitä, ettei tämä johda mihinkään, koska se johtaa käytännössä koko ajan, sekä lyhyessä (esim. kappale) ja pitkässä (luku, osa, koko kirja) mitassa.

        Mun kannalta Hurmeen kuvaama maailma taas on yleensä tosi äijämäinen, ja en tarkoita tällä nyt mitään negatiivista, se vana on sukupuolen määrittämää. Mutta tällä argumentilla yleisöstä kysyttiin, että kun Hurme on tehnyt teatteriin suurmiesnäytelmiä, niin eikö suurnaispuolta vois olla myös. Hurmeen vastaus, mun muistiinpanoissa, menee näin: ”Sovinistisen kulttuurin mallit pätevät edelleen, suuri osa mun kirjan [Nyljetyt ajatukset] teoksista on miesten tekemiä artefakteja. Aimo ja Köpi [kirjan päähenkilöt], ja myös kirjan kirjoittaja, surevat, että näin on. Otan tämän haasteena vastaan.”

        Toinen asia, minkä haluan täydentää tähän sun raporttiin on kysymys käännöksestä – pitäskö Nyljetyt ajatukset kääntää? Hurme kielsi tuon mahdollisuuden täysin yksiselitteisesti. Asian ymmärtää välittömästi kun lukee Hurmeen proosaa. Se on täydellisesti suomen kielestä ja suomalaisesta kulttuurista määrittyvää, eikä siinä ole minkäänlaista kansainvälistä kompromissimielialaa (nykyproosan yleinen riesa sekin).

        Siis mitäkö mä ajattelen Hurmeesta prosaistina? Rakastan.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Suurnaiskysymyksen esitti Susanna Kuparinen, joka vaikuttui Hurmeen Europaeuksesta. Tuntuu, että H:lla on tällä hetkellä hillitön latinki päällä joka projektissa. Mun mielestä Hurme suhtautui kysymykseen suurnaisten käsittelystä niin, että hän vastaa siihen teoilla – eli otti haasteen asiasta vastaan.

        Mutta mäkin olen hirveän viehtynyt Hurmeen proosaan. Puupään jälkeen julistin joka välissä hänen olevan Suomen paras elossa oleva kirjailija vähän samaan tyyliin kuin Cato hoki lausahdusta ”muuten olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava”.

        Nyt kun noita kirjoja on jo neljä, voi alkaa yhyttää maneereita ja läpsiä sormille siltä osin, kun narratiivit ja lauserytmit kiertävät kehää.

  2. Hirlii says:

    Niin mäkin. Rakastan. Hurmeen proosaa ei voi olla rakastamatta. Odotan iloisella mielenkiinnolla Aleksiksen kirjoitusta Nyljetyistä.

    Maaria sanoikin yhden syyn miksi Hurmeen proosa on rakastettavaa: ”Se on täydellisesti suomen kielestä ja suomalaisesta kulttuurista määrittyvää, eikä siinä ole minkäänlaista kansainvälistä kompromissimielialaa.” Hurme tuntee hyvin suomalaisen kirjallisen perinteen, ja se näkyy. Se on hyvä, että kirjailija näyttää sen minkä hallitsee eikä sitä mistä ei oikein mitään todellisuudessa tiedä.

    Jokaiselle suomalaiselle on hyväksi tuntea omat kulttuuriset juurensa, muutoin ei voi kohdata tai käsitellä mielessään toisia, itselle vieraita kulttuureja. Hurmeen kieli on sellaista, että hänen kirjojaan voi lukea jopa pelkästään hyvän, rikkaan ja rakkaan, suomen kielen vuoksi.

    Maaria: Mun kannalta Hurmeen kuvaama maailma taas on yleensä tosi äijämäinen, ja en tarkoita tällä nyt mitään negatiivista, se vana on sukupuolen määrittämää. Mutta tällä argumentilla yleisöstä kysyttiin, että kun Hurme on tehnyt teatteriin suurmiesnäytelmiä, niin eikö suurnaispuolta vois olla myös. Hurmeen vastaus, mun muistiinpanoissa, menee näin: ”Sovinistisen kulttuurin mallit pätevät edelleen, suuri osa mun kirjan [Nyljetyt ajatukset] teoksista on miesten tekemiä artefakteja. Aimo ja Köpi [kirjan päähenkilöt], ja myös kirjan kirjoittaja, surevat, että näin on. Otan tämän haasteena vastaan.”

    Olen lukenut kaikki Hurmeen romaanit ja hänellä on toki äijänäkökulma, mutta en ole koskaan kokenut sitä sellaiseksi sovinisminlajiksi, joka halveksuu tai vihaa naissukupuolta tai puhuu naisista öykkärimäisesti. Hänen naiskuvansa on pohjimmiltaan myönteinen, ihmisenkokoinen, eikä oikeastaan mikään ”ismi”. Tässä on eräs ero Turkkalaiseen ajatteluun, ja muutakin ehkä löytyy tästä uusimmasta.

    Lisäksi suurta ihailua minussa herättää se tapa miten Hurme rakentaa siltoja kulttuurisen perintömme erilaisten aarteiden välille ja kesken. Tämä toteutuu huikeasti romaanissa ”Hullu”. Siinä tulee erityisen vahvasti esille Hurmeen kyky purkaa kielellisesti kielen (ja mielen) hulluutta ja rakentaa hajonneen tilalle ehyt maailma. Vaikka romaanin pohjalla on oma kokemus mielen hajoamisesta ja sairastumisesta, hän ei syyllisty hulluuden romantisoimiseen tai idealisointiin eikä sairastuneiden ihmisten pilkkaamiseen. Hän ei kirjoita vammauttavaa kirjallisuutta. Hänen lauseensa ovat minusta erityisen kirkkaita Hullussa.

    Nyljettyjä en ole lukenut, mutta luulenpa että siinä on kirja, jonka haluan pitää myös omassa kirjahyllyssäni.

  3. Aleksis Salusjärvi says:

    Mulle Hurmeessa viehättävintä taitaa olla ratkaisukeskeisyys – aktiivinen halu määritellä ja ratkaista käsillä olevia ongelmia. En nyt muista minkä romaanin alussa hän kirjaa ylös apurahahakemuksen, jossa on lueteltuna luovan työn vuoden tarpeet. Listasta kasvaa elämänpiiri ja -tapa, jossa keskitytään olennaiseen hyvään ja täyteen elämään, eikä siihen ihmeitä tarvita. Epikurolainen ja pragmaattinen ajattelu avaavat innostavia näköaloja. Se tuntuu olevan Hurmeen viesti.

    Kyky olla onnellinen, tehdä elämästä onnellista, on avainasemassa. Viimeinen asia, minkä voisi Hurmeen tekstistä löytävänsä on valitus ja ruikutus, jotka ovat ugrilaisia helmasyntejä. Hurme tekee niistä aina täyttä karnevaalia.

    Puupää-romaanissa soutumatkalle esimerkiksi tarjotaan miehille jonkun tuttavanaisen toimesta käsirasvaa. Miehet siihen tietenkin hörähtävät että ei tässä mitään rasvoja tarvita. Kahden päivän soutamisen jälkeen he ikävöivät haikeasti tuota rasvaa jonka silkkaa ylpeää tyhmyyttään jättivät matkasta. Vastoinkäymiset ovat Hurmeelle ennemmin ilon kuin synkistelyn aiheita.

    • Hirlii says:

      “Vastoinkäymiset ovat Hurmeelle ennemmin ilon kuin synkistelyn aiheita.”

      Arvaas mistä se tulee? Tuo elämänasenne. Se näkyy erinomaisesti jokaisessa Hurmeen kirjassa. Varsinais-Suomesta. Hurme on Paimiosta kotoisin. Itäinen suomalainen asennoituu vaikeuksiin valittamalla ja voivottelemalla.

      Kun tuolla toisessa postauksessa moitiskelin mediatodellisuutta ja sen ristiriitaa tosielämän kanssa, niin on pakko kertoa sitä hyvin kuvaava tosijuttu.

      Oli kesä 2012 kun Nokia kertoi sulkevansa Salon yksikön ja olin slloin koko kesän töissä Salossa. Kun uutinen tuli, niin toisin kuin mediatarinat tuuttasivat, siellä oli melkoisen hilpeä tunnelma. Melkein karnevalistinen. Torilla naureskeltiin huojentuneina, että lopultakin siitä päästiin ja huumori oli mustaa (tietenkin, koska monilta meni työpaikka ja kunnalta tulot). Eräs salolainen tuumasi suureen ääneen: “Meidänhän pitää saada tänne Pohjois-Karjala projekti!”. Porukka ympärillä nauroi kuollakseen ja kasvatti vain tarinaa.

      Joten huumorintajuisuus Hurmeella tulee läntisestä suomesta.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Pohjois-Karjala-projekti on loistava heitto!

        Mutta mun mielestä mentaliteetin sijaan keskeistä on kyky nähdä olennainen ja kyky nauraa itselleen. Kaiken pikkumaisuuden puuttuminen ja asioiden pelkistäminen laajentaa hahmotuskykyä. Se on harvinainen piirre nykymaailmassa, missä reagoinnilla korvataan ajattelua.

        Ne, jotka keskittyvä elämän tarkoitukseen tai etiikkaan, muuttuvat friikeiksi, koska heidän horinat eivät liity mihinkään käsillä olevaan. Esimerkiksi sen hetken voi paikallistaa aika täsmällisesti, jossa Jari Sarasvuon arkipäivän self help katoaa hengelliseen höpinään.

        Hurme ei yleensä putoa tällaisiin kuoppiin. Hän elää omaehtoisesti mutta tiiviissä yhteydessä toisiin ihmisiin. Se on kirjailijalle (ja taiteilijalle yleensä) hirveän hedelmällistä. Teoksen äärellä ei tarvitse ensitöikseen miettiä, että mihinköhän tämä liittyy.

      • Hirlii says:

        Totta toi mitä sanot. Hurme ajattelee omaehtoisesti. Huumorilla, jota hän viljelee, on samanaikaisesti hyvin vakava sisältö. Tosi. Hänen romaaninsa sopivat hyvin vaikka kirjoitusoppaiksi, ja ihan kenelle hyvänsä.

        Jos on vähänkään ollut tekemisessä teatterin kanssa, ei voi millään käpertyä ainoastaan itsensä, oman minäparkansa ympärille. Hurme kertoi syntymäpäivä-radiohaastattelussa viime vuonna, että sysäyksen teatteriin ja sitä aivan parasta teatteritaiteen opetusta hän sai ollessaan vanhan naisen kotiavustajana Ruotsissa.

        Huomasin, että se radio-ohjelma on vielä kuunneltavissa. Löytyy tästä, jos jotakuta kiinnostaa >>> http://areena.yle.fi/radio/1910338

        Teatteri on läsnä koko ajan. Se ei tarkoita, että me esittäisimme jotakuta muuta kuin mitä olemme, vaan sitä että olisimme täydesti sitä mitä todella olemme. Siitä syntyy arjen mittakaava, ja myös hellä huumori kanssaihmisiä ja myös itseä kohtaan.

        Muistan kun joskus 1990-luvun loppupuolella televisiosta tuli ”suuri” teatterikeskustelu. Hurme osallistui siihen ja ravisteli kaikkia ”teatteri-on-kuollut” puhujia, sanomalla painokkaasti, että teatteri voi todella hyvin Suomessa, koska meillä on aivan poikkeuksellisen vahva harrastajateatteri- ja kesäteatteri kenttä. Nämä ”teatteri-on-kuollut” ihmiset eivät antaneet silloin (enkä tiedä antaisivatko tänäkään päivänä) tätä tunnustusta suomalaiselle harrastajateatteriväelle.

        Hurme ei yksinkertaista liikaa tai mutise yksinäisiä ajatuksiaan taiteilijaneron yksinäisestä kammiosta käsin. Hän kirjoittaa kohti lukijaa ja todella käyttää mielikuvitustaan. Villi ja hurja tarinankertoja. Kuten teatterin lavalla: aivan mikä tahansa on mahdollista.

        Hengellisyyden kaapuun puetut self-help-opit ovat usein ristiriidassa puhujansa kanssa. Tyytymätön ihminen pysyy tyytymättömänä, vaikka hänen kaikki toiveensa toteutuisivat. Mikään ei ole kylliksi, vaikka tämä-hyvä-elämä on läsnä koko ajan, kaikessa. Siinä on koko ajan molemmat: taivas ja helvetti, musta ja valkea, jing ja jang, ilo ja suru. Hurme elää kuten puhuukin. On sanojensa ja tekojensa kanssa yhtä. Siinä ero näihin ulkokohtaisiin self-help oppeihin tai muihin ismeihin, jotka harvoin, jos koskaan pitävät yhtä niihin uskovien elämän kanssa.

        Syntymäpäivähaastattelusta tarttui pysyvästi mieleen Hurmeen kertoma japanilainen tarina miehestä, joka uneksi olevansa perhonen. Mies tajusi, että myös perhonen saattaa uneksia olevansa ihminen.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Puupää-esitys ja -romaani ovat jossain mielessä harrastajateatterin tribuutti. Näin tuon yhden miehen esityksen, ja sen keskeisenä vahvuutena juuri kotikutoisuus teki aiheesta lähestyttävän.

        Ei sen puoleen, Volvo Amazonin Yövieraat-teatterin alkutaival on kokonaisuudessaan harrastajamaisuuden riemuvoittoa. Kaikkein hauskimmat pätkät romaanissa ovat niitä, joissa kulttuurivirkamiehet yrittävän jotenkin suhtautua puskafarssiparodiaa tekevään porukkaan.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.