Poika, joka lavasti kuolemansa

Maaria Ylikangas | August 25th, 2012 - 14:57

“Minua ei tällä vedätyksellä pysty vedättämään.”

Markus Selin Marshal of Finland -elokuvasta

 

 

Huckleberry Finnin seikkailut (1884) alkaa disclaimerilla: “Ne jotka yrittävät löytää tästä kertomuksesta motiivin, asetetaan syytteeseen; ne jotka yrittävät löytää siitä opetuksen, ajetaan maanpakoon; ne jotka yrittävät löytää siitä juonen, ammutaan”.

 

Jo romaanin ensi lehdillä seuraa vakuutus totuudellisuudesta: ”Herra Mark Twain kirjoitti sen teoksen [Tom Sawyerin seikkailut] ja hän puhui totta, etupäässä. Joissakin kohdissa hän liioitteli, mutta etupäässä hän puhui totta. Se nyt on yhdentekevää. En ole koskaan tavannut ketään, joka ei olisi valehdellut, joskus ainakin.”

 

Toden, kuvitelman ja valheen törmäykset ovat mittavia Huckleberry Finnissä. Tom Sawyer yrittää vakuuttaa “rosvojoukkonsa” siitä, että pyhäkoululaiset ovat arabeja ja elefantteja. Huck ymmärtäisi kyllä sen, jos olisi lukenut Don Quijoten! Toden ja valheen puhumisella on paljon sävyjä, uskottavuuden ja uskomisen vivahteita on valtavasti. Neekeri Jim uskoo noitiin. Myös Huck on taikauskoinen, mutta tuntuu jatkuvasti valikoivan mitä uskoa ja mitä ei.

 

Kyse ei ole pelkästään yksittäisistä jutuista vaan kokonaisista järjestelmistä. Naiskasvattajien hienostunut kristillisyys murenee terävän mutta sivistymättömän lapsen kysymyksiin siinä määrin, että Huck toteaa eri ihmisten jumalat erilaisiksi. Toisilla on hirveä Jumala, toisilla parempi. Neekeri Jimin noidista, hengistä ja taikauskoisista käytännöistä muodostuva maailmankatsomus on tavallaan yhtälainen järjestelmä. Noidat ovat Huckille hieman liian paksua pajunköyttä, mutta pahat enteet voivat pitääkin kutinsa.

 

Tekstin ironia rakentuu vaivihkaa: “Illallisen jälkeen leski otti kirjansa ja opetti mulle Mooseksesta ja kaisloista, ja mä koetin hiki päässä saada selville kaiken siitä kaverista, mutta pikku hiljaa leski antoi ymmärtää, että se Mooses oli ollut kuolleena iät ja ajat, enkä mä sitten enää piitannut siitä: mä en halua olla missään tekemisissä vainajien kanssa.” Ironista kyllä, Huckleberry Finnin seikkailuista tulee kuolleen pojan seikkailu. Eräänä päivänä Huck katoaa väkivaltaisen isänsä elämästä jättäen jälkeensä taistelun jälkiä ja sianverta. Poika on yhtä kuin vainaja.

 

Huck kuulee kuinka häntä etsivä joukko lipuu ohi joella ja ampuu tykinkuulia veteen saadakseen ruumiin pintaan. Kalmoa ei löydetä. Pian hän hiiviskelee tytöksi pukeutuneena kuulemassa juoruja omasta kuolemastaan. Valhetta ja harhautusta seuraa toinen. Kun harhautuksen mittaluokka on tällainen, uskon minäkin: Tom Sawyerin seikkailut kirjoittaneen herra Mark Twainin on todella täytynyt puhua enimmäkseen totta, jos nyt vähän liioitellen, ja epäilemättä Huck Finn on myös totisinta totta. Vain elämä keksii tällaista.

 

*

Aikalaisten tuomio oli jyrkkä. Eräänkin raadin mukaan Huckleberry Finnin seikkailut oli karkea kirja, sen eleganssin puute oli silmiinpistävää, se käsitteli kokemuksia, jotka olivat kaikkea muuta kuin kohottavia ja vielä rumasti. Kirja sopisi paremmin slummeihin kuin älykkäiden ja kunniallisten lukijoiden käsiin. Tuomio tuntuu nykyään naurettavalta, koska kirja on yksinkertaisesti loistava, ja kaikki tunnustavat yleisesti sen olevan myöhemmän amerikkalaisen kirjallisuuden kivijalkoja, vaikka kirjan rasistisuus hankaakin vuosikymmenestä toiseen.

 

Totuuden etsiminen on vaikeaa, koska sitä tuskin tunnistaa. Siksi on hirveästi harmaata aluetta. Akira Kurosawan Rashomon (1950) on on tehty pelkistä harmaan sävyistä. Elokuva antaa puheenvuoron neljälle rikoksen todistajalle. Samurai on murhattu, ja kaikilla on oma totuutensa tapahtuneesta. Vainajakin todistaa välittäjän kautta mutta onko hänen kertomuksensa sen todempi kuin muidenkaan? Miksi totuus tulisi ennemmin haudan tuolta kuin tältä puolen? Kyse on eräänlaisesta oikeussalidraamasta, objektiivisen tarinan tutkimisen fiktiosta. Koska eihän sitä oikeasti tapahtunut. Mutta tämän toteaminen tuntuu typerältä.

 

*

On myös todellista, toiminnan fiktiota. Joutuessaan laitoskierteeseen psyykkisesti sairastunut rouva Anna Svedholm (os. Lappalainen) kehitti mittavan suuruusharhan. Yli puolet elämästään hän oli Prinsessa ja Kellokosken mielisairaala hänen hovinsa. Omassa maailmassaan hän oli mitäkuinkin järjestelmällinen, tunnisti ihmiset heille antamiensa arvonimien kautta ja kulki tämän tästä valtakunnassaan hieromassa ihmisiä, esittämässä lauluja ja kirjoittelemassa katteettomia shekkejä. Shekkivihkoja hän sai suoraan pankinjohtajalta. Hän oli suorastaan hyvissä väleissä maailman kanssa.

 

Prinsessa sai muut ihmiset mukaan harhaansa. Häntä hoitanut henkilökunta joutui jatkuvasti miettimään, millaisia myönnytyksiä Prinsessan totaaliselle fiktiolle täytyisi tehdä. Myönnytykset olivat suuria. Hänelle lahjoitettiin vanhoja vaatteita, laukkuja ja rihkamakoruja, muutamat vaihtoivat hänen kanssaan hovijuoruja ja eläytyivät itsekin kuninkaallisiin rooleihinsa. Monien Prinsessaa hoitaneiden ihmisten muistoissa toistuu sama seikka: ei oikeastaan pitäisi lähteä mukaan potilaan harhaan, mutta tämä nainen oli erityislaatuinen, mukaansatempaava, page-turner. Hänellä oli kyky tuoda iloa ympäristöönsä hyvinä kausinaan eikä toisaalta ollut mitään toivoa harhan murtumisesta. Hänhän oli kroonikko, joka vietti enemmän kuin viisi vuosikymmentä mielisairaalassa.

 

1930-luvulta eteenpäin mielisairaanhoidossa kokeiltiin monenlaisia menetelmiä. Yhteistä monille niistä – sähköshokille, malarian istuttamiselle, nukuksissa pitämiselle – näyttää olevan tajunnan tilan katkaiseminen. Ikäänkuin jonkinlainen petite mort sysäisi hullun järkiinsä. Anna Svedholm ei hyötynyt näistä hoidoista.

 

Viikkoa ennen kuolemaansa Prinsessa sanoi hoitajalleen: minä olen oikeasti Anna Lappalainen. Anna Lappalainen, rouva Svedholm, oli särkynyt palasiksi vastoinkäymisten ja skitsofrenian vuoksi. Kuoleman lähestyessä hän halusi osoittaa tietävänsä, kuka oli. Koko elämänsä hän oli sovittanut prinsessarooliaan välttämättömiin puitteisiin, tehnyt ylimyksellisen suopeita tai oikukkaita kompromisseja sen kanssa. Kuolevalle ei ole kompromisseja?

 

Fiktio ei tyhjene valehteluun tai leikkiin. Se on toimintaa, kertomista, ajattelua. Anna Svedholmin fiktio, Huck Finnin ja Mark Twainin fiktio. Sen vastakohta ei ole totuuden kertominen. Totuuden alue on yhtä omituinen kuin kuvitelman. Se ei tarkoita pelkästään oikeasti tapahtuneita asioita.

 

*

 

Edellisen postauksen kommentit koskivat pitkälti Minttu Vettenterää ja hänen luomaansa Enkeli-Elisa -ilmiötä. Kommentteihin Tiina Käkelä-Puumala kirjoitti yhteenvedon, joka päättyi olennaiseen seikkaan:

 

“Kiinnitin huomiota siihen, että useimmat tässä keskustelussa esiin tulleet tapaukset joko kirjallisten huijausten tai arvostetun taiteen piiristä liittyivät jotenkin kuolemaan. Joku oli kuollut (tai sitten ei ollut), tappoi kissan, teki abortteja, tekeytyi kuolleen henkilön sijaiseksi, melkein kuoli, jne.[…] kysymys ei ole sattumasta. Kuolema tuntuu olevan se rajapinta, jota vasten kirjoitus asettuu, samoin kysymys totuudesta. Kuolema on niin äärimmäistä että se tuntuu rikkovan fiktion rajat. […] Julkisen väkivaltaisen kuoleman edessä ihmiselle tulee tunne että jotain pitäisi tehdä. […] viittaan julkisella kuolemalla nyt niihin tilanteisiin, joissa yksittäinen kuolemantapaus on saanut ihmiset liikkeelle. Tähän tunteeseen siitä, että ”jotain pitäisi tehdä” ei kannata suhtautua naurettavana tai turhana vaikka sitä voidaan myös käyttää hyväksi […]. Symbolinen toiminta kuoleman edessä on nimittäin jotain joka liittää meidät taiteeseen, aina.”

 

Helpostihan tulee mieleen, että on kirjoittavien ihmisten hybristä ajatella kirjoituksen suuntautuvan johonkin lopulliseen. Kuitenkin jo kirjoituksen keksiminen liittyy asioiden muistamiseen, niiden välittämiseen muille ihmisille ja niiden pysyvyyteen yli yksittäisten kuolemantapausten ja jopa kokonaisten kulttuurien kuoleman.

 

Kirjoitus sisältää pyrkimyksen voittaa katoavaisuus ja sitä seuraava piinallinen unohdus. Johanneksen ilmestyksen maailmanlopun kuvauksessa kadotukseen joutuvan nimi pyyhitään pois elävien kirjoista. Ja konkreettisemmin: koska egyptiläiset kirjoittivat, vain heidän kirjoitustaan ymmärtämällä saadaan tietoa heidän kulttuuristaan. He eivät ole kuten etruskit, salaperäinen kieletön kansa, jota kirjoitus ei ole pelastanut historiaan. Tyhjänpäiväinenkin kirjoitus, tavaraluettelot, hautausilmoitusten värssyt, kauppakuitit tai tienviitat riittävät tekemään kadonneesta kulttuurista jossain mielessä tunnetun ja elävän.

 

Kirjoitus pelastaa koko ajan. Palasia katoavaisuutta, se hukkaa henkiä ja säästää niitä. Se keksii henkiä ja tuhoaa ne. Kuten väärennetyt keskitysleirimuistelmat, asettuu Enkeli-Elisa osaksi juuri todistamisen kirjallisuutta (literature of witness). Todistaminen syntyy usein hankalissa olosuhteissa ja kollektiivisesta sorrosta, kuten Yhdysvaltain etelävaltioiden mustien tilanteesta tai suomalaisten koulukiusattujen ja itsemurhan tehneiden läheisten traumoista. Sillä on usein jalo tehtävä todistaa niiden puolesta, jotka eivät ole selvinneet tai eivät voi puhua. Yleensä todistamisen poetiikka pyrkii autenttisuuteen ja sekoittaa henkilökohtaisen ja poliittisen. On oltava jotain todellista kokemusta, jota nostetaan päivänvaloon. Siksi väärän todistuksen antaminen on loukkaavaa, eritoten niitä kohtaan, joilla on oikeitakin haavoja.

 

Haavan pitää näkyä, jotta niin Tuomas kuin uskovatkin voivat työntää sormensa siihen ja syödä siitä aitoa, laimentamatonta kärsimystä. Laskea siihen oman verensä.

 

*

 

Pääkallo on sisältä ja päältä tyhjä, sen hymy on jähmettynyt kuolonkauhuksi ja silti se nauraa.

 

Mä puraisin kieleni poikki. Mun kieli ei päästäis totuutta koskaan. Veri tulvi suuhuni ja sen maku teki mut vahvaksi. Purskautin sen kaiken poliisin kasvoille. Mutta se ei ollut verta. Se oli tulta. Poliisin kasvot muuttuivat sekunneissa tuhkaksi. Katselin luurankoa univormussa halveksuen ja levitin siipeni. Tempaisin aulasta Miksun ja Riikan mukaani ja lensimme hautausmaalle. Pysähdyimme sydämenmuotoisen hautakiven kohdalla. “Kaivakaa”, mä sanoin. Miksu ja Riikka kaivoivat arkun esiin. Mä otin Elisan jäänteet syliini. Miksu ja Riikka tarttuivat siipini ja lensimme takaisin. Ensimmäinen vastaantulija oli pieni tyttö. Laskeuduin tytön eteen. Tyttö räpsytteli silmiään katsellen mua, Elisaa mun sylissä, Miksua ja Riikkaa mun molemmin puolin. “Uskotko mua?” mä kysyin. “Mitä välii, sä oot tehnyt itsestäs pellen”, tyttö vastasi.

“Ei voi olla miehellä vaaleenpunaiset myllyverkkarit”, Riikka kähisi takanani. Kiristin askeliani. “Mutta ei mulla ollu muita”, Miksu huusi jostain vielä kauempaa ja jatko: “Hei, Minttu oota, en mä pysty juomaan tätä bissee jos mun pitää juosta.” Mä pysähdyin ja käännyin. “Sunhan piti vaan vaihtaa housut. Mikä hitto toi on? Meillä on lehdistötilaisuus ihan kohta. Luulettekste että mä tollasia sinne kameroitten eteen marssitan. Nyt bisset piiloon.” Mä jatkoin matkaa ja ajattelin mielessäni: “Vai pitäskö sun olla ratkennut ryyppäämään, kun sä oot niin ollu niin kovassa stressissä tässä kaiken kohun keskellä kun sä et oo saanut untakaan kun sä oot lukenu vaan nettiä ja surru Elisaa niin, joo toi on hyvä sä oot ruvennu ryypäämään, joo pidä toi bisse, joo pidä toi pullo pidä toi joo pidä toi.”

(Tekijä tuntematon, lähde vauva.fi)

 

Ne, jotka yrittävät löytää tästä kertomuksesta motiivin, asetetaan syytteeseen!

 

Petostutkinta Enkeli-Elisan tapauksessa päättyy ja poliisi ei näe syytä epäillä rikosta. “Kirjan takakannessa lukee, että kysymyksessä on fiktiivinen tarina,” toteaa tutkinnanjohtaja Ari Turunen Ylen uutisen mukaan. Vettenterä on myöntänyt esiintyneensä Elisan vanhempina. Lopputulos tuskin yllättää ketään.

 

 

 

Epilogi:

 
Reality Hunger -manifestissaan David Shields väittää, että aikamme muistuttaa 1700-lukua. Romaanikirjailijat hakivat uskottavuutta dokumentaarisista muodoista: kirjeistä, elämäkertamuodosta, päiväkirjoista. Uudella vuosituhannella täytyy totta kai jäljentää blogeja, keskusteluja, haastatteluja, chatteja. Niitä sekä käytetään että luodaan. En ole tässä väittämässä, että näin pitäisi olla, vaan että näin on, ja tulee olemaan. Siksi Minttu Vettenterän tapaus on huomattava, ja siksi uutiskynnys ylittyy. Se ei kerro vain juoruilun ja panettelun halusta, vaan siitä, että jokin olosuhteissa on muuttunut. Kirjailijat haluavat sanoutua irti. Toimittajat alkavat psykologisoida. Poliisi käynnistää tutkimukset. Luutiin kommenttiketju täyttyy paheksunnasta.

 

Leikkiminen todellisuudella on vaarallista. Uskotaan, että Enkeli-Elisa ruokkii nuorten tyttöjen itsemurha-alttiutta romantisoimalla kuolemaa. Moralistit saavat aina haluamansa, muodossa tai toisessa. Närkästystä seuraa toinen.

 
Maria Gripen Varjojen lapsissa (Skuggornas barn, 1986, suom. Eila Kivikk’aho) on ranskalaisperäinen tyttö nimeltä Léonie, varsinainen emo-gootti. Hänen kuolemansa on täysin romantisoitu. Sanaa itsemurha ei mainita, mutta tieto kuolemasta ja se, että teini-ikäinen ei tee mitään vastustaakseen kuolemaansa, vaan antautuu pitkään hivuttavaan leikkiin sen kanssa, on romantisoitua.

 
Hän oli pukeutunut siihen kamalaan mustaan samettileninkiin surukoruineen kaikkineen, kammannut tukkansa sileäksi ja tiukalle ja kiinnittänyt ohimoilleen kaksi vastapuhjennutta valkeaa ruusua, jotka Carolin oli tuonut hänelle edellisenä päivänä.

Lopuksi hän oli asettautunut tyynyjen varassa istumaan peilin edessä olevaan tuoliin. Siinä hän istui taaksepäin nojautuneena, suorana ja jäykistyneenä, kämmenet vastatusten kuin olisi rukoillut ja silmät tuijottaen peilin lasiin, missä hän kohtasi oman katseensa.

Kasvoilla oli lapsekkaan uhman ilme kuin olisi hän tahtonut sanoa: “Siinä näette! Onnistuinpas!”

 
Flirttiä, vaarallista. Täysin epärealistinen kuvaus kuolemasta. Ehkä pelottavan inspiroivakin tarinan koko ympäristössä. Ainahan voi todeta, että Varjo-sarja on fiktiivinen, se sijoittuu etäiseen aikaan ja paikkaan, tarina on täysin mielikuvituksellinen. Mutta ei se minua estänyt eläytymästä siihen täysin, kun olin kolmentoista.

 
Teinienkeli, teinienkeli, sua ole ei”.

4 kommenttia

  1. Tiina Käkelä-Puumala says:

    Hei Maaria, hieno kirjoitus!

    “Totuuden alue on yhtä omituinen kuin kuvitelman.” Näin juuri. Ja voi olla, että meitä kiihdyttää juuri taide joka kertoo tai näyttää tämän – laittaa totuuden peliin.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kiitos, Tiina. Ja jotta tämä varmasti menisi molemminpuoliseksi pokkailuksi, mun pitää kiittää sua sen edellisen postauksen täydellisen perusteellisesta kommentoinnista!

  2. Tiina Käkelä-Puumala says:

    À votre service, Madame (tähän kohtaan voi kuvitella hoviniiauksen)

  3. Hanna-Riikka says:

    Rakastin lapsena Maria Gripen kirjoja, etenkin Varjo-sarjaa. En uskalla lukea niitä koskaan uudestaan, ettei niistä mieleeni jäänyt taianomaisuus katoa.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.