Politiikka on taidetta, taide politiikkaa

Maaria Ylikangas | November 11th, 2014 - 14:24

Katsoin eilen teatteriesitystä. Sen aiheena oli taidepolitiikka. Yleisradio näytti nelituntisen esityksen suorana Helsingin kaupungintalolta. Suomen taidepoliittinen tapahtuma järjesti Huippukokouksen, jossa kuultiin muunmuassa eri puolueiden kulttuuripoliittisia linjauksia. Tapahtumassa taide ruumiillisti politiikan ja pystyi luomaan erimielisyyden tilan, joka on demokratian elinehto.

On myös täysin oikeutettua, että illan paras esiintyjä, Juho Eerola (ps.) saa taustaryhmineen tapahtuman kaiken jälkilämmön. Eerola esiintyi loistavasti yleisölle, joka jo valmiiksi vihaa häntä ja hänen puoluettaan. Hänen sanomansa taipui silti politiikan konventioon: avaukset tulevat oppositiosta. Sama koski muitakin: sekä J.P. Väisänen (SKP) että Silvia Modig (vas) olivat kiitollisessa asemassa yleisön edessä.

Eerolan avaus oli apurahojen lakkauttaminen. Perusteluihin tuskin tarvitsee mennä, tiedämmekin jo, että Aleksis Kivi loi suurta taidetta köyhyydessä. Lavalla Kiven kärsimystä glorifioi mies, jonka piirteet ovat kuin Juho Rissasen siveltimestä. Perussuomalaisten performanssi on aina niin vaikuttavaa, että kulttuuri- ja taideväki puhuu ensisijaisesti siitä, ja politiikan muut voimat saavat toimintarauhan. Aggressio suuntautuu perussuomalaisiin.

Kun performanssin nimeltä perussuomalaiset siirtää taiteen kontekstiin, ensimmäisenä tuleekin mieleen kysyä, että kuka on tuonut lavalle  postmodernin politiikan klovnin, joka ottaa vastaan tomaatteja sillä aikaa kun todellinen valta piiloutuu omaan merkityksettömyyteensä ja jättäytyy politiikan, ilmeisen erimielisyyden tilan, ulkopuolelle. Kokoomuksen Timo Vuori ei sallinut keskustelun tilaa koko puheenvuoronsa aikana, vaan suhtautui täysin välinpitämättömästi Huippukokouksen demokraattiseen tilaan, joka salli yleisön vaikuttaa puhujaan joko vaatimalla perusteluja tai puheen konkretisointia. Vuori laukaisi saman Nato-vitsin monta kertaa kun häneltä vaadittiin jotain. Ja Eerolaa vihataan!

Kun Eerola huolehti hyvästä show’sta, huomiotta meni monta muuta asiaa, jotka paljon luultavammin tulevat osaksi yhteiskunnallista todellisuutta. Apurahojen lakkauttamista vaativa poliittinen ääni on todellinen ja konkretisoituessaan tällaisella päätöksellä tulisi olemaan valtavat seuraukset. Se muuttaisi taiteen luonnetta. Kyse siis ei ole vain taiteilijoiden toimeentulosta, vaan siitä, miten taide yhteiskunnassa tapahtuu. Puhe herättää puolustusreaktion, mutta se voisi toimia myös mahdollisuutena puhua siitä, millä tavoin taiteen rahoituksen voi yhteiskunnassa järjestää.

*

Päivi Lipposen (sd) retorinen koukku ronkki Anne Frankin perintöä ja toisen maailmansodan kauhuja taiteen aiheena. Lipposen puhe osoitti hänen pitävän taidetta ensinnäkin historian jäsentäjänä ja toiseksi sosiaalisten olojen artikuloijana. Lisäksi: taide on väline hyvinvoinnin saavuttamiseksi. Demareille taide on siis väline.

Kiinnostavinta Lipposen puheenvuorossa kuitenkin oli katse tulevaisuuteen. Poliitikot samastavat taiteen laajassa mielessä kulttuuriin, lähinnä Outi Alanko-Kahiluoto (vihr) sanoutui suoraan irti siitä, että taide olisi yksi osa kulttuuria. Kun taide on osa kulttuuria, kuvanveistäjä ja pelisuunnittelija nähdään saman alan toimijoina. Nimittäin luovan alan.

Tulevaisuusvaliokunta on julkaissut vuonna 2011 Tulevaisuuden kulttuuriosaajatraportin. Se painottaa laajaa näkemystä, jossa taide on osana arvojen ja luovan toiminnan kokonaisuutta, jota nimitetään kulttuuriksi. Tärkeä tavoite on: ”kulttuuriosaaminen vahvistamaan luovuutta ja innovatiivisuutta taloudessa”. Kulttuuriosaamisesta tulee taikasana, joka vahvistaa yritysten luovuutta ja innovatiivisuutta, työelämää ja johtajuutta. Yhteiskunnallisessa mielessä kulttuuriosaaminen tuottaa elämänhallintaa. Kulttuuriosaaminen ”auttaa näkemään muutokset mahdollisuuksina” puhuu tulevaisuusvaliokunnan teksti niistä, jotka kärsivät yhteiskunnan polarisaatiosta. Toisin sanoen eriarvoistumisen ja kahtiajakautumisen prosesseista, jotka syventävät taloudellisia ja sosiaalisia eroja kansalaisten välillä ja siten saattavat vaarantaa aktiivisen, demokraattiseen yhteiskuntaan osallistuvan kansalaisuuden perustan.

Tulevaisuuden kulttuuriosaajat vie kulttuurilta, taiteelta ja luovuudelta kaiken kriittisen terän – siis kaiken politiikan. Kulttuurista tulee yksi vahva sovellus yritysten kilpailukyvyn vahvistajana ja toisaalta elämänhallinnan ja yksilön psyyken muovausväline olosuhteissa, jotka nähdään väistämättöminä. Siitä tulee sopeutusväline polarisaatioon. Tämä on minusta paljon oleellisempi keskustelunaihe ja aidosti raadollinen tendenssi, toisin kuin perussuomalaisten populistinen avaus.

Paljaimmillaan lavalla oli Päivi Storgård (rkp). Kirjailijanakin uraansa tehnyt Storgård halusi kaikin keinoin osoittaa samastuvansa taiteilijoihin, esimerkiksi kertomalla, ettei saanut apurahaa romaania laatiessaan ja joutui myymään Henrika Laxin maalauksen seinältään. Anekdootti viimeistään varmisti Storgårdin menestyksen illan tähtikomediennena. Storgårdin viestin ydin oli se, että ainoastaan yksityisiltä mesenaateilta saa lisää rahaa taiteeseen, minkä vuoksi taiteen tukeminen pitäisi tehdä verovapaaksi.

Eräs suurimpia keskustelunaiheita taidekentälle on minusta ajatus luovista aloista tulevaisuuden kasvualana, niiden suuri merkitys Suomi Inc:in brändin kannalta. Mainittiinhan peliteollisuus ja kansainvälisesti menestynyt Nightwishkin. Olen usein naureskellut suomalaiseen kulttuuriin pesiytyneelle hingulle saada menestystä ulkomailla. Se ei ole sisällöllinen kysymys, koska markkinoilla menestyy usein selvä brändi, kuten Nightwish. Taide on yleensä hyvin kaukana tästä, ja vaatii pokkaa samastaa salillinen apurahataiteilijoita peliteollisuuteen.

Luovat alat, kulttuuri osana taloutta ja tekijänoikeuskysymykset ovat luonteeltaan niin globaaleja ja moniulotteisia, että taiteilijoiden täytyy aidosti katsoa mikä on heidän roolinsa missäkin neuvottelukokonaisuudessa. Esimerkiksi tekijänoikeuslainsäädäntö määrittyy kansainvälisesti, ja eräs vaikuttaja siinä on parhaillaan prosessissa oleva TTIP-sopimus. Transatlanttinen kauppa- ja investointikumppanuus on kansainvälinen sopimus, jolla pyritään takaamaan suurten kansainvälisten toimijoiden mahdollisimman suuri vapaus heikentämällä ympäristön- ja kuluttajansuojaa, tiukentamalla tekijänoikeutta (niin, että esim. rinnakkaislääkkeet poistuisivat) ja luomalla investointisuoja yrityksille, jolloin valtiot (ts. veronmaksajat) joutuvat viime kädessä maksamaan pieleen menneet investoinnit.

Tekijänoikeus on tässäkin yhteydessä kriittinen kysymys, koska tekijänoikeus- ja patenttilainsäädäntö koskettavat myös, ja ennen kaikkea suuryrityksiä, esimerkiksi lääkeyhtiöiden etuja. Se, että lääkkeet eivät ole vapaasti valmistettavia, vaikuttaa konkreettisesti ihmiskunnan terveyteen eritoten maapallon köyhillä alueilla. Tekijänoikeus myös otetaan alkutuottajilta mielellään pois silloin kun se on mahdollista, tästä esimerkkinä erilaiset avustajasopimukset, joissa työnantaja saa oikeuden työntekijän tuottamiin sisältöihin. Koska tekijänoikeuskeskustelun osapuolet ovat jo vuosia puristaneet käsilaukkuaan (siinä lukee ”saavutetut edut”) rystyset valkeina, kaikki mielekäs keskustelu on mahdotonta. Kukaan ei halua ottaa tekijänoikeutta ja siitä tulevaa tuloa pois pieniltä ihmisiltä, jotka elävät luovan työnsä varassa. Tekijänoikeus polittisena kysymyksenä on vaan paljon heitä suurempi ja on kammottavaa, jos he toimivat suuryritysten keppihevosina.

*

Poimin esille asioita, jotka taiteen yhteiskunnallisen merkityksen ja tuen kannalta ovat merkittäviä:

1) Taide osana luovien alojen talouskasvuidealismia. Tähän liittyy kysymys taiteesta osana Suomi-brändiä niin sisäisenä kuin ulospäin näkyvänä asiana. Suomalaisen taiteen kulttuurinen muutos nationalismin, internationalismin ja verkottuvan paikallisuuden välillä (koska taiteen tila on aina kokemisen paikka). Lisäksi kulttuurin ja taiteen osuus nimenomaan makrotaloudessa, suuressa kapitalistisessa järjestelmässä erilaisten sivutalouksien tai omavaraisuuksien tutkimisen asemesta.

2) Apurahansaajien yhteiskunnallinen status, johon liittyy kysymys yrittäjyydestä ja kohtelusta esimerkiksi työmarkkinatuen saajana.

3) Tekijänoikeuslainsäädännön vaikutus taiteilijoiden toimeentuloon ja sen monimutkainen yhdistyminen suurten kansainvälisten toimijoiden ansaintalogiikkoihin.

4) Taiteen sosiaalinen tehtävä hyvinvoinnin luojana ja edistäjänä. Välineellisen tehtävän mahdollistaminen riskeeraamatta taiteen itseisarvoa.

5) Taiteen yksityinen rahoitus. Perussuomalaiset eivät ole yksin mesenointihaaveineen. Kehotan kiinnittämään huomiota mm. kokoomuksen ja RKP:n linjoihin, koska poliittinen painopiste on ainakin tällä hetkellä siellä, missä puhe on tylsää ja missä se kätkee tavoitteensa. Töytyy myös huomauttaa, että mikäänhän ei estä yksityisiä tahoja tukemasta taidetta, ja ne tekevätkin sitä. Yhteiskunnallisena valintana taloudellisen painopisteen siirtäminen tähän suuntaan vaan on iso.

Huippukokous taiteen konseptina on loistava. Se käytti teatterikentällä jo pitkälle kehitettyjä draamakeinoja tuomalla taide- ja kulttuuripoliittisen keskustelun historiallisia jatkumoita lavalle nykypolitiikan lisäksi. Performanssi tai teos, joka pystyy halkaisemaan todellisuuden sekä taiteena että poliittisen keskustelun kannalta oleellisena, sisältöjä summaavana ja sanahelinää paljastavana, on taidetta parhaimmillaan. Samalla paljastuu taiteen ja politiikan yhteisiä piirteitä. Performatiivisuus on molempien keino ja todellisuus molempien palautumispiste.

Juho Eerola sai aikaan sen, että sivistyneet ihmiset taivastelevat Aleksis Kiven kohtaloa armon vuonna 2014. Pisto suoraan kansallisen myytin hermonpäähän, ja moraalinen närkästys on muotoutuu käsinkosketeltavaksi. Näin kulttuuriväki on mukana perussuomalaisten kertaustyyliprojektissa. Postmoderni politiikka on taidetta, ja taide postmodernia politiikkaa. Suomen taidepoliittisen tapahtuman huippukokous osoitti, miten laaja, aito ja avaava tuo yhteys voi olla.

– – – –

Kannattaa lukea tviitit tunnisteella #makeartspolicy , loistavaa viihdettä.

Koko performanssin voi katsoa Yle Areenasta. Lisään linkin tänne, kun ohjelma on katsottavissa.

Suomen taidepoliittisen tapahtuman huippukokous, 10.11.2014, Helsingin kaupungintalo.

Baltic Circle -festivaali järjesti yhdessä Checkpoint Helsingin ja Public Movement -ryhmän kanssa taidetapahtuman, jolla halutaan herättää keskustelua suomalaisen taide- ja kulttuuripolitiikan nykytilasta ja sen mahdollisista suuntaviivoista tulevaisuudessa.

Tapahtuman juonsivat Jan Erola ja Maria Petterson

Esiintymässä: Sauli Ahvenjärvi (KD), Outi Alanko-Kahiluoto (Vihreät), Juho Eerola (PS), Arto Lampila (Piraatit), Päivi Lipponen (SDP), Silvia Modig (Vasemmistoliitto), Timo Laaninen (Keskusta), Päivi Storgård (RKP), Timo Vuori (Kokoomus) ja Juha-Pekka Väisänen (SKP)

 

8 kommenttia

  1. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Maaria kirjoitti katsauksessaan tarkkoja huomioita myös “tulevaisuuden kulttuuriosaajat” visiosta. Tuon vision hyväntahtoisuus on silmiinpistävää: kunhan luovuus ja innovatiivisuus saadaan paremmin osaksi taloutta, niin taitelijatkin pääsevät mukaan uudenlaiseen maailmaan. Tällaisessa talousvetoisessa visiossa logikikka on vinksallaan, ja voi olla että taiteilijoita tarvitaan vain nimellisesti.
    Toisaalta tuohon “tulevaisuuden kulttuuriosaajien” visiointiin voi vaikuttaa. Kun haluamme mitä pikimmin eroon aineellisesti rankasta kulutuksesta, silloin on oltava mukana kehittämässä aineetoman talouden aluetta. Olisi syytä olla kriittisesti mukana, ja tarkkana kaikenlaisten “kestävän kehityksen” hämäyspuheiden suhteen.

    • Maaria Ylikangas says:

      Joo, Risto, sekä puhe luovuuteen perustuvasta taloudesta että kestävästä kehityksestä ovat tällä hetkellä poliittisesti ongelmia. Syödä kakku ja säästää se. Olisihan kivaa, jos taloususko pystyisi todella sisällyttämään itseensä ja turvaamaan itselleen vieraat asiat, kuten taiteen/kulttuurin ja ympäristön. Kolmantena tulee mieleen ihmisistä huolehtiminen, ja sen ulkoistaminen hyväntekeväisyyden varaan. Kaikki ihmiselämän kannalta välttämättömiä asioita, ja kaikki jotenkin liian hankalia nykykapitalismille/managerialismille/uusliberalismille.

  2. Kiitos terävästä analyysistä ja laajasta näkökulmasta. Taiteen ja kulttuurin käsitteet menevät yhdeksi hyvinvointi-innovaatiovientituotehutuksi kun taidetta legitimoidaan politiikassa. Todelliset kysymykset unohtuvat. Itsellä ei ollut tilaisuutta seurata tapahtumaa. Median pominnat mukaanlukien Kultakuumeen reportaasi rajaa käydyn keskustelun ilmeiseen. Tosin niistäkin voi lukea kuinka huolestuttavasti taide välineellistetään pelkkiin sivuvaikutuksiin.

    • Maaria Ylikangas says:

      Kiitos, Elisa! Huippukokous oli kiinnostava, koska se toimi yhtä aikaa teoksena ja poliittisena keskusteluna. Ja se on kuitenkin otettu vastaan enimmäkseen poliittisena keskusteluna, ilman teoksellisuuden näkökulmaa. Mun mielestä se Kultakuumeen juttu oli hyvä ja selkeä summaus nimenomaan tuosta poliittisesta annista. Mut puheenvuoroinahan julkinen keskustelu etenee, ja tästä se toivottavasti etenee.

  3. Hirlii says:

    Koko nelituntinen esitys oli poliittista teatteria! Todella toivon, että se tulisi kokonaisuudessaan Ylen Areenalle uudelleen katsottavaksi. Vaan ehkäpä siitä tulee jonkunlainen editoitu versio…

    Jokainen esiintyjä toi omalla tyylilajillaan ja oman roolinsa kautta esille kulttuuri-taidepuheensa ja taidenäkemyksensä. Tämä oli hyvin lähellä Augusto Boalin lakiasäätävää teatterimuotoa. Politiikka on yhteinen asia, kyse on kaikille yhteisistä asioista.
    Kun yleisö buuaa tai taputtaa, kukaan ei voi sanoa tarkalleen tai väittää tietävänsä mille buuataan tai taputetaan. Teatterin olemukseen kuuluu, että yleisössä ei ole ainoastaan yksi katsoja vaan kokonainen yleisöjoukko – ulkopuolelta tai edes läsnäolijanakaan ei voi aivan täsmällisesti tietää mitä naapurituolissa istuvan mielessä tapahtuu.

    Minä en, katsottuani tätä esitystä tietokoneen ääressä, buuannut Eerolalle henkilökohtaisesti (tai hänen esitystavalleen, laulamiselle – joka oli mainio!) vaan niille ajatuksille joita hän esitti. Siinä on suuri ero. Perussuomalaiset ovat ihmisiä kuten minkä hyvänsä puolueen edustajat. Puolueiden edustajat esittivät puolueidensa ajatuksia, edustivat puoluetta, eivät omaa itseään henkilökohtaisella tasolla. Henkilöinä toki, mutta sekin on eri asia. Persoonallinen panos oli jokaisella etukäteen mietitty (personae, persoona = sosiaalinen rooli, näyttämörooli). Tyylilajinsa sai jokainen poliitikko valita ja he kaikki tekivät sen.

    Minusta kyse ei ollut aggressiosta perussuomalaisia kohtaan. Buuauksella ilmaistaan, että yleisö hylkää ja vastustaa tiettyjä ajatuksia. Taputtamisella yleisö hyväksyy ja kannattaa tiettyjä ajatuksia. Aggressiolla voi toki tarkoittaa puolustamista/puolustautumista, mutta silläkään ei yleensä tarkoiteta henkilötasolle menevää vihamielisyyttä. Koko nelituntinen esitys pysyi asiatasolla.

    Talouspuhetta arvosteli, aika radikaalistikin, jokin aika sitten arkkipiispa Kari Mäkinen. Hänen viestinsä oli se, että hyvinvointi ei voi perustua vain kilpailukykyyn ja talouskasvun ihmeestä fantasiointiin. Ihmisten elämää ei voi arvottaa talouspolitiikan terminologialla.

    – Näin yksipuolinen puhe talouskasvusta on jo johtanut armottomiin näkemyksiin Suomesta, johon kelpaisivat vain menestyjät (taloudellisesti menestyvät), hän sanoi.

    Kestävä-kehitys on jo puhkinakerrettu, se on menettänyt alkuperäisen voimansa ja merkityksensä myös.Pitäisiköhän ottaa käyttöön toinen ilmaisu? Kestämätön kehitys.

    Minusta kaikissa poliitikoissa oli ihailtavinta se kuinka he ottivat sanoilla ja teoilla kontaktia yleisöön, rakensivat oman roolinsa kuten halusivat. Politiikasta tuli elävää teatteria, elävää elämää. Todella hieno juttu!

    • Maaria Ylikangas says:

      Tarkoitin Eerolan kohdalla lähinnä sitä, että kun joku ihminen, konkreettisesti, on yleisön edessä, yleisön reaktio kohdistuu häneen, vaikka hän olisikin paikalla roolissa ja eduskuvana. Läsnäolo tekee asioista henkilökohtaisempia kuin esimerkiksi argumentointi etäältä. Aggressiota perussuomalaisia kohtaan on taas ollut ilmassa todella pitkään, jotenkin jokainen provokaatio (oli se tarkoitettu provoksi tai olivat sitten ihan tosissaan) menee sellaisenaan läpi, ja politiikka on sitten ihan liian pitkälle kaikista töräyksistä keskustelemista.

      Kari Mäkisen tapaisia avaajia tarvitaan tositositosi paljon lisää ja jotenkin yleishumaani puhe pitäisi saada realisoitua politiikkaan. Samaan aikaan puhutaan valtiobrändistä ja idealisoidaan sitä, että valtion pitäisi toimia kuin yrityksen ja toisaalta valtion pitäisi toimia yritysten kanssa yhteistyössä, etteivät yritykset lähde maasta. Miksihän se valtio on olemassa, tiedustelen kansalaisena.

      • Hirlii says:

        Meidän maabrändityöryhmät ovat olleet tyhjää puhetta jauhavia tyhmyysmyllyjä.

        Jos olisi oikeasti nostettu maabrändiksi jotain ainutkertaista, niin se olisi kirjastolaitoksemme, yleiset ja yliopistojen sekä oppilaitosten kirjastot. Tämänkaltaista kaikille avointa ja käyttäjälleen maksutonta kulttuurilaitosta saa jo hakemalla hakea muualta Euroopasta, saatikka muualta maailmasta. Ollaan demokratian, toimivan yhteiskunnan ytimessä, kun kuka tahansa kansalainen pääsee monipuolisen tiedon sekä taidon ja ihmiskunnan koko valtavan kulttuuriperinnön äärelle.

        Osalle ihmisistä kaikkien yhteinen kulttuurinen perintö merkitsee ainoastaan voittoja tuottamatonta omaisuutta, mitä ei pitäisikään olla saatavilla mahdollisimman kattavasti, ja maksuttomana. Onhan kirjaa lukeva ihminen tuotantoajattelun kannalta täysi nolla. Siksi tämä yhteinen omaisuus halutaan joidenkin taholta suorastaan hävittää tai tehdä siitä globaalien markkinavoimien temmellyskenttä. Mitään haluttaisi taiteentekijöille, alkutuottajille, heidän merkittävästä työstään maksaa. Kirjastot elävät markkinavoimien painostuksen ja puristuksen alla, nähtäväksi jää kuinka paljon markkinavetoiselle talousajattelulle annetaan periksi ja oleellisesti kavennetaan kirjastojen ydintehtävää sivistyksen jakajana, vapaan sivistys- ja kulttuuritoiminnan kentällä.

        Tulee kieltämättä sellainen olo, että hankalin asia eduskunnassa istuville ovat juuri kansalaiset, meitä kun ei voi vain vaihtaa toisiksi, helposti ainakaan. Ellei sitten köyhyydellä tapeta: ”Hyvä hevonen. Melkein oppi olemaan syömättä, mutta otti ja kuoli.”

        Valtion siirtäminen muualle on jo melkoisen hankala hanke. Yrityksen voi siirtää ja valtiolya vohkitut miljoonat voi kätkeä vaikka minne. Islanti on hyvä esimerkki pienestä valtiosta, joka toimi toisin kuin meillä on tehty. Pankit ja rahoituslaitokset pantiin vastaamaan omista virheistään. Meillä kansalaiset on pantu maksamaan yritysten tappiot ja virheet ja erheet.

        Talouspuheen hallitsevuus on sitä, että ihmisen toimintaa, koko elämänkulku nähdään ainoastaan voitto-tappio näkökulmasta valtion tai kuntien budjeteissa. Kun ystäväni ovat saaneet lapsia, perusteena ei ole kenellekään ollut taloustiede. Hyvä niin.

        Ihminen, joka tehtailisi uusia ihmisiä kuin tehotuotantolaitos vain ja ainoastaan markkinavoimien ehdoilla, joutuisi kyllä lobotoimaan, tuhoamaan itsestään ihmisenä jotain oleellisen merkityksellistä ja tärkeätä. Ahtaaseen laatikkoajatteluun johtavaa taloususkovaisuutta on olemassa, mutta se ei edusta ihmiskulttuuria, varsinaista sivistystä.

  4. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Vielä huomio tuosta kohdasta 5) Taiteen yksityinen rahoitus.Mä olen samaa mieltä siinä, että valtion tuki on keskeistä taiteelle – eikä poliitikkojen tule siirtää vastuuta yksityiselle rahalle.
    Mutta oletteko huomanneet, että kapitalismi muuttuu.
    Katsokaa mitä Koneen säätiö tekee !
    Tuntuu, että Koneen suhde taiteeseen on aivan erilainen kuin vanhan rahan kuten Wihurin, Kordeliinin ym.
    Voihan olla, että Suomeenkin tulee edes hieman tuota ahneuden ajan jälkeistä, anteliasta kapitalismia, joka säätiöittää pienen siivun noista massiivisista voitoistaan.
    Samalla voisimme toivoa TAIKEn muuttuvan verkostoksi tämän nykyisen keskusjohtoisen viraston sijaan. Jospa nuo taiteen tukemisen vapaaehtoiset asiantuntijaelimet – jotka vastaavat todellisesta taiteen tukemisesta virkaportaasta huolimatta – irrottautuisivat virastomaisesta mallista ja vapauttaisivat rahaa taiteeseen.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.