Proosa puhuu kiusallisen puberteettisesti egotrippaillen

Maaria Ylikangas | June 28th, 2013 - 11:03

Pari vuotta sitten Laura Lindstedt peräänkuulutti keskustelua suomalaisen proosan alalle ja eritoten sen poetiikasta ulkokirjallisten seikkojen, kuten koiranulkoiluttamisen, sijaan. Nyt hän näyttää mallia arvostelemalla Tero Hannulan kaksi pienoisromaania (Ihminen voi olla ja SUPERHYPER) uusimmassa Kritiikki -lehdessä (numero VIII, arvostelu luettavissa vain lehdestä). [edit: arvostelu nyt kokonaisuudessaan täällä]

 

Lindstedt on kirjoittanut yleensä asiallisia, sivistyneitä ja tarkkanäköisiä arvosteluja. Hän on kirjailija, kirjallisuudentutkija ja eräs kotimaisen proosan ja proosakeskustelun edistämiseen suuntautuneen Mahdollisen Kirjallisuuden seuran perustajista ja aktiiveista. Voi siis huomata, että proosan taide on lähellä hänen sydäntään. Hän on joskus puhunut keskustelun tason nostamisestakin.

 

Nyt Lindstedt paremminkin laskee tasoa. Hän on poikennut tavoistaan kirjoittamalla häijyn ja pitkän tekstin, joka ei puhu niinkään teoksista kuin niiden tekijästä. Lindstedt luo tekstissään käsityksen Hannulan persoonasta tämän joidenkin blogikirjoitusten perusteella ja runttaa Hannulan sanomiset ja teokset tulkintansa pohjalta. En käsitä, miten Lindstedtin kaltainen fiksu kirjoittaja alentuu tällaiseen – hänellä kun olisi kaikki välineet upottaa kirjat myös osuvasti ja perustellen, puuttumatta millään tavoin Hannulan luonteeseen tai ajatusmaailmaan. Nyt Lindstedtin luonnehdinnat eivät osu maaliin, jonka hän on tahallisesti ymmärtänyt väärin ja karrikoinut omien tarkoitustensa mukaiseksi.

 

Hannula on muutamia kirjoja julkaissut kirjailija, kirjoittamisen maisteri ja kirjoittamisen opettaja (Etelä-Pohjanmaan opisto). Ei ole mitään syytä epäillä, että Hannula olisi toistaitoinen proosatumpelo. Teosten laatu on sivuseikka, puheen tapa korostuu Lindstedtin arvostelussa. Miksi puhua vertaiselleen kirjailijalle opettajankorokkeelta, kuten Lindstedt tekee?

 

Lindstedt esittää itsensä kenties piinallisimpana taidekeskustelun arkkityypeistä: hän on alentuva kulttuurihenkilö, joka laittaa toisen paikalleen Janten lain hengessä ja tarjoilee neuvoja, jotka saavat kohteensa vaikuttamaan typerykseltä. Sanavalinnat ”puberteettinen”, ”egotrippailu”, ”kiusallisuus”, ”myötähäpeä”, ”epäkypsyys” puhuvat puolestaan. Hän jopa suosittelee Hannulalle naivistista tyylilajia ja kehottaa tätä lukemaan kirjoja. Lindstedt myös epäilee, ettei Hannulan ajatusmaailma sovi kirjoittamisen opettajalle.

 

Hän [Hannula] siis toivoo, että arvostelija suhtautuisi vakavasti teokseen, jonka on itse on vuorokausi kirjoittamisprosessin päätyttyä jo ”lähestulkoon” unohtanut”, sanoo Lindstedt. Kovin vakavasti arvostelija ei tosiaan teoksiin suhtaudu. Sen sijaan Hannulan blogimerkinnät ja kustantaja Leevi Lehdon kirjoittama tiedote Ihminen voi olla -teoksesta ovat varsin vakavamielisen tarkastelun kohteina.

 

Lindstedt vatvoo kustantajan tiedotetta. Hän näkee vaivaa todistellakseen miksi Hannula ei ole Rimbaud tai Sarraute. Tässä on sen verran mielevän hidalgon meininkiä, että Lindstedt lienee aiheuttamassa pahennusta tarkoituksella. Hän varmaan odottaakin vastineita, koska on valinnut absoluuttisen paskamaisen kriitikon roolin.

 

Alhaisimmillaan Lindstedt kirjoittaa tällaista fiktiota Hannulasta: ”Mutta tämä kömpelyys on tarkoituksellista! Haluan vain olla viaton ja rehellinen! Aloitan alusta, pyyhin kirjallisuushistorialla pyllyni, viis veisaan kiinnostaako ketään, koska – minulla… minulla on oikeus!”. Nämä sanat lukija pannaan kuvittelemaan puolustautuvan Hannulan suuhun. Täytyykö teilatun mahdollinen puolustuskin ottaa haltuun? Kritiikki ei ole tutkimuksen kaltainen tekstilaji, jossa vastaväitteet täytyy ennakoida eikä se ole inkvisitiotuomioistuin, jossa syyttäjä keksii myös puolustuspuheenvuorot.

 

Kaipa kriitikolla on syy ryhtyä kiusaajaksi, mutta jos tuota syytä ei vaivaudu nimeämään, ei tekstiäkään enää tarvitse pitää kritiikkinä, vaan loanheittona. Kritiikin pitää pystyä puolustamaan jotakin ja sen pitää pystyä perustelemaan itsensä lukijalleen. Kritiikkiin sisältyy velvoitteita, kiusaamiseen ei.

 

Kun kriitikko ei ota kirjaa vakavasti, hän vaarantaa kaksi oleellista asiaa. Ensimmäisen riskin hän ottaa oman tekstilajinsa, kritiikin, toteuttamisessa. Se ei ole yhdentekevää, etenkään pitkässä tekstissä. Yhden vian jälkeen Lindstedt keksii seuraavan, yhden ivan perään hän pistää toisen. Sävy ei muutu, sydämistymisenergialla hutkitaan loppuun asti. Samassa lehdessä Maria Mäkelän pitkä teksti Panu Rajalan teoksesta Lavatähti ja kirjamies rullaa uljaasti ja on kunniaksi omalle tekstilajilleen, Rajalan kirjalle, kirjallisuudelle ja jopa lukijalleen.

 

Toiseksi Lindstedt vaarantaa suhteensa lukijaan. Raivokas, vyörytetty ja loukkaantunut iva voi olla lukijasta hauskaa noin kolmentuhannen merkin pitimiksi. Mutta haluatko nähdä ne kasvot, jotka nauravat kanssasi toisen surkeudelle vielä senkin jälkeen? Useimpien lukijoiden vaakakuppi kallistuukin toiseen suuntaan, empatia on pilkan kohteen puolella. Kriitikko menettää uskottavuuttaan jatkaessaan mätkimistä ja lopulta lukija kiinnostuu lytätyn kirjailijan työstä. Varmaan tarkoitus olikin provosoida. Luoda keskustelu hinnalla millä hyvänsä.

Tekstit solmivat yleensä kumppanuuden lukijoidensa kanssa. Valitessaan tyylilajiaan kirjoittaja yleensä olettaa lukijoita, jotka ymmärtävät häntä loppuun asti, joille hän puhuu. Jollekin oletetulle yleisölle Lindstedtkin kirjoittaa. Keille? Mikä on se sosietee, joka ei raskaan taipaleen venyessä “rinnalla ruikuta”, kuten laulussa sanotaan, vaan tukee pilkkaajaa? Ketkä ovat Lindstedtin (ideaali)lukijoita?

 

Totuus ei ole pikkumainen ämmä. Mutta juuri totuus, kaikessa banaalisuudessaan, on taustalla silloin kun maailmasta, taiteesta tai ihmisistä kirjoitetaan jotain kirjoittamisen arvoista. Totuus on onnistuneen komedian, satiirin, parodian takana. Julkinen julmuus ja lokaaminen muuttuvat perustelluiksi vain ja ainoastaan totuuden kautta. Jotain olennaista pitää tulla ilmi, kun lukija otetaan mukaan niinkin negatiiviseen prosessiin kuin täydellinen lyttäys sivulta 28 sivulle 35.

 

Selväksi tulee, että Hannula on kelvoton, mutta mitä sitten on se hyvä taide, jonka vuoksi Hannulan tekeleet pitää uhrata? Teilaus on huonosti perusteltu, jos tähän kysymykseen ei löydy tekstistä vastausta. Yleensä sellaisia teilauksia ei tehdä. Jos kirjasta ei ole hyvää sanottavaa, eikä ole mitään pakottavaa syytä sanoa rumaa, se jätetään sivuun. Syy on ennen kaikkea psykologinen: arvostelijalle on ikävää olla vastuussa negatiivisesta kritiikistä silloinkin kun se on perusteltu. Jos aikoo pistää lukijansa oman häijyytensä maisemaan, hänet on syytä laskea sieltä uloskin. Kun halveksunnan alkusyyt jäävät lukijalle pimentoon, ne vaikuttavat mielivaltaisilta ja tekstin luonne alkaa käydä sadistiseksi. Ei löydy enää mitään muuta syytä kuin tuskan tuottamisen (esteettinen) nautinto.

 

Edellinen poikkeuksellinen teilaus, jonka olen lukenut, on Mervi Kantokorven arvostelu Teemu Mäen runoista. Kantokorven arvion takana on kirkas perustelu: Mäki aliarvioi runouden taidetta ja lukijaansa tuuppaamalla kirjaansa b-luokan tekstejä, jotka ovat vain toisintoja tekijänsä aiemmista kirjoituksista. Kantokorpi ymmärtää pirullisuuden mittasuhteet, eikä kärsitä lukijaansa lappaamalla myrkkyä sontalapiokaupalla, kuten Lindstedt tekee.

 

Eihän kukaan tietenkään arvostelua yksin julkaise. Kritiikin ja Nuoren Voiman päätoimittaja Martti-Tapio Kuuskoski on antanut Lindstedtille melkoisesti tilaa. Minun tekstini Kuuskoski on aina kommentoinut tarkasti, hän on huolehtinut kohtuudesta ja väitteiden perusteluista. Tämä arvostelu on ainakin minun muistissani aikamoinen poikkeus niiden tekstien joukossa, jotka ovat Kuuskosken käsien läpi kulkeneet.

 

Arvostelu on usein väline johonkin. Tämän tekstin ainoa sisältö on arvostelijan ylemmyydentunto. Miksi Lindstedt vaivautuu kirjoittamaan näin? Millaista proosaa tämä ele oikein edistää? Ja millaisin keinoin.

 

73 kommenttia

  1. Hanna-Riikka says:

    En ole lukenut ko. pienoisromaaneja enkä arvostelua, joten en kommentoi niihin mitään. Mutta, toivottavasti kukaan ei koskaan minun kirjojeni arosteluihin liitä kommentteja blogikirjoittelustani. Hui. Kirjoittelen blogiin vähän mitä sattuu ja huvittaa (kuten varmasti moni muukin kirjailija ainakin epäkaupallisiin blogeihin). Sillä ei ole juuri mitään tekemistä fiktiivisen, kansien välissä olevan proosani kanssa. Miksi olisi, tai pitäisi olla.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Hanna-Riikka, toki blogia kirjoittavan kirjailijan täytyy ymmärtää, että hänen tekstejään saatetaan käyttää myös arvostelujen yhteydessä esim. taustoittamiseen, tai joidenkin yleisesti kiinnostavien seikkojen kertomiseen. Blogitekstit ovat julkista sanaa kuitenkin. Mutta niitä voi käyttää tietysti monella tavalla – tai olla käyttämättä, kuten monesti mielekästä onkin.

      • Hanna-Riikka says:

        Totta kai tiedostan tuon, mutta teokset teoksina. Itse muistan seitsemän vuoden taidekriitikon urallani käyttäneeni kerran perusteena jollekin jotakin itse näyttelyn ulkopuolista tekijää. Silloin kyse oli muusta yhteydestä julkisuuteen alun perin tulleesta henkilöstä, ja töistä jotka liittyivät siihen muuhun yhteyteen. No, miten vaan. Jokainen kriitikko tavallaan. Itse en tällä hetkellä toimi kriitikkona, joten olen ainoastaan (ainakin tilapäisesti) aidan toisella puolella.

  2. Maaria Pääjärvi says:

    Lindstedtin arvostelu on nyt luettavissa verkossa kokonaisuudessaan, hyvä!

    Tästä linkistä: http://www.nuorenvoimanliitto.fi/lehdet/kritiikki/kritiikki+viii/lindstedt/

  3. Ande says:

    Suutuin ensin hirmuisesti Lindstedtille luettuani Pääjärven todistuksen hänen kritiikistään.

    Sitten luin Lindstedtin kritiikin (hyvä että se laitettiin esille nettiin) ja nyt tuntuu, että Pääjärvi kyllä reippaasti liioittelee. Onhan Lindstedtin kritiikki toki armoton Hannulan teoksia kohtaan, mutta ei se minusta vaikuta itsetarkoituksellisesta ja sadistisesta kiusaamisen halusta syntyneeltä, kuten Pääjärvi antaa ymmärtää. Minun vaikutelmani on, että Lindstedt on punataroinut hyvinkin tarkasti sitä, minkä on kokenut aiheelliseksi Hannulan teoksista kirjoittaa ja sitten kirjoittanut sen. Paljon ylimalkaisempia ja huiskivampia teilauksia olen vuosien varrella lukenut.

    “Millaista proosaa tämä ele oikein edistää?” kysyy Pääjärvi. Kiinnostaisi tietää, kysyykö hän samanlaisia kysymyksiä itseltään kritiikkejä kirjoittaessaan.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Viimeiseen kysymykseen – kysyn. Jos en kysyisi itseltäni sellaisia kysymyksiä, en tekisi kritiikkejä.

      Minun tekstini ei ole todistus, se on tulkinta. Minun käsitykseni asiasta. Siksi olenkin oikeasti iloinen siitä, että teksti päätettiin julkaista lehden kotisivulla. Minullakin on sellainen käsitys, että Lindstedtin teksti on harkittu eikä huidottu. Tuskin sadismi on taustalla, tekstin vaikutelma vaan on sellainen, koska mittavalta ankaruudelta ka pilkallisuudelta puuttuu kirkkaasti lausuttu syy. Jollen ymmärtänyt sitä, uskon tähän kommenttiosastoon enemmän kuin moneen muuhun sanaan – selittäkää joku.

      Teilaus on aina työläämpi – ja usein parempi teksti – kuin päähäntaputtelu. Ja juuri siksi mietinkin, että miksi juuri tässä tapauksessa ja miksi juuri näin.

  4. e says:

    Kirjallisuusskenen ulkopuolisena lukijana tuntuu siltä, että minut on Lindstedtin kritiikissä petetty. Miksi kirjoitetaan blogiteksteistä ja kustantajan saatepuheista, miksi Kuolleista Suurmiehistä ja kirjoittamisprosessista (ja lopulta itse kritiikistä)? Tulee väkisinkin mieleen tapaus, jossa Jukka Petäjä epäröimättä haukkui kourallisen kirjailijoita yhden kirjakritiikin palstatilassa. Tässä palstatilaa oli vieläpä niin yltäkylläisesti, että kyynikko minussa kysyy menikö vahingossa taittoon toimittamaton versio?

    Jos yhtäältä ad hominem -tykittelyn tarjoaminen kritiikkinä herättää ihmetystä ja uteliaisuuttakin teosta kohtaan, niin toisaalta minulle tuli lukijana sellainen olo, että kirja esiteltiin minulle tosi-tv-sarjan mainostauolla, osana sen puolikäsikirjoitettua draamaa ja valmiiksi paketoitua elämystä — ja että haluan työntää sen kaiken pois luotani. Onko se reilua kirjailijalle? En väitä, etteikö tällaiselle “tekijäkeskeiselle” seiskapäiväjournalismille varmasti olisi tilausta jossain lukutaitoisessakin kohderyhmässä (vaikka se jo suomalaisen poliittisen journalismin tuhosikin), mutta jos en uudesta kiinnostuneena ja lukuasentoani reflektoivana lukijana löydä kirjallisuuskritiikistä kirjallisuutta, kysyn ehkä vuorostani kenelle se on tehty?

    • Maaria Pääjärvi says:

      Tekijäkeskeisyys ei sinänsä ole minusta synti, kritiikissä voi aivan hyvin käyttää erityyppisiä tietolähteitä, myös sellaisia jotka eivät sisälly itse teokseen. Ja tarvitseeko kriitikin olla reilu kirjailijalle, mitkä ne reiluuden ehdot ovat – mitä menetetään tai voitetaan lukijoiden suhteen, jos heissä herää halu puolustaa kirjailijaa – jne. En tiedä. Kritiikin vapaudet ovat kuitenkin aika isot, ja se on kuitenkin paremminkin keskustelua kuin lopullinen totuus kaikesta.

      Tuo Petäjä-kela on sikäli hupaisa, että se toi aikoinaan valtavan määrän kommentoijia HS:n sivuille, mutta ne kommentit eivät ole enää luettavissa. Se oli valtava kirjallisuuskeskustelu ja runous hyötyi siitä. Harmi vaan Petäjän rooli jäi siinä vain aloittajaksi.

      Tässä siis Petäjän arvostelu: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1353065917030?jako=6902ca01b5e55078b877f5af98c73ad2

  5. Aleksis Salusjärvi says:

    Lindstedtin kritiikki ja Maarian metakritiikki ovat pyörineet mielessäni viime päivinä, mutta kun on niin monta pointtia mielessä, en oikein tiedä mikä niistä on olennainen. Märehdin siis asiaa.

    Tässä kuitenkin Sven Laakson postaus aiheesta:
    http://kaymala.blogspot.fi/2013/06/teilaamisen-tarpeellisuudesta.html

    Ja tässä Sami Liuhdon 1.
    http://sami-liuhto.blogspot.fi/2013/06/kautta-herakleen-meita-on-viilattu.html
    ja 2.
    http://sami-liuhto.blogspot.fi/2013/07/ehka-paskin-merkinta-nevoevo.html

    Liuhdon kakkosen kommenttiraidassa myös hyvää kamaa.

    PS. Ande, sivustolle syöttämäsi feikki(?)sähköpostiosoite on loistava.

  6. Jorppo says:

    Tulin Liuhdon blogin kautta ja luulin, että täällä olisi isompikin myrsky, mutta mitä vielä, ei edes ainuttakaan LL:n kommenttia!

    Odotan, että tästä lähtee vielä kunnon biiffi käyntiin. Rasvatkaa nahkanne, kohta aletaan painimaan!

  7. Maaria Pääjärvi says:

    Liuhdolta vielä vähän löylyvettä.

    http://sami-liuhto.blogspot.fi/2013/07/j.html

    Meinaa kyllä rasvat kuivahtaa, kun tuo Aleksiskaan ei suostu kertomaan edes osaa ajatuksistaan.

  8. Aleksis Salusjärvi says:

    Aihe on aika hankala monestakin vinkkelistä. Arvatenkin kirjailijoilla ei ole halua kertoa julkisesti mielipiteitään metakritiikkikeskustluihin eikä toisaalta kynnys osallistua ole ylipäätään kovin matala, kun sekä Lauran juttu että Maarian vastateksti ovat erittäin taitavasti laadittuja.

    Viihdyin erinomaisesti Lindstedtin tekstin ilkeämielisessä pisteliäässä maailmassa, jossa jäsentyy vahvasti Hannulan tuotannon vastaanotto. Toisaalta olen täsmälleen samaa mieltä esim. Liuhdon blogin Hottinen-nimellä kirjoittaneen kaverin pointeista, että Lindstedtin esimerkit eivät ole kovin laadukkaita. Elloksen kuvasto ja sähköiskumetafora ovat tarkkoja puutteita Lindstedtin tekstissä, niitä ei saisi näin jyrkässä tekstissä olla. Teoksen ulkopuolisten seikkojen mukaanveto teilaukseen (kustantajan tiedote, blogimerkinnät) ovat myös täysin asiattomia ja kritiikkiin sinänsä kuulumattomia, ja tuskin Lindstedt niistä näin jälkeenpäin muuta tuntee kuin häpeää. Teilaus meni siis munille siltä osin.

    Toisaalta hänen eksplikoiva luentansa teoksista tuottaa hyvin miellyttävää tekstiä, mikä tekee tapauksesta ylipäätään kiinnostavan. Maarian kyseenalaistus taas vetää sen verran perusteellisesti maton alta tekstin eetokselta, että ei tunnu tarpeelliselta kommmentoida asiaa sen kummemmin (plus tietty vielä Liuhdon blogissaan maalaamat oppositiot). Se lienee Lindstedtin tehtävä. Vaikeneminenkin on tässä suhteessa kannanotto, eli ilmeisesti teksti oli hutaistu myös tekijöidensä mielestä. Se taas ei anna aihetta lisäkommentteihin (vaan lähinnä johtopäätöksiin). Ei muuta kuin eteenpäin elämässä.

    Hannulan suhteen taas kritiikissä oleva moni ilkeämilinen syytös vaikkapa kustantajan tiedotteen laatusanojen osalta on niin yliampuvaa, että sitäkään ei tarvinne hänen syykseen sen enempää kaataa. Yhtä kaikki vittumaista, että hän joutuu kirjailijana kantamaan siitä tällä tavalla vastuuta, jos siis tuota kritiikkiä ylipäätään on syytä lukea journalistisesti vakavahenkisenä tekstinä. Aika moni seikka viittaa kuitenkin siihen, että journalismista ei ole kyse. Jäljelle jää polemisointi tai politikointi (molemmat hirveään yhdentekeviä asioita) tai karnevalisointi (mikä taas herättää uteliaisuutta vastaisuuteen).

    Märehdin siis asiaa.

  9. Rehellisyys on vittumainen asia.

    Se pistää monen vaikenemaan.

    Okei, ei menetettävää, born to lose.

    Monet lukevat mieluummin keskustelua kirjoista kuin itse niitä kirjoja.

    Se ei tietenkään tarkoita, että keskustelu olisi merkittävämpää kuin se lähtökohta (kirja).

    Mistä keskustelisimme, jos ei olisi huonoja kirjoja?

    Jos ei olisi huonoja kirjoja, joku hyvistä kirjoista olisi kuitenkin paskempi kuin ne toiset.

    Ihmisillä on tarve vuorovaikutukseen, keskusteluun, kannanottoon.

    Jos ei olisi blogeja, olisi kuitenkin jokunen kirjallisuuslehti (keskustelupalstoineen),

    viimeinen keskustelu käydään nakkikioskilla (en tarkoita nyt blogiani),

    vitun mulkku, saanko nimmarin?

    Noi ilmaisut on niin lähellä toisiaan.

    Keskustelevin terveisin kaikille,

    Tapani

    • Στέφανος says:

      Vittumaista moni asia, lääkehaku, liian monen lääkkeen ottaminen,

      Ei saa villiintyä eikä pistää molskiksi vaan pitää leikkiä siististi kiiltokuvia pyöritellen

      We were born stubborn, mut

      miten lukeminen oikein onnistuu, kun

      Hienosti luettu kirja arvioidaan aivan yhtä neutristi kuin moni hyvä kirja

      Mutta pidän lähtökohtana, että kaikkien kuuluisien kirjailijoiden jokaikisestä kirjasta saa kirjoittaa sivun

      kun elämänvaihe on ohi, ei olekaan mitään yhteistä

      Vuorovaikutus on avain kaikille yhteiseen maailmaan

      596 blogia 43 blogien 25 blogin 35 blogissa ehtoopalvelus 24 ehtyä 21 ei

      Nakkikioskin jonon Arskallakin on mielipiteitä

      Esitelmä. Mulkku. Nimmari. Toimistossa taas. Television sininen valo. “Minä ja se”

      Ja kun hänellä alkaa kasvaa viikset niin tulette näkemään!

      Jos ilmoittautuminen peruutetaan viimeistään kaksi viikkoa ennen koulutuspäivää, palautetaan kaikki maksetut osallistumismaksut.

      Yhteistyöterveisin,

      Tapani on miehen etunimi

  10. Naapurintyttö says:

    Mainitussa Kritiikki-lehdessä oli Laura Lindstedtin jutun lisäksi muitakin arvosteluja, jotka tuntuivat enemmän kohtuuttomilta tai tarkoitushakuisilta kuin tarkoilta. Esimerkiksi Vesa Kyllösen kritiikki Tommi Melenderin esseekokoelmasta. Kyllösen keskeinen väittämä näytti olevan, ettei Melenderin sielu oikeasti lepata vaan on vain lepattavinaan. Onhan sellaiselle helppo nauraa, niin kuin näppärälle ilkeilylle aina. Mieltäni kaihertamaan jäi kuitenkin se, miksi nykyään on niin suosittua arvioida pikemmin (kriitikon rakentamaa) kirjailijakuvaa kuin itse teosta. Toisinaan minulla on ikävä vakavahenkistä uuskritiikkiä. Ei se tietysti voi palata, ei tähän maailmaan.

    Toisaalta sitten itse Melender kirjoitti samassa lehdessä Sofi Oksasesta. Keskeinen kysymys hänelle oli, kirjoittaako Oksanen laadukasta ja tuttua proosaa vai uudistaako kerrontaa. (No arvatkaa.) Melender oli kyllä löytänyt Oksaselta ilahduttavan kökön tekstiesimerkin, mutta muutoin Oksanen tuntui vain välineeltä sen esittelyyn, että Melenderin halajamaa kirjallisuutta ei meillä paljon ole.

    Uutta uljasta proosakeskustelua varmaan kaipaa joku muukin kuin Laura Lindstedt. Minä en tunnusta kaipaavani. Kaipaajien saattaisi olla hyvä aloittaa keskustelu puhumalla niistä kirjoista, jotka jaksavat lukeakin ja jotka lepatuttavat sielua jotakuinkin kertakaikkisesti.

  11. Maaria Pääjärvi says:

    Esteettiset vaatimukset ovat monesti luonteeltaan sekä kohtuuttomia että epäreiluja. Pidin Melenderin tekstiä oikein hyvänä lukiessani sitä. Siinä ei edes ollut mitään erityistä negatiivisuutta. Ja kysymykset, esimerkiksi vertaus Knausgårdiin, ovat aiheellisia.

    Melender on ihan erityisen kunnostautunut tuomaan esille sellaisia asioita, joista pitää ja joita ihailee, häntä ei sovi valittamisesta moittia, koska iso osa Melenderin jutuista on positiivisia nimenomaan kaipaamassasi mielessä. Tästä tarkistamaan: http://antiaikalainen.blogspot.fi/

    Kyllösen tekstin kohdalla mietin, että esseistiikassa tekijällä on jonkinlainen status, puhuvan minän luonnehtiminen on siinä erilaista kuin fiktiota arvostellessa, vaikka tiedän kyllä että tästä on toisiakin käsityksiä. Se nurkka, johon tuo minä ajaa itsensä, tai se koroke, jolle hän nousee, on todella olennainen paikka. Kyllönen tajuaa sen. Ovatko johtopäätökset sitten vääriä tai kieli tarkoitushakuisen ilkeästi värittynyttä – jää harkittavaksi.

    Epäilyähän kritiikki voi aivan hyvin herättää. Lajista tekee erityisen kiinnostavan se, että lukijat eivät yleisesti ottaen ole kovin valmiita nyökyttelemään kriitikoiden huomioille ja johtopäätöksille. Mutta Melenderin ja Kyllösen tekstit ovat kuitenkin aika tyypillisiä, kohdeteoksillekin on selvästi tilaa.

    Niin, miksi luodaan kirjailijakuva, jota sitten arvostellaan? Minä en erityisesti ihaile uuskritiikin lähilukua tulkinnallisten tekstien tuottamisessa, ja syy on se, että todella harvoin ne tekstit ovat antoisia. Onnistuneeseen lähilukuun tarvitaan taitava ja kekseliäs lukija, eikä se siltikään aina ole hyvä ratkaisu. Voi olla perusteltua käsitellä kirjailijakuvaa, esimerkiksi Melenderin lukemista koskevan esseekirjan arvostelussa voi olla perusteltua miettiä millaista lukijuutta ja kirjailijuutta Melender edustaa ja luo.

    Esteettinen keskustelu tuppaa taas toteutumaan puheenvuoroina, jollainen esim. tuo Melenderin arvostelu Oksasen kirjasta on.

    Tapanille vielä – muistutan virkani puolesta, että taiteen vuo on sen verran valtaisa, että joskus ne teot, joita tehdään sen määrittelemiseksi, ymmärtämiseksi tai haastamiseksi ovat parempaa taidetta kuin se taide itse. Enkä viittaa tällä tähän keskusteluun Hannulan kirjoista, vaan vastustan yleistä sääntöä siitä, että teokset olisivat kiinnostavampia kuin niistä puhuminen. Paul Austerin kirjoihin tämä pätee lähes poikkeuksetta – jos pääsen taivaaseen, saan lukea Austerin kirjoista tehtyjä arvosteluja, jos joudun helvettiin, luen Austerin kirjoja.

    • Naapurintyttö says:

      En tarkoittanut, että Kyllösen ja Melenderin kirjoitukset olisivat olleet huonoja. Molemmat olivat oikein nautittavia. Tuskin oli edes mahdoton nyökytellä heidän huomioilleen. Mutta kertoivatko he jotakin oleellista arvostelemistaan teoksista? Esittelivätkö he teosten keskeisen ominaislaadun? Halusivatko he edes tehdä niin? Minusta eivät. Melender nyt ei ollut mitenkään kiero: hän toi varsin selkeästi esille sen, mitä pyrki Oksasen kaltaisesta kirjoittajasta näyttämään. Mutta eikö siinä Oksasen paikalla olisi voinut olla melkein kuka tahansa menestynyt ja laadukkaaksi luokiteltu prosaisti? (Kyllä, tiedän, että Melender kirjoittaa blogissaan suosikkikirjailijoistaan. Siksi ihmettelenkin, miksi hänen puheenvuoronsa esteettiseen keskusteluun piti esittää hänelle ilmeisen merkityksettömän Oksasen avulla.)

      Kyllönen taas siteeraa Melenderiä roisisti: hän käyttää Melenderin sanoja eri asiayhteyksissä kuin tämä itse. Sehän on kriitikolle helppo ja varma tapa saada kirjoittaja näyttämään hölmöltä. Silloin lukijalle tulee tulee tunne, että kirjailijan tekstiä käytetään vain tilkeaineena siihen rakennelmaan, jonka kriitikko on jo suunnitellut. Kyllösen rakennelma oli esseeminän tai peräti Melenderin kirjailijakuvan naurettavuus.

      Aina on vaativampaa kirjoittaa kritiikki, joka pyrkii ymmärtämään teosta ja etsii sitä, mikä siinä on hyvää, kaunista tai ravistavaa. Se ei tietenkään ole kritiikin yksinomainen tarkoitus. Mutta jos Kritiikki-lehti – joka käsittääkseni ei ole tuon yläkerran Hiitosen ukon suosikkilehti vaan pikemmin suunnattu ammattipiireille – esittelee arvioita, joissa kirjailijat lähinnä pilkkaavat toisiaan tai esittelevät epäsuorasti esteettisiä ohjelmanjulistuksiaan, niin… No, eihän se toki uutta ole. Vähän onneton alkuasetelma tasokkaalle proosakeskustelulle kuitenkin.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Naapurintyttö: “Mutta jos Kritiikki-lehti – joka käsittääkseni ei ole tuon yläkerran Hiitosen ukon suosikkilehti vaan pikemmin suunnattu ammattipiireille – esittelee arvioita, joissa kirjailijat lähinnä pilkkaavat toisiaan tai esittelevät epäsuorasti esteettisiä ohjelmanjulistuksiaan, niin… No, eihän se toki uutta ole. Vähän onneton alkuasetelma tasokkaalle proosakeskustelulle kuitenkin.”

        Olet tuossa täsmälleen oikeassa. Kaikkea voi tehdä, tietysti, mutta nuo ratkaisut voi myös kyseenalaistaa. Samalla tulee esille koko homman prosessinomaisuus. Se on jotenkin kesken.

        Tosin tuo proosakeskustelu on ollut alkuasetelmassaan jo niin kauan, että näillä lihaksilla se ei näytä etenevän yhtään mihinkään. Ilmeisesti keskustelijat eivät alennu keskinäiseen sananvaihtoon, vaan monessakin pisteessä halutaan ottaa homma haltuun. Itse. Leevi Lehto on tiedotteissaan rakentanut jo monta proosateosta, jotka ovat merkittäviä kotimaisen proosan kannalta mutta eivät ole sellaisiksi osoittautuneet – tai siis kukaan ei ole ottanut tehdäkseen niistä sellaisia. Ja Lindstedtin arvostelussahan Lehdon toiminta on pureskeltavana, mutta ei niinkään Lehdon omaan piikkiin vaan Hannulan (ja se menee pieleen). Laiskuus yllätti Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanin kohdalla, vaikka senkin piti luoda keskustelua. Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran proosapallot (Keino-konferenssi, Vuosikirja) eivät myöskään ole varsinaisesti synnyttäneet keskustelukulttuuria. Niinkutsuttu esseekeskustelu on varmaan edelleen parasta antia proosakeskustelussa, koska sen osapuolet sentään vaivautuivat kommunikoimaan keskenään julkisesti.

        Jos runouteen vertaa, sen puolella on taas ollut jatkuvaa kiinnostusta erilaisiin ja eri suunnista tuleviin puheenvuoroihin.

    • “Tapanille vielä – muistutan virkani puolesta, että taiteen vuo on sen verran valtaisa, että joskus ne teot, joita tehdään sen määrittelemiseksi, ymmärtämiseksi tai haastamiseksi ovat parempaa taidetta kuin se taide itse. Enkä viittaa tällä tähän keskusteluun Hannulan kirjoista, vaan vastustan yleistä sääntöä siitä, että teokset olisivat kiinnostavampia kuin niistä puhuminen.”

      Sanoin / kirjoitin: “Monet lukevat mieluummin keskustelua kirjoista kuin itse niitä kirjoja.

      Se ei tietenkään tarkoita, että keskustelu olisi merkittävämpää kuin se lähtökohta (kirja).”

      Eläköön se pieni ero kiinnostavan ja merkittävän välillä, kiinnostavuus on aina meinaan makuasia.

      Mielikseen tätä keskustelua seuraa,

      Tapani

      • Maaria Pääjärvi says:

        Runoilijan sensitiivisyys sanojen kohdalla on suurempaa kuin minun, Tapani, ja niin pitääkin olla. Mutta mitä se merkittävä tarkoittaa, merkillepantavaa eli huomattavaa, korvantaaksepantavaa, asiaa, johon pitää piirtää ruksi vai tärkeää kuten sanassa “merkkihenkilö”? Ja miten erottaa taiteessa merkittävän, kun sekin on yleensä vain subjektiivisten arvostelmien summa, josta joku joukko ihmisiä onnistuu olemaan samaa mieltä jonkin aikaa.

        • Tiina Käkelä-Puumala says:

          Minusta taas tuo Tapanin tekemä erottelu kiinnostavan ja merkittävän välillä on olemassa. Kiinnostavuus on se, mikä sytyttää keskustelun, mutta se on luonteeltaan usein lyhytkestoista ja nopeasti muuttuvaa kuten pörssikurssit: eilen Nokia oli nousussa, tänään laskussa. Merkittävää on se, mikä kestää aikaa, nämä erilaiset mielipide-ilmastojen vaihtelut ja erilaiset subjektiiviset kannat. Merkittävässä teoksessa on aina jotain ylijäämäistä ja palautumatonta suhteessa sitä koskevaan keskusteluun. Kaikki merkittävä on kiinnostavaa (ainakin jonkun mielestä, vaikkapa niiden Leevi Lehdon mainitsemien noin seitsemän ihmisen), mutta kaikki kiinnostava ei ole merkittävää.

          MIkään keskustelu ei yleensä kanna kovin pitkälle, jos pysytellään pelkästään metatasolla puhumassa siitä mistä ja miten pitäisi puhua. Tässä nimenomaisessa tapauksessa se tarkoittaisi sitä, että pitäisi lukea ne Hannulan kirjat (minkä Maaria on jo tehnytkin).

          • Maaria Pääjärvi says:

            Niin, tietysti niillä sanoilla on eronsa. Mutta merkittävän synty on ylipäätään aika kiinnostava asia. Siis pysyvässä mielessä kiinnostava.

            Ja Tiina on oikeassa. Pyysin pdf-versiot luettavaksi Hannulan kirjoista tätä merkintää varten, ja luinkin ne, mutta päätin kuitenkin jättää ne sivuun toistaiseksi. Kirjoitin muutaman lauseen, jotka sitten pyyhin pois lopullisesta versiosta.

            Eli toistaiseksi en ole tehnyt mitään Hannulan kirjojen hyväksi tai pahaksi. Ja tiedän tajuavani niistä enemmän kuin Lindstedtin arvostelusta, joka tuntuu viittaavan enemmän kuraveteen allaan kuin kauniiseen taivaaseen yllään.

            Pitäisikö minun kirjoittaa Hannulan kirjoista? Entä jos otan kirjat ”arvosteltavaksi”? Kuinka lyhyt tie on sitten jälleen estetiikasta sen puitteisiin? Millainen on sitten tuo sosiaalinen katse, joka vähienkin linkitysten perusteella nykyisin tuomitsee sen, kuka tuntee kenetkin ja millaiseen sosiaaliseen kontekstiin hän tuolloin kuuluu? Tuleeko joku sanomaan jääviksi, puhumaan omien puolustamisesta tms? Täytyykö siihen sitten sanoa jotain vai ei? Kun puhutaan taiteesta, puhutaanko silloin jonkun oikeudesta tai velvollisuudesta teilata se ja sen tekijä, kunkin oikeudesta ymmärtää se miten haluaa, kunkin oikeudesta lukea vastakarvaan joko taidetta tai metatekstejä? Tekijän oikeudesta saada reilu arvostelu silloin kun arvostelua ylipäätään tulee vaikka voitaisi puhua myös lukijan oikeudesta saada reilu arvostelu? Mikä on reilu arvostelu? Puhutaanko taiteesta oikeastaan koskaan, missään tekstilähtöisessä muodossa, etenkään kun keskustelu on jo lähtökohdistaan ottanut pahat ja arvaamattomat kierteet kivensirusta asfalttipohjalla?

            Keskustelu taiteesta edellyttää, että meillä (keitä olemmekin) on jotain yhteistä luettavaa tai ainakin toisiinsa lomittuvaa luettavaa. Että pystymme tunnistamaan puheenaiheen. Minä en tiedä ollenkaan, mikä se puheenaihe on.

        • Paavo Haavikko on merkittävä runoilija, muttei kiinnostava runoilija.

          Olen sanonut tämän pöytäseurueessa 2001. Muuan samassa pöytäseurueessa ollut ei ole toipunut noista sanoistani vieläkään, hän mainitsi minulle asiasta viikko sitten yksityisviestissään – terkkuja!

          Jottei tule enempää pahaa mieltä kenellekään, totean, että pidän kyllä Paavo Haavikon runoista.

          • Maaria Pääjärvi says:

            Minä en erityisesti pidä Paavo Haavikon runoista, mutta hän on sekä merkittävä että kiinnostava runoilija. Saa tulla paha mieli, mutta nyt ainakin merkittävän ja kiinnostavan painotukset löytyivät.

          • Tiina Käkelä-Puumala says:

            Ei tullut ainakaan minulle paha mieli, vaikka itse pidän Haavikkoa sekä merkittävänä että kiinnostavana. Ja tykkään monista sen runoista ja proosateksteistä myös. Haavikon kohdalla on vain ehkä niin, että hän saa vasta nyt, kuolemansa jälkeen, sen kritiikin jota kukaan ei tohtinut ääneen sanoa silloin kun Haavikko oli vielä elossa. Uransa aikana Haavikko oli kaiken vakavasti otettavan kritiikin yläpuolella (jos kritiikkiä oli, se kohdistettiin enemmän henkilöön kuin tuotantoon).

            Maaria on tietysti oikeassa siinä, että keskustelu ei ole koskaan pelkkiä puhuvia päitä (vaikka näitä ketjuja selatessa voisi siltä näyttääkin), vaan siihen osallistuu ihmisiä, joilla on joku paikka, sosiaaliset ja ammatilliset sidokset, sympatiat ja antipatiat, tunne sisäpuolisuudesta tai ulkopuolisuudesta ja sen mukaiset intressit puolustettavana. Olisi naiivia väittää tätä kontekstia merkityksettömäksi silloinkaan, kun puhutaan ainoastaan estetiikasta eikä yhtään kirjallisuuskentästä. Haluaisin kuitenkin uskoa proosakeskustelun tulevaisuuteen: sitä vain on hankalampi synnyttää, koska volyymiä ei ole vielä riittävästi. Töihin siis.

          • Maaria Pääjärvi says:

            Sanoisin jopa kärjekkäämmin kuin Tiina: harvalla on kykyä puhua estetiikastakaan niin, että se ohittaa tai ylittää olemassaolevia tai kuviteltuja sosiaalisia rajoja.

            Hakusana “Haavikko-trauma” olisi tarpeellinen lisäys vaikkapa Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjan seuraavaan laitokseen.

          • Tero Hannula says:

            “Sanoisin jopa kärjekkäämmin kuin Tiina: harvalla on kykyä puhua estetiikastakaan niin, että se ohittaa tai ylittää olemassaolevia tai kuviteltuja sosiaalisia rajoja.”

            Tää on muuten aika olennainen pointti. Eipä tosiaan tule montaakaan nimeä mieleen. Tai tulee kyllä mieleen sellaisia, joilla olettaisi olevan kykyä, mutta se voi olla jokin muu joka siinä jää puuttumaan. Uskallus kenties.

  12. Aleksis Salusjärvi says:

    “Mieltäni kaihertamaan jäi kuitenkin se, miksi nykyään on niin suosittua arvioida pikemmin (kriitikon rakentamaa) kirjailijakuvaa kuin itse teosta.”

    Tää on hyvä pointti. Tosin kriitikko ei useinkaan rakenna kirjailijakuvaa, vaan kirjailijat käyttävät valtavasti aikaa tehdäkseen sen itse. Meillä on uuskonservatiiveja, avantavantgardisteja, vegaanikristittyjä, nuoria vihaisia naisia, romaanimanifestihipsteriwannabe-rustaajia ja ties mitä.

    Naapurintytön huomio siitä, että kritiikki poteroi itsensä persooniin poetiikan sijaan on tarkka. Juuri tämä taitaa olla Lindstedtin sudenkuoppa. Hänen päämääränsä ei niinkään ole Hannulan kirjojen poeettisen laadun pohtiminen kuin Hannulan itsensä määritteleminen kolmiomittaamalla hänen positionsa siihen sosiaaliseen kirjalliseen todellisuuteen, josta hänet netissä löytää.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Aleksis sanoo tuon tarpeellisen erottelun: kun kirjailija itse, kustantamo tai media ovat luoneet jonkun kuvan kirjailijasta julkisuuden henkilönä, tuon kuvan hyödyntämisessä tai kritiikissä ei ole mitään paheksuttavaa. Sofi Oksanen on sellainen. Hannula ei ole samalla tavalla kuuluisa eikä varmasti myöskään ajatellut henkilökohtaisten merkintöjensä netissä nousevan omaa julkista persoonaansa määrittäväksi tekijäksi. (sivumennen, tähän liittynee Käymälän pohdinta teilauksen kohteen mittakaavasta) Mutta ei se Lindstedtin kirjoitus myöskään kovin tarkka ole sen “sosiaalisen kirjallisen todellisuuden” kanssa. Vain vihjailua, mikä on suomalaisessa pienessä kentässä helppoa – kun muutama nimi on mainittu, sosiaalinen distinktio on yksinkertaista. Kerro minulle ketä tunnet, niin kerron sinulle kuka olet. Määrittelyn kohteelta ei tarvitse edes kysyä mitään.

    • Teemu Hoo says:

      Aleksis kirjoittaa: “Tosin kriitikko ei useinkaan rakenna kirjailijakuvaa, vaan kirjailijat käyttävät valtavasti aikaa tehdäkseen sen itse.”

      Tuosta tekisi mieli olla täysin eri mieltä. Ärsyttävä tuommonen oletus, että kirjailijana olisin niin pinnallinen, että miettisin kirjailijakuvaani. Ja kun osuu niin lähelle, otan sen henkilökohtaisesti, melkein syytöksenä. Enkä siltikään pysty mitenkään olemaan eri mieltä.

      Aivan varmasti kirjailija ajattelee kirjailijakuvaansa. Väitän, että joillakin se menee taiteen edelle: yritetään saada sellaista aikaan, mikä alleviivaisi – ei välttämättä omaa kirjailijakuvaa – sitä mitä haluaisi olla. Ja ne halut olemiseen, ääriviivat mitkä pitäisi täyttää, tulevat usein ulkopuolelta.

      Omalla kohdallani tuo kääntyy hassusti ympäri. En niinkään yritä erottautua joukosta (vaikka sitäkin se varmasti osin), vaan olla – lähes pakkomielteisesti – niitä ennakko-odotuksia vastaan, mitä kulloinkin tulee vastaan. Niin olen tehnyt aina. Sen voi helposti nähdä pelkkänä haluna erottautua joukosta, mutta oikeasti mä haluan vain olla oma itseni – eli olla löytöretkellä ja tehdä juttuja, jotka minusta tuntuvat hyviltä ja kiinnostavilta.

      Aiemmin on ollut paineita, kun ei ole tullut julkaistuksi kirjallisuuslehdissä. Ensin pitäisi kirjoittaa kiinnostavaa, kekseliästä uudenlaista nykyrunoutta, jotta julkaistaisiin Parnassossa ja Tuli&Savu-lehdessä. On alkanut semmoset odotusarvot vituttaa -> päätin, että tästä eteenpäinkin kirjoitan niin epämuodikasta runoutta kuin ikinä jos siltä tuntuu. Sellaista runoutta, jota haluan itse kirjoittaa ja lukea, jota kumpikaan lehti ei koskaan julkaisisi. Tai ei ainakaan näytä julkaisevan. Filosofiahyllyä ei tarvitse tuntea läpikotaisin päästäkseen jyvälle meikäläisen runoista. Jokainen ylitulkinta naurattaa mielettömästi. Oon tavallinen mies – mun kanssa voi keskustella ilman sanakirjaakin. Sama koskee runoja.

      Nyt mulla on suunnitteilla hamassa tulevaisuudessa mahdollisimman paska dekkariprojekti, koska ei niitä kukaan korkeakirjailija arvosta. “Kriitikot” vielä vähemmän. Minä arvostan ja haluan yrittää kirjoittaa sellaisen.

      Ehkä pahinta huoraamista on yrittää vastata kaikuun, jonka joku muu on huutanut. Huomionhakua. Persoonallisuuksia löytyy yhä enemmän, mutta silti yhä harvempi tuntuu olevan oma itsensä. Jotenkin se rohkeus puuttuu.

      Siispä terveisiä heille, ketkä pakkomielteisesti haluavat uudistaa proosaa: suutari pysyköön lestissään. Heiltä jään odottamaan vain ja ainoastaan proosaa edistäviä teoksia – ja odotusarvo jo valmiiksi on, etten sellaisia tule näkemään.

      Aattelen niin, että kyllä se suomalainen koivuklapikin väistyy ajan myötä – jää ainakin enemmän taka-alalle. Ei sitä edistääkseen tarvitse mäyhätä Kritiikki-lehden arvokkailla palstoilla ja hukata palstamillejä kirjallisuuspoliittisten punalippujen hulmutteluihin.

      En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmisellä pitää olla niin kova hinku yrittää olla jotakin muuta kuin on? Jos sitä jotakin muuta on, on sitä ihan yrittämättäkin. Jos joutuu yrittämään, menee jo perseelleen ja jää itselleen ja muille kiinni.

      Fony people, they say.

      Pahoittelen kirosanoja.

  13. Tero Hannula says:

    Onpas hauskaa nähdä että tää juttu on saanut jo aikaan näin paljon näin hienoja kommentteja! Sami Liuhdon blogikirjoitukset ja Pia Ronkaisen blogissaan julkaisema runo mukaan lukien.

    Mun on ehkä paha kommentoida tota Lindstedtin kirjoitusta. Mutta toisaalta, onneksi hän on jutussaan kommentoinut sitä minun puolestani aivan itse… En kylläkään tunnista siinä esiintyvää minua itsekseni.

    Teemun kommentti proosan uudistamisesta erityisesti laittoi sellaisia keloja liikkeelle, että ajattelin niistä itsekin sanoa jotakin.

    En ottanut itseeni, enkä koe että pitäisi kirjoittaa vastakommentti, mutta aloin miettiä että olen monessa kohtaa samoilla linjoilla. Proosa uudistuu kun on uudistuakseen. Toki, jotta se voi uudistua, jonkun on kirjoitettava sitä uudistunutta proosaa. Itse en miellä itseäni proosan uudistajaksi. Minulla ei ole mitään haluja päivittää proosaa tai ketään aikaisempia kirjailijoita mistään minnekään, muttei myöskään pyyhkiä traditiolla takapuolta, kuten Lindstedtin luoma Hannula uhosi. Mutta toisaalta en myöskään halua tehdä ihan samoja asioita kuin muut ovat tehneet. Kaikessa kirjallisuudessa on tietenkin hurjasti sellaisia tiloja, joissa ei ole vielä operoitu ollenkaan. Puhumattakaan siitä, että on paljon tapoja, joilla eri tiloissa ei ole vielä operoitu. Kuten Harry Salmenniemi totesi Hesarin haastattelussa jokin aika sitten, on häkellyttävää miten paljon on vielä mahdollista. Jostain Harryn palautteesta tuohon Ihminen voi olla -kirjaankin jäi lause “Loputtomasti mahdollisuuksia.”

    Jossakin mielessä mulle on tärkeämpää, että kirja on “riski” kuin että se on “hyvä”. Kirjan “hyvyys”, siis se että sitä pidettäisiin julkisessa vastaanotossa hyvänä, määrittyy nähdäkseni aina jo olemassa olevien kehysten perusteella. Onko tämä kirja hyvä suhteessa tähän tuohon ja traditioon. Ei ole kovin vaikeaa kirjoittaa hyvää kirjaa. Mutta että kirja olisi kiinnostava, häiritsevä ja sen julkaiseminen olisi jollakin tavalla riskaabelia – ja kirja olisi vielä näiden edellytyksien täytyttyä “hyvä”, se on vaikeaa. Tähän liittyvät osin myös ne ajatukseni palautteesta, joita Lindstedt jutussaan tulkitsee ihan päin metsiä, että palautteen antaminen ja käsikirjoitusten toimittaminen saattaa helposti johtaa riskien minimointiin.

    Mitä tulee johonkin kirjailijakuvaan, niin ei kai sellaista mitenkään vakavassa mielessä ole muuta kuin niillä, joista on julkaistu kirjailijahaastatteluita jossain Hesarissa tai Parnassossa. Jos nyt vaikka meikäläisen kirjailijakuvaa miettii, niin varmaan isoin osa kirjallisuuskentälläkään ei edes tiedä mua nimeltä. Että kenellä se kirjailijakuva minusta sitten edes olisi? Ei näillä myynneillä ja lainausmäärillä oikein mistään henkilöbrändeistä voi puhua.

    Että silloin jää jäljelle tuo Aksun mainitsema kolmiomittaus, jota voi sitten tehdä jos sellaisesta on kiinnostunut. Siksi tuosta Lindstedtin jutusta välittyykin vähän sellainen kuva, että siinä ei vieroksuta ainoastaan minun kirjojani, eikä ainoastaan jotakin kuviteltua minua, eikä ainoastaan julkaisijaani, vaan jotakin vähän laajempaa. En sitten tiedä mihin se liittyy, joihinkin kuppikuntiin varmaankin, vaikken sellaisiin kuulukaan. Tunnen tietysti joistakin piireistä enemmän ihmisiä kuin joistakin muista, mutta olen nykyään aika vähän tekemisissä oikein kenenkään kanssa.

  14. Maaria Pääjärvi says:

    Terolle & Teemulle kiitos kommenteista. Käytännössä nykyisin tuntuu olevan vaikeaa saada asianosaisilta, siis kirjailijoilta, kommenttia teostensa arvosteluista. Taitaa olla niin mutkikas sosiaalinen normisto sitä säätelemässä, että ihan turha yrittää puhua sitä vastaan. Mutta pitääkin olla niin, kuten teidän molempien kommenteista kuultaa läpi: te itse tiedätte ja määrittelette mitä teette, ja myös itse mietitte, millaiset arviot, kommentit ja sanomiset pitää ottaa vakavasti ja minkä voi sivuuttaa. Ja kirjailijakuvan miettimisen osuus on takuulla erilainen eri kirjailijoilla, mutta käytännössä sellaisen ihmisen, josta tulee jonkinasteinen julkisuuden henkilö, joutuu takuulla miettimään millaisen kuvan antaa itsestään ja miten persoona suhteutuu teoksiin.

    Teronkaan kirjan arvostelun kohdalla ei ole oleellista onko kirja hyvä. Sen sijaan oleellista – ja minusta myös kritiikkiin journalistisena lajina kuuluvaa – on pyrkiä tunnistamaan, että mikä on tuo tila, jossa se operoi ja miten, vaikka sitten suhtautuisi jo lähtökohtaisesti nyreksien ja halveksien tuohon lähtökohtaan. Teilaus nyt vaan on vaativa laji.

    Minusta keskustelu proosan uudistamisesta on muutamissa lähtökohdissaan todella kiinnostava ja vieläpä aiheellinen, koska viime kädessä siinä keskustellaan kielestä, ajattelusta, ihmisen tarpeesta ja kyvystä kertoa tarinoita, niiden asemasta meidän kulttuurissamme ja mittakaavassamme. Olemme olentoja, jotka pystyvät lämmittämään ja ruokkimaan itseään kertomalla, viihdyttämään ja opettamaan toisiamme ja pukemaan maailmamme sanoiksi. Se, että joku joukko toteaa entiset keinot huonoiksi tarkoittaa myös yleensä sitä, että tavassamme kertoa – siis sekä havaita että rakentaa maailma uudelleen sanoiksi – on jonkinasteinen kriisi. Keskustelu ja pyrkimys luoda uusia keinoja ovat yrityksiä ratkaista tuota kriisiä tai ainakin nimetä se kriisi, antaa sille hahmo. Ne ovat pohjimmiltaan sekä positiivisia että oikeita tekoja, enkä voi kuin kannattaa näitä pyrintöjä, jopa silloin kun ne eivät toteudu parhaalla mahdollisella tavalla. Täydellinen epäonnistuminen on myös mahdollista, ja toisinaan taide tapahtuu erittäin hitaasti.

    Teemu haastaa keskustelun promoottoreita tekemään itse sellaisia kirjoja, jotka uudistavat proosaa. Jos ihan tarkkoja ollaan, nämäkin tekstit tässä ja esimerkiksi se Lindstedtin arvostelu ovat proosaa. Se, mitä ja miten suorasanaisesti kirjoitetulla kielellä halutaan sanoa toteutuu jatkuvasti monilla muillakin kentillä kuin vain teoksissa. ”Pakkomielteiseen uudistamiseen” ei kuitenkaan tarvinne suhtautua esteettis-poliittisena ohjelmana tai jonkun (kenen?) hinkuna ”olla jotain muuta kuin on” – miksi näin muka olisi, eikö tyytymättömyys vallitsevaan usein synny juuri tunteesta, ettei pysty olemaan sellainen kuin on?

    Kyse on kuitenkin mahdollisuuksien löytämisestä ja niiden käyttämisestä – itse asiassa Teron kommentista (Harry Salmenniemeltä lainattuna) se löytyykin: ”on häkellyttävää miten paljon on vielä mahdollista”. Sen ei tarvitse olla vaikeaa eikä teennäistä eikä elitististä. Pikemminkin niitä päinvastaisiakin mahdollisuuksia on kosolti ja onhan se nyt kirjailijoiden hommaa löytää ja toteuttaa ne, ja parhaassa tapauksessa tuo löytäminen syntyy itsestään. Väsynyttä meininkiä on ihan samalla tavalla väkisin väännetyssä kokeilussa kuin arvattavassa suorittamisessa.

    • Tero Hannula says:

      “Käytännössä nykyisin tuntuu olevan vaikeaa saada asianosaisilta, siis kirjailijoilta, kommenttia teostensa arvosteluista. Taitaa olla niin mutkikas sosiaalinen normisto sitä säätelemässä, että ihan turha yrittää puhua sitä vastaan.”

      Mä vähän yllätyin omasta reaktiostani. Olen itsekin toivonut avoimempaa keskustelukulttuuria proosan puolelle, sellaista mitä runoudessa jo on, mutta Lindstedtin keskustelunavaus oli sitten sellainen, etten halunnutkaan ottaa siihen osaa. Mutta tähän Luutiin keskusteluun on mielekkäämpää liittyä, koska voi olettaa ettei se jää mihinkään kritiikki vs. teos -, tai hyvä vai huono -akselille junnaamaan.

      Osasin varautua siihen, että näistä kirjoista saattaa tulla teilauksiakin, jos nyt jotain vastaanottoa ylipäänsä syntyy, eikä mulla sellaisen suhteen ole mitään ongelmaa (varsin nuiva Subtanssi-kritiikki Illuusio -lehdessä aikanaan oli musta esim. ihan ok teksti ja perusteltu luenta), mutta tämä Lindstedtin teksti meni niin pitkälle ohi noista kirjoista, ettei tuntunut oikein mielekkäältä sanoa siihen mitään. Tai sitten pitäisi sanoa niin, että tekee tosi tarkan luennan siitä ja kommentoi vähintään samassa mitassa, mihin mulla taas ei oo halua. Luin sen muutamaan kertaan kyllä, mutta se oli sävyltään niin ilkeä, ettei huvita lukea sitä enää uudestaan. Oli siellä joitakin sellaisia pointteja, joista olisi voinut olla ihan mielekästä keskustella, mutta siinä on niin paljon tarpeetonta lällättelyä ympärillä, että käytän sen sietämiseen tarvittavan energian mieluummin johonkin muuhun.

      Mutta en noin kategorisesti pidä teilausta välttämättä minään mahdottomana kritiikin lajina itsekään, vaikka juuri tämän tekstin osalta sen mielekkyyttä onkin tullut pohdittua vähän erilaisista näkökulmista kuin yleensä. Ja voin hyvin kuvitella että tämä Lindstedtin teksti on varmasti monien mielestä oikein hauska! Roast -tyyppisenä huumorina se voisi upota itsellenikin, ellen olisi niin täysin vastakkaista mieltä tekstin kanssa siitä, mitä johtopäätöksiä esim. blogiteksteistäni voi vetää. En epäile ollenkaan, etteikö Lindstedt olisi kyennyt kirjoittamaan minuakin viihdyttävän roastin, jos tuntisi minut henkilökohtaisesti.

      “Keskustelu ja pyrkimys luoda uusia keinoja ovat yrityksiä ratkaista tuota kriisiä tai ainakin nimetä se kriisi, antaa sille hahmo. Ne ovat pohjimmiltaan sekä positiivisia että oikeita tekoja, enkä voi kuin kannattaa näitä pyrintöjä, jopa silloin kun ne eivät toteudu parhaalla mahdollisella tavalla. Täydellinen epäonnistuminen on myös mahdollista, ja toisinaan taide tapahtuu erittäin hitaasti.”

      Niinpä. Ja ns. epäonnistuminen voi olla kiinnostavampaa kuin moni onnistuminen. Silloin on ainakin tehty sellaisia valintoja, jotka jättävät epäonnistumiselle mahdollisuuden, toisinkin voi nimittäin olla.

      Tänä vuonna pohdiskelimme opiskelijoideni kanssa pitkin vuotta sellaista ilmaisua kuin “failed writer”, joka tuli jossakin amerikkalaisessa elokuvassa vastaan. Koko ilmaisu liittyy tietysti amerikkalaiseen “try to make it as” -kulttuuriin ja amerikkalaiseen unelmaan, eli titteli ansaitaan ammattilaisuudella ja ammattilaiseksi pääsee riittävillä myyntiluvuilla. Ilmaisu ei perustu siihen, että kirjailija olisi yrittänyt kirjoittaa oikein hyvän kirjan ja epäonnistunut siinä, vaan hän on epäonnistunut elättämään itsensä kirjoja (tai kirjan) kirjoittamalla. Mutta tästä syntyi ihan kiinnostavia pohdintoja siitä, mitä “epäonnistunut kirjailija” voisi tarkoittaa meikäläisessä kulttuurissa. Niillä reunaehdoilla, jotka itse tälle epäonnistumiselle määrittelisin, ei varmaankaan montaa epäonnistunutta kirjailijaa löytyisi.

      Jossakin kirjallisessa kokeessa voi tietysti epäonnistua aika yksiselitteisestikin, mutta minulle tulee siitä toisaalta mieleen tieteellinen tutkimus, koe, jossa on saatu erilainen lopputulos kuin mitä hypoteesi olettaa. Tutkimushan voi olla silloin aivan yhtä onnistunut kuin jos hypoteesi olisi ollut oikea. Samalla tavoin kirjalliseen kokeen epäonnistuminen voi olla hyvä ja kiinnostava ja hedelmällinen epäonnistuminen, jonka julkaiseminen on perusteltua. (Sanottakoon etten kuitenkaan pidä omia kirjojani epäonnistuneina…)

      • Maaria Pääjärvi says:

        Leevi Lehtohan on pitänyt yllä tätä hedelmällisen epäonnistumisen mahdollisuutta, siis että koko ajan tapahtuu sellaista epäonnistumista, johon sisältyy valtavasti mahdollisuuksia. ”Failed writer” -tyyppi on varmasti sen yksi ulottuvuus, sehän tosiaan merkitsee jenkkipopulaarikulttuurissa urahaaveista luopunutta kirjoittajaa.

        Latteastihan voi sanoa, että jos ei yritä niin eipä sitten voi onnistuakaan. Tietysti tässä on monta asiaa varmaan taustalla. Mun on vaikea hahmottaa miten kipeä juttu on esimerkiksi kirjojen pulppuaminen markkinoille ns julkaisukynnyksen laskettua ja julkaisemisen helpotuttua ylipäätään. Nykyään on niin hirveästi matskua, joka pitäisi ottaa vakavasti ja huomioon, ja on helpointa yrittää nyreksiä se olemattomaksi, koska se on tehty jostain lähtökohdista, jotka ovat jollain tavalla huonompia kuin omat lähtökohdat.

        Tai miten typerryttäviä Lehdon laatimat ntamon tiedotteet välillä ovat tarjotessaan aina uutuutta. Olen aina lukenut niitä vähän niinkuin markkinointiparodiana, kyllähän kaikki nyt tuntevat takakansien tekstityypin, jonka Leevi Lehto on epäilemättä päivittänyt monenkin vuosikymmenen tarpeiksi. Vilahtihan siellä Lindstedtin tekstissä kai joku holhoava sanamuotokin tästä, että kirjailijoille olisi haittaa harhaanjohtavista tiedotteista. Njaa, haittaa kai on kun joku sitä alkaa tehdä, mutta te ntamolaisethan olette jo tottuneet kaikkiin mahdollisiin holhouspuheenvuoroihin kaikessa ymmärtämättömyydessänne ja reppanuudessanne.

        Olen ajatellut, että tuo ”epäonnistuminen” on tavallaan sellaista hyvää vuotoa, mitä syntyy kaikkialle, missä ihmiset yrittävät tehdä jotain merkityksellistä. Ei ole tavatonta, että erehdytään pitämään epäolennaista olennaisena, huonoa hyvänä, mahdotonta mahdollisena tai vanhaa uutena. Ei siinä kai mitään noloa ole. Olen aina pitänyt ntamon touhussa hyvänä tuon merkityksellisyyden ja siihen pyrkimisen arvostamista. Tietysti siitä voi keksiä huonojakin puolia. Mutta sitä vasten alkaa helposti tiukan linjan kustantaminen ja porttienvartijointi vaikuttaa hupsulta äkseeraamiselta, jonka tarkoitus on suojella siveää yleisöä ”huonolaatuisen kirjallisen teoksen” kaltaiselta turmelukselta. Hui olkoon.

        • Jorma Leppänen says:

          nyt kun aloin kiinnostua arvokkaasta keskustelustanne, hyppään tähänkin väliin. aikanaan kun ennen taloustoimittajaksi ryhtymistäni seiskytluvulla ja kaheskytluvun alkupuolella tapailin aloittavia kirjailijoita huomasin että moni heistä sai kustantajilta palautetta malliin “suomessa on jo yksi ilpo tiihonen” tai “olet pikemminkin otavalainen kirjoittaja, hannu mäkelä saattaisi pitää tekstistäsi” tai “palataan kahden vuoden kuluttua asiaan”. asiaan yleensä palattiin, ja se oli hienoa. oli myös hienoa, että kirjailijalle sanottiin “älä ole ilpo tiihonen” – tuokin kirjailija menestyi lopulta hyvin. hieno esimerkki kirjailijasta joka osasi luoda oman brändin sopeuttamalla sen ensin kustantajan brändiin oli tietysti saarikoski, joka uransa alussa tekemällä teki säkeitä tuomas anhavan makuun. nykyisin asiat ovat toisin. kustantamoilla ei ole kirjalliseen laatuun ja omiin kirjailijoihin perustuvaa brändiä. useissa kustantamoissa ei kuulemma edes lueta käsikirjoituksia ennen kuin ne painetaan. sen näkee lyöntivirheistäkin. tämä on tietysti tilanne, jossa kustannustoimittajan kykyä nähdä estetiikan ja etiikan ykseys ei tarvita. tämä on tietysti tilanne, jossa kustantamoista ei pitäisi kirjallisuuden yhteydessä edes puhua. toisaalta en haluaisi nähdä paluuta vanhaan hyvään tuomasanhavalaiseen aikaan, vaikka hänen esseeensä kirjallisuuden merkityksestä edelleen ovat jonkinlainen yleispätevä ohjenuora alkavalle kirjoittajalle. en ole seurannut ntamoa läheltä vaikka poikanikin näyttää kuuluvan tuohon yhteisöön. mutta muitakin kuin virkailijakirjailijoita tavanneena olen nähnyt, kuinka sanat joissakin ihmisissä elävät ja etsivät seuransa, ja ajatukset löytävät uudenlaiset kiinnostavat yhteytensä, ja niitä kirjoittava ihminen ikään kuin juoksee itsensä perässä, kenties kiroten luovuuttaan. tällaisen prosessin syntymiselle olisi hyvä antaa mahdollisuus. näin syntyisi kirjoittaen eläviä ihmisiä, ja ehkä he osan tekstistään halutessaan jalostaisivat valitsemaansa tilaukseen sopivaksi taiteeksi. ehkä tässä on vähän samasta kysymys kuin mitä kuulin sellisti seppo kimaselta; hän meni nuorena englantiin krishnamurtin luokse, koska ei oikein tiennyt mitä mieltä hänen sahaamisessaan oli. joidenkin viikkojen kuluttua hän lähti pois, sanomatta sanaakaan krishnamurtille. kysyin miksi hän lähti pois. “prosessi käynnistyi”. hän perusti maailman parhaan festivaalin, kokonaistaideteoksen.

          • Maaria Pääjärvi says:

            Omakustanteiden tekeminen on näihin päiviin asti ollut vaikeaa ja vaativaa ja tiedottaminen omakustanteen julkaisusta se vasta onkin ollut tuskallista. Ja lisäksi ne kaikki mielikuvat kirjailijoiksi tahtovista ihmisistä, jotka eivät kelpaa kustantajille ja julkaisevat yksinäisyydessään onnettomat kirjoituksensa itse. Omakustanne on minusta ollut myös hiukan halveksuvassa sävyssä käytetty nimitys. Mutta esimerkiksi Hannu Helin, ehdottomasti yksi sukupolvensa erottuvimpia ja kiinnostavimpia runoilijoita, päätyi kustantamaan kirjansa itse (Pulvis & Umbra). Samoin teki Arto Kytöhonka aikaisemmin (Äitini Talo). Hätkähdyttävää on, että nämä molemmat runoilijat ovat julkaisseet huikean hyviä teoksia riippumattomassa asemassa. Vaikeaa heille, kuten vapaus aina, ja merkittävä uhka on tietysti ollut töiden katoaminen kokonaan. Siitä ei näytä olevan nyt huolta. Vielä voi mainita Matti Tiisalan (kuollut 2007), jonka työtä kuitenkin uhkaa jonkinasteinen unohdus. Saas nähdä, miten käy. Joku ymmärtäjähän siinä tarvittaisi.

            Anhavan esseitä on hauska lukea. Siinä on kirkasjärkinen ja -sanainen kirjoittaja. Paljon on tietysti niinsanotusti vanhentunutta, enkä ole juuri mistään samaa mieltä Anhavan kanssa, mutta pidän hänen tyylistään.

            Juuri tuo mitä sanot, Jorma, ”kuinka sanat joissakin ihmisissä elävät ja etsivät seuransa, ja ajatukset löytävät uudenlaiset kiinnostavat yhteytensä, ja niitä kirjoittava ihminen ikään kuin juoksee itsensä perässä, kenties kiroten luovuuttaan. tällaisen prosessin syntymiselle olisi hyvä antaa mahdollisuus”, voi toteutua tällä hetkellä kenties paremmin kuin koskaan. Pelot siitä, että tulee huonoja kirjoja tai liikaa kirjailijoita, ovat vähän samanlaisia kurifantasioita, kuin se, että lapsista tulee holtittomia jos heitä kasvatetaan lempeästi. Esimerkkisi Seppo Kimasesta – prosessit ovat meitä isompia, ja arvaamattomia ja kyse on kuitenkin vain prosesseista – ei tuotteesta nimeltä ”laadukas teos”.

    • Teemu Hoo says:

      “Teemu haastaa keskustelun promoottoreita tekemään itse sellaisia kirjoja, jotka uudistavat proosaa.”

      Ollakseni tarkka: käytin sanaa “teoksia”, en pelkästään kirjoja.

      Ja toki, Lindstedtin kritiikki on proosaa sekin. Ja tuollaisen, eli sellaisen kritiikin joita aina on ollut, mä samaistan koivuklapiinkin. Siis en mitenkään ole vaatimassa, että jokaikinen lause nyt pitäisi ajatella siltä pohjalta, että “uudistanpas nyt”. Mutta aika äkkiä sitä alkaa tulla sellainen “älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon” -tyyppinen fiilis, kun tavallansa luvataan kovaan ääneen pierua, mutta tuleekin hädin tuskin tuhnu. Haju on kuitenkin edelleen sama. Et se siitä.

      ”Pakkomielteiseen uudistamiseen” ei kuitenkaan tarvinne suhtautua esteettis-poliittisena ohjelmana tai jonkun (kenen?) hinkuna ”olla jotain muuta kuin on”

      Ei missään nimessä tarvitse. Mutta jos ensin “julistetaan”, ja sitten julkaistaan aivan samaa kuin ennenkin, miten sitten pitää suhtautua? Mä alan silloin epäillä motiiveja – siis niitä, joita miettimällä jo tietää, että tässä puhutaan nyt ihan vääristä asioista, koska motiivit ovat vääriä ja tämä asia ansaitsisi paljon vähemmän huomiota koska tämä asia on tärkeä mutta keskustelijat eivät. Mun mielestä Lindstedtin kritiikki oli viihdyttävä kirjoitus kylläkin, mutta totaalisen paska kritiikki sellaisena kuin ajattelen kritiikin olevan: että se antaa mulle jotain siitä kirjasta. Mitä jäi päällimmäiseksi mieleen kritiikistä: ulkokirjalliset seikat. Kritiikki-lehti kyllä kiittää, nyt sataa lukijoita laariin oikein urakalla. Keltainen lehdistö käyttää ihan samoja keinoja, muuten. Rekisteri on eri, keino on sama.

      Koko uudistusjutusta (onkse nyt se Mahdollisen kirjallisuuden seura?) tulee tietyllä tavalla olo, että kerätään ryhmä jonkin agendan ympärille, että uskalletaan epäonnistua. Ja parhaiten uskalletaan epäonnistua, kun sille saadaan tarpeeksi laajamittainen hyväksyntä, joka parhaassa tapauksessa siunaakin koko epäonnistumisen uudistumiseksi. Halleluja!

      Hyvähän se on, että samalla tavoin ajattelevat kerääntyvät, keskustelevat ja tuloksena on ihan varmasti jotakin kiinnostavaa. Mutta olen varma, että samaan aikaan siellä ja täällä ryhmän ulkopuolella epäonnistutaan jatkuvasti ja paremmin, kieli elää koko ajan, ei sen vauhdittamiseksi tarvita mitään ryhmiä saati agendoja. Kyllä täällä näitä kaveripiirejä riittää, aivan samoin kuin sellaisia yksinäisiä ratsastajia, jotka vuodesta toiseen tekevät omaa juttuaan välittämättä lainkaan siitä, ovatko he uudistamassa jotakin vai eivät.
      Yleisesti uskon, että kaikenlaiset eteenpäinmenemiset sujuvat paremmin, kun ne tulevat luonnostaan, ja yleensä tarkoittaen samalla sitä, ettei olla niin perhanan tietoisia perinteestä ja omasta sijasta siinä.

      Mä ajattelen, että jos ollaan olevinaan uudistajia, olisi pitänyt olla esikoisesta lähtien. Muuten mä en oikein tule ostaneeksi niitä aikeita. Eihän kukaan ole seppä syntyessään, mutta kyllä kai piirteitä on nähtävissä, jos laps´ osaa käyttää alasinta pajavasaran sijaan.

      Eli siis: kaikki kunnia yrittämisestä. Nostan sille hattua (joka on naulakossa, koska on kesä ja kuuma ja kärpäset). En vaan millä jaksa uskoa, että kukaan voi “muuttua” uudistajaksi, en usko että kukaan voi muuttua kiinnostavaksi, paitsi muuttamalla olemistaan siten, että on vain oma itsensä ja kirjoittaa siitä lähtökohdasta käsin. Uskon, että kiinnostavuus voi kyllä löytää yleisön huomiosta, mutta on se tekstissä aina ollut. Sitä ei olla vaan huomattu.

      Mun mielestä täällä uudistetaan proosaa ja runoa koko ajan. Pitäisi vaan mennä sinne hoodeille.

      Sille toki annan tukeni, että eturivien kirjailijat ovat julistamassa. Se on hyvä, antaa näkyvyyttä. Mutta samalla kerää, joskus turhaankin, huomiota. Pitäisi tapahtuakin sitten jotain, tai asia kääntyy itseään vastaan. Tämmösissäkin kun on niitä vastuita, joita kenenkään ei tartte kantaa.

      Mutta nyt toi Lindstedtin kritiikki on vain julistus siitä, että pitäisi uudistua vain hyväksyttävällä tavalla.

      Nyt jos tähän yhdistäisi Aleksiksen imagokommentin, voisi todeta, että kirjailijat todella keskittyvät luomaan kirjailijakuvaansa, mutta keskittyvät huonosti, jos lainkaan.

  15. Teemu Hoo says:

    Pahoittelen hyökkäävää kieltäni näissä kommenteissa. Jotenkin närkästyttää tää koko asetelma: ollaan snägärillä, vähän on tappelua ilmassa. Tilanteen on pelastamassa myyjä, joka lupaa ranskalaisten olevan tajuttoman hyviä, mutta ne maistuukin ihan ketsupille. Sit alkaa kaivatakin norjalaisia.

    (Knausgårdissa on ihan tarpeeksi uudistajaa pariksi vuodeksi).

    • Maaria Pääjärvi says:

      Ah, ymmärsin aiemman puheenvuorosi jotenkin yleisemmällä tasolla, Teemu, mutta se liittyikin tiukasti tähän tapaukseen.

      En tiedä MKS:sta kovinkaan paljoa, lähinnä vain sen, mitä viime vuonna oli julkisuudessa ja sen, mitä Vuosikirjaan on printattu. Seura julkaisee syksyllä kaksi kirjaa, Maria Matinmikon ja Taneli Viljasen romaanit. On todella vaikea sanoa, millaista uudistusta tai keskustelua seura ajaa, koska se on kuitenkin aika uusi. Tuskin on syytä uskoa, että ryhmä on kerätty minkään tietyn esteettisen agendan ympärille, kun sen ainoat systemaattiset julkilausumat koskevat lähinnä halua keskusteluun. Mikään ei tietenkään vahvista päinvastaistakaan, koska seura on edelleen yhtä salamyhkäinen kuin aiemminkin. Mutta kaikesta huolimatta Lindstedtin arvostelu on kuitenkin hänen tekemänsä, eikä MKS ole siitä vastuussa.

      ”toi Lindstedtin kritiikki on vain julistus siitä, että pitäisi uudistua vain hyväksyttävällä tavalla.” Tuosta arvostelusta tai mistään muustakaan Lindstedtin toiminnasta tai minun tietämistäni puheista ei oikein pysty vetämään sellaista johtopäätöstä. Jos näin on, Lindstedt epäonnistuu pahan kerran tuon viestin välittämisessä. Toistan jo itseäni, mutta olen vain lähinnä hämmästynyt, koska en tiedä mistä tuollainen arvostelu oikein kumpuaa ja miksi – kyllähän se on täysin ilmeistä että johtopäätöksiä tehdään.

      Teoksista ja kirjoista: minä en taas tee hirveästi eroa teosten ja kirjojen välille, kirjallisuuden tapauksessa ne on kuitenkin yleensä yhteenliitettyjä paperipinkkoja parin pahvin välissä.

      Enkä myöskään usko, että esikoisesta lähtien ollaan uudistajia jos kerran aiotaan olla. Monetkin voivat alkaa miettiä kirjallisia muotoja ja mahdollisuuksia vasta myöhemmin. Juuri siksi, että asiat syntyvät itsestään. Truman Capote on nopeasti mieleen tuleva esimerkki tällaisesta: mikään hänen aiemmin kirjoittamistaan hyvistä teoksista (Other Voices, Other Rooms ja Breakfast at Tiffany’s) ei ole verrattavissa In Cold Bloodiin, joka on kaikilta periaatteiltaan tyystin erilainen kuin tekijänsä aiemmat kirjat (ja Capote oli jo yli neljänkymmenen kun kirja ilmestyi).

      En ymmärrä tuota snägäri-vertausta, en esim. tajua kuka se myyjä on.

      • Teemu Hoo says:

        Tottahan aiempi kommentti oli eri tasolla, kun otin siihen esimerkiksi itseni. Mutta ei eri tasot tarkoita sitä, etteivätkö ne voisi olla liitoksissa toisiinsa.

        Mitä tulee Lindstedtiin suhteessa aiempaan huuteluun proosasta suhteessa tähän ko. kritiikkiin; mun mielestä ne pitää ajatella samassa kontekstissa. Mun mielestä on suorastaan typerää ajatella niitä erikseen.

        Tiina Käkelä-Puumala kirjoittaa yllä: “MIkään keskustelu ei yleensä kanna kovin pitkälle, jos pysytellään pelkästään metatasolla puhumassa siitä mistä ja miten pitäisi puhua. Tässä nimenomaisessa tapauksessa se tarkoittaisi sitä, että pitäisi lukea ne Hannulan kirjat (minkä Maaria on jo tehnytkin).”

        Olen viimeisestä lauseesta täsmälleen eri mieltä. Puhuttaessa/keskusteltaessa tästä kritiikistä ei ole pienintäkään tarvetta lukea Hannulan Teron kirjoja. Ihan siitä syystä, että kriitikko on itse linjannut niin. Sen kritiikin painopisteet eivät ole enimmälti kirjoissa, vaan joissakin ihan muissa asioissa.

        Mun mielestä Lindstedt selvästi haluaa tuolla kritiikillä käynnistää keskustelun, hyvin tökeröllä tavalla kylläkin. Helpon tehokkaalla tavalla kylläkin. Hän asettaa lähtökohdat keskusteluun, ja siihen voi ja pitää vastata samalla tavalla. Jos eri tavalla, kyse on eri keskustelusta ja se on asia erikseen.

        Minä kritikoin Lindstedtin kritiikkiä niillä eväillä, jotka hän lukijalle antaa – vedän henkilökohtaisuudet, kuten henkilöhistorian ja aiemmat kirjoitukset mukaan. Hänen kirjoituksensa on minun motiivini löytää hänen motiivinsa kirjoitukselle. Hän haluaa kertoa Teron kirjojen avulla jotakin, ja se tässä on kiinnostavaa. Ei sitä kritiikkinä kannata lukea, koska sellaisena se on aikalailla surkea.

        “En ymmärrä tuota snägäri-vertausta, en esim. tajua kuka se myyjä on.”

        Nimenomaan. Esität blogikirjoituksen lopuksi pari erittäin hyvää kysymystä. Ne ovat hyviä siksi, että ne ovat oikeita. Snägäri-vertaus on kommentti tälle kommenttiketjulle: ei keskustella asiasta, ei yritetä vastata esittämiisi kysymyksiin.

        Me voidaan tässä vuoronperään ihmetellä loppuelämämme ajan, kuinka huono kritiikki oli kyseessä, mutta kun se on niin ilmiselvää, mitä keskusteltavaa siinä on? Se on Kritiikki-lehden ja kriitikon raskasta aliarvioimista. Kiinnostavaa olisi keskustella nimenomaan siitä, mistä kriitikko haluaa sanoa mielipiteensä ja miksi se piti sanoa juuri kyseisessä lehdessä, että sen sanoi juuri Lindstedt ja miksi juuri nuo kirjat valikoivat oheisiksi. Kiinnostavaa siksi, että tämä on juuri kriitikon itsensä asettama taso keskustelulle.

        Lindstedt omaehtoisesti halusi nousta proosan uudistamisen eturintamaan. Sitä kontekstia vasten tuo kritiikki näyttäytyy järisyttävän typeränä, kaikin puolin. En kerta kaikkiaan löydä järkisyitä sille, eikä jäljelle jää kuin tunnepuolen asioita. Totaalisen kummallinen kuvio. Siitä pitäisi puhua.

        • Maaria Pääjärvi says:

          Niin, olet kyllä täydellisen oikeassa, Teemu. Edelleenhän ne kysymykset ovat vastaamatta. Tosin nyt on heinäkuu ja ihmisetkin ties missä, vastaus saattaa tulla aikanaan tai olla tulematta.

          Juuri siksi, että tilanne on perin omituinen – mainituista syistä, siis Lindstedtin ilmituoma halu keskustella proosan poetiikasta ja tämä kummallinen ”siirto” tuon keskustelun kontekstissa, ne vastaukset tarvitaan. Mutta kuka niihin voi vastata? Minä en haluaisi vastata niihin, mutta kyllähän jokainen tietää kuinka vaikeaa on vaalia avoimia kysymyksiä sisimmässään. Ok, Jumalan olemassaolo voi olla sellainen, mutta kritiikin motivaatio ei – johtopäätökset tulevat kyllä.

          ”Puhuttaessa/keskusteltaessa tästä kritiikistä ei ole pienintäkään tarvetta lukea Hannulan Teron kirjoja. Ihan siitä syystä, että kriitikko on itse linjannut niin. Sen kritiikin painopisteet eivät ole enimmälti kirjoissa, vaan joissakin ihan muissa asioissa.” kirjoittaa Teemu. Tämän takia koin oloni hölmöksi, kun tekstissäni oli muutama perushavainto Teron kirjoista – ja pyyhin sen pois kun aloin miettiä, että mitä minä nyt tällä sitten tahdon sanoa ja ketä kuvittelen opettavani. Varmaan tulee vielä tilaisuus puhua Teron kirjoista, olen aina innokas sellaisissa, mutta en tiedä miksi pitäisi nyt sotkea romaanien mahdolliset mahdollisuudet ja poetiikat keskusteluun, joka on tehnyt jo radikaalin irtioton lähtökohdissaan.

          Minä voin puolestani veikata ihan mitä tahansa Lindstedtin motivaatioksi tai tarkoitukseksi, ja luultavasti olen väärässä. Mitä kauemmin kysymykset roikkuvat ilmassa, sitä enemmän jää tilaa ja on syytä vastata kysymyksiin Lindstedtin puolesta, vedetään johtopäätöksiä, kuten Aleksis sanoi. Intuitiolla ja tunteella.

          • Teemu Hoo says:

            Hankalaa keskustella, kun ei tiedä vastauksia kun ei saa niitä. Niinhän se on – menee johtopäätösten vetämiseksi.

            Normaalisti teilauksen taakse näkee helposti. Tässä ei niinkään, mutta se mitä on näkyvissä kiinnittyy kiintoisasti henkilöön/henkilöhistoriaan.

            Sä kirjoitit näin Voima-lehdessä: “Vuonna 2010 kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti Nuori Voima -lehteen artikkelin. “Puhutaanpas proosaa!”, hän houkutteli. Kotimaisessa proosakirjallisuudessa tapahtui hänen mukaansa paljon kiinnostavaa, mutta se ei päässyt esille, koska prosaistit eivät osaa puhua omasta taiteestaan. He vain väsäävät kirjoja.”

            Muistan sen kirjoituksen, ja tuommoinen fiilis mullekin siitä jäi. Ja sitä kirjoitusta varten tuo “paljon kiinnostavaa, mutta se ei päässyt esille, koska prosaistit eivät osaa puhua omasta taiteestaan” versus puheena ollut kritiikki ovat niin kamalassa ristiriidassa, että hui kamalaa.

            Ensin kirjoitetaan, ettei osata keskustella, sen jälkeen heitetään tuommonen likapyykki muka-kritiikki kasvoille. Mitä oikein tapahtui? Vai onko tuolla sitä puhetaitoa, mitä peräänkuulutettiin? On totta, että siihen voi vastata vain Lindstedt, mutta herkullinen lähtökohta tuo on johtopäätöksille.

      • Teemu Hoo says:

        “Enkä myöskään usko, että esikoisesta lähtien ollaan uudistajia jos kerran aiotaan olla.”

        Tuossa on varmaan sulla Maaria joku ajatuskupru, mutta pääsääntöisesti olen samaa mieltä.

        Minusta uudistaja on uudistaja, ilman että aikoo olla sitä. Se on sillä luonteessa, persoonassa, eikä aikomuksissa. Sitten on näitä, ketkä aikovat olla ja pyrkivät uudistamaan, eivätkä kuitenkaan koskaan onnistu.

        • Tero Hannula says:

          “Vuonna 2010 kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti Nuori Voima -lehteen artikkelin. “Puhutaanpas proosaa!”, hän houkutteli. Kotimaisessa proosakirjallisuudessa tapahtui hänen mukaansa paljon kiinnostavaa, mutta se ei päässyt esille, koska prosaistit eivät osaa puhua omasta taiteestaan. He vain väsäävät kirjoja.”

          Ai hän on sanonut noin? Ilmeisesti tämä on sitten syynä siihen, miksi hän paheksui minua siitäkin, että olen blogissani kirjoittanut siitä millaisilla teknisillä välineillä olen teokseni kirjoittanut. Minun olisi pitänyt puhua taiteestani eikä vain väsätä kirjoja ja puhua väsäämisestä. Ymmärrän tämän vaatimuksen, joskin ihmettelen miksi se sitten kohdistuu juuri minuun.

          Henkilökohtaisesti vielä etsin sopivaa asemaa akselilta, jonka toisessa äärilaidassa on näkemys jonka mukaan kirjailijan kirjat ovat hänen ainoa antinsa niistä käytävään keskusteluun, ja toisessa näkemys siitä että kirjailijan pitäisi olla valmis julkisesti perustelemaan kaikki kirjoissaan tekemänsä valinnat ja selittämään ne. Lieneekö näissä keskusteluvaatimuksissa osin kyse jostain kirjailijuuden akatemisoitumisestakin. Että niin monet kirjailijat ovat paitsi koulutettuja, mahdollisesti myös kirjallisuuden tutkijoita. Kaikki kirjailijat eivät tietysti saa samanlaista keskustelun välineistöä vaikka tutkijakirjailijat miten vaatisivat.

          Proosan ympärillä ei kovin syvällistä keskustelukulttuuria vielä ole, mutta toivottavasti siihen löytyy muitakin vaihtoehtoja kuin kirjamessulöpinä ja akateeminen diskurssi. Tämä blogeissa käytävä metakeskustelu on hyvä alku.

          • Maaria Pääjärvi says:

            Ei se kirjailijoiden korkea koulutustaso vielä mitään, keskustelijoille vielä kovemmat vaatimukset. Paree tarkistaa diplomit arkistokaapista ennenkuin ryhtyy juttusille proosasta.

            Keskustelussa esiintyvät (nimenomaan esiintyvät, koska verrattoman typerän yleisön edessä ei voi kuin näytellä keskustelua) voivat ajatella jo etukäteen, etteivät kuulijat kuitenkaan ymmärrä, mutta yksikin aivopelto, jossa keskustelun siemen lopulta itää on arvokas suomalaisen proosakeskustelun tulevaisuuden kannalta. Että jospa joku luontaisen älykäs yleisön hiljainen saakin päähänsä kouluttautua tohtoriksi saadakseen puheoikeuden suomalaisessa proosassa.

            Okei, huono parodia. Taannoisissa runokeskusteluissa kynnys on ollut niinsanotusti matala, ja sitä on korottanut enintään itsesensuurille tyypillinen kehtaakohan tuota nyt -jahkailu. Mielenkiinto asiaa kohtaan on kuitenkin ollut aivan riittävä meriitti. Eikä tässä proosapuheessakaan varmaan ole mitään näkyvää kynnystä, mutta jotenkin musta tuntuu, että kynnys on kuitenkin. Varmasti johtuu lajien eroistakin, proosakeskusteluahan nuo kirjabloggaajatkin jossain muodossa pitävät koko ajan yllä, mutta koska he lukevat paljolti ”kulutuskirjallisuutta” eivätkä puhu siitä poetiikan kannalta, heidät voi laskea heti pois keskustelun piiristä. (Vaikka oikeastaan voisi itse hankkiutua luomaan sellaisia näkökulmia, jotka voisivat vaikuttaa keskustelun painotuksiin, tai voisi itse perustaa sellaisen kirjablogin, joka asettaisi tietoisesti proosan poetiikan kirjoitusten keskiöön jollain ”helpolla” tavalla – se varmasti nostaisi sekä kiinnostusta että tietoisuutta. Molemmat teot edellyttävät jatkuvaa dialogia tai ainakin sen mahdollisuutta.) Mutta siis runoudessa ei ole mitään sellaista kirjallisuus – taidekirjallisuus -erottelua kuin proosassa.

            Ota Tero huomioon, että kirjailijalle ainoa tapa puhua proosan taiteesta ei ole omista kirjoista ja niiden poetiikasta puhuminen, vaan muiden kirjoista puhuminen. Omista teoksista puhuminen aiheuttaa monesti sellaisen ikävän määräilyn tunnun ja tuntuu vähän vaikealta olla kirjailijan kanssa avoimesti eri mieltä teosten tulkinnoista, vaikka se onkin todellinen tilanne varsin usein.

        • Maaria Pääjärvi says:

          Joo, muotoilin asiani kökösti. Tarkoitin vain sitä, että suhtautuminen kirjoittamiseen ei välttämättä pysy samanlaisena, siis erittäin perinteisin keinoin kirjoittava saattaa ihan hyvin päätyä johonkin muuhun ratkaisuun joskus myöhemmin.

  16. Jorppo says:

    “Kaikki julkisuus on hyvästä”, nimittäin ainakin minä aion katsastaa nuo Hannulan kirjat. Tai ainakin toisen, koska omakustannetta ei kirjastoni järjestelmissä näy.
    (Apropoo, sanokaa joku mitenkä omakustanteen saa kirjastojen ja kirjakauppojen rekistereihin {jos ei ole BoD, joilla on tämmönen palvelu}, täytyykö Kirjavälitykselle maksaa jotain vai mitähä?)

    • Maaria Pääjärvi says:

      Mulla ei ole hajuakaan tästä asiasta.

      • Sami Liuhto says:

        Moro!

        Muutama asia tuli mieleen.

        1. Termu Hoo tämän jo sanoikin: vaaditaan keskustelua ja sitten kirjoitetaan tuollainen “kritiikki”.

        2. Vaaditaan keskustelua ja perustetaan salaseura. Ja sen edustaja, keskeinen edustaja, sitten “kritikoi”. Teemu Hoo tämänkin jo taisi sanoa.

        3. Pari vuotta sitten Antiaikalaisessa oli proosakeskustelu. Siinä jopa proosakeskusteluihmiset kävivät keskustelemassa.

        4. Eikö tuo em. “kritiikki” tuo mieleen Markku Eskelisen todella kummalliset kirjoitukset, joita ei voine keskusteluksi kehaista. Siis nämä “kun sä oot ihan tyhmä etkä tunne Teleusea, tapa ittes runkkari” -jutut kautta vuosikymmenien.

        5. Onko MKS psykiatrinen hoitomuoto? Tämä nyt oli ikävästi sanottu, mutta pikkasen huumoria väliin.

        6. Miksei kriitikko kirjoittanut Leevi Lehdosta ja Ntamosta, kun niistä oli kiinnostunut? Niistä kuitenkin oli kyse?

        7. “Kritiikistä” minulle tuli mieleen henkilökohtainen kauna.

        8. Eikö Ntamo ja Tero Hannula ole kuitenkin todella helppo maali? Eikö joku tunnetumpi kirjailija ja isompi kustantamo olisi ollut “haastavampi” kohde? Kontroverssi kustantaja ja jossain suonkeskessä asuva kirjailija nyt ovat helppoja ilkeilyn kohteita. Minä pidän suonkeskisistä kirjailijoista. Ja kontroversseistä kusentajista.

        9. MKS on kaupallisten kustantajien juoksupoika? Missä vertaistuki, kannustaminen?

        10. Kävin viikonloppuna suonkeskessä Haapajärvellä. Tykkäsin kovasti. Suonkeskessä asuu mukavia ihmisiä. Heidän kanssaan on helppo KESKUSTELLA. He kuuntelevat ja vastaavat. Jos olisin Facebookissa, pyytäisin heitä kaveriksi.

        • Maaria Pääjärvi says:

          Kuule Sami. Oot vaan mahtava. Oon täysin samaa mieltä useista kohdista, joistakin varovaisemmin kuin toisista enkä kerro olenko samaa mieltä kaikista. Mutta tykkään tuosta listasta.

          Ja Haapajärvi on hieno paikkakunta, mutta en ole koskaan nähnyt sitä kesällä. Minä aion pian käydä Raahessa.

  17. Naapurintyttö says:

    Liuhto puhuu asiaa! Nyt vasta keksin, että nimenomaan Eskelinenhän tuosta Lindstedtin jutusta tulee mieleen. On pilkallista lainausmerkkien käyttöä (Miten Ihminen voi olla “päivittää” Sarrauten ja Rimbaud’n), on leikkimistä (Pink leikkii itsesäälin ja itseriittoisuuden vaikealla kombinaatiolla), asiat ovat vaivaannuttavia (vaivaannutava rehellisyyspullistelu), on yllättävyyteen pyrkiviä luetteloita (äitiys, rakkaus, poikuuden menetys, vierauden kokemus), ja mielikuva kirjoittajan omasta suvereeniudesta, sekin on. Aitoja eskelismejä suoraan 80-luvulta.

    Paitsi että Lindstedt on eräänlainen halpisversio vain. Lindstedtin ajattelu on paljon jäykempää, arvattavampaakin. Ja Eskelinen otti sentään kohteikseen Linkolan ja Paasilinnan eikä ketään suonkeskistä kirjailijaa, näin Liuhdon ihastuttavaa termiä käyttääkseni.

    • Sami Liuhto says:

      Selvennän vielä, että suonkeskisyys ei todellakaan ole moite (nykyisin pitää selventää, alleviivata). Mutta niinkun vertailevana kuvana, että kuka siellä runobaarissa on ja kuka ei. Käykääs muuten Yli-Juonikkaan blogissa, “ne” ovat olleet runoretkellä, ryökäleet! Helkutin hauskoja (?) keskusteluja siellä. Tulisivatpa tänne luutiiseen keskustelemaan, täällä on ollut monia hyviä keskusteluja. Suur-Markkukin josko tulisi. Vai miten se Arto Virtanen luonnehti joskus v. 1990.

      Semmoista vielä, että monet ovat kiinnostuneita proosan kokeiluista ja sensellaisista, enkä oikein ymmärrä, miten sitten näitä kiinnostuneita (joihin Hannulakin käsittääkseni kuuluu) palvelee Lindstedtin “keskustelunavaus” tai salamyhkäily. Mukava olisi jupista, että millaista rajoitetta on ollut mielessä ja kirjoitteessa, mutta miten helvetissä keskustelet, kun tulee sellainen kuva, että on vähän tyhmempi tyyppi ja on sellainen eräs puulaaki, jossa keskustellaan kun taas me suonkeskiset ollaan vaan ihan tyhmiä eikä meidän kanssa voi keskustella. Tämmöinen kuva minulle on tullut. Jo ennen “keskustelunavausta”, joka osoitti ettei kuva ole ollut aivan vino. Suoraan sanottuna en minä tuommoisten jantterien kanssa viitsikään olla tekemisissä, jos tuommoista on. Siis puulaakin, kuitenkin siinä on monta hauskaa tyyppiä, joiden kanssa voi jopa keskustella. Mutta siis tuo yleinen vaikutelma on jotenkin nurja.

      Lueskelin pitkästä aikaa Antiaikalaisen proosakeskustelua ja oli se keskustelu sielläkin vähän väkinäistä, kun jotkut kehtasivatkin olla eri mieltä. Ks. http://antiaikalainen.blogspot.fi/2010/10/suomalaisesta-proosasta.html

      • Maaria Pääjärvi says:

        Tuo Antiaikalaisen keskustelu on kyllä hauskaa luettavaa. Kun nyt kerran alennuin linkkiä klikkaamaan.

        Tuossa keskustelussa oikeastaan perustetaan keskustelua. Että pitäis ruveta kun rupeamiseen on aiempaa paremmat lähtökohdat. Varmaan monet ovat ruvenneet tykönään, minäkin puhun proosaa ihan koko ajan. En vaan hahmota näitä vaatimuksia keskustelun aloittamisesta ja tasokkuudesta ja sen luomisesta. Että kun kerran pitäisi olla tasoa ja keskustelua, niin mitkä ovat niitä historian lehdille kelpaavia keskusteluja, pitääkö ne tallentaa ja viedä SKS:n arkistoon tulevaisuutta varten tai pitääkö ne pyrkiä käännättämään kansainvälisiin poetiikkajulkaisuihin. Julkaista kirjana? Onko keskustelu jollain virallisella tasolla alkanut, vai onko suonkeskiset ja meikäläinen pudotettu kärryiltä jossain vaiheessa, vai hitauttaniko vaan en ole huomannut että se keskustelu meni tuonne ja minä jäin tänne jänkkäämään vanhoista proosistani uuvuttavalla tavalla.

        Onko tämä Tiinan postaus proosakeskustelua? http://www.luutii.ma-pe.net/totta-siteeksi/

        Mikä muuten tekee suonkeskisen? Olen vähän kateellinen siitä, tämä helsinkiläisyys on raskas reki vetää. Parasta Helsingissäkin on lehmänrehun odööri Eläinsairaalan kulmilla ja tuleentuvat järviruokopehkot, sanon tämän ihan suonkeskisyyttä tavoitellakseni.

        • Tiina Käkelä-Puumala says:

          Kiitos Samille myös linkistä, tuosta Antiaikalaisen ketjusta en mitään tiennytkään, se oli hauskaa ja opettavaista.

          “Onko tämä Tiinan postaus proosakeskustelua?” Pohdin itsekin asiaa ja ajattelin että kyllä vissiin, vaikka lähinnä olen kertonut siinä ilmiöstä, jonka joku jossain muualla on jo havainnut ja väitteiksi muotoillut. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Kulttuurisista pyrinnöistämme ja keskustelunaiheista valtaosa on tuontitavaraa: se ei ole vika vaan kulttuurin ominaisuus, että se elää siirtymistä ja rajanlityksistä. 1900-luvulla suomalaisessa kaunokirjallisuudessa on järjestään tapahtunut aina jotakin sen jälkeen, kun esimerkiksi jokin merkittävä käännösteos on ilmestynyt (tästä on tutkimustakin olemassa). Nykyisin tosin moni lukee kiinnostavat teokset alkukielellä, mutta ideoiden kotouttamisen tahti tuskin on muuttunut.

  18. Riikka says:

    On ollut innostava lukea ajatuksia siitä, miten Suomessa voidaan tutkia kirjallisuuden mahdollisuuksia teoksia tekemällä. Suomalainen kirjallisuus, kun voi periaatteessa olla mitä tahansa, mikä voi joistakuista olla tietysti pelottavakin ajatus, mutta myös innostaa työskentelyyn ja haastaa tutkimaan erilaisia työskentelytapoja ja poetiikkoja.

    • Riikka says:

      Tämä kommentti jäi nyt hiukan irralliseksi, mutta tässä ketjussa tuli esille Teron, Maarian ja Aleksiksen kommenteissa myös avoin erilaisiin kirjoittamisen tapoihin suopeasti suhtautuva ilmapiiri, joka on mielestäni hedelmällinen kirjallisuuden kannalta. Lisäksi on hyvä, että kriitikot ovat tekstiensä suhteen samalla tavalla alttiita kuin kirjailijat. Usein kriitikko, kun ei joudu yhtään samanlaiseen vastuseen tekstistään kuin kirjailija omastaan, mutta tietty tämä tilanne on ollut netin ansiosta jo pitkään erilainen.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Proosan mahdollisuudet ovat tässä erityisen hauskoja siinä mielessä, että proosakirjoittamisen universumissa erilaiset suorasanaiset tekstit sisältävät rinnastamisen ja yhdistämisen mahdollisuuksia. Kenties ne proosan mahdollisuudet pitäisi ulottaa Lindstedtinkin kritiikkitekstiin, mutta tekstikeinoihin keskittyvä luenta ei tunnu oikealta teolta.

        Pyörittelin pitkään ajatusta mielessäni. Se on kiinnostava kritiikin lajin kannalta. Että jospa kritiikki olisi fiktion kaltaiseksi taiteenlajiksi, jossa tärkeämpi on sanomisen keinosto kuin sanotut asiat, koska ne keinot itsessään muodostavat merkitystä. Keinot eivät ole läpinäkyviä, vaan niitä pitää katsoa, ja eritoten silloin kun keinot muuttuvat itsestäänselviksi, niitä pitää katsoa vielä tarkemmin.

        Milloin pitää? Millaiselle tekstille haluaa antaa sellaisen tulkinnallisen tilan? Se on valinta. Lindstedtin tekstin ja sen sanoman kannalta valinta on ratkaiseva. Tekstin muodon kannalta se on ratkaiseva. Samalla se on valinta, joka ei itsestäänselvästi lähdekään muodostamaan kritiikistä taideteosta vaan kiinnittääkin huomion sen journalistiseen statukseen. Kritiikin taiteen kannalta journalistinen ulottuvuus velvoituksineen on tärkeä.

        Samalla kritiikki on paremminkin teko kuin teos. Ajatus johtaa huomion jälleen kerran ntamoon. Entä jos, kuten Sami Liuhto kommentissaan huomauttaa, arvostelun todellinen kohde on Leevi Lehto ja ntamo. Kustantaminen on ennen kaikkea toimintaa, tekoja. Lehtohan on nimittänyt ntamoa kokonaistaideteokseksi – antoi tuolle puheelle sitten minkälaisen arvon tahansa, se antaa joka tapauksessa kritiikille melkoisia mahdollisuuksia. Asiaa ei tarvitse pitää esillä kuriositeettina, vaan siitä voi periaatteessa tehdä kuinka merkityksellisen seikan ikinä. Jälleen voisin etsiä Lindstedtin kritiikin asenteesta Hannulan teoksia kohtaan mahdollisia yhtymäkohtia teoksellisuuteen ylipäätään ja sen arvoon ntamo-taideteoksessa. Mutta taas päätän, etten tee niin.

        Kritiikki ja teokset toimivat tietysti eri jänteillä, tämä siis Riikalle suoraan kommenttina toteamukseen siitä, että kriitikko ei joudu samanlaiseen vastuuseen tekstistään kuin kirjailija omastaan. Ja tilannetta on muutenkin todella vaikea verrata, koska taide voi sanoa asioita eri tavalla kuin journalistinen teksti. Vastuu todella on erilainen. Sen sijaan asioiden vertailu sillä tasolla, että kirjailija näkee vuosien vaivat teoksensa eteen, jonka jälkeen arvostelija mittailee sitä viikon, on aika tyhmää. Useimmat lukijat eivät mittaile niitä vuosikausia kirjoitettuja teoksia niinkään pitkään kuin kriitikko, eikä kukaan joudu näkemään tietyn teoksen eteen niin paljon vaivaa kuin sen tekijä.

        • Riikka says:

          Olen eri mieltä siitä, että kritikin ainut tehtävä on olla journalistinen teko. Toki sekin tehtävä on olemassa, mikä nousee parhaiten esiin sanomalehdissä, mutta esm. Nuoren Voiman Kritiikki-julkaisussa kyseessä ovat sanomalehtikritiikkiä huomattavasti pitkäikäisemmät tekstit, joita saatetaan lukea hyvin vielä vuosienkin jälkeen. Tällöin minun mielestäni lähestytään myös esseistiikkaa ja kaunokirjallista proosaa.

          Kritiikki voi olla myös teoksen jatke, joka avaa sen lukukokemusta sen sijaan, että se olisi selkeästi nimenomaan journalistinen teko, joka arvottaa teosta. Arvottamisen tärkeyttä on korostettu paljon viime aikoina, mutta olen eri mieltä siitä, että se olisi kritiikin olennaisin tehtävä. Minulle niitä ovat teoksen sijoittaminen traditioon tai yhteiskunnalliseen kontekstiin ja teoksen sisällön ja poeettisten keinojen kuvaaminen ja arviointi.

          Tämä johtuu siitä, että arvottamisen kriteerit ovat usein nykykritiikissä hyvin epäselviä ja sen takia kriitikolta saattaa unohtua teoksen sisällön ja poeettisten keinojen avaaminen, kuvailu, rinnastaminen ja arviointi täysin. Luotettavaa arvottamista voi minusta tehdä vasta edellisten tunnistamisen jälkeen. Minusta on ihan hyvä, että nykyään internetissä reagoidaan tällaiseen, koska kriitikollakin on kuitenkin vastuu omasta tekstistään samalla tavalla kuin kirjailijalla on omasta teoksestaan.

          Lisäksi aina kritiikin ei tarvitse minusta arvottaa nimeomaan niin, että se suoraan argumentoi tekstin olevan joko hyvä tai huono. Rinnastaminen ja traditioon suhteuttaminen ovat aivan yhtä hyviä, mutta hienovaraisempia arvottamisen keinoja. Samoin yksinkertaisesti kirjan herättämistä mielikuvista kirjoittaminen. Surkea kirja kun tuskin herättää kovin moniulotteisia mielikuvia. Olisi mukava nähdä enemmän hienovaraisten kirjoittamisen keinojen vilpitöntä käyttöä kritiikissä.

          Toisin sanoen, jos teoksen poetiikkaa ei alunperinkään avata, kuvailla tai rinnasteta millään tavoin, muuttuu minun mielestäni sen arvottaminen mahdottomaksi tai jää ainakin pinnalliseksi. Tällaisessa tilanteessa luen aina mielummin kritiikin joka kontekstoi, pohtii, rinnastaa ja arvottaa sisältöä ja poettisia keinoja. Muuten kriitikko voi helposti alkaa kirjoittamaan jostain muusta kuin itse teoksesta ja sen herättämistä kokemuksista, mieleyhtymistä ja ajatuksista, mikä ei minusta taas ole taidekritiikin tehtävä.

          Joo toki kritiikin kirjoittamiseen saattaa mennä pitempi aika kuin kirjan kirjoittamiseen. (Tästä ei voi olla aivan varma SuperHyperin kohdalla.) Kyse kun usein on jo eroista tekstilajien pituudessa.

          Tarkoitin aiemmin enemmän eettistä vastuuta siitä, mitä tulee sanoneeksi ja millä keinoin. Itse en ajattele kritiikin edustavan lajia, jossa ilkeily ja teilaaminen on lähtökohtaisesti ok, koska se kuuluu lajin keinoihin. Minusta ei kuulu. Paremminkin ajattelen, että se voi olla perusteltua tilanteessa, jossa teos esm. sisältää törkeästi joitakuita halventavaa tekstiä, kannustaa suoraan vahingoittamaan muita tms. ja tällöinkin teilaaminen tietysti altistaa kriitikon eikä ole millään tavoin helppoa.

          Suomi on niin pieni kieli ja kirjallisuutta julkaistaan täällä niin vähän (verrattuna isompiin kieliin kuten englanti, ranska ja espanja, joilla kirjoitetetusta kirjallisuudesta otetaan kuitenkin vaikutteita ), että uskon eri kirjoittamisen keinoihin avoimesti suhtautuvan ilmapiirin tuottavan tänne parempaa kirjallisuutta kuin sulkeutuneen ilmapiirin. Tämän takia minulle tuli hyvä mieli kuin luin tämän ketjun kommentteja, koska kommentoijat tuntuivat avoimilta erilasten kirjallisuuksien olemassaololle.

          Itse ajattelen, että tämä maa ja kieli tarvitsee jokaisen kirjailijan ja kriitikon, joka täällä työskentelee.

          Harmi, että tämä kommenttiraita tuli nyt suoraan Lindstedtin kritiikkiä käsittelevään tekstiin, koska olen häneltä lukenut hyviä ja analyttisia esseitä, ja aloin itse käsitellä aihetta huomattavasti laajemmasta näkökulmasta.

          • Maaria Pääjärvi says:

            En ole kylläkään väittänyt, että kritiikin ainoa tehtävä on olla journalistinen teko. Mutta ymmärrät nyt journalismin varsin suppealla tavalla.

            Journalismi määrittää kritiikin etiikkaa. Journalismin tavoitteisiin kuuluvat esimerkiksi tiedon välittäminen ja pyrkimys saada selville mitä maailmassa tapahtuu ja miksi. Lukukokemuksen avaaminen on nimenomaisesti journalistinen teko, koska siinä pyritään joko näyttämään kohdeteosta tai osoittamaan kohdeteoksen avulla jokin yleisempi asia. Aina tietenkään kritiikissä ei ole tästä kyse. Tavanomaisessa päivälehtikritiikissä ei ole kovin kummoisesta asiasta yleensä kyse sen kummemmin taiteen kuin journalisminkaan kannalta, se on institutionaalista tilkettä ja uutisointia, menovinkkiä tai ”arvio”. Siinähän annetaan näkyvyyttä – vaikka kuinka pientä – jollekin teokselle, tiedotetaan että tällainenkin on olemassa ja sitten sanotaan, että kannattaako sitä lukea vai ei.

            Kun kritiikistä puuttuu minkäänlainen ymmärrys kohteesta, virhe on nimenomaan journalistinen. Journalistiliitto: ”Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta. Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä. Näiden ohjeiden tavoitteena on tukea sananvapauden vastuullista käyttämistä joukkoviestimissä ja edistää ammattieettistä keskustelua.” Ohjeista esim. ”11. Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. ” ( http://www.journalistiliitto.fi/pelisaannot/journalistinohjeet/ )

            Kaikki kritiikille antamasi tehtävät ovat kritiikin tehtäviä journalismina. Mukaanlukien muiden kielialueiden kirjallisuuksien esitteleminen.

            Journalismin vastuu on eettisesti tiukempi kuin taiteen, koska taiteessa tekijä voi aina piiloutua luomansa fiktion taakse. Se on taiteilijan vapaus. Sanoa, ettei se ollut totta. Harhaanjohtava journalismi on huonoa journalismia, harhaanjohtava taide ei välttämättä ole huonoa taidetta, koska muodon kysymys on lajeissa erilainen.

            Silti kritiikki on taiteen ja journalismin rajalla, ja se liikkuu journalistisen faktatarkistuksen kannalta harmaalla alueella. Koska kritiikillä on erityisluonne tekstinä, joka rakentuu tulkinnalle (ts. mielipiteelle) jostain teoksesta, mahdollisuuksia ehdoilla pelaamiseen on runsaasti.

  19. Jorma Leppänen says:

    Tämä on kiinnostavaa sanojenvaihtoa, ja sikäli tosiaan ikään kuin vesilasissa seisovaa ettei se näy vievän mihinkään, tuskinpa tähän myrskyä kannattaa lusikoida. ntamon ja tyypillisen sontantamon ero lienee siinä että ntamo antaa taitoilijoilleen alusta alkaen luvan puhua omalla äänellään kun taas sontantamon asiantuntijat lapioivat taiteilijnsa kurkkuun paskaa jonka jotenkin lopulta onnistuvat markkinoimaan suomalaisille ajan äänenä tai vaikka jari tervon uutuutena. suurimmalla osalla kirjailijoista on sisäinen sontantamo. kaikki on samaa paskaa kritiikkiä ja yleisön makua myöten. keskustelu käydään laskiämpärissä. tämä vesilasi on sentään puhdas. emme tarvitse kritiikkiä emmekä kirjallisuudenhistoriaa emmekä trenditietoista toimittajaa emmekä tekijänoikeuksia hengittääksemme runoutta, mutta ei niistä välttämättä haittaakkaan ole, varsinkaan jos aika käy pitkäksi, tai jos tekee mieli ansaita pari euroa. mielekäs yhteisö auttaa hengittämään, ja jos ääni tuntuu alussa pihisevän, so what, niin pihisee Pelliselläkin, jopa Henki. (Luovuus on kirous, sanoi Paavo Haavikko, joka ei ollut kirjailija kirjoittaessaan. James Joyce takuulla näki vähemmän vaivaa pääteoksensa eteen kuin aidosti siitä kiinnostunut tutkija sen edessä.) Let it be, mr L. It will grow, naturally.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Jorma, tuo vesilasivertauksen kehittely on aika kaunis. Kyllähän jokainen tietää, mikä arvo on niin yksinkertaisella asialla kuin puhdas vesi – se on on perustavaa.

      Minusta ntamon olemassaolo on loistava juttu ja palvelus kirjalliselle kulttuurille. Jos ajatellaan sitä aikaa, kun ei voinut julkaista mitään itse ja tiedottaminen omakustanteista oli kallista, saati sitten että kirjan saattaminen luettavaksi olisi ollut helppoa, ja sitä aikaa kun kukaan ei voinut kirjoittaa mitä mieleen tulee ihan vapaasti verkkoon ja kaikille julki, niin ollaan ihan eri tilanteessa. Koska useat kirjoittajat eivät ole oikeasti kiinnostuneita kirjailijan ”statuksesta” (hyi hitto), vaan siitä, että saavat tekstinsä julki, niin nykyisenkaltaisen julkaisemisen suoma turvallisuudentunne on aivan olennainen. Käsikirjoitusten ja tekstien hylkääminen ei samalla tavalla luo tiukkoja eroja. Ei tarvitse päteä paremmuudellaan tai hävetä huonommuuttaan, säästyypä sekin energia muuhun.

      Kulttuurin pohjaksi tilanne on aivan loistava, se tarkoittaa juuri sitä että useammasta hanasta saa lasillisen puhdasta vettä, jonka arvoa ei vähennä se, että lasillisia tulee paljon. Emme joudukaan ostamaan puhdasta vettä laillistetuilta vesidiilereiltä, kuten monissa kehitysmaiden kaupungeissa joudutaan tekemään kun isot yhtiöpirulaiset ovat ottaneet vesiverkon haltuunsa ja myyvät kaupunkien asukkaille vettä pusseissa sen sijaan että vesiverkko yltäisi kotitalouksiin ja että asukkaat maksaisivat vedestään laskua esimerkiksi kunnalle (joka huolehtii infrastruktuurin kehittämisestä ja toimivuudesta). Puhtaan veden puute ei aina johdu siitä, että vettä ei olisi, vaan siitä kuka saa hallita vettä ja jakeluverkostoja. Sama kai pätee kulttuurin. Virvoittavan taiteen olemassaolo ei riipu aina siitä, etteikö sitä osattaisi tehdä.

      Kysymys on juuri hengittämisestä tai mahdollisuudesta juoda puhdasta vettä. Tekijänoikeuksien kannalta tulee mieleen se Olavi Uusivirran teksti, jossa hän vertasi levy-yhtiöitä pullovesitehtailijoihin.

      Ehkä nämä sananvaihdot eivät tämän nimetyn tapauksen suhteen vie mihinkään, mutta keskustelujen suuntia ja seurauksia on hankala ennakoida, koska ihmiset vievät niitä palasia mukanaan.

      • Jorma Leppänen says:

        Kiitos ystävällisestä vastauksestasi, Maaria, etenkin siitä ettet puuttunut kirjoitus- ja ajatusvirheisiini. Tietysti keskustelu etenee ja ehkä kiinnostaviin suuntiin, eikä sana seiso tässäkään lasissa, kirkkautesi tähden. mulle on ihan sama mitä paradigmoja diskursseja ja nielurisoja laskiämpärissä on, usko on teologiasta riippumaton eikä mun rakkaus sontaantamoja eikä tohtoritehtaitakaan kohtaan ole loppunut, tosin viimemainitut saisivat lopettaa freudin pitämisen auktoriteettina kirjallisuustieteessä. gunnar ekelöf ja bo carpelan olivat sontaatamon asiakkaita ja ylläpitäjiä. ekelöfin runo rikkisuudellusta ikonista on paras runo. ehkä siksi mun on vaikea ymmärtää normaalia keskustelua. alan lukea mitä kirjoitatte ja opettelen. kenties tämä on minun suotuisa yhteisöni. en edes tiennyt tämän sivuston olemassa olosta…sattumalta huomasin jonkun fb-viittauksen luutimisen suuntaan, ja tuolta viittaajalta otin vesilasi-ajatuksen.

        • Maaria Pääjärvi says:

          Tervetuloa vaan kommentoimaan! Netti on pullollaan oikolukijoita jotka keskittyvät mieluummin siihen, mitä toinen on näppäimistöstään iskenyt väärin kuin mitä toinen yrittää sanoa. Ja minusta jälkimmäinen on kiinnostavampaa.

          Freud on kyllä aika perustava hahmo länsimaisen itseymmärryksen kannalta, ja hänen ymmärryksensä ihmisen toiminnassa toteutuvasta symboliikasta ja kertomuksen asema hänen tieteessään ovat kirjallisuuden kannalta arvokkaita näkökulmia. Jos tarkoitat Freudin psykoanalyysin perinnettä tutkimuksessa, se on kyllä vankka, ja jossain vaiheessa siitä perinteestä on tullut turhankin vahvasti itsensä kanssa keskusteleva.

  20. Riikka says:

    Maaria. Joo, tiedän ettet väittänyt kritiikin olevan pelkästään journalistinen teko. Kirjoitin lähinnä auki oman mielipiteeni siitä, ettei sitä myöskään ole perusteltua nähdä pelkästään sen kautta. Kirjoitin tuon laajemmin kommenttina siihen, mitä mieltä olen siitä, että kritiikissä lähdetään kommentoimaan tekijää tai tekemään lyttäyksiä, joita ei perustella teoksista käsin. Tuollaiset tekstit lähenevät myös kolumnia tai subjektiivista esseetä.

    Ja toki tiedän sananvapauslain ja journalistiikan etiikan perusjutut. Opiskelen viestintää ja siellä pitää tietty lukea nuo kohta kohdalta läpi.

    Halusin vain nostaa esiin sen, että kritiikki voidaan nähdä myös lähempänä esseistiikkaa tai kaunokirjallista tekstiä. Sitä ei ole pakko lajina tarkastella pelkästään journalistiikan näkökulmasta tai myöskään tekona, joka liittää siihen spektaakkelin hyvin läheisesti.

    Tämä mahdollisuus on juuri kirjallisuuslehdissä julkaistulla kritiikillä ja netissä julkaistuilla teksteillä. Silloin mielestäni tekstin ongelmat voidaan nähdä myös lajityypin perusvaatimuksien kautta. Voiko esm. kritiikkiä, jossa ei käsitellä ollenkaan kritikoitavaa teosta enää kutsua kritiikiksi vai onko kyseessä silloin kolumni tai subjektiivinen essee?

    Mut niin tiedän, että tiedät tämän kaiken enkä sitä mitenkään epäillytkään tuossa aiemmin. Halusin vain retorisesti pohtia, millaisen tekstin itse vielä luen kritiikin piiriin ja millaisissa tilanteissa kritiikki voi irtautua journalistisesta kontekstista ja lähetä esseistiikkaa ja jopa kaunokirjallisuutta.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Tämä keskustelunaihe on niin vaikea ja abstrakti, että helposti on väittämässä päinvastaista kuin aiemmin oli sanovinaan. Ja anteeksi kärkevyyteni, kritiikki on siitä erikoinen journalismin laji, etteivät sitä kirjoittavat useinkaan miellä sitä journalismin kannalta ollenkaan.

      Esseistiset tai kirjallisuudentutkimusta lähestyvät piirteet toki korostuvat Kritiikki-lehden kaltaisissa julkaisuissa, joissa jo juttujen tilaamisen periaatteet ovat erilaisia kuin sanomalehdissä. Tosin mikään ei estä sanomalehtiarvostelua olemasta esseemäinen eikä mikään estä Kritiikkiä julkaisemasta kertakäyttöistä kamaa. Päivälehden ja Kritiikin kaltaisen julkaisun väliin voisi laittaa Parnasson, joka ilmestyy 7 kertaa vuodessa. Kysymys hahmottuu Parnasson kaltaisessa lehdessä paremmin – minäkin olen kirjoittanut sinne tekstejä, joiden tekemiseen on mennyt kuukausia ja jotka hahmottuvat nimenomaan esseistisen kritiikin tai esseen kannalta ja toisaalta olen kirjoittanut sinne nopeasti lyhyitä arvosteluja, joihin olen yrittänyt vaan keksiä näkökulman.

      Kritiikki on tietysti myös esseetä lähellä – mutta niinhän itse asiassa on myös hyvä tutkiva journalismi (ks. David Foster Wallacen Suomessa ”esseiksi” nimitetyt tekstit tai vaikka jotkut Long Playn jutut). Esseen ja kritiikin erojen ja yhtäläisyyksien hakeminen on oma kiinnostava osa-alueensa jo siksi, että todella usein esseistiikka on tietyssä mielessä kritiikkiä – siis kirjoittamista olemassaolevista taideteoksista. Tämä näkyy ihan nykyesseistiikassakin, mitä muuta ovat Antti Nylénin kirjoitukset Nicosta tai Tommi Melenderin Yhden hengen orgiat.

      Tulkinta kritiikissä muodostaa oman osa-alueensa. Se ei ole vain teoksen tulkintaa tai kirjallisuushistoriallista kontekstia, yhtä tärkeä on kirjallisuuden vastaanoton senhetkinen konteksti. Jonkinlainen puheenvuoromaisuus siinä voi tarpeen tullen olla myös mukana. Selvästi vähemmälle ajattelulle on jäänyt lukemisen reflektointi tai nimenomaan taiteen vastaanoton artikulaation taide (mikä taas on muusta taiteesta laaditussa esseistiikassa aika itsestäänselvä piirre). Silti minusta tuntuu tarpeelliselta varjella kritiikin tilapäistä luonnetta sen sijaan, että se pitäisi korottaa sanataiteen muodoksi siinä missä essee.

      Kohdeteoksen tai -teosten läsnäolo kritiikissä on minusta jollain tapaa lajille välttämätön piirre (olen erittäin valmis joustamaan tästä väitteestä). Vähintään lähtökohtana, joka perustelee kirjoituksen luonnetta jollain tavalla. Siitäkin huolimatta, että teokset eivät kirjoita yhtäkään kritiikkiä, vaan kriitikko tekee sen. Jos tällaista lähtökohtaa ei ole näkyvissä, minusta tosiaan ollaan sitten jo kolumnin tai pakinan maailmassa – niissähän voi aivan vapaasti kehitellä ajatustaan ja nimenomaan olla suomatta kohteelleen mitään sijaa.

  21. Naapurintyttö says:

    Minä sallisin kaikenlaisten itseään kritiikeiksi kutsuvien tekstien olla kritiikkejä ihan rauhassa. Kirjailijoitakin voivat olla ne, jotka niin tahtovat. Myös Laura Lindstedt, joka on julkaissut yhden romaanin (vuonna 2007).

    Mutta kriitiikoksi asettauduttuaan rakentaa myös sen kehikon, jonka mukaan joutuu itse arvioitavaksi. Jos Lindstedt arvioi Hannulaa siteeraamalla tämän blogitekstejä, hänen kirjallisuskästyksensä on sellainen, että kirjoittaja on kaikki tekstinsä. Täten olisi mielekästä poimia Lindstedtin sattumanvaraisesta nettitekstistä pätkä (“Joskus on mukavampaa elää kuin kirjoittaa.”). Jos Lindstedt pitää oleellisena kertoa, kuinka pitkän ajan Hannula on tekstiä tehnyt, ei ole kohtuutonta ihmetellä, miksi kummassa Lindstedtin väitöskirja ei ole vieläkään valmis, vaikka se eräänkin nettitekstin mukaan jo 2006 on ollut kaksi vuotta tekeillä.

    Samoin jos Tommi Melender keskittyy Oksas-arviossaan lähinnä reseptioon, on otaksuttavaa, että Melenderiä itseään lähestytään pian reseptioestetiikan näkökulmasta. Jos Vesa Kyllönen vittuilee Melenderin ajattelun keskinkertaisuudesta ja sanomisen huolimattomuudesta, on aiheellista kysyä, millaista on kyllösläinen ajattelu, jos teos voi olla yhtaikaa sekä “hätäpaska” että tilaustyö, joka seuraa “rahan ja vallan imperatiiveja” (Eikö hätäpaska yleensä löräytetä luontoon ihan pyytämättä ja vieläpä epäsiististi ja antaumuksella?)

    Noinhan meidän kirjallisuuskeskustelumme usein toimii: ilkeyteen vastataan ilkeydellä, välinpitämättömyyteen välinpitämättömyydellä. Eihän se järin rakentavaa ole kenestäkään. Sitä paitsi luulen, että harva kirjoittaja on valmistautunut vastaanottamaan itse sitä, mitä muille jakaa. Laskiämpärissä pyörimistä siitä tulee, juu, ei mitään kirkasta vettä.

    Parnasson edesmenneestä Papinniemestä monikin sanoi, että pliisua on, kun hän piti huolen siitä, ettei lehteen eksynyt tarpeettomia ilkeyksiä. Vasta myöhemmin minäkin tajusin, että ei hän ehkä niinkään arvosteltavia kirjailijoita suojellut kuin arvostelijaa itseään.

  22. Maaria Pääjärvi says:

    Joo, ilman muuta itseään kritiikeiksi kutsuvat tekstit voivat olla kritiikkejä, en minä sillä. Olen vaan kiinnostunut lajipiirteiden liikkumisesta eri tekstityyppien välilä, kun nyt tämmöinen nörtti olen.

    Ja siinäkin komppaan, että kun Kyllönen moittii Melenderin ajattelua, jokainen järkevä lukija kysyy itseltään pienen kysymyksen Kyllösen ajattelusta ja etsii reikiä. Pisteliään tekstin täytyy kestää todella tiukkaa lukemista (lukijat eivät ole typeryksiä), myöntyväisyyslinjalla pääsee paljon helpommalla. Hauska muuten tuo viittaus kirjoittamisen tahtiin: Lindstedtin tekstissä näkyy ärsyyntymistä siitä, että joku kehtaa kirjoittaa kirjan nopeasti. Hänen oma tahtinsa on toisessa ääripäässä. Sinänsä en kyllä ymmärrä mitä järkeä koko asiasta tuohtumisessa on, liittyykö sitten lavean ja kaidan polun kulttuuriperinteeseen, että ei pidä luterilaisen taiteilijan roiskiman, vaan tuskissaan pidätellen helmiä tekemän.

    Papinniemellä oli tuossa asiassa viisautta. Hän kyllä myös tuki kirjoittajiaan tekemään kovaakin kritiikkiä, tai siis ainakin omasta puolestani voin sanoa näin. Tarpeettoman ilkeyden karttaminen suojelee nimenomaan arvostelijaa. Kun kritiikki menee jonkun rajan yli, kriitikon pisteliäisyys osuu häneen itseensä, ihmiset alkavat kaivella, että mikä tämä tyyppi on, painavat nimen mieleensä ja muistavat tuonnempana. Edestään löytää. Ja mikäs siinä, jos aikoo sen kestää. Sen sijaan kirjailija voi pahoittaa mielensä asiattomasta kritiikistä, mutta hänkin yleensä tajuaa panna sen ihan vaan kriitikon ongelmaksi. Se ei koske kirjailijaa.

    Ja sitähän minä tässä jo päivittelinkin, että kun se asiallinenkin teilaaminen on tekijälleen raskasta, saati sitten poikkeuksellinen. Ainakin minä mietin etukäteen, että kannattaako tähän lähteä, lukeekohan joku taas kaiken mun ikinä nettiin kirjoittaman tekstin täikammalla, tuleeko takaisin mitään, tuleeko samalla mitalla vai tuleeko kovemmalla mitalla. Jos minä toimin typerästi ja kohtuuttomasti, pitäisikin tulla samalla mitalla.

    Suomalaisen keskustelun erikoispiirre on myös se, että oikeassaoleminen on älyttömän korostunutta. Siitä seuraa täydellistä keskustelukyvyttömyyttä ja varmuutta muiden tyhmyydestä tai sitten, mikä pahempaa, arkuutta, jossa mitään ei voi oikeastaan enää sanoa.

  23. Maaria Pääjärvi says:

    Palaan vielä tähän, koska luin sen Kyllösen tekstin huolellisesti läpi. Eli kritiikin kritiikit, vol 395789584!

    Minusta se ei ole erityisen ilkeä. Ilmaisu ”hätäpaska” on Melenderin oma, Hannu Salaman kautta. Kyllönen käyttää sitä myös ja tähdentää lukijalleen sen avulla esseen yleistä asemaa kirjallisuuden kentällä. Melenderin ensimmäinen esseekirja oli tilaus- ja välityö, ja Kyllönen arvottaa, että siltä vaikuttaa tämä toinenkin. Minusta ihan kohtuullista.

    Naapurintytön kommentissaan mainitsemien asioiden (“millaista on kyllösläinen ajattelu, jos teos voi olla yhtaikaa sekä “hätäpaska” että tilaustyö, joka seuraa “rahan ja vallan imperatiiveja”) välillä ei ole ristiriitaa. Teos voi olla ”hätäpaska”. ”Rahan ja vallan imperatiivien” vastustaminen on Melenderiltä helppoa puhetta, ja on kriitikko Kyllösen arvio, että välityömäinen ”teos kirjamessuja varten” ei tähän yllä.

    Sivun 71 lopussa oleva virke, jossa Kyllönen ryhtyy maalaamaan kuvaa ”nuoresta Tommista” on henkilöönmenemisen rajoilla. Kuitenkin Melender on itse ainakin blogissaan maalannut itsestään juuri tuon samaisen kuvan – Yhden hengen orgioita en ole lukenut. Minusta Melenderin omakuvaa nuorena miehenä värittää jopa lämmin huumori, ja Kyllösen tekstissä se on annettu samassa valossa.

    Tosin tulkinta muuttuu heti jos ajattelee kriitikon aikeet ilkeinä ja lakkaa luottamasta häneen. Mutta niinhän käy aina kun lakkaa luottamasta puhujaan, oli kyseessä rakkauden- tai ystävyydentunnustus, kertomus jostain tapauksesta tai perustelu omalle pyynnölle – ellei luota niiden esittäjään, vaikuttavat ne varmasti silkalta ilkeilyltä. Miksi kriitikon pyrkimys pitäisi ymmärtää hajottamisena eikä rakentamisena? Tämä perusvalinta tuntuu vaikuttavan tämän nimenomaisen tekstin lukemiseen. Jos luen ja ajattelen että ”Vesa Kyllönen ei pidä Tommi Melenderistä”, löydän esseekirjan kritiikistä varmasti runsaasti tukea ajatukselleni. Mutta miksi ihmeessä olettaisin jotain tällaista.

    Naapurintyttö kirjoitti aiemmassa kommentissaan: ”Kyllösen keskeinen väittämä näytti olevan, ettei Melenderin sielu oikeasti lepata vaan on vain lepattavinaan. Onhan sellaiselle helppo nauraa, niin kuin näppärälle ilkeilylle aina.” Minusta Kyllösen kritiikissä ei oikeastaan ole tuota ”näppärää ilkeilyä”. Se on terävä arvostelu, mutta ei halpamainen tai kevyt. Minulle ei synny mistään kohtaa sellainen vaikutelma, että Kyllönen pitäisi Melenderiä teennäisenä – siis ettei oikeasti sielu lepattaisi.

    Kyllönen mainitsee myös asioita, joissa Melender onnistuu. Melender saa narsismin,”kirjailijuuden kovan ytimen”, hieman väistymään. Minun silmissäni tämä on iso plussa. Kyllönen on terävä tämän proosakeskustelunkin suhteen, hän sijoittaa arvostelunsa keskimaille kappaleen (s 73), jossa mainitsee Melenderin lempeästi etsivän tilaa ”toisenlaiselle” proosalle, ja merkitsee avainesseiksi esim. David Foster Wallacea käsittelevän (mikä ei ole yllätys kenellekään Melenderin blogia seuranneelle). Kyllönen löytää Melenderin pohdiskelusta ”aiheellisuutta”, ja lisää varauksia Melenderin katsantoa kunnioittaen.

    Ymmärrän jatkuvasti lukevani arvostelua, jossa kriitikko keskustelee kohdeteoksen kanssa, ja edelleen, kriitikko ajattelee. Hän lisää, että kirjallisuus on jo myöhäiskapitalististen immateriaalisten tuotantotapojen piirissä, ja ”lukijuus on tuotantoväline”, jonka hedelmät korjaa juuri se raadollinen yhteiskunta, josta lukijuuden piti olla idealistisesti irrotettu (minun tulkintani Kyllösen tiiviisti muotoillusta ajatuksesta). Tässä kohtaa koen sitä lukijan kiitollisuutta, löytäessäni tekstistä ajatuksen, jota olen tapaillut mielessäni mutta en ole koskaan muotoillut. Esim. kirjablogikulttuurin suhteen tämä on kohdallinen huomio, koska juuri lukemisesta jutustelu palauttaa sen yhteiskuntaan. Kyllönen toteaa ”ehkä Yhden hengen orgiat olisi ollut parempi jättää kovalevylle”. Kuulostaa pirulliselta, mutta tekstiyhteydessään se ei ole sitä, vaan Kyllönen sanoo, että jos haluaa todella irtautua myöhäiskapitalismin yhteiskunta-tuotantokoneistosta, tekstit on parempi jättää julkaisematta.

    Kyllönen myös arvottaa Melenderiä lukijana, koska juuri sellaisena hän kirjassaan esiintyy. Ymmärtääkseni teos koskee pitkälti lukemista ja lukijuutta. Pehmentämisen ja hillitsemisen kritiikki on myös ihan paikallaan sivulla 72, ja seuraavalle sivulle sijoittuva pohdinta kirjailijan ja lukijan välisestä ystävyydestä on myös tarpeellista kamaa. Hieraisen tässä jo silmiäni, koska vasta tässä vaiheessa alan kysellä kriitikolta, jonka voin kuvitella lihaksi ja vereksi kuten lukija kirjailijan, että oletkos nyt ihan tosissasi, tällainenko asia siinä kirjassa on. Minussa syntyy tarve tarkistaa asia itse. Ja se on aina hyvä tarve. Olen yleensä vähän huolestunut, jos luen pitkän arvostelun enkä kohota kulmiani kertaakaan.

    Olen kyllä iloinen siitä, että luin Kyllösen tekstin erittäin tarkkaan. Sen detaljit, eritoten lukijuutta käsittelevissä osissa, virittävät hyviä kysymyksiä. Se ottaa minusta sekä kohteensa että lukijansa vakavasti. En jää kyselemään, että mitäköhän se Kyllösen Vesakin tämmösellä arvostelulla oikein meinaa, arvostelu ei jätä ikäviä kysymyksiä ilmaan roikkumaan.

    Huumoria arvostelussa kyllä on, pisteliästäkin. Mutta siinä ei ole mitään alentuvaa tai halveksuvaa. Ja allekirjoituksessaan Kyllönen esittelee itsensä henkilönä, joka ”seisoo enimmäkseen kirjahyllyn edessä”, aivan kuten hän kuvaa Melenderiä. Tekstin samaistumispinnasta tulee aika iso, koska tätähän lähes kaikki lukijat tekevät. Seisovat (seisomme) kirjahyllyn edessä ja tuijottavat (tuijotamme) kuin liekkeihin. Hölmön hommaa.

    • Naapurintyttö says:

      Tuosta Kyllösen Melender-kritiikistä voin puhua vain vajain välinein, koska palautin jo Melenderin kirjastoon, mutta puhunpa silti:

      Kyllönen ei sano, että Melenderin ensimmäinen esseekokoelma (Kuka nauttii eniten) olisi ollut tilaustyö. Hän sanoo, että jos se tulikin kustantamon pyynnöstä, sitä ei ainakaan huomannut. Toki tuo -kin-liite (tulikin) saa aikaan sen, että myös sinun tulkintasi on mahdolinen, Maaria. Joka tapauksessa Kyllösen mukaan Melenderin uudesta kokoelmasta (Yhden hengen orgiat) huomaa, että se on tilaustyö. Sitä hän ei kerro, kuinka huomaa. Minä en huomaa enkä edes ymmärrä, millaisista seikoista sen voisi huomata. Vähän koomiselta minusta tuntuu sekin, että (mahdollisesti) tilattu esseekokoelma olisi esimerkki “rahan ja vallan imperatiivien” seuraamisesta. Montakohan kappaletta Melenderiä on myyty? Halvahko veto on sekin, että voisi jättää tekstit kovalevylle, jos tahtoo irtisanoutua kirjallisuuden taloudellisesta hyödynnettävyydestä. Epäilemättä näin on, voisiko muutenkaan. Mutta eikö se ole jokseenkin yhtä fiksua kuin sanoisi, että tapa sitten itsesi, urpo, jos kerran inhoat ihmisiä?

      Muihin yksityiskohtiin en nyt mene, mutta luen selvästi Kyllösen jutun hyvin eri tavalla kuin sinä. Minulle siinä on oleellista iva. Ei se toki kiellettyä ole tai edes tavatonta, ties vaikka olisi jollekulle tarpeellistakin. Jos meitä on tässä jo kaksi, jotka lukevat Kyllösen arvostelun kovin eri tavoin, se on kenties ollut jännittävästi monimielinen eli taiteellinen. Kirjahyllyn edessäkin voi seisoa monin tavoin ja monista syistä, vaikka niin, ettei toinen näe kirjoja.

  24. Naapurintyttö says:

    Niin, Maaria, sinä varmasti olet niitä, joita googlaillaan ja täikammalla tutkitaan. Mutta – sen verran kuin minä olen sinua googlannut – sinä et pyri nolaamaan ketään. Voit suututtaa mutta et nolata. Ja sinä olet aina valmis keskustelemaan tasapuolisesti kaikkien kanssa ja perustelemaan sanasi, uuvuttavuutenkin asti, mikä minulle kertoo siitä, ettet pysyvästi aseta itseäsi kenenkään kirjoittajan yläpuolelle. Minusta nöyryys on kriitikolle hyve. Tiedän, että kaikkien mielestä ei ole.

    Minusta on oleellinen kysymys, mitä kaikkea kirjailijan tekstiä kriitikko saa käyttää, kun arvioi tämän teosta. Jos blogia saa, saako apuraha-anomustekstiä? Säätiöt julkaisevat netissä tiivistelmiä niistä hakemuksista, joiden perusteella rahaa on myönnetty. Nehän ovat yleensä aika kauheita: kirjoittajarukat kehua retostelevat itseään ja käyttävät yleviä sanoja teossuunnitelmistaan, jotta saisivat rahaa. En ole vielä nähnyt sellaista kritiikkiä, jossa apuraha-anomusta siteerattaisiin. Mutta miksei? Jännittävän kokeellisuuden nimissä! Sieltähän näkee, mihin kirjailija on pyrkinyt. No, ainakin sieltä näkee, millaisena kirjailija tahtoisi itsensä nähtävän. Joku korostaa olevansa uutta luova, toinen kertoo saamistaan palkinnoista, kolmas mainitsee, että kriitikotkin ovat kehuneet.

    Tietävätkö kirjailijat edes, että heidän anomuksensa voidaan julkaista? Tuleeko heille mieleenkään, että niitä voidaan siteerata kirja-arvostelussa? Vaikkapa Lindstedtin tulevan romaanin arvostelussa.

    Tätä tarkoitin, kun toivoin tuolla keskustelun alkupuolella “uuskritiikin” paluuta: että edes lähtökohtaisesti puhuttaisiin vain siitä yhdestä teoksesta. Toki siitäkin päästään sfääreihin, jos edellytyksiä on.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Haa! Kiitos vihjeestä, meikä lähtee tästä anomusrundille katsomaan, ketä voisi seuraavaksi grillata.

      Ne hakemustekstit enemmänkin surullinen osoitus systeemin toimintatavasta kuin kenenkään itseymmärryksestä. Mutta kuitenkin: kaikkia julkisesti saatavilla olevia tietoja voi ja saa käyttää. Ja kai niistä yleisesti ollaankin tietoisia, siis ne ovat taustatietoja. Onhan jokaisen arvostelun takana sellaista tietoa, mitä siinä ei kerrota. Mielekkyys on sitten asia erikseen.

      Minusta eri säätiöt yms. apurahoja jakavat instituutiot kertovat hakemuksen jättämisen yhteydessä tiivistelmien tms. julkaisemisesta tai kysyvät suostumusta. Siis tietojen julkisuuden ei pitäisi tulla yllätyksenä jos hakemustekstit ja ohjeet on luettu.

      Ja kiitos sanoistasi. Olen tosiaan törmännyt tuohon täikampailmiöön, mutta ei se minua häiritse. Jatkan vaan uuvuttamista <3

  25. PP says:

    Erittäinkin osuva ja ennen kaikkea rohkea arvio Lindstedtiltä!

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.