Proosaa keskustelevalle

Maaria Ylikangas | December 28th, 2010 - 21:21

Onko suomalaisella proosalla avantgardea? Onko sillä poetiikkaa, josta kukaan välittäisi puhua ääneen? Minusta tuntuu, että suomalainen prosaisti on usein sellainen tavallinen kiva ihminen, joka ulkoiluttaa koiraa puistossa, vaihtaa kustantamoa, pokkaa kirjallisuuspalkinnon ja on siinä ohessa vähän huolestunut ihmisen osasta.

Kun nyt runoudella on todettu olevan “keskustelua”, sitä olisi hyvä olla proosallakin, pohtii Tommi Melender blogissaan. Oikeastaan kyseessä on tavallaan hassu juttu – suomalainen kulttuurikeskustelu laajemmalti ottaen on luvattoman heikoissa kantimissa, keskustelua taiteen ehdoista, tarkoituksesta ja tavoista pitäisi huutaa  kaikilla turuilla. Musiikissa, näyttämötaiteessa, elokuvassa, kuvataiteessa ja kirjallisuudessa itse taide uhkaa muuttua huonekalustukseksi, joka pitää vallan taloja kivassa kuosissa.

Runouskeskustelua on luonut runouden alueen sirpaloituminen, se sijoittuu nimenomaan esteettiseen marginaaliin (ja samalla olisi mielenkiintoista tarkastella miten kustannusalan kaupalliseen marginaaliin tai yhteiskunnalliseen marginaaliin päätyminen generoi keskustelua). Ns. kokeelikot ovat joutuneet puolustamaan estetiikkaansa julkisesti, normaalirunouden estetiikasta ei ole tarvinnut juurikaan puhua – jos seuraa runouskeskustelun kehkeytymistä ja laajenemista, sen huomaa liittyvän pitkälti runouden avantgardeen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen viimeisinä vuosina. Tutusta poetiikasta ei tarvitse puhua, mikä tekee siitä usein ainoaa poetiikkaa.

Suomalaisen proosan avantgardet, omaperäisyydet ja kokeellisuudet toimivat samaan tapaan kuin runouden, ovat ainakin tähän asti toimineet: yksittäisinä ja satunnaisina purskauksina, jotka ovat kyllä piirtyneet tulikirjaimin kirjallisuudenhistoriaan mutta joilla ei ainakaan millään ilmeisellä tavalla ole ollut vaikutusta suomalaisen kirjallisuuden suureen linjaan – yksinäisiä tapauksiahan nämä ovat, Volter Kilvestä Hans Seloon.

En odota jatkuvasti sellaisia mestariteoksia, jotka järisyttäisivät maailmaani. Ne ovat joka tapauksessa satunnaisia, eivätkä välttämättä perustu teoksen mestarillisuuteen vaan johonkin sellaiseen kohtaamiseen, joka syntyy minun ja kirjan välillä. En edes odota hyvää, julkaisukelpoista laatua, josta nykykirjallisuus on ilmeisen tunnettua ja taattua. Suomen kielikään ei välttämättä perustu sellaiseen laatuun, josta ylioppilaslautakunta antaa täydet pisteet, joka saa Hesarin kriitikon laulamaan runollisuuden korkeaa veisua ja joka vokottelee kuluttajan kaivamaan kukkaroaan kirjakaupan top kymmenen -alttarilla.

Kirjailijan tehtävä on perinteisesti ollut tietyllä tapaa raskas: pitää pystyä puhumaan inhimillisyydestä ja muista asioista laajalla ja/tai täsmällisellä alalla, ja kirjoituksen keinoin. Jos tämä ala surkastuu suorittamiseksi ja onnistumiseksi, siitä tulee köyhä. Jos kirjoitus on tapa rakentaa asioita, joita ei vielä ole, joita ei vielä tiedä, ja lukeminen on tapa kohdata sellaisia ääniä itsessään ja muissa, jotka ovat vielä tietymättömiä, ei suurin osa nykyisestä kirjallisuudesta edes pyri tähän. Sen ensisijainen tavoite on kultivoitunut laatuviihde, jonka se naamioi taiteeksi. Kirjoittajakoulutusten tärkeä tavoite on luoda julkaisukelpoinen käsikirjoitus, joka voi pärjätä erilaisissa kilpailuissa. Jos kirjoittaja kasvaa nuoresta pitäen tekemään sitä, millä “voittaa”, hän kilvoittelee sitten suoriutumisen alalla. Menestystäpä hyvinkin, mutta ei se taidetta ole eikä sitä taiteeksi pidä kiittää.

Jos nyt jätetään huomiotta proosan ja runouden ilmeiset muodolliset ja traditioon liittyvät erot, on yksi ero ainakin ilmiselvä. Proosa on selvästi kaupallisempi kirjallisuuden ala, ja sen julkisuutta säätelee kaikki mahdollinen helposti popularisoituva. Tommi Melender (+ hänen siteeraamansa Laura Lindstedt Nuoressa Voimassa) peräänkuuluttaa keskustelua proosan taiteesta, estetiikasta, muodoista. Runouden keskustelun suurin ongelma on tällä hetkellä formalistisuus, siis ollaan huomattavasti kiinnostuneempia pinnallisesti ja nopeasti havaittavasta ilmimuodosta kuin mistään runouden estetiikkoihin kytkeytyvistä mahdollisuuksista tai jännitteistä. Tähänhän perustuu koko tolkuton jako normaaliin ja kokeelliseen runouteen. Olisiko proosan muotokeskustelun tuloksena sitten ontuva jako normaaliin ja kokeelliseen proosaan?

Jos runouskeskustelu voi yhtä asiaa kadehtia suomalaiselta proosajulkisuudelta, se on lajin tunnistaminen. Kaikille on selvää, että kertomakirjallisuus/fiktio jakautuu lajeihin, joita ovat mm. fantasia ja historiallinen romaani. Eri lajeihin kuuluvilta kirjoilta odotetaan erilaisia asioita. Ilmeisten lajitapausten välissä on sitten enemmän ja vähemmän geneerinen mössö, jonka puitteissa ilmestyy nk. taideromaania, joka ei välttämättä ole sanottavan taiteellista. Siis juuri tätä finlandiapalkintoehdokkuus-sarjaa, enkä tällä tarkoita sitä, etteikö hyviäkin romaaneja ilmestyisi. Kritiikki vaan ei tunnu osaavan lukea niitä esiin, kuten Melender kirjoittaa: “Mitä vähemmän romaani muistuttaa elämyksellistä lukuromaania, sitä oudommaksi kriitikot sen kokevat, sitä enemmän he tuntuvat harovan tyhjää teoksesta kirjoittaessaan.” Täsmälleen sama ongelma on runouskritiikissä, ainoastaan sillä erotuksella, että perusrunoudesta eroava tyyli saa osakseen jopa aggressioita – tällaista tunnelatausta ei kuitenkaan ilmeisesti suoda proosalle. Ehkä intohimon puute koituu tässä proosan tappioksi, ehkä voitoksi.

Valtaosa suomalaisesta proosasta on nähdäkseni nippu näppäriä keinoja, joiden kanssa tekijä ei vaivaudu keskustelemaan, vaan hänelle riittää aineiston hallinta. Hän käyttää keinojaan kuin työkaluja. Täsmälleen sama ongelma on runoudessa: suurin osa runoudesta on yksioikoista jo keksityn ja tietyn poetiikan hallintaa. Taitotaide pitää instituution suolet toiminnassa, kun kaikki kirjoittavat sitä mitä jo osaavat ja kaikki lukevat sitä mitä osaavat jo lukea. Luovan työn tekijän keskeisin haaste on liiallinen yhteisöpalvelussa roikkuminen, joka haittaa kirjoittamista.

Myönnän olevani täysin modernin taidemaailman oletusten vanki, mutta odotan niin proosalta kuin runoudeltakin irtiottoja, nykäyksiä, alttiutta, sekä nöyryyttä että ylpeyttä suhteessa omaan taiteenalaansa ja kulttuuriinsa. Ja myönnän myös sen, elitistimodernistiseen tapaan, että yhden ihmisen elinaikana ei ilmesty mitenkään viljalti teoksia, jotka toteuttavat tätä. Arvoa se ei vähemmän mestarillisilta teoksilta vie, koska yksittäisten lukijoiden koskettaminen on oikullinen asia. Varauksista huolimatta tämä on pohja puheelle taiteesta, jonka suhde teoksiin ei tietenkään ole mutkaton. Puhe taiteesta tuottaa mestariteoksia, kaanonia, klassikoita.

Koiranmutkia blogasi
hiljan suomiromaanin kielestä. Minä olen ehkä turhankin nirso lukija, odotan romaanin kieleltä hyvin paljon. Kieli on likimain ainoa syy suomalaisen kirjallisuuden olemassaoloon, koska akuuttia aiheistoa pystyy tuottamaan muillakin kielillä. Olen tavannut opintojeni aikana paljon äidinkielen opettajiksi opiskelevia ihmisiä, jotka eivät jaksa lukea suomeksi kirjoitettua kirjallisuutta, vaan nauttivat romaaninsa käännöksinä. Pelkäänpä, että tämä sama tyyli on pitkälle vallannut autenttisen suomenkielisen kirjallisuuden – mitä ansioita Sofi Oksasella sitten onkin, kieli ei nähdäkseni ole niitä keskeisiä, ellei sitten sujuvuuden ja luettavuuden kannalta. Tämä vaikuttaa koko tapaan luoda maailma, jota nimitetään romaaniksi. Ja myös tapaan tuntea se, ymmärtää se ja vaikuttua siitä. Romaani on pelkkää kieltä, ja tämä ei ole vähäinen asia, koska merkittävä osa päivittäisistä askareistamme, ajatuksistamme ja halustamme ilmaista itseämme toisille ja käsittää toisiamme on pitkälti kieltä, ja se liittyy läheisesti kaikkiin eleisiin ja asentoihin.

Tuntuu, että suomalaiset bestselleristit laativat tällä hetkellä elokuva- tai sarjakäsikirjoituksia romaanimuodossa, perinteinen draamakerronta olisi otollisin muoto nauttia ne, kirjallisuutena niissä ei ole mitään erityistä. Jos joku pystyy suoralta kädeltä nimeämään viisikin tyylillisesti taitavaa ja omaleimaista kirjoittajaa suomalaisesta nykykirjallisuudesta jonkun Mikko Rimmisen lisäksi, nostan hattua. Rimminen on paksukielisen proosan tekijä, mutta kielellinen tyyli on mahdollinen myös viiltävässä, älyllisen kuivakkaassa muodossa, jossa ei välttämättä nouse mitään selvää mehukkuuspiirrettä yli toisen. Esimerkiksi Mikko Viljasen tähänastisessa proosassa on ainakin tyyli idullaan.

Loistavan teoksen messiasodotusta ei kenties pitäisi sekoittaa liian pitkälle suomalaisen proosakirjallisuuden nykytilasta huolehtimiseen. Aleksis Kivi on aina taaksejäävässä horisontissa.

64 kommenttia

  1. Janne Löppönen says:

    Mä voisin suositella Taneli Viljasta, esim. vähän aikaa sitten ilmestynyttä romaania Toisto. Se erottuu sekä tyyliltään että rakenteeltaan nykyproosan valtavirrasta. Hauska kirja.

  2. Aleksis Salusjärvi says:

    Hitto miten vaivattomasti pystyt tässä erittelemään proosan itselleen luomaa taksonomiaa. Lindstedtin, sun ja Melenderin proosapuheet ovat sikäli kiinnostavia, että kukaan teistä ei ole ymmärtääkseni opiskellut kirjoittamista – seikka on olennainen juuri kielikäsityksistä ja estetiikasta puhuttaessa.

    Voisi myös ajatella, että proosan kulttuurin halkaissut lajituntemus on kliseyttänyt sitä kiusallisesti (scifitarinassa juodaan synteettistä alkoholia, dekkarissa kirjoituspöydän vetolaatikosta kaivettua bourbonia jne). Prosaistien pyrkimykset sysäävät helposti poetiikan nurkkaan, kun tarve on saada sukupolvikokemuksia lukuromaaneiksi. Tämä proosan porvarillinen puoli on taustalla kaikissa merkittävissä proosan rakenteissa (kirjoittajakoulutus, kirjamessut, F-palkinto), sen ulkopuolinen piipitys jää rannalla ruikuttamiseksi lähes automaattisesti siitä yksinkertaisesta syystä, että se esittäessään vaihtoehtoja yhä istuu samassa pöydässä näiden sukupolviannaleenahärkösten kanssa.

    Kirjoittajakoulutus pyrkii tekemään tekstille paikan, lopputuloksen, johon sitä ohjataan. Kirjoittamisen tekniikkaa koskevat periaatteet toimivat kaikki samalla logiikalla: ne ajautuvat kohti tunnettua, opittua, hyväksyttyä, tuotetta. Ne kirjoitetaan vasten tiedettyä lopputulosta, mikä tekee mahdottomaksi synnyttää teosta partikulaarisena prosessina. Tarinan kuljetus, havainnot, repliikit, tekstin talous jne. hahmoontuvat proosan valmiista kaanonista käsin ja siitä poisopettelu on hyvin hankalaa. Tästä johtuen koko proosan problematiikka sellaisena kuin se tässä kulttuurissa on, on ulkokohtaista. On esimerkiksi virhe kirjoittaa auto, kun voi sanoa volvo. On virhe sanoa volvo tuli pihaan, kun voi kirjoittaa renkaiden rapinasta soratiellä.

    Tällaisilla viattomilta tuntuvilla peukalosäännöillä tuotetaan tahattomasti kokonaisen taiteenalan estetiikka ja poetiikka. Paitsi klapiproosaa se tuottaa myös ajattelumalleja, mikä kiteytyy tekstissäsi oivallisesti: “Tuntuu, että suomalaiset bestselleristit laativat tällä hetkellä elokuva- tai sarjakäsikirjoituksia romaanimuodossa”

    Proosan halkaiseva ongelma on mun mielestä se, että se pyrkii tekeytymään joksikin sen sijaan, että se itsessään olisi jotain. Finlandiapalkintokirjamessuproosa täyttääkin siksi paikkaansa lähinnä muistelmakirjallisuuden variaatioina, esseistiikkana ja ajankuluna. On myös paljastavaa, että kiinnostavimmillaan sen teokset tulevat kirjallisten rakenteiden ulkopuolelta, Jouko Turkka ja Juha Hurme ovat loistavia prosaisteja, koska heidän proosansa on syntynyt teatterista, tapahtumisesta.

    Kustannustoimittajat kertovat, että proosakäsikirjoitusten laatu on parantunut. Nykyään pitää lukea melkein koko käsikirjoitus ennen kuin selviää, onko siitä mihinkään. Tekstin muodollinen puoli on siis laajalla skaalalla hanskassa. Yhteinen suuri tavoite proosassa on eheys, sinfoninen draama, joka molierèmäisellä pedanttisuudella synnyttää mielikuvan kansien välissä olevasta illusorisesta todellisuudesta, jossa yksikään lanka ei jää solmimatta suuressa viimeisen luvun finaalissa.

  3. Teemu Helle says:

    Aleksis, saatan sivuta jotenkin tuota oman vastauksesi loppuun kirjoittamaasi asiaa tekeytymisestä ja toisaalta muodollisista puolista myös.

    On hienoa, että kässäreiden laatu on parantunut. Varsinkin juuri tuo, että rakenne ja muoto tuntuvat olevan hanskassa. Mutta keskittyykö kritiikki noihin, mielestäni tärkeisiin seikkoihin, proosassa tarpeeksi?

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Musta tuntuu, että olennaisempaa kuin mihin kritiikki keskittyy on se, mitä se saa kohteestaan irti. Jos joka vuosi jaetaan ennalta tiedetty määrä palkintoja ja täytetään ennalta tiedetty palstamäärä ennalta tiedetyllä otteella operoivalla kritiikillä sekä tuotetaan ennalta tiedetty määrä kirjallsuutta isänpäiväksi ja jouluksi on lopputulos tuotantokoneisto, jonka huippuesimerkki löytyy Hollywoodin leffabisneksestä. Käsi pystyyn ketä kiinnostaa minne ja millä perusteella Oscarit menevät?

      Kun maailma mataa tuotannon mukaan, syntyy eriskummallinen kohtaloon alistunut energia. Sen huippukohdat ovat aina masentava pettymys (draamassa Salatut elämät, journalismissa 7 päivää, kirjallisuudessa Ilkka Remes), mikä tekee siihen osallistumisen olennan tasolla mahdottomaksi, sellaisesta syntyy korkeintaan b-luokan draamaa, kuten elokuva Nurse Betty.

      Jäljelle jää hämmennys, jota voisi kuvata vaikkapa tuolta ylempää poimittuna näin: “Minusta tuntuu, että suomalainen prosaisti on usein sellainen tavallinen kiva ihminen, joka ulkoiluttaa koiraa puistossa, vaihtaa kustantamoa, pokkaa kirjallisuuspalkinnon ja on siinä ohessa vähän huolestunut ihmisen osasta.”

      Tästä vinkkelistä esim. sellainen proosa, joka ei perustu juoneen, on aina pettymys ja voidaan torpata lauseella “mä en ymmärrä tätä”. Siksi proosaa koskevat kritiikit, esseet ja lehtijutut jäävät multa lukematta, mikäli teksti ei pysty perustelemaan käsittelyssä olevan teoksen ainutlaatuisuutta. Jos proosateos nojaa vain kertomakirjallisuuden perinteeseen, sen lisänä, se on mulle tarpeeton. Siksi joku Hannu Väisänen tai Matti Mäkelä (antamiensa haastattelujen perusteella) vaikuttavat ihmisiltä, jotka kirjoittavat proosaa, koska heillä on siihen sopivasti iltaisin luppoaikaa.

  4. Vesa Haapala says:

    Moi kaikki,

    ja pari hajahuomiota kiinnostavaan keskusteluun.

    ”Jos joku pystyy suoralta kädeltä nimeämään viisikin tyylillisesti taitavaa ja omaleimaista kirjoittajaa suomalaisesta nykykirjallisuudesta jonkun Mikko Rimmisen lisäksi, nostan hattua.” Huvin ja urheilun vuoksi aloitan kolmella naisella: Monika Fagerholm, Leena Krohn, Maarit Verronen, kyllä kai heitä voisi luonnehtia nykykirjailijoiksi. Pari miestä päälle: Jaakko Yli-Juonikas (tulossa) ja Hannu Simpura (jäänyt viime aikoina vähän syrjään). Kaikilla heillä on oma tunnistettava tyylinsä, varsin taitavakin.

    Noista kerronnan suhteista elokuvaan ja draamaan. “Tuntuu, että suomalaiset bestselleristit laativat tällä hetkellä elokuva- tai sarjakäsikirjoituksia romaanimuodossa”, oli yksi yhteenvedoista ja ihan oikeutettu. Itse luin myös Viljasen Toistoa nimenomaan elokuvallisen kerronnan rakenteita vasten. Sehän voisi olla (ja varmasti onkin) kirjallinen versio surrealistisesta elokuvasta (Andalusialainen koira jne.), joka hyödyntää myös alueeseen sopivasti dekkaria ja kirjallisia ja populaareja tekstipastisseja (mm. Liisa Ihmemaassa, yhden todistajanlausunnon pornoekfrasis jne.). Eli ei siinä kovin kaukana olla kuvattavaksi tarkoitetusta käsiksestä; hienon elokuvan siitä voisi ohjata.

    Vielä vähän Viljasesta ja lauseesta. Toistossa minua tökki varsinkin alkuun kielen rytmiikka (tosin 2 ekaa lukua saattoi lukea pastissina jostakin vähän kehnommasta suomiproosasta, mutta ei mennyt sellaisenakaan läpi). En vaan päässyt irti siitä tunteesta, että Viljasen lause (ja virke) ei ole ihan viimeisen päälle harkittu ja motivoitu. Tällaista tunnetta ei synny esimerkiksi Juha Seppälän tai Olli Jalosen kohdalla, jotka edustavat sitä suomalaisen modernismin perintöä kaikkine omine taakkoineen. Mielenkiintoisen avauksen kahdella teoksellaan tehneellä Viljasella on lausetekniikan osalta vielä matkaa edessä (tässä olisi skarpimpi kustannustoimittaja ollut isoksi avuksi) esim. näihin kahteen rutinoituneeseen modernistiäijään verrattuna. Pidän kyllä Viljasen tavasta ketjuttaa asioita, mutta rytmitaju ei ole vielä ihan ilmeinen. Itse asiassa tietty perustekniikan puute haittasi minua muuten hienossa kokonaisuudessa.

    Vielä yleensä proosakerronnasta. Mielestäni siitä keskusteltaessa on yhtä mahdotonta erottaa poetiikan formaalista ja ideologista / temaattista puolta kuin lyriikasta puhuttaessa. Meillä on todellakin monia kirjailijoita, jotka kirjoittavat tärkeistä ajankohtaisista aiheista huonoa hyvin myyvää proosaa ja siksi heidän teoksensa ja niiden kannanotot jäävät ainakin minun näkökulmastani yhdentekeviksi. Asia ontuu monesti nimenomaan siksi, että formaalisella puolella ei ole kylliksi taitoa innovaatioista puhumattakaan.

    Hieman sävyjä perinteisen suomalaisen realismin ja modernismin läpäisemän proosan lukemiseen saa, kun katsoo millaisia lukijapositioita kirjoittajat lausetasolta asti rakentavat. Tämä tutkistelutapa kyllä erottelee jyvät akanoista ja sen avulla pääsee yhtä aikaa käsiksi kirjoittajan estetiikkaan niin muodon kuin maailmankuvankin osalta. Eivät ne kaikki niin huonoja ole. Miettikää vaikka Salaman Finlandia-sarjaa tai Hyryn parhaita teoksia, kuten Aittaa. Luulen ettei suurin osa porukasta ole edes vaivautunut katsomaan, miten hienosti ne on kirjoitettu, aivan sama jakaako kirjoittajan (tai sisäistekijän) mahdollisen ideologian. Enkä muuten haukkuisi suoraan 7 päivää –lehteäkään! Kun Sevari on parhaimmillaan, voisi väittää, ettei sen hohdokkaampaa flarffia ole yksikään suomalainen runoilija tuottanut. Täysin pakotonta matskua…

    • Maaria Pääjärvi says:

      Moi Vesa, ja joo, arvelinkin että saan vielä nostaa hattua! Tosin laskin mielessäni pois ruotsiksi kirjoittavat, kuten Hannele Mikaela Taivassalon ja Monika Fagerholmin.

      Viljasesta, siis Mikosta, ei Tanelista, jota en ole lukenut (ja joka on hyvä kriitikko) taas – mun mielestä siinä on nimenomaan on hyvä kieli idullaan, ei missään nimessä valmiina. Jospa niitä ituja vaan jaksettaisiin hoitaa.

      Kristina Carlson on varmastikin ainoita tekijöitä suomalaisessa kirjallisuudessa, joka on tehnyt kaksi täysin vakuuttavaa ja valmista hienoa romaania, eikä sen enempää (paitsi runoja). Jopa Rimmisestä sanoisin, että siinä on lähtökohdat paikoillaan, mutta mä oisin vaikuttunut ehkä vasta lopullisemmasta ja totaalisemmasta vääntelehdyttämiskummuudesta. Kenties Rimmisen valitsema tyylikin on sellainen, että se todella vaatii aikansa. Hannu Simpuraa en ole lukenut yhtään, se pitääkin korjata.

      Mutta Leena Krohn on minusta kirjoittanut parhaat teoksensa jo aikoja sitten, viimeaikaiset ovat olleet jotenkin, noh, vähänniinkuin Anja Snellman/Kaurasta, vähän artsympana ja syvällisempänä vaan. Siksi ajattelin Krohnin jo klassikoksi, en nykykirjallisuudeksi. Mutta tähän valitettavasti vaikuttaa mun henkilökohtainen taipumus pitää enemmän ohuista kuin paksuista proosakirjoista (koska jälkimmäiset vain harvoissa tapauksissa todella perustelevat kokonsa).

      “Vielä yleensä proosakerronnasta. Mielestäni siitä keskusteltaessa on yhtä mahdotonta erottaa poetiikan formaalista ja ideologista / temaattista puolta kuin lyriikasta puhuttaessa. ” nimenomaan – mutta miksi tällainen keskustelu on lyriikan puolella hyvin hankalaa, jopa mahdotonta. Silloinkin, kun keskustelemassa on ihmisiä, joilla olisi kaikki edellytykset puhua muodosta/sisällöstä/maailmankuvasta samassa hengenvedossa, he joutuvat tai päätyvät yleensä jostain asetettujen rintamalinjojen vangiksi, ja tavallaan siihen iänikuiseen diskurssiluuppiin, jossa kokeellis-ironinen kikkailu pyrkii tappamaan normaalirunouden normaalipuhujan normaalit tunteet. Olisi varsin hupaisa tilanne, jos proosakeskustelussa päästäisiin samaan pisteeseen.

  5. Vesa Haapala says:

    Vielä muutama ehdokas proosankin kirjoittajaksi: Juhana Vähänen, Jyrki Pellinen, Hannele Mikaela Taivassalo…

  6. Johannes Keltto says:

    Muutamia sivupolkuja ja ristiriitoja keskustelunne innostamana

    +useampi tökerö vertaus

    Itse olen kokenut kirjoittajana ja kirjoittamisen ohjaajana, että perinne ja henkilökohtaisen traditiosuhteen luominen jää liian vähälle. Siihen ei tahdo olla kellään aikaa ja mahdollisuuksia. Harvemmin, ainakaan niillä kursseilla joilla itse nuorempana kävin, käytiin keskustelua proosasta taiteena. Kaikki haluavat vain tehdä heti nyt hyvän tekstin, hengailla, saada kehuja, purkaa, ilmaista. Teksi toimii kirjoittajan edustajana, hologrammina, avatarina sosiaalisessa pelissä.

    Kirjoitetaan yleisölle. Haetaan shokkivaikutusta. Halutaan kertoa omista kokemuksista.

    Omasta mielestäni taiteen tekijän keskeisin tehtävä on opetella kommunikoimaan ja leikkimään tradition kanssa. Täytyy tehdä omia rohkeita tulkintoja sekä traditiosta, että maailmasta. Tradition kautta teksti voi kommunikoida lukijoidensa kanssa. Nykykultuurissa korostuu sanat: ajankohtaisuus, omakohtaisuus, henkilökohtaisuus ja sydänkohtaisuus. Kaikki tärkeitä, mutta eivät ylitä kahden subjektin välistä kuilua ilman traditiota.

    Avangarde, leikki, ilo, energia pitäisi kohdistua ensisijaisesti lukemiseen. Pitäisi lukea mm. miten sattuu. Sitten perinne pitäisi viedä kahville. Perinne pitäisi ottaa mukaan kalareissulle ja potkimaan palloa parkkipaikalle. Sille pitää tehdä jekkuja, vetää matto alta ja järjestää sokkotreffit b-luokan kauhusplätteribläjäyksen kanssa. Museovitriinit, eristäminen ja koskemattomuus eivät sovi minkään mielekkään tekemisen lähtökohdiksi. Taiteilija tarvitsee vasaraa ja teippiä. Pitää purkaa ja koota. Lukea, lukea, lukea

    lukea kuin keskustelisi

    Meille opetetaan kouluissa yliopistoja myöten hyvin etäinen, yleinen ja ulkopuolinen suhde teksteihin ja oikeastaan koko maailmaan. Olemme todellisuuden fundamentalisteja. Siksi kirjoittajan on tehtävä paljon poisoppimistöitä oman henkilökohtaisen traditiosuhteensa rakentamiseksi. Pitää tutkia, tulkita, yhteyttää, muokata, risteyttää ja leipoa jatkuvasti. Pitää ottaa Dantea kädestä ja eksyttää se sivupolulle.

    Jää kirjoittajan ratkaistavaksi kenet hän ottaa bändiinsä ja miten hän tahtipuikkoa heiluttaa. Mutta tämä on kunkin yksilön omalla vastuulla. Koulutus voi tarjota mahdollisuuden, ajan, paikan, tuen, haasteen, vastaväitteen, toisen näkökulman, yms.

    Tuo ymmärtämistä koskeva havainto oli muuten mainio. Sen taustalla voi olla jo sekin, että meidät opetetaan pelkäämään sitä, että joku voi pitää meitä tyhmänä. Me emme halua myöntää, että emme ymmärrä. Sama koskee kieltä. Emme uskalla käyttää sitä luovasti, koska kulttuuriset kuvitelmat ”fiksusta”, ”älykkäästä”, ”runollisesta”, ”oikeasta”, ”jne” kielestä ja sen käytöstä ovat niin vahvoja. (Tuntuupas turvalliselta laittaa tämä kappale tähän loppuun.)

    • Maaria Pääjärvi says:

      Johannes, ihan mahtava kommentti.

      Mulla ei tosin ole minkäänlaista kokemusta kirjoittamisopinnoista, kuten A.Salusjärvi tuossa aiemmin sanoikin. Mutta mulla on joku käsitys siitä, millaisiin asioihin koulutus keskittyy. Yliopistossa tosiaan keskitytään paremmin traditioon, mutta se ei ole kovin elävää, vaan lukijasuhde säilyy jotenkin homeisen tiedollisena, ei edes yritetä ymmärtää Eino Leinon tuotantoa kuten juuri _me_ (sukupolvi, asenteet, tiedot, käsitykset, intohimot) voisimme ymmärtää, vaan liikkuma-ala syntyy lähinnä ulkoaopeteltavista käsityksistä suomalaisesta vuosisadanvaihteen kirjallisuudesta ja sen filosofisista vaikutteista. Kiltit opiskelijat.

      Pitäisi olla tuhma.

      Viimeiseen kappaleeseen vielä: erehtymisen pelko on yksi asia, joka kahlehtii. Parempi olla ymmärtämättä mitään kuin ymmärtää jotain väärin (väärin suhteessa mihin?).

      • Johannes Keltto says:

        Aivan!

        Mä olen yritän vähän taistella sitä ajatusta vastaan, että aina pitäisi ymmärtää joku kokonaisuus. Lukea koko kirja, lukea koko tuotanto, lukea kaikki siitä kirjoitettu, kuvitella hallitsevansa kokonaisuus ennen kuin avaa suunsa tai läppärin. Toki tämäkin on tärkeää, mutta kirjoittamisen ja kirjoittamisen opettamisen kannalta myös vaihetelu virkistä.

        Itse olen käyttänyt kirjoittaessani ihan semmoistakin metodia, että lukeminen on vähän kuin akkujen lataamista, etsimistä, selailua. Ei tarvi ymmärtää esim. tuota Leinon Einoa ja hänen runouttaan kokonaisuutena. Ei tarvi rakentaa mitään konsensusta. Riittää jos jokin hänen runonsa tai jopa vain sana tai sanapari saa oman kirjoitushalun heräämään.

        Tässä on toki huomattava, että on eri asia tekeekö tutkimusta jostain teoksesta, jolloin on hyvä lukea edes se yksi kirja kokonaan, vai käyttääkö kirjaa innoittumisen ja oman tekstin herättelijänä, jolloin voi lähteä liikkeelle jostain paljon pienemmästä, nopeammasta, epämääräisemmästä ja ainutlaatuisemmasta kokemuksesta. Tällöinkin voi tavoitella dialogia tuon toisen tekstin kanssa.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Jos etsii teksteiltä jotain sykäyksenomaista tai hedelmöittävää, tällöin kokonaisuuden mahdollisimman tarkka käsittäminen ei välttämättä ole hirveän kiinnostavaa. Minusta olisi vaan hyvä, jos erityyppiset lukemisstrategiat valtaisivat alaa – ainakin se voisi tuottaa kiinnostavampaa “julkista” lukemista. Myös kokonaisuudet valottuvat usein eri tavalla, jos lukeminen, ajattelu, käsittäminen jne alkaakin detaljista.

        Jumala on yksityiskohdissa, Alois Rieglkö tämän sanoi? Ilmestys ainakin.

    • Tero says:

      Kiitos muuten Johannes kommentistasi. Olipas se jotenkin… no, kiitos.

      Ei mulla muuta.

  7. Tero says:

    Tituleerasin tätä blogikirjoitusta jo Facebookissa loppuvuoden tärkeimmäksi ja nostin keskustelusta erikseen esiin Aksun (näin tuttavallinen puhuttelumuoto sallittakoon, Aleksis taipuu niin hankalasti) ensimmäisen kommentin, mutta tekee mieli osallistua vähän varsinaiseen keskusteluunkin.

    Tietysti prosaistina on oma lehmä ojassa aihetta käsittelevien keskustelunavausten ja itse keskusteluiden hehkuttamisessa, mutta mitäs siitä. Ja toinen kytkös: opetan luovaa kirjoittamista ja pidän Aksun huomioita opetuksen merkityksestä äärimmäisen tärkeinä.

    En ole lukenut vielä Viljasen romaania, mutta lyhytproosansa perusteella arvelisin että Taneli on kotimaisen proosan tärkeimpiä toivoja, eli tosi hyvä esimerkki Jannelta.

    Proosan ongelma on osaltaan se, että se on jo määritelmältään tavanomaista, “suoraa”, kieltä, kun runous on normaalista kielenkäytöstä poikkeavaa. Tämän vuoksi on tietyssä mielessä hyödytöntä vertailla runouden ja proosan “avantgardea”, kun toiseen avantgarde on määritelmällisesti sisäänrakennettua ja toiseen määritelmällisesti ulosrakennettua. Hyödytöntä tai ei, vertailu on sen verran kiinnostavaa, että se on mielekästä.

    Leikittelevää, jossakin mielessä kokeilevaakin proosaahan suomalainen kirjallisuushistoria on pullollaan. Se nykyaikainen proosan ongelma (ja tätähän näissä keskusteluissakin aina toistellaan) lienee ennen kaikkea vastaanotossa: kielestä kehutaan sellaisia proosateoksia, joissa kielessä ei ole mitään merkillepantavaa (eikö sama muuten näy päivälehtien runokritiikeissäkin?). Vähän samalla tavalla voisi arvioida lakisäädösten tai hallinnollisten tiedotteiden kieltä. Tai kouluaineita.

    Allekirjoitan väitteet siitä, että kirjoittajakoulutuksella on tässä osahäpeänsä. Onkin aika kiinnostavaa miettiä, pitäisikö nuorta, vähän hukassa olevaa kirjoittajaa opastaa ensin sellaisen “perushyvän” proosan kirjoittamiseen ja antaa työkaluja repertuaarin laajentamiseen siitä eteenpäin, vai yrittää löytää heti se oikein polku ja ohjata sinne. Itse kallistuisin helposti sen pienimmän potentiaalisen vahingon suuntaan, mutta en suinkaan ole varma olisiko tämä mielekäs valinta. Onko sillä edes merkitystä millaista mahdollista vahinkoa koulutus saa kirjoittajassa aikaan: mikäli nykyaikaisessa koulutuksessa onnistuu hukkaamaan äänensä, on vaikea kuvitella että se olisi ollut alun alkaenkaan niin hyvä ollut, että sillä olisi mestariteoksia saatu julki.

    Jos ajattelen omaa koulutustaustaani ja peilaan tähänastista kirjailijantyötäni siihen, näyttäisi siltä että olen päätynyt kirjoittamaan ja julkaisemaan juuri sellaista tekstiä, johon minua koulutuksen aikana vähiten on rohkaistu. Nähdäkseni koulutuksen tärkein funktio onkin se, että saa mahdollisuuden kirjoittaa paljon niin, että siitä saa sen verran palautetta, että se rohkaisee kirjoittamaan paljon. Se mitä tästä eteenpäin koulutuksessa on kritisoitavaa, liittyy mielestäni lähinnä erilaisten opettajien erilaisiin opetustapoihin ja -filosofioihin. Opetusohjelmat sinänsä eivät rajoita mihinkään tietynlaiseen estetiikkaan. Ja tästä päästään siihen huomioon, että hyvissä kirjoittajaryhmissä kirjoittaja oppii enemmän kirjoittajatovereiltaan kuin ryhmän opettajalta. Ryhmän sisällä muodostuu helposti tiukka konsensus siitä, millaista estetiikkaa rohkaistaan ja millaiset asiat koetaan moitteen arvoisina virheinä. Tässä opettajan (tai itse asiassa käytän mieluummin sanaa ohjaaja) rooli tulisi ollakin erilaisten näkemysten esiin nostaminen.

    Useimmiten kirjoittamisen kursseilla tosin ei taida olla aikaa ottaa huomioon ihan kaikkia tässä mainitsemiani asioita, mikä on (tai saa aikaan) keskeisimpiä kirjoittajakoulutuksen ongelmia.

    Mutta joo, kokonaan nykyproosan tilasta ei voine syyttää kirjoittajakoulutusta ainakaan niin kauan kuin ei tiedetä miten suuri osa prosaisteista on mainittua koulutusta saanut. Perstuntumani on, ettei tuo osa ole lopulta kovin mainittava (pienempi kuin runouden, sen avantgardenkin, puolella?), mutta saatan erehtyä. Ja lasketaanko parin viikonlopun mittainen kurssi koulutukseksi.

    Kiinnostava huomio tuo teatteri-ihmisten proosaosaaminen. En ole ihan varma viittasiko Aksu Turkalla ja Hurmeella kiinnostavimpaan Finlandiapalkintokirjamessuproosaan, vai kiinnostavimpaan proosaan ylipäänsä, mutta olen tästä taustalla olevasta ajatuksesta jossakin määrin samaa mieltä. Tosin suomalaisten nykyprosaistien kirjoittamisen näkemys on korostetun (=liian!) dramaturginen, mistä johtuen proosan kokeilevuuskin on yleensä ainoastaan rakenteellista, ei kielellistä.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kiitos, Tero, hieno kommentti.

      Estetiikka ei varmasti sinänsä voi olla sisäänrakennettu kirjoittamiskoulutukseen (paitsi poikkeustapauksissa), koska ideahan on juuri auttaa kirjoittajia kirjoittamaan rohkeasti “omalla” “äänellään”. Mutta toinen tavoite on usein jokin “läpimurto”, joko julkaisukelpoisuus tai menestyminen kirjoituskilpailuissa, joka ohjaa estetiikkaa jo enemmän, koska menestyvä teksti rakentuu jo tietyille piirteille, ja nimenomaan niille, jotka “portinvartijat” nopeasti pystyvät tunnistamaan laadukkaiksi.

      En väitä, että tämä olisi aina oleellista, mutta vanha kunnon kustannusrakenne, jossa pyritään julkaisukynnyksen ylittämiseen, on pahimmillaan alkanut ohjata kaiken kirjoittamisen estetiikkaa. Samoin se ohjaa lukemisen estetiikkaa. Kun lukija, etenkin portinvartijalukija (kustantamossa, lehdessä, kilpailussa) tai julkinen lukija (kriitikko), kohtaa laadun, hän kiittää siitä. Siksi ei tarvitse penätä muuta kuin laatua, koska se muodostaa tyytyväisyyden minimitason. Harvoinpa kriitikkokaan uskaltaa kirjoittaa, että joo onhan tässä kaikki kohdallaan nätisti, mutta ei tällä kyllä mitään tee.

      Kirjoittamisen pedagogiikan kannalta tietysti ollaan todella hankalalla alueella, kiitos sen valottamisesta.

      • Tero says:

        Tästä olen täsmälleen samaa mieltä. Jopa kirjoittamisen ohjaajana.

        On kiusallista huomata itsessään tätä samaa ongelmaa palautetta antaessa. Mutta toisaalta, juuri sitä useimmat kirjoittajat kursseista haluavatkin: ohjeita siitä, miten se julkaisukynnys ylitetään. Itse olen pyrkinyt opettamaan myös ymmärrystä siitä, että on erilaisia julkaisukynnyksiä, eikä ehkä kannata tieten tahtoen yrittää ylittää jotakin juuri tiettyä kynnystä (WSOY:n), vaan vahvistaa omaa taituruuttaan ja jos kynnys ylittyy, niin hyvä.

        Mutta se mihin tämä tietysti (voi) johtaa, on että merkitseväksi minun opiskelijoillani nousee se, miten MINUN mielestäni mikäkin kynnys ylitetään. Iso osa työstäni onkin sitä, että yritän löytää keinoja tämän ongelman kiertämiseen mahdollisimman hyödyllisellä tavalla.

        Muuten, myös kirjoittajakoulutuksen ongelmista (ja samalla vahvuuksista) keskeisimpiä on dramaturgiakeskeisyys. Muoto tarkoittaa liiaksi rakennetta.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Mä kurkkasin juuri äsken Oksasen Puhdistuksen etulehdelle kirjakaupassa. En ois ikinä arvannut monesko painos – KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS. Mutta mä luulen silti, että Minna Canthin Hanna on edelleen yksi hienoimpia näytelmäkirjailijan tekemiä suomalaisia romaaneja. Se voisi olla kansainvälinen menestystyttökirja, mutta kenties se on siihen liian rujo ja ambivalentti.

        Mutta kyllä dramaturgit on varmaan ihan oikeasti hyvin perillä juonen draamallisesta ja rytmittämisestä ja henkilöhahmon rakentamisesta. Mua ei niinkään vaivaa juoniromaani, mua vaivaa nykyisin enemmän henkilöhahmoromaani. Monet on sellaisia, joissa on vähän kaikkea kaikille: realistista henkilöä rakastaville on riittävästi uskottavuussignaaleja ja postmodernin rakastajalle on pantu johonkin vähän paperisilppua tai tekstuaalista määräytyvyyttä. Ehkä Umberto Econ “opera aperta”, avoin teos, jossa on “kaikille” “jotakin” (kuten Ruusun nimessä), on tuottanut irvikuvansa.

        Mutta kuten Vesa tuossa yllä sanoi, kyllä suomalaisessa proosassa on merkittävästi hyvää & innostavaa. Mutta kuten runoudessa, proosassakin syntyy tiettyä epäsuhtaa kökön kiittämisestä suurena taiteena.

  8. Vesa Haapala says:

    ja Markku Pääskynen…

  9. Aleksis Salusjärvi says:

    Tosi osuvia kommentteja kaikilta, mulle tuli ne luettuani tarve mennä itseeni. Mä olen Vesan kanssa samaa mieltä siitä, että proosa ei tällä hetkellä ole läpipaskoa, ei ollenkaan. Proosan ongelmatiikan kartoituksen tavoite on tuskin muillakaan saada suomalaisia prosaisteja puolustautumaan. Ongelmia on kaavamaisuudessa, joka on tehnyt proosan maailmasta valmiin.

    Johannes ja Tero aukikirjoittavat ruohonjuuritason proosasta niitä piirteitä, jotka saavat mussa aikaiseksi neuvottomuutta. Tämä kirjoittamisen kultainen leikkaus paljastaa karvansa kaikessa proosakielessä, paljaimmin ehkä aikakauslehtien matkareportaaseissa. Tyyli on piessyt meidät. Sopiva määrä sopivan haasteettomia intertekstuaalisia lainoja, sopiva määrä eri aistihavaintoja, sopiva määrä yleisesti hyväksyttyjä napakoita mielipiteitä, sopiva määrä draaman kaarta ja sopivan lyhyet virkkeet. Hyvän kielen poliisit, eli lehtien editorit, ajavat kieltä “kekseliääseen” tyrkkymuottiin ja rappeuttavat ilmaisua niillä samoilla saakelin peukalosäännöillä, joita amerikkalaiset kirjoittamisoppaat rupesivat tursuamaan 25 vuotta sitten.

    Kirjoittajakoulutuksessa tämä puoli on pahimmillaan aivan paljaana. Heikki Salolla on huhujen mukaan kassakaapissa hittibiisin kaava, siihen muottiin kun kaataa, niin taivaalta sataa voipalloja. (Susi-Pulliaisella on muuten niin ikään kassakaappisalaisuus: niin kalastavan haukivieheen prototyyppi, että sen julkitulo tuhoaisi koko planeetan kalakannat.) Proosassa tätä kassakaappisalaisuutta omaksutaan lehtikolumneihin asti.

    Eikä siinä mitään, on ihan selvää että tekstiin saa tehoa, kun ymmärtää kielen mekanismeja. Sen miinuspuolena on vaan laajamittaisesti se, että asiasisältö on vaarassa kärsiä. Matkareportaasin autenttisuus on mennyttä, kun lukiessa huomaa rantabulevardin merentuoksu-lauseen paperisuuden. Proosassa voi oikaista vain tiettyyn pisteeseen. Kun tämän seikan vastapainoksi laitetaan julkisuushakuisuus ja kirjallisuuden palkintokeskeisyys, syntyy tervettä epäluuloa koko touhua kohtaan.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Heh, Heikki Salolla on 2 nerokasta piisiä: Lapsuuden sankarille ja Marraskuu. jos hittikaava pohjaa näihin, niin Heikki Salo on väkisinkin kuullut ja lukenut omat suurteoksensa väärin – jos niistä koostaa kaavan, se on lähinnä väsynyttä, rumaa, halpamaista ja surullista.

      Mutta tämä johtaa yleisempään kysymykseen tyylin/kaavan suhteen: onko tosiaan niin, että laulut tehdään hittien vuoksi ja romaanit tehdään bestseller/palkintokaavan vuoksi? Silloinhan kaava elää omaa elämäänsä, ja tällä määritellyllä alueella kriitikon tehtäväksi jää arvioida, kenen tikka lentää lähimmäs taulun keskikohtaa ja yleisön tehtäväksi jää nauttia metallipiikin päättäväisestä napsahduksesta. Jostain syystä mun mieleen on kuitenkin jäänyt nimenomaan se tikanheittosessio, kun pappa nakkasi ja taulu halkesi.

      • Jouni Kemppi says:

        Mutta tämä johtaa yleisempään kysymykseen tyylin/kaavan suhteen: onko tosiaan niin, että laulut tehdään hittien vuoksi

        Pop/Rock-musiikin puolella (Joita yleensä tarkoitetaan kun puhutaan lauluista) ei varsinaisesti haeta hittejä, mutta kappaleiden on täytettävä tietyt normit, (esim. kappaleessa on oltava kertosäkeillä toisistaan erotetut säkeistöt, se ei saa kestää yli 4min yms.) eli niiden oltava sellaisia etteivät ne ärsytä radiokuuntelijaa.

        Ja minusta on viime vuosina tuntunut siltä, että romaanikirjallisuus on menossa siihen samaan suuntaan, kohden tuota sujuvan kerronnallista proosaa.

      • Teemu Helle says:

        Nimenomaan. Tiettyjä kaavoja on, ja niitä käytetään aika jäykästi. Tämä siis koskien ns. mainstream- musiikkia, mihin ehkä voisi/haluttaisi vertauttaa esimerkiksi juuri romaanit, joiden avulla kirjailijan olisi tarkoitus tienata mahdollisimman paljon. Ainakin dekkarigenressä kaava on erittäin simppeli, chick-litissä myös.

        Proosasta kun puhutaan, niin juuri se tietyllä tavalla hassu käsitys siitä, että ns. taideromaaneilla (vihaan tuota termiä) voisi jotenkin tunkeutua julkisuuden eturiviin ja pysytellä siinä ja ansaita vähintäänkin saman verran kuin Apulanta, on jotenkin kummeksuttavaa. Ei death metallia soittava tyyppi edes ajattele tulevansa toimeen sillä, saati että rikastuisi – se soittaa koska diggaa siitä lajista, on siinä kiinni ja haluaa tutkia sitä, on sen intohimo. Tekee sitä rahasta huolimatta. Sama juttu koskee vaikkapa nykyrunoilijaa; se tietää ettei tässä nyt mitään euroja edes voi ajatella tekevänsä. Siispä sillä on rahasta paineeton tila jollakin tavoin. Ja sen suhteen vapaa tila kehittää itseään, ilmaisuaan ja lajiaan.

        Ja sitten jos perusproosapirkko tai -pekka hamuaakin mammonaa, toimeentuloa, niin sitten kieltäydytään brändäytymästä, jolloin ollaan jo aikamoisessa umpisolmussa realiteettien kanssa (ei sillä, ettenkö tahtoisi taideromaaneilla netottavan kasan euroa). Musiikissa on lähes pakko brändäytyä, jotta artistille tai musiikille löytyy kohdeyleisö. Varsinkin jos haluaa heittäytyä “vapaaksi muusikoksi”. Tätä varten on musiikin lajeja, samoin kuin kirjallisuuden lajeja (hitto, “lajeja” vetää kielen umpisolmuun), ja itsestäänselvästi (or not) mitä kauemmaksi ns. mainstreamistä etäännytään, sitä pienempi kohdeyleisö, kunnes/paitsi pieni laji tulee muotiin jolloin siitä tuleekin jo sitten maintreamia.

        Yhteenveto: järkevää sellaista ei ole. Sillä kirjallisuudessakin eurot roikkuvat markkinavoimista, ostovoimasta. Pitäisi muuttaa lukutottumuksia, joita ei voi muuttaa kuin muuttamalla instituutioita, joita ei voi muuttaa ennen kuin saa muutettua rahan kulun omaksi hyväkseen, jota ei voi muu… Ympäri mennään… jne.

        Ja lopultakin tullaan (tässä kirjallisuus tulee, jopa Suomen sisällä, jälkijunassa muusta) siihen, että on hyväksyttävä tilanne, jossa kirjailijaksi pyrkiviä vain lisääntyy koko ajan, ja ne selviytyvät ketkä menestyvät parhaiten, keitä mahdollisesti lykästää, ja ne keillä ei edes ollut ajatusta sellaisesta. Jos jäykin kuvioin mennään.

        Huh. Olipa sepostus. Mutta.

      • Maaria Pääjärvi says:

        jouni, joo – siis tietysti pop/rock-kappale täyttää tietyt normit. tavallisesti runokokoelmakin on tietyn pituinen, siinä on hämmentävän usein juuri kuusi osiota, teksti on usein ladottu säkeiksi (muutoin sitä sanotaan proosarunoudeksi). lisäksi tulee muita, hieman hankalammin havaittavia esteettisiä piirteitä, jotka määrittävät lajia. kenties juuri sellaisen NORMAALIRUNOUDEN poetiikan jäykkyys saa pitämään siitä poikkeamista automaattisesti kokeellisena.

        mutta väittäisin että lauluja on edelleen olemassa.

      • Teemu Helle says:

        Aloin miettimään musiikinlajeja tai -tyylejä, joissa ei olisi sitä perus verse/bridge/chorus/c-osa -härpäkettä, ja ei oikeastaan muu tule mieleen kuin klassinen musiikki tai joku free jazzin tapainen juttu. Mites teillä muilla?

        Lauluja ajatellen törmään usein vähän samaan ongelmaan kuin kirjallisuudessakin – nykymusiikki harvoin jaksaa sytyttää, sitä vaan kaivautuu jonnekin arkistoihin, samoin elokuvapuolella. Teatteri taas tuntuu aika tuoreelta näihin verrattuna.

      • Jouni Kemppi says:

        jouni, joo – siis tietysti pop/rock-kappale täyttää tietyt normit. tavallisesti runokokoelmakin on tietyn pituinen, siinä on hämmentävän usein juuri kuusi osiota, teksti on usein ladottu säkeiksi (muutoin sitä sanotaan proosarunoudeksi). lisäksi tulee muita, hieman hankalammin havaittavia esteettisiä piirteitä, jotka määrittävät lajia. kenties juuri sellaisen NORMAALIRUNOUDEN poetiikan jäykkyys saa pitämään siitä poikkeamista automaattisesti kokeellisena.

        En sano että normeissa ja kaavoissa sinällään olisi mitään vikaa. Mutta mikäli mennään siihen, että kaavan mukaan kulkeminen on ainoa tapa saada teokselleen huomiota, niin se saattaa tasapäistää jopa siinä määrin ettei taiteilijoille edes juolahda mieleen astua raja-aitojen yli. Toki tämän konsensuksen vastapainoksi aina löytyy taiteilijoita jotka tietoisesti rikkovat rajoja, mutta silloin tuo rajojen rikkomisesat helposti tulee itsetarkoituksellista. Tuottaahan moinen kulmakarvojen kohotuksia, mutta onko itsetarkoituksellisella rajojen rikkomisella mitään muuta arvoa?

        Kirjallisuudenkin saralla minulla on yhä useammin sellainen fiilis että on aivan se ja sama mitä pääosa kehutuista pros-
        aisteista kirjoittaa, sillä heidät on – tietoisesti tai tiedostamatta – tuotteistettu. Niin kauan kun heidän tuotantonsa pysyy tiettyjen tyyli- ja laaturajojen sisällä he eivät aiheuta liian suuria väreitä lammen pintaan ja tasainen myynti on taattu.

        Eräällä tavalla esim. Ismo Alanko on samassa asemassa, mutta toisin kuin esim. Tervo tai Oksanen Alanko osaa muuttua juuri sen verran että levyt kuulostavat tuoreilta.

        Sen uudistumisen kun oppisivat kehutut roMaaNistimmekin.

        Pyydän muuten huomaamaan, että minä en puhu suomalaisesta proosasta kokonaisuudessaan vaan vain palkitusta ja kehutusta suomalaisesta proosasta. Kuten tässäkin ketjussa on mainittu on paljonkin pros-
        aisteja joiden tuotanto on mielenkiintoista ja jotka eivät saa ansaitsemaansa huomiota.

        mutta väittäisin että lauluja on edelleen olemassa.

        Toki. Mutta minulla on vähän sama fiilis kuin Teemu H:lla, pop/rock ei juurikaan kiinnosta minua, on koko ajan “been there, done that” fiilis. Nykyisin minua kiinnostava musiikki on pääosin ei-laulullista klassista, toin nautin vieläkin oopperoista. Oikeastaan pop-puolelta minua kiinnostaa enää vain Dresden Dolls.

        Sori, mikään yllä ei oikeastaan mitenkään liittynyt tässä threadissa käsiteltävään aiheeseen.

      • Jouni Kemppi says:

        tavallisesti runokokoelmakin on tietyn pituinen, siinä on hämmentävän usein juuri kuusi osiota, teksti on usein ladottu säkeiksi (muutoin sitä sanotaan proosarunoudeksi). lisäksi tulee muita, hieman hankalammin havaittavia esteettisiä piirteitä, jotka määrittävät lajia. kenties juuri sellaisen NORMAALIRUNOUDEN poetiikan jäykkyys saa pitämään siitä poikkeamista automaattisesti kokeellisena.

        Sivumennen sanoen: Ehkä tuosta löytyy syy miksi minunkin tekeleitäni on kutsuttu kokeellisiksi vaikkeivät ne omasta mielestäni sellaisia ole.

  10. Riikka Ala-Hakula says:

    nyt aletaan keriä auki sellasia juttuja, että tuntuu vihdoin siltä että aletaan puhua jostain todellisista seikoista proosan (tai kirjallisuuden, kirjoittamisen, maailmankuvien, ylipäätään kokemisen?) suhteen, sen sijaan että ollaan joko ennakkoluuloisia tai leiriydytään. väheksymättä ennakkoluuloisuutta ja leirejä. ne ovat turvallisia alueita, ja niihin itsekin helposti hahmottaa muiden ihmisten ajattelun, koska se on helppo tapa yksinkertaistaa, oikeasti jotain muraattimaisen kiertyvää, elävää, kukoistukseen puhkeavaa ja rakenteita vähitellen murentavaa. pidän tästä maastosta,matosta, mangroverämeestä yms. että sen olemassaolo myönnetään.

    (olette muuten hienoja ihmisiä, tuntuu jotenkin hullun etuoikeutetulta että on saanut tutustua kirjallisuusrakkauden kautta teihin kaikkin, joiden ajattelu on näin avointa ja epävarmaa ja rohkeaa)

    musta tuo epävarmuus on jotenkin olennainen kohta ja haluaisin viedä tän keskustelun niin laajoille alueille kuin maailman kokemiseen tässä ajassa ylipäätään. kirjoittajakoulutus näyttäytyy vain yhtenä oireena sen suhteen miten me opitaan kokemaan todellisuutta, mutta samalla se paljastaa jotain olennaista. (samoin kuin suomalaisessa nykyproosassa kielen vivahteikkuuden vähäisyys, tarinoiden & juonien mekaanisuus, ihmiskuvauksen ohuus ja kiltteys)

    mulla on sellanen kokemus, että tässä ajassa pelätään elää äärimmäisen henkilökohtaisia kokemuksia. pelätään sellaista olemisen ja muiden kanssa olemisen tapaa, joka alkaa mennä valtamerienpohjiin, joka alkaa saostaa muista ja maailmasta esiin eroja, riitaa, käsittämätöntä, pahuutta, rakkautta, seksuaalisuutta, herkkyyttä, sitä että muilla on väliä itselle ja itsellä muille, että niin harva meistä kestää olla avoin tällaisessa yhteiskunnassa, sitä että niin moni ei yksinkertaisesti kestä oman elämänsä kokemista ja sitten lääkkeet, lääkkeet. moninaiset kiertyvät labyrintit, mandalat, geometria, joka puolelta tuojottavat välkkyvät ruudut, liukuhihnatarinat, sileäkieli.

    musta sydänkohtaus näkyy julmalla tavalla siinä, että nykyään voi kirjoittaa laudaturin romanin. se on sen omasta elämästä vieraantumisen jatkoa, täysin oikaoppista marxin ja frommin soveltamista todellisuuteen, nyt vain taide otetaan haltuun totaalisesti.

    ja minusta ei olisi niin pelottavaa, jos kyse olisi vaikka sensuurista yhteiskunnassa, mutta kun jos jopa kaunokirjallisuudessa tietyt poetiikat on niin vahvoja, että ihmiset eivät uskalla kirjoittaa toisella tavalla. että jos kirjailijat itsesäätelevät omaa oikeuttaan kokea asioita tai omaa oikeuttaan kirjoittaa kieltä, jo ennakolta. oikeasti, kaunokirjallisuudessa! taiteessa. jos jokainen tietää millainen on hyvä salonkikelpoinen romaani, millasesta runosta ollaan nyt kiinnostuneita. jos sitä voi opettaa mitä kustantamoista menee varmasti läpi. mitä ihmettä, tästä ei ole osannut aikaisemmin hätääntyä.

    helposti esim. kritikissä suhtaudutaan nuivasti siihen, että joku poikkeaa totutusta kirjoittamisen tavasta ja todellisuuden kokemisen tavasta. tai siihen, että joku on uskaltanut kirjoittaa äärimmäisesti ja on saanut teoksensa silti julki ja se on pakko lukea. uskon että se on osittain myös sitä, ettei haluta toisen ihmisen erilaista kokemusmaailmaa ja suhdetta kieleen liian lähelle itseä.

    tietysti nyt kun tämä kerä on alkanut kiertyä auki, on hirveästi toiveikkuutta, toisenlaisia suhtautumistapoja, rakenteita, yhteisöllistyyttä, kirjoja, keskusteluja.

    itse olen itselleni uskaltanut alkaa kirjoittaa jollain tavalla ei-opitusti, henkilökohtaisesta ja olennaisesti vasta sen jälkeen, kun rakastuin ensimmäisen kerran. koska vasta silloin tajusin ettei kukaan ymmärrä sitä miltä se minusta tuntui&tuntuu.
    ettei kukaan ymmärrä millainen meidän välinen suhteemme oli. etten vain voi jakaa sitä yksinkertaisesti, en asettaa johonkin tuttuun tarinaan, että puhe ei riitä, kokemuksien kuvaaminen, aika ei riitä, kieli ei riitä, että olen yksin. on ero toisiin. ja sitten voi hyvin epävarmasti alkaa etsiä erilaisia keskeneräisiä ja aina raakilemaisiksi jääviä kielen kiertymisen tapoja.

    kirjoittajakoulutuksen aikana opin lähinnä muutamia kirjoitustyylejä, joita joko itse ihailin tai joista sain kiitosta tai joita arvostettiin yleisesti. opin myös vaillinnaisesti perus dramaturgisia rakenteita. osaan tehdä kohtauksen, mutta kokonaisen pitkän käsikirjoituksen tekniikan hallinta on kovin kesken. ja sitten kyllästyin kirjoittamaan draamaa, koska en tutustunut ihmisiin joita olisi kiinnostanut samanlaiset esteettiset kokeilut, jotka itseäni kiinnostivat, ja koska teatteri julkaisukanavana tuntui niin raskaalta ja vaikeasti lähestyttävältä.

    mutta runouden ja proosan suhteen taas tuntuu, että molemmat noista alueista ovat avautuneet kovasti ja tulevat ehkä vieläkin avautumaan.

    ja kuten tero sanoi tuo ajan ottaminen kirjoittamiselle on kirjoittajakoulutuksen etu. jos mahdollisuuksia käyttää aikaa kirjoittamiseen pystyttäisiin vielä lisäämään, esim. 5 vuotinen korkeakoulu, johanneksen mainitsemalle traditiosuhteellekin jäisi tilaa kehittyä.

    kiitos teidän kaikkien kommenteista, tuntuu että tämä ketju sai pitkästä aikaa jotain olennaisia keriä avautumaan.

    • Maaria Pääjärvi says:

      kiitos riikka, rohkeasti kirjoitettu. ja mulle tuli tästä kyllä paljonkin ajatuksia mieleen.

      mun tarkoitus ei ollut tuoda kirjoittajakoulutuksia esiin minään turmiollisena juttuna. mutta kouluttamisen rajoitteet ja sen asettamat suuntaviivat kaunokirjallisuuden estetiikassa pitäisi jollain tasolla tiedostaa. keskustelu on ollut niin paljon hallinnollista, keskittynyt mm. siihen, että kirjoittamisella pitäisi olla korkeakoulutasoisia opintoja, mikä onkin toteutunut – joskin käsittääkseni esim. teidän jyväskyläläisten kirjoittamisen maisterilinja on tullut pahoin yliopistouudistusdemonin runtelemaksi, ja riehuu se muuallakin: helsingin yliopiston humanistisista huippuyksiköistä leikattiin juuri opetusta kurssikaupalla, ja nimenomaan alkavan kevään opetusta, melkoinen vahinko.

      kirjallisuus ei tietenkään tapahdu erillään muusta yhteiskunnasta. tämä on suorittajien, menestyjien ja laskelmoijien kulttuuri, eikä ole mitään syytä olettaa etteikö sama mekaniikka toimisi taiteen alueella. mahot mallinuket nyökkäilevät toisilleen – “Perfection is terrible, it cannot have children.”
      http://www.poemhunter.com/best-poems/sylvia-plath/the-munich-mannequins/

      riikka: “kirjoittajakoulutuksen aikana opin lähinnä muutamia kirjoitustyylejä, joita joko itse ihailin tai joista sain kiitosta tai joita arvostettiin yleisesti.” kirjoittajakoulutuksen tärkeä tehtävä monien kannalta on varmastikin rohkaista kirjoittajia. en halua lainkaan väheksyä tätä funktiota, se on tärkeä kaiken inhimillisen toiminnan kannalta. kiitosta kuitenkin helpoimmalla ja ilmeisimmällä tavalla saa miellyttämällä ihmisiä/yleistä makua. silloin “onnistumista” ei voi kiistää. mutta taide on psykologisesti vaikea ala: usein arvokkain työ tehdään tavalla, jota ei kerkeimmin kiitetä.

      mua ei haittaa, että turhanaikaista kamaa julkaistaan, mutta samalla olisi hyvä myöntää kirjallisuuteen sisältyvät ei-niin-pyyteettömät intressit. ja taiteen alueella saakin olla herkkä näitä nyansseja kohtaan. tai pikemminkin kuuluu olla.

      • Riikka Ala-Hakula says:

        johannes: “Omasta mielestäni taiteen tekijän keskeisin tehtävä on opetella kommunikoimaan ja leikkimään tradition kanssa. Täytyy tehdä omia rohkeita tulkintoja sekä traditiosta, että maailmasta. Tradition kautta teksti voi kommunikoida lukijoidensa kanssa. Nykykultuurissa korostuu sanat: ajankohtaisuus, omakohtaisuus, henkilökohtaisuus ja sydänkohtaisuus. Kaikki tärkeitä, mutta eivät ylitä kahden subjektin välistä kuilua ilman traditiota.”

        millä tavalla muuten näät tradition toimivan tuon kuilun ylittäjänä? jos saa pyytää jatkamaan tätä ajatusta. tuntuu intuitiivisesti olennaiselta.

        tarkoitatko mm. oman kokemisen suodattumista tradition kautta? vai miten?

        ja tosiaan musta henkilökohtaisuus ainakin kielenkäytön suhteen on tosi pahassa jamassa tällä hetkellä kirjallisuudessa. tuntuu että sitä näkee useimmin avantgarderunoudessa. kirjoitit siitä miten kieltä ei uskalleta käyttää luovasti koska kulttuuriset kuvitelmat ”fiksusta”, ”älykkäästä”, ”runollisesta”, ”oikeasta”, ”jne” kielestä ja sen käytöstä ovat niin vahvoja. uskon että osittain tämän takia nykyromaanien kieli vaikuttaa niin usein ulkokohtaiselta ja vaikealta tarttua.

        maaria: “kirjoittajakoulutuksen tärkeä tehtävä monien kannalta on varmastikin rohkaista kirjoittajia. en halua lainkaan väheksyä tätä funktiota, se on tärkeä kaiken inhimillisen toiminnan kannalta. kiitosta kuitenkin helpoimmalla ja ilmeisimmällä tavalla saa miellyttämällä ihmisiä/yleistä makua. silloin “onnistumista” ei voi kiistää. mutta taide on psykologisesti vaikea ala: usein arvokkain työ tehdään tavalla, jota ei kerkeimmin kiitetä.”

        joo ja en minäkään sinänsä väheksy tuota oppia. uskon että tuollainen tyylien kopionti on olennainen osa kirjoittamista joka tapauksessa. kyse on myös traditioon tutustumisesta kirjoittamalla sen kautta. mutta totta kai kaikissa koulutuksissa on myös psykologiset ja yhteiskunnalliset kuvionsa, jotka voivat vaikuttaa aika voimakkaastikin ennen kuin niiden olemassaolon tajuaa. tämän takia kirjoittajakoulutuksen reflektointi on minusta tärkeää. ja kuten kristian sanoi paljon vaikuttaa myös se minkä ikäisenä koulutukseen osallistuu, ja missä vaiheessa silloin on omassa kirjoittamisessaan.

        musta ongelma on lähinnä se, että koulutus on niin lyhyt niin ei ehditä tuohon traditiolla leikkimisen vaiheeseen tai syvempään kielisuhteen luomiseen. siinä tarvittaisiin jo melko syvälle itsetuntemukseen meneviä harjoitteita tai sitten älyttömän tiivitä suhteita hyviin lukijoihin. totta kai tuollainen tilanne on vaikea luoda instituutioon. tosin koulutuksien lyhyyttä korvaa osittain sitten vapaat kirjoittajapiirit ja tekstien luetuttaminen muilla kirjoittajilla.

        jyväskylän yliopiston kirjoittajakoulutus on siitä hieno, että se antaa tarpeeksi aikaa kirjoittajille ja samalla voi vapaasti lukea myös muita aineita yliopistolla.

      • Maaria Pääjärvi says:

        traditio on vähän ongelmallinen sana tietysti monella tapaa, mutta kulttuuria ei ole ilman sitä. sitä ei varmaan pitäisikään oppia ja opetella, vaan syödä, oksentaa, sulattaa ja ulostaa.

      • Johannes Keltto says:

        Riikka kysyi: “millä tavalla muuten näät tradition toimivan tuon kuilun ylittäjänä? jos saa pyytää jatkamaan tätä ajatusta. tuntuu intuitiivisesti olennaiselta.
        tarkoitatko mm. oman kokemisen suodattumista tradition kautta? vai miten?”

        Tämähän ei ole mitenkään uusi asia, eikä minun keksintö. Oman traditiosuhteen löytäminen, on vain ollut minulle hirveän tärkeä asia kirjoittajana. Itselleni on ollut siis kirjoittajana tärkeämpää tutkia henkilökohtaista traditiosuhdetta ja -näkemystä kuin esimerkiksi “omaa ääntä” tai henkilökohtaista kieltä, jotka ovat minulle aika absurdeja käsitteitä. Proosa on minulle varsinkin kirjoittajan näkökulmasta, hyvin monitahoista työtä. Ristiriitaiset näkökulmat täytyy löytää omikseen.

        Traditiolla tarkoitan ehkä jonkinlaista kieltä, joukkoa, virtaa. Usein tradition ajatellaan muodostuvan esimerkiksi jostain omassa todellisuudessaan oleilevasta kategorisoidusta teosjoukosta esim. modernismi. Traditio voi olla myös esim. valtio- tai kielisidonnainen. Esim. suomalainen kirjallisuus. Siihen voidaan liittää kanonisoivia piirteitä tai se voidaan muodostaa muun kategorisen erityispiirteen mukaan, kuten esim. Lastenkirjallisuuden traditio.

        Minulle traditio avautuu aina kulloinkin työn alla olevan teoksen kautta ja näin ollen traditio voi sisältää hyvinkin ristiriitaisia teoksia. En ole kiinnostunut tietystä vakiona pysyvästä traditiosta. Epävarmuus on kiinnostavampaa kuin pysyvyys. Jos olisin rohkea Robin Hood voisin verrata traditiota, vaikka koskeen tai johonkin Platonin ideoiden huvipuistoon. Sieltä valikoidaan ne tekijät ja teokset jotka kulloinkin innostavat ja mahdollisesti tukevat eteenpäin tekstien tiellä.

        Perustelen tämän sellaisella ajatuksella, että kertomisessa on ihmisnäkökulmasta kyse jostain ikiaikaisesta. Me olemme aina kertoneet toisillemme tarinoita. Huijanneet, pelotelleet, huumanneet, ihastuttaneet, naurattaneet, opettaneet, jne. Tästä muodostuu tarinoiden kertomisen traditio. Samoin kuin kielessä, traditiossa liikkuu tiettyjä vakiintuneita tapoja, muotoja, keinoja, malleja jne, joista meillä on jotain tietoa ja joihin siten liittyy tiettyjä merkityksiä ja tunteita, jotka me koemme kasvettuamme osaksi kulttuuria ja kieltä. Esimerkki tällaisesta voisi olla vaikka dramaturgiat, erilaiset kertojat, lajityypit, yms.

        Traditio kutsuu osallistumaan, kommentoimaan, kommunikoimaan, hajottamaan ja sekoittamaan uutta ja vanhaa.

        Kirjoittamisesta tulee näin mielestäni dialogisempaa. Kysymys on siis toisaalta henkilökohtaisen ja yleisen keskustelusta. Sen voi olla myös suodattamista. Toisaalta se on henkilökohtaisen unohtamista tai siitä irtautumista, luopumista, sen etäännyttämistä. Jonkun toisen roolin ottamista, eläytymistä, sekapäisyyttä. Voi se olla myös jaetun, tunnetun, yksityisen ja tuntemattoman yhdistämistä, muovailua joksikin toiseksi. Mikään ei synny tyhjästä. Luominen on toistoa. Se kuinka kokemuksellisesti, kielellisesti ja kerronnallisesti ehyiksi tarina tehdään, on kiinni tekijän tavoitteesta ja valinnasta, mutta myös kohdelukijoiden traditiosta.

        Länsimainen kirjallisuusnäkemys on ollut pitkään akatemioissa hyvin kapea. Mielestäni meidän yliopistolla ja sen liepeillä hyörivien vaikutus lukutottumuksiin on tässä suurempi kuin esim. peruskoulun. Kirjoittajan täytyy mielestäni valtauttaa itsensä leikkimään itse valikoimallaan ja arvottamallaan traditiolla sekä lukijana että kirjoittajana. Pitää olla rohkeutta lukea ja kirjoittaa yli rajojen, myös omien.

        Kauhean pitkä, liian henkilökohtainen, löllö ja epätarkka vastaus, mutta vielä esimerkiksi nostan Sofia Coppolan uuden leffan Somewhere (kummitteleeko tuossa sanan takan paratiisi? hmm). Leffas on periaatteessa ajankohtainen ja kiinnostava ihmisraunioteema, tyhjyyteen nääntyvän ihmisen kuvaus, mutta tarinallisilta ratkaisuiltaan leffassa olisi parannettavaa.

        Sofialla on elokuvaan varmasti aika henkilökohtainen lähtökohta ja sitten hän on etäännyttänyt leffan tradition avulla. Mielestäni hän olisi voinut kuitenkin löytää paljon kiinnostavampia tarinoita tai ottaa Hollywoodin rakennemallit mukaan elokuvan ilmaisuun vahvemmin, tietoisemmin. Ne olisi pitänyt problematisoida, kyseenalaistaa, nähdä toisin, ristivalaista yms., koska juuri ne ovat osaltaan syynä myös päähenkilön tyhjyyden kokemukseen ja monen yleisössä istuvan myös. Tässä olisi ollut mahdollisuus kuvata tuo nykyihminen jotenkin todella riipaisevan kiinnostavalla tavalla. Mut ei.

        Eli Sofia käyttää traditiota apuna, mutta hän olisi voinut ottaa siitä paljon enemmän irti. Nyt leffa jää hieman sille tasolle, että nähty sata kertaa ja kymmenen kertaa paremmin tehtynä.

  11. Teemu Helle says:

    Oliko Aleksis joka mainitsi kustannustoimittajien kertoneen, että kässäreiden taso on koko ajan parantunut? Tää on mielenkiintoinen asia. Jos niin on niin pohdituttaa, näkyykö se myös kirjallisuudessa, julkaistussa matskussa? Onko teksti laadukkaampaa jne. Ts. mitä mitataan ja kuinka se näkyy.

    Mua kiinnostaa toi kirjoittajakoulutus (ehkä siksi, ettei mulla ole minkäänlaisia kokemuksia sellaisesta), että mihin se pyrkii? Tarkemmin; olisi kiinnostavaa, jos joku pilkkoisi sitä hiukan osiin: mihin se pyrkii, millaiseen tekstiin? Onko siihen olemassa jokin yleinen tunnettu sapluuna; mitä vaaditaan kirjoittajakouluttajalta? Vaikuttaako kirjoittajakoulutukseen kouluttajan mieltymykset, historia.

    • Pentti Nieminen says:

      Teemun kirjoittajakoulutuskysymykseen pieni avaus:

      Olen aikanaan opiskellut kaksi vuotta kirjoittamista. Jakson parasta antia oli ehkä lukutaideon paraneminen, hiukan tarkempi analysointikyky tekstistä rakenteina ja tekniikkoina.

      Aika paljon luennointi oli löysää b-luokan kirjallisuushistoriaa, jota leimasi pseudoakateemissävytteinen pseudotutkimuksellinen ote, joka ei tarkastellut historiaa kirjoittajuuden tai kirjoittamisen tekniikkojen valossa, vaan sellaisena yleishistoriana josta minun on vaikea muistaa, mihin se oikeasti edes tähtäsi.

      Toinen luennointitapa oli kirjailijoiden löysä puhe siitä, miltä heistä tuntuu kirjoittajina. Todella typeryttävän tylsää ja mitäänsanomatonta, suurimmaksi osaksi.

      Mielenkiintoisin yksityiskohta noissa kahdessa vuodessa oli se, että siellä ei koskaan eksplikoitu mikä on koulutuksen perimmäinen tarkoitus. Tai sitten muistan väärin: ehkä se oli vain jotain niin simppeliä kuin tekstien valmistuminen, käsikirjoitusten edistäminen, kirjoittajuuden vahvistaminen. Tai jotain tuon suuntaista. Tätä auttaakseen koulutus EI kertonut mitään kustannusmaailmasta tai analysoinut erilaisia tekstuaalisia elämiä ja tilanteita ja strategioita, joissa kirjoittajana voi elää (ammattinvalinnaohjaustyyppinen rehellinen ja objektiivinen katsaus kirjoittajuuteen).

      Koulutukseen oli sisäänrakennettu taideproosan ja -lyriikan horisontit, ei muuta. Yksi ihminen lytättiin sanomalla, että hänen tekstinsä oli liian viihdekirjamaista – ja hän kirjoitti nimenomaan aika hyvää viihdetekstiä. Yhtä toista moitittiin liiasta dekkarimaisuudesta, vaikka hän ilmiselvästi halusi kirjoittaa dekkarin.

      Mitään draaman ja käsikirjoittamisen muotoja kahteen vuoteen ei mahtunut. Kokeellisuus, mitä sillä tarkoitetaankaan, ei myöskään mahtunut koulutukseen, mutta tässä olisin aika armollinen: ryhmässä ei ollut siihen suuntaan hamuavia kirjoittajiakaan. Koko porukka oli hyvin alkuviivoilla kirjoittamisensa kanssa, ja siinä tilanteessa hyvin monensuuntainen perusjumppa on paikallaan – uskoisin että kyky hahmottaa minkään parametrin kokeellisuutta ei ole tuossa vaiheessa kauhean helppoa.

      Jatkan tästä, jos tulee tarvetta ja keskustelu jatkuu.

      • Maaria Pääjärvi says:

        kiitos, pentti, näkemyksellisestä kommentista. lisäisin tähän vielä, että kirjoittajakoulutukseen osallistuva on käsittääkseni usein maksava asiakas. minulla ei ole koskaan ollut varaa maksullisiin koulutuksiin, joten en ole myöskään voinut osallistua kirjoittamiskursseille, vaikka olisin kenties jossain vaiheessa halunnutkin.

        asiakaslähtöisyys muodostaa yleisemmän ongelman koulutuksen alalla. opiskeleminen ei aina ole miellyttävää, ja toisinaan joutuu ottamaan vastaan epämieluisaa palautetta tai opetusta, jota ei haluaisi ottaa vastaan – oli sitten kyse heikosta laadusta tai siitä, että asiakas ei vaan pidä hänelle tarjotusta tuotteesta. kuitenkin opettajan täytyy näillä kursseilla pitää mielessä, että opiskelijat ovat asiakkaita, jotka maksavat tästä palvelusta, joita opettaja on heille tarjoamassa. tämä tietysti aiheuttaa jossain mielessä ongelmallisen lähtökohdan, koska varsin harva opettaja ehdoin tahdoin haluaa tarjota paskoja fiiliksiä ja kylmää kättä lahjattomille idiooteille.

        lyhyissä koulutuksissa – ja minusta kaksikin vuotta on lyhyt aika, etenkin romaanikirjailijalle – on tietysti lähes mahdotonta tarjota a-luokan kirjallisuushistoriaa, mutta kysymys on epäilemättä myös kouluttajien ammattitaidosta. ala on aika nuori, humanistisen sivistyksen ja kouluttamisen ja kirjoittamisen “osaamisen” yhdistelmä on todella vaativa.

        perin kummaa on kyllä se, että kirjoittajakoulutuksen luulisi olevan vahvimmillaan alan käytännöistä ja nykyhetkestä valistaessaan, ja näistä asioista ei sitten kuitenkaan puhuta. se on perin harmillista. ehkä se paukauttaisi liiankin monta saippuakuplaa, kuten sen ikuisen ongelman, että jatkuvia hylsyjä isoilta kustantajilta saavat kirjoittajat alkavat pitää itseään surkeina kirjoittajina, koska kustantamot kustantavat laatua. tämän kansanuskomuksen kun saisi muutettua – sillä voisi pelastaa jopa jonkun elämän.

        ja aargh, jos se kirjailijoiden löysyttely omista kahvikupillisistaan kässärin ääressä on koulutuksen kovaa antia, niin pelastakaa se kirjailijoiden käsistä.

      • Kristian says:

        Pentti, mitä ilmeisemmin puhut kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjasta.

        En tunnista b-luokan kirjallisuushistoria enkä kirjailijoiden löysää puhetta tuntemuksistaan. Siellä toisaalta vaihtuvat kirjailijat koko ajan muutamia lukuunottamatta.

        “Koulutukseen oli sisäänrakennettu taideproosan ja -lyriikan horisontit”. Tästä käsittääkseni on nimenomaan kysymys. Ilmeisesti asiaa ei tarpeeksi painoteta opiskelijoita valittaessa tai se menee heiltä innostuksissa ohi. Draaman ja käsikirjoittamisen opintoja tarjotaan mm. Teatterikorkeakoulussa. Dekkarit ja viihde: voin olla asennevammainen, mutta en tiedä tarvitseeko kyseisiin genreihin liiemmin kouluttautua.

        Jos haluaa kokonaisvaltaisempaa kirjoittajakoulutusta, sitä tarjoaa käsittääkseni Jyväskylän yliopisto.

        Kriittiseen tulee sisään toinen toistaan kirjailijaksiorientoituneimpia kirjoittajia, jotka unohtavat ettei heistä voi siellä leipoa kirjailijoita ellei pohjalla ole ennestään lahjakkuutta, perusosaamista ja näkemystä edes joistain kirjallisuuden osa-alueista ja että heidän täytyy lopulta itse tehdä se työ mikä kirjailijaksi tulemiseksi tarvitaan. Mitä tavoitteisiin tulee, uskoisin että siellä pyritään löytämään kustakin kirjoittajasta se persoonallisin aines ja jalostaa sitä – mikäli mahdollsta – käsikirjoitukseksi. Tämä on epäilemättä pitkän proosan kohdalla haasteellista jo tekstiin paneutumisen ajan vuoksi. Ja eiköhän joukkoon mahdu myös niitä, jotka ottavat koulutuksen harrastuksen, kirjoittajana kehittymisen ja yleissivistyksen kannalta. Se lienee ensi alkuun hedelmällisin lähestymistapa.

        Luennot saattavat olla kirjavia, myönnettäköön, mutta itse muistan lähinnä ne antoisimmat. Tässä kohden saattaisi olla paikallaan aiheiden ja näkökulmien parempi koordinointi jämäkän kaksivuotisen paketin aikaansaamiseksi. Unohdit myös vastaanotot, jotka ovat olennaisia tuossa oman ilmaisun kehittämisessä.

        Ymmärrän että pettymys voi olla suuri, jos koulutus ei vastaa omaa mielikuvaa, varsinkin maksavana asiakkaana. Riippumatta kirjailijoiden panostuksesta (tämä on kovin subjektiivista) arvostan heidän osallistumistaan opetukseen, koska se on monasti suuresti heidän omasta kirjoittamisestaan pois.

        Tämä aihe voi olla hankala, koska emme puhu täysin samasta asiasta: vuodessa ja kahdessa opetus opettajineen voi muuttua paljonkin. Toin vain oman näkemykseni esille ja toivoakseni tässä ei ole riitasointuja löydettäväksi.

      • Teemu Helle says:

        Mua on aina vähän häirinnyt koko kysymys kirjoittamisen opettamisen tarpeesta: en osaa tarkalleen sanoa miksi, arvailla vain. Ehkä käsitykseni kirjoittamisesta, ylipäänsä taiteen tekemisestä on jotenkin romantisoitunut. Koen, että kirjoittamisen tekniikoita voi toki oppia, samalla tavalla kuin kirjallisuuden historiaa, perinnettä jne. Mutta koko kirjoittajakoulutus – julkaisu – kirjailija – systeemi, jota se mielestäni pahimmillaan on, näyttäytyy mulle vastenmielisenä. Ikäänkuin kirjoittaminen olisi tiedettä, jonka voi oppia. Tuo tuntuu prosessina liian valmiilta, minun silmiin jotenkin liian täydelliseltä. “Hei nyt mä ohjaan, ja susta tulee kirjailija”. Samalla se tuntuu häiritsevältä tuotteistamiselta, viimeinen silaus kirjallisuuden ja kirjailijuuden tuotteistamiselle. Mitä tapahtuu alkuvoimalle (joka saa kirjailijan omanlaisekseen, erottumaan)?

        Lisäksi hiukan ihmetyttää se, että jos todella on niin, että kässäreiden taso on parantunut, näkyykö se kirjallisuudessa? Ja mitä se siis konkreettisesti todella tarkoittaa? Viime aikoina on jonkin verran keskusteltu proosasta, joku ihmetellyt sen tilaa Suomessa, joku maininnut että kyllä suomalainenkin proosa hyvää on – täytyy vaan lukea sitä eri tavoin, tai oppia keskustelemaan siitä eri tavoin. Ja sitten otetaan kehiin esimerkit, kaivetaan ne pölyn seasta: Amorfiaana, Matti Pulkkinen, Eskelinen etc. Vanhat parrat versus kässäreiden parantunut taso – jokin ei täsmää. Ainut mikä täsmää on se, että suurin osa kustantamoista edelleenkin jauhaa samoilla rattailla samanlaista proosaa. Onneksi siitä eroaviakin on. Tähän jatkumoon vielä esim. joku Gummeruksen kirjoittajakoulu, ja itku on valmis. Kehää kuljetaan.

      • Maaria Pääjärvi says:

        työnnän lusikkani nyt tähänkin – mä tulkitsen ton kässäreiden parantuneen tason niin, että kustantamoihin tulee nykyään vähemmän semmosta kamaa, josta näkee ensi silmäyksellä, ettei tästä tuu suutarinkaan lasta. vaan se pintasuorittaminen on opittu. mikä ei tarkoita ollenkaan, että suomessa ilmestys yhtään sen enempää hyviä tai loistavia romaaneja kuin ennenkään.

        mitä tulee kirjoittamisen opettamisen tarpeeseen: musta tuntuu, että sivistys ja harrastukset on ihmiselle yleensä hyväksi. kurssien pitäminen on kirjailijoille yms. hyväksi. ihmisten kohtaaminen on hyväksi. mutta kirjoittajakoulutusten rajoitteet on hyvä tajuta jo siinä opetuksen konkretiassa, ja kiinnostava erillinen kysymys on kirjoittajakoulutusten vaikutus kotimaisen kirjallisuuden kentällä. sehän on väistämätön ja luultavasti täysin mahdollista jopa tutkia, jos vaan asiakseen ottaa.

      • Pentti Nieminen says:

        Vastaus sekä Kristianille että Teemulle:

        Kristian, kokemukseni kriittisestä oli kokonaisuutena kaiken kaikkiaan vain ja ainoastaan positiivinen – vaikka tuon jeremiadin kirjoitinkin. Tuosta pätkästä on jo yli kymmenen vuotta ja muistelen, että ns. pedagogiset palaset eivät liittyneet kauhean selkeästi yhteen ja olivat aika hutiloiden kasattuja. Toivottavasti tuo on parantunut.

        Ja sitten tarjoamaasi asennevammaan ja genren ja koulutuksen suhteeseen. Kyllä, myös dekkaristit ja viihdekirjailijat tarvitsevat koulutusta (itse asiassa he jos ketkä!). Kaikki kirjoittajat käyttävät välineenään kieltä, jota voi varsin vaivatta opettaa. Karrikoiden voisi sanoa, että kriittinen ei sinänsä opettanut minkään *genren* kirjoittamisesta mitään. sen paras ja upein anti oli juuri tekniikan, tekstuaalisuuden ja kielen ja rakenteiden instrumentaalisuuden havainnointi. Vaikka dekkari olisi mitä paskaa lajina, sitä voi kirjoittaa hyvin, tyylikkäin lausein, virkkein ja rakentein.

        Teemu, näkemyksesi opettamisesta on tosiaan vähän romanttinen. Ajattele muita, jo vuosisatojen mittaan vakiintuneita taidekoulutuksia: konservatoriot hiovat vuodesta toiseen tekniikkaa ja *tiedettä*. Taiteilija kasvaa sitten niistä opeista ja omista kyvyistä.

        Tätä kirjoittajien olisi itse asiassa syytä kadehtia: perusteknisten harjoitusten mantramainen toistaminen vuosikymmenestä toiseen, tieto ja nöyryys sen edessä, että jotta pianistina voi sanoa jotain, pitää muistaa harjoitella joka jeesuksen päivä. Ja siltikään ei ole takeita, että olet suuri, nerokas, omaperäinen.

        Tässä mielesä kaikkia taiteenlajeja voi opettaa, niistä jokainen on myös mekaaninen, fyysinen, tekninen ja tietoinen akti. Ja kun nämä kirjoittajuuden aarporaamisen ja metsänhoidon alkeet opetetaan fiksujen kokeneiden pedagogien huomassa, voi kirjoittajuuden maailma olla monelle verrattain paljon paremmin perusteltu, sen perusta vahvempi ja perustaidot hyvin hanskassa.

        Yksikään taidekoulu ei ole koskaan missään tehnyt taitelijoita – sellaisiksi siten kasvetaan työtä tekemällä.

  12. Kristian says:

    Hauskaa että täällä keskustelu elää.

    Ymmärsinkö Aleksiksen ja muut väärin? Että kirjoittajakoulutus olisi kaavamaista ja että proosan nykytila (?) johtuisi siitä? Eiköhän tilanne ole kuitenkin sellainen, että tuskin proosa (tai muu kirjallisuus) sen parempaa olisi jos meillä ei olisi kirjoittajakoulutuksen laajaa kirjoa. Hienoista teoksista on vielä pitkä matka massojen lukutottumusten muuttamiseen. Osansa saattaa olla myös peruskoululla, joissa luovia aineita on, mutta niihin ei kuulu kirjoittaminen. Kirjallisuuden suhteen oppilaat ovat vain passiivisia vastaanottajia. Miten sellaisessa ilmastossa voi herätä kiinnostusta kaunokirjallisuutta kohtaan?

    Minulla on kokemusta kirjoittajakoulutuksesta. Toki siellä on kaavamaisuuksia, kuten mantra kerronnan, kuvailun ja dialogin tasapainosta ja “näytä, älä kerro” ja “vältä adjektiiveja”. Toki on leipääntyneitä kirjoittajaohjaajia, mutta muistaa sopii että erilaiset koulut ja kurssit ovat eri tarpeisiin, harrastajat ja tavoitteelliset kirjoittajat sikin sokin. Ammattikirjailijasta voi olla korvaamatonta apua, mutta helposti hän suodattaa kaiken kirjoitetun oman kirjallisuusnäkemyksensä läpi eikä näin ollen osaa nähdä todellista potentiaalia, hän voi kopa vahingoittaa sitä. Se että vastuuhenkilö voisi panostaa kirjoittajan kokonaisvaltaiseen kehittämiseen (siis olla avuksi siinä) on harvemmin todellisuutta. On jo iso asia jos osataan nähdä yksilön vahvuudet ja edetä sitä kautta. Näkemystä tarvitaan sirpaleisuuden sijaan.

    Lahjakkaimmat löytävät aina väylänsä. Mutta miten käy niiden joiden osaaminen on piilevää, joiden elämäntilanne tai usko omaan tekemiseen kaipaavat vahvistusta ja ohjausta?

    Tällä foorumilla jos millä näkisin mielelläni jonkinlaisen punnitun puheenvuoron kirjoittajakoulutuksesta Suomessa. Kokemusta pitäisi miel. olla kirjoittajalla itselläänkin asiasta, mutta voihan aiheeseen mennä myös haastatteluiden ja koosteiden kautta.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kristian kirjoittaa: “Ymmärsinkö Aleksiksen ja muut väärin? Että kirjoittajakoulutus olisi kaavamaista ja että proosan nykytila (?) johtuisi siitä?” Et ymmärtänyt tyystin väärin, mutta omasta puolestani sanoisin, että tässä on vivahde-ero:

      käsikirjoitukset ovat epäilemättä laadukkaampia, so. parempia, kuin aikana, jolloin täysin ruokkoamattomat kirjoittajat tarjosivat niitä kustantamoihin peräkorvesta. niissä on hommat mallillaan. mutta sanon kuten paavali, että vaikka minä puhuisin enkelien kielillä, mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. sanottakoon vaikka rakkaudeksi tässä yhteydessä sitä salaperäistä substanssia, joka antaa kielelle voiman. ja kun kaikki osaavat puhua enkelien kielillä, käy entistä vaikeammaksi löytää oikeasti hyvät, koskettavat, voimakkaat ja kauniit kirjoitukset. minulle tämä on kriitikkona tärkeä kysymys, koska “rakkaus” ei seuraa kielen muotoa, vaan se pitää jotenkin tunnistaa. oli se sitten intuitiota tai riskinottoa, kun jotakin asiaa ei voi mitata, on erehtymisen riski suuri. kirjallisuus ei vaan ole sellaista tietoa maailmasta, johon voi noin vain soveltaa materiaalisen maailman laadunvalvonnan oppeja (eikä sitä ole kirjallisuudentutkimuskaan, joka on suorastaan erheellisesti käännetty “kirjallisuustieteeksi”, missä lie positivismin puuskassa).

      epäilemättä tämä myös vaikuttaa yleiseen makuun – ja ainakin minun keskeinen kysymykseni on kuinka paljon kirjoittajakoulutukset vaikuttavat makuun yleisellä tasolla? en usko, että ne aivan vailla vaikutusta ovat. niiden vaikutus suomalaiseen kansalliskirjallisuuteen saattaa olla ratkaisevan suuri, ja minä ainakin haluaisin jollakin tavalla tiedostaa sen.

  13. Aleksis Salusjärvi says:

    Huh, tässä keskustelussa nousee koko ajan niin paljon asioita, että jatkaminen tuntuu hankalalta, kun kaikki ajatukset vievät keskustelua eteenpäin.

    Kirjoittajakoulutuksessa on suurin piirtein niin monta pyrkimystä kuin opettajaakin. Toki kouluillakin on omat agendansa. Tutkin joskus Jyväskylän yliopiston kirjoittajalinjan julistuksia sen perustamisen ajoilta, jolloin liityin jengiin. Siellä luki gradun luovan osan kriteerinä olevan “julkaisukelpoista laatua vastaava teksti”. Vein paperin yliopistoon penäten vastauksia valmiina mellakoimaan käytävillä, mutta tuo linjaus paljastui lipsahtaneen opetussuunnitelmaan hyvänkuuloisena lauseena. Vaikea sitä oli vihaisena pysyä, kun sen loihtinut opettaja nauroi lauseen nähtyään.

    Yliopiston kirjoittajaopinnot ovat käytännössä olleet mulle siihen keskittymistä, mikä kirjoittamisessa on tuntunut olennaiselta ja noiden piirteiden artikuloimista. Tältä pohjalta olen sitten saanut orientaatioapua lähdemateriaalin etsimiseen sekä viitekehyksen toimia erilaisissa kirjallisissa hommissa yliopistomandaatilla. Ainakin omalta osaltani koko touhu on perustunut omatoimisuuteen – yliopisto on toiminut suurin piirtein samoin, kuin joskus 200 vuotta sitten, eli mahdollistavana ja sivistävänä harkinnan ja ajatusten loppuunviemisen paikkana. (Olennainen puute on lähinnä ollut kirjoittajaopintojen professori Tuomo Lahdelma, jonka inkompetenssia ja välinpitämättömyyttä opiskelijoiden opintojen hoitamisen suhteen on vaikea nimetä miksikään muuksi kuin säälittäväksi)

    Orivedellä taas, jossa opiskelin muinoin, oli touhu paljon koulumaisempaa. Siellä opetettiin kädestä pitäen kielenkäytön standardeja, mikä varsinkin proosan suhteen oli aika tunkkaista. Maarian kirjoittamat ounastelut kirjoittajakoulutuksen pyrkimyksistä osuvat siihen paikoin hyvin.

    Kirjoittamisen arki eri lehdissä on sitten tuonut vuosien saatossa mulle aika hyvän näkemyksen proosan standardeista eri tekstilajeissa. Lehdissä esim. novelleja rukataan ja julkaistaan yllättävän latteilla periaatteilla, puhumattakaan sitten muusta tiukemmilla kriteereillä editoidusta lehtikielestä.

    …Mutta siis takaisin proosaan ja sen opetukseen, yritän jotenkin pitää tän koossa…

    Juuri proosaa opetetaan jostain syystä lakiperiaatteella (proosan lait ovat olemassa yllättävän monen prosaistin mielestä), kuin jotain urheilulajia. Orivedellä kävi joskus jopa niin, että kun teksti ei ollut enää riittävän asiallista proosaa, siirrettiin se kontekstistaan runouden pariin. Totta helvatussa mä rupesin kiinnostumaan runoudesta, kun se oli ainoana kirjoittamisen muotona tekstilähtöistä ja omalakista, määrittelemätöntä. Asiaa edesauttoi, kun esim. Jari Järvelä puhui runoudesta toisena taidelajina verrattuna proosaan.

    Riikan esiinnostama epävarmuus on tässä olennainen ytimeen kurottava seikka. Sitä mäkin olen rummuttamassa täydestä sydämestäni. Kirjoittamisen opettamiseen, ja praksikseen täytyy liittyä jotakin sellaista, jota ei voi hallita, jokin joka ylittää ennalta tiedetyn. Runoudessa tämä on ollut ihmeellisellä tavalla läsnä opetuksessakin, siksi samastun runouteen, vaikka asiallista proosaa käytännössä vain kirjoitankin.

    Mitä taasen tulee Teemun kirjoittajaopintojen vierastamiseen, ymmärrän ennakkoasenteen, mutta lisään heti että ennakkoluulosi eivät vastaa kokonaisuutta. Käsikirjoitusten kohonnut muotopätevyys on käytännössä vaikuttanut kirjallisuuteen editoinnin vähentymisenä. Kustantamot ovat siis voineet vähentää henkilökuntaa siitäkin syystä, että kielenhuoltotarvetta on monin paikoin vähemmän. Lopputuote, eli isbn-koodin omaava kirjakauppa-artikkeli ei sen sijaan ole välttämättä muuttunut tässä suhteessa kovin paljoa. Luulen, että suurempi muutos on netti ja tämänkaltaiset sosiaaliset kirjoitusympäristöt, jotka ovat selvästi suuressa mittakaavassa kehittäneet kansalaisten kirjallista ulosantia harppauksin.

    Kirjoittajakoulutuksessa sinänsä ei ole mitään kammoksuttavaa. USAssa se on toiminut vuosikymmeniä melkein jokaisen yliopiston oppiaineena ja suuri tukku kirjailijoita on opettanut ja opiskellut kirjoittamista. Joku Kurt Vonnegut oli jo seuramiehenä sitä luokkaa, että hänen kirjoittamisen opetusta on vaikea ajatuksena ampua alas (olkoonkin, että hänen teoreettinen käsityksensä kirjoittamisesta oli aika naiivi).

    Mutta siis suurimmassa mittakaavassa, eli kirjallisessa kulttuurissa, kirjoittajaopinnot ovat pikkuhiljaa vakiinnuttaneet paikkansa, mikä on tuottanut plussien lisäksi tukun harmeja ja raivonaiheita. Proosan kaavamaisuus ja formulointi on opetuksen myötä lajimääräytynyt tyylipuhtaiksi tyylisuunniksi, joiden kyseenalaistamttomasta lainkuuliaisesta noudattamisesta yllättävän moni kirjoittamisen opiskelija on kiinnostunut, proosa elää jonkinlaista empireä, jossa eklektismi ja tarkoitukseton tyylipiirreihannointi tuottaa raivostuttavan pikkuvanhaa tekstiä. Palkinto- ja tuotekeskeisessä proosakirjallisuudessa se näkyy lukuisina kirjailijoina, jotka määrittävät itsensä ja paikkansa ennen ensimmäistäkään julkaistua liuskaa. Tämä taas palvelee kustantamoita, joilla on hahlossa käsikirjoitus tai kirjailija, joka sopisi linjaan. Prosaistit ovat samalla siirtyneet myymään koko pakettia, mihin sisältyy äärimmäisen hyvin tiedostettu markkinoinnin tarve keinona erottautua. Tämä seikka taas tulee ensimmäisenä selväksi jokaiselle kirjoittamista opiskelevalle. Mieleen hiipii, että meitä on saatana tuhansia, ja moni ainakin melkein yhtä hyvä kuin mä. Tätä sitten toistellaan mantroin, kuten “kaikista ei voi tulla kirjailijoita”, kuin kirjailijana olemisessa olisi itsessään jotain hienoa – ja sitten pitäisi vielä kuetä erottautumaan kirjailijoiden yhä paisuvasta massasta.

    Onneksi sitkeys on toiminut ihailtavalla tavalla motiivien paljastajana. Lähes kaikki, jotka ovat roikkuneet opiskelija/tutkijakuviossa muutamaa vuotta pidempään, eivät välitä pökäleen vertaa siitä, miltä kaupallisen muotopätevän proosan tulisi näyttää, koska heillä on asiasta parempi käsitys. Tämä taas, siinä samaisessa isossa mittakaavassa, eli kirjallisessa kulttuurissa, on synnyttänyt kirjoittajakoulutuksen kautta kirjallisuuskäsityksiä, jotka eivät elä kirjallisuuden kivettyneiden instituutioiden varassa.

    …ei pitäisi kirjoittaa keskellä yötä silmät ristissä. Sori kömpelöstä tekstistä.

    • Teemu Helle says:

      Mun ennakkoasenteeni on onneksi hataralla pohjalla; niin kapoisella ettei sitä välttämättä edes asenteeksi voi kutsua, ja helposti muuttuva. Tähän kohtaan onkin hyvä lausua kiitoksen sana asiasta minua valistaneita. Siis täällä keskustelevia.

      Pentti Nieminen tuo julki hyvin sen seikan, että muitakin taiteita on mahdollista opiskella. Esimerkiksi sibelius-akatemia, jossa on mahdollista opiskella ties mitä musiikin saralla, säveltäjäksi jne. Kuitenkin minusta esim. musiikki ja kirjallisuus eivät vertaudu tässä asiassa kovin hyvin toisiinsa; en jaksa uskoa, että kovinkaan moni kirjoittajakouluihin aikova haluaa nimenomaan kehittyä esim. kolumneja ammatikseen kirjoittavaksi. Kirjailijoiksi tai runoilijoiksi he haluavat. Musiikin puolella instrumentin opiskelu voisi vertautua kirjallisuudessa vaikkapa runon lukemisen opiskeluun. Kieli on aika lavea instrumentti jos sitä vertaa oboeen.

      Pieni lainaus:”Gummerus järjestää yhteistyössä Helsingin yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden oppiaineen kanssa puolitoista vuotta kestävän koulutuksen, jonka tarkoituksena on valmentaa pitkälle edistyneistä proosan kirjoittajista ammattikirjailijoita.” Lainaus Gummeruksen sivuilta.

      Tähän mä jämähdän, miettiäkseni, että häh? “Ammattikirjailijoita”?
      Olen vähän eri mieltä proosan(kin) lakiperiaatteista; minusta niistä pitäisi hiljalleen päästää eroon. Ainakin erottaa joku laki pois…
      Tulen miettineeksi myös tosiaan Teron mainitsemaa seikkaa; sitä että voidaanko todella joissakin tapauksissa kokea niin, että kirjailijakoulusta valmistutaan kirjailijoina (eli kaupataanko vähän vinosti sellaista suoraa putkea koulutus->kirjailija) kaikessa absurdiudessaan? Asetelma on vähän vino, sillä jo julkaisseetkin kirjailijat taistelevat yhtälailla teostensa julkaisusta (jopa hylsyistä?), näkyvyydestä jne.? Eli voidaanko kirjailijuus vieläkin nähdä yleisellä tasolla ehkä vähän harhaanjohtavasti ns. tavallisena” ammattina”? Ja ruokitaanko sitä nyt oikeastaan jopa enemmän kuin ennen?

      “Kirjailija ei voi toimia samalla tavalla alallaan kuin “muusikko”. Ammattimuusikko voidaan tilata hätään, jos joku orkesterista on sairastunut – hän soittaa nuoteista. Mutta kirjailija; toivon todella, ettei fiktiota ryhdytä kirjoittamaan mittatilaus- tai kirjoittele nuoteista. Hirveä ajatus.

      • Teemu Helle says:

        Kamalia kirjoitusvirheitä. Pyydän anteeksi. PItäis mennä kouluun.

        Vielä ihmetelläkseni: kuinka kirjoittamisen opettaja pätevöityy, ts. mitä vaaditaan opettajan pestiin. Voiko siihen edes veistellä minkäänlaista sapluunaa?

        Näen tällaisissa kirjailija- ja kirjoittajakouluissa opettajat aivan älyttömän ratkaisevassa asemassa. En edes siinä, kuinka he suoriutuvat jobista, vaan pikemminkin yksinä avaimina sille, millaiseksi tulevaisuuden proosa ja runous muotoutuvat. Vastuu on aikamoinen mielestäni. Omana lukuna tietenkin tällaiset Gummeruksen kirjailijaskolet, jotka ehkä röyhkeimmin työstävät kirjoittajasta kirjailijan, jopa eturiviin.

      • Pentti Nieminen says:

        Täsmennän vähän.

        On ihan selvää, että kaikilla taiteenlajeilla on omat spesifit olomuotonsa, elämänsä ja tilauksensa. Kirjoittajaa ja muusikkoa ei voi laittaa samalle viivalle.

        Paitsi nimenomaan sen suhteen, että kaikki ilmaisu vaatii kurinalaista paneutumista ja harjaantumista. Siksi vannon niin sitkeästi kaiken taidekoulutuksen nimiin. Ja tietynlaiseen moniarvoisuuteen niiden sisällä. Ei kukaan tosiaan halua kolumniennysvääjäksi vaan runoilijaksi ja prosaistiksi. Mutta kaikista ei tule kumpaakaan, mutta voisi tulla virtuoosinen kolumnisti. Siksi kirjoittajakoulutuksessa olisi reilua edes todeta erilaisten kirjoittajamaailmojen olemassaolo.

        Ja ajattele nyt yliopistoa. Ihan sama mitä haluat sinne mennessäsi – ulos putkahtaessasi olet takuuvarmasti aivan jotain muuta ja etsiessäsi paikkaasi olet jälleen jotain muuta, todennäköisesti usemapaankin kertaan. Tässä olen samaa mieltä Maarian kanssa, että pari vuotta on vain pyrähdys. Opintojen kuluessa olisi hyvä ehtiä myös kasvaa vähän ihmisenä ja kuulla, mitä omassa sisimmässä tapahtuu.

      • Teemu Helle says:

        Pentti, ihan hyviä perusteluja.

        Ja juuri niitä vasten esimerkiksi Gummeruksen kirjailijakoulusta valmistuminen “ammattikirjailijaksi” kuulostaa todella tökerölle, jopa vastenmieliselle jotenkin (tämän otin aiemmassa kommentissani esiin). En itse siltikään vertaisi yliopistoa ja kirjoittajakoulua keskenään. Väitän, että ammattikirjoittajaksi voi itsensä opiskella, tunnistamaan tyylit, hallitsemaan instrumenttinsä erittäin hyvin (aivan kuin oboen). Mutta proosa ja runous? …jotenkin ne ovat niin herkkiä alueita, että kuinka ketään voi opastaa kädestä pitäen runoilijaksi tai prosaistiksi? Ja jos voi, niin onko sitten tuloksena juuri … öö esim. Gummeruksen painotuotteet? Vai voisko kirjoittajakoulutusta verrata autokouluun, jossa opitaan hallitsemaan instrumentti? (okei, vähän villi heitto..)

        Luulen, että kirjoittajakouluun mennessä olisi syytä jo olla tieto siitä, että pitää paneutua asiaan, että se vaatii aikaa. Itseasiassa näistä kirjoituksista täällä saan sen käsityksen, että olisi jo hyvä jo ymmärtää mitä haluaa tulevaisuudessa kirjoittaa. En tiedä miten hyvin jokin kirjoittajakoulu toimisi silmien avaajana, mutta väistämättä tuollaisessa tapauksessa tulee mieleen, ettei oma kirjoittaminen (ja lukeminen) ole vielä siinä pisteessä, että kouluun kannattaisi edes lähteä vielä, jos pitää arpoa. Muistelen, että esim. kolumnia opeteltiin jo lukiossa. Luen kolumnin osaksi ammattikirjoittamista, mihin taas proosaa tai runoutta en ollenkaan.

      • Maaria Pääjärvi says:

        tähän keskusteluun tuntuu avautuvan jatkuvasti jotain. mua hatuttaa kaikki “ammattilaisuus” ihan todella – erikoistuminen on tämmöselle kirjallis-humanistiselle kulttuurille kuolemaksi ja tavallaan erittäin päinvastaista sille, mikä on vanha näkemys kirjailijasta/kirjallisuudesta jonkinlaisena maailmojen kohtauspaikkana.

        siunattuja ovat amatöörit ja diletantit. ammattilaisia tehdään kolmessa vuodessa ammattikorkeakouluissa, jonka jälkeen ne valtaavat työpaikat, saavat palkkaa ja ovat päteviä. ehkä niille ammattikirjailijoillekin pitäisi tehdä joku oma toimisto, jossa ne voisivat kirjailla tiskillä maksaville asiakkaille.

        teemu, onko muuten kritiikki ammattikirjoittamista? :>

  14. Maaria Pääjärvi says:

    tässäkin tulee esille “koulutuksen” kesto. en usko, että parin vuoden kirjoittajaopinnoilla vielä syntyy juurikaan muuta kuin kontakteja, käsitys siitä miten on toimittava, jos mielii kirjailijaksi ja tukku niksejä kässärin työstämiseen. ja niksikirjallisuutta saa luettavakseen jonkin verran.

    mä en ole koskaan opiskellut kirjoittamista, en siis ole käynyt ainoatakaan kurssia, paitsi pari sessiota tieteellisen kirjoittamisen kurssia. kirjallisuutta sen sijaan aika pitkän ajan. vaikka olen valmistunut jo aikaa sitten, olen edelleen opiskelija. kirjailijaksi en ole koskaan tähdännyt.

    hymyilyttää, kun luen mitä aleksis kirjoittaa runoudesta. minä olen noin suurinpiirtein asiaproosaihminen, mutta silti nykyisen kirjallisen kentän alueella runous on minullekin läheisin ala. en ole koskaan ollut mikään “runotyttö”, enkä mainittavasti pidä mistään runollisuudesta, ainoat runoilijat josta pidin alle 20-vuotiaana olivat kaarlo sarkia, bertolt brecht ja allen ginsberg ja suvaitsin baudelairea (ja b:n suhteen olen edelleen suvaitsevalla kannalla). kuitenkin runous on tällä hetkellä paljon vapaampaa menestymiskaavoista ja juoniformulasta numero viisi.

    minulla on sellainen käsitys, että lyhyet (minun perspektiivistäni 2-vuotiset ja alle) kirjoittajakoulutukset ovat lähinnä näppäriä. tietysti niissä oppii jotain. tietysti niissä voi saada kässäriä työstettyä. tutustua ihmisiin. jos pitää paikkansa, että parinkin vuoden kurssituksilla oppii lukemaan paremmin, ne ovat jo siinä tehtävänsä mitenkuten täyttäneet. mutta lukeminenkin on hankalaa. kirjoittamisessa ja lukemisessa ei pysty tulemaan valmiiksi, yhtä vähän kuin ihmisenä voi tulla valmiiksi.

    kirjailijuuden korostaminen jonain saavuttamisen arvoisena haiskahtaa jopa typerältä. kirjallisuutta ei kai tehdä siksi, että saataisi ihmisistä Kirjailijoita? jos näin on, voisin lopettaa koko alan tukemisen.

    …mitä taas tulee aiemmin vilaahtaneeseen vertailuun a- ja b-luokan kirjallisuushistoriasta, niin jopa yliopistollisista kirjallisuushistoriankursseista on b-luokkaisia. ensiluokkainen, näkemyksellinen taiteenalan historian opettaminen on todella vaikeaa, yleensä se on vain esimerkeillä höystettyä kronikoitsemista. se näkyy pahimmillaan uusimmassa suomen kirjallisuushistoriassa, jossa pistää paikoin silmään se, että kirjallisuushistoriasta kiinnostuneen tutkijan ei koskaan pitäisi kirjoittaa aiheesta mitään ilman jonkinlaista tuntemusta historiatieteiden metodologiasta. kronikoitsemisen pahin puoli ei kuitenkaan ole tämä, vaan ulkoaopettelu. b-luokan kirjallisuushistoria on nimiä ja teoksia, jotka opetellaan jostain yleisestä turvaperspektiivistä. tietysti ulkoaopettelua tarvitaan, jotta asiat asettuisivat paikalleen, mutta sehän on vasta alku.

  15. Tero Hannula says:

    Aleksis: “Juuri proosaa opetetaan jostain syystä lakiperiaatteella (proosan lait ovat olemassa yllättävän monen prosaistin mielestä), kuin jotain urheilulajia. Orivedellä kävi joskus jopa niin, että kun teksti ei ollut enää riittävän asiallista proosaa, siirrettiin se kontekstistaan runouden pariin. Totta helvatussa mä rupesin kiinnostumaan runoudesta, kun se oli ainoana kirjoittamisen muotona tekstilähtöistä ja omalakista, määrittelemätöntä. Asiaa edesauttoi, kun esim. Jari Järvelä puhui runoudesta toisena taidelajina verrattuna proosaan.”

    Hauskaa kyllä mulla on lähes päinvastainen kokemus Etelä-Pohjanmaan opistolta. Proosa tuntui vapaammalta muodolta, kun taas runoudessa oli näitä kaiken maailman kaavoja, sääntöjä, lyyrisiä kameroita ja muita. Proosan puolella en muista että koskaan olisi villeintäkään tekstiä kyseenalaistettu, että onko se proosaa vai ei, mutta runosta kyllä saatettiin sanoa, että tämä olisi enemmän runoutta jos… Tosin täytyy todeta sekin, että tokana vuonna en valinnut runouskursseja lainkaan, koska koin sen aika vieraaksi lajiksi. En edes tiedä kuka silloin runoutta veti siellä.

    Mun silmät aukenivat vasta Jyväskylässä kun en kehdannut olla lukematta paikallisten ystävien ja tuttavien teoksia, ja huomasin että nehän tekevät runoudessa juuri niitä asioita, mitä yritin itse tehdä proosassa (tämä tosin ei näy toistaiseksi julkaistussa proosassani juurikaan, runokirjassani ehkä. trilogiani viimeistelevässä, tulevassa proosakirjassa tämä taas näkyy). Joten totta helvatussa kiinnostuin runoudesta sitten.

    Maaria: “minulla on sellainen käsitys, että lyhyet (minun perspektiivistäni 2-vuotiset ja alle) kirjoittajakoulutukset ovat lähinnä näppäriä. tietysti niissä oppii jotain. tietysti niissä voi saada kässäriä työstettyä. tutustua ihmisiin. jos pitää paikkansa, että parinkin vuoden kurssituksilla oppii lukemaan paremmin, ne ovat jo siinä tehtävänsä mitenkuten täyttäneet. mutta lukeminenkin on hankalaa. kirjoittamisessa ja lukemisessa ei pysty tulemaan valmiiksi, yhtä vähän kuin ihmisenä voi tulla valmiiksi.”

    Mun kokemukseni taas oli se, että ekana vuonna (Jyväskylän avoimen yliopiston vaatimusten mukaan opiskellessa) oppi lähinnä traditiota ja erilaisia kirjoitustapoja, sekä jonkin verran lähestymään omaa kirjoittamiskäsitystä. Toinen vuosi lähti sitten oikeasti avaamaan asioita, mutta sekin ainoastaan niillä, jotka lähtivät omaehtoisesti kokeilemaan ja kirjoittamaan paljon. Toisena vuonna oli paljon tilaa omalle tekemiselle, me mm. käsiteltiin kokonaisia proosakässäreitä tosi pitkään ja saatettiin käyttää päiviä siihen, että mietittiin onko ne kässärit nyt liian tavanomaisia ja mitä juuri tämä kässäri omista lähtökohdistaan oikeastaan on. Mut mä luulen että tämä johtui paljolti siitäkin, että meillä sattui olemaan tosi hyvä ryhmä ja se tekeminen muotoutui tosi nopeasti sen ryhmän näköiseksi. Suoraan sanottuna kaipaan sitä vuotta tosi paljon, se pesi aika kirkkaasti maisteriohjelmaopinnot, joissa varsinaisesta kirjoittajakoulutuksesta ei olekaan kyse (mikä on kyllä kauhea sääli).

    “kirjailijuuden korostaminen jonain saavuttamisen arvoisena haiskahtaa jopa typerältä. kirjallisuutta ei kai tehdä siksi, että saataisi ihmisistä Kirjailijoita? jos näin on, voisin lopettaa koko alan tukemisen.”

    Oon täsmälleen samaa mieltä. Mutta en oikein tiedä mitä sitten pitäisi sanoa opiskelijalle, joka tulee opintoihin nimenomaan “tullakseen kirjailijaksi”, eli oppiakseen omasta kirjoittamisestaan jotain olennaista, joka sitten tasoittaisi julkaisukynnystä. “Kaikista ei tule kirjailijoita”, sanotaan usein, mutta mä kyllä kutsun mun opiskelijoita kirjailijoiksi heti ekapäivästä lähtien (mikä on ymmärtääkseni yleinen käytäntö useimmilla taidealoilla monissa maissa “olen ensimmäisen vuoden näyttelijä/ kolmannen vuoden dramaturgi/ kymmenennen vuoden muusikko jne.) Tuo “kaikista ei tule kirjailijoita” on jotakin, mikä ainostaan lisää sitä mystifiointia ja kirjailijuuden korostamista jonakin suurena päämääränä.

    Jos proosan opetuksesta on muilla noin erilaisia kokemuksia kuin minulla, niin alan itsekin kallistua sille kannalle, että kirjoittajakoulutuksella voi tosiaan olla enemmänkin tekemistä nykyproosan vikojen kanssa. Tai pitäisikö sanoa vikojen puutteen kanssa. Se ei ole tarpeeksi viallista ollakseen kiinnostavaa. Ja tämän sanon kirjoittajakoulutusta saaneena nykyprosaistina. Yritän olla kirjoittamatta proosamakkaraa jatkossa. Mieluummin vaikka paskoja vihanneksia. Tämä keskustelu on siinä suhteessa ihan älyttömän hyödyllistä, kuten Riikka mainitsikin. Viimeinkin ollaan päästy eteenpäin siitä koivuklapiproosa-on-paskaa -keskustelusta.

    (Tosin Luoma-ahon Villen blogissa oli hyvää keskustelua jo vuosi sitten http://schnabelmann.wordpress.com/2009/11/14/suomalaisen-proosan-nykytilanteesta-osa-2/)

  16. Kristian Blomberg says:

    Koska muutamien keskustelukumppaneitteni papereissa nimimerkit “Kristian” ja aiemmin käyttämäni “kristian” menevät jatkuvasti sekaisin, pyydän huomiomaan etten olen isolla kirjoittava. Vastaisuudessa käytän koko nimeäni.

  17. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Teron syksyllä ilmestynyt Tunkeilija oli gradun taiteellinen osa Kirjoittamisen maisteriopinnoista Jyväskylästä.

    Kirjoittajakoulutuksen kannalta lopputyöt ovat pohtimisen arvoisia, ja niissä kiteytyy paljon. Onko kyseessä työnäyte,kirjailijan pätevyyden osoittaminen ammattikoulutuksen tapaan?

    Ei varmaankaan, kuten Aksu jo osoitti, “kyky tuottaa julkaisukelpoista tekstiä” on kyseenalainen kriteeri, ja tällaisella ajatuksella voi tosiaan olla proosaa latistava vaikutus. Jos prosaisti ajattelee,että hän osaa tuottaa ammattimaisesti ja julkaistavaa tasoa olevaa proosaa tietyn määrän päivittäin, niin hän ei aavistakaan millaisessa kriisissä on.

    Lopputyö on teos, ja itsenäisen kirjoittamisen osoitus. Siksi kirjoittaminen alkaa ehkä varsinaisesti toisen vuoden jälkeen, kuten monet ovat tässä jo sanoneet. Yleinen keskustelu kirjoittajakoulutuksesta tuntuu jääneen kurssitasolle, lähes kysymykseen siitä, että onko viikonloppukursseista hyötyä. Edes kirjoittamisen perusopinnoilla ei sellaisenaan ole merkitystä yliopistossa – vain loputyöllä.

    Kristian ja Pentti viittasivat Kriittisen korkeakoulun kirjoittamisen opetukseen, olisi mukava kuulla lisää siitä. Minulla on se käsitys, että Kriittisessä ohjaajilla on erityisen paljon henkilökohtaisia vastaanottoja kirjoittajien töiden parissa. Sitä kaipaisin enemmän yliopistoon, en niinkään kirjailijavierailuja, vaan ateljeekritiikin tapaista työskentelyä.

    Yliopiston kautta voi saada opintorahan muutaman vuoden kirjoittamisen opintoja varten. Pakollista koulumaisuutta ei ole, ja luulin että mahdollisuus täysin sooloilevaann opiskeluun olisi ihan hyvä. Nyt tuntuu, että tällaiset kirjoittamisen opiskelijat ovatkin jääneet vaille sitä kriittistä vastusta, ja toisten asettamaa haastetta. Näkymät esimerkiksi proosan kirjoittamisen tyylillisiin ja kielellisiin haasteisiin ovat jääneet aika ulkokohtaisiksi, kirjoittaja on tehnyt itsekseen ihan hyvää työtä, mutta yksinään työskentelevää kirjoittajaa ei vaan ole haastettu tarpeeksi.

    Kysymys julkaisukynnyksen ylittävästä lankkuproosasa liittyy ehkä myöskin siihen, että kirjoittajaa ei ole haastettu tarpeeksi.

    Tuntuu oikeastaan, että ongelmana on “sujuva proosa”. Tekstin hyvä rytmi on tämän sujuvuuden parempi puoli, mutta usein tuloksena on vaan jotain “liukasta” ja sujuvaa. Jotain joka juoksee kirjoittajaohjaajien silmien alta joutuisasti, se juoksee myös kustannustoimittajan silmien alta ja ohi turhan joutuisasti.

    Henkilökohtaisen ohjauksen väheneminen kirjoittajakoulutuksessa, sekä toisaalta se että kustannustoimittajilla ei ole mahdollisuuksia pureutua tarpeeksi perusteellisesti teksteihin, on ehkä johtanut juonellisesti kulkevan ja kerronnallisesti “sujuvan proosan” ylivataan.

    • Kristian says:

      Risto, kriittisestä korkeakoulusta.

      Kuten aiemmin totesin, tilanne elää ja muuttuu siellä joka vuosi, joten sanomaani ei voine pitää yleispätevänä. Yksi asia jota olen jälkeenpäin pohtinut, on se onko siellä tarkkaan harkittua opinto/luentosuunnitelmaa. Opiskelijoiden puolesta toivon että on, vaikkapa vain kirjailijalähtöisesti aivoriihen kautta.

      Vastaanotot ovat, tai ainakin niiden pitäisi olla olennaisin osa persoonallisen ilmaisun kehittämisessä. Liian lyhyet tapaamiset ja liiaksi yksityiskohtiin paneutuva palaute eivät siinä palvele. Kyllä pilkunnysväämisessäkin puolensa on – sitä kautta voi nähdä asioita suuremmassakin mittakaavassa – mikäli kirjoittajan vastaanottokyky on kehittynyt. Tarpeellisin palaute tulisi mielestäni ohjaajan kokonaisvaltaisesta näkemyksestä käsikirjoituksesta ja tyylistä, siitä mihin suuntaan niitä voisi viedä mikäli tarpeellista. Jos jo hieman kehittyneemmällä kirjoittajalla olisi pari-kolme tällaista tekstivalaisijaa tukenaan, asetelmasta voisi saada optimaalisen hyödyn. Epäilen että näin olisi (ollut) kovinkaan usein. Ja kuinka moni opiskelijoista on siinä vaiheessa että tuollainen prosessi on auttava tai edes ajankohtainen, on kysymys erikseen. Mieleen tulee esim. poEsian käytäntö tarjota käsikirjoitukselle vähintään kaksi palautetta antavaa lukijaa, tämä tietysti edellyttää valmiuksia sekä käsikirjoitukselta että kirjoittajalta.

      Mutta parempaa informaatiota saadaksesi tulisi kysymys kohdistaa nykyisille tai äskettäisille opiskelijoille ja ohjaajille/kirjailijoille. Heistä moni varmaan lukee tätäkin keskustelua, ainakin viiveellä. Nuoren Voiman numerossa 1/2010 oli pintapuolinen haastattelu, jossa sisältökysymyksiin ei paneuduttu lainkaan.

    • Tero Hannula says:

      Risto: “Yliopiston kautta voi saada opintorahan muutaman vuoden kirjoittamisen opintoja varten. Pakollista koulumaisuutta ei ole, ja luulin että mahdollisuus täysin sooloilevaann opiskeluun olisi ihan hyvä. Nyt tuntuu, että tällaiset kirjoittamisen opiskelijat ovatkin jääneet vaille sitä kriittistä vastusta, ja toisten asettamaa haastetta. Näkymät esimerkiksi proosan kirjoittamisen tyylillisiin ja kielellisiin haasteisiin ovat jääneet aika ulkokohtaisiksi, kirjoittaja on tehnyt itsekseen ihan hyvää työtä, mutta yksinään työskentelevää kirjoittajaa ei vaan ole haastettu tarpeeksi.”

      Terävä huomio. Ainakin itselläni oli juuri tämä ongelmana maisteriopinnoissa. Tai ehkä kriittisen vastuksen puuttumista enemmän haittasi kirjoittajayhteisön puuttuminen. Tätä on tietysti vaikea muuttaa, jos iso osa opiskelijoista on samalla paikkakunnalla vain perjantaisin.

      Pakollisen koulumaisuuden puuttuminen ja sooloileva opiskelu on sinänsä tosi hyvä ajatus mutta sen toteuttaminen käytännössä osoittautui ainakin itselleni hankalaksi. En tosin taida olla kovin järkevä esimerkki juuri tässä asiassa muutenkaan.

      Lopputyö voi monilla olla ainoa pidempi kaunokirjallinen teksti maisteriopinnoissa ja se on huomion arvoinen asia, kuten Risto totesi.

      Mutta mitä tulee proosan ongelmiin, tekee mieli siteerata Antti Nyléniä, koska tuntuu että tämä sama ajatus on tullut muutamilta riveiltä ja useammilta rivien väleiltä jo esiin.

      Kill your darlings. Siinäpä huono ohje kirjoittajalle. Siinä kumisee esteettinen kustannustehokkuus ja hyötyajattelu: siivoa pois kaikki, mikä liikuttaa sydäntäsi, jätä vain lautalattia ja betoniseinät ja vessa. Tuota ohjetta on liikaa ja ajattelematta toisteltu. Mutta ennen kaikkea se on muotoiltu väärin. Oikea muotoilu (ja ehkä oikea tulkintakin) on: Kill your aberrations. Peitä hairahduksesi. Se näet on mahdollista vain kirjoittajalle. Hän voi pyyhkiä syntinsä pois. Kirurgin on vaikeampi perua, jos veitsi lipsahtaa väärään valtimoon.”

  18. Jouni Kemppi says:

    Mie itte kirjuuttelin notta: sillä heidät on – tietoisesti tai tiedostamatta – tuotteistettu. Niin kauan kun heidän tuotantonsa pysyy tiettyjen tyyli- ja laaturajojen sisällä he eivät aiheuta liian suuria väreitä lammen pintaan ja tasainen myynti on taattu.

    Ennen nukkumaanmenoa vielä yksi kysymys ja sitten lupaan lopettaa höpinäni.

    – Onko vaarana että tuo kehuttu proosatyyli ja sen tuotteistaminen leviää uusiinkin kirjailijoihin siinä määrin ettei ole väliä kuka kirjoittaa koska teokset kuitenkin muistuttavat toisiaan?

    Tuo lienee se olennaisin pelkoni.

    • Jouni Kemppi says:

      Äh, olen liian väsynyt ajatellakseni, tarkoitin, että

      Mikäli kehitys jatkuu tälläisenä alkavatko kaikki romaanit sisällöltään olla niin samanlaisia ettei niitä erota toisistaan?

      (Pelkoni on siis tämä: “Kun on lukenut yhden suomalaisen romaanin on lukenut ne kaikki…”)

  19. Teemu Helle says:

    Minusta ammattikirjoittaja/ammattikirjailija on älyttömän kiinnostava aihe perata; älkää pahastuko, jos sohin valkoisella kepillä vähän provosoivahkoon tyyliin kysymyksiä ilmoille. Jooko?

    Periaatteessa, jos ammatikseen kirjoittaa kritiikkejä, silloin on mielestäni ammattikirjoittaja. Jos niistä saa rahaa toimeentuloon. Toisaalta esim. itse olen saanut runoillani, joita kirjoitan ollessani vapaa-ajalla palkkatyöstä, ehkä n.kolme euroa kasaan (jokaisesta opuksesta yhden euron). Eli en kirjoita ammatikseni, mutta kyllähän nekin kolme euroa vaikuttavat osaltaan toimeentulooni.

    Ehkä kysymys pitäisi esittää aina kullekin kirjoittajalle itselleen; miten he suhtautuvat kirjoittamiseen. Minun kirjoittamisessani raha ei ole koskaan painostava tekijä, eikä motiivi joka on aina kirjallinen. Aina ensin on joka tapauksessa teos, ja sen jälkeen mahdollinen teoksen kustantaminen(eli lupaus). En välitä, vaikka en saisi euroakaan kirjoittamisella. Kunhan saan kirjoittaa, ja teoksilla on mahdollisuus tulla julkaistuksi. Kirjoittaminen ei ole mulle myöskään harrastus vaan intohimo, elämäntyö.

    Tulevaisuudelta kuitenkin toivon, että voisin käyttää titteliä runoilija ja/tai kirjailija. Ne ovat titteleitä, jotka voitaneen hyvin lukea ammatin perusteella (esim. mekaanikko, lentoemäntä, journalisti (jonka työhön lasken ainakin sanomalehtikritiikin jolla on aina uutisarvo), mutta toisaalta ne voivat olla “vain titteleitä”. Neiti ei ole ammatikseen neiti, tai rouva; joskus titteli edustaa selvennystä yhteiskunnallisesta asemasta.

    Moni esittää tittelikseen “kirjailija”. Johonkin on hävinnyt titteli “vapaa kirjailija”, joka kertoo sen, että yrittää selkeästi tulla teoksillaan toimeen. Joskus on vastaan tullut lääkäri, joka on kirjailija. Se, että jostakin valmistuu “ammattikirjailijaksi” on musta hankala titteli. Koska ei sellaista olekaan, paitsi muutama. Hyvin harva ammatikseen kirjoittaa romaaneja tai novelleja, saati runoutta, pelkästään. Sen rinnalla kirjoitetaan kolumneja, kenties jotakin muuta enemmän journalismiin viittavaa, vedetään sanataidepajoja (vai mitä ne on). Eli toimeentulo voi olla hyvin pirstaleinen. Suosisin vapaa kirjailija- titteliä, jos aikoo saada suurimman toimeentulonsa kirjoittamalla. Mutta että kirjailijuus olisi ammatti? Ehei, kirjoittaminen voi sitä olla. Tätä sivuaa osin myös väitteeni, ettei kirjailijaksi voi valmistua, ei voi olla valmista sapluunaa siihen. Voi olla samankaltainen opetusohjelma kuin millä tahansa muulla yliopistossa, ja kun kerää palaset yhteen, suorittaa opinnot ja voi valmistua ammattikirjoittajaksi. Ja sitten ehkä tästä ammattikirjoittajasta voi tulla myöhemmin kirjailija, kuka ties. Tai suutari.

    Näen kirjailijan ja runoilijan samalla tavalla kuin taiteilijan – eräänlaisena ihmistyypityksenä, minkälainen ihminen olet, osin jopa millaisia arvoja saatat edustaa.

    Eri asia sitten on tyystin, miten kaikkeen tuohon määrittyy Suomen Kirjailijaliitto ja heidän edustamansa näkemys, joka määrittää siis karsinnoissaan sen, ovatko teokset joilla haet kirjallisesti tarpeeksi laadukkaita (jotka ovat jo ulostulleet mahd. jostakin kustantamosta) pääsemään Kirjailijaliittoon, eli virallisesti Kirjailijaksi. Jollakin tavalla tätä taustaa vasten heidän kantansa tuntuu olevan, että kirjailija on ammatti. MIkä toisin sanoen kaupallistaa kirjallisuuden kokolailla. Mikä on minusta kirjallisuuden kuolemaksi.

    Mun oma mielipide on, että ammattikirjailija on titteli, johon joku onnekas voi teoksillaan lopulta päästä. Kuten esim. Jari Tervo, tai Arto Paasilinna, Sofi Oksanen jne, mutta että sellaiseksi ei pitäisi ehdoin tahdoin pyrkiä, koska ihmisen ahneus näkyy usein ajavan esimerkiksi kirjallisuuden itsensä edelle. Mulle ammattikirjoittaminen esittää hatarasti turtumaa ja kuolonuhkaa fiktion mahdollisuudelle olla eläväistä, kehittyvää, ja liikkuvaa. Välillä tuntuu, että se on esiintynyt samalla tavalla myös esim. kirjallisuuskritiikissä.

    • Teemu Helle says:

      Jatkan vielä:

      ja siis omalta osaltani rahan erottaminen kokonaan pois runoudesta ja proosasta jota kirjoitan, on vapautta olla rohkea ja mahdollisuus antautua täysin edessä olevalle(tekeillä olevalle) kirjalliselle teokselle, samalla koko kirjallisuudelle.

  20. Aleksis Salusjärvi says:

    Heh, Teemu avaat pohdinnoillasi kysymystä, josta kirjoitin graduni. Sitä on olemassa kaksi kappaletta (varasto ja jyu:n kirjallisuuden laitos), joten en usko sen olevan tuttu. Se on nimeltään: Diletantin runousoppi – Taide vailla sääntöjä ja ammatillista osaamista.

    Teksti alkaa näin:

    “Olen perehtynyt ammattimaisen ja asiantuntevan taiteen vastakohtaan: käsittelen taiteessa ja kirjoittamisessa niitä seikkoja, jotka koulutuskoneistot ja asiantuntemuksen koulutuksellinen tuottaminen sivuuttavat. Siksi tämän työn tekeminen oli alettava ihmettelystä, kuten diletanttinen puuhastelu aina. Ja koska diletanttihengessä kieltäydyin itsetarkoituksellisen ammattitaidon hankkimisesta, jota tällainen perehtyminen usein on, eteni työni hitaasti. Diletantti omaksuu käsitteiden sijaan tuntemuksia. Sen sijaan, että hän etsisi ja nimeäisi runosta rytmillisiä elementtejä tai tyyliseikkoja, hän eläytyy lukiessaan, tutkii miten värssyt elävät kävelyn rytmissä tai yhdynnän tahdissa. Pysyttelee siis konkretiassa, kuten esikuvansa Remu Aaltonen:

    Et sä voi alkaa neuvomaan ketään ihmistä missään asiassa – mitä pitää tehdä ja mitä ei – jos sä et tiedä mistä sä puhut, ja et oo itse kokenu. Paljon on tiennäyttäjiä, mutta harva kertoo mihin ne tiet päättyy. (Remu 1984, 156)

    Perehtyminen tällä tavalla vie paljon aikaa. Se on kuitenkin ainoa tapa perehtyä. Jokainen oppineisuutta osoittava laajoja tiedon kaaria niputtava esitys on kaikkea muuta kuin perehtynyt; siksi ne ovat niin abstrakteja, siksi ne eivät kosketa sydäntämme, vaan puhuttelevat päättelykykyämme. Ei ole mitenkään vähäpätöinen seikka, että järjestelmien ja instituutioiden sisällä toimivat yksilöt (subjektit ja objektit) saavat arvonsa ja virallisen olemuksensa heille myönnetyn aseman kautta. Heidän elämänsä on siten tuon aseman toteuttamisessa, kun taas diletantti on kokonaisuudessaan, kaikessa pienuudessaan ja suuruudessaan ihminen vailla etuliitettä. Diletantti ei siksi voi milloinkaan kokea taiteen olevan ammatti tai itse olevansa ammattilainen.”

    • Pentti Nieminen says:

      Aleksis, nyt et saa suuttua, mutta olet aika rohkea laittaessasi tuollaisen jälkipuberteettisen uvertyyrin nähtäväksemme. Vanhan setämiehen silmissä tämä on aika hauska: diletantismin itsetietoinen arroganssi vastakohtanaan paha vain ulkoa annetuin premissein toimiva instituutio (scifistä tutut ihmisenkaltaisella nahalla päällystetyt ulkoavaruuden koneistot). Anttinyleeniä parhaimmillaan.

      Mihin gradussasi päädyit? Mitä nostit esiin?

      Oma pikahuomio vain siitä, että koko dikotomiasi kattokäsite on sinänsä instituutio, jonka osa-alueet peilautuvat instituutioon ja siitä käsin. Diletantismi voidaan määritellä sekä sisältä että ulkoa; ennen muuta se osallistuu taiteen määrittelyyn instituution rinnalla nähdäkseni aivan tasaveroisena. (Ymmärränkö oikein, että noissa alkukappaleissa diletantisimin pohja on romanttinen *vapaan* luomisen ja havainnoinnin ideaali ja tässä kuviossa siis se hyvä sankari? Ja vastakohtainen instituution sisältä annettu valta on munaton pahis?)

      Määritelmäsi diletantit siis toteuttavat myös omaa institutionaalista asemaansa – varsinkin jos se gradussasi osoittautuu olevan romanttisen vapauden korkea veisu, ikivanha horatiaaninen *poeta vates* -instituutio. Ja kyllä diletantinkin voi katsoa toeuttavan heille myönnettyä asemaa.

      Diletanttiajatus on niin sidoksissa koko instituutioon, että olisi hedelmällistä miettiä, onko oikeasti mahdollisuuksia kokonaan instituutioiden ulkopuoliselle tekijäkäsitteelle? Tekijälle joka ei ole edes diletantti, van jotain muuta?

      Jos olen ymmärtänyt kaiken väärin, valaise vähän.

      Ja minua kiinnostaa erityisesti, käsittelitkö gradussasi taiteen muotoja? Miten toimii kaikesta irrallaan oleva diletantti niissä formaateissa, jotka pohjautuvat hyvin tiukkoihin ennalta asetettuihin sääntöihin ja *instituutioihin*?

      Voi olla, että sekoitan montakin asiaa tässä vähän vinoon, mutta korjaa.

  21. Aleksis Salusjärvi says:

    Samperi Pentti, missä sä olit kun mä kirjoitin tota, tarkkoja hienoja huomioita. Tein erotuksen diletantismiin (diletanttisuus suhteessa rakenteisiin) ja diletanttisuuteen (kuvaava sana), ja tästä jälkimmäisestä sitten kasasin kartoitusta. Aineistona mulla oli mm. Remu Aaltosen (laulaa englanniksi osaamatta englantia), Harpo Marxin (harpisti, joka oli opetellut sormitukset itse keksien) ja Jerzy Grotowskin (teatteriohjaaja, joka ei uskonut näyttelemiseen) kaltaisia taiteilijoita, joiden mietteitä kartoitin hahmottaakseni mistä epäammattimaisessa taiteen tekemisessä on kyse. Tämän rinnalla kirjoitin modernista taiteesta nykyhetkeen kulttuurihistoriaa ja taidekäsityksiä, jotka viimeisen reilun sadan vuoden aikana ovat eriytyneet monituisin tavoin kaanoneista.

    Samalla olennaisena juonteena mulla oli neromyytin purkaminen, joka ajautuu romanttiseksi ajatukseksi vapaasta ja valitusta poikkeusyksilöstä. Tavallaan yritin kirjoittaa taiteen tekemisen lähtökohtaa vailla estetiikan traditiota.

    • Pentti Nieminen says:

      Todella kunnianhimoinen ja omperäinen juttu, vau.

      Ja mihin kaiken kaikkiaan päädyit?

  22. Aleksis Salusjärvi says:

    Vaikea vastata mitenkään lyhyesti, kun kuvasin ilmiötä suhteessa moderniin taiteeseen, uskonnolliseen kokemukseen, kulttuurihistoriankirjoitukseen ja lopulta postmodernin teoriaan. Ehkä johtolankana pysyi taiteen henkisten ponnistelujen konkreettinen taso, mikä kaartuu esim. Paavo Haavikon, Matti Wuoren, Wolfgang Welschin ja Susan Sontagin ajatteluun kytkettynä käsitteellisen taiteen kritiikiksi.

  23. Sinikka Vuola says:

    Kiinnostuneille tiedoksi, että tuoreessa Kirjailija-lehdessä (Suomen Kirjailijaliiton julkaisu siis) on tästä aiheesta myös, haastattelen siinä Tommi Melenderiä, Leevi Lehtoa, Tiina Raevaaraa, Jukka Petäjää ja Markku Eskelistä suomalaisen proosan tilasta & sen vastaanotosta, kokeellisuuksien tunnistamisesta, kokeellisen proosan edustajista jne.

    Lehden saavat nimittäin käsiinsä muutkin kuin kirjailijaliiton jäsenet, Akateemisessa se ainakin on myynnissä.

    • Maaria Pääjärvi says:

      kiitos lukuvinkeistä sinikalle ja jounille, synteesi on muutenkin kiinnostava lehti ja kirjailija-lehteä mulla ei itse asiassa ole tullut mieleenkään hankkia kirjakaupasta, jotenkin olen ajatellut, että sitä vaan kirjastossa luetaan.

  24. Ja tuoreessa Synteesi-lehdessä Harri Veivo esittelee italialaista ratkaisua kertovan kirjallisuuden tilanteeseen artikkelissa “2000-luvun uusi proosa. Huomioita posteksotismista, NIE:stä ja todelllisuuden nälästä”.

  25. Maaria Pääjärvi says:

    vielä pari linkkiä:

    Ranya Paasonen proosakeskustelusta: http://www.kotus.fi/?5408_m=8271&s=3237

    ja Jouni Kempin aiempi, riemastuttava kirjoitus kotimaisesta proosasta: http://www.kotus.fi/index.phtml?5438_m=8087&s=3247