Proosabändi vai runobändi?

Aleksis Salusjärvi | September 8th, 2014 - 00:11

Esiintyvän kirjallisuuden ja musiikin yhdistäminen on niin koeteltu juttu, että ei äkkiseltään tunnu, että siitä voisi kirjoittaa mitään tuoretta tai olennaista uutta. Rap-musiikin myötä puheenomaisuuden ja rytmin välinen dynamiikkapajatso tyhjennettiin niin perusteellisesti että esiintyvän kirjallisuuden laarin pohjan luulisi jo ammottavan.

 

Näin ei kuitenkaan ole. Semanttisen merkityksenmuodostuksen polut ovat niin monimuotoisia, että ne jatkavat haarautumistaan yhä vain uusilla tavoilla. Tuntuukin, että musiikin keinovalikoimat loppuvat ennen kielellisiä – ja sanon tämän vain osittain leikilläni.

 

Marjo Niemi on esiintynyt Ihmissyöjän ystävät -proosabändinä jo parin vuoden ajan. Hänen lahjakkuutensa perustuu paitsi lavan- ja draamantajuun myös suvereeniin kielelliseen ilmaisuun, joka liikkuu vapaasti laulun ja puheen välimaastossa. Proosabändi on loistava ja kirkas keksintö lausekielen pakottamiseksi esiintyvään formaattiin. Musiikkitausta tuottaa narratiivinsyövää rytmiä ja melodiaa, jonka kanssa tekstiä esittävä Niemi joutuu taistelemaan – tai jonka myötä hänen sanottavansa kasvaa lihaksi ja luiksi, joksikin tekstin ja kirjoituksen ylittäväksi ajalliseksi ja tilalliseksi kokonaisuudeksi – joka ihmeellisesti vielä säilyttää proosallisuutensa.

 

Totta vieköön, kyse on proosasta. Lauseista, kertojasta, kirjoittavasta minästä, tekstuaalisesta painovärin ja paperinmakuisesta todellisuudesta, joka purkaa omaa problematiikkaansa samalla kun se ryöppyää suoraan syliin. Niemi on tässä vaikuttava, loistelias. Häntä ei voi ignoroida. Tekstistä ei voi olla vaikuttumatta. Runokuun aikana näin kaksi esitystä, joissa Niemi oli primus motorina, ja niissä molemmissa proosakieli kehysti tilaa ja aikaa esityksen muodossa.

 

Marjo Niemi esittää Paavo M. Petäjää esityksessä Häpeä.

Marjo Niemi esittää Paavo M. Petäjää esityksessä Häpeä.

Glorian yössä Niemi kipparoi Häpeä! / Seim! -esitystä (josta seuraavassa Kritiikin Uutisissa enemmän). Runokuun Lavaklubin Who’s language is this -klubilla Niemi esiintyi Ihmissyöjien ystävät -bändinsä kanssa. Tässä esityksessä rummut olivat tilaan yksinkertaisesti liian äänekkäät. Korviin alkoi sattua, mikä teki proosasta nauttimisesta tuskaa. Vähän kun olisi minuutti aikaa niellä lautasellinen kiehuvaa keittoa. Kirjallisuusklubeilla ei saa olla liian kova meteli, se saa yleisön poistumaan paikalta mutta ennen kaikkea se tekee kuuntelemisesta vaikeaa. Proosaa ei saa hukuttaa meteliin. Yhtä kaikki Niemen lavaproosa on niin kiinnostavaa ja prosessina niin monimuotoista ja vangitsevaa, että pidin itsestään selvänä, että proosabändi olisi lavakirjallisuuden kunkku.

 

Runokuussa keksittiin kuitenkin myös runobändi uudelleen aivan ilmiömäisellä tavalla. Helsinki Poetry Connection järjesti Linnanmäen Estradilavalle keikan yhdessä Helsinki Soundpainting Ensemblen kanssa.

 

Sonja Korkmanin johtamat ammattimuusikot improvisoivat vaikuttavan äänimaailman Riikka Heinosen ja Kasper Salosen runoesitysten alle, päälle ja ympärille. Yhdeksän muusikon orkesteri käsitti mm. kaksi laulajaa, jotka tuottivat äänimaailmaa runouteen mitä erikoisimmilla tavoilla.

 

Tällainen kattaus kuulostaa tietysti heti siltä, että muusikot hallitsevat tilaa ja syöttävät niin laajaa äänimattoa tekstille, että se katoaa orkestraation sekaan. Helsinki Soundpainting Ensemble sukelsi kuitenkin niin syvästi tekstien maailmaan sen omilla ehdoilla, että kokonaisuudesta kasvoi järisyttävä.

 

Sonja Korkman johtaa kontrabassoa Riikka Heinosen lukiessa runoaan.

Sonja Korkman ohjaa kontrabassoa Riikka Heinosen lukiessa runoaan.

Tässä vaiheessa on syytä sanoa, että Estradilavan äänentoisto ja keikan miksaus olivat parasta a-luokkaa. Dynamiikka, joka äänimassasta saatiin loihdittua oli kertakaikkisen vaikuttava. Korkmanin kyky johtaa musiikkia runolle ja runoudelle oli häkellyttävää. Musiikki ei missään vaiheessa ottanut esitystä kokonaan haltuunsa. Rytmit ja melodiat vain ottivat kyselemättä sen tilan, minkä ne tarvitsivat – ja totisesti Heinosen ja Salosen runot saivat ympäristön, jossa ne paitsi olivat edukseen myös lavenivat musikaaliseen maailmaan muuttumatta kuitenkaan musiikiksi. Tämä metamorfoosi oli aivan ihmeellinen. Sateisessa säässä koko Linnanmäki muuttui Korkmanin alustaksi. Hän hallitsi sitä auditiivista todellisuutta, jonka kappaleita me kaikki olimme. Hän soitti huvipuiston laitteitakin muusikkojensa kanssa. Mieleenpainuvimmillaan runobändi oli, kun Salonen luki encorena Portugalin-matkansa runomuistiinpanoja. Yleisö seisoi sateessa ja muusikot soittivat eteemme lounaiseurooppalaisen koruttoman maiseman, josta Salonen luki meille havaintojaan, se oli mieleenpainuva hetki – ja tämä kuvaus on puutteellinen – muusikot eivät soittaneet maisemaa, he ennemmin loivat ympäristön.

 

Sekä proosan että runouden bändit keksivät siis lajia uudelleen. Kirjallisuuden ja musiikin törmäyspinnat tuntuvat juuri nyt niin kiehtovilta, että en malta odottaa seuraavaa esitystä.

 

 

 

 

 

 

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.