Proosaklubilla luettiin naisista ja miehistä

Aleksis Salusjärvi | February 22nd, 2012 - 20:13

Dubrovnikin prosak-proosaillassa Laura Gustafsson ja Tommi Melender lukivat katkelmia teoksistaan Huorasatu ja Lohtu.

Laura Gustafsson

Gustafsson määritteli esikoisensa kuin Raamatuksi mutta lyhyemmäksi. Teos kertoo naisten sortamisesta, ja naisia kuvataan tarkoituksellisen stereotyyppisesti.

“En halua esittää naisia ihannoiden ja epärealistisesti. Haluan että naiset voivat olla mitä tahansa”

Kirjan päähenkilöinä ovat Milla ja Kalla, jotka ryhtyvät prostituoiduiksi. Ammatti rinnastuu paskaduuneihin.

“Kaikessa palkkatyössä tulee alistetuksi. Kun omaa työtä myydään vain rahasta, se on ajanhukkaamista. Se kaikki on paskaduunia.”

Jotenkin nämä lähtökohdat suistuvat vähän helpon oloiseen egoistiseen unelmatehtailuun, jossa propagoiva emansipaatio jättää huomiotta kaikki ne realiteetit, jotka lopulta muodostavat elämän. Moni lapioi ojaa ostaakseen lapsilleen leipää, ja sen näkeminen elämän hukkaamisena on mahdollista vain etuoikeuteensa sokeutuneille ihmisille.

Gustafsson luki kirjastaan “mustia sivuja”, joissa kehitellään “ihmiskunnan, naiskunnan ja eläinkunnan mytologiaa”. Ne eivät liity teoksen juoneen, vaan ne ovat lukuja aloittavia anekdootteja.

Luetuissa katkelmissa lapsekas sadunomainen kerronta kuvasi sukupuolten valtataistelua. Kuukautisten veri, mehiläiskuningatar, joka etsii maailman houkuttelevinta kukkaa ja naiskirjallisuushistoria, kytkeytyivät kuvitteellisen naissukupuolen roolituksen ja paikan määrittämiseen. Monet tarinoista päättyivät fraasiin “vielä nykyäänkin luullaan”, joissa satu ja sukupuoli tuodaan preesensiin.

Tarinoiden ongelma on oikeastaan siinä, että ne kiertyvät jotenkin nuivasti jo 60-luvulla todettujen stereotypioiden ympärille, eivätkä juuri kykene rikastamaan niitä. Feminisminäkökulma Neitsyt Marian elämäntarinasta, mut raiskattiin ja tulin raskaaksi, sitä ei kutsuttu silloin raiskaukseksi ei sisällä sellaista oivallusta, joka toisi 2000-luvun naissukupuoleen sähäkkyyttä.

Kun mukana on vielä ripaus kiusallista moralisointia, tuntui luennasta puuttuvan vapautuneisuus. Teksti ajautui siksi vähän totiseksi, vaikka tyylilajina on selvästi satiiri. Liza Marklunditkin on luettu, kun lasikattoon törmänneet naiset kertovat, että Helvetissä on paikka naisille jotka eivät auta toisiaan, ja siellä tuijotetaan tissejä ja haistellaan pieruja.

Kerronnan nokkeluudesta kasvoi paikoin pienoista näsäviisautta, mutta en osaa sanoa onko se teoksen ominaisuus, vai liittyikö se vain eleettömäksi jääneeseen luentaan. Kosto ja katkeruus nykynaisen näkökulmasta tuottaa yhtä kaikki toiseutta, ja tällä kertaa se toinen on mies. Asioiden päälaelleen kääntämisessä luodaan silti vain uudelleen vanhat roolit ja manifestimainen rintaliivinpolttamisfeminismi valuu jotenkin yhdentekevän oloiseen syyttelyyn. Jäljelle jää kertoja, joka haluaa arvonsa nostamista, mutta ei pysty itse nousemaan. Voimaantuminen (sikäli kuin naiset sukupuolena haluavat voimaantua) ei voi syntyä syyllistämisen kautta.

Gustafsson kertoi mieshahmojensa olevan yksiulotteisia, koska se on ollut naisen paikka maailmankirjallisuudessa.

“Monet ovat suuttuneet mieshahmoistani, esimerkiksi Henri Laasanen. Pidän itseäni yhteiskunnallisena kirjailijana.”

Jotenkin paljastavaa, että Laasasen kaltaiset tyypit provosoituvat siitä, että 2000-luvun nainen kaivelee menneisyyden asetelmia nykyajan kuvaksi.

Tommi Melender illan luotsanneen Maria Ala-Kuhan haastattelussa

Tommi Melender ylisti tilaisuuden aluksi Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaa, joka on sekä parodia kirjallisuudesta että kauhukertomus maailmasta.

“Nämä ovat kaksi asiaa, jota arvostan romaanissa. Minua viehätti kirjan motto: tee kieli oudoksi, kirjoita kylmä kirja, tämän maailman veroinen. Se jäi nuorena miehenä mieleen kirjallisuudesta, joka ei ole valtavirran mössöä.”

Melender puhui miesten välisestä ystävyydestä, ikään kuin Gustafssonin vastapainona. Esimerkiksi Flaubertin kirjeissä kuvastuu miessuhteet.

“En oikein ymmärrä, mistä siinä on kyse. Kun Flaubertin ystävä meni naimisiin, heidän ystävyytensä loppui. Selvästi aihe kiehtoo minua, kun olen kirjoittanut sen tiimoilta kaksi kirjaa.”

Luenta jäi torsoksi flunssan takia, mikä katkaisi virkkeitä yskähdyksiin ja hyydytti lopulta tarinan kesken kaiken äänen loppuessa. Se oli selvästi teoksen maailman suhteen tappio, sillä kerronnasta kuvastui tarinaan eläytyminen. Luettu katkelma oli päähenkilö Eliksen sisäistä monologia, joka käynnistyi muitta mutinoitta heti proosallisena nettikirjoittamisen estetisointina. Kuvaelmassa Fuong-niminen nainen lukee ryppy otsassa ranskalaisia klassikkoja bloginsa nettikameraan. Netin kirjallisuusmaailman kautta Elis rakastuu itärannikon yhdysvaltaisblogistiin, ja profiloituu jotenkin terapiakirjoitusmaisessa mielensä selittämisessä.

Sisäistyvä ja runsaspuheisen vuolas kertoja luo itsestään etäännyttäviä kielikuvia: “Hieroin vasenta poskeani kuin olisin potenut hammassärkyä.” Tässä kohdassa on jotain paljastavaa. Ihminen, joka käyttää tällaista vertausta kuvatessaan omaa toimintaansa, etäännyttää itsensä tapahtumista mielikuvatasolle. Tässä tapauksessa kertoja-Eliksen ja kuulijan välissä näkyy kirjailija Melenderin kynä. Lumous särkyy, mutten tiedä onko se tahallista vai tahatonta.

Melenderin kieli on kuvailevaa ja virkkeet mammuttimaisia lauseryppäitä, joiden viittauksista rakentuu johdonmukaisuuden vaikutelma. Samalla hänen lukemissaan katkelmissa jäsennellään ja tähdennellään blogiestetiikkaa, joka kasvaa proosan maailmaksi. Sopiva metataso Lohdulle lienisikin siinä, että joku alkaisi lukea sitä nettikameraan.

Yhtä kaikki vaikutelmakseni syntyi, että narratiivin kypsyttelevä palvaaminen ja pitkät lauserakenteet kasvattavat satasivuisia kerrontakosmoksia, joissa samastuminen jää kovin helposti kirjalliselle tasolle.

Lukemisen jälkeisessä haastattelussa Melender kertoi olevansa antimoderni ihminen.

“Moderni elämä on roskaa. Tämä herättää usein väärinkäsityksiä. 1800-luku oli antimoderni ja samastukseni kohde. Kuten Baudelaire sanoi, kyse on siitä ettei usko edistykseen, sitä voi tapahtua vain ihmisessä sisäisesti, muu on harhakuvaa.”

Ihmiset eivät ole sen valveutuneempia kuin ennenkään. Melender ei näe suurta historian käsikirjoitusta, joka kuljettaisi meitä kohti parempaa.

“Mutta en ole taantumuksellinen, siitä ei ole kyse.”

Melenderille ideaalina on 1800-luvun romaani, ja sen kyky ottaa kiinni yhteiskunnasta, sulkea sisäänsä sosiaaliset kerrostumat. Modernismin myötä yhteiskunnan sijaan tarkasteltavaksi tuli yksilö. Romaani estetisoi itsensä ja kääntyi sisäänpäin. Se ei enää uskonut mahdollisuuksiinsa kohdata yhteiskuntaa, kuten se 1800-luvulla uskoi. Näiden kehyksien taustalla ovat perimmäiset kysymykset.

“Kirjallisuus opettaa meitä kuolemaan. Se on kirjallisuuden tehtävä.”

Melender julkaisee Timo Hännikäisen kanssa pian esseistisen pamfletin. Teoksen taustalla on toive, että se herättäisi lukijoissa keskustelun sijaan ajatuksia. Kirjallisuuden suhteen tällaiset toiveet tuntuvat paitsi arroganteilta myös ristiriitaisilta, sikäli kun pamfletti ylipäätään on kiistakirjoitus. Ehdinkin kysyä, mitä tällainen lukijoiden kaitseminen tarkoittaa.

“Tämän toiveeni perustuu yksityiseen kokemukseen reflektoivaan vastaanottoon verrattuna. Pidän ajatuksesta, että teos synnyttää lukijassa sisäisen dialogin. Koen kaunokirjallisuuden pitkän perspektiivin ja aikajänteet itselleni läheisiksi. Toivon, että esseekirjan sisällöt eivät tyhjene tv-esiintymiseen ja sitä seuraavaan nettikeskusteluun, vaan että se saisi vastaanoton, joka on sisäistyneempi. Tässä on parhaimmillaan journalismin ja esseistiikan ero.”

Kaikki sitaatteihin laittamani kohdat ovat parin kaljan jälkeen kirjoitettuja. Todenperäisyyteen kannattanee suhtautua skeptisesti.

15 kommenttia

  1. Hyvä raportti / anal-yysi! (Ja sitaatitkin olivat minun silmääni korvamuistin perusteella kohdallaan. [Tosin Gustafsson ei tainnut ihan noin koppavaan sävyyn todeta koomisen Laasas-kommentin jälkeen olevansa yhteiskunnallinen kirjailija.])

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Tänks Erkka – ja tosiaan tota yhteiskunnallisuutta ja Laasasta erotti Ala-Kuhan kysymys “pidätkö itseäsi yhteiskunnallisena kirjailijana”. Hitto, jos sun seulasta mentiin noin hyvin läpi, ni mähän voin alkaa tehdä känässä töitä.

  2. Henri K. says:

    Gustafsson ei ole 2000-luvun, vaan 1970-luvun nainen.

    Laasanen taas on 2000-luvun mies – kunhan loputkin miehet heräävät prinssiunistaan.

  3. Kun-Han I. H. Mettelén says:

    “Laasanen taas on 2000-luvun mies” – ja sehän 2000-luvussa onkin surullista.

  4. Aleksis Salusjärvi says:

    2000-luvun suomalainen sukupuolitaistelu tuntuu jotenkin väkisin väännetyltä. Jos miehet syrjäytyvätkin naisia helpommin, tuntuu valheelliselta syyttää siitä naisia sukupuolena – sama homma jonkun naisten lasikattojen suhteen.

  5. Aleksis Salusjärvi says:

    Nyt vasta huomasin, että Henry Laasasen nimi on kirjoitettu postauksessa väärin. Siis Henry, eikä Henri. Oma nimeni tulee harvoin kirjoitetuksi oikein, mistä johtuen tällaiset stiplut harmittavat.

  6. Henri K. says:

    Ei kai siitä naisia pidä syyttääkään, vaan virallista (feminististä) tasa-arvokoneistoa. Sekä osittain Gustafssonin kaltaisia radikaalifeministejä.

    Ja jos miehet heräävät vasta 2000-luvulla vaatimaan tasa-arvoa myös itselleen, niin onhan tämä tietysti surullista mutta toisaalta ihan hyvä juttu.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Mä oon vaan jotenkin sokea tolle miesten alistetulle asemalle. Tausta on kuiteskin se, että esim. naisten äänioikeus ei ole mikään vanha juttu (Suomella tietenkin tässä varaa paukutella henkseleitä), ja esim naistentauti hysteria tiputettiin tautiluokituksesta vasta hetki sitten. Se oli muuten feminismin ansiota.

      Mä olen törmännyt hyvin harvoin tilanteisiin, joissa sukupuoli olisi ollut syypää eriarvoisuuteen. Esim. etninen tausta sen sijaan paljon useammin. Tietty esim. huoltajuuskiistat on sellaisia, joissa miesten heikompi asema nousee esiin, mutta mun tuttavapiirissä en ole törmännyt kaltoin kohdeltuihin miehiin.

      Sen sijaan koen vieraaksi kompensaation niin feminismissä kuin miestasa-arvossakin.

      • Henri K. says:

        Tasa-arvokysymyksiä Suomessa miesten kannalta ovat: syrjäytyminen, poikien koulu-ongelmat, työttömyys, huoltajuuskysymykset, asevelvollisuus, raskaammat & vaarallisemmat matalapalkkatyöt sekä tietenkin miesten äänen puuttuminen virallisessa tasa-arvokoneistossa.

        Kun suomalaisen tasa-arvon kenttää lähtee pöyhimään, ihan heti ensimmäiseksi huomaa, että miesten asema ei ole vuosiin (kenties koskaan) ollut naisten asemaa parempi, pikemminkin päinvastoin.

        Tärkeää on se, että kun jossain vaiheessa väistämättä myös miesten ja poikien ongelmiin aletaan puuttua, tämä tapahtuu _heidän ehdoillaan ja äänellään_, eikä minkään valtavirtafeminismin määrittelemien “sallittujen puheenaiheiden ja keskustelutapojen” kautta.

        Kuten nyt vaikka niin, että puolustellaan nyky-yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta miehiä kohtaan satoja vuosia sitten ulkomailla tapahtuneilla asioilla.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        No noi mun esimerkit ei viitanneet ulkomaille satojen vuosien taakse. Henrik Tikkanen kirjoittaa lääkärisukulaisestaan, joka paransi Suomen “viimeisen hysteerisen naisen” Lahdessa joskus 1940-luvulla ns. rotanhännäksi kiedotulla märällä pyyhkeellä paljaalle pyllylle mäiskimällä. Tarinan taustalla on tietysti naisen asema objektina. Kulttuurihistoriassa hysteriaa voi tarkastella esim niin, että taidehistoria ei juuri tunne naisia, joiden hulluus olisi manifestoitunut estetiikaksi, kuten monilla miesekspressionisteilla.

        Suomessa on toki naisasialiike Unioni ollut pioneerina, mutta meikäläisessä eurooppalaisessa modernissa kulttuurissa naisten äänioikeus on venynyt hyvin pitkälle. Suomessa vanhoillisissa piireissä on yhä aika yleinen käsitys, että nainen ei voi olla johtaja maallisessa tai hengellisessä mielessä.

        Se, että nämä käsitykset eivät juuri leimaa enää käytännön elämää, on hieno juttu. Siitä huolimatta tämä tausta on olennainen, kun puhutaan tasa-arvosta. Niitä mummoja näkee vielä kauppareissuilla, jotka ovat maksaneet asemastaan naisena syrjintänä. Se ei tietenkään tee kenestäkään nuoresta naisesta syntymämarttyyriä, mutta vaikuttaa kyllä keskusteluun sukupuolten tasa-arvosta.

      • Henri K. says:

        Sen olen huomannut, että kun modernilta feministiltä kysyy, miten Suomessa on nyt on nimen omaan naisia sorsittu, niin siellä yleensä lyö vähän aikaa tyhjää ja sitten jokainen, ihan jokainen, femu keksii että 60-luvulla ei päässyt nainen ravintolaan ilman miesseuralaista!!1!

        Veikkaan, että kun 50 vuoden päästä tasa-arvon historiaa kirjoitetaan, siinä todetaan lakonisesti Suomen olleen kautta aikojen tasa-arvoinen, agraarilähtöinen yhteiskunta ja naisasianaisten “pioneereina” omimat erinäiset lainmuutokset olisi toteutettu ilman heitäkin.

        Se, miten naisten hysteerisyys (sitäkin on) taiteessa nähdään ei mielestäni ole tasa-arvokysymys. Nähdäänhän miestaiteilijoitakin milloin missäkin vähemmän imartelevassa valossa.

  7. Aleksis Salusjärvi says:

    “naisasianaisten “pioneereina” omimat erinäiset lainmuutokset olisi toteutettu ilman heitäkin.” tästä mä en olisi ihan varma. Olen taipuvainen uskomaan, että Ellen Key esim. oli muutakin kuin aikansa kuriositeetti.

    Mutta tosiaan Suomi kaupungistui ja teollistui niin nopeasti, että yhteiskunnallisten muutosten tahti näyttää taaksepäin katsoessa aika ällistyttävältä. Naapurimaihin verrattuna meillä on hyvä syy pitää itseämme edistyneinä. Vaikkapa Saksassa (tai Sveitsissä) naiset ovat vieläkin outolintuja työelämässä.

  8. Teemu H says:

    Edellä lueteltiin mm. seuraavanlaisia asioita tasa-arvokysymyksiksi miesten kannalta:

    “syrjäytyminen, poikien koulu-ongelmat, työttömyys, huoltajuuskysymykset, asevelvollisuus, raskaammat & vaarallisemmat matalapalkkatyöt sekä tietenkin miesten äänen puuttuminen virallisessa tasa-arvokoneistossa.”

    Niin syrjäytyminen kuin työttömyyskin ovat mielestäni aikalailla laveampia ongelmia kuin ollakseen “pelkästään” miehen ongelmia tasa-arvon suhteen; ne ovat niin ison mittaluokan ja vakavuusasteen ongelmia ettei niitä pitäisi edes yksittäisestä näkökulmasta tutkia – sellainen ei tee oikeutta asioita kohtaan.

    Pakollisen asevelvollisuuden voi nähdä tasa-arvokysymyksenä; poistamalla siitä pakollisuuden se lakkaisi olemasta siinä muodossa tasa-arvokysymys, jollaisena se yleensä nähdään. Taitaa kuitenkin olla niin, että mies-sukupuoli on itse ollut pääpiruna ruokkimassa käsitystä armeijasta miehisyyden tyyssijana, jonne nainen ei kuulu. Pitkäänhän oli niin, etteivät naiset kelvanneet armeijalle. Edelleen väittäisin, ettei miehen osalta pakollinen asevelvollisuus ole niinkään miesten asettama tasa-arvoasia, vaan pikemminkin ajan jota elämme – puolen vuoden-vuoden mittainen periodi keskeyttää opinnot, työelämän, valmistautumisen aikuisuuteen, eikä koko homma ole enää millään lailla ajassa kiinni. Asevelvollisuus ei tule perustelluksi tässä ajassa hyväksytysti. Siksi asenteet sitä kohtaan ovat muuttuneet. Mutta se ei tarkoita sitä, ettäkö näin olisi kauttaaltaan ja yleisesti: suurin osa nuorista miehistä edelleenkin käy armeijan eli heidän asenteensa eivät radikaalisti ole muuttuneet mihinkään, lieventyneet kylläkin. Kulttuuri-ilmasto ei vielä anna todellista lupaa olla käymättä armeijaa. Siispä näkisin, että tasa-arvoa kaivattaisiinkin asevelvollisuuden suhteen miesten välille, ettei armeijan suorittamisella olisi niin suurta painoarvoa yhteiskunnan silmissä.

    • Henri K. says:

      Jos ihminen etsii ns. tasa-arvoa, hän näkee suomalaisen järjestelmän onttouden about saman tien.

      Jos ei, niin sitten ei.

      P.S. Pelkkään asevelvollisuuteen ei ehkä kannata puuttua. Ongelmat ovat Suomessa syvemmällä.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Kun juttelin tästä miestasa-arvosta eilen Harjutorin saunassa, huomasin että armeija on omassa elämässäni ainoa asia, joka on saanut mut kadehtimaan naisia. Ne meni yliopistoon ja muutti kotoaan ja löysi kumppanin ja meni töihin, ja mä menin armeijaan ja hukkasin siinä puoli vuotta elämästäni ja kaksi lukukautta.

        Opiskelin kantamaan rynnäkkökivääriä ja leikkimään sotaa, palelemaan metsässä ja kuuntelemaan huutoa. Se tuntui silloin ja tuntuu yhä rangaistukselta. Palveluksen lopuksi sain jopa ansiomerkin, eli “pärjäsin”, mutta minkäänlaista positiivista muistoa koko ajasta ei ole jäänyt. Ihan sama olisi ollut lusia vankilassa.

        Osaan toimia ryhmässä ja tappaa ihmisiä siihen suunnitelluilla aseilla. Osaan liikkua tunnustelijana, osaan toimia suorassa ja epäsuorassa tulessa, osaan ampumasektorit sekä hyökätä ja puolustautua käsiaseella. Osaan ampua alavartaloon. Osaan hallita kauhua panssarivaunua kohtaan. Ne on kaikki taitoja, joita häpeän.

        Mutta dilemman juuret taitaa olla sukupuolta syvemmällä.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.