Puheenjohtaja menee itseensä

Aleksis Salusjärvi | July 10th, 2016 - 18:03

Tanssiva karhu jaettiin Anja Erämajalle ja Kääntäjäkarhu Katriina Ranteelle. Valinta oli yksimielinen, mutta prosessi taustalla hämmästyttävä.

Sain suunnattoman kunnian toimia Tanssiva karhu -palkinnon puheenjohtajana, ja tehtävän mitta ja vastuu painoi harteitani koko talven ja kevään. Olen omistanut runoudelle elämäni, mutta en runoilijana vaan kriitikkona. Tehtäväni on nähdä runoudessa eroja. Elää runouden läpi ja liittää osaltani runous osaksi sitä kirjallisuutta, jonka keskellä elämme. Nyt tehtäväni oli kuitenkin luotsata raati löytämään vuoden paras runoteos.

En edes yrittänyt vertailla teoksia toisiinsa, eikä raadissamme muutkaan niin tehneet. Luimme kirjan kerrallaan, annoimme niiden vaikuttaa itseemme ja jaoimme kokemuksiamme niistä. Aina, kun jokin teos onnistui puhuttelemaan meistä useampia, jatkoimme sen lukemista, niin että kevään mittaan hyllyissämme olleet kirjat tulivat yhä tarkemmin luetuiksi.

Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän voitti Tanssiva karhu -palkinnon.

Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän voitti Tanssiva karhu -palkinnon.

Kirjallisuuden palkitseminen on ongelmallista. Palkintokeskeinen kulttuuri ohjaa sisältöjä helposti väärällä tavalla. Emme kiinnitä enää huomiota siihen, mitä kirjallisuus sisältää vaan siihen, miten se otetaan vastaan ja miten sitä käsitellään julkisuudessa.

Vielä ilmeisempi ongelma on, että palkinnon jakaja asettaa lukemansa kirjat rinnakkain ja lukee niitä suhteessa toisiinsa. Jokainen kirja on ihmeellinen yksittäinen olento – aivan kuten ihmiset ja muut maailman olennot. Runoutta tulee lukea yksi runo kerrallaan eikä teoksina suhteessa toisiinsa. Kun runous puhuttelee meitä, se nostaa meidät irti tästä maailmasta ja antaa merkityksen kokemukselle. Se on kuin taivaalla loimottava tähti, joka vaikuttaa täysin tarpeettomalta emmekä huomaa sitä kaiken käsillä olevan keskellä – mutta kun ilta hämärtyy ja katsomme ylös taivaalle, näky on mykistävä. Kaikki, mikä on, kaikki mikä on syntynyt ja kaikki mitä tiedämme, aukeaa silmiemme eteen. Maailmankaikkeuden synnyttämä silmä katsoo itseään, kun katsomme yötaivaan tähtiä – ja totta vieköön, juuri tällä tavalla runous meitä puhuttelee.

Runous näyttää turhalta ja hankalalta ja ennen kaikkea se tuntuu olevan tarpeetonta. Meidänhän on maksettava asuntolainamme ja ruokamme sekä uhrattava viikonloppumme imuroimiselle ja lasten harrastuksille. Meidän on tehtävä jotain tälle seksuaaliselle turhautumiselle ja autokin on huoltamatta. Missä ihmeen välissä ehtisimme taivastella runoutta? Ainoa polttava ja riuduttava kysymys, joka meitä vilinän keskellä ajoittain riivaa, on mitä varten me teemme tämän kaiken. Miksi me yritämme parhaamme ja elämme tässä maailmassa? Mihin ihmeeseen me oikein pyrimme? Lyhyesti: mikä on elämämme tarkoitus?

Runous ja taide ovat viime kädessä yrityksiämme vastata näihin kysymyksiin ja esittää näitä kysymyksiä. Taiteen ja viihteen ero – jos sellainen halutaan vielä yrittää tehdä – on siinä, että taide ottaa nämä kysymykset tosissaan. Taidetta voi tehdä vain henkensä kaupalla.

Runous on saavuttanut myös vastauksia tällä suurella satoja vuosituhansia kestäneellä matkallaan. Maailman kaikkien kulttuurien kaikki runous pelkistyy lopulta kahteen suureen teemaan: rakkauteen ja kuolemaan. Me tiedämme, että tähdet ovat syntyneet materiasta ja painovoimasta – samalla tavalla me tiedämme että runous syntyy rakkaudesta ja kuolemasta.

Rakkaus on asia, johon me pyrimme – jota me tarvitsemme, se on lopulta ainoa positiivinen asia, joka saa meidät tekemään mitään. Ihminen toimii aktiivisesti vain kahdesta syystä: häntä liikuttaa joko rakkaus tai pelko. Rakkaudesta annamme almun kerjäläiselle tai tapaamme ystävämme, pelosta lukitsemme oven tai hankimme vakuutuksen. Vain nämä kaksi asiaa saavat meidät tekemään mitään.

Kuolema taas on vääjäämätön lopputulos kaikille, suuri mysteeri, joka lopettaa ponnistelumme. Me tiedämme, että olemme kuolevaisia. Me kaikki kuolemme, eikä siihen mene kauaa. Me kuolemme nopeammin kuin haluamme myöntää tai uskallamme ajatellakaan.

Näitä suuria teemoja vasten rakastuminen on runouden syvimpiä lähteitä. Rakastunut ihminen toimii tunteensa ohjaamana – mutta koska rakkaus on vielä pieni lepattava liekki alituisessa tukehtumisen vaarassa, rakastunut ihminen on hyvin peloissaan. Pelon ja rakkauden voimat taistelevat hänessä ja repivät häntä kappaleiksi. Todellisuus alkaa ympäriltä hämärtyä, ja mieli alkaa synnyttää sille korvaajaa tunnemyräkän keskeltä. Tämän takia rakastumista kutsutaan usein ainoaksi sosiaalisesti sallituksi psykoosin muodoksi.

Millainen tietoisuus ohjaa rakastunutta? Miltä näyttää taivaan tähdet ja runous rakastuneen silmin?

Anja Erämaja kirjoitti tästä kokonaisen teoksen. Se on teos, joka tekee lukijansakin sopivasti hulluksi, joka väläyttää suurenmoisesti rakastajan mielenliikkeitä ja tarttuu niihin kiinni niin kouristuksenomaisesti, että runous ja elämä sulautuvat yhdeksi.

Joskus runous muistuttaa tutkimusmatkaa. Runoilija kirjoittaa ylös kaiken näkemänsä ja raportoi siitä kaukana merten ja vuorten takana olevalle kotiväelleen. Mitä kauemmas kotimaisesta runoudesta kuljemme sitä etäisemmiltä runojen maailmat alkavat silmissämme näyttää. Ja toisaalta, ne tulevat tutuiksi ja universaaleiksi. Löydämme runoista ihmisyyden. Sen, mitä on olla ihmisenä tässä maailmassa. Katriina Ranteen Korallia ja Suolakiteitä kokoaa 100 afrikkalaisrunoilijan kirjoituksia tällaiseksi kokonaisuudeksi. Lopputulos on ällistyttävä mosaiikki kokonaisen mantereen runouteen.

Katriina Ranne voitti Kääntäjäkarhun Korallia ja suolakiteitä -antologialla.

Katriina Ranne voitti Kääntäjäkarhun Korallia ja suolakiteitä -antologialla.

Runoudessa toistuvat satunnaiset arkiset havainnot, jotka ovat kaikille tuttuja. Kaikuvat äänet rappukäytävässä, rapun lampun katkaisija jossa on likaa, ruohotupsut pihakivien väleissä, lyhyesti: elämä niin kuin se meille annetaan.

Runoudella on ihmeellinen mahdollisuus suuruuteen. Runous on pelkkiä sanoja. Mutta ne voivat ylittää meidät. Vaikka runous on vain joukko äänteitä, runous on suora väylä sisäämme. Ihminen avaa itsensä runoudessa ja on ehdoton. Totaalinen, absoluuttinen. Kaikki keinot välttää kompromissit kuuluvat runouteen. Sen voi vain hyväksyä, niellä, omaksua, ottaa niin kuin se tulee. Runous on tässä mielessä kaikkein suurinta vapautta.

Katson kaikkia kilpailuun lähetettyjä kirjoja ja ihmettelen, miten päädyimme näihin voittajiin? Miten ihmeessä nämä kuusi ovat finalisteja? Olen aivan yhtä hämmästynyt kuin ehkä sinäkin. Vuoden aikana on ilmestynyt suuri määrä valtavan hienoja runoteoksia, joista olisi aivan helposti voinut valita kuusi muuta finalistia – aivan yhtä oikeutetusti. Luen kirjoja uudelleen ja muistan niiden ihmeelliset maailmat. Niissä olevat säkeet, pysäyttävät aukeamat, niihin kietoutuvan naurun, surun ja oivallukset. Suunnaton määrä suunnattoman taitavaa runoutta. Suunnattoman yhteismitatonta – aivan vapaata lukijaansa odottavaa täyteen pakattua kirjallisuutta. En ymmärrä ihmisiä, jotka turhautuvat runouden suuresta määrästä. Miten siitä voi olla haltioitumatta?

Raati toimii aivan kuten elefantti syödään: pala kerrallaan. Teoksia ilmestyy valtavana virtana ja isoina köntteinä – ja niitä luetaan yksitellen, pikkuhiljaa. Runo kerrallaan ja usein takaisin teoksen alkuun palaten. En silti voi väittää, että olisimme olleet erityisen perusteellisia. Luimme kukin tykönämme ja keskustelimme kirjoista. Tärkein tavoitteemme oli lukea yhdessä.

Raadin on luettava yhdessä – ja vaikka käsillä olisi miten tahansa hieno teos, sen lukemista ei voi jatkaa, jos raati ei löydä yhteistä tapaa lukea sitä. Jos raadin sisällä ei synny vakuuttuneisuutta, että yhdessä lukeminen syventää kokemusta teoksesta. Siksi moni valtavan hieno teos jäi pois kalkkiviivoilta. Ne jäivät kuten valtamerialukset merelle, kuten planeetat kiertoradoilleen, ehjinä ja täydellisinä, kun ryhmämme jatkoi tutkimuksiaan ja lukemista. Me luimme sydämellä ja rakkaudesta runouteen. Emme pakottaneet lukemistamme ja ruokimme toistemme innostusta työn edetessä. Aina kun joku raatilaisista innostui jostakin kirjasta, otimme sen tarkempaan luentaan. Moniin teoksiin myös palasimme.

Mutta siltikin – kuten runouteen kuuluu – se on vapaata ja me emme ole. Me olemme sitoutuneet työhömme löytää kirjoja, jotka puhuttelevat ja vaivaavat meitä. Se oli kuin univormu, joka päällä ihminen ei koskaan voi olla täysin rentoutunut. Aika hyvin me kuitenkin saimme kaulusnappeja höllättyä. Arvostan suuresti Tanssivan karhun Ylen raatia. Hienoja lukijoita koko porukka!

Kirjoitin useista teoksista lyhyen luonnehdinnan itselleni, jotta voisin palauttaa mieleen teoksen annin raatilaisten kanssa. Tältä näyttää nopea ja kärjistetty läpilasku noin puoleen teoksista (loput kirjoista muistin ilman merkintöjäkin):

 

  • Ensyklopedinen, hiottu ja työstetty. Pakkoneuroottinen ja osin alatyylinen. Silti hieno.
  • Viatonta, infantiilimaisen kaunista, perhe ja rakkaus. Leikkiä ja ”elämänvastuuta”. Terapeuttista kasvurunoutta.
  • ”Kokeellisuus” ilmenee fontin vaihteluna. Ihme kikkailua. Introverttiä ja ”herkkää” luontolyriikkamaista, jotenkin levollista, mutta kirjan todellisuus jää pihapiiriin. Rohkeampaa ja suurempaa. Huutomerkkejä.
  • Hieno, jopa uljas konsepti. Käsittely jää ideatasolle. En saa säkeistä oikein muuta kuin tyhjäkäyntiä. Runoutta muodoltaan, sisältö onkin suunnitelma asioista, joista voisi kirjoittaa. Kuiva, karkea.
  • Runsasta ja täsmällistä. Runokeinot monipuolisia, sanasto inspiroivaa, puhunta kypsää ja harkittua. Feminiiniä.
  • Lajissaan parasta, elokuvallista ja tyylipuhdasta säkeiden liu’untaa. Paikkaan maisemoituvaa, keskeislyyristä ja huolellista runoutta, dekadenttimainen kokonaisuus.
  • Absurdia, rakastettavaa, lämmintä. Inspiroivaa, havainnoissaan vapaata. Avautuvaa ja maailmaajärjestävää runoutta, johon osallistuu lukiessa. Rakastumista!
  • Ihmeellinen, vapautunut, syvä kirja. Tiheää ehjää puhetta, jossa piilevää riemua. Rakastan sitä, miten teksti puhuttelee lukijaa.
  • Menetelmällisyys kiehtoo, tulee vapautunut olo. Samalla kielirekisteri tekee runoeksotiikkaa, josta en ole kovin innoissani. Kielen toimintaan liittyvät havainnot vähäisiä.
  • Ihanan vapautunutta, absurdia mutta tunnistettavaa. Riemua ja hulluutta. Hienoa sanojen käyttöä, loitsumaista. Nälkäistä.
  • Introspektiivistä proosarunoa. Ehjää, taitavaa. Vähän triviaalia? Runous on suurin. Mielensisäistä itselleenpuhetta, ylöskirjattuja mielenliikkeitä.
  • Taitavaa, rakastettavan täsmällistä havainnoissaan, iloa ja etäisyyttä. Runollisrunollista. Ei mitään vikaa, mikä on samalla heikkous. Päiväkirjamainen, matkapäiväkirjamainen, työläs lukea. Tunnustuksellinen?
  • Säkeet ja lauseet sekoittuvat. Täsmällistä ja pysäyttävää. Kieli on tiivistä ja omalakista. Nautin tehokkuudesta. Verbit ovat totaalisia. Ei pääse lähelle, mutta ihmeellinen kauneus. Maantiede – voittajakokoelmamaista temaattista kevytmodernia.
  • Identifikaatio- ja introverttirunoutta, sukupolvittaa aiheensa ja luo vasemmistolaisen asennoitumisen. Ei järin oivaltavaa. Tekorunollinen osuus.
  • Teemarunoutta, ruotsalaismodernismia, kirjallisuudellisuus.
  • Kevyttä, vitsikästä, harmitonta, sukupolvikokemusrunoutta.
  • Koeteltua sivistystä ja kirjoituksen ajallista päivittäisvirtaa. Muoto on hieno, pienisuurikirja, mutta runoutena geneeristä. Filosofia & keittiönpöytä.
  • Filosofista elämänkatsomusestetiikkaa, itsereflektiota ja kuvarunoutta, hiomatonta, lupaavaa. Maailmantilatoivotus.
  • Intertekstuaalista estetisointia. Mytologista ja osin kryptistä, mukatarkkaa kieltä. Etäistä. Lyyristäkin.
  • Elinympäristön säkeistämistä. Parhaimmillaan cajwesterbergmäistä, viattoman oloista, mutta jokseenkin triviaalia.
  • Runsasta, mutta hahmotonta. Jotenkin moraalisesti opettavaa. Tuntuu etäiseltä.
  • Hieno muoto, etydimäisiä runoja, havaintojen poetiikkaa. Luontolyriikkaa.
  • Raamatullista, vähän arkista, muistikirjamaista. Hinkatut säkeet. Luontokuvastot hienoja, havainnot tarkkoja.
  • Erilaista, huolellista, ei erityisen terävänäköistä, mutta selvärajaista. Tuntuu liian introverttimäiseltä.
  • Hyvää ja rikasta tekstiä, vähän hajanaista. Aiheet 50-luvn Tampereelta uutisiin ja Euroopan-matkoihin.
  • Kerrostalorunoutta, 60-luku. Sukupolvikokemus ja lainasanat, ajassa elävää tekstiä, mutta ilmaisuvoimatonta. Missä on runouden viisaus?
  • En löydä luvattua kulttuurihistoriaa runoista. Mökkirunoutta. Mammuttiteema on ulkokohtainen.
  • Mikä on asia? Mikä synnyttää nämä runot? Kulttuurihistorianamedrop – teema on kökkö.
  • Harmittavan autobiografista, lapsuusmuistorunoutta, josta en löydä paikkaani lukijana. Tämä ei ole minulle tärkeää.
  • Pidän tästä, parasta mitä hän on kirjoittanut. Viisasta ja maaliinsalöytänyttä, ajankohtaista mutta ei moralisoivaa.
  • Niukkaa, hauskaa, reunahuomiomaista, en löydä teemaa. Vähän muistiinpanomaista tai aforsitista. En tajua sanastoa ja erisnimiä.
  • Ärsyttävän runollista, sanasto kuin jostain kliseiden kirjasta. Runomaista runoa, josta puuttuu ote ja pakottava halu kirjoittaa. Liian pakotonta eli triviaalia.
  • Leikillisiä aforismeja, kielellisiä sanaoivalluksia, ei jää mieleen – tämä ei muuta minua.
  • Rosoa ja nuoruutta, tässä esiintyy runomaailma, jota ei vielä ole läpikirjoitettu. Kömpelyyttä, enkä tajua jääkaappirunoutta muuten kuin normcorena. Normatiivisuus on hyvä lähtökohta, teos on teemaltaan samastuttava.
  • Hyvin motivoitua, teemavetoista ja huolellisesti kirjoitettua. Tää ei tunnu tuoreelta. Uljasta feminismiä, sanoja surulle ja kauneutta.
  • Esimesamainen, rento, varma, avoin, kiinnostava, riittääkö asia? Liikkeelläolo, temaattinen koheesio, ”runokirjamainen”. Poltetut tupakat ihana. Nuoren ihmisen runoja.
  • Puhunnoista rakentuvaa tautofonista, tekstimassamaista ajankuvakokemuksellisuutta, kuin pitkää virkettä jokainen runo. Hieno kirja, taitava, ei kovin koskettava eikä lämmin.
  • Tuntuu ihmeellisen vääjäämättömältä. Muodoltaan koruttoman aforistista, tiukkaa.
  • Ehjää ja rikasta havaintomaailmaa. Ajatuksen syvyys ja leveys tihentyy havaintoihin. Kestää lukemista ja upottaa ajattomuuteen, joka kuitenkin on läsnä. Proustilaisia havaintoja.
  • Taitto kaamea. Selittävä, vuosikertomusmainen, runot homogeenisia, aistimus-luontolyriikka-aforismi. Ei kykene tekemään eroja. Miksi numerointi?
  • Liian päiväkirjamainen, muodoltaan terävä, kirjoitustyö näkyy – mutta tää ei tunnu kirjallisuudelta, painetut muistiinpanot.
  • Aforistista tiedostavaa sosiologista sosiaalipolitiikkaa. Lennokasta ja vitaalia, jotenkin tylsästi änkyrävasemmistolaista. Ajankuvaa.
  • Ekologiarunoutta, jossa havainnot tuntuvat hirveän yleisiltä. Luen tästä lähinnä asennetta. Lyyrilyyrisyyttä.
  • Tää ei ole runoutta, vaan jonkinlaista parodisoivan tautologian moralismia, kankeaa kolumnikieltä säkeistettynä. Demonstroi puhuttua kieltä.
  • Pidän niukkuudesta, kuin pakko olisi kirjoittanut sanat. Ne todistavat yksikön ensimmäisessä asioita, lukija on kuin ulkopuolinen, kuin tämä ei olisi minulle? Teoksen nimi on platku. Luonnonvoimat, fysiikka, en pidä jatkuvasta hengittämisestä.
  • Hajanaista sanailua, jossa elämänpiiri alkaa tavanomaistua nuoren apurahataiteilijan kokemuksiin. Huonolla tavalla sisäänpäin kääntyvää. Keittiönpöytä näkyy läpi.

 

 

 

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.