Punaista ja varsinkin sinistä biotaiteessa

Risto Niemi-Pynttäri | June 26th, 2013 - 10:32

Saattaa olla, että puutarhuri ja kirjailija Karl Foersteria (1874-1970) tullaan arvostamaan biotaiteen klassikkona. Ehkä hänen kehittelemänsä sininen jaloritarinkannus muistetaan vielä paremmin kuin hänen kirjansa. Foerster lopetti kirjailijan työnsä ja omistautui yhteistyölle kukkien kanssa.

Foerster löysi ensimmäiset sinisensä Potsdamissa sata vuotta sitten. Hän työskenteli kärsivällisesti ja vuosikausia täydellisen sinisen jaloritarinkannuksen kehittämiseksi. Tosin ensimmäisen maailmansodan aikana hänen kukkamaassaan pakkoviljeltiin vehnää. Sodan jälkeen hän hahmotti ”tulevaisuuden puutarhaa” Mein Kampfista järkyttyneenä. Hänen delphiniuminsa säästyi Potsdamin pommituksilta ja Foerster sai DDRssa täyden tuen työlleen kukkien parissa.

Sininen on aivan erityinen väri taiteessa. Monilla taiteilijoilla on sininen kautensa, lähes jokaisella on muutama sinisen tutkielmansa. Minimalisteista Yves Klein omistautui joksikin aikaa pelkälle siniselle. Karl Foerster ei hakenut sinistä paletista vaan yhteistyöstä kasvien kanssa, näin häntä voi kutsua biotaiteen edeltäjäksi.

Tällä hetkellä tunnetuin biotaideteos lienee Eduardo Kacin kehittämä petunia nimeltään ”Edunia. Sen vaaleanpunaisessa kukassa on veripunaiset suonet, joissa vaikuttaa Kacin geeni. Siksi kukka on nimeltään ”Edunia.” Kac työskenteli petuniansa kanssa viisi vuotta, kunnes 2008 hän onnistui ja saattoi euforisesti julistaa luoneensa ”uudenlaisen minän, osin kukan ja osin ihmisen.”

Blood

petunia

Kacin innostuneet metaforat ja symboliset liioittelut voi ymmärtää. Silti kukasta ei tule inhimillistä vaikka siihen lisäisi ihmisen geenin, ei vaikka Kac näkee vaaleanpunaista petuniaa katsoessaan oman ihonsa ja verisuonet. Nuo kukkien suonikuviot on nähtävissä monissa petunioissa, eikä niillä ole kuin metaforinen yhteys verisuoniin. Konkreettisella tasolla, biotaiteena, Kacin ”Edunia” voidaankin nähdä taideteoksena, joka on syntynyt yhteistyössä petunia -lajin kanssa.

Aiemmin tällaista kukkalajien kehittämistä on kutsuttu ihmisälyn ylivertaisuutta korostaen kasvinjalostukseksi, jolla on esteettiset tavoitteet:

”The science of heredity when applied to plant breeding, which has as its ultimate purpose the aesthetic appeal of beauty, is a creative art. Instead of words or pigment or tone, the plant breeder works and struggles with factors and forces that have been locked up within the various species of plants he may employ for tens of thousands of years… releasing new forms, patterns and colours.” (Edward Steichen, valokuvaaja ja puutarhuri, 1949)

Jaloritarinkannukset (delphinium) ovat pääosin sinisiä. Googlaamalla paljastuvat kukat hehkuvat näytöllä kuin lasimaalaukset, jopa normaaliakin sinisempinä. (Landscape) with Flowers -näyttelyssä Wienin kasvitieteellisessä puutarhassa Foersterin sininen jaloritarinkannus ei kukkinut. Näyttelyn ohessa julkaistu katsaus kukkien jalostamisen ja taiteen suhteeseen sisältää kiinnostavan Foersteria käsittelevän artikkelin, mutta ohessa oleva kukka on kuvan perusteella lähinnä sinivioletti.

On siis vain kuviteltava, miten sinistä siis oli tämä Foersterin sininen?

Se sininen: tuhansien jaloritarikannusten viljelyn jälkeen, ja vuosien kasvatus- ja kehittelytyön myötä Forester julisti ainakin kolmeen otteeseen saavuttaneensa täydellisen sinisen.

Vuonna 1912 Foerster ilmoitti euforisesti kehittäneensä kukkayksilön: ”Yksikään aikaisempi delphiniumin variaatio ei värissään ole päässyt lähellekään tämän värin puhtautta.”

Silti kymmenen vuoden kuluttua Foerster ilmoitti 1920 uuden sinisimmän jaloritarikannuksen löytymisestä,  hän antoi sille nimen ”Berghimmel”.  Ja taas viidentoista vuoden kehitystyön jälkeen, vuonna 1935, hän ilmoitti päässeensä ideaalille tasolle kukkiensa kanssa:

”Ideaalit delphiniumit ovat tässä. Paremmin sanottuna ideaalit realistiset delphiniumit on nyt saavutettu. Maailman yksinkertaisin asia on tuotu ilmi: puhtaat siniset sävyt, taivaansininen, ruiskukan sininen, yönsininen, jäänsininen, merivihreän sininen saavat oikeutensa olemassaoloon, seuraavaksi purppuran, violetin, ametystin roosan, kvartsin ja opaalin murretut sävyt.”

Yrittäessään luoda täydellisen sinistä jaloritarinkannusta, Karl Foerster hahmotti ohjelmansa jo 1912:

”Kyse on sinistä synnyttävien tekijöiden järjestämisestä. Yhdistämällä kokemus, luonto ja taide muihin luoviin harmonioihin, maailmaa voidaan kehittää sinisen värin avulla.”

Foerster oli metafyysikko, joka uskoi maailman tulevan paremmaksi sinisen myötä. Kemiallisten sinisten maalien käytön sijaan hän ennakoi biotaidetta katsoessaan, että oikeat harmoniat löytyvät jos luonto itse tuottaisi enemmän sinistä.

4 kommenttia

  1. Aleksis Salusjärvi says:

    Biotaide, aivan hemmetin kiinnostava löydös Risto. Koevoluutio ottaa ensiaskeleensa estetiikkaan, maisema joka tästä avautuu, on mykistävä. Olen itse kuvaillut makro-objektiivilla kasvien värejä ja värisävyjä viime päivinä, ja olen jotenkin ihan sisällä tässä jutussa. Olen haltioissani niin yksinkertaisesta asiasta kuin basilikanvihreästä. Se on väri, joka maistuu, väri jolla on biotaiteellinen ulottuvuus.

    Sinisestä: sinistä väriä ei ole kovin helppo saada aikaiseksi ilman synteettisiä apukeinoja. Ammoin sitä tehtiin jauhamalla lasuurikivestä, ja sininen pigmentti oli ylivoimaisesti kaikkein kalleinta väriainetta. Kristillisissä aiheissa sitä on tästä syystä käytetty usein neitsyt marian viitan värinä (raha=pyhyys). Voi vain kuvitella millainen työ on jauhaa korukivestä pigmenttiä.

  2. Päivi says:

    En ole kukkaihminen, mutta väri-ihminen kyllä, ja kukkien paradoksaalisen hieno värimaailma sekä jonkinlainen yhtäaikainen saavutettavuus ja saavuttamattomuus kiehtovat. Värimuunnoksiin pyrkivillä jalostajilla kyse on aivan puhtaasta, itsenäisestä värin tavoittelusta: loistavat kukat miten hienossa väriloistossaan tahansa, kukintovärien hyödyntäminen muuhun kuin silmäniloksi tai jalostajansa kunnianosoitukseksi on suurimmassa tapauksessa miltei mahdotonta. Kasvien varsista, juurista ja lehdistä saa käyttövärejäkin (yleisesti keltaisia ja rusehtavia, muutamista kasveista punaistakin ja indigo-kasveista eri prosesseilla sinistä), mutta kukinnot eivät juurikaan tällaisia käyttövärejä anna. Kukinnoista voi eristää ja on eristettykin värejä, joita aikanaan niitä on käytetty erityisesti (harrastaja-)vesiväreissä. Mutta ruiskukan sinisellä maalattu taivas tai lehdistä puserretuilla vihreillä värjätyt niityt ovat alkaneet haihtua jo auringon ensimmäisistä kosketuksista. Värjäystarkoituksiin tai jämerämpiin keittovalmistettuihin maaleihin kukkivista osista saatuja väriaineita ei ole voinut käyttää, koska suurin osa väriaineista hajoaa keitettäessä.

    Kukkien väritavoittelulla on siis ollut tässä mielessä vain esteettinen merkitys, ja etenkin kukkalajikkeille epäluontaisten värien luominen on saanut ajan mittaan pakkomielteisiäkin piirteitä. Ilmiö ei ole ohi nykyäänkään, kauneuden tavoittelu vain on saanut yhä suuremman mittakaavan ja yhä absurdimpia piirteitä. Tämän päivän musta tulppaani, tavoitelluin kukka – mahdoton mahdollisuus, on sininen ruusu. Nyt kukat ovat maailmanlaajuista kauppatavaraa, joiden patenteissa ja tuotantokaavoissa liikkuu miljoonia – ellei miljardeja. Kyllä: patenteissa. (Geenimanipuloidut) leikkokukat ovat miljoonabisnestä siinä missä lampaanliha tai intialaisten lasten kokoonkursimat jalkapallotkin. Paitsi että nykyään kukat eivät ole vain pelloissa riveinä kasvavia kauniita kukkasia, eivätkä niitä kasvata yksittäiset viljelijät tai perinteiset kukkatalot, vaan kasvatus – tai pitäisikö paremminkin sanoa: tuotanto ja tuotekehittely – on geeniteknologiayritysten hallussa. Sinisten ruusujen markkinajohtaja on tällä hetkellä australialainen biotekniikkayritys Florigene, jonka nimestäkin voi päätellä yhteyden kasveihin ja geeneihin. Sillä on jo useampia tavaramerkittyjä geenimanipuloituja “sinisiä” ruusuja ja neilikoita omassa Florigene Moonseries -tuotesarjassaan. Kirjoittelin viisi vuotta sitten Coloria-blogiin jutun sinisestä ruususta: http://coloria.blogspot.fi/2009/05/sinisia-sinisia-sinisia-ruusuja.html Tuolloin uskottiin, että sinisen ruusun kehittely on lähellä läpimurtoa, mutta Florigenen sivuilla lukee edelleen: “Future home of the blue rose”.

    Kukintojen värin tavoittelun rinnalla kulkee myös kasvivärien tavoittelun tarina, joka on aivan erilainen, mutta ehkä vielä omalla tavallaan paradoksaalisempi. Vaikein väri ei nimittäin ole ollut sininen, eikä edes musta, vaan vihreä. Sitä vihreää, mikä on kasveissa kaikkialla ja mikä kesäisin ympäröi meidät kaikki, on ollut melkein mahdotonta saada kasveista ulos. Kuten sanottua, keltaisia ja ruskean sävyjä saa hyvinkin helposti sekä kasveista että maasta, joskin on vain muutama keltainen kasviväriaine, joka ei haalistu nopeasti. Punaisen kasvivärin tekeminen vaatii aikaa ja vaivaa (mm. mataran juuri), mutta maasta (punamulta) sitä on saanut helposti. Mustaa saatiin hiilestä tai vaatteisiin värjäämälllä useita kerroksia tummia värejä päällekkäin raudan kanssa. Sininen on ollut suomalaisille vähän hankalampi. Kasvimaailmasta sitä saa värimorsingosta, joka kasvaa rannikkoseuduilla, ja jota Euroopassa aikanaan viljeltiin laajalti. Morsingon sininen väriaine on samaa indigoa, mitä myöhemmin saatiin tuotettua helpommalla ja edullisemmalla prosessilla Intiasta (mihin väriaineen nimikin viittaa). Epäorgaanisia sinisiä on saatu erilaisista luonnon kuparia sisältävistä kivistä, kuten suhteellisen yleisestä taivaansinisestä atsuriitista ja harvinaisemmasta syvän sinisestä ultramariinikivestä (lasuurikivi; jota löytyi vain hankalan kuljetusmatkan päästä Afganistanista, meren tuolta puolen – oltra mare; kuljetusmatkan kalleus ja vaarallinen reitti, kiven jauhamisen kommervenkit ja siitä saatavan sinisen syvä väri teki pigmentistä kalliin). Sinisiä kuitenkin osattiin valmistaa kuparista keinotekoisestikin jo Egyptin valtakauden aikoina.

    Vihreää löytyi jonkin verran maalaustarkoituksiin (kuparimalmit, kuten malakiitti tai erilaiset keinotekoiset värit), mutta epäorgaanisia värejä ei voi käyttää tekstiilien värjäykseen. Vihreitä vaatteita varten piti vihreä saada orgaanisesta luonnosta, eikä se ollut helppoa. Ainoa keino valmistaa vihreää oli värjätä sinistä ja keltaista päällekäin. Usein näin saatu väri ei ollut välttämättä kaunein vihreä ja usein myös keltainen haalistui nopeasti ja jätti jälkeensä kauemmin kestävän sinisen. Oikean sävyisen ja kestävän vihreän tavoittelusta tuli keskiajalla teknologiakehitykseen verrattava buumi, jossa suurempi osa yrittäjiä epäonnistui kuin onnistui. Hyvien vihreiden valmistus sekoittamalla värimorsingon sinisestä ja resedan keltaisesta taidettiin muutamissa harvoissa paikoissa, kuten Englannin Lincolnin kaupungissa. Kaupunki oli tunnettu kauniista ja kalliista vihreästä väristään, joka on tallennettu jo kirjallisuuteen: “When they were clothed in Lyncolne grene they kest away their gray”, loilottavat Robin Hood -balladit. Aikalaiset osasivat jo tuosta päätellä, että metsän veikkonen oli rikas aatelismies, koska kenelläkään muulla ei olisi ollut mahdollisuutta päästä käsiksi tuohon keskiajan symboliväriksi nousseeksi vihreään väriin, ei edes iloisilla metsän miehillä.

    Eksyin aika kauas alkuperäisestä aiheesta, mutta sitä se värifanius teettää. Inspiroiduin.

    Coloria-blogin muutamat kukkajutut löytyvät osoitteesta: http://coloria.blogspot.fi/search/label/kukat

  3. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Kiinnostavaa tietoa värien tekemisestä taiteilijalta. Se jatkoi sitä mitä Aleksis jo kertoi sinisen erityisyydestä, ja kääntyi ihmettelemään vihreää – miksi tavallisinta väriä on vaikea saada. Kiitos Päivi.

  4. Maaria Pääjärvi says:

    Kasvimaalla valmiiksi kukkivina taimitarhalta tuodut kukat ovat törkeän värikkäitä vihreää vasten. Kesäkynttilä on sitä, mitä tyttäremme nimittää “ärjypinkiksi”, kesäpäivänhattu on raivostuttavan keltainen. Verenpisaran valkopinkki on sekin rujo vihreää vasten. Asiahan tietysti muuttuu kun kehäkukat ja unikot alkavat kukkia ja muuttavat aikaisemmin vihreän kasvimaan kellanpunaiseksi. Sinistä kukkaa saa etsiä. Sinisiksi laskettavatkin kätkeytyvät (jostain optisesta syystä?) vihreään.

    Kiitos Päiville Coloria-sivustosta, se on ollut yksi lempipaikkojani netissä suunnilleen siitä asti kun eka kertaa käynnistin selaimen.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.