Puutarhojen abc

Tiina Käkelä-Puumala | April 28th, 2014 - 23:14

IMG_4043

Kaikkien uskontojen alku on siemenessä. Jotain sen suuntaista muistan uskontotieteen dosentin Olli Alhon väittäneen joskus luennollaan, joka käsitteli myyttejä. (Tämä oli siis kauan ennen kuin hänestä tuli Yleisradion pääjohtaja.) Kuollut siemen laitetaan maahan, se lepää siellä jonkin aikaa ja syntyy uudelleen, alkaa tuottaa versoa. ”Jos tarkemmin mietitte”, muistan hänen kysyneen, ”niin eikö se ole ihme joka kerta?”

*

Argentiinalaisen kirjailijan Jorge Luis Borgesin alun perin vuonna 1941 julkaistussa tarinassa ”Haarautuvien polkujen puutarha” (El Jardín de senderos que se bifurcan) labyrintin muotoinen puutarha vertautuu ideaan kirjasta, joka olisi samanlainen labyrintti. Erilaiset tarinalinjat haarautuisivat kuten polut labyrintissa ja samalla tavoin kuin kulkija valitsee yhden polun ja jättää valitsematta ne muut, henkilöt Borgesin kuvittelemassa romaanilabyrintissä valitsevat yhden vaihtoehdon toiminnalle samalla kun muut jäävät käyttämättä. Sivuutetut tarinalinjat ovat kuitenkin edelleen olemassa ajallisina mahdollisuuksina, ja ne voivat risteytyä jo valittujen polkujen kanssa ennakoimattomasti, jolloin se joka oli ystävä voi jossain toisessa tarinan vaihtoehtoisista tulevaisuuksista olla vihollinen, elävä henkilö olla kuollut, tai päinvastoin. ”Haarautuvien polkujen puutarha” jäljittelee tyyliltään agenttitarinaa, mutta genre on vain ohkainen kulissi, sillä novellin keskeinen aihe on idea ei-lineaarisesta kerronnasta. Puutarha on tässä metafora loputtomasti laajenevalle alustalle. Borgesin mielikuvitus ja hänen ilmeinen kiinnostuksensa pelaamiseen ennakoi jo abstraktion tasolla kirjallisuuden digitalisoitumisen tuomia mahdollisuuksia: hypertekstiä erityisesti tai nettilukemista yleensä. Linkkejä seuraamalla voi päätyä vaikka minne, palata takaisin ja valita toisin. Borges, joka kuoli 1986 olisi pitänyt verkosta.

*

Chelsean puutarhanäyttely Lontoossa, Chelsea Flower Show, on lajissaan alan suurimpia maailmassa. Se on myös vanhin, sillä näyttelyä on järjestänyt kuninkaallinen kasvitieteellinen yhdistys vuodesta 1862 asti. Näyttely pidetään joka vuosi toukokuussa; yli 500 näytteilleasettajaa, 157 000 vierasta, satoja ellei tuhansia erilaisia kasveja, kymmeniä erilaisia puutarhoja – geometrisia, arkkitehtonisia, kodikkaita, outoja, ekologisia, luonnonmukaisia, spektaakkelimaisia, yksinkertaisia. Haluaisin nähdä sen joskus.

*

Näyttökuva 2014-4-28 kello 22.26.02

Eräs suosikeistani puutarhassa ovat dahliat. Etelässä ne ovat monivuotisia kasveja, mutta ne eivät kestä meikäläistä talvea, joten niiden juurimukulat on joka syksy kaivettava ylös talvehtimaan. Jos tämän vaiheen unohtaa, kuten olen usein unohtanut, löytää talven jälkeen kuokkimalla vain vetistä mössöä juurakon paikalta. Paras säilytyspaikka on pimeässä kellarissa tai varastossa, noin +10 asteessa. Entisaikaan, kun talojen sisälämpötila oli paljon alhaisempi kuin nykyään, niitä saatettiin säilyttää myös sisällä jossain viileässä kamarissa. Keväällä, kun yöpakkaset ovat menneet, dahlian mukulat istutetaan uudelleen maahan. Ne aloittavat hitaan kasvunsa ja puhkeavat kukkimaan vasta elo-syyskuussa, kun kesäkukat ovat valtaosaltaan jo lopettaneet ja muodostavat enää vihreän, hitaasti kellastuvan muurin kukkapenkissä. Tyhjällä näyttämöllä dahlian teatraalinen kauneus pääsee oikeuksiinsa; se kukkii kuin syksyä ei olisikaan.

Dahlia tunnetaan myös nimellä georgiini tai kansanomaisemmin joriini. Kaarlo Sarkia, joka kärsi tuberkuloosista koko lyhyen elämänsä ajan ja, niin luulen, kuolikin siihen, kirjoitti tunnetun runonsa ”Georgiini” (1944), jossa dahlian kukinta rinnastetaan myöhään puhjenneeseen rakkauteen tai rakkauteen kuoleman alla:

 

En ma kysele:”Ikuisesti?”-

ensi yönä jo tulkoon halla!

Hehkun pelotta, tulisesti

niinkuin daalia talven alla.

 

Kuuma, rohkea, kirkas, hellä

olkoon tunteeni kypsä viini,

hehku kuoleman kynnyksellä,

syksyn ylpeä georgiini.

*

Puutarhan näkökulmasta eläimiä on neljää lajia: hyödylliset, haitalliset, ilmestykset ja koristeet. Hyödyllisten (kuten siili, pikkulinnut, leppäkertut, kettu, pöllö, haukka) tärkein ominaisuus on se, että ne syövät haitallisia (myyrät, kaniinit, kirvat, kotilot). Koristeet: betoniset siilit ja sammakot, rautalangasta väännetyt perhoset, kiveen maalatut leppäkertut. Ne ovat joskus kauniita, joskus sietämättömiä rumia ja täysin turhia. Puutarhassa kauneuden pitäisi löytyä mittasuhteista ja katsojan oivalluksesta; ei sinne tarvita mitään söpöä.

Ilmestyseläin voi olla mikä tahansa. Näet sen äkkiarvaamatta puutarhassa aikaisin aamulla tai illansuussa, hätkähdät – mistä se siihen tuli – ja yleensä se on poissa ennen kuin ehdit sanoa mitään, hakea kameraa, kännykkää, viittilöidä muita paikalle: hirvi, peura, ketunpoikanen, mäyrä, kyy, neitoperho.

*

Onko puutarha feminiininen tila? Feminiininen metafora se ainakin on: ensin runouden eufemismi naisten kätketyille ja aidatuille paikoille, joita anatomisesti ei ole kovin monta mutta mentaalisesti sitten sitäkin enemmän. Sitten siitä tuli tapa puhua naisten häpykarvoituksesta, joka on joko trimmattu erilaisiin geometrisiin muotoihin tai sitten annettu kasvaa ns. luonnontilassa. Trimmattu lady garden, kuten amerikkalaiset sitä kutsuvat, on tietysti näyttelyalue, julkista tilaa kaikkein yksityisimmällä alueella – niin julkista, että puutarhan omistaja ja kasvualusta ei itse edes näe sitä kunnolla ilman peiliä.

Mutta jos ajatellaan multaista puutarhaa, niin onko se feminiininen tila? Paha sanoa. Antropologit ovat väittäneet, että viljelyn keksivät metsästäjä- ja keräilykulttuureissa naiset, jotka raskauksien ja lasten hoitamisen takia ja heikommin ravittuina pysyttelivät paikallaan juuri niin kauan, että oppivat huomaamaan siemenen putoamisen ja itämisen välisen yhteyden; siksikö kaikissa hedelmällisyyskulteissa on aina tarvittua naisia satoa varmistamaan? Minusta puutarha ei palaudu sukupuoleen tai edes seksuaalisuuteen; tämä on liian antroposentrinen näkökulma tilaan, jossa kasvamisen, siementämisen, sikiämisen, parittelun, kuoleman ja maatumisen prosessit ovat koko ajan käynnissä.

*

Näyttökuva 2014-4-28 kello 22.40.17

Kasvien istuttaminen ja viljely kansalaisaktivismina: guerilla gardening. Guerillapuutarhuri tunkeutuu alueille, joita ei ole tarkoitettu viljelyyn, kuten puistoihin, ylijäämämaalle joka on jäänyt kaavoituksen ulkopuolelle tai aiemmin hoitamattomalle yksityisalueelle ja istuttaa sinne kukkia ja syötäviä kasveja. Guerillapuutarhuri kyseenalaistaa ja määrittelee toiminnallaan uudelleen ne säännöt ja sopimukset jotka ohjaavat suhdettamme maahan: tämä on hyötyä varten, tämä on virkistyskäyttöön, tämä on yksityistä, tämä on yhteistä, tämä on ylijäämää. Ihmisen suhde maahan on poliittinen kysymys, on aina ollut.

*

Syötävistä puutarhan kasveista käytetään nimitystä hyötykasvit. Ilmaus pitää sisällään vastakohtaisuuden, jota ei kuitenkaan sanota koskaan ääneen, koska sille ei ole nimeä: ensin ovat ne toiset kasvit, joita kasvatetaan niistä saavan hyödyn vuoksi, ja sitten ovat ne toiset, joita kasvatetaan tai annetaan kasvaa niiden kauneuden tähden. Jako hyötyyn ja kauneuteen on puutarhassa kuitenkin kestämätön. Syötävät kasvit ovat usein hyvin kauniita, ja syömäkelvottomat voivat olla vaatimattoman näköisiä kasvipenkin täytteitä, joita käytetään vain antamaan volyymiä. Ja mikä oikeastaan on hyötykasvi? Pelkästäänkö tilli, persilja, porkkana, lehtisalaatti? Ruusun terälehtiä ja voikukkia voi ripotella salaattiin ja syödä, maanpeitekasvina paremmin tunnettu kangasajuruoho on timjamin eli tarha-ajuruohon metsäläisversio, mutta maistuu samalta ja sitä voi käyttää samalla tavoin. Vuohenputkea moni pitää pelkkänä rikkaruohona, mutta keskiajalla munkit viljelivät sitä lääkeyrttinä.

Liettualaissyntyinen, aikuisena Yhdysvaltoihin muuttanut Ann Wigmore sairasteli usein sekä lapsena että aikuisena ja huomasi paranevansa aina eläviä kasveja syömällä. Keski-ikäisenä, eronneena ja taas sairaana hän päätti syödä loppuelämänsä kypsentämättömiä kasviksia ja käyttää aikansa elävien kasvien terveysvaikutusten tutkimiseen. Muun muassa vihreitä ruohoja ja vehnänorasta syömällä sekä niistä tehtyä mehua juomalla Wigmore parani syövästä ja hänen harmaantunut tukkansa muuttui takaisin tummanruskeaksi. Havainnoista kasvoi lopulta 1970-luvulla kokonainen raw food –elämänfilosofia.

*

Jakaminen on puutarhanhoidossa olennaista eikä tämä tarkoita pelkästään sitä, että puutarhurit jakavat keskenään siemeniä ja taimia, neuvoja ja työkaluja. Puutarhuri elää kulutuksen ja vaihtotalouden alueilla samanaikaisesti. Kaikkea saa rahalla, mutta puutarhan voi kasvattaa myös kokonaan ilman rahaa – vaihtamalla ja keräämällä kasvien siemeniä, versoja, taimia, kukintoja ja juurakoita, ruokamultaa. Ylijäämä laitetaan puutarhoissa yleensä kiertoon niin että muutkin saavat. Taimia tulee liikaa, kasvit villiintyvät niin että niitä pitää harventaa, satoa tulee kasvimaalta ylettömästi. Hyvänä omenasyksynä ihmiset tuputtavat toisilleen omenoita; niitä riittää jopa portinpieleen ohikulkijoille jaettavaksi. Kärsivällinen puutarhuri kasvattaa omenansiemenestä itselleen puun. Myös maassa kasvavia kasveja pitää aika ajoin jakaa, jotta niiden kasvu ei näivety: monivuotisten kasvien juurakko kaivetaan ylös maasta, jaetaan kahteen tai useampaan osaan ja uudet osat istutetaan uudelleen eri paikkaan kasvamaan. Toimenpiteen seurauksena kasvu kiihtyy ja tuloksena on parin vuoden kuluttua kolme yhtä suurta kasvia kuin mitä alkuperäinen oli.

Tuottojen kasaaminen yli oman tarpeen olisi puutarhassa mieletöntä: siemenet menettävät itävyytensä parissa vuodessa jos niitä alkaa panttaamaan, taimet joita ei harvenneta tukehtuvat kaikki eivätkä kasva täyteen mittaansa, sato mätänee jos sitä ei käytetä.

*

Kivet eivät perinteisessä japanilaisessa puutarhassa ole mitä tahansa koristeita, vaan ne on asetettu tarkasti paikalleen tiukkojen sääntöjen mukaisesti. Puutarhassa tulee olla sekä horisontaalisesti asetettuja kiviä että vertikaalisesti asetettuja, kuitenkin niin, että edellisiä on hiukan enemmän kuin jälkimmäisiä. Toiset kivet suuntautuvat ylöspäin, toiset alaspäin, jotkut jäljittelevät maassa makaavaa koiraa tai muuta eläintä, lammessa makaavat sammaloituneet kivet meren saaria kasvillisuuksineen, rinteessä makaavat sileiden pikkukivien vanat virtaavaa vettä. Zeniläinen meditaatiopuutarha, karesansui, rakennetaan pelkästään hiekasta ja kivistä.

*

Puutarhaa voidaan sanoa luonnonmukaiseksi, mutta luontoa se ei silti ole. Puutarha on erotettu toisaalta peltomaasta, joka on tuotantoaluetta, toisaalta erämaasta, jossa ihminen on usein vain vieras ja käymässä. Puutarhan samoin kuin viljelysmaankin olemassaolo on edellyttänyt pitkälle erikoistunutta työnjakoa ja paikallaan pysymistä. Puutarha on suljettu tai ainakin jollain tavoin luonnosta erotettu tila, kultivoitu, kulttuurinen (latinan cultura tarkoittaa juuri viljelyä). Puutarha pysyy yllä vain jatkuvalla hoitamisella; muuten se metsittyy ja heinikoituu. Nurmikot alkavat kasvaa sammalta, pajut ja leppä tunkevat omenapuiden lomaan, rusakot syövät salaatit kasvimaalta, myyrä ja toukat porkkanat. Miksi luonnosta pitää erottaa paikka, jossa voimme toteuttaa ihannettamme luonnonmukaisuudesta tai muokata luontoa mieleiseemme muottiin? Puutarhanhoito on taistelua jonkin ideaalin puolesta jota puutarhuri ei itsekään oikein ymmärrä.

*

Monivuotiset puutarhakasvit tunnetaan myös nimellä perenna. Latinan perennis– sana oikeastaan sanoo kaiken: ikuinen. Lajike, joka kukkii keväästä kevääseen ja vaikka sen osat tuhoutuvat, organismi tai laji itsessään ei koskaan jos se saa kasvaa rauhassa. Ikuisuus konkreettisena, ei abstraktiona. Vaatimattominkin perenna, kuten joka paikkaan leviävä maahumala tai pieni idänsinililja joka kukkii sinisinä mattoina keväisin voi elää kauemmin kuin sinä. Mieti sitä.

*

Puutarhaa varten ei tarvitse omistaa maata. Ainoastaan uusi puutarha vaatii rahaa, koska multa ja maanrakennusaineet maksavat. Tai ehkä tämäkin on rakennuslehtien, puutarhakirjojen ja suurten keskusliikkeiden meille syöttämä valhe. Suomessa ajatellaan, että jokainen tarvitsee parisataa neliötä omakotitalon pihaa tai puolet siitä rivitalossa voidakseen edes ajatella puutarhan laittamista. Ei tarvitse. Monissa tiuhaan asutuissa maissa, kuten Englannissa, ihmisillä voi olla vain muutama neliö maata ulko-ovensa edustalla tai takapihallaan, ja sinne he rakentavan miniatyyripuutarhan. Puutarhan voi rakentaa parvekkeelle tai katolle: mihin tahansa missä on lämpöä, valoa ja vettä saatavissa voi asettaa istutuslaatikon tai muutaman ruukun. Siitä se lähtee.

*

Kiiltävälle paperille painetut sisustuslehdet saavat minut voimaan pahoin ja yleensä välttelen niitä. Ne tuntuvat olemuksellaan huutavan esteettisiä ihanteita, joihin minulla ei ole aikaa, tahtoa eikä rahaa. Kuvat vitivalkoisen ja rosterin hallitsemista keittiöistä ja huomiovärein ladatuista olo- ja makuuhuoneista särkevät silmiä. Ei sillä etten arvostaisi viihtyisyyttä. Muutaman vuoden välein saatan hankkia uudet verhot, joskus matonkin. Joskus ostan kukkia maljakkoon ihan vain huvikseni. En mitenkään ylenkatso ihmisiä, jotka uhraavat huomattavan paljon aikaa ja energiaa rakentaakseen asunnostaan mieluisen: vaeltavat kirpputoreilla ja huutokaupoissa, etsivät netistä juuri sitä oikeanlaista kuultomaalin sävyä, Sarpanevan maljakkoa, antiikkitapettia tai nojatuolia, jonka jälkeen koti olisi harmoninen hyvän olon ja uusiutumisen keidas eikä sanomalehtien, roskien, tyhjien pullojen, pölyn, paistinrasvan, kissan- ja koirankarvojen, vanhentuneen maidon, hukassa olevien tavaroiden, kaaoksen ja järjestyksen välisen loputtoman taistelun paikka.

Sen sijaan puutarhalehtiä luen ilokseni, vaikka pari vuotta vanhojakin. Että joku kasvattaa kahtakymmentä erilaista mehikasvia! Keltaisia vadelmia! Valkoisia tai munakoison värisiä tomaatteja! Saa viiniköynnöksen kukkimaan kasvihuoneessa, tai sitruunapuun! Löytää autiotalon pihasta satavuotiaan ruusupensaan! Rakentaa japanilaisen puutarhan Helsingin Roihuvuoreen tai Seinäjoelle!

*

Rhododendronin eli alppiruusujen sukuun kuuluu noin 1000 lajiketta, joista vain murto-osaa voi kasvattaa Suomessa. Alppiruusu on vaativa puuvartinen perenna, joka tarvitsee happaman kasvualustan ja puolihämärän kasvupaikan, yleensä jonkun havupuun juurella. Siksi ne yleensä istutetaan puistomaiseen, isoon puutarhaan. Yhdistelmä on hätkähdyttävä: keskellä tyypillistä suomalaista kuivaa mäntykangasta kasvaa eksoottisen värisiä kukkia tuottava, trooppisen näköinen pensas.

Näyttökuva 2014-4-27 kello 23.59.13

*

Siemenviljan tuotanto ja myynti halutaan monopolisoida EU-alueella. EU:n komissio esittää lakia, jonka mukaan kaikki myytävät siemenviljat tulee rekisteröidä ja niiden myyntiä varten tarvittaisiin erityinen lupa. Esitystä perustellaan ruoan turvallisuudella. Esitys aiheuttaisi toteutuessaan kalliin ja raskaan järjestelmän, jossa myytävien siementen rekisteröinti ja myyntilupa voisi maksaa tuottajalle jopa 10 000 euroa. Tämä lopettaisi maatiaiskasvien siementen myynnin miltei kokonaan, koska näitä siemeniä tuottavat yleensä pienet yritykset, joilla ei ole mahdollisuutta maksaa kalliita lupamaksuja. Sen sijaan geenimanipuloituitujen kasvien siemeniä tuottavat kansainväliset suuryritykset, kuten Monsanto, saisivat käytännössä monopolin siemenviljan myyntiin ja viljelykasvien diversiteetti kärsisi. Monsanto on tunnettu siitä, että se kehittää geenimuunneltuja kasveja, jotka kestävät yhtiön omat tuholaismyrkyt. Maatiaislajikeet, kuten vaikkapa tattari, jota on täällä kasvatettu vuosisatoja, muuttuisi ilman rekisteröintiprosessia lainsuojattomaksi. Sen siemeniä ei saisi myydä, vaihtaa eikä edes lahjoittaa toiselle viljelijälle. Adressi komission lakiesitystä vastaan löytyy mm. täältä ja täältä.

*

Alan Titchmarsh on brittien tämän hetken kuuluisin tv-puutarhuri. Olen katsonut Titchmarshin How to Be a Gardenersarjan läpi pari kertaa ja katsoisin varmaan vielä uudestaankin. Alanin loputon optimismi saa uskomaan, että surkean näköisestä rutikuivasta pihasta voi saada vehreän oasiksen kun vain tietää mitä pitää tehdä. Yleensä en nimittäin tiedä, joten on jotenkin terapeuttista katsoa puolen tunnin mittaista brittiläistä puutarhaohjelmaa, jossa ongelmat ratkeavat kerta toisensa jälkeen. Samaa yritetään tietysti suomalaisissakin vastaavissa ohjelmissa, mutta jotenkin ne eivät onnistu tavoittamaan Alanin tarttuvaa intoa ja vilpittömyyttä, vaan vaikuttavat pelkästään tekopirteiltä. Tämä on tietysti illuusio, sanotte. Ammattitaitoisen tv-esiintyjän pitääkin olla vilpittömän tuntuinen ja vakuuttava, sanotte. Ehkä niin, mutta neuvottomia puutarhurinaisia on briteissäkin varmasti paljon, sillä ihan tavallisen näköisellä Titchmarshilla on vahakuva Madame Tussaudin vahakabinetissa ja tarinan mukaan se pitää puhdistaa huulipunasta kahdesti päivässä.

 *

Italian al fresco tarkoittaa ulkona olemista, paljaan taivaan alla; ulkoilmassa syömistä, ulkona elämistä. Siis silloin kun se on oma valinta. Puutarhureita yhdistää nomadeihin ja maatyöläisiin se, että kaikki joutuvat pakostakin olemaan paljon ulkona. He ovat tietoisia maasta, jonka paino tuntuu jaloissa iltaisin ennen nukkumaan menoa, he ovat tietoisia auringosta ja tuulesta, jotka polttavat ihoa. Aina löytyy suoja tai katve, mutta sieltä käsin ei voi tehdä kovin paljoa, vaan hetken päästä on lähdettävä taas paljaan taivaan alle, kantamaan, kaivamaan, vierittämään, repimään irti maasta.

Mutta puutarhanhoito ei tietenkään ole pelkkä hyväosaisten harrastus – niiden, jotka kykenisivät myös ostamaan ruokansa. Kasveja viljellään myös välttämättömyydestä. Tai ainakin meidän pitäisi. Risto Isomäen trillerissä Sarasvatin hiekkaa (2005) pohjoinen pallonpuolisko heiluu ekokatastrofin partaalla, ja päähenkilö huutelee ohjeita ihmiskunnalle: opetelkaa kasvattamaan itse ruokanne!

*

Puutarhan vuosi alkaa helmi-maaliskuussa kun lunta on vielä maassa. Puutarhuri inventoi siemenvarastonsa edelliseltä syksyltä, selaa siementen myyntikuvastoja ja miettii mitähän taimia tänä vuonna kannattaisi laittaa kasvamaan. Vuosi loppuu siinä vaiheessa kun routaiseen maahan ei saa enää mitään istutettua; yleensä loka-marraskuussa, leutoina alkutalvina tätä myöhemminkin.

Lumen sulaessa esiin paljastuvat kasvit alkavat heti tehdä uutta vartta tai silmuja. Kasvit kasvavat talvellakin, hitaammin vain, tai valmistelevat maan alla uutta. Suuri osa yksivuotisista kasveista on luontaisessa elinympäristössään monivuotisia, mutta ne muuttuvat jalostettaessa yksivuotisiksi eli unohtavat kykynsä lisääntyä. Tämä on hinta siitä, että niitä voidaan kuljettaa kauas luontaisen elinympäristönsä ulkopuolelle pohjoiseen. Tomaatti, unikko, basilika, rosmariini, korianteri.

Oma havahtumiseni puutarhani asioihin tapahtuu yleensä maaliskuussa, kun valon lisääntyessä linnut aloittavat soidinmenonsa. Lintujen äänet kevätiltana: siinä on jotain läpitunkevan, väkivaltaisen kaunista.

*

Käsityksissämme onnellisuudesta on usein sitten kun –rakenne: sitten kun tämä on ohi, sitten kun saan sen, sitten kun pääsen sinne. Puutarhassa tajusin tällaisen ajattelun haihtuvan ja olevani onnellinen hetkessä. Ulkonaisesti ei välttämättä tapahtunut kovin paljoa. Oli istutettu joitakin siemeniä, kärrätty multaa, ladottu pieniä ja isompia kiviä, käännetty komposti, korjattu pari kourallista hehkuvan punaisia kirsikoita puusta. Työmaana se ei loppuisi koskaan. Minä en mahtaisi sille mitään, mutta se mahtoi minulle.

Elokuun hiostavina öinä makaan joskus nurmikolla selälläni peiton päällä ja katselen tähtiä. Kevään ja alkukesän valoisuudessa tähdet katoavat hetkeksi näkyvistä kunnes palaavat takaisin kesän lopussa. Tähtitaivaan katselu tässä asennossa kääntää havaintoperspektiivin erikoisella tavalla ympäri. Yhtäkkiä taivas ei olekaan yläpuolellani ja minä alhaalla, vaan itse tunnen olevani ylhäällä ja katsovani alas kohti tähtiä; yötaivas muodostaa syvyyden joka huimaa, ilman painovoimaa sinne voisi pudota. Jos katsoo tarpeeksi kauan, näkee satelliitin kiertävän rataansa tai meteorin palavan nopeasti ilmakehässä. Elokuussa puutarha on jo hiljaisempi kuin kesällä kun lintujen ja hyönteisten äänet ovat harvenneet. Puutarha on silloin kostea, mietiskelevä, sisäänpäin kääntynyt.

 

 

 

 

 

 

 

7 kommenttia

  1. Ripsa says:

    Tuo kuva missä parkkipaikka ja seinän graffiti muodostuvat vähin erin kuvaksi puutarhasta on hyvä kehotus. Suomalaisilla voisi alkaa olla sen verran kansalaisrohkeutta, että autoilta voitasiin ruveta raivaamaan tilaa puutarhoiksi.

    Hyvää syötävää ja herkullista katseltavaa tarvitaan paljon enemmän kuin autoja. Mutta ehkä liikettä tuohon suuntaan jo on. Tuntuu hirveän pahalta se, että puutarhat ovat yksityisiä. Kuten Arvid Järnefelt sanoi: Maa kuuluu kaikille! (1906).

    • Tiina Käkelä-Puumala says:

      Yleensä guerillapuutarhurit ovat tehneet istutuksia sellaiselle yksityismaalle, joka on jätetty hoitamatta, tai juuri nk. jättömaalle, joka on jäänyt kaavoituksen ulkopuolelle. Harva ehkä haluaisikaan lähteä puistojen kukkaistutuksia tuunaamaan. Koko termi ylijäämämaa tai jättömaa kuulostaa arrogantilta. Se on sellaisen kulttuurin tuote, jossa maa määrittyy ihmisen tarpeista (tai niiden puutteesta) käsin.

    • Tiina Käkelä-Puumala says:

      Samaa mieltä noista parkkipaikoista. Suomessa julkinen tila on liian usein suunniteltu autoilijan perspektiivistä, ei kävelijän tai pyöräilijän.

  2. Riikka says:

    Hieno huomio tuo perennis-yksityiskohta. Olen yrittänyt valita tomaattien ja yrttien viljelyn lomassa myös perennoja puutarhaani. Juuri tuo ikuisuus saa harkitsemaan.

    Guerilla gardening on yksi viehättävimmistä kansalaisaktivismin muodoista. Sitä on vähän paha kritisoida, kun sen seuraamukset ovat niin syötäviä.

    Ja japanilaiset puutarhat, voi, jotka olivat alunperin pyhäkköjä sittemmin runoja. Pidän siitä, että jokaisessa niistä on järvi tai lampi, saari, kiviä, vesiputous,joki tai puro ja puita. Se, että elementit voivat olla esillä joko konkreettisesti tai kuvainnollisesti, tuntuu siirtävän puutarhan kirjallisuuden maailmaan.

    Olen viettänyt yhdessä Japanilaisessa puutarhassa valtavasti aikaa ja muutkin niistä tuntuvat ihmeellisen tutuilta, koska ne rakentuvat samoille elementeille.

    Tuttua: “Kukkula- ja lammikkotyyli on yleisin. Tällaisessa puutarhassa on lampia tai järviä kuvaamassa merta sekä veden keskellä kukkula kuvaamassa saarta. Joskus lammikoissa kasvatetaan myös karppeja.”

    Samoin tämä: “Kierreltävässä kävelypuutarhassa (kaiyū-shiki) polku kiertää lammikkoa, jotta näkymiä voidaan ihailla myös veden kuvajaisina. Lisäksi polun varrella on yllätyksiä, koska ideana on, ettei puutarha ole nähtävissä kokonaan, vaan jokainen polun käänne aukeaa uuteen näkymään.”

    Jaan myös kokemuksen siitä, että puutarhanhoito on niitä harvoja asioita, joiden lomassa todella rauhoittuu. Kasvit kasvavat, siinä sivussa voi yrittää vähän touhuta jotain.

    Ja totta, puutarhaa voi tosiaan rakentaa kuin tekstiä, jonka elementit voivat olla konkreettisia tai vertauskuvallisia ja joka avautuu jatkuvasti uusiin näkymiin. Kiitos muistutuksesta.

    • Tiina Käkelä-Puumala says:

      Japanilainen puutarha on ikään kuin konkreettinen ja symbolinen samanaikaisesti: puutarhan elementit ovat toisaalta pelkkiä objekteja, toisaalta ne ovat merkkejä jostain muusta. Ja puilla ja kasveilla on japanilaisessa puutarhassa myös maagisia funktioita: niitä pitää esim. sijoittaa tiettyihin ilmansuuntiin suojaksi pahoilta hengiltä ja puutarhurin menestykseksi. Olen käynyt vain pari kertaa paikassa, jossa puutarhassa on japanilaisia aiheita, mutta en koskaan oikeassa japanilaispuutarhassa (tässä taas yksi puutarhoihin liittyvä haave eli nähdä joskus esimerkiksi Kioton kuuluisa Ryoan-Ji -zenpuutarha). Laihana lohtuna voisi toimia netistä tilattava pöytämalli kivipuutarhasta. Niissä on pikkuiset haravat hiekkakuvioiden tekemiseen ja kaikki.

      Puutarhan vaikutuksesta mielentilaan en tiennyt enkä osannut edes arvata mitään ennenkuin olin pari kertaa sen kokenut. Täydellinen keskittyminen vain siihen mitä on tekemässä juuri sillä hetkellä. Saman kokemuksen voi tietysti saada monesta muustakin asiasta. Mutta yhteistä niille on se, että ne ovat käymässä aina vain harvinaisemmiksi.

  3. Hirlii says:

    Kiitos, ihana teksti. Olen makustellut tätä todella pitkään. Tämä on hidasteksti.

    Puutarhalehdet (eivät kaikki) ovat parhainta lukemista mitä käsiinsä saa. On nyt ihan pakko mainita: menkää kirjastoon ja ostakaa talteen vanhat puutarhalehtien vuosikerrat, niitä voi lukea vaikka olisivat miltä tahansa vuosikymmeneltä. Kirjastot poistavat vuosittain lehtien vuosikertoja ja niitä voi ostaa isohkon nipun eurolla tai kahdella.

    Sain äskettäin ison nipun sukuni ”somekirjoituksia”, käsinkirjoitettuja kirjeitä, 1900-luvun alusta lähtien tuonne sota-aikoihin asti. Suomi oli hyvin maatalousvaltainen yhteiskunta silloin ja maaseudulla elävät lähettivät jauhoja ja kaupungeissa asuville. Ruoka, jota oli ylipäätään, jaettiin.

    Hyppy. Tänne 2000-luvulle.

    En tiedä, mutta onko mieleesi, Tiina K-P, tullut Habermanin ”female-masculinity”-teoriat? En ole ihmisenä erityisen teoreettinen, mutta ihan pinnallisesti jo tämä sanapari liittyy minusta nimenomaan nykynaisen puutarhanhoitoon, koska siinä on mukana raju fyysisyys ja irtiotto sosiaalisesti rasittavista, liian kuormittavista roolikuvioista. Entisinä aikoina, maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa, tämä oli usein aivan toisinpäin: nainen oli alistettu hyötypuutarhanhoitaja (en ole ihan varma isoäideistäni, minulla on lapsuuden muistikuvia toisesta isoäidistäni ja kuinka hän kaiken raadantansa keskeltä vain poistui paikalta ja kun katselin lapsen silmilläni häntä, minusta aina tuntui että hän olivat hyvin onnellinen kasviensa kanssa, jollakin erityisellä, hyvin salaperäisellä tavalla.)

    Puutarhanhoidossa minulla on erilainen merkityssuhde kuin äidilläni, joka on syntynyt 1930-luvulla. Pienenkin puutarhan/palstan hoitamisessa on minulle läsnä jokin hurja ja villi, täysin kesyttämätön, ja siten hyvin vapaa todellisuuskokemus joka tulee todeksi, hyvin kehollisessa suhteessa luontoon ja maahan. Aivan kuten kirjoitit: johonkin ikiaikaiseen.

    Sipulin ja perunan hinta kaupan hyllyllä on aika pieni, siihen nähden miten ison työmäärän tekee ennen kuin ne ovat kotona ja syötäviä. Palstalla kaikki on niin kovin totta, koko ajan. Maa ja sää ovat tärkeimmät puheenaiheet. Se on hyvin konkreettinen sekä samanaikaisesti jokin hyvin arvaamaton todellisuuskokemus joka yhdistää yllättävällä, mutta myös hyvin syvällä ja hyvin merkityksellisellä tavalla aika erilaisiakin ihmisiä toisiinsa, jopa vuosikausiksi.

    Kiitos paljon tuosta eu:n siemendirektiivi ”hulluudesta”. Otin osaa jo jokin vuosi sitten yhteen, samankaltaiseen vetoomukseen perinteisten lääkekasvien puolesta, joiden vapaata kasvatusta haluttiin rajoittaa. Tää on niin viheliäinen systeemi koko EU, siltä tuntuu toisinaan. Aika usein.

    • Tiina Käkelä-Puumala says:

      Kiitos että jaksoit lukea. Tuo hidasteksti on osuva sana, tavoittelin tosiaan sellaista ei-juonellista esseetä.

      Female masculinity -termiä en tunne, ja ylipäänsä minulla ei ole tästä puutarha-sukupuoli -suhteesta mitään kovin analyyttistä sanottavaa, vaikutelmia vain. Menneiden vuosikymmenien kotiin sidotuille naisille puutarhan tai kasvimaan hoito saattoi olla eräänlaista sisäistä maanpakoa – pakoa johonkin omaan tilaan, joka kuitenkin oli kiinteästi kodin piirissä. Mutta puutarhureissa ja harrastelijaviljelijöissä on aika tasaisesti molempien sukupuolien edustajia, joten siksi se ei ole pelkästään naisten aluetta. Intohimo aiheeseen ei kysy sukupuolta.

      Tuosta oman ruoan kasvattamisesta vielä: kuten jokainen sitä harrastanut tietää, siinä ei taloudellisesti voita kuin satunnaisesti. Mutta itse kasvatettuun ruokaan sisältyy paljon merkitystä. Olen joskus todennut, että itse kasvatetun ruuan syöminen on miltei metafyysinen kokemus, niin paljon siihen on sidottu työtä ja toiveita. Ja se maistuu vielä helkkarin hyvältä.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.