Rakkaudesta… mihin?

Maaria Ylikangas | June 8th, 2013 - 17:25

Sarjassa Angry Boys räppäri S.mouse (Chris Lilley) kertoo kappaleesta “Slap My Elbow. “Teen hiphopissa jotain aivan vallankumouksellista. Hän puolustautuu kriitikoilta, jotka syyttävät häntä hiphopin turmelemisesta ja purkkamusiikista. Ralli vetoaa kuulijaan vain huonouttaan, sen esittäjä on rasittava ja typerä, sitä kaupusteleva musiikkiteollisuus on selkärangatonta ja häikäilemättömän opportunistista. “Koko urani aikana en ole nähnyt yhtä lahjakasta nuorta miestä, sanoo manageri. “Ajatelkaa. Kundi käskee läpsiä kyynärpäitä. Huikeaa.

*

Angry Boys on “mockumentary”, dokumentin tapaan tehtyä fiktiota. Australialaiskoomikko Chris Lilleyn hampaissa on tuotteen rakentamisen prosessi musiikkiteollisuudessa, mitä tapahtuu kun idiootista – joka on silti ihminen – yritetään tehdä brändi.

Kirjoja tuottavan sisältöteollisuuden haara, kustannusala, näyttää hallitsevan julkisuutta samaan tapaan. Helsingin Sanomat julkaisi jutun (5.6.2013) Salla Simukan Lumikki-trilogian rakentamisesta. Kirjallisuusagentit ja markkinointiosastot puuhaavat myyntiin kirjapakettia, jonka ydin on mitäkuinkin tässä: “Lumikki-kehyksestä versoi Simukan päässä raflaava värimaailma: valkoista, punaista, mustaa”.

Ettäkö valkoista, punaista ja mustaa? Alkuperäisessä Lumikki-sadussa tytön iho on valkea kuin lumi, hiukset mustat kuin eebenpuu ja hänen poskensa hehkuvat veren punaa. Kirjojen kansisuunnittelussakaan värimaailma ei ole raflaava – pelkkä vilkaisu kirjakauppaan osoittaa sen. Millainen kansi olikaan Stephenie Meyerin Twilight-kirjoissa? Kyllä – musta, valkoinen, punainen.

*

Agentit ovat kirjamaailman pörssimeklareita. Mukana on aimo annos Wall Street -romantiikkaa: käännös- ja kustannusoikeuksia myydään puheiden perusteella. Simukan agentti Elina Ahlbäck puhuu HS:n haastattelussa simppelistä asiasta: tuotteeseen pitää uskoa. Agentti ei saa olla hitustakaan epävarma myymästään tavarasta, vaan täytyy suhtautua intohimoisesti ja innostuneesti kirjaan, oli se sitten vasta tuotantovaiheessa tai jo olemassa. Myyntityö perustuu tällaiseen rakkauteen ja kirjauskoon.

Jänniä tarinoita kirjakauppa on pullollaan. Toinen toistaan vähemmän puoleensavetäviä. Kun tuntee sen krapulan kovakantisesta kirjasta, joka on sisältä yhtä tyhjä kuin se oli agentin vielä kaupitellessa sitä kansainvälisillä kirjamessuilla. Viihdebisnestä, kyllä! ja järjetöntä haaskausta. Ammattimanagerien lauma kauppaamassa kyynärläpsyä mahdollisimman monille.

S.mouse joutuu pulaan, kun hän alkaa tehdä lapsekkaan transgressiivista musiikkia kapinoidakseen levy-yhtiön komentelua vastaan. “Poo on You”  vielä annetaan anteeksi, mutta “Grandmother Fucker” on liikaa. Manageri sanoutuu irti artistista, joka on omin luvin mennyt julkaisemaan netissä omatoimisesti tekemiään videoita. Vaivoin luotu brändi on kirjaimellisesti paskana poliisiauton konepellillä.

Lilleyn parodia ei esitä mitään järisyttävää. S.mousen ympärille koottu tarina näyttää ihmisiä, jotka ovat anteeksiantamattoman naurettavia yrittäessään kaupitella jotain (S.mousen lyriikka “put my butt on your face and poo on you” kuvaa varsin tarkasti koko alan toimintaa). Totuus, sitoutuminen yhteistyökumppaneihin ja musiikki taiteena eivät lainkaan askarruta sisältökauppiaita. Ihan sama juttu kaikkialla. Yksi keksii kyynärläpsyn potentian mockumentaryssa, tässä autenttisessa maailmassa joku keksii liimata vihaisen linnun kuvan kaikkialle ja kutsua sitä innovaatioksi. Ja joku toinen saa päähänsä, että punainen, musta ja valkoinen voisivat olla tosi raflaava yhdistelmä kun kerran oli Lumikista puhe.

*

Kirjabisnes selittää itsensä näin: hyviä kirjoja halutaan julkaista, koska ihmiset haluavat lukea. Se on kulttuurin ylläpitämistä. Monimuotoinen kustantamo tekee bestsellereitä ja marginaalisia nimekkeitä, edellisten tuotoilla kuitataan jälkimmäisten tappiota. Teokset, ja ennen kaikkea kirjailijat ovat investointeja. Kirjabloggarit, jotka kirjoittavat tehokkaaseen tahtiin ja monesti suopeasti kirjoista, ovat hyvä juttu kirja-alalle ja kirjailijoille, koska kirjablogijulkisuus on yleensä pelkkää plussaa, kun taas kriitikot ovat tikkuna lihassa – kuten tämäkin teksti todistaa.

Kustantajat näkevät kirjablogit markkinointipaikkoina. Antti Bergin Nyt-liitteeseen kirjoittama juttu vahvistaa käsitykseni asiasta. Sen mukaan “kirjabloggarit ovat kustantamoiden uusia bestiksiä”. Käytännössä kirjabloggarit antavat kasvot ja äänen lukemiselle ja pysyvät paremmin uutuusmarkkinoiden tahdissa kuin perinteinen media. Lukeminen on sosiaalinen ja hauska harrastus. Tämä on oleellinen havainto, kun kirjoja ei voi enää markkinoida sivistyksen nimissä. Kirjabloggarit ovat lojaaleja kirjallisuudelle ja siten kirjoille ylipäätään.

Parhaassa mahdollisessa tapauksessa kirjabloggarit pystyvät hoitamaan riittävällä tarkkuudella yksittäisten kirjojen arvostelemista ihan yhtä hyvin kuin kriitikot. Jos olisi realistista ajatella työnjaon syntymistä, minä ainakin mielelläni keskittyisin isompiin linjoihin, tarkempaan lukemiseen kuin kirjoittaisin lyhyitä arvosteluita kaikesta mahdollisesta (kuten oikeastaan teenkin). Kuitenkin on luultavaa, että sekä kustantajat, kirjakaupat että arvosteluja julkaisevat mediat hyödyntäisivät kirjabloggareiden työtä sumeilematta. Kaikilla ei ole kivaa, vaikka kaikki haluaisivat niin kuvitella.

Kirjallisuusmaailma on ihan oikea maailma. Täällä käydään kauppaa tuotteista, kilpaillaan tuotteilla, pyritään luomaan konsepteja, saamaan lukijoita, jotkut yrittävät jopa tehdä taidetta ja toiset yrittävät puhua kaikesta tästä. Mennään kynnet verillä ja ilon kautta ja mistä vaan milloinkin.

 

*

Kirjabloggaajat rakastavat kirjallisuutta ja kirjoja, he kirjoittavat lukemisen puolesta. Näin sanoo Karoliina Timonen Bergin jutun takia kirjoittamassaan tuohtuneessa merkinnässä.

Blogaajat eivät ole tottuneet siihen, että heidän harrastustaan arvioitaisiin kokonaisuuden kannalta. Kirjablogeihin kohdistuva julkisuus on ollut tähän asti niin ylitsevuotavan positiivista, että Bergin perusteltu juttu aiheuttaa kammotusta.

Kirjablogit muuttavat instituutiota. Omaan viattomuuteen vetoaminen ei auta, kun on näkyvyyttä ja lukijoita. Kun kirjoittajalla on lukijoita ja keskustelukumppaneita, hänellä on valtaa. Kustantajat ovat huomanneet tämän vaikutusvallan. Tämä ei ole kirjablogaajien tuomitsemista, vaan rehellisyyttä.

Timonen vetoaa siihen, että kirjallisuusblogaajat ovat vain kirjallisuuden rakastajia, eivätkä havittele ammattikriitikoiden valtaa tai paikkaa. Tässä on aimo annos sokeutta. Kirjabloggarit ovat osa institutionaalista muutosta. Kun instituutio muuttuu, se tarkoittaa toimintatapojen muuttumista ja se taas merkitsee vallan ja näkyvyyden uusjakoa, vaikka  kukaan ei sitä olisikaan havitellut.
Minäkin olen kirjoittanut blogia harrastuspohjalta, olen saanut lukijoita ikäänkuin vahingossa. On  ahdistavaa herätä siihen, että oma viaton toiminta muuttuu ensin mukaviattomaksi ja sitten tajuaa, että jumpe, mites tässä näin kävi. Sanojen ja tekojen paino onkin enemmän kuin ajattelin, toisenlaista kuin ajattelin. Ajattelin alunperin, että kukaan tuskin edes huomaa.

Kun lukijat kuuntelevat kirjoittajaa, hänellä on vaikutusvaltaa. Kirjabloggareilla on vaikutusvaltaa.
*

Timosen sanavalinta, “lukemisen ilosanoma”, on kiinnostava. Kirjallisuuskentän oletuksiin kuuluu toisinaan käsitys siitä, että pitäisi olla samalla puolella. Siedämme sen, etteivät kaikki tykkää samoista kirjoista, mutta bondaamme, koska olemme kuitenkin intohimoisia lukijoita. Paha juttu on leimata joku kirjallisuuden viholliseksi. Timonen heittää melkoisen solvauksen Bergille kutsumalla tätä “ns. kirjallisuusihmiseksi.

En puolusta lukemista, kirja-alaa tai kirjailijoita. Osaavat sen itsekin. Tässä on ero kriitikon ja bloggarin välillä. En lue, koska se on kivaa. En vaan tiedä mistään muusta. Tällaisen Platonin luolan asukin on viisasta olla suosittelematta omaa elämäntapaansa kaikille muille. On muitakin kehittäviä ja hauskoja harrastuksia. En edes ole kotimaisten kustantajien asiakas, en osta heidän tuotteitaan juuri koskaan.

Bergin jutun tärkeä kysymys on riippumattomuus. Pystyvätkö kirjabloggarit toimimaan riippumattomasti? Minulle kirjabloggareiden työ on arvokasta niin kauan kuin he ovat riippumattomia. Riippumattomuuden menettäminen ei tarkoita vain sitä, että muuan Jossukka Ihanoimmat kirjat -blogista alkaa saada palkkaa Bonniersilta ja puffaa konsernin kustantamojen kirjoja estotta kertomatta kenellekään tekevänsä markkinointityötä.

Riippumattomuus on paljon monimutkaisempi ilmiö, jonka eri puolet Berg mainitseekin: riippumattomuus kustantajien kiitoksista ja lahjoista ja riippumattomuus sosiaalisen viiteryhmän käsityksistä. Molemmat pystyy säilyttämään, vaikka pitäisikin kiinni hyvästä fiiliksestä ja harrastustoiminnan hauskuudesta. Ammatillinen kenttä ottaa harrastustoiminnan vakavasti.

*

Muistaahan blogistan vielä sen, kun Tuula-Liina Varis syytti mutuhuttuilusta? Onhan tiedossa, että kriitikkorintama on vihjaillut leivän viemisestä ja valekriitikkoudesta? Tajutaanhan, että kirjailijat ja kustantajat pitävät omalle kohdalleen sattunutta blogijulkisuutta todella positiivisena seikkana?

Olen puhunut hyvää kirjabloggareista, koska he edustavat minulle vastaanoton monipuolistumista. Muutos kuitenkin vaatii tarkkailua. Bloggareiden tavalla käyttää julkista sanaa on myös seurauksia tässä maailmassa. Netin epävirallisissa, matalan kynnyksen julkaisuyhteyksissä, on helppo unohtaa, että kirjoitetulla sanalla ja säännöllisellä toiminnalla on merkitystä, joka vuotaa jatkuvasti ns. viralliseen julkisuuteen.

Suosituilla kirjablogeilla on todennäköisesti enemmän lukijoita kuin vakiintuneella kritiikillä (poislukien suurimmat lehdet), ja siksi bloggaamisen painoarvo on kasvanut, ja on kasvamassa. Kirjallisuusinstituutio pyrkii epäilemättä tulevaisuudessa huomioimaan blogistanin paremmin osana omaa toimintaansa. Blogihuomiosta tulee todennäköisesti uskottava meriitti apurahoja haettaessa.

*

Ulla-Lena Lundbergin Jää on viimesyksyinen Finlandia-palkinnon voittaja. On todella erikoista, että suomalaiselle yleisölle ennestään tuntemattoman suomenruotsalaisen kirjailijan käännetty teos myy yli 100 000 kappaletta. Kaikki meni oikein. Palkinto antoi kirjalle ison nosteen, blogistan oli hereillä. Sofi Oksasen menestyksen myötä Finlandia-palkinnon julkisuusarvo ja kaupallinen arvo on kasvanut huimasti. Palkintoa jakava Suomen Kustannusyhdistys on saanut homman toimimaan kuten halusikin: se lisää myyntiä ja kirjallisuuden näkyvyyttä.

Kirja on massatuote, joka saa automaattisesti säteilyä siitä, että kirjallisuus on eräs aikamme tunnustamista suurista taidemuodoista. Kansalliskulttuurin kannalta tärkeät kertomukset ovat usein nimenomaan kansien välissä. Taiteen lait määrittävät kirjallisuutta, vaikka kirja-alassa ylipäätään kyse on ennen kaikkea massatuotteen myynnistä ja markkinoinnista huomiotaloudessa.

Kirjallisuus, tuo kaupallinen toiminta, kantaa yllään taiteen viittaa. Siksi minä istun tässä kirjoittamassa. Siksi minä haluan erottaa mikä on totta sillä tavalla kuin taide voi olla ja mikä on fuulaa sillä tavalla kuin markkina-arvo voi olla. Siksi on turha tulla sanomaan, että me täällä levy-yhtiössä nähtiin heti kuinka lahjakas tuo poika on, “slap my elbow”, ei vitsi miten loistavaa. On turha tulla sanomaan, että valkoinen kuin lumi, musta kuin eebenpuu, punainen kuin veri – vau mikä raflaava idea! Ja on turha tulla sanomaan, että kirjallisuuskentän pitäisi taistella yhtenä evankelistana lukemisen puolesta ja rakkaudesta kirjoihin.

Minkä lukemisen? Kenen rakkauden puolesta? Mihin kirjoihin? Mitä tarkoittaa kirjojen rakastaminen?

smouse

163 kommenttia

  1. ei ku says:

    … kieleen.
    Ihminen pystyy luomaan kielellä, jota hän rakastaa (ja ilmaisemaan sillä syvimmät ajatuksensa).
    Jos hän rakastaa ilmaisua, sitä rakastavat muutkin.

    Hyvin usein tämä kieli on äidinkieli, muttei aina; onhan meillä Suomessakin ollut lyyrikko Larinkyösti, joka rakasti oppimaansa kieltä niin että se taide jäi historiaan.

  2. Tessa says:

    Kiitos mielenkiintoisesta bloggauksesta, se herätti minussa paljon ajatuksia, mutta tartun kuitenkin nyt vain yhteen. Viimeiset kysymyksesi saivat minut huomaamaan, miten eri lähtökohdista ja eri tarkoitusperillä eri ihmiset lukevat. Kirjoitit kirjallisuuden kantavan yllään taiteen viittaa, mutta ainakin minä arvotan kirjoja hyvin eri tavalla. Luen paljon kirjoja myös vain viihteen takia. En ole valmis antamaan kaikelle lukemalleni paranormaaleihin romansseihin liittyville nuortenkirjoille, dekkareille jne. taiteen leimaa, vaan rinnastan ne ennemmin populaarikulttuuriin kuten monet tv-sarjat.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Hymyilyttää, koska jätin juuri tuota asiaa koskevan kappaleen pois kirjoituksesta, jotta siitä ei tulisi niin kamalan pitkä. Kirjallisuus kantaa yllään taiteen viittaa, mutta en minä jahtaa lukiessani kirjallisuudesta yksinomaan taidetta. Monet kirjat ovat hyvinkin viihdyttäviä samalla tavalla kuin tv-sarjat tai elokuvat, juuri kuten sanot.

  3. Tuo riippumattomuuden vaatimus jäi kyllä nyt ihmetyttämään.

    Kuka lukija on täysin riippumaton? Onko ammattikriitikkokaan oikeasti riippumaton? Väittäisin ettei ole. Kukaan ei ole. Aina on jokin asia, joka lukemiskokemukseen ja kritiikkiin (tai arvioon, miten sitä nyt haluaa kutsua).
    Omalla kohdallani vaikuttaa seuraavat asiat:
    -mielentila / vireystila
    -kirjailijan tuotantoon perehtyminen
    -kirjailijan henkilökohtainen tunteminen
    -kytkökset kustantamoon (kyllä tämä näkyy ammattilaisillakin…)
    -mitä kautta kirja on saatu (en puhu vain arvostelukappaleista, vaan kehtaanko haukkua vaikkapa kirjan, jonka rakas ystäväni antoi minulle syntymäpäivälahjaksi)
    -genre
    -suositukset ja siitä seuranneet odotukset
    -muut kesken olevat kirjat
    jne.

    Täydellinen riippumattomuus vaatisi tynnyrissä elämistä ja lukemista. Olisi kiinnostavaa tietää, kuka ilmoittautuu tällaiseksi?

    • Maaria Pääjärvi says:

      Tässä nyt näkyy selvästi erilainen tapa, jolla journalistisessa kentässä nähdään riippumattomuus. Se ei todellakaan edellytä tynnyrissä elämistä. Eikä sitä, että on tavannut jonkun kirjailijan ja pitää tätä joko miellyttävänä tai epämiellyttävänä henkilönä.

      Riippumattomuus mielentilasta, sellaisen kuin saisi!

      Bergin artikkelin keskeinen huoli muodostuu kahdesta, journalismia koskevasta keskustelusta tutusta asiasta:

      1) riippumattomuus tahosta, jota juttu koskee. Esimerkkinä tämän riippumattomuuden kyseenalaistumisesta naistenlehtien journalistiset sisällöt, jotka ovat suoraan riippuvaisia suurimmasta mainostajasta, L’Orealista. Ja yksittäistapauksena Ellen päätoimittajan Mirva Saukkolan risteilyreissu: http://yle.fi/uutiset/sanna_ukkola_viiden_tahden_toimittajat/6418877
      Tässä tarkemmin L’Orealista: http://www.journalistiliitto.fi/journalisti/lehti/2009/11/artikkelit/samasta_tuubista/

      2) niinsanottu itsesensuuri, joka vaarantaa riippumattomuuden, esimerkiksi halu pitää yllä hyviä suhteita. http://www.journalistiliitto.fi/journalisti/lehti/2011/11/artikkelit/vaietut-aiheet/

      En ajattele, että kirjabloggarit ovat toimittajia, ja että heidän pitää noudattaa journalistin etiikkaa. Mutta tällaisiin kysymyksiin ei todellakaan kannata suhtautua piikit pystyssä ja puolustautuen ennenkuin on edes syytetty. Ne kannattaa ottaa huomioon, etenkin kun kirjabloggari on tällä hetkellä ja luultavasti tulevaisuudessa kirja-alan kannalta taloudellisesti ja näkyvyyden kannalta merkittävämpi kuin kriitikko. En sano tätä kateellisena.

      Ammattikriitikolla ja kirjabloggarilla on myös sellainen ero, että esimerkiksi minua ei koskaan ole kutsuttu kustantajan maksamiin iltamiin. Kaltaiseni peevelit tekisivät niistä juttuja, ja osoittaisivat, että kiittämättömyys on maailman palkka.

      • Piikkejä ei ole, on vain suurta hämmennystä. Tuntuu, että minut yritetään asettaa väkisin muottiin, johon en sovi. Olen pyöreä palikka, joka ei käy neliskanttiseen aukkoon.

        Voi olla, etten näe metsää puilta, mutta en ole kenenkään kanssabloggaajani huomannut kirjoittavan kiitollisesti jonkun kustantamon kirjasta siksi, että kestitään ja/tai saadaan arvostelukappaleita.

        Ylipäätään tunnutaan nyt pistävän todella paljon painoarvoa tälle asialle. Kaikki bloggaajathan eivät ota vastaan a-kappaleita ja eivät ole kestittävänä. Moni kirjoittaa paljonkin myös vanhemmista kirjoista. Jotkut jopa pelkästään sellaisista.

        Kirjabloggarien käsittely yhtenä joukkiona on muutenkin perin hankalaa, kun meitä on niin moneen junaan. Yhteistä on vain se, että kirjoitamme blogimuotoisesti verkkoon kirjoista.

        Sinulla on kuitenkin tässä jutussa paljon hyvää ja ajattelemisen aihetta antavia pointteja.

        • Maaria Pääjärvi says:

          Niin, kun on osa jotakin ryhmää, josta puhutaan yleistävästi julkisuudessa, tuntee usein olevansa se palikka, jolle ei ole koloa. Tiedän kyllä mitä tarkoitat. Samalla tavalla tulevat käsitellyiksi ”kriitikot” tai ”kirjailijat”.

          Mutta henkäise nyt ihan rauhassa. Kukaan ei ole sanonut, että kirjabloggarit kirjoittaisivat kiittävästi kirjoista, joita saavat kustantamoilta. Vaan sitä, että koska bloggauksesta on kasvamassa merkittävä näkyvyyden ja myös mahdollisen markkinoinnin alue kirja-alalla, tällaiset riskit pitää tajuta. Instituution muuttuminen synnyttää tarpeen pohtia tätä muutosta.

          Sanon vielä selvyydeksi, että minulla ei ole yhtään mitään kirjabloggareita vastaan, vaan seuraan säännöllisesti muutamaa kirjablogia, olen eri yhteyksissä kirjoittanut tai sanonut monta kaunista sanaa kirjablogien puolesta.

          • “Sanon vielä selvyydeksi, että minulla ei ole yhtään mitään kirjabloggareita vastaan, vaan seuraan säännöllisesti muutamaa kirjablogia, olen eri yhteyksissä kirjoittanut tai sanonut monta kaunista sanaa kirjablogien puolesta.”

            Kuittaan erityisesti tähän vielä, että niin olet. Ja aina se jaksaa lämmittää mieltä. Vielä kauan myöhemminkin :)

      • Mutta kyllähän toimittajia/kriitikkoja kutsutaan yleensä ihan samoihin tilauksiin, kuin bloggaajiakin. Ero on juuri siinä, että monet bloggaajat kirjoittavat näistä tilaisuuksista ja kertovat aika suoraan, miten kestittiin ja mitä kirjoja sieltä saatiin.

        Maaria, olen (tosiaan) ihan samaa mieltä, että on hyvä puhua kirjallisuusbloggaajien ja kustantamojen välisistä suhteista. En siis lähde kiistämään juttuasi tai sen pointteja. Muutama huomio kuitenkin:

        En muista hirveästi kirjabloggaajiin kohdistunutta ylitsevuotavan positiivista julkisuutta, mutta ehkä olen vain unohtanut. Tämä asia ei ole minulle henkilökohtaisesti tärkeä, mutta muutama esimerkki tai linkki olisi hyvä lisä jutussa.

        Tätä ei ole pakko uskoa, koska olen kieltämättä asetellut kappalejaon hassusti jutussani, mutta en alkuosan lauseellani, jossa puhuttiin ns. kirjallisuusihmisestä, tarkoittanut edes Bergiä, jonka taustaa en tunne, vaan Sanna Kangasniemeä (johon palaan jutun lopussa ja joka Bergiä enemmän kirvoitti postaukseni). Mutta hänenkään kohdallaan en ns.-lyhenteellä tarkoita, etteikö hän olisi oikeasti kirjallisuuden kanssa tekemisissä oleva ihminen, vaan halusin vain pyöristää hassua termiäni “kirjallisuusihminen”, kun en parempaakaan keksinyt. Kirjallisuuden parissa toimiva, mutta muidenkin aiheiden parissa työskentelevä toimittaja, joka mm. kuuluu Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoraatiin?

        Viikonlopputerveisin,

        Karoliina/Kirjava kammari

        • Maaria Pääjärvi says:

          Kiitos oikaisusta, Karoliina, käsitin tosiaan asian väärin. Sanna Kangasniemen juttuja en edes lue, nyt tein kyllä poikkeuksen kirjoituksesi takia. En ole koskaan tajunnut, mitä hän tekee esikoispalkintoraadissa, mutta palkintoraadit sitten taas toisaalta ovat mitä ovat.

          Kirjailijat suhtautuvat yleisesti ottaen hyvin positiivisesti kirjablogeihin, ja antavat sosiaalisessa mediassa positiivista julkisuutta, myös ilmiöstä yleisellä tasolla. Ja tähän taas se varaus, että eiväthän nuo kaikki tietenkään. Olen myös lukenut paljon enemmän positiivisia juttuja kirjabloggareista kuin mistään muusta lukemiseen tai vastaanottoon liittyvästä ilmiöstä. Rakkaudesta kirjaan -palkinto on ainoa konkreettinen, minkä heti keksin.

          Lisäksi olen itse antanut sitä posiitiivista julkisuutta (tosin varsin kapeaa, keijupölyni sataa aika pienelle alueelle) vastaväitteinä näihin tavallisiin: 1) blogimerkintä on laadullisesti huonompi kuin lehtikritiikki (usein nimenomaan päinvastoin), 2) kirjabloggarit vievät leivän kriitikon suusta (leipää siellä oli viimeksi vuonna kaheksanviis, ja ei ole bloggari, joka sen on vienyt), 3) amatöörien tekstit ovat haitallista mutuhuttua koko instituution kannalta (kirjallisuudessa ”ammattimaisuus” on varsin tulkinnanvarainen asia ja lisäksi monilla kirjabloggareilla on sellainen koulutus- tai työtausta, että ”ammattimaisuus” ei ole kovin kaukaa haettua).

          Jatkuvaa hyvää julkisuutta antaa myös kirjablogien oma mekaniikka, ne muodostavat oman julkisuuden sfäärinsä.

          Linkit olisivat tosiaan hyviä, mutta aikoja sitten paperinkeräykseen kadonneet maininnat naistenlehdistä, sivu- ja päälauseet eri blogeissa (muistan nyt vain Joonas Konstigin sanoneen, että kirjablogit ovat kirjailijan kannalta yksi mukavimpia juttuja nykyään), ja yleisen linjan, että kirjablogien jutut tulevat jatkuvasti enemmän osaksi kirja-alan julkisuutta. Ja nimenomaan positiivisesti. Nuo yksittäiset Variksen mutuhuttu-keissit on aina vaan helpompi muistaa kuin tasainen positiivinen pöhinä, joka on ollut varauksetonta ja ylitsevuotavaistakin, ainakin minun mielestäni.

          Ja tämä siksi, että kirjabloggaajat antavat ihan ainutlaatuisen ikkunan lukemisharrastukseen, joka muodostaa kuitenkin kirjallisen kentän toiminnan taloudellisen ja henkisen perustan. Kustantajat ovat ihan oikeassa havaitessaan sen. Kirjablogien esilletulo liittyy tietysti median jättimäiseen murrokseen internetin myötä, mutta se on myös aika vallankumouksellista. Jatkakaa hyvää työtä!

      • Monet kirjabloggaajat, esimerkiksi minä itse, noudattavat journalistin ohjeita (jotka ovat kätevästi kenen tahansa luettavissa ja omaksuttavissa journalistiliiton sivuilla) ja lisäksi merkitsevät omaehtoisesti arvostelukappaleet tai jopa jokaisen lukemansa kirjan lähteen. Useat myös bloggaavat kustantajien ja muiden sidosryhmien tapahtumista. Näin tehdään, koska avoimuutta ja läpinäkyvyyttä pidetään erittäin tärkeinä arvoina. Siksi nimenomaan kirjabloggaajien etiikkaa voimakkaasti kyseenalaistava kirjoittelu nostaa helposti ärtymystä – se koetaan epäreiluna. Täytyy kuitenkin huomata, että myös kirjabloggaajien on noudatettava piilomainontaa sekä sisällöllistä riippumattomuutta koskevia lakeja (Kuluttajansuojalaki 2. luku 4 §, erit. Tekijänoikeuslaki 1. luku 1-8 §, 22 § (Sitaattioikeus) ja 25 §, myös luku 4).

        Kirjabloggaajilla on monien muiden eri alojen bloggaajiin, esim. tyyli- tai ruokabloggaajiin verrattuna kuitenkin voittamaton, riippumattomuutta helpottava etu puolellaan: ilmaiset arvostelukappaleet eivät ole ensiarvoisen tärkeitä bloggaustoimintaa varten, koska kirjastosta saa kirjoja lainaan ilmaiseksi. Kenenkään kirjabloggaaminen ei Suomessa kaadu siihen, jos kustantamot jostain syystä laittaisivat ilmaiskirjahanat kiinni.

        Hienoa kuulla, että kirjabloggaajia pidetään kirja-alalla mielenkiintoisena uutena tekijänä. Täytyy toivoa, että osoittaudumme luottamuksen arvoiseksi positiiviseksi voimavaraksi.

        • Maaria Pääjärvi says:

          Kysymyshän on siitäkin, että blogistan säätelee vahvasti omaa julkisuuttaan, ja sen pohja on aika sekalainen. Sanan- ja julkaisuvapaus toteutuu oleellisessa mielessä, mutta kun siitä tulee jonkun alan kannalta merkittävää, sitä myös arvioidaan.

          Olen huomannut kyllä, että kirjabloggarit merkitsevät lähteensä ja myös sen, että arvostelukappaletta on käytetty. Kriitikothan eivät tee niin, koska arvostelukappaletta on lähtökohtaisesti käytetty, se on työväline.

          Ymmärrän, että etiikkaa koskeva kirjoittelu ja siihen kohdistuvat epäilykset ovat häiritseviä ja turhauttavia, etenkin jos tietää tekevänsä itse hommia parhaan eettisen ymmärryksensä mukaan. Epäilysten ääneen sanominen merkitsee myös mahdollisuutta hälventää ne.

          Ja onhan näitä tilanteita, joissa täysin tajuaa oman toimintansa naurettavuuden ja samalla vaihtoehdottomuuden. Minäkin olen saanut Otavamedialta arvostelukappaleita, jotta voisin kirjoittaa niistä juttuja Otavamedian julkaisemaan lehteen (Parnasso) ja sitten Otavamedia on maksanut minulle palkkion.

  4. Teemu Hoo says:

    En nyt kommentoi varsinaisesti Maarian kirjoitusta, joka on mielenkiintoinen ja jossa on niin paljon pureksittavaa, että pohdiskelen sitä vielä. Sen sijaan kommentteja yleisellä tasolla edellä käytyyn keskusteluun:

    – Minusta on melkoista vaatimattomuutta todeta, etteivätkö kirjoista bloggaavien eli kirjabloggareiden “status” olisi noussut huimanlaisesti: kirjojen takakansista ja kansiliepeistä löytyy yhä enemmän sitaatteja blogeista kun ennen oli pelkästään sanomalehtikriitikkojen kuivahkoja lausahduksia.

    – Voi helposti todeta, että todennäköisesti kirjablogit pelastavat kirjakritiikin jollakin tapaa, kun sanomalehdissä kritiikit ovat näemmä kokonaan vaipumassa unholaan ja vaihtumassa kirjailijakuviin ynnä muihin hyvin myyviin otsikkovetoisiin juttuihin.

    – Vaarana kuitenkin on, että blogit yksipuoleistavat kirjallisuuden julkisivua, vaikka “kritiikin” muuttaessa muotoaan kansantajuisempaan “arvosteluun” eli enemmän subjektiivisempaa mielipidettä kohti volyymit kasvavat huomattavasti. Kovin paljon kirjablogeissa arvostellaan samoja kirjoja, marginaalikirjallisuutta kuten runoutta arvostellaan hyvin vähän jos ollenkaan. Toisin sanoen jonkinlainen yhteiskunnallinen vastuu kaikenlaisen taiteen esilläpidosta, jota sanomalehdet ovat tähän asti kantaneet mm. arvostelemalla runoutta, on muotoutunut imagovetoisemmaksi, julkisuusarvoa mukailevaksi kritiikiksi. Vain kiinnostavia kirjoja luetaan ja arvostellaan, vain kiinnostavista kirjallisuudenlajeista. Ja se kiinnostavuus syntyy jonkinlaisen oravanpyöräilmiön kautta: kun yksi kirjoittaa, toinenkin kirjoittaa, kolmas lukee ja kirjoittaa hänkin. Puhutaan siis ilmiöistä, mikä pinnallistaa taidetta aina ja jätättää varsin ohuen julkikuvan. Toisaalta se mahdollistaa undergroundin ja marginaalin itsenäisenä pysyttelyn. Ongelma ei tietenkään ole kirjabloggareiden, en edes tiedä kenen/keiden, paitsi mm. runoilijoiden jollainen itse kai olen.

    Ehkä hyvin myyvä kirjallisuus, kuten chick-lit, dekkarit ja hyvin myyvät kaunokirjat/ hyvin myyvien kaunokirjailijoiden teokset ym. tulevaisuudessa arvoistellaan blogistaniassa, ja runous ja muu marginaali sitten kirjallisuuslehdissä tms. Tällainen jako kenttään on selvästi tulossa, jos kohta jo tullut; se on vähän sääli, muttei mikään yllätys.

    • Ymmärrän hyvin Teemu Hoo:n esiinnostaman pointin. Koen siitä välillä huonoa omatuntoakin, mutta toisaalta… Bloggaaminen on minulle harrastus, josta en saa palkkaa. Näin ollen haluan lukea niitä kirjoja, joista pidän. Enkä valitettavasti ole runouden ystävä. En osaisi edes arvostella sellaista. Tekisin hallaa koko runoudelle!
      Sanotkin toki, ettei tämä ole kirjabloggarien ongelma. Mutta yhä enemmän tätä vaatimusta (voisi ajatella että toivetta, mutta aika voimakkain painoin sitä esitetään) bloggareille esitetään.
      Olen tosiaan pahoillani, mutta luen mitä haluan.

      On muuten tilastoharhaa, että blogeissa arvostellaan samoja kirjoja. Löysin esim. Ulla-Lena Lundbergin Jää:stä noin 20 kirjabloggausta. Se lienee ennätys. Blogeja on kuitenkin yli 100.

      • A non. says:

        Mutta ymmärrät toki miksi se vaatimus esitetään? Kirjablogien (tai “luen mitä haluan” -hengessä “lukublogien” tai “harrastusblogien”) valta on kasvanut ja luonnollisesti valta tuo vastuuta. Se, että blogien mielipiteillä ja ympärilleen luomalla keskustelulla on valta vaikuttaa siihen mitä esim. nuoriso lukee on suoraan sidoksissa siihen, että se vaikutus voi olla hyvää tai huonoa. Siinä vaiheessa kun kustantamot alkavat pohtia katalogejaan pitäen mielessä kaikkien muiden asioiden mukana blogistanin mielipiteen, niin kohtuu yhtenäisen ja kirjamarkkinoihin perustuvan lukemiston laajeneminen marginaalin kustannuksella on vakava asia.

        Onko siinä vaiheessa liikaa vaatia osallistumista esimerkiksi romaani-muodon käsittelyyn? Siihen dialogiin johon kuuluvat esseillään esim. Kundera tai David Shields? Tai teoksillaan vaikka Joyce? Eikö olisi mielekästä lukea muutakin kun mikä on kivaa siinä vaiheessa kun omien mieltymysten taustalla laajenevat kaikkialle valtavat määrät monimuotoisuutta ja romaanin kehitystä, runoutta, draamaa?

        En kysy tätä siksi, että se olisi yksittäisen bloggaajan vastuu (mikä se tietenkin myös on) vaan sen takia, että te kaikki kuulutte siihen rakenteeseen joka voi mahdollistaa Suomessa julkaistavan kirjallisuuden tylsistymisen, yhtenäistymisen, helppouden. Ja jos edes kirjallisuus ei haasta meitä niin mikä haastaa? Miten päästä pois kirjallisuuden markkinoista todellisen kirjallisuuden pariin?

        “Olen tosiaan pahoillani, mutta luen mitä haluan.” Tottakai jokainen lukee mitä haluaa, mutta voisiko myös kysyä onko se mitä haluan lukea ainut tai tärkeä taso kaiken kirjallisuuden joukossa? Onko tällaisen kirjallisuuskäsityksen edistäminen pelkästään hyvä asia? Voisinko laajentua, voisinko opetella, voisinko edistää vapautta, kauneutta, hiljaisuutta, ihmisyyttä? Voisinko kirjallisuuden kautta aktiivisesti vaikuttaa todellisuuteen?

        Nämä ovat kysymyksiä joita en esitä esim. Hanna sinulle juuri nyt niin, että blogisi tästä lähtien joutuu vastaamaan näihin haasteisiin tai että jokainen blogin pitäjä joutuisi opiskelemaan Joycen Odysseusta. Kysyn nämä siksi, että nämä ovat kysymyksiä jotka ovat läsnä jokaisessa lukijassa jo ensimmäisen kirjan ääressä. Nämä ovat kysymyksiä jokaisen kirjan sisällä.

        …sai niiden lukemisesta rahaa tai ei.

        • Ne ovat hyviä kysymyksiä enkä osaa niihin antaa vastauksia (et niitä kaiketi vaatinutkaan). Ja ymmärrän toki, mistä se vaatimus kumpuaa. En vain oikein haluaisi sitä hyväksyä, sillä haluaisin harrastaa vailla vaatimuksia. Blogata silloin kun haluan ja mistä haluan.

          Pitikin vielä sanoa, että esim. minulle on koko “blogiurani” aikana tarjottu viisi omakustannetta luettavaksi. Kahdesta olen blogannut, yksi odottaa nyt vuoroaan ja kaksi olen hylännyt ei-kiinnostavan aiheen vuoksi.
          Omakustanteita on vaikea löytää, jos ei tiedä mitä etsiä.

          Vähälevikkisiä taas muuten vain on välillä haastava löytää. Osuuskumma-kustannuksen edustajana olen iloinen siitä, kuinka kivasti Osuuskumman kirjat ovat saaneet näkyvyyttä blogeissa. Iso osa huomiosta on saatu ennen kuin minä edes liityin Osuuskummaan ja olisin siten voinut vaikuttaa asiaan.

        • hdcanis says:

          “Luen mitä haluan” tarkoittaa eri ihmisille vähän eri asioita, jotkut jahtaavat puhdasta viihdykettä ja joitain muita motivoi uteliaisuus ja kaikenlaisten “kas, tuollaistakin on”-teosten löytäminen, ja suurin osa meistä taitaa sijoittua jonnekin välimaastoon.
          On totta että bloggaajat eivät ole mitenkään innostuneesti pitämässä esillä kirjallisuuden koko kirjoa (aika mahdotonta se olisikin kun yksilöitä ollaan, ei ole päätoimittajaa jakamassa vastuualueita) mutta toisaalta on myös korostettu että lukupäiväkirjamainen bloggaus ei ole kritiikkiä, eikä edes yritä olla, ja tuo on leimallisesti kritiikin kenttää (kritiikin kriisin pohtiminen onkin sitten oman keskustelun aihe).

          Ihan matemaattisesti tarkasteltuna ei ole mitenkään yllättävää että jos yksi kirja myy 10000 kappaletta ja toinen 100 niin ensimmäistä kirjaa on päätynyt enemmän myös bloggaavien lukijoiden käsiin ja näin ollen siitä tulee myös enemmän bloggauksia.

          Huomionarvoista on kuitenkin myös mistä Salla juuri kirjoitti: http://sbrunou.blogspot.fi/2013/06/tule-lukemaan-vahalevikkisten-kirjojen.html
          Marginaalia käsittelevät kirjoitukset ovat myös marginaalia, blogit joissa kirjoitetaan pääsääntöisesti marginaalia eivät kerää niin paljoa lukijoita ja samassa blogissa marginaalia käsittelevät kirjoitukset saavat vähemmän hittejä kuin tunnettuja ja puhuttuja kirjoja käsittelevät. “Luen mitä haluan”-bloggaaja ei tällaisten perusteella muuta lukutapojaan mutta joka tapauksessa huomiota ja keskustelua syntyy myös vähemmän.
          Jos kaipaa lisää huomiota marginaalille blogistanissa niin kannattaa varmaan kiinnittää huomiota siihen mitä jo on, lukea juttuja, kommentoida, jne. Tällakin ilmiöllä on mahdollisuus olla itseään ruokkiva.

          • Teemu Hoo says:

            Itse asiassa monesta kirjablogista olen juuri lukenut arvosteluja, joissa mainitaan kuinka “joku oli lukenut tämän kirjan ja kuinka minäkin halusin lukea ja kirjoittaa siitä, ja lisäksi tästä kirjasta kirjoittaa myös tämä tuo, ja sen ja hänen lisäksi myös tuo ja tämä”.

            Pointti on se, ettei olemassa niin sanotusti free luncheja. Jonkinlainen velvoite syntyy, kun ottaa vastaan ja kirjoittaa kirjasta, josta on saanut arvostelukappaleen. Silloin on tullut osaksi jotakin infrastruktuuria ja omaa tietyn odotusarvon. Sillä hetkellä on valjastanut itsensä mainosarvoksi, markkinointimekanismiksi, tahtoi tahi ei.

          • hdcanis says:

            Noh, oletko lukenut sitten niitä postauksia joissa tuota ei mainita? Itse mainitsen usein kirjoituksen alussa miten jokin kirja on päätynyt luettavaksi, joskus ne tulevat toisten bloggaajien vinkeistä, joskus jonkun muun (mm. arvostamani kirjailijat antavat monesti hyviä vinkkejä omista vaikuttajistaan) ja joskus mennään “kivannäköinen kansi”-logiikalla. Tervetuloa laskemaan kuinka suuressa osassa postauksia vaikuttimeksi mainittiin “koska tämä on luettu muissa blogeissa”. (Määrä on nollasta eroava, tottakai. En elä tynnyrissä.)

            Ja jos kyseisestä kirjasta on olemassa muita bloggauksia, on usien kohteliasta linkittää niihin jotta mahdollinen kiinnostunut lukija voi vertailla näkemyksiä. Tämä on Internet, täällä on hypertekstiä.

            Arvostelukappaleista, aika monta on blogia jotka eivät moisia harrasta. Itse olen vastaanottanut yhden omakustanteen, siitä kirjoittanut ja kirjailija on kirjoituksen omalle sivulleen linkittänyt (mielenkiintoisesti nostaen esiin myös negatiiviset huomioni).
            Ei, en koe olevani isojen kustantamojen markkinointimekanismi.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Palaan vielä aiempaan: itse asiassa 20 merkintää Lundbergin Jäästä on paljon – en tiedä mitkä kaikki blogit otit lukuun, Hanna. Mutta en tarkoittanut varsinaisesti sitä, että blogistan olisi kirjan myynnin takana, vaan että niinkutsutun laatukirjallisuuden (jota Finlandia-palkinto siis tarkoittaa) myyntiluvut ovat todella korkeita, ja kehitys kertoo osaltaan kirjallisuuden arvostuksen luonteesta, ja blogit ovat osa tätä ilmiötä tällä hetkellä.

        Minulle ei taas varsinaisesti tarjota luettavaa, enintään jonkun lehden toimituksesta voi tulla tilaus kritiikistä jostain tietystä kirjasta. Mutta siis kustantajat eivät lähettele minulle suosituksia eivätkä kirjapaketteja, onneksi. Osa työtä on löytää ne kiinnostavat tapaukset. Kirjoitan harvoin arvosteluja kirjoista, jotka myyvät oikeasti paljon, ja kun kirjoitan, niin minusta parasta yleisön palvelemista on silloin tehdä jotain muuta kuin perusarvostelua.

        Hdcanis on ihan oikeassa tuosta marginaalisuudesta kirjoittaessaan: somessa saa huomiota olemalla mahdollisimman aktiivinen, mutta marginaalista kirjoittava joutuu myös aina tyytymään siihen, että juttuihin ei tule paljoa liikennettä.

        • En ajatellutkaan Maaria, että tarkoittaisit myyntiä. Vaan siis tuo Jää-esimerkki tuli siitä, kun sanotaan että “bloggaajat kirjoittavat aina samoista kirjoista”, niin 80 tietämääni blogia EI kirjoittanut Jäästä ja 20 kirjoitti.
          20 on epätieteellinen ja summittainen luku, jonka vain katsoin Google-haussa kun itse Jäästä bloggasin.

          • Teemu Hoo says:

            Jos joka viides kirjabloggaaja kirjoittaa samasta kirjasta, voi minusta puhua isosta lukemasta ottaen huomioon kuinka paljon kirjallisuutta Suomessa ilmestyy. Tietysti Jään kohdalla on monia tekijöitä minkä vuoksi kirja on etsiytynyt lukujonoon, mutta toisaalta niistä syistä myös hyvä esimerkki.

          • Sanoinkin Teemu, että se on ennätys. Ei mikään vakiomäärä ja tapa.

  5. Maaria Pääjärvi says:

    Hyvin koottuja pointteja Teemu.

    Paitsi: kritiikin (laajassa mielessä, ks. engl. criticism; tai joku muu mukavuusalueella oleva iso länsimainen kieli, muista en vastaa) pelastamiseen: kirjabloggauksen olennainen piirre on nimenomaan teos kerrallaan -ajatus. Ei mitään sellaista, mikä hävittäisi lukukokemuksen ja sen jakamisen. Kritiikin kannalta, ja sen nykyisessä muutosvaiheessa, kaikki sellaiset kritiikin muodot, jotka nostavat kirjallisuuden vastaanoton näkyvyyttä, vaikuttavat kokonaisuuteen. Perinteinen kritiikki hyötyy kirjablogien lukemista ja kirjallisuutta kohtaan virittämästä mielenkiinnosta. Kateutta tulee, koska kritiikki on tottunut olemaan popularisoiva sisäänmenoväylä kirjallisuuteen. Minulle tämä tarkoittaa, kuten sanoinkin, toimintamahdollisuuksien lisääntymistä. Voin rauhallisin mielin ajatella, että on tosi paljon sellaisia seurattuja kirjablogeja, jotka hoitavat perustoimintaa. Jos joku on sitä mieltä, että perustoiminta pitäisi palauttaa viralliselle kritiikille, siitä vaan palauttamaan.

    Mahdolliseksi riskiksi arvelen saman kuin Teemukin. Kirjallisuuden vastaanoton monimuotoisuutta ei edes kritiikissä takaa se, että mahdollisimman moni ihminen lukee saman kirjan ja kirjoittaa siitä. Eikä tarvitse olla edes samanlainen kirja, vaan ylipäätään kirjoja, jotka nyt vaan ovat osa samaa virtaa. Tuloksena on hämmentävän usein samanlaisia juttuja, erityisesti sellaisista kirjoista, jotka ovat kaikkien mielestä aika lailla onnistuneita. Osa kritiikkiä on myös ottaa kantaa tuohon vastaanottoon – eli pohtia minkä ihmeen takia tämä tietty kirja on meidän kaikkien mielestä hyvä, mitä se kertoo meistä.

    Minullekin bloggaaminen on harrastus. Olen kyllä saanut lyhyitä ja pieniä apurahoja kirjallisuuskriitikkona toimimiseen (ensimmäisen kerran viime vuonna), ja tämä blogi on osa sitä toimintaa. Olen siis blogannut täysin harrastuspohjalta noin 5 vuotta. Ja teen sitä tälläkin hetkellä.

    Hanna – vaatimus kirjoittaa monipuolisesti ei koskaan osu vain yhteen ihmiseen. Sinä kirjoitat paljon spefistä, myös ja etenkin pienkustannuspuolelta jai lman sinun blogiasi en tietäisi tuosta kirjallisuudenhaarasta senkään vertaa kuin nyt tiedän. Osa kriitikoista ei kirjoita runoudesta koskaan, koska se on erikoisala (sori, näin se vaan on!).

    A non. esittää hyviä kysymyksiä. Ei tarvitse olla runoutta, mutta kirjallisuus laajassa muodossa, laajoine kysymyksineen ei varsinaisesti ole läsnä kirjablogeissa. Perinteiset kirjallisuuslehdet tekevät tätä työtä. Ja korostan, vaikka valtaa ei olisi koskaan tavoitellut, ei kertaakaan pyytänyt Suomen kustannusmaailmaa ottamaan nämä meikäläisen käsitykset vakavasti, täytyy tilanne kuitenkin tajuta. Kirjallisuus ei ole olemassa markkinoiden tai kirjailijoiden takia, ei kirjakauppojen, ei siksi, että myytäisiin kirjaa. Ei siksi, että kukaan ei uskalla kysyä miksi joku istuu kirjoittamassa kaksi vuotta kirjaa, joka julkaistaan sarja-asussa, luetaan päivässä ja unohdetaan kolmessa päivässä. Lopullisesti ja syystä.

    Lukeminen on minulle paljon muuta kuin työtä, viihtymistä, ajantappoa tai sivistymistä, vaikka kirjan hirveän kätevä muoto tekee tuon kaiken mahdolliseksi. Kuten A non. sanoo – kysymyksiä jokaisen kirjan sisällä. Kaikki kirjat eivät kestä lukijaltaan sellaisia kysymyksiä. Eikä se ole ensisijaisesti kivaa, paremminkin välttämätöntä. Ei ammatin tai työn takia, vaan maailman ymmärtämisen takia.

  6. Teemu Hoo says:

    Maaria, oot kyllä aivan oikeassa: kritiikki on tosiaan (niin sanomalehdessä kuin muuallakin) tarkoitettu ajassa tapahtuvaksi, toisin sanoen pääasiallinen tehtävä on juuri esitellä uutta kirjallisuutta. Joten tuossa mulla oli melkoinen ajatuspieru. Toisaalta mä näen kritiikin vielä laajempana osana kirjallisuutta, ja usein harmittelenkin, kuinka hankalaa on saada esiin vanhoja kritiikkejä, koska jos kirjat jäävät elämään, mikseivät niistä kirjoitetut kritiikitkin voisi.

    Hannalle sanoisin, että olet (muiden kirjabloggareiden muassa) vähän epäreilussa asemassa; voin hyvin ymmärtää sen odotusarvon tai taakan harteillasi, jotka joku tai jopa itse olet itsellesi asettanut, että nyt sinun pitää sitä ja tätä, vaikka kaikki on lähtenyt liikkeelle vapaasta tahdosta ja harrastusmielellä. Eihän ole reilua velvoittaa mihinkään tällöin, mutta silti niin tuntuu tapahtuvan. Siihen syy on – kuten edellä mainittiin – se, että kirjabloggareista on tullut osa instituutiota, osa kirjakauppaa eli bisnestä, markkinointia, kirjallisuutta jopa.

    Tavallaan tuo kuvio mukailee ihan samoja kuvioita kuin kaikessa tällaisessa, jokaisella osapuolella. Jokainen kriitikko on lähtenyt liikkeelle kiinnostuksesta taiteeseen, jokainen kirjailija samoten + kiinnostuksesta kirjoittamiseen, jokainen kustantaja on kiinnostunut kirjoista tai kirjan avulla tehdystä fyrkasta. Ei meitä kukaan pakota mihinkään, mutta yhtäkkiä Sofi Oksanen antaa ulkopoliittisia kannanottoja television pääuutislehdessä – yhtäkkiä olemme osa jotakin suurempaa, valokeilassa josta emme ehkä niin välittäisi.

    Kyllä mä kiitän kirjabloggareita joka tavalla vapaaehtoisuudesta ja myönteisyydestä ja kiinnostuksesta kirjallisuuteen – se lämmittää kirjailijaa ja runoilijaa. Mutta kuten edellä (tämäkin) jo sanottiin: asioilla on seuraamuksia, hyviä ja huonoja, sekä että tai molempia. Vastuuksi en sitä haluaisi kutsua, mutta ehkä ymmärrykseksi siitä että teoilla on merkitystä ja niistä jää jälki.

    Anteeksi, en halua näyttää karttakepiltä kun kirjoitan, että jos jotakin voisi pyytää niin sen, että edellä mainittu ymmärrettäisiin, että teosta syntyy efekti ja efekti vaikuttaa ennen muuta tulevaisuuteen. Asioita pitäisi ajatella kokonaisvaltaisesti, eikä aina niin subjektiivisella tasolla. Samantapaisen vaatimuksen voisi esittää yritysmaailmaankin, että voisiko inhimillisyyden ja luonnonsuojelun asettaa rahan edelle, mutta silti yksityisyrittäjä toteaisi, että “kun minä tässä yksin ja hyvä jos toimeen tulen, ja harrastushan tämäkin” ja kun useampi yrittäjä ajattelee samalla tavalla syntyy ajatustapa, ilmiö, jota muut sitten surutta hyödyntävät huolimatta siitä, mitä se tekee ympäristölle. Teoillamme on vaikutuksia aina, halusimme tai emme. Kirjabloggareiden kohdalla se näkyy esiinnostavana seikkana, koko tämä keskustelu alleviivaa kirjabloggareiden isoa ja tärkeää asemaa. Positiivisimmillaan se näkyy kirjallisuuden evankeliumin leviämisenä, huonoimmillaan vastuuna jota kukaan ei huomannut kantaa. (pahoittelen evankeliumi-sanaa, en ole lainkaan uskonnollinen enkä tiedä mistä se tuli).

    Vastareaktioksi, vastaefektiksi, olen käynnistelemässä omaa Lukemistoani (http://lukemisto.wordpress.com), en kilpailijaksi vaan painoksi, ettei vene kallistu liikaa. Pyrkimys siihen, että kaikki pysyisivät kyydissä. Maailmankirjat antavat hyvää esimerkkiä.

  7. Tuo Teemun ratkaisu olkoon suositeltava kaikille, joilla on mielipide siitä, millaisia kirjablogien pitäisi olla: perustakaa oma. (Suosittelen muutenkin, bloggaaminen on hirveän kivaa. ;))

  8. Maaria Pääjärvi says:

    Onneksi kauhean moni ei ole kertomassa millaisia kirjablogien pitäisi olla. Aika tyytyväisiähän niihin kaikkiaan ollaan. On vaan niin monta tapaa suhtautua kirjallisuuteen. Minusta tulisi hirveän huono kirjabloggari, menen siis ihan entiseen tapaan edelleen.

    Teemu, lisäyksenä vielä: taiteilijan tai kriitikon elämäntapa, taide valintana, saattaa monessakin tapauksessa merkitä aika äärimmäistä valintaa. Ei kivan eikä hauskan takia, vaan monella on aika ehdoton tunne siitä, että näin täytyy toimia.

    Ja siis minäkin näen kritiikin nimenomaan tarkoittamassa laajempaa asiaa kuin arvosteluja. Se sisältää taiteen ja kirjallisuuden vastaanoton laajassa mielessä, arvosteluista artikkeleihin, tutkimuksesta kaanonin uudelleenarviointiin. Toimiva kirjallisuus on myös jatkuvasti arvioinnin piirissä.

    ”Evankeliumi” tarkoittaa ”ilosanomaa” ja se on Karoliina T:n sanavalinta ja toistuu mun tekstissä, ehkä Teemu sen sieltä nappasi. Minä suhtaudun kirjallisuuden ilosanomaan yhtä skeptisen agnostisesti kuin muihinkin ilosanomiin, enkä tosiaankaan sotkeudu sellaisten levittämiseen. Eniten minua epäilyttää lukemisen ja kaiken muunkin mahdollisen hyvyyden todistelu sillä, että ne edistävät kansanterveyttä. Tietty on kiva kun ihmiset elää pitkään (tai no, en ole siitäkään ihan varma) ja hyvissä voimissa, mutta en nyt ihan hetkeen pysty sulattamaan ilmoilla leijuvia aivojumppa-teorioita.

  9. Teemu Hoo says:

    Noh, oletko lukenut sitten niitä postauksia joissa tuota ei mainita? Itse mainitsen usein kirjoituksen alussa miten jokin kirja on päätynyt luettavaksi, joskus ne tulevat toisten bloggaajien vinkeistä, joskus jonkun muun (mm. arvostamani kirjailijat antavat monesti hyviä vinkkejä omista vaikuttajistaan) ja joskus mennään “kivannäköinen kansi”-logiikalla. Tervetuloa laskemaan kuinka suuressa osassa postauksia vaikuttimeksi mainittiin “koska tämä on luettu muissa blogeissa”. (Määrä on nollasta eroava, tottakai. En elä tynnyrissä.)

    Ja jos kyseisestä kirjasta on olemassa muita bloggauksia, on usien kohteliasta linkittää niihin jotta mahdollinen kiinnostunut lukija voi vertailla näkemyksiä. Tämä on Internet, täällä on hypertekstiä.

    Arvostelukappaleista, aika monta on blogia jotka eivät moisia harrasta. Itse olen vastaanottanut yhden omakustanteen, siitä kirjoittanut ja kirjailija on kirjoituksen omalle sivulleen linkittänyt (mielenkiintoisesti nostaen esiin myös negatiiviset huomioni).
    Ei, en koe olevani isojen kustantamojen markkinointimekanismi.

    hdcanikselle,

    jokainen, joka kirjoittaa jostakin kirjasta, on osa markkinointimekanismia – niin se vain on, tahtoi tai ei. Ilmaista mainosaikaa. Eikä siinä tarvitse mitään pahaa olla.

    Toki olen lukenut monenlaisia postauksia. En aio laskea, kuinka monessa blogikirjoituksessa mainitaan, että “halusin lukea tämän kirjan, koska joku muu luki”, tiedän vain että sellaisia on ja siitähän kustantamot tottakai pitävät: saadaan oravanpyörä aikaan, jota myös hypetykseksi voisi nimittää. Internet on mahdollisuus hypertekstille – ainahan viittauksia on ollut, kritiikissäkin. Ja eikös hypertekstin käsitekin ole jostakin 60-70-luvulta? Hypermediaa sen sijaan ei kirjablogeissa vielä ole käytettyä – hyvin huonosti markkinoinnissakaan, joten ei ihme, ettei ole vielä levinnyt.

    • Teemu Hoo says:

      copypastesin siis vastaukseni ylle hdcaniksen kommentin, koska se jäi tuonne ylös eikä ketjua ollut enää mahdollista jatkaa sisäkkäin, eikä vastauksista saa mitään selvää, jos kysymykset eivät käy ilmi vastauksesta tai ole löydettävissä lähimaastosta.

    • hdcanis says:

      Tottakai on bloggauksia joissa mainitaan lukuvinkin antajaksi jokin toinen blogi, itsekin kirjoitin sellaisen tässä kuussa. Cranfordin julkaisijat varmaan hykertelisivät pirullisen juonensa edistyessä jos kyseinen kirja ei olisi jo tekijänoikeuksien ulkopuolella ja vapaata riistaa…
      Veijo Meri vinkkasi aikoinaan lukemaan Kalevalan. Paha Meri, kustantajien kätyri ja hypettäjä. Kriitikotkin ovat joskus johdattaneet kiintoisien (ja vähemmän kiintoisien) kirjojen pariin. En tiedä millä tavalla muut ihmiset valitsevat luettavia kirjoja, ehkä heille tulee jokin taivaallinen visio Pyhän Hengen johdatuksesta tjsp.

      Onnea kuitenkin blogillesi, laitoin sen jo seurantalistalleni, hyvät vinkit kelpaavat aina.

      • Teemu Hoo says:

        Enpä laittaisi pahakseni ollenkaan, jos edelleenkin vinkattaisiin Kalevalaa – minunkin runoni löytäisivät ehkä uusia lukijoita.

        Minä luen kaikenlaista. Jos Waltari ei kummoisia ohjeita taakseen jättänyt, niin yhden hyvän ainakin: “lue huonojakin kirjoja, ymmärtääksesi mitä hyvää hyvissä kirjoissa on”, tai jotakin siihen suuntaan. Mutta lukemiselleni on sekä ammatillisia että viihteellisiä ulottuvuuksia, joten lukijalle, joka lukee tappaakseen vain aikaa, tuo Waltarin ohje ei tarjonne mitään. Luvalla sanoen lukemisen luonnemuutos (ei pyritä sivistymään vaan luetaan yhä enemmän viihteen vuoksi) näkyy jo julkaistavassa kirjallisuudessa.

        Mutta parahin hdcanis, ei ole tarpeen suuttua sanoistani tai lauseistani – päinvastoin. Kuten olen edellä jo kai kahdesti kirjoittanut, bloggarit ovat pelastamassa kirjakritiikkiä. Huoleni vain on, että he ovat samalla yksipuoleistamassa sitä. Mutta minkäs teet – kaikkea ei kaiketi voi saada. Parempi niin, että edes jostakin kirjoitetaan, kun uhkana on ettei mistään kirjoiteta. Joka tapauksessa: “don’t shoot the messenger”…

        • Maaria Pääjärvi says:

          Yksipuolistuminen on ennen kaikkea isojen medioiden vika. Niillä on valta ja voima nostaa merkittäviksi asioita, joita kaikki eivät jo etukäteen tiedä merkittäviksi, mutta ne tekevät sitä harvoin.

          • Teemu Hoo says:

            Oikeastaan nostin kirjablogit tässä asiassa esiin, koska niiden merkitys korostuu eritoten, koska printtimedian kritiikki on jyrkässä laskussa. Muuten minusta näitä kahta ei voi kunnolla edes vertailla.

  10. Elegia says:

    Samalla tavalla joku TripAdvisor on markkinointia. Monet kirjoittavat ja tähdittävät kokemuksistaan. Miten se lopulta eroaa kirjoista kirjoittamisesta? Molemmissa on kyse tuotteesta/palvelusta, joka on ostettu ja ennen kaikkea subjektiivisista kokemuksista siihen liittyen.

    Läheskään kaikki kirjabloggaajat eivät arvostelukappaleita pyydä eivätkä saa. Luulisin, että ne joille a-kappaleita sataa postilooraan pyytämättä harva se päivä, ovat kuitenkin vähemmistö.

    Itse luen lähinnä englanniksi ja joukkoon mahtuu sekä uusia että vanhoja kirjoja. Keskustelen kirjoista muuten muuallakin kuin blogien välityksellä: sitä ei vain päästä “valvomaan” mitenkään.

    Blogit ovat omalla tavallaan aikansa “puskaradio”. Viestinnän näkökulmasta tarkastettuna ei kannattaisi aliarvioida puskaradion merkitystä, mutta toisaalta sellainen viestintä on aina arvaamatonta eikä sitä voi kontrolloida (toisin kuin maksettua mainontaa vaikkapa sanomalehdessä).

    • Maaria Pääjärvi says:

      Markkinointia tai menovinkkejä. Tripadvisor on eräänlainen menovinkkipalvelu. Elegia sanoo: ” Keskustelen kirjoista muuten muuallakin kuin blogien välityksellä: sitä ei vain päästä “valvomaan” mitenkään. ” Ja onneksi muuten ollaan kaukana siitä, että kirjoitamme joka sanamme sosiaaliseen mediaan. Mutta kirjablogit ovat minusta avanneet käytännössä ensimmäistä kertaa näkymän lukijoiden maailmaan, kirjallisuuskentän hiljaiseen massaan, jonka kiinnostus ja siunaus kuitenkin pitävät koko toimintaa yllä.

      Keskustelu syntyy siitä, että kirjallisuuskenttä – muukin kuin kaupallinen – alkaa tajuta, että kirjablogit ovat nousseet kuriositeetista ainakin jonkinlaiseksi voimaksi. Eihän kukaan tiedä millaiseksi. Kirjabloggarit eivät välttämättä pysty vaikuttamaan paljoakaan teosten myynti- tai lainauslukuihin. Kirjablogit eivät välttämättä ole tähtitehtaita, joiden avulla syntyy kunnon nostetta kirjailijalle ja kirjalle. Kustannusmaailma on ilmeisen utelias kokeilemaan olisiko se mahdollista, ja me muut olemme kiinnostuneita näkemään miten tässä käy. Kaikki tietävät jo puskaradion, mutta kuinka merkittävä se on.

      Kirjallisuus on kaksihaarainen ala. Esimerkiksi kuvataide ei perustu massatuotantoon, vaan sen piirissä taideteokset ovat usein uniikkeja, ja nykyään myös väliaikaisia. Kuvataiteesta käyty kauppa perustuu yksittäisten objektien, teosten, arvoon (jätän museot ja galleriat nyt pois laskuista, jotta esimerkki ei mene hakoteille). Kirja taas perustuu yhteen abstraktiin tekstiin, jonka voi toisintaa lukemattomia kertoja. Se on siis massatuotantohyödyke. Samalla kirjallisuus on taidemuoto, kirjailijat mieltävät itsensä yleensä taiteilijoiksi ja kaikissa mahdollisissa virallisissa yhteyksissä kirjallisuus on taidetta. Kirjojen tekemiseen saa esimerkiksi apurahaa. Valtio pyrkii turvaamaan kirjailijoille jonkinlaisen elannon, työskentelyvapauden ainakin kausittain ja riippumattomuuden.

      Koska kirjallisuus on sekä taidetta että kaupallisen toiminnan muoto, ja koska nämä kaksi ovat joskus ja joissain tilanteissa tai jopa usein vihamielisiä toisiaan kohtaan, kirjallisuudelle on ominaista keskustelu kaupallisuuden rajoista ja mahdollisuuksista, samoin kuin viihteellisyyden rajoista ja mahdollisuuksista.

      Minulle passaa aivan mainiosti, että kirja – nerokas keksintö, ollaan päästy pitkälle siitä ajasta, jolloin munkit kuskasivat nahkavöillä koossa pysyvää käsikirjoitusta – on sekä kaupallinen että taiteellinen esine, ja minulle passaa mainiosti, että taide on sekä viihteellistä että hankalaa.

      • Elegia says:

        Ihan pikaisesti haluan todeta (olen juuri menossa sänkyyn, yllätys yllätys, lukemaan): Kuvataide perustuu nykyään myös yhä enemmän massatuotantoon. Taiteesta on saatavilla edullisesti printtejä suuremmassakin koossa – jopa kankaalle.

        • Teemu Hoo says:

          Kyllä, olen pannut saman merkille! Kuvataiteessakin yhden teoksen on “kasvettava” tuotteeksi. En ihan pidä siitä; yleensä volyymi on synonyymi laadun heikkenemiselle.

        • Maaria Pääjärvi says:

          Filosofinen ero on kuitenkin selvä – printeille on yleensä olemassa originaali. Pidän kyllä kuvataiteen ytiminä uniikkia objektia, joka on ostettavissa korkeaan hintaan tai sitten taidetta, joka ei välttämättä ole objekti (videotaide, performanssi, installaatio). Kirjan statusta taideobjektina lähestyy esim. Marita Liulian Tarot, jota pystyi ostamaan korttipakkana (en tiedä pystyykö enää). Taiteilijakirjat taas ovat omanlaisensa cross-over, eli uniikkeja teoksia, jotka käyttävät tavalla tai toisella kirjan muotoa hyväkseen.

          En sitten tarkalleen tunne esimerkiksi Ikeassa myytävien sisustustaulujen statusta teoksina. Iso ero on juuri siinä, että kuvataide ei ole lähtökohtaisesti massatuotantoa eikä myöskään kaupallisesti hyödynnettävissä. Teoksen myyminen ei ole kovin helppoa, eikä hinnan nouseminen korkeaksi itsestään selvää.

          • Teemu Hoo says:

            Mulla tulee mieleen esim. taidegrafiikasta kaikenlaiset 100-500 kappaleen vedossarjat, jossa originaali eli yleensä uniikki teos on “laajennettu” useammaksi. Numeroidut sarjat antavat tunteen, että on osa jotakin originaalia, kun omistaa yhden sadasta samanlaisesta. Plus sitten tietenkin Stenvallin kaikenlaiset ankkataulut, joiden tarkoitus on kai ollakin massatuotantoa – siinä suhteessa taulu vertautuu käyttöesineeseen, tai sanotaanko arkipäiväiseen esineeseen (www.sisustustaulut.com)

            Lisäksi sarjakuvan puolelta en osaa sanoa, kuinka haluttuja vedokset ovat – eli siis vaikkapa stripit, ennen kuin ne ovat menneet painoon, sillä sarjakuva tulee sarjakuvaksi vasta julkaistuna, aivan kuten kirjakin. Ehkä vedos voisi vertautua tällöin käsikirjoitukseen, joka on tavallansa originaali, mutta jolla vain harvoin on edes taiteellista arvoa (julkisessa mielipiteessä), lukuunottamatta itseisarvoaan.

            Kyllä kuvataide on minusta menossa selvästi teollisempaa kohti. Hiljalleen, kylläkin. Se on osaltaan muuttumassa likemmäksi designia, jollaista kaikilla on mahdollisuus hankkia kotiinsa, muttei välttämättä fyrkkaa. Tendenssinomaisesti tällöin myös tekijä kasvaa teoksiaan suuremmiksi, mikä tietenkin on sääli.

          • Maaria Pääjärvi says:

            Taideteollisuus on lähellä kuvataidetta, ollut aina, mutta kuvataide ei minusta ole muuttumassa taideteollisuudeksi. Hyvän käsityksen kuvataiteen suunnasta saa vaikkapa lukemalla HS:n tämänpäiväisen jutun taideviennistä, http://www.hs.fi/paivanlehti/10062013/kulttuuri/Kuvataide+l%C3%A4htee+bittein%C3%A4/a1370750661851

            Jutussa mainitut kuvataiteilijat tekevät paljolti valokuvaa ja videota, Kaarina Kaikkkonen installaatioita. Valokuvista voi tehdä reproduktioita myyntiin, taidegrafiikan käsintehdyt 100-500 vedosta eivät kuitenkaan ole massatuotantoa.

            Ollaan siis kaukana sisustusjulistemarkkinoista, kun taas kirja on paljon lähempänä julisteen luonnetta.

            Ja taas kaiken varalta: kuvataiteelle ominainen tapa erottautua taiteena ei ole parempi, vaan erilainen. Suurin osa kirjoista ei nyt vaan kertakaikkiaan ole taidetta – silläkin varauksella, että taide syntyy myös yhteisöllisen ja yksilöllisen tulkinnan tuloksena.

    • Teemu Hoo says:

      Kyllä, Tripadvisorkin on yksi markkinointimekanismi. Tosin ei tämäkään mikään uusi keksintö ole; ainahan yritykset ovat pyytäneet mielipidettä palveluistaan – huonoista otetaan opiksi, ja hyvät laitetaan sopivaan kontekstiin esille… Onko kukaan pannut merkille, kuinka jokaisen R-kioskin ikkunassa roikkuu pahvisia lappuja, joissa kerrotaan kuinka “tässä paikassa veikatulla Keno-kupongilla voitettiin 12000 euroa”?

      Väitän, että kirjabloggarit ovat kultakaivos kustantajille, tietyin varauksin toki (en nimittäin tiedä millä tavoin esimerkiksi pienillä kustantajilla on varaa lähettää pienistä painosmääristä arvostelukappaleita bloggareille). Väitän, että kirjabloggarit ovat kultakaivos myös kirjailijoille. Väitän, ettei mene kauaa, kun kirjabloggareille aletaan maksaa myös pientä palkkaa bloggaamisesta (jos ei makseta jo). Jonnekin printtimedian kritiikit kuitenkin siirtyvät.

      Muistelen katselleeni taannoin töllöstä ruotsalaisen dokumentin nykyajan markkinoinnista. Dokkarissa muistikuvani mukaan mainittiin (toivottamasti en muista brändiä/merkkiä nyt väärin…), ettei esimerkiksi australialainen surffi- ja skedemerkki Quiksilver käytä rahaa oikeastaan lainkaan perinteiseen mainontaan, kuten televisiomainoksiin tai lehtimainoksiin tms. He vaikuttavat ihmisiin nimenomaan puskaradion kautta, eikä niinkään television kautta, jonka tarkoitus on saavuttaa laaja volyymi kerta heitolla. Joku markkinointi-ihminen osaisi varmaan selittää miksi, ja samalla avata mekanismeja auki. Minä en, valitettavasti.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Teemu, kuka alkaa maksaa kirjabloggareille palkkaa arvostelemisesta?

        Ja yksi pointti, joka on unohtunut: kustantamojen ja monien muidenkin mielestä kirjabloggarien toiminnassa on eräs aika oleellinen piirre. Yksittäinen bloggari voi olla todella luotettava, postaus tulee säännöllisesti eri kirjasta jopa kolme kertaa viikossa ja blogistanissa osallistutaan keskusteluun kohteliaasti ja vastuullisesti. Kun tämä homma hoidetaan kollektiivisesti ja perustasolla niin hyvin, se osoittaa, että istumalihasta löytyy. Se on arvokas lihas.

        • Mietin myös, mikä se palkkaa maksava taho olisi?
          Kustantamoko? Enpä usko. Kuinka luotettava on arvostelu, jonka maksaa kustantamo? Eivät lukijat nyt niiiiin tyhmiä ole. Enkä kustantajana ottaisi kyllä bloggaajaa palkkalistoilleni. Entä jos hän haukkuisikin kirjan? Jos taas vaadin häneltä kehulinjaa, niin bloggaaja muuttuu epäluotettavaksi ja kuka hänen tekstejään sitten lukisi.

          Jos palkkaa maksaa joku muu media (jokin lehtikonserni tms.), niin ei kai se sitten eroa ammattikriitikosta? Joten mikä sitten muuttuisi?

          • Maaria Pääjärvi says:

            Aivan niin, Hanna.

            Olisi varmaan loogista, jos suosittu kirjabloggaaja kirjoittaisi vaikka kustantamon sivuille sen kustantamon kirjoista. Silloinhan teksti olisi selvästi markkinointiyhteydessä ja kaupallinen yhteistyö kaikille selvää.

            Jos taas mediat alkaisivat maksaa kirjabloggareille, se tarkoittaisi todennäköisesti myös sitä, että tekstit alkaisivat käydä läpi toimitusprosessin ja kirjabloggaaja saisi normaalin freetoimittajan roolin suhteessa mediaan. Tällöin omaehtoinen julkaiseminen, siis blogeille tyypillisenä, jäisi ainakin jollain tapaa pois.

          • Teemu Hoo says:

            Siinä vaiheessa kun raha saa palkan vaatteet, yleensä jännästi muuttuu myös asenne tekemiseen ja mielipiteet muotoutuvat siinä ohella. Joskus sitten ei muutu.

            Eikös tässä taannoin ole ollut pientä kohinaa siitä, kuinka aikakauslehdillä on ollut tietynlaisia diilejä eri kauneudenhoitotuotteita valmistavien firmojen välillä – ja herännyt kysymyksiä siitä, kuinka luotettavia “testit” ja artikkelit tuotteista oikein voivat olla, jos taustalla on jonkinlainen rahanarvoinen sopimus taustalla? Ja oliko peräti joku saanut potkutkin, kun oli uskaltautunut tekemään toisin kuin “oli sovittu”? Vai muistanko vain väärin ja nämä tällaiset ovat mielikuvituksen tuotettani…

            Vai olikos se tämä: http://www.journalistiliitto.fi/journalisti/lehti/2013/07/artikkelit/hapeatahra/

            En nyt tietenkään väitä, ettäkö bloggareilla ja palkalla olisi mitään tekemistä keskenään, mutta totean vain, että jonkinlainen suora yhteistyö bloggarin ja kustantamon välillä olisi hyvin odotettava, eikä sinällään yllättäisi ainakaan minua, jos sellaisen toteutuminen tulisi tietoon.

          • Maaria Pääjärvi says:

            Tästä syntyykin silta muoti- ja lifestyleblogeihin. Niissä uudet tuotteet ja kulutustavarat ovat merkittävin osa sisältöä. On mahdollista,että kustantajat tavoittelevat samantapaista markkinointimekanismia kirja-alalle, ja etenkin kun sähkökirja tulee (kun tulee, miten tulee jne), digitaalinen ympäristö näppärine käyttäjineen voi olla olennainen resurssi.

            Täytyy muistaa, että mainonta tai markkinointi ei tarkoita pelkästään sitä, että täytyy myydä tuotetta tai ei saa ikinä sanoa mitään kriittistä tai negatiivista. Se antaa uskottavuutta ja herättää luottamusta. Kirjabloggarit kuitenkin sanovat suoraan tykkäävätkö kirjasta vai eivät, ja mielipide on tavallisesti täysin uskottavasti perusteltu. Saati että heräisi epäilyjä siitä, että onkohan tuo edes lukenut kirjaa.

          • Teemu H says:

            Nyt vasta huomasin, että tuossa Bergin jutussa mainitaan joku bloggari, joka oli saanut palkkaa bloggaamisesta, mutta en tiedä liittyykö se sinällään tähän asiaan mitenkään.

  11. […] sitä ollaan piikit pystyssä puolustamassa omaa toimintaa, joten juttu luonnollisesti haisee. Maria Pääjärven bloggauksessa, erityisesti sen kommenteissa tuleekin ilmi suurin osa vajavaisuuksistani, joista listaan tässä […]

    [WORDPRESS HASHCASH] The comment’s server IP (217.30.184.185) doesn’t match the comment’s URL host IP (217.30.184.170) and so is spam.

  12. Maaria Pääjärvi says:

    Lisää luettavaa kirjablogeista:

    Kirjasfääri: ”Väärin blogattu, kirjakätyri”
    http://kirjasfaari.fi/2013/06/kirjalappaa-vaarin-blogattu-kirjakatyri/

    Morren maailma: ”Suorasanainen ja itsekäs kirjabloggaaja”
    http://morrenmaailma.blogspot.fi/2013/06/suorasanainen-ja-itsekas-kirjabloggaaja.html

    Missio kässäri: ”Rakkaudesta kirjablogeihin”
    http://missiokassari.blogspot.fi/2013/06/rakkaudesta-kirjablogeihin.html

    Yöpöydän kirjat – kirjakissan luetut: ”Kirjablogeissa kiehuu”
    http://kirjakissa.blogspot.fi/2013/06/kirjablogeissa-kiehuu.html

    Amman lukuhetki: ”Bloggaajan ja journalistin etiikka”
    http://ammankirjablogi.blogspot.fi/2013/06/bloggaajan-ja-journalistin-etiikka.html

    Sallan lukupäiväkirja: ”Tule lukemaan vähälevikkisten kirjojen blogiarvioita!”
    http://sbrunou.blogspot.fi/2013/06/tule-lukemaan-vahalevikkisten-kirjojen.html

    Kaisa Kyläkosken kokoamia twiittejä:
    http://storify.com/K_KM_K/pikareaktioita-kirjablogijutusta?utm_campaign&utm_source=t.co&utm_medium=sfy.co-twitter&awesm=sfy.co_gLfo&utm_content=storify-pingback

    Blogisisko: ”Kirjabloggaajien valta ja ongelmat”
    http://blogisisko.blogspot.fi/2013/06/kirjabloggaajien-valta-ja-ongelmat.html

  13. Hirlii says:

    Tässä vielä yksi.

  14. Maaria Pääjärvi says:

    Tuli nyt vähän tenkkapoo keskustelun laajuuden vuoksi. Blogien verkostollinen olemus tekee jokaiseen postaukseen vastaamisesta hankalaa ja sitten taas täällä vastaaminen tuntuu muuten vaan typerältä.

    Mietin, että johtuisikohan jossain määrin loukkaantunut vastaanotto A.Bergin ja mun jutuille (plus Sanna Kangasniemi) näistä asioista:

    1) kirjabloggarit yleisesti ottaen näkevät itsensä harrastajina. Siihen on vaikea sovittaa sitä, että mikään kirjallisuusinstituution “virallisempi” puoli ottaa vakavasti (koska se hävittää kivan? koska se kaventaa vapautta?) Enhän minäkään pidä itseäni minään ammattilaisena, ja tiedän kyllä tasan miltä tuntuu kun blogailee vähän vasurilla ja huvikseen ja pian herääkin siihen, että ihmisethän lukee tätä ihan oikeasti ja vakavasti ja vaikutan toiminnallani maailmaan. Ehdottomasti ikimuistoisin järkytys oli keskustelu silloisen pääministeri Matti Vanhasen valtiosihteeri Risto Volasen kanssa, joka tuosta vaan tupsahti ottamaan meikäläisen jutustelut vakavasti. Se oli mahtava keskustelu, lämpimät terveiset Risto Volaselle, jos ikinä tämän näkee.

    Kun ei ole varautunut siihen, että omaa toimintaa pidetään minään muuna kuin harrastustoimintana ja kun sitä yllättäen ruvetaan julkisesti arvioimaan, ei tunnu kivalta. Elän jatkuvasti siinä ristiriidassa, että minähän olen bloggari ja vapaa kansalainen, joka tekee mitä tahtoo, mutta minut on myös halattu instituutioon. Ei voi mittään, vastuu on minun.

    2) Minä – ja Berg – olemme homekorvia, joilla on holhoava ja moralisoiva asenne. Ehdottomasti totta, paitsi että hiukan pahoittelen nyt että nimittelen Bergiä tässä ohessa. Meillä on jonkinlainen skeema kentän toiminnasta. Näemme uuden toimintakulttuurin, joka muotoutuu omalla tavallaan. Homekorva näkee uuden ilmiön, joka ymmärtää ja määrittelee itsensä toisella tavalla kuin mikään muu kirjallisella kentällä, jolla kaikki haluavat tällä hetkellä olla niimmaan päteviä, eteviä ja ammattimaisia. Samaan aikaan kentällä tapahtuu muita muutoksia, joiden lopullista merkitystä ei kukaan tiedä, ja on iso tarve ymmärtää, että mitä ympäristössä tapahtuu. Tällaiset lehtijutut, blogikirjoitukset ja mahdollisuudet keskustella ja tuntea erilaisia näkemyksiä tekevät ymmärtämisen edes jotenkin mahdolliseksi. Mutta loukkaavaa voi olla se tapa, jolla kirjabloggarit joutuvat kohtaamaan käsityksen itsestään muiden silmissä, vanhemman instituution silmissä.

    3) Kaiken lisäksi taiteiden aloilla toimivilla ihmisillä on omat ideaalinsa, omat esteettiset ja moraaliset vakaumuksensa, asenteensa tai käsityksensä. Se on välttämätön pohja minkään luomiselle tai minkään ajattelemiselle. Olen tämän keskustelun aikana oppinut olevani nirso (tiesin sen jo), holhoava homekorva ja patavanhoillinenkin. Aion vetää tämän uuden paremman identiteetin niskaani ja mennä liiskaamaan muutaman rikkaruohon tuolta palstalta ja antaa kuulua joka kakaralle, joka kehtaa kiroilla sadan metrin säteellä minusta.

    Paitsi hetkinen! Muistin juuri sanoneeni noin kakssataa kertaa tämän lyhyen elämäni aikana, että ne kirjablogit on muuten tosi hyvä juttu ja parhaat bloggarit siellä toimii paremmin ja tehokkaammin kirja-arvostelujen parissa kuin useimmat kriitikot. Mukaanlukien meikäläinen. Viimeksi sanoin sen tänään. Olen myös kirjoittanut erinäisiä kertoja siitä, miten täydellistä pelleilyä on kriitikko-nimityksen yhdistäminen ammattilaisuuteen. Kriitikko on täsmälleen samassa asemassa kuin bloggarit yhden asian suhteen: ei ole mitään muuta arvo- tai vaikutusvaltaa kuin se, mitä pystyy kirjoittamaan. Jos haluaa enemmän, pitää lähteä taustavaikuttajaksi esim. järjestöihin.

    Tästäkin huolimatta yksittäisten bloggarien ja bloggaajien kollektiivin kannattaa muistaa (holhoan!) että kun ilmiö kasvaa, on pelkästään toimivan kulttuurin merkki, että sitä, sen seurauksia ja lieveilmiöitä pohditaan. Berg ei tehnyt sitä nuristen, argumenteilla ”kriitikon leipä nyyhnäähyäääh, meen kaljalle nyt kun ei oo enää varaa leipään yäääh” tai ”ammattitaidotonta mutuhuttua, oksennanpa kengilleni, ja vaadin ammattikriitikkoa siivoamaan jäljet”, vaan avasi asiaa hitusen laajemmin.

    [huoh, en osaa näemmä päättää onko blogia kirjoittava kansalainen “bloggari” vai “blogaaja”]

    • En tietenkään voi olla kommentoimatta ;) Kommentissani olevat näkökulmat koskevat vain omaa bloggaamistani enkä puhu kaikkien kirjabloggaajien suulla.

      1) Vakavasti ottamisessa ei ole mitään pahaa. Päinvastoin. Sehän on arvostusta, mukavaa sellaista. Mutta se EI ole kivaa, kun harrastukselleni ryhdytään esittämään vaateita. Missä, miten ja mitä minun tulisi lukea ja blogata. Se on minun asiani se.

      2) Meni minulta ihan yli hilseen.

      3) Käsitykset bloggareista ovat tervetulleita ja mielenkiintoisiakin – silloin kun niillä on jokin todellisuuspohja. On viitsitty lukea ja vilkaista enemmän kuin kolmea Googlen ensimmäistä osumaa. Yleensä kaiketi ensin tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan.

      Berg esitti melkoisia yleistyksiä. Jossakin toisessa yhteydessä kokonaisen ryhmän leimaamista muutaman yksilön perusteella sanotaan rasismiksi.

      Eikö loukkaantuminen ja ärhäkkä reaktio ole ihan inhimillistä ja loogistakin, jos esitetään vääriksi koettuja väittämiä?

      • Maaria Pääjärvi says:

        Vaateiden esittäminen on arkea, kun kirjoittaa mihinkään julkisuuteen. Eikä niitä ole kai sinulle esitetty henkilökohtaisesti, eikä niitä sellaisina pidä ottaa, koska se ei ymmärtääkseni ole kenenkään tarkoitus. Minultakin vaaditaan yhtenään kaikkea käsittämätöntä, ja sitten julkisuus on täynnä keskusteluja, joissa pienten lasten vanhemmilta, koiranulkoiluttajilta tai papeilta vaaditaan kaikenlaista. Ei kai sitä sen henkilökohtaisemmin tarvitse ottaa :)

        Se kakkoskohta merkitsi lähinnä sitä, että kirjallisuuskenttä = vanha ja vakiintunut, kirjabloggarit = uusia toimijoita. Sitten edellinen pähkäilee, että mitäs tämä uusi touhu nyt merkitsee meidän touhujen kannalta. Bergin jutussa katse tulee sieltä vanhan ja vakiintuneen puolelta (ja tällä en siis viittaa Bergin henkilöön).

        Ilmeisesti tarkoitat väärillä käsityksillä niitä, joita jokunen kirjabloggari on jo parodioinut? Minusta on hieman huvittavaa tulla leimatuksi joksikin arvokkaaksi kirjallisuuskriitikoksi, vaikka en ole yhtään mitään muuta kuin bloggari, joka ei kirjoita yksittäisistä kirjoista ja avustaja, joka tekee toisinaan juttuja lehtiin ja kutsuu itseään kriitikoksi, koska ihminen joka kirjoittaa kulttuurikritiikkiä on kriitikko.

        Kokonaisen harrastaja- tai ammattiryhmän leimaaminen ei ole rasismia, eikä millään tavalla rinnastettavissa siihen. Ryhmistä saa tehdä vapaasti yleistäviä väitteitä, ja monesti ne ovat tarpeellisia. “Metsästäjät puolustavat susien salakaatoja” ei ole rasistinen väite, vaikka kaikki ryhmän jäsenet eivät olisikaan samalla kannalla. “Humanistit elävät norsunluutornissa”. “Vihreät ovat hipstereitä”. “Feministit ovat naisia, jotka eivät ole päässeet ylenemään työpaikalla”. Ja mun arkea: “Kriitikot ovat epäonnistuneita kirjailijoita”, “kriitikot nauttivat toisten työn tuhoamisesta”, “kriitikot ovat asiantuntemattomia”, “kriitikot ovat laiskoja”, “kriitikot ovat koulukiusaajia”.

        Kaikenlaista käsitystä on ja suurinta osaa ei tarvitse ottaa huomioon, kun itse tietää omat asiansa. En vieläkään ymmärrä, mikä asia Bergin jutussa nyt oli niin väärin. Lukijalle jäi sellainen käsitys, että kirjabloggarit ovat uusi varteenotettava voima kirja-alalla ja mm. sen takia kustantajat ovat kiinnostuneita, ja että tällä voi olla seurauksia. Nyt-liitteen kuvakieli, otsikoinnit ja nostot taas tulevat lehdeltä, eikä jutun kirjoittaja ole niihin voinut vaikuttaa.

    • hdcanis says:

      Hyviä pointteja, joita siis syytä hieman kommentoida.

      1. Itsekin tunnustan kyllä että siinä vaiheessa kun blogi menee julkiseksi niin sillä on jokin asema yhteiskunnassa, vaikutuksen määrä ehkä vaihtelee ja voi käytännössä olla samaa tasoa kuin innokkaalla kahvipöytäkeskustelulla mutta kuitenkin.
      Toisaalta (tämä kuuluu myös valittuun välineeseen) pyrkimyksenä onkin moniäänisyys, lähtien jo siitä että todetaan muiden blogien olemassaolo linkittämällä niihin, ja muihin medioihin voi viitata tarpeen mukaan. “Tämä on minun subjektiivinen käsitykseni, olet tervetullut olemaan kokematta tätä samalla tavalla” on moniäänisyyden perusta.

      2. Totta tämä. Ja uudet toimijat myös tarkastelevat etabloituneempia ja huomioivat mikä voisi toimia ja mikä ei ja miten tässä oikein pitäisi olla.
      Ärtymistä sen sijaan saattaa aiheuttaa oudot yleistykset joita esitetään faktoina tai ne surullisenkuuluisat vaatimukset “miksette ole niin kuin me, miksi teette eri tavalla”.

      3. Keskustelussa outona piirteenä on myös käsitys että kaiken pohdinnan on tultava ulkoapäin, sitä ei voi muodostua ilmiön sisällä. Esim. arvostelukappaleista on puhuttu blogistanissa jo paljon, samoin markkinointitilaisuuksista, tekijänoikeuksista, hymistelystä vs pamputtamisesta, uusista vs vanhoista kirjoista…lisäksi kun ulkopuolelta tuleva holhoaminen perustuu edellisessä kohdassa mainittuihin faktoina esitettyihin yleistyksiin joiden todellista yleisyyttä ei vaivauduta tarkastelemaan, niin se herättää negatiivista vastakaikua. Bergin jutun suurin ongelma oli että se on pari kolme vuotta myöhässä joskaan “anna kun setä holhoaa kun et itse osaa”-asenteella ei myöskään ystäviä saada.

      Geometrisesti ajateltuna institutionaalinen kritiikki on lineaarista, sillä on lähtöpiste ja päätepiste, kun taas lukupäiväkirjailijat ovat verkosto jossa saattaa olla tiheämpiä keskittymiä muttei selkeää suuntautuneisuutta.

      (minä käytän sekaisin bloggaajaa ja bloggaria)

      • Maaria Pääjärvi says:

        Mutta missä niitä vaatimuksia on esitetty? Ainoa, mitä minä olen nähnyt, on tuo Teemu Hoon kommentti siitä, että pitäisi olla monipuolinen. Ja se on taas niin yleisluontoinen vaatimus, että voi mennä katsomaan peiliin, hymyillä ja sanoa upealle itselleen että tässäpä vasta säteilevää monipuolisuutta, hyvä minä.

        Ja totta, uudet toimijat näkevät etabloituneet eri tavalla. Mutta kokonaiskuvan vuoksi pitää ymmärtää, että kirja- ja media-alan murrokset koskettavat jo valmiiksi etabloituneita toimijoita, ja minä en esimerkiksi ole samalla tavalla etabloitunut toimija kuin vanhemmat kriitikot ovat voineet ajatella olevansa. Mä vaan surffaan ja sit kaikemmaailman plokeissa mua sanotaan joksikin arvovaltaiseksi ja instituution naiseksi.

        Keskustelussa ei mielestäni ole implisiittistä käsitystä siitä, että pohdinnan on tultava ulkoapäin. Vaan keskustelu on tekoja, se on pohdintaa. Se ei sisällä ajatusta siitä, että ulkoapäin pitäisi ratkaista teidän paikkanne maailmassa, vaan se vaan tapahtuu. Minä en ole ajatellut kertoa teille, mitä ja millaisia olette, vaan tiedätte ja kerrotte sen itse, vaikka minä sanoisin että voisikohan olla näin tai niin ja oottekos miettineet tätä.

        Juttu ei myöskään ole myöhässä, koska isot laivat kääntyvät hitaasti, ja ainakin minun käsitykseni mukaan kirjabloggarit ovat ainakin muodostamassa oman osastonsa tähän laivaan.

  15. Teemu Hoo says:

    “Morre” tuossa yllä kirjoittaa: “Käsitykset bloggareista ovat tervetulleita ja mielenkiintoisiakin – silloin kun niillä on jokin todellisuuspohja. On viitsitty lukea ja vilkaista enemmän kuin kolmea Googlen ensimmäistä osumaa. Yleensä kaiketi ensin tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan.”

    Epäilemättä jokainen tähän ketjuun kommentteeranneista on lukenut enemmän kuin ensimmäiset kolme google-osumaa. En ihan ymmärrä vaadetta, ettei blogeja lukeva saisi muodostaa käsitystä ilman, että sillä on “todellisuuspohjaa”. Tällä kai tarkoitetaan sitä, että todellisuuspohjan pitää olla “tietynlainen” ollakseen ns. “hyväksytty ja oikea”? Ymmärränkö oikein, ettei saisi penätä laaja-alaista lukemista ja arvostelemista kirjallisuuden eri osa-alueilta bloggareilta, mutta silti kirjablogeja satunnaisesti lukevan pitäisi itse ymmärtää kaivaa “todellisuuspohjaa” koluamalla about jokainen mahdollinen kirjablogi? Se on absurdia, suoraan sanoen. Ristiriitaista.

    Myöskin pyydetään, ettei saisi yleistää. Noh, tervetuloa kirjoittajan elämään! Minä julkaisin ensimmäisen kokoelmani v. 2009, ja sen jälkeen ei ole muuta tehtykään kuin yleistytty. Olen siis oppinut jotakin; niin lukeva yleisö toimii ja tekee: yleistää. Niin muodostuvat kategoriat, siten järjestyvät eri kirjablogitkin. Luulisi, että jokainen joka kirjoittaa julkisuuteen sen ymmärtää. Jos ei ymmärrä, varmasti pian oppii, kuten minäkin.

    En minäkään tiedä, kuinka monta kertaa pitäisi kehua kirjablogeja, että sinne saisi muutaman kriittisen äänenpainon ujuttaa väliin ilman, että herne uppoaa peruuttamattoman syvälle klyyvariin. Eritoten kun tässäkin kommenttiketjussa esitettyjen pohdintojen on kaiketi ollut, ainakin minun ja varmasti Maariankin osalta (luulisin), tarkoitus olla hyvähenkisiä ja asiallisia. Se, että vähäinenkin kriittisyys nostaa näin isohkon reaktion, ja aiheuttaa vastareaktioksi pikkuisia ylilyöntejä, on minusta harmittavaa ja valitettavasti kitkee samalla joitakin keskustelijoita ja keskusteluja pois. Se ei ole kenenkään edun mukaista. Kaikista vähiten kirjabloggarien. Se, ettei kritiikkiä saisi esittää antaa ulospäin sellaisen kuvan, että joku on jossakin kaapin päällä. Mitä siitä pitäisi ajatella?

    • Maaria Pääjärvi says:

      Niin, onhan tässä nyt vähän sellaistakin, että yleisesti ottaen ajatellaan, että kirjabloggarit tuovat jotain uutta kirjallisuusinstituutioon ja vastaanotto on kaikkineen ollut varsin lämmin. Luultavasti ennennäkemätöntä, kiltajärjestelmät suhtautuvat uusiin ryhmiin yleensä nuivasti. Ja “ulkopuolisten” näkökulma on kiinnostava. Mutta kun aletaan laajemmin pohtia millaiseen asemaan uudet tulokkaat instituutiossa asettuvat, hakeutuvat ja joutuvat (pyrkiminen ja päätyminen ovat rinnakkaisia asioita), pohtiminen leimataan herkästi yleistämiseksi ja tosiasioihin perustumattomaksi. Tosiasiat ovat minusta kyllä tässä keskustelussa olleet harvinaisen hyvin paikoillaan (ja väärät käsitykset triviaaleja kokonaisuuden kannalta), mutta tulkinnat tosiasioista erilaisia.

      • Teemu Hoo says:

        Niin, henk. koht. en täysin ymmärrä, mistä tällainen melko massiivinen reaktio on syntynyt, mutta saatan olla vähän ulkona koko asiasta, ettei se ihmekään olisi… Harmittaa tietysti kirjabloggareiden puolesta, jos ovat kokeneet vääryyttä. Toivoisin, että ne vääryydet tuotaisiin vahvemmin esiin – edellä linkatuista en ihan pääse selvyyteen, missä palaa.

    • En vedä hernettä nenään. Pyrin keskustelemaan ja vastaamaan kritiikkiin. Teen sen tavanomaisen tiukkaan tapaani. Kaikkiahan se ei aina miellytä. Olen edelleen lähinnä hämmentynyt, hitusen ärtynytkin paikoin, mutta herneet ovat purkissa.

      Minusta vastareaktio kertoo lähinnä siitä, että koetaan itsemme vääärinymmärretyiksi. Lukuisat bloggaukset huutavat sitä omaa näkökulmaa. Kaikki kantaaottaneet eivät ole edes kirjabloggaajia. Olen saanut myös henkilökohtaisesti ihmettelyä Nyt-liitteen jutusta “Siis saako kaikki bloggarit aina arvostelukappaleita?”. Jokunen kommentoi, että koki Nyt-liitteen jutun etenkin lukijuutta vastaan olevaksi.
      Ja kuten usein on, on toisenlaisiakin mielipiteitä. Kiitelty hyvästä keskustelunavauksesta jne.

      En väitä, että kirjabloggaajat ovat kriitikin yläpuolella. Sellainen väite kertoo lähinnä siitä, ettei nyt haluta edes kuunnella, mitä kirjabloggajalla on sanottavaa. Todetaan vain että “Aijaa! Teitä ei saa niinku vai arvostella!”.

      Ja tarkoitin sitä, että minusta Berg ei oikein vaikuttanut kirjablogeihin tutustuneelta vahvasti yleistämällä. Koska tosiaan on hyvinkin paljon kirjabloggaajia, jotka eivät saa ja/tai eivät halua arvostelukappaleitä eivätkä saa kutsua/pääse kekkereihin. Kekkereissä (niihin joihin olen päässyt/kutsuttu) olen nähnyt 2-10 bloggaajaa. Meitä on kuitenkin yli 100.
      Jokaista kirjablogia ei tarvitse koluta. En tunne itsekään kaikkia. Pitää vain koluta erilaisia; suosittuja ja ei niin suosittuja.
      Ja tätä edellytän lähinnä juttua tekevältä toimittajalta, joka oletettavasti saa työstään palkan.

      Mutta ehkä minä nyt sitten näillä näkökulmillani huutelen sitten täältä kaapin päältä eikä ääneni kuulu alas asti. Parempi siis sulkea suunsa ja sukeutua ylhäiseen yksinäisyyteeni.

      Toivotan hyvää ja kirjavaa kesää kaikille!

      • Teemu Hoo says:

        No joo, toimittajalta voi kyllä vaatiakin kunnon perehtymistä asiaan.

        Mutta mites tällainen pikkuruinen kirjailija/runoilija täältä Riihimäeltä? Mun mielestä kaltaiselleni peruslukijalle nyt asetetaan vähän turhan paljon vastuuta, koska ne 2-10 bloggaajaahan luovat niitä mielikuvia ns. “suurelle yleisölle”, joiden tekemiset minunkin silmiin kai ensinnä osuvat. Tuskin minua siitä voi syyttää, sillä noin media toimii. Itse asiassa yksittäinen kirjablogi saattaa tehdä saman yksittäiselle kirjailijalle, kuin mitä yksittäinen sanomalehti tässä tapauksessa kirjabloggareille. Karhunpalveluksen. Erikoinen yhtälö tämäkin, kun ajattelee.

        Jos koet itsesi väärinymmärretyksi, niin mitä ne asiat ovat? Ne eivät oikein selviä näistä kommenteista. Minusta tässä on pohdiskeltu ihan asiallisella tavalla ihan valideja pointteja siitä, minkälainen efekti kirjablogeilla isossa mittakaavassa saattaa olla? Eikö se ole vain hyvä juttu? Olisi melkoista aliarviointia olla ottamatta huomioon kirjablogeja.

        Mun ongelmani varmaan on, että tulee jatkuvasti ristiriitaisia fiiliksiä tästä asiasta. Annan esimerkin: “En vedä hernettä nenään”. “Mutta ehkä minä nyt sitten näillä näkökulmillani huutelen sitten täältä kaapin päältä eikä ääneni kuulu alas asti. Parempi siis sulkea suunsa ja sukeutua ylhäiseen yksinäisyyteeni.”

        Eli onko nyt sitten niin, että jos A. Berg toimittajan ominaisuudessa ihmettelee asioita, ja minä kuluttajana eli lehden lukijana tartun joihinkin niistä, olen vähintään yhtä tuomittava kuin A. Berg?

  16. Maaria Pääjärvi says:

    Seuranta jatkuu:

    Pudonneita omenoita: “Aukeamispaine saavutettu, varoventtiili aktivoitu”
    http://pudonneitaomenoita.blogspot.fi/2013/06/aukeamispaine-saavutettu-varoventtiili.html

    Mifonkien matkassa: “Erään kirjailijan kommentti kohuun kirjablogien vallasta”
    http://jsmeresmaa.blogspot.fi/2013/06/eraan-kirjailijan-kommentti-kohuun.html

  17. Teemu Hoo says:

    Kannoinpa minäkin korteni kekoon. Muistan olla myös hivenen marttyyri, kuten tematiikkaan kuuluu.

    http://teemuhelle.wordpress.com/2013/06/10/kirjablogipohinaa/

  18. Kristian says:

    Tämä tuntuu olevan taas yhdenlainen myrsky vesilasissa. Antti Bergin kirjoituksesta välittyy minulle kuva journalistisesti pätevästä otteesta, jossa on riittävissä määrin tutustuttu aiheeseen ja asetetaan aihe laajemman tarkastelun alle. Näkökulma on ns. (!) kirjallisuusihmisen, joka hahmottaa kirjallisuuden rakenteiden kehittymistä tulevaisuudessa. Kirjallisuusihmisen, joka on huolissaan kirjallisuuden ja ennen kaikkea sen vastaanoton tulevaisuudesta. Asiallisesta kirjoituksesta noussut älämölö kertoo ainakin sen, että monelta kirjablogistilta puuttuu niin medialukutaitoa kuin suhteellisuudentajuakin. Niillä ominaisuuksilla kun olisi käyttöä jos haluaa blogistaan jotain enemmän kuin yhteisöllisen lukupäiväkirjan.

    Berg puhuu käsittääkseni suosituimmista ja luetuimmista (jälkimmäinen on tietysti hankalammin todennettavissa) kirjablogeista sekä niiden kasvusta mielipidevaikuttajiksi. Kun siihen yhdistetään kustantamoiden kiinnostus ja markkinointitoimenpiteet, niin huoli niiden samojen julkisuudessa olevien ja samaan kategoriaan kuuluvien kirjojen medianäkyvyyden kasvamisesta entisestään muun kirjallisuuden kustannuksella on ymmärrettävää. En näe miten kehitys poikkeaisi lifestyleblogeista tulevaisuudessa mitenkään, siis nimenomaan suosituimpien blogien suhteen. Eettinen ohjeistus kuulostaa liioittelulta, avoimuuden ja läpinäkyvyyden luulisi riittävän.

    Berg ei myöskään aseta kirjablogeja ja institutionaalista kritiikkiä vastakkain kuten kirjailijaliiton puheenjohtaja taannoin. Kirjablogien nousulla ja sanomalehtikritiikin alennustilalla ei ole suoraa yhteyttä keskenään, mutta ne asettuvat väistämättä samaan tilaan nimenomaan kirjallisuuden vastaanoton suhteen – kaipa tätä voi myös huomiotaloudeksi kutsua. En jaa täysin Bergin huolta tasapäistymisestä. Luen laajasti, mutta epäsäännöllisen säännöllisesti kirjablogeja ja kyllä siellä moniarvoisuutta löytyy – poislukien runous, joka aktiiviseen lukutapaan perustuvana ja perinteeseen kerrostuvana on suurimmalle osalle ylittämätön paikka. Muutamia iloisia poikkeuksia onneksi löytyy. Jos jostain nostan kirjablogille hattua niin kunnioitettavasta luettujen kirjojen ja niistä kirjoitettujen postausten määrästä. Minulle ei ole lainkaan epäselvää se, että kirjallista kulttuuriamme kannattelee viime kädessä laaja lukijakunta, riippumatta siitä millaista kirjallisuutta se lukee.

    Sanoisin että sosiaalinen media on ottanut tässä kohtaa takapakkia. Monessa tapauksessa some on ollut se terävämpi ja tarkempi osapuoli ja saanut valtamedian näyttämään naurettavalta. Nyt some tekee asianosaisten voimin yksisilmäisessä suhtautumisessaan saman itselleen. Monista linkeistä suosittelisin lähinnä tuota Meresmaan fiksua postausta – kirjailijan näkökulma vaikuttaa tässä joukossa hyvin terveelliseltä.

    Kirjallisuuskritiikistä tuntuu olevan vallalla varsin kummallisia käsityksiä. Toki kritiikissä on omat ongelmansa, mutta ne kulminoituvat lähinnä sanomalehtipuolelle. Kirjallisuusjulkaisuissa paneutuminen on aivan toista luokkaa. Vaikka kritiikki eräänlaiseen objektiivisuuteen pyrkiikin, kyseessä on aina subjektiivinen, enemmän tai vähemmän asiantuntijan kirjoittama näkemys. Ja kyllä – kritiikki on kirjoitettu ensisijaisesti lukijoille, olkoonkin että niillä on vaikutusta mm. apurahoihin ja hetkellisesti kirjailijoiden mielenterveyteenkin. Osa bloggaajista ylpeilee sillä ettei lue kritiikkejä – ei toki tarvitsekaan, mutta jos haluaa kehittyä harrastuksessaan ja saada rakastamiinsa kirjoihin monipuolisempaa perspektiiviä niin olisi hyvä vilkaista välillä oman otsansa ulkopuolellekin.

    Ja vähälevikkinen kirjallisuus on muutakin kuin runoutta ja omakustanteita – usein niiden pienempien kustantamoiden julkaisemaa laatukirjallisuutta tai vähän isompienkin julkaisemaa ”taideproosaa”. Luulisin että juuri näistä Berg kantaa huolta – syystä, mutta turhaan. Marginaalikirjallisuus on ja pysyy marginaalissa myös kirjablogeissa.

    Maarialle ja Teemulle propsit siitä että jaksatte täällä asiasta vääntää, vaikkei tuo niin kiitolliselta touhulta tunnukaan.

    • Teemu Hoo says:

      Emmä tätä minään vääntämisenä pidä, enkä ainakaan sellaista ole halunnut saati tarkoittanut. Oikeastaan olen vain halunnut yrittää ymmärtää tätä kuviota, koska nyt tämän pöhinän myötä ensimmäistä kertaa on tullut hetkiä, jolloin kirjabloggarit määrittelevät “ääneen” itse itsensä, ainakin osin. Se on ollut mielenkiintoista, koska kirjablogeja on aika paljon, jotkut kovin toistensa kaltaisiakin.

      Olen kyllä samaa mieltä (mikäli olen oikein kirjabloggarien närkästyksen ymmärtänyt) siitä, että Bergin kirjoitus hömelösti tasapäistää kirjabloggarit. Tätä ei tosin voi artikkelin lukijan syyksi laittaa, vaikka medialukutaitoa pitää ollakin. Toisaalta taas on odotettavissakin, että esim. Nyt-liite tekee raflaavia juttuja, ja aika raflaavia asioitahan Bergin jutussakin tulee ilmi. Niitä on nyt oiottu, se on hyvä. Median tehtävä on tuoda kiinnostavia asioita esiin, ei kaikkia asioita tasapuolisesti. Raflaavia juttuja ei voi olla noteeraamatta, jos kohta ei niitä pidä minään yleisinä totuuksinakaan pitää. Oikeastaan kiinnostavampi on ollut tämä kirjablogimaailman reaktio Bergin juttuun. Vähän samankaltaisia aineksia kuin taannoin – silloinkin Hesarin – kirjoituksessa, joka käsitteli viittä esikoisrunoilijaa, jonka oli tarkoitus olla kritiikki mutta olikin jotain muuta… Tuolloinkin yksi ryhmä ärähti aika mittavassa määrin, mikä oli sinällään mielenkiintoinen ilmiö.

      On mielenkiintoista seurata, miten tästä eteenpäin. Millä tavoin esimerkiksi kirjablogit erottautuvat toisistaan, millä tavoin ne identifioituvat, koska eihän loppujen lopuksi kukaan halua kirjoittaa julkista blogia ilman lukijoita, mutta blogeja tulee koko ajan lisää luettavaksi. Sille käy niin kuin runoudelle. On myös kiinnostavaa seurata, miten/minne kustannusmaailman ja kirjablogien keskinäinen suhde etenee – vai onko ellaista lainkaan ja jos on, millä tavoin kustannusmaailma pyrkii sitä hyväksikäyttämään vai pyrkiikö ollenkaan ja miten kirjablogit/kirjabloggarit siihen reagoivat.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Joo, samat sanat, haluaisin ymmärtää tätä kuviota. Eikä oikeastaan ole edes varsinaisesti mistä vääntää, oikeastaan olen vaan hämmästynyt tästä loukkaantuneisuuden määrästä, etenkin kun sen alkuperä on vain “mulle tuli semmoinen olo” -tyyppisissä väitteissä. Olen taas isällinen ja holhoava, mutta jos tulee sellainen olo, pitää henkäistä ja miettiä että tarkoittikohan tuo nyt oikeasti pahalla (ei yleensä tarkoittanut) ja lukea, että olisikohan tässä nyt vielä jotain mitä en tajunnut.

  19. Maaria Pääjärvi says:

    Minulle valkeni, että kirjabloggaat itse ovat tehneet esimerkiksi vapaakappaleista ison kysymyksen. Törmäsin sellaiseenkin uskomukseen, että kriitikot eivät ole luottettavia, koska saavat aina vapaakappaleita. Oletushan on järjetön, kirja ei ole mikään lahja vaan välttämätön työväline, ja nurkkiin kertyvistä kirjoista on kyllä enemmän harmia kuin iloa. Eiköhän panna ravintolakokitkin hankkimaan ruoka-aineet omasta pussista, niin saadaan eettisempää sapuskaa ruokaloissa.

    En nyt väitä sitä, että kaikki kirjabloggarit ajattelisivat näin. Kuka muka niuhottaa arvostelukappaleista, joita annetaan kirjabloggareille? Kustantamot ovat huomanneet että kirjabloggareille kannattaa antaa vapaakappaleita, tämähän on perushavainto. En tajua, miten tämä on kirjabloggareiden syyllistämistä. Kutsut tilaisuuksiin tai kirjapaketit ovat indikaattoreita, merkkejä siitä, että kustantajat pitävät bloggareita panostamisen arvoisina – eivät merkkejä siitä, että bloggareiden etiikka olisi huonoa.

    Kirjabloggarit siis kiinnostavat kustantamoita markkinoinnin kannalta. Se taas nostaa kirjabloggaamisen institutionaalista merkitystä, että julkisuudessa on syytä käydä keskustelua bloggareiden statuksesta kirjallisuuskentällä.

    Mielipiteet siitä, että bloggarit veisivät kriitikoiden leivän, ovat täydellisen harhaisia. Ne voi jättää omaan arvoonsa. MUTTA, kuten Kristian viisaasti sanookin, kritiikin mediakriisi ja kirjabloggauksen nousu tapahtuvat samaan aikaan ilman että niillä on ilmeistä syy-yhteyttä. Silti nämä kaksi seikkaa vaikuttavat yhdessä siihen, millaiseksi kirjallisuuden vastaanotto muotoutuu.

    Olen myös täysin varma siitä, että kukaan ei oikeasti ole niin typerä, että pitää jokaista kirjabloggaria samanlaisena, vaikka puhutaankin ryhmästä. Koska sillee julkinen keskustelu ilmiöistä vaan toimii, ja vaikka se toimiikin niin, siihen osallistuvat yksilöt tajuavat aika kirkkaasti, että ryhmät muodostuvat yksilöistä, jotka eivät ole samasta muotista syntyneitä piparkakkupoikia. Kaikkihan me kuulumme tällaisiin ryhmiin, joista sanotaan milloin mitäkin yleistävää. Teemu ja Kristian ovat runoilijoita/kirjailijoita ja miehiä, sanonpa nyt yleistävästi että kirjailijamiehet ottavat selvästi jyrkemmän ja autoritaarisemman puhetavan tässä keskustelussa kuin bloggarinaiset. Noni pojat ja tytöt, tulkaas puolustamaan yksilöllisyyttänne, loukkasin teitä (meitä) kaikkia kerralla. Tässä tapahtuu koko ajan vastaava asia: kun joku sanoo jonkun seikan ryhmästä x, niin sen jäsenet aasta ööhön tulevat ilmoittamaan, että minäpä muuten ainakin olen yksilö ja niin on nuo muutkin. Mutta olemme samalla kaikki ryhmien jäseniä, ei ihmisen yksilöllisyys ole seikka, joka irrottaisi hänet ryhmistä.

    Vakavasti ottaminen tarkoittaa myös kritiikkiä. Ja silloin kun ei tiedetä, mikä on jonkun ilmioön paino ja millaiseksi se vakiintuu, todennäköisesti esitetään myös vääriä arvioita asiasta. Erehtyväisyys tai virhearvio ei ole mikään synti, erehtymättömyys on.

  20. Maaria Pääjärvi says:

    Seurantaa, osa viismiljoonaaseittemän:

    KEEP CALendula: “Korsi keossa” [tää kirjoitus kannattaa ehdottomasti lukea]
    http://stazzy.net/index.php/calendula/2013/korsi-keossa

  21. Yksi ongelmista on varmaan se, että useimmille kirjabloggareille bloggaus on todellakin vain harrastus, mutta tässä keskustelussa meitä on alettu käsitellä ammattilaisina.

    Perusteeksi on usemmiten esitetty, että ilmaiset arvostelukappaleet tekevät meistä ammattilaisia. Tähän vastausin, että kaikki bloggarit eivät arvostelukappaleita saa tai halua ja lisäksi ihmettelen, jos ammattikriitikolle tosiaan riittää palkaksi pelkkä ilmainen kirja? Luulen, että ammattilaiset saavat palkkansa ihan rahassa ja se kirja on tosiaan vain työväline.

    Eli niin kauan kun en saa bloggauksestani mitään oikeaa rahassa mitattavaa palkkaa en koe itseäni ammattilaiseksi enkä suostu ottamaan vastaan ulkopuolelta tulevia vaatimuksia siitä miten minun tulisi blogiani kirjoittaa.

    Toki bloggaajalla on myös vastuunsa ja moraalinsa ja lakia tulee noudattaa (piilomainonta on jo kielletty), mutta sama pätee kaikkiin ihmisiin. Jos teen jotakin muiden mielestä moraalitonta, totta kai sitä saa kritisoida ja minun tulee tutkiskella kritiikkiä sydämessäni ja selvittää olenko tehnyt jotakin väärin.

    Mutta vaatimukset siitä, että blogitekstien tulisi olla sisällöltään syvällisempiä tai monipuolisempia tai blogin tulisi keskittyä siihen tai tähän kirjallisuudenlajiin tuntuvat kohtuuttomilta. Ihan tässä ilokseni paistan pullaa ja laitan sitä tarjolle, jotta muutkin saavat maistaa, jos haluavat. Jos ei maistu, niin sitten voi mennä sinne ammattileipurille tai leipoa itse.

    • Teemu Hoo says:

      Oikeastaan tää keskustelu ei ole alkanut käsitellä kirjabloggaria “ammattilaisena”, vaan pikemminkin kustannusmaailma: se suhtautuu hyvinkin ammattimaisesti kirjabloggareihin, jos se julkaisee jonkin kirjan kansiliepeessä sitaatin kirjablogista. Kirjailijana tiedän, ettei niihin kansiin, edes kansipapereihin, ihan mitä tahansa

      Toisin sanoen keskustelu on oikeastaan tarttunut siihen ristiriitaan ja epätietoisuuteen, mikä on kaikkien nähtävissä – kuinka ammattimaista touhu on ja missä mittakaavassa, kun toisaalta yksi ilmoittaa olevansa harrastelija, ja toinen saavansa rahaa bloggaamisesta. Toinen kirjoittaa, että ostaa itse kirjansa, toinen saa täppärin. Joku ramppaa kustantajien järjestämissä tilaisuuksissa, toinen ei ole saanut arvostelukappaletta edes.

      Selkeästi joillekin tämä on enemmän kuin harrastus, toisille hyvä kuin edes sitä.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Olen eri mieltä. Bloggareita ei ole alettu käsitellä ammattilaisina. Kirjallisuuskentällä vain harvat ovat ammattilaisia. Bloggareita on alettu käsitellä julkisen sanan käyttäjinä, jotka ovat silminnähden alkaneet viedä oman tilansa kirjallisuuskentällä.

      Ammattilaisuus – amatöörimäisyys ovat asioita, joiden pohjalta on todella vaikea jäsentää taidekenttiä, eritoten kirjallisuutta. Esimerkiksi kirjailijalle ei ole olemassakaan koulutusta. Harvoille on olemassa alaan liittyvää työpaikkaa tai elantoa. Siinä mielessä bloggarit ovat täysin samalla viivalla kaikkien muiden kanssa.

      Kysymys on institutionalisoitumisesta, joka tapahtuu kun joku aikaisemmin kenttään kuulumaton osa tulee osaksi sitä. Ammattimaisuudella ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa.

      • Jos unohdetaan ne arvostelukappaleet ja oletetaan, ettei supersuosittu kirjabloggari hyötyisi blogistaan millään tavalla rahallisesti. Voisivatko ulkopuoliset tahot tällaisessa tilanteessa mielestänne vaatia bloggarilta tai blogin sisällöltä sitä tai tätä (syvällisyyttä, monipuolisuutta jne.)?

        Bloggarilla olisi lukijoita ja sitä kautta valtaa ja jonkinlainen asema kirjallisuuskentällä, mutta silti blogi olisi vain harrastus, joka vie tuhottomasti aikaa ja rahaa.

        Voisivatko muut kirjallisuusalan ammattilaiset tai harrastajat tällaisessa tilanteessa tulla määrittelemään mitä bloggarin täytyy kirjoittaa tai jättää kirjoittamatta, jotta blogi olisi varmasti tarpeeksi opettavainen/kehittävä/yhteiskunnallinen/you name it? Vai saisiko bloggari itse päättää miten haluaa tuota valtaansa käyttää?

        Minulle arvostelukappaleet eivät ole tärkeitä, voin vallan hyvin blogata ilman niitä. Koska asun ulkomailla en ole koskaan päässyt myöskään kustatamoiden rientoihin. Eli tämä rahallinen puoli tai siitä kiistely ei itseäni kiinnosta. Se kiinnostaa ja ihmetyttää, että joku kehtaa edes yrittää ylhäältä päin neuvoa mitä ja miten minun tulisi harrastaa.

        • A non. says:

          Mun mielestä todellakin voi vaatia. Mun mielestä kaikilta maailman lukijoilta voi kysyä, että jos luet kirjoja niin miksi luet tällaisia etkä tällaisia – mun mielestä ehdottomasti voi vaatia syvempää lukemista. Samoin kuin mun mielestä voi ruokaharrastijilta vaatia törkeen hyvän ruoan tekemistä. Sen vaatimuksen ei tietenkään tarvi kiinnostaa blogaajia tippakaan. Mutta mun mielestä varsinkin kirjallisuuden sisällä syvällisyyttä ja monipuolisuuttaa PITÄÄKIN vaatia, aina, aina, aina. Siihenhän kirjallisuus perustuu. Siihenhän meidän aivot perustuvat.

          Esimerkki: Jos pianonsoiton harrastaja aina vaan soittaa Ukko-Nooaa ja popbiisien sovituksia eikä ikinä ala kysymään mitä musiikki tarkoittaa, miten se toimii, ei ala miettiä musiikin rakenteita ja sen korkeimpia mahdollisuuksia ja sitten vielä suurin osa kaikesta pianomusiikkikeskustelusta tapahtuisi näiden soittajien ja tällaisen musiikin puitteissa niin voi olla, että se ei ainakaan parantaisi maailmaa eikä olisi musiikin syvimmistä olemuksista kumpuavaa toimintaa.

          Sillä kirjablogit ovat suurin “foorum” jossa kirjallisuudesta Suomessa keskustellaan, helpoin ja näkyvin tapa lukijoille seurata kirjakeskustelua etc.

          Mutta luonnollisesti puhun kärjistäen, tarjoan näkökulmaa siihen, ettei ole täysin puskasta heitettyä, että kirjablogeja kritisoidaan. Se volyymi jolla sitä nyt on tapahtunut johtuu ainoastaan siitä, että moni asia purkautuu Nyt-liitteen jutun myötä. Itse ainakin olen ajatellut näitä jo pitkään.

          Ja luen&nautin suuresti kirjabloggaajien oivalluksista, intohimosta ja kirjanostoista. Mutta silti nämä asiat nousevat todella, todella usein mielen pinnalle.

          • No just. Meillä taitaa olla vähän erilaiset maailmankatsomuksen A nonin kanssa. :-)

            Itse yritän ihan tietoisesti olla tässä maailmassa lempeä ja salliva itseäni ja muita kohtaan. Vaatimuksia ja odotuksia tulee yhteiskunnassa (erityisesti työelämässä) vastaan ihan riittämiin. Kun kyseessä on harrastus haluan itse määrittää tavoitteeni.

            Eli ok, hyväksyn sen, että joku esittää mulle vaatimuksia, mutta päätän tietoisesti olla välittämättä noista vaatimuksista. :-) Lähden tästä lukemaan vähän Kai Niemistä ja kiinalaista runoutta. <3

          • Minusta tämä vaatimus-keskustelu menee jo vähän saivarteluksikin. Tottakai saa vaatia. Kuka tahansa saa esittää mitä tahansa vaatimuksia. Voi vaatia vaikka kuuta taivaalta. Saamisen kanssa voi olla jo vähän haasteellisempaa.

            Puhun itse mieluummin toiveista, kun ne esitetään harrastusta kohtaan. Sanalla “toive” on paljon myönteisempi ja pehmeämpi kaiku.

            Jos se pianonpimputtaja on tyytyväinen Ukko Nooansa ja nauttii siitä, niin minusta on turha vaatia häneltä syvempää musiikkitietoutta. Kyllä hän itse luultavimmin ajautuu hakemaan sitä tietoa, jos Ukko Nooa tuntuu riittämättömältä.

            Mutta juu. Oikeus vaatimiseen toki on. Sen takaa jo sananvapauskin.

          • sannabanana says:

            A.non, säälin sitä aloittelevaa pianonpimputtajaa, joka ehkä joskus sattuu soittamaan kuuloetäsyydelläsi. Olisi myös kamalaa seisoa edessäsi vaikka kirjaston jonossa, jos alkaisit vaatimaan lukemaan kirjoja, jotka sinusta ovat parempia ;-)

            Vallasta: yksittäisellä kirjablogilla on aika minimissä tuo (vaikutus)valta. Onkohan suurimmassa kirjablogissa jotain 500 lukijaa? Kirjablogeilla kollektiivisesti voisi olla suurikin valta, jos siis kaikki järjestäytyisivät ja päättäisivät yhdessä, mistä ja miten kirjoittavat. Tuo on tietenkin aivan utopistinen ja ääliömäinen ajatus.
            Hyvä esimerkki on esim se Salla Simukan kirja, joka on usein mainittu esimerkeissä kustantamon ja bloggarien yhteistyön ja blogien vallan yhteydessä. Yli 20 blogia kirjoitti kirjasta (oli arvio jossakin keskustelussa, en ole tarkastanut). Välittääko kukaan siitä faktasta, että kaikki eivät pitäneet kirjasta suunnattomasti (tämän tarkastin)? Kuinka kustantamo tässä tapauksessa hyötyi ‘yhteistyöstä’? Kustantamoille arvostelukappale on aina mahdollisuuden lisäksi riski, kun ajatellaan myyntiä.

          • Maaria Pääjärvi says:

            Haha, aloin nyt hirveän neuroottisesti miettiä niitä kaikkia jyrkkiä ihmisiä, jotka tuijottavat ruokakaupassa mitä toiset pistävät koreihinsa. Tai siis meitä. Myönnän joskus laskeneeni yhteispainon kaikelle sille lihalle ja lihaeinekselle, jonka jonossa edelläni oleva mies lastasi hihnalle. Olisin laskenut kasviksetkin, mutta tuo mies panosti ainoastaan kasviöljypohjaiseen margariiniin. Meitä moralistisia kyttääjiä kyllä löytyy, ja mun ostokset on takuulla tsekattu myös kovalla silmällä. Kassalla odottaessa ei ole kummempaakaan tekemistä.

            En kyllä tiedä kuka on väittänyt, että kirjabloggaajat pitävät aina lukemistaan kirjoista. Monesti olen lukenut sellaisenkin merkinnän, että kovasti odotettu lempikirjailijan uutuus oli pettymys. Enemmänkin ajattelen, että kirjabloggarit suhtautuvat kirjallisuuteen yleisesti positiivisesti. Se ei tarkoita sitä, että joka kirjasta täytyy tykätä.

            Se, että joku ei pidä kirjasta, ei vähennä sen myyntiä lähtökohtaisesti. Se, että kukaan ei kirjoita kirjasta, vähentää. Periaatteessa on ihan sama onko arvio negatiivinen vai positiivinen (koska jutunkin lukijoilla on oma päättelykykynsä), molemmat nostavat mielenkiintoa. Väliä on ainoastaan sillä, että kirjasta kirjoitetaan.

        • Maaria Pääjärvi says:

          Vaatia voi, pitää, ja saa. Vaatimuksiin voi vastata myönteisesti tai kielteisesti tai sanoa vaatijalle, että vaatimus on turha, koska se täyttyy jo. “Ei saa vaatia” on yleensä huono vastaus. Ymmärrän kyllä, että kirjabloggaaminen on harrastus, ja jokainen määrittelee itse oman harrastuksensa luonteen, mutta kun kyse on julkisesta sanankäytöstä, jonka näkyvyys on kasvavaa, niin vaatimuksia ja odotuksia tulee. Vapaus ei tule velvoitteetta eikä huomio kritiikittä.

          Tämä kovasti odotettu kirja on kustantamon tiedon mukaan ilmestynyt tänään: http://avain.net/julkaisut/tietokirjat/rivien-valissa-%E2%80%93-kirjablogikirja.html

          Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen Rivien välissä – kirjablogikirja.

          Minäkin odottelen omaa arvostelukappalettani, tilasin sellaisen jo kun sain tietää kirjan ilmestymisestä aiemmin tänä vuonna.

          Esittelyteksti on niin informatiivinen, että lainaan sen tähän: “Suomessa on noin 150 säännöllisesti päivittyvää kirjablogia, jotka saavuttavat kuukaudessa kymmeniätuhansia lukijoita. Blogistit julkaisevat tuhansia kirja-arvioita, käyvät kiivaitakin kirjallisia keskusteluja ja järjestävät erilaisia tempauksia, kuten plagiointia vastustavan valekritiikki-päivän. Blogistit ovat perustaneet myös paljon huomiota saaneet Blogistanian Finlandia ja Globalia -palkinnot.”

          Kun tämä kaikki on totta, ilmiötä aivan ehdottomasti arvioidaan. Näkyvän kirjallisuuden vastaanoton määrä ja laatu on käytännössä räjähtänyt, mikä on mahtavaa, ennenkuulumatonta ja parasta ikinä.

          • A non. says:

            Reetalle: Yritän itsekkin olla tietoisesti lempeä ja salliva, enkä missään nimessä vaatinut mitään ilkeyttäni. Eihän syvällisyyden ja monipuolisuuden vaatiminen mitenkään voi olla ilkeyttä vaan pikemminkin kutsu vielä suurempaan rakkauteen?

            Mutta voi olla, että toteutat jo vaatimustani.

            Ja toivotan hyvää lukemista ja iloa, kaikkien vaatimustenkin keskeltä.

          • Kyllä minä itse olen melko kunnianhimoinen blogini suhteen. Haluan esitellä norjalaista ja suomalaista kirjallisuutta mahdollisimman laajasti ja erityisesti yritän lisätä suomalaisen kirjallisuuden tunnettavuutta täällä Norjassa. Mutta nämä vaatimukset tuntuvat mukavan haastavilta, koska olen asettanut ne itse itselleni ja voin luistaa niistä, jos siltä tuntuu.

            Minulle kirjallisuus on nimenomaan se rakas ihana osa elämääni, jossa kukaan ei vaadi aina, aina ja aina. :-)

            (Ja NYT sitä runoutta, ettei mene liian vakavaksi!)

        • sannabanana says:

          “Se, että joku ei pidä kirjasta, ei vähennä sen myyntiä lähtökohtaisesti. Se, että kukaan ei kirjoita kirjasta, vähentää. Periaatteessa on ihan sama onko arvio negatiivinen vai positiivinen (koska jutunkin lukijoilla on oma päättelykykynsä), molemmat nostavat mielenkiintoa. Väliä on ainoastaan sillä, että kirjasta kirjoitetaan.”

          Totta varmasti, että jos kukaan ei kirjoita kirjasta myynti on varmasti pienempi. Onneksi on sentään katalogit, kirjastot, kustantajan web-sivut, kirjakaupat ja vanha kunnon word-of-mouth, joissa kirjaan voi törmätä lehtien ja blogien lisäksi.

          Mutta voisin kuvitella, että jos suurimmassa osassa kirjablogeista ja lehtien kritiikeistä kirja olisi pettymys, se voisi vaikuttaa myyntiin? Aika kun suurimmalla osalla ihmisistä on rajallinen, sitä harvoin tarttuu kirjaan, joka ei todennäköisesti lunastaisi odotuksia.

          Vaikka yhäkin minua kiinnostaa valtavasti se, kuinka paljon kirjojen myyntiin vaikuttavat kritiikit ja blogikirjoitukset? Jotenkin minulla on sellainen epäilys, että suurin osa ostajakunnasta yhä hankkii kirjavinkkinsä muualta kuin netistä.

      • Taika says:

        Tämä institutionalisoituminen on erittäin mielenkiintoinen kysymys ja ansaitsisi mielestäni enemmän huomiota.

        [WORDPRESS HASHCASH] The poster sent us ‘0 which is not a hashcash value.

      • Taika says:

        Institutionalisoituminen herätti minussa ajatuksia ihan uudella tavalla, kiitos Maaria! Summasin tässä keskustelussa esille tulleita ja omia ajatuksiani kirjabloggaajien institutionalisoitumisesta blogissani.http://kirjasfaari.fi/2013/06/kirjalappaa-kirjabloggaajat-instituutioon/

    • Teemu Hoo says:

      Kun mainitsin monipuolisuuden en tietenkään tarkoittanut neuvoa, mitä kirjallisuutta kenenkin pitäisi arvostella. Mainitsin monipuolisuuden lähinnä sen ohessa, että pelkään monipuolisuuden vähenevän kirjoista kirjoitettaessa, kun kirjablogien määrän kasvaessa samaan aikaan painettu, perinteinen kritiikki vajoaa.

      Mitä laatuun tulee, en välttämättä pidä kovin harrastelijamaisena tilannetta, jossa blogisti pyytää tai saa arvostelukappaleen ilmaiseksi ja siitä kirjoittaa – silloin syntyy väkisinkin odotusarvoja. Vähiten kuitenkin ehkä lukijalle, joka ei välttämättä tiedä, onko kirja itseostettu vai kustantamosta pyydetty/saatu.

      Kun tässä on nyt puhuttu yleistyksistä, niin syyttävä sormi voisi kääntyä myös hivenen kirjabloggareita kohtaan. Saattaisi olla ehkä hyvä tuoda blogin profiilitekstissä julki ja myös aina yksittäisen arvostelun ohessa esiin, kuinka harrastuspohjalla kulloinkin mennään – mikä on suhde esimerkiksi kustantamoon: onko kyseinen kirja arvostelukappale vai omilla rahoilla ostettu. Otan tässä esimerkiksi itseni: pyysin ja sain Otavalta Anhavan toimittaman Arto Melleri -biografian. Ilmoitin heille halustani kirjoittaa siitä, koska Melleri on ollut minulle tärkeä kirjallinen henkilö. Tätä pyyntöä ja saantia en kaiketikaan ilmoittanut kirjoituksessani. Ei olisi varmastikaan haitannut, jos olisin sen ilmoittanut, jos kohta en tiedä olisiko tiedosta ollut kellekään mitään hyötyä, mutta läpinäkyvänä se olisi asian ainakin pitänyt.

      • Tuo ylempi kommentti oli oikeastaan vastaus Teemulle, tuli vähän väärään kohtaan.

        Ja sen voin vielä mainita, että nykysin valtaosa bloggareista jo mainitsee mistä mikäkin kirja on heille tullut. Omassa blogissani tämän tieto löytyy jokaikisen kirja-arvostelun lopusta.

  22. Aleksis Salusjärvi says:

    Keskustelu on asettunut aika kummallisiin vinkkeleihin. Miksi kustantamoiden markkinointi on niin syvästi saatanallista? Miksi kirjablogeja ei saa hahmottaa yhtenäisenä uutena toimijana? Mistä on syntynyt tausta-ajatus, että blogit eivät olisi riippumattomia? Ja mistä on syntynyt tausta-ajatus, että blogit edes pystyisivät tekemään piilomainontaa?

    Nähdäkseni kirjablogien lukijat ovat valpasta porukkaa, joka sumeilematta kertoo lahjomattoman mielipiteensä. Blogeissa syntyvät asiat ja ilmiöt ovat sitä välitöntä kosketuspintaa, jossa yksittäiset teokset saavat merkityksensä kulttuurissa. Miksi sitä pitäisi vähätellä ja miksi asiaa pitää tarkastella ongelmalähtöisesti?

    Markkinoinnin näkökulmasta blogit ovat tuoretta verta. Myynnin mielenkiinto on aina siellä, missä preesensin aallonharja on korkein. Se, että tämä sanotaan ääneen kirjablogeista on suurin kohteliaisuus, johon rahamaailma pystyy. Ei siitä kannata loukkaantua.

    Samaten on syytä ottaa huomioon, että blogit eivät ole syrjäyttämässä mitään muuta toimijaa. Blogit ovat ekstraa. Blogit ovat toimija, joka nostaa sivistyksemme viime vuosisadan yläpuolelle. Se pelottaa monia vanhoja vähän homehtuneita asemastaan epävarmoja kirjallisuustoimijoita.

    Laajempi kehys blogien ja markkinoinnin ongelmista kiteytyy muotiblogeissa, joissa firmat ostavat positiivista huomiota rahalla. Sähkövesipiippu on nyt kuulemma parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä muotiblogien perusteella, eikä tarvitse olla einstein nähdäkseen, että blogirotat on pantu näin kirjoittamaan setelitukulla, jotta tyhmä kansa seuraisi perässä ja sheehsa-sähkötupakka saisi kuoria tyhmyyden kermaa.

    Tällaista häikäilemätöntä ja lapsellista on blogimarkkinointi isomman rahan maailmassa. Jonain päivänä Morrellekin voidaan tarjota satasta kehuvasta arviosta paulcoelhoa – mutta koska kyse on kirjallisuudesta ja kulttuurin ydinsisällöstä, hän voi tehdä tuon arvion vain lukijoidensa kustannuksella, mikä tarkoittaa sitä että viimeistään kommenteissa hän jäisi kiinni.

    Todennäköisempi vaihtoehto on se, että Morren kaltainen blogisti ostetaan pitämään faniblogia, jossa pitää kirjoittaa kivasti jonkun kustantamon kirjoista. Tällaistahan on jo nyt vähän ilmoilla.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Aleksis, osuit muuten täsmälleen yhteen naulankantaan: tätä keskustelua hallitsee oletus siitä, että markkinointi on saatanasta. Markkinointi on markkinointia, ei kai siinä sen kummempaa. Huono markkinointi on huonoa markkinointia. Markkinoijien kiinnostus on kiinnostavaa, koska juuri he työnsä puolesta etsivät positiiviset uudet ilmiöt ja pyrkivät keksimään keinoja niiden hyödyntämiseksi myynnissä.

      Ja tää on itse asiassa niin järjettömän blingading, että tehkää joku pliis tämmönen kirjoista: http://uino.indiedays.com/2013/06/10/kesa-alkaa-kynsista/

      [edit: varmuuden vuoksi sanon vielä, että Aleksis on oikeassa myös siinä, että kirjablogaajat ovat lahjomattomia ja vilpittömiä mielipiteissään ja on myös todennäköistä, ettei piilomainonta onnistuisi. ]

    • En enää laajemmin osallistu, koska alan hyytyä (ja loppupäivästä on kiirustakin), mutta koska blogeissa ei ole sellaista kivaa “Tykkään!” -nappulaa, niin olkoot tämä merkintä sellainen Aleksiksen kommenttiin :)

      Markkinointi ei ole pahasta. Laajasti katsottuna jokainen meistä markkinoi kenties huomaamattankin. “Ihana takki! Mistä ostit? -Lindexiltä! Tykkään tosi paljon!” on tavanomaista keskustelua. Puskaradio on tehokas.

      Nytissä sanottiin, että “Kustantamot sitouttavat bloggareita.”. Tämä ei minusta pidä paikkaansa. En ole sitoutunut yhteenkään kustantamoon blogini kautta enkä tehnyt mitään sitoumusta. Arvostelukappaleet eivät ole sopimuksia eikä kekkerit sitoutumuksia.

      Lisäksi artikkelista kuulsi oletus siitä, että bloggaajilla ei voisi olla minkäänlaista etiikkaa ilman että olisi vastaavaa säännöstöä kuin toimittajilla on. Se on aika loukkaavaa.
      Tällä en kiistä sitä, etteikö säännöstö (mikä onkin siis tekeillä) olisi hyvä asia. Tottakai on. Mutta artikkelissa se onnistuttiin esittämään niin, että ammattitoimittajat ovat aina vastuullisia, kun heillä on omat eettiset säännöstönsä ja bloggaat taas eivät, koska he eivät ole ammattilaisia eikä heillä ole säännöstöä.
      “Toimittajatkin saavat kutsuja ja arvostelukappaleita, mutta he ja heidän työnantajansa ovat sitoutuneita journalistiseen etiikkaan. Onko bloggareilla etiikkaa, joka pitää heidät riippumattomina?”
      Katja Jalkasen antama vastaus ikään kuin kyseenalaistetaan.

      Tässä siis niitä syitä, miksi tästä on nyt niin älähdetty.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Noi on kaikki aivan aiheellisia älähdyksenaiheita. Eettisen säännöstön haikailu tuntuu vähän pöhköltä, kun juuri se on asia, joka ei ole tuottanut ongelmaa ja tulee tuskin tuottamaankaan. Kirjablogien suosio johtuu nähdäkseni siitä, että kirjoista tehdään tarkkoja luentoja ja huomioita ja kriittisiä kommentteja. Ajatus siitä, että jonkun täytyy vahtia kirjablogeja kuulostaa jotenkin neuvostoliitolta.

        Silti mun mielestä Reetan nostama kysymys vastuusta on aivan olennainen. Vähän karrikoiden voisi tehdä vertauksen vaikka harrastusmielessä kirjoitettuun ruokablogiin, jossa annetaan huonoja tai jopa vaarallisia ruokaohjeita. Ja pointtini ei nyt siis ole rinnastaa kirjallisuutta kokkaamiseen, vaan vain osoittaa että “epävirallisellakin” sanakäyttäjällä on viime kädessä vastuu sanoistaan. Sillä on aika pieni merkitys, onko blogi jonkun maksama vai harrastus, jos lukija saa ruokamyrkytyksen.

        Itse asiassa juuri tämä on kirjablogien kiinnostavimpia piirteitä. En usko että kirjablogeista etsimälläkään löytää esimerkiksi vääristeltyjä sitaatteja tai juoniselostuksia. Tässä suhteessa Reetan kannattaisi kääntää ajatuksensa toisinpäin. Vastuukysymys on myönnytys sille, että sanasi painavat. Sinuun siis luotetaan julkisen sanan käyttäjänä. Voit olla piittaamatta tästä vastuusta, mutta yhtä kaikki kirjoituksesi vaikuttaa tähän maailmaan. Nämä ovat saman asian kaksi puolta.

        • Joo, totta kai bloggarilla on vastuuta, mutta koen sen olevan samanlaista vastuuta, jota meistä jokaisella on ihmisenä. Millaista ilmapiiriä haluan luoda ympärilleni? Kuinka kohtelen työkavereita? Kirjoitanko facebook-sivulleni rasistisia vitsejä? Mitä puoluetta äänestän? Millaista maailmaa haluan olla luomassa? Minkälaiselle kirjallisuudelle haluan antaa näkyvyyttä blogini kautta?

          Tällaisen vastuun toki tiedostan ja tällaista “valtaa” käytän mielelläni. Mutta ei se mielestäni eroa muusta vallasta ja vastuusta, jota elämässäni on.

          Ja uskon, että pitkän linjan bloggaajat (itse aloitin nyt jo edesmenneen kirjablogini vuonna 2008, nykyinen on uudempi) ovat näitä kysymyksiä miettineet jo kauan. Itse olen esim. tullut siihen tulokseen, että haluan käyttää panokseni siihen, että nostan suomalaista kirjallisuutta esille Norjassa ja norjalaista kirjallisuutta Suomessa. Luen toki paljon muutakin, mutta koen, että näillä alueilla blogistani voi olla ihan oikeasti eniten “hyötyä”. (Ai kenelle? No, kirjallisuudelle ja lukijoille, ehkä vähän kirjailijoillekin ja kustantamoille.)

          Jotkut blogit haluavat keskittyä sarjakuviin, koska ne eivät saa tarpeeksi näkyvyyttä, toiset taas levittää chick-litin ilosanomaa, koska sitä kirjallisuuden osa-aluetta aina niin kovin parjataan. Eli monet kirjabloggarit ovat miettineet näitä vastuukysymyksiä jo kauan ihan itsekseen ja siksi on hassua, että niitä yritetään tarjoilla meille nyt niin kovin ulkopuolelta.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Valvonnalle minäkin tuhahdan. Juuri kirjabloggaamisen harrastusluonne pitää sen hyvällä tavalla suoraselkäisenä. Mutta ei se vastuuta vähennä.

        En onnistunut poimimaan tuosta artikkelista noin kärjekkäästi eroa ammattitoimittaja vs. bloggari. Toimittajilla on tietysti ammattietiikka, ja lehtialan ongelmia on kyllä ruodittu eri yhteyksissä. Lisäksi toimittajilla on niskassaan isojen mediatalojen ongelmat. Ei ammattimaisuus edellä paratiisiin pääse, eikä sillä, että alalla on eettinen ohjeisto. Blogistanissa se on varmasti hyvä, etenkin jos kirjoittaja on epävarma siitä, mitä voi tehdä. Mutta ei mikään eettinen ohjeisto tietenkään varmista sitä, etteikö joku sitä rikkoisi.

        Aleksis, kirjablogeista kyllä löytää nimenomaan tarkoituksella väärennettyjä juoniselostuksia. Niillähän oli se kampanja, jolla koitetaan vähän kiusata tyyppejä, jotka yrittävät perustaa kouluaineensa ja esitelmänsä netistä kopioidulle tekstille päästäkseen vähemmällä.

        • Aleksis Salusjärvi says:

          Totta, niin olikin, kerrassaan ryökälemäistä koululaisten vedätystä (ja itse asiassa erittäin vastuullista toimintaa noin niin kuin pedagogisesti).

          Reeta, tosiaan, nää jutut eivät taatusti tule kenellekään bloggaajalle puskista. Sen huomaa jokainen asianomainen viimeistään siinä vaiheessa, kun asentaa sivustokalkulaattorin blogiinsa ja katsoo kävijämäärää ja hakusanoja = suurin osa sivustovierailijoista etsivät asiantuntevaa tietoa ja tajunnan laillista laajennusta.

          Toi vastuuhomma liittyneekin tällä hetkellä instituutioihin, kuten Maaria ylempänä kirjoittikin. Tavallaan se peruskansalaisvastuu laajenee siinä vaiheessa, kun ei ole enää peruskansalainen omalla spesialiteetin alueellaan. Tän ei käytännössä tarvitse tarkoittaa muuta kuin että kirjablogit ovat bisneksen ainoa jatkuvasti kasvava pooli, eli se hiljalleen kasvattaa omaa merkitystään suhteessa muihin.

          Lopputuloksessa on omat monimutkaisuutensa. Kun joku on iso ja määräävässä asemassa, se ei voi enää olla ottamatta muita huomioon, vaikkei olisi koskaan pyytänyt päästä moiselle pallille. J.K.Rowling sanoi ikimuistoisesti yleisönsä vanhemmille, että älkää ostako kirjojani, jos ne ovat liian pelottavia. Looginen lausunto sinänsä, mutta epäreilu. Ei kai yksikään seuraavaa kirjaa kuuta nousevana odottanut nuori olisi jättänyt sitä lukematta mistään hinnasta. Käytännössä mitä tahansa Rowling olisi päättänyt kirjaan kirjoittaa, sen olisi ahminut miljoonat silmäparit. Se tuo oman vastuunsa.

          • Maaria Pääjärvi says:

            Ja tämä vastuu, tai keskustelu ylipäänsä, ei tarkoita sitä, että yhdenkään kirjabloggarin tarvitsisi tehdä asioita eri tavalla kuin tähän asti. Syy siihen, että kirjablogien merkitys kasvaa, on juuri siinä, että homma on hoidettu hyvin. Kirjabloggariin luotetaan.

  23. Maaria Pääjärvi says:

    Pari juttua taas lisää:

    Neonvalot: “Kirjablogipöhinää”
    http://teemuhelle.wordpress.com/2013/06/10/kirjablogipohinaa/

    Mari A:n kirjablogi: “Mitä luen, mistä kirjoitan ja miksi ihmeessä?”
    http://marinkirjablogi.blogspot.fi/2013/06/mita-luen-mista-kirjoitan-ja-miksi.html

  24. Taika says:

    Lisäksi http://sivukirjasto.blogspot.fi/2013/06/sivukirjasto-muurahaispesan-kimpussa.html ja http://routakoto.com/2013/06/11/kirja-blogistanian-kuulumisia/

    Mun pitäisi vastata myös aiempaan keskusteluun, mutta yritän tiivistää. Ihan kuten Maaria aiemmin pohditkin, on todella omituista joutua ensi kertaa heitetyksi julkisuuteen näkökulmasta, jossa oma ja oman viiteryhmän toimintaa arvioidaan lähinnä ongelmanäkökulman kautta. Halutessaan osallistua viriävään jatkokeskusteluun joutuu aloittamaan jo valmiiksi epätasaveroisesta asemasta. Jo kysymyksenasettelu muokkaa julkisen keskustelun suuntaa, eikä välttämättä keskustelevampaan, uusille ajatuksille avoimempaan suuntaan.

    On ollut kuitenkin ilahduttavaa nähdä, että keskustelua ja pohdintaa on syntynyt runsaasti niin täällä kuin erinäisissä kirjablogeissa ja keskustelussa ollaan jo päivässä löydetty todella, todella tärkeitä kysymyksiä erittäin mielenkiintoistenkin heittojen jälkimainingeissa. Ehkäpä tässä on kyseessä juuri se, että yksityinen peiliinkatsominen ei enää nykytilanteessa riitä vaan pitäisi nimenomaan peilailla ja avautua enemmän julkisesti. Tilanne näyttää todella muuttuneen parin vuoden takaisesta.

    Lisäksi olen noin ylipäänsä sitä mieltä, että yksilö tai yhteisö, joka lakkaa pohtimasta omia vaikutteitaan ja toimintaansa laiskistuu niin älyllisesti kuin moraalisesti.

    • Teemu H says:

      Ei kai kyse sentään ole “ongelmanäkökulmasta” vaan siitä, että kirjabloggarin asema on korostuneempi nyt, kun sanomalehtikritiikki on kriisissä. Kyse on siis kriittisestä näkökulmasta, jonka ei tarvitse automaationa tarkoittaa negatiivista vinkkeliä, kuten nyt ymmärretään.

      • Taika says:

        Alkuperäinen Bergin artikkeli lähestulkoon aloittaa lauseella: “Kehitykseen liittyy kuitenkin muutama ongelma.”, joita artikkelissa sitten ruoditaan.

        • Teemu Hoo says:

          “Ihan kuten Maaria aiemmin pohditkin, on todella omituista joutua ensi kertaa heitetyksi julkisuuteen näkökulmasta, jossa oma ja oman viiteryhmän toimintaa arvioidaan lähinnä ongelmanäkökulman kautta.”

          Tähän kaivattaisiin sitä medialukutaitoa, josta Kristian yllä peräänkuulutti; Bergin koko juttu alkaa: “Kirjabloggareilla on pian yhtä paljon valtaa kuin ammattikriitikoilla. Siihen liittyy ainakin kolme ongelmaa.”

          Konteksti, johon tulkitset, on siis hieman väärä. Tai no, korostuneen vino ainakin. Ei Berg mainitse, että mikään kirjabloggareissa on ongelmallista. Ongelma ei ole kirjabloggarilähtöinen. Vaan, että ongelmallista kirjallisen kentän ja kirjallisuuden kannalta on, että kirjabloggareilla on pian sama valta (lue: vastuu) kuin kriitikoilla. Kyse on siis siitä, miten kirjallinen kenttä kokonaisvaltaisesti jäsentyy. Berg puhuu paljon isommasta porukasta kuin kirjabloggareista pelkästään. Hän puhuu kirjoista, kustantajista, kritiikistä, kirjailijoista, kirjabloggareistakin. Minäkin voisin runoilijana pahastua Bergin kirjoituksesta logiikalla jonka esität, mutta en aio sitä tehdä.

          Berg siis käsittelee kirjallisuudesta käsin asiaa, näkee ongelmaksi sen miten muu kirjallinen kenttä hanskaa kirjabloggarit. Kirjabloggari ja -blogitt hän näkee positiivisena juttuna.

          Bergin mielestä on nimenomaan outoa, että kirjabloggareiden harteille asetetaan kriitikon valta ja vastuu, ja perustelee miksi niin ei pitäisi tapahtua. Ja hassua kyllä, hänen kirjoitustaan kritisoivissa kommenteissa nimenomaan puolustellaan sitä, että “minä en ainakaan edes ole mikään kriitikko, vaan harrastaja”. Ja sen Berg juuri kirjoituksellaan toteaa, vieläpä perustelee, ettei kirjabloggari todellakaan ole kriitikko, eikä pitäisi ollakaan.

          Periaatetasolla Berg siis toteaa, antaa olettaa, että kirjabloggauksesta voi tulla ongelma siinä vaiheessa, jos se mieltyy yleisesti kriitikkoudeksi, mutta ei kanna samanlaista vastuuta.
          “Bloggaajien merkitys kasvaa entisestään. Voisiko heidän asemaansa jotenkin selventää?”, Berg kirjoittaa. Tästä bloggarit voisivat itse ottaa kopin, kuten yrityskielessä hienosti sanottaisiin.

          Kyseenalaisuudet, joita Berg tekstissään esittää, ovat minusta pääosin valideja. Jos todella joku saa esim. Otavamedialta palkkaa bloggauksesta, on syytäkin herätä kysymyksiä siitä, millaisia jääviyksiä asia voi aiheuttaa tai pitäisikö sen aiheuttaa. Tähän kohtaan joku varmasti haluaisi, jälleen, kommentoida, että “vain hyvin harva saa rahaa” tms, mutta kuten edellä on jo todettukin on blogistaniasta muodostunut kirjallinen instituutio. Yksi blogi voi vaikuttaa koko instituutioon, tavalla jos toisellakin, esim. mielikuviin jne. Se asettaa valitettavasti painetta sille, että väärintulkinnoista tai jopa hankalista mielikuvista vastuu siirtyy yhä enemmän blogistanialle itselleen. Myös sille, että jotkin – selkeät – pelisäännöt kirjabloggareiden kannattaisi keskenään määritellä. Eritoten kun kirjabloggareina toimii ihmisiä kustannusmaailman sisältä.

          • Maaria Pääjärvi says:

            Ja täsmennykseksi: ongelma koskee vallan kasvua, ei kirjabloggaamista.

          • Taika says:

            Luonnollisesti tulkitsen tekstiä, mitä tahansa tekstiä henkilökohtaisesta näkökulmastani, kuten kuka tahansa lukija.

            Tässä artikkelissa luullakseni muutkin voivat havainnoida konsistentisti puhuttavan nimenomaan kirjabloggauksen tekijöistä “”bloggarit”, “he”, “bloggaajat” ja heidän henkilökohtaisista(kin) piirteistään ongelmalähtöisesti. Esim. “Onko bloggareilla etiikkaa, joka pitää heidät riippumattomina?”

            [WORDPRESS HASHCASH] The poster sent us ‘0 which is not a hashcash value.

  25. Maaria Pääjärvi says:

    Kyllä siinä nimenomaan on ongelmalähtöinen näkökulma.

    • Teemu Hoo says:

      On, mutta ei mitään mistä kirjabloggarin pitäisi myrskähtää. Paitsi ylenpalttisesta huolesta, että muu kirjallinen kenttä yrittää työntää heille kriitikon vastuita, mitä taas Berg ei tee.

    • Teemu Hoo says:

      Toisin sanoen ymmärtäisin tällaisen reaktion, jos se tulisi kustannuspuolen porukoilta.

  26. Teemu Hoo says:

    “Ja täsmennykseksi: ongelma koskee vallan kasvua, ei kirjabloggaamista.”

    Pikemminkin sanoisin, että ongelma koskee vastuun perusteetonta kasvua. Kirjabloggareille ollaan asettamassa vastuita jotka ennen kuuluivat kriitikoille. Valta, joka heille (kasvaa) on korkeintaan välillistä, mikä sekin voi olla tärkeää. Kirjabloggaus kasvaa koko ajan ja bloggarijoukko ei selvästikään ole homogeeninen – siihen Berg kaipaa kai selvennystä, koska selvästikään pelkkinä harrastelijoina kaikkea voi pitää, suurinta osaa kylläkin.

  27. Maaria Pääjärvi says:

    Nyt tämä alkaa mennä hieman abstraktiksi. Mitkä ovat niitä kriitikon vastuita, joita ollaan (kuka on) asettamassa kirjabloggareille?

    Kirjabloggareiden toiminta on luonteeltaan kritiikkiä. Se ei ole mitään muuta. Heidät erottaa lehtien avustajista ja kulttuuritoimituksista se, että he ovat itseohjautuva ja itse omasta julkaisemisestaan huolehtiva ryhmä. Eräänlaista omakustannekritiikkiä. Iso osa esimerkiksi minun toimintaani on juuri omakustannetta (vaikka tämä blogi on useamman kirjoittajan, meillä ei ole toimitusta, kirjoituspalkkioita, aikatauluja, jokainen meistä painaa julkaisunappia ihan itse kun on painaakseen).

    Myös kriitikoiden valta on enimmälti välillistä, harvoin suoraa. Usein se on vaikutusvaltaa. Se jää yleensä epämääräiselle tasolle, eikä suurella osalla vallankäytöstä ole mitään niin konkreettista seurausta, että sen pystyisi lukemaan omaksi ansiokseen tai vahingokseen. Täsmälleen sama luonnehtii kirjabloggareiden valtaa.

    Kriitikoiksi profiloituvia ihmisiä on hyvin hyvin vähän verrattuna kaikkiin niihin kirjallisuusihmisiin, jotka silloin tällöin kirjoittavat jonkun kritiikin. Heitä taas on mielettömän paljon, miltei joka iikka tekee joskus jonkun yksittäisen arvostelun. Vaikka heiltä saatetaan tilata nuo nimenomaiset jutut, julkaista isoissa sanomalehdissä, ja heille maksetaan siitä, kirjabloggarit ovat siitä huolimatta enemmän kriitikoita kuin yksikään satunnaista kritiikkiä tekevistä kirjailijoista, runoilijoista, tutkijoista tai muista.

    Minäkin mainitsin muutaman eron kriitikon ja kirjabloggarin välillä, lähinnä kärjistääkseni. Yhtäläisyyksiä on kuitenkin paljon enemmän. Enkä suoraan sanottuna keksi juurikaan sellaisia vastuita, jotka olisivat ratkaisevan erilaisia kirjabloggareille ja kriitikoille. Lähinnä julkaisukontekstiin liittyvät, on eri asia julkaista juttu itse kuin saada tilaus jostain lehdestä – mutta tämäkin on kontekstikohtaista eikä mitenkään kriitikkoa koskevaa kaikissa tilanteissa.

    • Teemu Hoo says:

      No kyllä mun mielestä yleisellä tasolla kirjabloggarin blogipostauksen ja vaikkapa sanomalehtdessä esiintyvän kritiikin välillä on selviä eroja: minusta kirjabloggaukset harvoin ovat kovin arvottavia, tuskin lainkaan pohdiskelevia tai määritteleviä. Tosin olenhan aiemmin sanonut julki mielipiteeni siitä, että kritiikin kriisi näkyy myös laadussa – ehkä eroja ei siksi ole nähtävissä niin selkeästi. Minusta se ei tarkoita sitä, etteikö pitäisi. Minusta kirjabloggarin kirjoitus on yleensä paljon lähempänä mielipidekirjoitusta kuin kriitikon; eikö kriitikolla nyt kuitenkin ole tiettyjä lainalaisuuksia joita noudattaa, kirjabloggari voi venkautta vaikka kuusitoistaliuskaisen esseen niin tahtoessaan, eikä sen tarvitse noudattaa mitään. Muodoltaan kirjabloggaukset vain harvoin muistuttavat edes etäisesti kritiikkiä – niissä ilmaistaan paljon selvemmin subjektiivinen kokemus, ja harvoin yritetään edes olla objektiivisia. Toki poikkeuksiakin on.

      Kriitikolla on vastuu hyvään kirjoitukseen jo pelkästään julkaisijan taholta. Kirjabloggari on tekstistään vastuussa vain itselleen. Kriitikko voi hyvinkin eri tavalla ohjata ihmisten mielipiteitä; sanomalehdellä on paljon enemmän lukijoita kuin kirjabloggarilla. Kriitikolta voi vaatia paneutuneisuutta kritikoitavaan genreen, kirjabloggarilta voi vaatia … ei mitään.

      Se mitä mä tarkoitin on, että vallan mukana tulee aina vastuuta. Kriitikon vallan mukana tulee erilainen vastuu kuin julkista blogia pitävän vallan aikaansaama vastuu. Kyse on suhtautumisesta; kuinka muut suhtautuvat. Se kai Bergkin kirjoituksenkin pointti on.

      Nyt näyttää siltä, että kirjabloggareille ollaan jollakin tavoin asettelemassa kriitikon vallan mukaista vastuuta, vaikka sellainen ei heille kuulu. Ja yksi syy siihen on, että printtimedian kritiikin alasajon myötä kirjabloggarit tahtomattaan samaistuvat kriitikoihin. Ei kai kenellekään voida kriitikon viittaa asettaa ilman, että tämä on siitä edes tietoinen? Surullisimmillaan se näyttäytyy juuri siten, että kansiliepeisiin painetaan sitaatti jostakin kirjablogista, mainosarvon vuoksi, koska ymmärretään että siihen suhtaudutaan kuin jonkin “tahon” kehusanaan, vaikka kyseessä saattaa olla vain yksittäisen ihmisen punnitsematon mielipide, ohimennen paiskattu heitto, joka on saattanut jo muuttua seuraavan minuutin aikana. Kriitikon kynästä harvoin sinkoutuu ulos heittoja; ainakin sellaista on täytynyt kelata jotta mahtuu palstamillimetreihin.

      Tää on iso juttu kaikin puolin. Jos haluaisi oikein hämmentää voisi todeta, että joo, jotkut bloggarit ovat niin pirun hyviä kirjoittajia ja analyyttisia, että heille voisi vaikka maksaakin kriitikon liksan. Mutta mikä se sellainen kriitikko on, jolle ei makseta yhtään mitään, joka hakee kirjankin kirjastosta?

      • Teemu Hoo says:

        Vastaan itse viimeiseen kysymykseeni: ei minkäänlainen. Kyse on kirjoja lukevasta ihmisestä joka tykkää pitää lukupäiväkirjaa julkisesti, jotta tuntemattomat, tutut ja kaverit voivat kommentoida. Jos joku on omasta mielestään kritiikkejä kirjoittava kriitikko, ilmoittautukoon sitten sellaiseksi. Muiden ei kannattane sellaisia määritelmiä tehdä tuosta noin vaan.

      • Taika says:

        Eivät kirjabloggaajat todellakaan tiedostamattaan samastu kriitikoihin, he tyypillisesti pyrkivät tiedostamaan tekevänsä omaa juttuaan taiteen vastaanottajina. Siis myös kirjabloggaajat ovat pyrkineet suojelemaan omaa kenttäänsä kriitikoilta ja kritiikkileimalta. Kirjoitukseni viime kesältä: http://kirjasfaari.fi/2012/07/kirjalappaa-mita-vikaa-mutuhutussa/ Ja anteeksi, että spämmään tätä ketjua linkeillä omiin kirjoituksiini, mutta se on kätevin tapa perustella väitteeni.

        • Teemu Hoo says:

          Niin. Enpä ihmettelisi jos joku esittelisi ensin runoutta jota on lukenut ja sen pohjalta samassa postauksessa, samaan syssyyn kirjoittaisi omaa runoutta. Silloin kritiikkikin olisi typerä käsite, kun kyse on jo taiteesta. Minun mielestäni kirjablogisti saa samaistua kriitikkoon niin tahtoessaan, mutta se että jokin ulkopuolinen taho asettaa sellaisen leiman samaistamalla: se on minusta vähän kapea-alaista. Silti: sellaista tapahtuu, ainakin esim. joidenkin kustantamoiden toimesta, kun ne painaa niitä kehusanoja kansiliepeisiin. Näyttäisi siltä, että pyrkivät hyödyntämään jonkinlaista kritiikinomaista juttua markkinoinnissa, kuten ennenkin. Sen sijaan, että pyrkisivat markkinoimaan innovatiivisemmin. Tosin nyt se “ammattilukija” pyritään korvaamaan “tavallisella lukijalla”, ja syy siihen on osin se, että kriitikkous ei kuulosta kovin mediaseksikkäältä eikä millään tavoin kiinnostavalta. Ja senhän tavallaan tuo Maaria tuossa kommentissaan todistikin.

          Mä olen parilta kirjailijalta kuullut, kuinka ovat tyytyväisiä siitä vuorovaikutuksesta jonka blogit mahdollistavat. Just kun ne ei jää siihen kritiikkiin.

        • Teemu Hoo says:

          Oikeastaan Tuula-Liina Varis on just hyvä esimerkki siitä, miten kirjabloggari samaistuu kriitikkoon, miten kirjablogaus kritiikkiin, ja ihan syyttä minusta. Viedäänpä ajatus pidemmälle: jos Varis ei näe eroja noiden välille – kuka muu näkee?

  28. Maaria Pääjärvi says:

    Nythän sinä puhut blogipostauksen ja sanomalehtikritiikin erosta, et kirjabloggarin ja kriitikon erosta. Edelliset ovat juttutyyppejä, jälkimmäiset rooleja, joita eri henkilöillä on (ja voi olla samoilla).

    Suurin osa kritiikeistä on ihan vastaavanlaisia kuin kirjabloggauksista. Ei niissä ole merkittäviä muodollisia eroja. Tietysti painavien kulttuurilehtien pitkissä kritiikeissä on, mutta muutoin ei.

    Kritiikissä ei myöskään ole mitään, ei siis minkäänlaisia, lainalaisuuksia, joita täytyy noudattaa. Lähinnä se, että kun teksti on kritiikki teoksesta X, niin se myös on. Jos kriitikko toimittaa julkaistavaksi tekstin, joka on julkaisijan mielestä liian huono, julkaisija voi jättää sen julkaisematta. Julkaisupäätöksen jälkeen vastuu julkaisusta on jaettu. Siksi lehdillä on toimitukset. On vain osittain kriitikon syy, jos häneltä julkaistaan luokattoman huono teksti lehdessä.

    Kritiikkona toimiminen ei myöskään määritelmällisesti tarkoita sitä, että kenenkään pitäisi maksaa työstä yhtään mitään.

    Kritiikin piiriin kirjabloggaukset voidaan lukea, koska ne ovat osa kirjallisuuden vastaanottoa. Sillä ei ole ennalta määrättyä muotoa, ei ennalta määrättyä julkaisupaikkaa, ei minkäänlaisia laatukriteereitä eikä rahan tarvitse missään vaiheessa liikkua suuntaan tai toiseen. En ole sanonut yhtäkään kirjabloggaajaa kriitikoksi, mutta kirjablogien tekstit ovat osa laajaa kokonaisuutta nimeltä kritiikki, joka merkitsee taiteen julkista vastaanottoa (vaikka laajimmillaan nimitystä käytetään myös yksityisessä sfäärissä tapahtuvasta vastaanotosta ja myös ateljeekritiikistä).

    Samoja varauksia kuin esität kirjabloggauksesta, esitetään tämän tästä kritiikistä. Ihan varmasti kriitikot esittävät punnitsemattomia mielipiteitä harva se päivä. Monet suorastaan mieltävät kritiikin tuoreeksi ja välittömäksi kirjoittamisen tavaksi.

    Printtimedian alasajo ei nähdäkseni vaikuta siihen, että kirjabloggarit mielletään kriitikoiksi. Päinvastoin eroa on pyritty pitämään yllä keinolla millä hyvänsä ja vielä mahdollisimman mustasukkaisesti. Fakta kuitenkin on, että kirjabloggarista ei tarvitse tehdä kriitikkoa nähdäkseen, että luetulla kirjabloggarilla on kuitenkin todennäköisesti enemmän vaikutusvaltaa kuin suurimmalla osalla kriitikoista.

    Minä olen jopa ostanut kirjan tehdäkseni kritiikin. Olen hakenut kirjan kirjastosta. Eikä minulle ole aina maksettukaan mitään.

  29. Teemu Hoo says:

    Siis hetkinen, miksi pitäisi selvittää kirjabloggarin ja kriitikon eroja muuten kuin tekojen kautta? Mikä hyöty siitä on? Toinen on pitkä, toinen lyhyt? Jommalla kummalla saattaa olla viikset, toisella letit, jollakin molemmat?

    Nytpä heräsi kysymyksiä.

    Lainaan itseäni: “Jos joku on omasta mielestään kritiikkejä kirjoittava kriitikko, ilmoittautukoon sitten sellaiseksi. Muiden ei kannattane sellaisia määritelmiä tehdä tuosta noin vaan.”

    Jos joku mulle kertoo blogitse mieltymyksiään, miksi mun pitäisi ottaa ne kritiikkinä jostakin kirjasta?

    Jos kirjakritiikillä, arvostelulla, ei ole mitään määreitä, niin ymmärrän yhtäkkiä täysin kritiikin kriisin syyt: ei ole mitään järkeä maksaa kirjoituksesta, joka voi olla millainen vain ja jonka voi kirjoittaa kuka vain. Mä oon jotenkin ymmärtänyt, että kritiikki on tekstilaji.

    “kirjablogien tekstit ovat osa laajaa kokonaisuutta nimeltä kritiikki, joka merkitsee taiteen julkista vastaanottoa”

    eli kirjan esittely on yhtä kuin kritiikkiä. Mä en tiedä, olen tästä jotenkin ihan eri mieltä. Mun mielestä tuossa lauseessa aika rankasti yleistät kirjablogeja ja sitä myöten juuri sovittelet sitä kritiikin viittaa, ja mielestäni turhaan. Mun mielestäni kirjablogit ovat todella laajempaa kokonaisuutta, mutta sen nimi ei ole kritiikki vaan lukeva yleisö, joista jotkut saattavat kirjoittaa kritiikkiä ja jotkut vain todeta että tulinpa lukeneeksi tällaisen kirjan, siinä tapahtui tällaista, seuraavaksi menen kauppaan ja ostan maitoa.

    “Kritiikin piiriin kirjabloggaukset voidaan lukea, koska ne ovat osa kirjallisuuden vastaanottoa.”

    Tää menee jo hieman enemmän kuin “hieman abstraktiksi”. Ei kai vastaanotto eli kokemus ole automaationa kritiikkiä? Eikö kritiikki pidä esittää; tuoda julki?

    Mun mielestä koko kritiikki on niin vanhahtava termi, että sen vois kirjablogien kohdalla heittää romukoppaan. Se pätee niiden kohdalla aika huonosti. Mä näen kirjablogit enemmänkin vuorovaikutteisuuteen pohjaavina portaaleina, joissa esitetty mielipide on korkeintaan vain yksi pienen pieni osa, ja suurempi tarkoitus on löytää yhteisö, verkostoitua ja päästä vuorovaikutukseen, yhteisö. Kritiikin kohdalla päästään korkeintaan yksisuuntaiseen dialogiin, se on haisu menneestä enkä ihmettele sitä nyt enää.

    Kirjablogin etu kritiikkiin on siinä, että blogi voi tarjota monenlaisia tekstilajeja ja luoda uusia tekstilajeja. Bloggari voi ottaa monia rooleja kirjoittamiseensa ja kriitikkous on vain yksi niistä. Jos hän ilmoittaa ottavansa kriitikon roolin, sitten suhtaudun häneen kriitikkona. Uskon, että seuraavana päivänä hän voi kirjoittaa edelleenkin kirjasta, mutta eri roolista. Siinä suurin ero, miksi minusta bloggari=kriitikko -ajattelu on älyttömän mustavalkoinen ja jotenkin supertylsä.

    Lopuksi esimerkki:

    http://esperanzan.blogspot.fi/search?updated-max=2013-04-29T14:17:00%2B03:00&max-results=3

    Toi linkkaamani postaus on esimerkki siitä, miksi kirjablogikirjoitus=kritiikki on mielestäni epätarkka ja osumaton ilmaus. Esimerkki on huomattavan paljon enemmän kuin vain kritiikki. Hyper-jotakin. Se verkko, jossa kritiikki on vain pienen pienenä osana. Se on tunnelmanluoja, verkostoituva, ihan oma mediamekanisminsa, jolle “kirjablogi”-määre ei edes tee oikeutta. Kritiikki vielä vähemmän.

  30. Teemu Hoo says:

    Ja tätä mä just tarkoitan: asettamalla kriitikon/kritiikin status jonkun muun kuin kirjoittajan itsensä toimesta, on väärän vastuun asettamista. Ja se johtuu vallasta, jos se asetetaan väärin perustein. Ei kirjablogien institutionalisoituminen automaationa tarkoita sitä, että he hyppäävät osaksi kritiikkiä. Ne muuttavat aiemmin aika homeisen instituution vuorovaikutteiseksi: kirjan arvostelulla ei ole enää merkitystä, vaan sillä vuorovaikutteisuudella, medialla. Kiinnostavan institutionalisoitumisesta tekee juuri se, millä tavalla kirjablogit asettuvat instituutioon, ja siinäkin valossa kritiikki on minusta aika kaukainen käsite. Jonkinlainen sosiaalinen mediakanava se on, mutta minkälainen tarkalleen ottaen, sitä en osaa sanoa – se nähdään myöhemmin.

  31. Teemu Hoo says:

    Ja näihin edellä mainittuihin ajatuksiin mä just heitin ne toivomukset siitä, että kirjallisuudenlajeja otettaisiin laajasti mukaan. Toivoisin niin, koska se voisi tehdä erilaisista kirjallisuuksista jälleen mielenkiintoisia. Eikä sen tarvitse jäädä siihen, kuten esimerkkilinkkaukseni osoitti: mukaan voi ottaa musiikin ja liikkuvan kuvankin. Tuossa mediassa on mahdollisuus vaikka mihin! Jos se jämähtää vain “kritiikkiin”, jätetään iso osa potentiaalista käyttämättä ja …jämähdetään, sinne “kritiikkiin”.

  32. Hirlii says:

    En ole pitänyt kirjabloggaustani varsinaisensa kritiikkinä, mutta ilman muuta se on julkipuhetta, osa taiteen vastaanottamista. Kirjapuhetta tai puhetta kirjoista, jota on ollut yhtä kauan kuin painettua sanaakin on ollut, ja kauemmin kuin tietokoneita tai verkkoyhteisöjä.

    Mutta en millään osaa nähdä kirjabloggausta kyseenalaisena toimintana, netissä on paljon muuta materiaalia ja informaatiota joka on huomattavasti arveluttavampaa. Kaikkeen toimintaan verkossa liittyy eettisiä kysymyksiä. Ihmisen toimintaan liittyy aina kysymykset etiikasta ja moraalista.

    Tuosta ryhmä-ajattelusta olen aikalailla erimieltä. Ryhmästä voi puhua kun siihen kuuluu maksimissaan noin 25 -30 henkilöä jonka jäsenet ovat kaikki sitä mieltä, että kuuluvat ryhmään. Sen yli menevät porukat ovat joukkoja, massoja (ryhmäilmiöistä ja massailmiöistä tehtyjen teorioidenkin mukaan).

    Teatteriyleisöstä ei esimerkiksi puhuta ryhmänä, vaikka he osallistuvat saman illan esitykseen ja näkevät yhdessä, samanaikaisesti saman esityksen. Teatterin lavalla esiintyvistä näyttelijöistä sen sijaan puhutaan ryhmänä. Ammattiliiton jäsenkortti ei merkitse sitä, että tuntisin kuuluvani johonkin ryhmään, mutta kyseisen liiton jäsenistöön kuulun. Jos toimin paikallisyhdistyksessä tunnen toisella lailla kuuluvani myös koko liittoon.

    Siksi moitin myös hieman sitä, että kirjabloggareista puhutaan yhtenä ryhmänä kun selvästikin puhutaan joko yksilöistä tai hyvin aktiivisesta joukon osasta. Yhteinen toiminta, yhteisyys, aktivoitui kun koettiin, että kirjabloggausta arvostellaan, arvotetaan, soimataan, moralisoidaan, pyritään rajoittamaan tai esitetään vaateita joihin kaikki eivät suostu. Näin minä tämän ymmärrän.

    Ehkä ammattikriitikoilla kuitenkin on jotain, mitä ei-ammattilaisella ei ole? Toivon, että näin on.

    Luin juuri äsken viimeistä Parnassoa. Kun peittää kritiikintekijöiden nimet, niitä ei erota toisistaan. Ne ovat niin samankaltaisia. Kirjailijan tunnistaa kielestä, mikäli on lukenut riittävästi. Kriitikoilla on liian harvoin omaääninen ilmaisu, persoonallinen kieli ja aika harvoin ne ovat huumorintajuisia. Ei niiden vitsikkäitä tarvitse olla, mutta hymy ei kai ole kiellettyä.

    Toivon kirjoittamisen ja lukemisen iloa myös kriitikoille ja kritiikkeihin. Suosittelen hakemaan kevennystä kulttuurihuoleen kesästä: näyttelyistä, kesäteatteriesityksistä ja viihdekirjallisuudesta jota muutkin kesänviettäjät lukevat. Kesä on pian kauneimmillaan.

    • Plyyh says:

      Hiukan turha kommentti, mutta tähän aikaan saakin olla:

      mun mielestä Parnasson kriitikot kyllä tunnistaa kirjoitustyylistä. Miikka Laihinen, Kristian Blomberg, Putte Wilhelmsson… kaikki mielestäni aika oman tyylin omaavia.

    • Teemu Hoo says:

      Mun mielestä se kirjabloggari on sikäli hyvä termi, että se on aika informatiivinen. Koen, että kirjabloggari voi olla mitä vaan. Olen itsekin sellainen, omasta mielestäni, sillä blogini aiheet usein koskevat kirjallisuutta. Mutta kriitikko? Ehei. Ovatko näin ollen kirjoja koskevat kirjoitukseni, ehei. Mielestäni vain harvat. Samaa mieltä siis siitä, että kirjablogeja on paljon erilaisia, ja jokainen blogi/blogisti ilmoittautukoon niihin ryhmiin, mihin tahtoo. Kirjablogissa voi olla paljon rooleja, voi olla kritiikkiä, voi olla taidetta, voi olla mitän vaan. Kuten edellä kirjoitin, jos joku haluaa ilmoittautua kriitikoksi jonkun tekstin ohella, olkoon niin. Jos joku taiteilijaksi, olkoon niin. Jos joku kummaksikin, siitä vaan! Mutta itse en olisi määrittelemässä ryhmiä muille. Paitsi jos olisin … kriitikko. Sitten ehkä.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Kuka ihme on siis sanonut kirjabloggaria kriitikoksi?

        • Teemu Hoo says:

          Minä.

          Koska heihin he paikoitellen samaistuvat. Sitä leimaahan jotkut karsastavat. Enkä halua olla mitenkään ikun sanon, että jotenkin kaikki nämä “lukekaa Taidekritiikin perusteet” ja sen päälle “Marxit” ja kumppanit vielä alleviivaavat sitä.

          Kun meillä on tässä aivan perusteellinen ero ajatusmallissa. Sinä tunnut ajattelevat edelleen kirjabloggausta kritiikistä ja kirjallisuudesta käsin, arvosteluista käsin. Minä taas ajattelen että se on just niin old-school lähtökohta ajattelulle ja kirjabloggaus niin mielenkiintoinen ja juuri niin tuoreelta tuntuva, koska se tapahtuu tässä ajassa ja koska se tapahtuu varmasti kymmenenkin vuoden päässä, koska se nimenomaan on ennen muuta media: sosiaalisen median läpilyönnissä ja kirjat ovat vain mekanismi jollekin paljon suuremmalle.

          Onhan toki hirvittävän hellyyttävää, että vielä ajatellaan tietynlaisista poteroista käsin, mutta en mä tiedä kuinka paljon tuollainen lähtökohta antaa mulle ajateltavaa. Jos mä ajattelisin siitä käsin, luultavimmin ajattelisin, että “kritiikki” taiteen vastaanottamisena nimenomaan kirjablogeissa on muuttunut niin paljon, ettei kritiikki sanana oikein toimi, vaan sen pitäisi olla jokin ihan muu. Mikä muodostuu vasta ehkä 10-20 vuoden kuluttua. Ehkä aikaisemmin riippuen siitä miten sosiaalinen media toimii. Tosin sosiaalinen mediakin on vähän vanhahtava termi, koska mun nähdäkseni pian kaikki media on sosiaalista, joten sen sosiaalisen voisi jättää kokonaan pois.

          Mä en oikeasti jaksa uskoa, että lähtökohtaisesti koko kritiikki on edes kovin merkityksellinen seikka tulevaisuudessa. Eritoten kirjabloggauksesta (joksi me tätä nyt nimitämme) ajattelen, että tää on vaan välivaihe, eikä edes kovin kiinnostava sellainen. Mä epäilen, että nää kirjablogit muuttuvat osaksi taidetta, taiteentekemistä tulevaisuudessa. Jos mä ajattelisin tätä kritiikin kautta mä ajattelisin, että tulevaisuudessa mikä tahansa taidekritiikki tulee ilmi taiteentekemisenä, mutta en mä silloinkaan nimittäisi taiteentekijää kriitikoksi, vaan taiteilijaksi.

          Mut ehkä edellä mainituista syistä tää keskustelu minusta junnaa nyt paikallaan. Ideologiset erot ovat niin valtavat. Joku ajattelee eilistä, joku tätä päivää, joku huomista joku 2030-lukua.

          • Maaria Pääjärvi says:

            No, ihanhan tässä jo tuohtumus haiskahtaa. Mutta kyllähän maailman voi toki määritellä alusta asti ihan itse, ei tartte käyttää vanhoja huonoja sanoja.

            On varmasti maailmankuvallinen ero, mutta yhtä hyvin voit sanoa, että runous on so yesterday, koska se on ollut olemassa jo antiikissa, koska nykyään meillä on nämä blogit joissa tehdään runotekstejä mutta ne eivät ole oikeaa runoutta, koska runous kuoli eilen. Saman voit sanoa romaanista, sekin on kiusallisen vanha ja institutionaalinen juttu ollakseen enää nykyään olemassa.

            Mitä sinä tarkoitat kritiikillä, Teemu?

        • Teemu Hoo says:

          “ikun” pitäisi olla “ilkeä kun”.

          Täsmennän vielä tätä: “Jos mä ajattelisin tätä kritiikin kautta mä ajattelisin, että tulevaisuudessa mikä tahansa taidekritiikki tulee ilmi taiteentekemisenä, mutta en mä silloinkaan nimittäisi taiteentekijää kriitikoksi, vaan taiteilijaksi”.

          Samaa ajatusta noudattaen, en näe että kukaan tekee tai saa aikaiseksi kritiikkiä, vaan taidetta. Kritiikki sulautuu osaksi taiteentekemistä, osaksi isompaa orgaania.

          Samalla tavoin käy kaikille muillekin, esim. Hesari: ensin kuolee printtilehti, sen jälkeen sähköinen lehti muuttuu sovellukseksi ympäristössä, jossa jokainen on oman lehtensä toimittaja.

          Toki joissakin asioissa, kuten vaikkapa kirjallisuuden suhteen jäljelle jää erityyppisiä puristeja, jotka haluavat “kirjan kirjana” ja ovat valmiita maksamaan siitä, eli konkreettinen kirja palautuu takaisin luksustuotteeksi, jollainen se aiemminkin on ollut. Silti kritiikki kuolee, koska siitä tulee niin yksityistä. Surkastuu sellaisenaan pois.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Monella aktiivisella kirjabloggarilla on kirkkaasti parempi rutiini kuin suurella osalla kriitikoista. Rutiini on yksi sellainen asia, mitä välillä käytetään erottamaan ammattilainen amatööristä. Siinä mielessä ehkä miltei kaikki kirjabloggarit ovat ammattimaisempia kuin minä.

      Minulla on kyllä vähän erilainen käsitys kriitikoista kuin Hirliillä. Putte Wilhelmsson on usein hauska, ja hänet tunnistaa jos ei kielestä niin päättelyn kulusta ja tavasta esittää argumentit. Laihinen ja Blomberg erottuvat kyllä. Roo Ketveliä ei voi sekoittaa yhtään mihinkään, hänellä on omaleimainen tyyli ihan kielen pienimmissä piirteissä. Hannu Waarala -vainaan arvostelut erotti myös heti. Kritiikkiinkin pitää olla vähän lukutottumusta – mutta ei suurta osaa prosaisteistakaan erota toisistaan.

      Jännä kyllä, että omaleimaisuutta edes kukaan toivoo, niin paljon on kriitikoita haukuttu “erikoisuudentavoittelusta” ja vaadittu kovasti teosten ehdoilla kirjoittamista ja käsketty haudata se oma taiteilijuus alimpiin sedimentteihin.

  33. Maaria Pääjärvi says:

    Äh. Kritiikki – lukekaa määritelmä vaikka Taidekritiikin perusteet -kirjasta – tarkoittaa taiteen vastaanottoa. En ole sanonut että kirjabloggaajat ovat kriitikoita, kukaan ei kai ole sanonut niin, vaan olen sanonut, että heidän kirjoituksensa ovat kirjallisuuden vastaanottoa, siis osa prosessia, jonka nimi on kritiikki. Kuten sanoinkin, yleensä käsitetään julkinen sana kritiikiksi. Ja kirjablogit ovat julkista sanaa. Kun nimitys kriitikko ymmärretään meillä kuten se ymmärretään, ei kirjabloggaria ole mitään järkeä nimittää kriitikoksi.

    Kritiikki on niinikään sellainen osa kirjallisuusinstituutiota, mediaa ja muiden taiteiden instituutioita, joka on muutoksessa. Kukaan ei tiedä, millaiseksi se muuttuu. Sen minä tiedän, että kirjabloggaajien tekstit vastaavat aika lailla yks yhteen tyypillisiä kirja-arvosteluja ja hyödyntävät tyypillisen kirja-arvostelun muotoa ja argumentaatiota. Luultavasti siksi, että konsepti on sen verran toimiva ja yleisesti tunnettu, että kirja-arvostelun tapainen teksti on intuitiivisesti sekä helppo tuottaa että helppo ymmärtää.

    Kritiikki, se mitä tässä keskustelussa on nimitetty ammattimaiseksi, ei tosiaankaan eroa monessa suhteessa kovin paljoa. Enimmälti sitä tekevät kritiikin amatöörit.

    Haasteetkin ovat samat. Verkkoympäristössä mikä tahansa teksti, myös kritiikki, voi hyödyntää audiovisuaalista materiaalia ennennäkemättömällä tavalla. Me pystytään tekemään Saivartelijaa ja Päivän Profeettaa ihanniinkuin Harry Potterin maailmassa, siis lehtiä, joiden kuvissa hahmot liikkuvat. Voi myös hyödyntää verkon muita ominaisuuksia, kuten sitä, että sanoma- tai aikakauslehden ahdas tila ei määrää juttua. Mahdollisuuksia on valtavasti. Pitkä, lyhyt, parodinen, akateeminen, fiktiivinen, kineettinen kritiikki. Kritiikin vuorovaikutteisuus on myös selvä juttu verkkokontekstissa. Ja siihenhän se tulee menemään.

    Kriitikon status on olematon. Kritiikoksi ei takuulla haluta leimautua, koska tunnetusti kriitikot tekevät kaiken väärin ja ovat vähemmän suosittu ammattikunta kuin haudankaivajat. Onneksi kriitikoiden ammattikuntaa ei varsinaisesti ole olemassa. Mitään väärän vastuun asettamista kriitikoksi nimittelyssä tuskin on, koska kriitikoilla ei ole mitään erityisiä vastuita. Enemmänkin se on herja, ihan silkkaa nimittelyä ja pelaamista arvovallalla, jota ei oikeasti ole.

    Ehkä tämä nyt on vain mun yhden naisen sotani hieman avoimempaa kulttuuria kohti. Vetoan Marxiin – jolla tietysti oli laajempi ymmärrys sanasta “kritiikki” kuin meillä. Hän sanoi suunnilleen, että täydellisenä päivänä täydellisessä maailmassa onnellinen kansalainen voi metsästää aamulla, kalastaa iltapäivällä, ajaa karjaa illalla ja lopulta kaikkein ihanin: kritiseerata illallisen painikkeeksi”. Kritiikki laajassa mielessä on se asia, mitä kansalaiset tekevät hallinnolleen, kulttuurilleen, tiedonvälitykselleen parantaessaan maailmaa hyvän päivän päätteeksi. Olisi julmaa noita kansalaisia kohtaan ottaa sana “kritiikki” joidenkin kirjaviisaiden hapannaamojen käyttöön, jotka voivat sitten ylväästi figuroida päivälehtensä kulttuurisivuilla nyrisemässä kirjailijain teoksista.

  34. Hirlii says:

    Joo, väitteeni kriitikoista ei varmaankaan pidä paikkaansa, mutta tulihan se sieltä: ammattikriitikoilla on tyylinsä.

    Seuraava kysymykseni olisi ollut: miten kritiikki on muuttunut, muuttumassa ja mikä pitää/pitäisi sen elossa, elävänä? Maaria tuossa sitä hahmotteli: vuorovaikutteisuus, verkkotekstit, dialogisuus, avoimmuus.

    ***

    Täällä on muutaman kerran mainittu marginaalissa oleva taide tai kulttuuri. Väitettiin, että marginaalissa olevat pysyvät edelleen marginaalissa. Toivon konkretiaa. Mikä taiteenlaji tai taide/kulttuuri edustaa marginaalia, on oikeasti ja todella marginaalissa? Onko sitä? Mikä on? Miksi on?

    • Maaria Pääjärvi says:

      Ammattikriitikoilla ei välttämättä ole tyylejä sen kummemmin kuin kenelläkään muullakaan paljon kirjoittavalla. Tämäkään ei ole riittävä kriteeri kriitikon ammattimaisuuden toteamiseen. Mahtaako esimerkiksi Blomberg pitää itseään ammattikriitikkona, vaikka arvosteluja kirjoittaakin? Kun minäkään en tosiaan oikein pidä itseäni ammattikriitikkona kuin kausiluontoisesti, vaikka olenkin niitä harvoja, jotka ovat saaneet apurahaakin kriitikkona toimimiseen.Ammattilaisuus on tässä minusta huono käsite.

      Kritiikin tekemisen ehdot ovat muuttuneet ennen kaikkea juttujen mitan lyhenemisen ja siitä johtuvan palkkiotason laskun takia (lyhyestä saa vähemmän rahaa kuin pitkästä). Kukaan ei tiedä, miten kritiikki on muuttumassa tai muuttunut, sen tiedän, että se pysyy elossa siinä missä kirjallisuuskin. Inhimillistä tapaa kertoa tarinoita tai sepittää runoja ei tapa yhtään mikään, eikä inhimillistä tapaa keskustella noista tarinoista tai runoista (kritiikki).

      On mahdollista, että koska kirjablogeissa tehdään ajankohtaisia kirja-arvosteluja nopeammin ja kattavammin kuin vanhassa mediassa niitä voidaan julkaista, kriitikoiden taidot tulevat paremmin käyttöön laajemmissa juttutyypeissä, joissa esimerkiksi verrataan kirjoja, taustoitetaan niitä tai tehdään katsauksia laajempiin kokonaisuuksiin tai analysoidaan ilmiöitä, tai institutionaalista muutosta. Minä olen siirtynyt vähän niinkuin vahingossa tekemään sellaisia juttuja, teen lyhyitä kirja-arvosteluja aika vähän.

      En ole halunnut osallistua tähän marginaalijuttuun, koska se on niin tuskallisen hankala osa-alue. Yleensä uudet ilmiöt edustavat marginaalia. Runous on sikäli erikoinen marginaali, että se on aivan ehdottomasti kirjallisuuden pitkäkestoisin, kevyin (materiaalisesti) ja tavallaan myös arkisin muoto (miltei jokainen on joskus vähän runoja rustannut). Sen marginaalisuus liittyy sen oletettuun korkeataiteellisuuteen ja siihen, että runokirjojen myynti muodostaa säälittävän pienen sirun kirjamyynnin kokonaisuudesta. Suhteessa siihen runous on kuitenkin varsin näkyvä ala.

      Samoin marginaalina voidaan nähdä lasten- ja nuortenkirjallisuus, koska lukevan yleisön massa ei lue niitä kirjoja ollenkaan, ellei elämäntilanne pakota siihen, marginaalia voi olla käännösrunous, jota isot kustantamot eivät julkaise enää ollenkaan, marginaalia voi olla suomalaisten maahanmuuttajalähtöisten kirjoittajien kirjallisuus, koska sitä on älyttömän vähän. Marginaalia voivat olla muutamat genret: spefi tai chick lit. Romantiikka voi olla marginaalia “vakavan” kirjallisuusyleisön näkökulmasta. Pienkustantajien kirjat ovat marginaalia.

      Marginaali kyllä riippuu ihan tarkastelutavasta ja minusta kirjallinen julkisuus on tällä hetkellä tolkuttoman moniarvoista ja huomioonottavaa, ja se on osittain kirjablogien ansiota.

      • Hirlii says:

        Kannattaisi kuitenkin hilata se oma pylly ja tajunta, ihan oikeasti, sinne missä ihmiset elävät kulttuuriaan. Ihan hyvällä tämä.

        • Maaria Pääjärvi says:

          Nyt taisit kyllä hutkaista vähän turhaan. Tarkoitin, että en ole jaksanut tässä keskustelussa ruveta vääntämään siitä, mikä on marginaalia ja mikä ei ja mitäköhän marginaalia pitäisi taputtaa eniten päähän. Nimenomaan sitä marginaalia seuraan parhaani mukaan, ja perse tulee kyllä perässä. Eikä sillä, varmaan voisi seurata aina paremminkin. Vai tarkoitatko jotain muuta?

          • Hirlii says:

            Varmaan joo, tämä nyt on sellaista, ilmaan huitomista. Minulla on senkaltainen kokemus ja näkemys, että kulttuuria tehdään ja luodaan koko ajan, että se on hyvin väkevästi olemassa ja elossa.

            Ei ole lainkaan sellainen olo, että kulttuurimme olisi tuhoutumassa, ja se perustuu siihen että kulttuurista sisältöä on aivan valtavasti ja monipuolisesti tarjolla. Koko ajan.

            Mutta se edellyttää myös sitä, että nostaa perseensä tuolilta ja menee ulos, pois tietoverkkojen äärestä. Sitä tarkoitin.

          • Maaria Pääjärvi says:

            No ilman muuta, ja erityisesti kulttuuritoimitukset voisivat välillä ulkoilla vähän sen tiedotteidenlukemisen sijaan.

            Tämä keskustelu on nyt tämmöstä kritiikin ehdoista jäpättämistä ja minäkin istun vaan koneella tekemässä sijaistoimintoja, koska mukamas teen juttua, jota olen lykännyt koko viime viikon, koska piti nähdä aurinkokin välillä.

      • Teemu Hoo says:

        “On mahdollista, että koska kirjablogeissa tehdään ajankohtaisia kirja-arvosteluja nopeammin ja kattavammin kuin vanhassa mediassa niitä voidaan julkaista, kriitikoiden taidot tulevat paremmin käyttöön laajemmissa juttutyypeissä, joissa esimerkiksi verrataan kirjoja, taustoitetaan niitä tai tehdään katsauksia laajempiin kokonaisuuksiin tai analysoidaan ilmiöitä, tai institutionaalista muutosta. Minä olen siirtynyt vähän niinkuin vahingossa tekemään sellaisia juttuja, teen lyhyitä kirja-arvosteluja aika vähän.”

        Samaa mieltä; vaikuttaa hyvälle paketille.

  35. Teemu Hoo says:

    “No, ihanhan tässä jo tuohtumus haiskahtaa. Mutta kyllähän maailman voi toki määritellä alusta asti ihan itse, ei tartte käyttää vanhoja huonoja sanoja.

    On varmasti maailmankuvallinen ero, mutta yhtä hyvin voit sanoa, että runous on so yesterday, koska se on ollut olemassa jo antiikissa, koska nykyään meillä on nämä blogit joissa tehdään runotekstejä mutta ne eivät ole oikeaa runoutta, koska runous kuoli eilen. Saman voit sanoa romaanista, sekin on kiusallisen vanha ja institutionaalinen juttu ollakseen enää nykyään olemassa.

    Mitä sinä tarkoitat kritiikillä, Teemu?”

    Maarian, copypastesin tähän kun ei tuonne ylemmäs ei enää mahtunut. Emmä mitenkään tuohtunut ole; korkeintaan vähän pettynyt vainen, sillä jos me puhutaan mitä kirjabloggaus nyt on ja mitä uhkakuvia sillä tulevaisuudessa on, niin vanhat teesit pitää laittaa uusiksi, jos pohdinnasta aikoo saada edes joten kuten hedelmällisen. Muuten näkökulma jää aika pieneksi, ja tarkoitusta varten valjuksi. Kyllä ajattelua pitää pystyä uudistamaan ilman, että jää jumiin joihinkin malleihin ja sitä kautta instituutioihin kiinni. Ja eiks tässä tulevaisuus kuitenkin ole ollut se nimittävä agenda?

    Sä kärjistät aika rankasti mun sanojani, mutta ei se haittaa – se antaa hyviä esimerkkejä:

    en mä usko, että runous mihinkään kuolee. Mutta mä uskon että runous monimuotoistuu, muuttaa muotoaankin, siis muutenkin kuin tekstimuotona lukulaitteen näytöllä tai paperilla, ja kenties tulevaisuudessa runous ei ole enää joillekin jutuille validi termi, tai sitten runouden sisältö saattaa osaksi muuttuu olennaisestikin, ehkä sellaiseksi mitä ei nyt runoudeksi tunnisteta/tunnusteta. Riippuen näkökulmasta ajattelenkin, että runous sellaisenaan, kuin se yleisesti käsitetään, on aika yesterday. Kaikessahan se näkyy, riippuen näkökulmista ja konteksteista. Minun mielestä runous on mahtavinta, eritoten minun kirjoittamani runous, joka silti on niin yesterday kun ajattelee sitä eri konteksteista. Ja kyllä: minusta romaanikin on muuttanut muotoaan, siis muotona, hyvinkin, ja se näkyy lukemisen viihteellistymisenä. Myöskin proosan ja runouden yhteiskunnalliset vaikutinmotiivit ovat muuttuneet: ennen ne olivat viihdykkeiden lisäksi jonkinlaisen sivistyksen luojia, mittareita ja lähteitä, mut nykyisin sivistys on muuttanut muotoaan. Kirjallinen, muistiin perustuva sivistys on kaikenlaisten gadgetien vuoksi kärsinyt inflaation. Miksi kukaan haluaisi aivoihinsa, muistiinsa varastoon tietoa, kun se löytyy käden käänteessä laitteesta, joka kulkee mukana? No, minä haluan, mutta moni muu enää ei. He haluavat sivistyä eri tavalla, maailman mukana. Samalla tavalla mä haluan kirjoittaa omasta mielestäni hyvää runoutta, mut se on eri juttu kuin olla kehityksessä mukana.

    Mitä tarkoitan kritiikillä? Riippuu kontekstista ja ajasta johon sen ajattelen tapahtuvaksi. Tarkoitan kritiikillä nyt eri asiaa kuin jos asetan sen ajattelussa vaikkapa kolmenkymmenen vuoden päähän. Vai tarkoitatko kritiikkiä sanana? No, sekin riippuu ajasta ja kontekstista. Tämän keskustelun huomioiden siis kysymyksesi on lavea, enkä pysty siihen vastaamaan kovin suorasti ja järkevästi.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Mutta kritiikki ei ole mikään “vanha teesi”, koska se ei ole teesi ylipäätään. Yhtä vähän kuin runous tai rautatiet. Kritiikillä tarkoitetaan yleisessä mielessä taiteen vastaanottoa, ja siihen kuuluvat mm. lehtikritiikit. Mutta vain osana sitä. En sitten tiedä, mistä poimit tuon ajatuksen teesistä.

      • Teemu Hoo says:

        Mä aattelen niin, että “kritiikki” sisältää useita vanhoja teesejä, kuten muun muassa tämän: “Kritiikillä tarkoitetaan yleisessä mielessä taiteen vastaanottoa, ja siihen kuuluvat mm. lehtikritiikit”, ja on siksi itsekin hahmottunut teesiksi, sillä ne väittämät sen sisällä eivät muutu koskaan vaikka kritiikin kohteet muuttuvat ja kulkevat eteenpäin. Ja just tuon vuoksi en jaksa uskoa, että kritiikki kaikkinensakaan elää enää kovin pitkään. Se ei lainkaan hengitä.

        • Maaria Pääjärvi says:

          Kritiikkihän nimenomaan hengittää, koska taiteen vastaanotto hengittää. Kirjablogit ovat osoitus siitä.

          Edelleen, kaikki mitä sanot, pätee runouteen tai romaanikirjallisuuteen tai esseeseen, koska lajin määritelmä sisältää yleensä jonkun teesin – väitteen – siitä, miten laji määritellään. Siltikään lajia itseään ei yleensä pidetä teesinä, vaan se on elävä muodostelma teksteistä, käytännöistä ja neuvottelusta, joita lajiin kuuluu. Kritiikki “teesinä” ei kuole, koska se ei ole teesi. Erilaiset teesit kritiikistä sen sijaan voivat vanhentua ja kuolla.

          Jos kerran sanot, että kritiikki kuolee, tottahan sinun pitäisi pystyä sanomaan mikä tarkalleen ottaen kuolee. Muutoin ennustus on melkoisen tyhjä.

          • Teemu Hoo says:

            Tämä menee toistamiseksi ja se johtuu juuri niistä poteroista, joista kirjoitin. Meidän lähtökohdat ajattelulle ovat tässä asiassa niin erilaiset.

            “Kritiikkihän nimenomaan hengittää, koska taiteen vastaanotto hengittää. Kirjablogit ovat osoitus siitä.”

            Hyvä esimerkki meidän ajattelun eroista. Sä puhut jatkuvasti preesensissä, minä en. Kirjablogit ehkä ovat vielä osa kritiikkiä, mutten millään jaksa uskoa, että ovat enää tulevaisuudessa. Viitteitä on jo. Mielestäni ne siirtyvät koko ajan enemmän pois kritiikin piiristä. Mediat kulkevat siihen suuntaan.

            Mun nähdäkseni taiteen vastaanotto siirtyy koko aika taiteen tekemistä kohti. Oikeastaan tää koskee vähän kaikkea. Vaikea uskoa, että esim. kolmnekymmenen vuoden päästä joku vain istuisi television äärellä ottamassa vastaan ohjelmaa sen sijaan että osallistuisi sen tekoon. Vastaanotin on tuolloin historiaa, sen tyyppinen vempele on tuolloin media vuorovaikutukseen, yhdessä tekemiseen.

            Eli kärjistetysti: en mä tiedä onko tulevaisuudessa edes olemassa mitään “taiteen vastaanottamista”, vaan pelkästään taiteen tekemistä. Tässähän tietysti ajatustaso on hirvittävän paljon edellä tekemisen tasosta, mutta tulevaisuudestahan mä puhunkin. Sinä et. Mun mielestä ns. edistyksellisimmät kirjablogit ovat jo osin irti kritiikistä, vastaanottamisesta, koska ovat itsessään taidetta, osoitus taiteen tekemisestä. Jo nyt olennaisin osa kirjablogeja on se keskustelu, eikä niinkään itse kirjoitus. Sama voisi koskea tätä blogiakin. Kritiikin voi toki tahtoessaan ajatella näihin asioihin kiinni valtavana, mutta minusta se on niin makrotasolla siinä, etten mä ainakaan – tulevaisuudessa varsinkaan – siitä mitään irti saa kun se ei ole se juttu siinä. Ja niin kuin mä aiemmin kirjoitin, minusta “kritiikki” kuolee muuttumalla eteenpäin. En koe, että kritiikki on taidetta. Se on tekstilaji, jolla ei ole lainkaan määreitä, kuten itse totesit. Se ei siis periaatetasollakaan ole mitään muuta kuin vastaanottamista, jos logiikkaasi haluaa jatkaa. Taide siis muuttuu objektista subjektiksi. Eritoten kun ajattelen, että tulevaisuudessa taide on enenevässä määrin vuorovaikutusta ja vuorovaikuttamista, tekoja sillä tavoin. Taiteen määreet muuttuvat, taiteen elementit muuttuvat, mutta ajattelen silti taiteen tekemiseksi. Ajattelen, että tulevaisuudessa taiteen vastaanottaminen on pääasiassa tekemistä – kritiikillä ei ole silloin enää väliä. Tää aika ajaa itseään sellaiseen kierteeseen, jossa yhteisöllisyys on oman aikansa taidetta. Toki Maaria lähtökohdastasi ajattelet tämän tuolloinkin edelleen kritiikiksi, ja minä taas en ja siksi tää on vähän hassu keskustelu. Lähtökohdat ajatteluille ovat kerta kaikkiaan niin eriäväiset tämän suhteen.

            “Edelleen, kaikki mitä sanot, pätee runouteen tai romaanikirjallisuuteen tai esseeseen, koska lajin määritelmä sisältää yleensä jonkun teesin – väitteen – siitä, miten laji määritellään.”

            Edelleen: nuo eivät kuole. Mutta muuttavat muotoaan varmasti. Määrittelemilläsi määreillä kritiikki ei ole taidetta: sillä ei ole määreitä. Ei siis ole olemassa mitään, mitä ei ole olemassa.

            Jos mä nyt veistäisin pointtini puuhun: tulevaisuudessa esim. lukeminen on jo taiteen tekemistä. Vastaanotolla on siinä korkeintaankin niin pieni sija, etten näe sitä kovin mielekkääksi aiheeksi pohdinnalle.

          • Maaria Pääjärvi says:

            Onhan paljon keskusteltu siitä, onko kritiikki taidetta. Oscar Wilden mielestä ilman muuta ja kyllä. Juuri siksi, että taiteen vastaanottaminen on taidetta.

            Jotta tässä keskustelussa olisi mitään tolkkua, sinun täytyisi kertoa, mitä on kritiikki, jos se kerran ei ole taiteen vastaanottoa. Taiteen vastaanotto on siis taidetta, taide ei kuole, mutta kritiikki ei ole taidetta, ja siksi se kuolee. Mitä se kritiikki on?

  36. Teemu Hoo says:

    Oho, kirjoitusvirheitä kun kiireessä kirjoittelee. Pahoittelen niitä.

  37. Maaria Pääjärvi says:

    Koontia vielä:

    Post post scriptum: “Bloggaamisesta ja riippumattomuudesta”
    http://terorizt.wordpress.com/2013/06/13/bloggaamisesta-ja-riippumattomuudesta/

    Hesarissa tänään blogaamisesta, enemmänkin lifestyle/muoti/sisustusbloggaamisesta, mutta tämän keskustelun kannalta luettavissa myös:
    http://www.hs.fi/paivanlehti/13062013/kulttuuri/Kaupallinen+materiaali+halutaan+erottaa+muusta+sis%C3%A4ll%C3%B6st%C3%A4+blogeissa/a1371012256050

  38. Teemu Hoo says:

    “Onhan paljon keskusteltu siitä, onko kritiikki taidetta. Oscar Wilden mielestä ilman muuta ja kyllä. Juuri siksi, että taiteen vastaanottaminen on taidetta.

    Jotta tässä keskustelussa olisi mitään tolkkua, sinun täytyisi kertoa, mitä on kritiikki, jos se kerran ei ole taiteen vastaanottoa. Taiteen vastaanotto on siis taidetta, taide ei kuole, mutta kritiikki ei ole taidetta, ja siksi se kuolee. Mitä se kritiikki on?”

    Oletko lukenut lainkaan mun edellistä/edellisiä kommenttiani/kommenttejani?

    “Taiteen vastaanotto on siis taidetta”. Nyt ehkä, kyllä, mutta en usko että tulevaisuudessa on olemassa mitään taiteen vastaanottoa. Uskon, tulevaisuudessa vastaanottaminen muuttuu kokonaan taiteen tekemiseksi. Sinä aattelet, että tulevaisuudessakin taiteen vastaanottoa on ja se on kritiikkiä, minusta tulevaisuudessa ei ole lainkaan taiteen vastaanottamista, vain taiteen tekemistä. Siitä syystä tässä nyt jankataan, enkä tiedä onko tässä mitään järkeä…

    Mitä Oscar Wildeen tulee, kritiikki saattoi hyvin olla taidetta hänen aikanaan. Ajattelen tässä asiassa nyt eteenpäin, en taaksepäin. Eli voi repiä Wildelta ja kumppaneilta hirvittävän vanhoja ajatuksia, mutta en tiedä mikä hyöty niistä nyt on, kun Wildekin todennäköisesti ajattelisi tässä ajassa tulevaisuudesta eri tavalla kuin silloin joskus preesensissä.

    Mitä on kritiikki?
    Vastaan siteeraamalla itseäni: “Mitä tarkoitan kritiikillä? Riippuu kontekstista ja ajasta johon sen ajattelen tapahtuvaksi. Tarkoitan kritiikillä nyt eri asiaa kuin jos asetan sen ajattelussa vaikkapa kolmenkymmenen vuoden päähän. Vai tarkoitatko kritiikkiä sanana? No, sekin riippuu ajasta ja kontekstista. Tämän keskustelun huomioiden siis kysymyksesi on lavea, enkä pysty siihen vastaamaan kovin suorasti ja järkevästi.”

    Tää vie nyt hirvittävästi aikaa. Jos keskustellaan, niin mielelläni osallistun siihen, mutta et pahastune, jos en viitsi enää jankata omia kommenttejani uusiksi vaan keskityn muihin hommiin, kuten vaikkapa taiteen vastaanottamiseen :)

    Kiteytetysti uskomukseni:

    – Nyt on, mitä nyt on.
    – Tulevaisuudessa kukaan ei ota vastaan taidetta, vain tekee sitä. Vastaanotto korvautuu monipuolisella tekemisellä. Siis tässä ajassa ajateltuna niillä määreillä, mitä nyt on. Tulevaisuudessa tuskin tunnistetaan edes termiä taiteen vastaanottaminen, koska tunteet ja vaikutukset jotka nyt saadaan vastaanottamisesta, saadaan tulevaisuudessa pelkästään tekemisestä. Taiteen käsitteet muuttuvat ja tekemisen käsitteet muuttuvat. Saattaa olla, että koko taiteen käsitekin muuttuu niin, ettei siitä tunnista samoja piirteitä kuin nyt. Wilden aikaan taideteos oli jokin konkreettinen juttu, meidän aikana se voi olla jokin prosessi jota seurata, tulevaisuudessa se on se itse prosessi. Seuraaminen jää pois.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kyllä minä luin, mitä sinä kirjoitit, ja minun on aivan turha kirjoittaa uudelleen samaa kysymystä. Tämän keskustelun kannalta, sen kaikessa laajuudessa, olisi kyllä itse asiassa varsin käytännöllistä ja mahdollista kertoa tarkemmin mikä kuolee, kun se kritiikiksi sanomasi asia kuolee.

      Vaikka tulevaisuudessa “kukaan ei ottaisi vastaan taidetta, vaan tekisi sitä”, on tällaisellakin taiteella yleisönsä, ja ihmiset tulevat takuulla puhumaan ja kirjoittamaan toisten ideoista ja teoista. Enkä myöskään usko tällaiseen ideaaliseen tilaan, vaan hierarkisoituvat ihmisyhteisöt yleensä erottavat keskuudestaan ne, jotka jonkun makuarvostelman mukaan tekevät paremmin kuin toiset. Taiteen tekemisellä on – prosessuaalista tai objekteja – niin iso merkitys ihmisyhteisöille, että pidän sen täydellistä yksityistymistä ja siten triviaalistumista varsin epätodennäköisenä. Sellainen skenaario edellyttäisi käytännössä infrastruktuurien ja median romahtamista.

      Ja jossain määrin kritiikin tasa-arvoistuminen, spontaanistuminen ja kenties taiteellistuminen on huomattu esimerkiksi ehdottamalla kollaasimuotoa tms uuden kritiikin mielekkäämmäksi muodoksi (tosin tuon ehdotuksen aikoihin ei ollut internetiä, eli taustanäkemys kritiikistä on auktorikeskeinen). Kuten olen jo monesti todennut, muutoksia on käynnissä, koska internetin mahdollisuudet ja siinä toteutuvat kommunikaatiomuodot saattavat muuttaa käsitystämme niin taiteesta kuin kritiikistä. Tällä hetkellä netti on kuitenkin kritiikin runsaudensarvi mitä erilaisimmissa muodoissa.

      Prosessuaalisella teoksella ja valmiilla objektilla ei sikäli ole suurta eroa, että jo kehkeytymisen luonteesta pystytään sanomaan asioita. Se edellyttää ainoastaan näkökulman muutosta ja filosofista siirtymää. Muutoin ollaan nykypolitiikan keskustelukulttuurissa: keskeneräisistä ei voi puhua eikä valmiista kannata enää puhua.

      “Tulevaisuus” on tietysti epämääräinen tila. Tulevaisuus suunnilleen milloin? Viisi vai viisikymmentä vuotta? Kaksisataa vuotta?

      Lisäksi muuttujia pitää ottaa huomioon valtavasti, ja median muutos on myös oleellinen.

  39. Teemu Hoo says:

    Itse asiassa voi olla niinkin, että pitkällä tulevaisuudessa taiteen käsite muuttuu niin paljon, ettei ole olemassa edes taidetta, ainakaan sellaisena kuin me se nyt tunnetaan.

  40. Hirlii says:

    Minä luin Antti Nylenin kirjoituksen Taide-lehdestä 1/2013 ja se kirjoitus teki lukijalle hyvää. Tekisi ihan kenelle hyvänsä.

    Itkin lukiessani sitä sokealle kuvataiteilijalle. Ja sellaisiin kyyneliin jotkut oppivat. Senkin opin.

  41. Teemu Hoo says:

    “En ole sanonut että kirjabloggaajat ovat kriitikoita, kukaan ei kai ole sanonut niin, vaan olen sanonut, että heidän kirjoituksensa ovat kirjallisuuden vastaanottoa, siis osa prosessia, jonka nimi on kritiikki. Kuten sanoinkin, yleensä käsitetään julkinen sana kritiikiksi. ”

    Tähän kommenttiisi olen jo kommentoinut, ja kommentoin ilmeisesti useaan otteeseen:

    Kritiikki tässä ajassa: Samaa mieltä kommenttisi kanssa. Tänään. Mutta tämä muuttuu, on osin muuttunut jo (johon annoin esimerkkilinkinkin eräästä kirjablogista), ja siksi en esim. kirjablogeja yhteisesti nimittäisi osaksi kritiikkiä – mielestäni se on liiaksi yleistävää ja siksi vähättelevää ja osin harhaanjohtavaa koska joissakin kirjablogeissa on jo nähtävissä taiteen tekemistä pelkän taiteen vastaanottamisen sijaan. Tänä päivänä taiteen vastaanottaminen on tärkeä osa kokemusta jonka taiteesta saa, mutta uskon sen muuttuvan oleellisesti pienemmäksi ja pienemmäksi tulevaisuudessa, ja yhteisöllisen tekemisen valtaavan sen paikan lähes kokonaan, niitä harvoja lukuunottamatta, jotka irtisanoutuvat myös teknisestä kehityksestä.

    Tulevaisuudessa: julkisen sanan määre kokee siinä mielessä inflaation, että lähes jokainen sana on julkista. Kirjallisesta ja puhutusta kommunikaatiosta tulee yhä läpinäkyvämpää.

    “Taiteen tekemisellä on – prosessuaalista tai objekteja – niin iso merkitys ihmisyhteisöille, että pidän sen täydellistä yksityistymistä ja siten triviaalistumista varsin epätodennäköisenä. Sellainen skenaario edellyttäisi käytännössä infrastruktuurien ja median romahtamista.”

    Yksityistymistä? Mielestäni päinvastoin: tällöin taiteen tekeminen yleistyy, sen tekeminen yhteisöllistyy ja todennäköisesti taiteeksi määritellyt elementit laajenevat, kehittyvät. Taide on tuolloin niin monialaista, että sitä on vaikea määritellä, jopa hahmottaa.
    Triviaalistumista? Mielestäni päinvastoin: tällöinhän taiteen merkitys kasvaa ihmiselle suuremmaksi kuin koskaan. Ihminen kehittyy luovemmaksi. Taidehan on jo nyt itsestäänselvyys, vain sen volyymi ei ole.

    Median romahtaa? Joo, siinä mielessä kyllä, että en jaksa uskoa että tulevaisuudessa media on lähellekään samanlainen kuin nyt: se on vuorovaikutteisempi, uutiset suodattuvat eri palveluiden kautta ja ne on heti saatavissa. Esim. eri mediakanavien uutislähetyksillä ei ole merkitystä – uutiset ovat vanhoja. En jaksa uskoa, että kovinkaan pitkään on olemassa mitään yleisiä selattavia verkkolehtiä, vaan jokainen tuottaa eri tunnisteiden avulla oman verkkolehtensä ja uutisensa siihen. Tarkoittaa siis sitä, että media pirstoutuu ja sellaiset asiat, joita emme nyt tunnista mediaksi voivat olla osa mediaa: taide ja eri mediat lähentyvät roimasti, media tulee suuremmaksi osaksi taidetta ja toisin päin. Joten siinä mielessä media romahtaa, jos ajattelemme mediana niitä asioita joita tällä hetkellä pidämme mediaan kuuluvina.

    En ajattele tulevaisuutta minään “tilana”, vaan ennalta määrittämättömänä ajanjaksona ennalta määrittämättömän ajan päässä, tulevaisuudessa. Ja koska en millään taholla ole kykeneväinen laskemaan kehityksen nopeutta, en vuoden tarkkuuksia pysty sanomaan, sillä olet oikeassa: netti ja virtuaalisuus on kehittänyt tiettyjä toimintoja niin valtavasti, että päätyisin todennäköisesti aliarvioimaan kehityksen nopeutta, erityisesti koska en tunne tekniikkaa kovinkaan hyvin – tunnistan vain päämääriä, joihin ihminen näemmä pyrkii.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Myös kritiikki on usein taiteen tekemistä. Lue nyt ihmeessä vaikka niitä Baudelairen esseitä tai Anna-Maria Tallgrenin kritiikkiä, ja sano sitten, ettei ole taidetta.

      Ajattelet siis tulevaisuutta tulevaisuutena.

      Skenaariosi on jo sikäli tapahtunut, että tiedonvälitys, taiteen tekeminen ja sen vastaanottaminen ovat kaikki yleistyneet ja demokratisoituneet ja alakulttuuristuneet. Uutisetkin ovat jo heti saatavissa. Kritiikki on yksi kenttä, jossa journalistinen ja taiteellinen funktio ovat pitkään yhdistyneet.

      On surullista, että kritiikin pitkäaikainen stagnaatiotila ja sen lyheneminen pieniksi kirja-arvosteluiksi, akateemisen asiantuntemuksen vaatimukset ja omituiset ammattilaisuusoletukset ovat johtaneet siihen, että kritiikki nähdään todella kapeasti.

      Jos jätät luvuistasi pois sen, että ihmiset enää keskustelisivat kokemastaan taiteesta keskenään tai haluaisivat kirjoittaa siitä, niin kyllähän aivan selvästi tapahtuu triviaalistumista. Jos kaikki puuhailevat omia juttujaan sen sijaan, että ketään enää kiinnostavat muiden tekemiset tai ilman, että kukaan enää haluaa ymmärtää tätä maailmaa sen kautta, mitä muut ihmiset tekevät, mitä nimitetään taiteeksi, kauniiksi, mikä liikuttaa, mikä on sellaista nähtyä, koettua tai luettua mikä ei koskaan unohdu – ja toisaalta mikä on loukannut huonolla tai hyvällä tavalla. Jos kukaan ei puhu asioista, joita haluaisi näyttää muille ja vaalia tässä maailmassa. Siinä kuolee kritiikki, ei siinä, että se demokratisoituu tai lakkaa olemasta päivälehtiarvostelu.

      Jos kritiikki on taidetta, se on uteliaisuuden, löytämisen ja muille kertomisen taide.

      Tarkoitin muuten romahtamisella sitä, että tulevaisuudessa on myös mahdollista, että teknisistä syistä emme enää viestittele keskenämme, koska piuha on kaputt ja serverit mössönä. Siksi tuo sana “infrastruktuuri”. Niin typerä en sen sijaan ole, että pitäisin nykyisten uutismedioiden häviämistä “median romahtamisena”.

  42. Plyyh says:

    Mielenkiintoinen sivuhuomio, tausta, häiriö: http://lareviewofbooks.org/article.php?type=&id=1214&fulltext=1&media=#article-text-cutpoint

    Kriitikoista, kritiikistä etc.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kiitos linkistä!

      • Plyyh says:

        Ainakin:

        ‘ “Literature always thrives best,” wrote Mencken, “in an atmosphere of hearty strife.” The moment we stop fighting about books is the moment they cease to matter. Right or wrong, contemptuous or comical, the critics Henderson has collected understood that literature is not a play date for mutually reassuring peddlers but rather the highest possible calling in the arts. ‘

        Ja kuvaus blogosfääristä “Sunnuntain neulontakerhona” jossa “kehutaan toisiaan pastellivärein” on kyllä törkeydessään pirun hauska.

        • Maaria Pääjärvi says:

          Ei pitänyt lukea tuota heti, mutta luinpa kuitenkin. Osuva ja hauska juttu. Jenkeissä on ilmestynyt enemmänkin debattia esimerkiksi Twitteristä ja Facebookista keskinäisen kehumisen kerhoina, ja sellaisina ne ovat ilmeisesti kasvaneet aika vastenmielisiin mittasuhteisiin sikäläisessä kirjallisessa julkisuudessa.

          Syy siihen, että minusta ei ole mitään järkeä lytätä kirjabloggareita roskana on yksinkertaisesti se, että lehdissä julkaistaan ihan kritiikkinä ihan riittävästi roskaa, joka on kirjoitettu roskasta, ja josta välittyy sellainen käsitys, että on hirveän hyvä että meillä on nyt tämäkin roska. Ja syy siihen, että minusta tulisi hirvittävän huono kirjabloggari on juuri se, että en jaksaisi lusikoida roskaa ja kävisin kaikkien hermoille, ja aiheestakin alettaisiin kysellä, että mitä varten on sitten pakko lukea jos ei tykkää.

          Blogosfäärin haitat on pitkälti juuri tuollaisia kuin artikkeli kuvaa. Toisaalta vanha kunnon autoritaarinen maunohjailu-kritiikki ei ole mikään ihanne. Ja joo, ihan varmasti kirjailijat pitävät kirjablogeja ihanana juttuna, koska he saavat kyllä osansa pastellivärisistä kehuista. Mutta siitä huolimatta uskon, että kirjablogistan myös kasvaa, monipuolistuu ja kehittyy, yleisen hattaraisuuden lisäksi Internetillä on herkullinen ja myrkyllinen pimeä puoli. Parodinen ja julma kirjablogi kehiin, alan heti kommentoida. Ja jos tiedätte sellaisen, linkkiä mulle heti.

          Mutta älä kuule neulomista soimaa. Tietäisitpä kun mennään kynnet verillä ja lasketaan että riittääkö tämä nyttynen nyt viimeisen hihan loppuun vai ei ja sitten puretaan kun tää mummu ei näe mustaa kuin kirkkaassa päivänvalossa, siinä on sunnuntait kaukana. Äärimmäisen vakavaa touhua, johon verrattuna kivan romskun lukeminen on ilmainen sunnuntaibrunssi laaturavintolassa.

          • Plyyh says:

            Erittäin hyvä kommentti – missään nimessä ei pidä lytätä kirjablogeja, mutta kritisoida pitää jos kritisoitavaa on ja nyt tuntuu olevan. Uskon ja toivon että olet oikeassa tuossa kehitys-asiassa.

            Ja jo Marple on näyttänyt että neulomiseen liittyy aika pimeitäkin puolia. ;)

          • Maaria Pääjärvi says:

            Oikeastaan aloin vasta nyt vakavasti miettiä, miksi en kommentoi kirjablogeja, vaikka luen niitä kyllä. Suurin este on varmaan sosiaalinen, koen olevani ilonpilaaja (instituutio marssii paikalle). Ja sitten tuntuu, ettei olisikaan mitään sanottavaa, kun keskustelukulttuuri on niin erilainen.

  43. Hirlii says:

    Tämä ei mahtunut tuonne ylemmäs:

    “Hiukan turha kommentti, mutta tähän aikaan saakin olla: mun mielestä Parnasson kriitikot kyllä tunnistaa kirjoitustyylistä. Miikka Laihinen, Kristian Blomberg, Putte Wilhelmsson… kaikki mielestäni aika oman tyylin omaavia.”

    On se aika kattava lista, Plyyh. Ettei vaan nyt “merkittävistä” miehistä joku olisi homo tai muslimi tai jopa peräti toista sukupuolta?

    Neulominen on ihan pimeätä touhua, mutta tolkullista touhua. Sitä ei kannata soimailla.

    Langan loppuminen on nimittäin se todellinen maailmanloppu, ja siitäkin selvitään.

    • Plyyh says:

      ?

      Miksi noin agressiivinen sävy? Selailin tuota kyseistä Parnasson numeroa ja niistä kriitikoista mainitsemieni tyylin tunnistan. Olisin voinut lisätä vielä lievin varauksin Jani Saxellin, mutta esim. Anna Tomin tai Kaisa Neimalan tyyliä en tunnista. Sillä ei ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa. Ainakin Miikka Laihisen arvioita olen lukenut paljon koska hän kirjoittaa usein minulle tärkeistä kirjoista ja Blomberg on taas yksinkertaisesti aina noussut esiin kirjoittamisensa laadulla.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Katsoin läpi myös Parnasson arvostelut samalla silmällä, ja nyt sattuu olemaan ihan tilastollisesti ottaen sellainen tilanne, että naiskirjoittajia on arvosteluosastossa poikkeuksellisen vähän, ja he kaikki ovat kirjoittaneet lyhyen arvostelun. Muissa artikkeleissa naiskirjoittajia on enemmän.

  44. […] vilkaiskaapa (käsittämättömän pitkiä) keskusteluja vaikkapa seuraavista blogeista: Luutii: “Rakkaudesta… mihin?”, Antiaikalainen: “Mitä ajatella kirjablogeista?” tai […]

    [WORDPRESS HASHCASH] The comment’s server IP (72.232.112.17) doesn’t match the comment’s URL host IP (72.233.69.6) and so is spam.

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.