Rappiotaiteen Festivaali

Aleksis Salusjärvi | April 10th, 2011 - 20:38

Viime aikoina taidemaailma on kuplinut, rytissyt ja porissut siihen malliin, että perässä ei ole pysynyt. Supernovat ovat olleet nimeltään Turun kulttuurivuosi (siitä joskus toiste) ja Nuoren Voiman Liitto.

 

NVL:n Debytoi runoilijana -juhlat olivat torstaina. Ohjelman perusteella tapahtuma oli tukeva ja perusteellinen. En päässyt harmittavasti osallistumaan näihin kemuihin. Eilen sitten lävähti ilmoille Rappiotaiteen Festivaali, joka ohjelmansa puolesta oli sen verran vakuuttava, painava, merkittävä (mikä tahansa grandiosinen adjektiivi käy tähän), että mitään analyysiä ohjelmatarjonnasta kokonaisuutena ei kannata edes yrittää kirjoittaa. En sitä paitsi nähnyt illan esityksistä kuin pienen osan. Painavan taiteen kokemisesta tokeneminen vaatii aikaa, mistä johtuen jouduin sivuuttamaan ohjelmaa lapiokaupalla.

 

Lisäksi Rappiotaiteen Festivaali oli ehkä vähän turhankin onnistunut yleisötulvan puolesta. Jopa Helsingin Sanomien toimittajia ja avustajia oli paikalla, mikä on kulttuuritapahtumissa ennenkuulumatonta. Telkkariväkeäkin löytyi useammalta kanavalta ja kirjailijoita, kuvataideväkeä, muusikoita, näyttelijöitä ja kriitikoita sun muita oli pienehkön kansannousun verran. Jos ovet olisi suljettu ja porukka teljetty sisään, olisi muutamalla purkilla Zyklon B:tä saatu tuntuvia säästöjä valtion taideapurahakassaan.

 

Kuvataide

Emma Helle ja Hanna Saarikoski olivat pystyttäneet työtilan juhlasalin nurkkaan, jossa he veistivät ja maalasivat muotokuvia ihmisistä. Helle teki saviveistosta Paavo Halosesta, joka hahmoontui aistikkaan sirona maanläheisestä materiaalista. Pidän Helteen taiteessa hänen pakottomasta otteestaan, jossa on samanaikaisesti jotain siron naisellista ja raskasta materiaalisuutta.

Saarikoski maalasi akvarelleilla, suoraan paperille ilman mitään hahmottelua. Väri muodostaa viivan imeytyessään paperiin. Tekniikka on täysin armoton ja todella kiehtova. Pauliina Haasjoen muotokuvasta tuli poikkeuksellisen vangitseva. Oheinen kuva tekee maalaukselle väkivaltaa, akvarellin ja paperin materiaalisuus ja sävyt eivät yksinkertaisesti toistu digitaalisessa muodossa. Olennaiset jännitteet kuvaan syntyvät hiusten varjoista ja silmien ympäristöstä, jossa värittä jääneet valon alueet muodostavat kuvatun hahmon olemuksen. Saarikoski maalasi lopulta myös minut, vaikka oli jo pannut pillit pussiin. Kuvan poliitikkomaisuus herättää vakavuudessaan tiettyä hilpeyttä. Työssä näkyy vähäsen myös rutistusta: maalaamisen jo lopettaneen käden ajaminen uudelleen työhön. Akvarelli jos joku on herkkä laji.

 

Teatteri

Illan pääpaukku oli Juha Hurmeen Puupää-monologi. Pidän hänen samasta aiheesta kirjoittamaansa samannimistä romaania yhtenä 2000-luvun merkittävimpänä suomalaisena proosateoksena. Kirjan luin reilu vuosi sitten ja olen hahmotellut lukemani jälkeen monet kerrat näytelmää mielessäni. Tunsin sen sisällön, moni tuttuni on nähnyt sen ja kehunut sitä. Kirjassa kerrotaan myös näytelmän keskeiset teatterikeinot, joten kuvittelin tietäväni mitä tuleman pitää – kuten tiesinkin, mutten tiennyt miten näytelmä vaikuttaa.

Esityksestä tuli ylipitkä, se kesti 40 minuutin sijaan lähes tunnin. Yhtään löysää hetkeä ei silti ollut. Näytelmä oli suvereenia irtonaista tykitystä, armottomia traagisia ja itsensä ylittäneitä hahmoja hurjan vyörytyksen keskellä. Hurme näytteli ne ihmiset, joista monessa suhteessa rakentuu draaman taide sellaisena kuin sen Suomessa tunnemme ja nyt lavalla näimme.

 

Vaikka esitys oli monologi, siinä oli useita henkilöhahmoja ja todellisuuksia. Tästä huolimatta olennaista ei ollut metafiktio, vaan tarina, juttu jota Hurme lavalla kertoi. Esa Pakarisen ja Masa Niemen tragikoomiset hahmot, päähän potkittujen miesten, joiden elämä rakentui siitä, että he tekivät itsestään vitsin ja hukuttivat murheensa pulloon. Jos Puupää-romaani on draamamaista proosaa, asettuu näytelmä jonnekin tarinankertomisen ja esittämisen väliin. Saakelin vaikuttavaa.

 

Kirjallisuus

Vaikka Rappiotaiteen Festivaali oli kirjallisuusvoittoinen tapahtuma, jäi tämä puoli osaltani pahasti laihaksi.

 

Leevi Lehdon ja Tero Valkosen yhteistyö tuntuu olevan täsmentymässä. Runoesitys oli vahva, ja vaikuttaa että Lehdon matka äänirunouden ja rytmin polulla kulkee yhä tiheämmän ja tiedostavamman intensiteetin äärelle. Hänen rekisterinsä kaikessa hallitsemattomuudessaan on saanut selkeämpiä nyansseja, joista tuntuu aukeavan jotenkin osallistuvampi luennan maailma.

 

Rosa Liksomin lukupläjäys oli mahtava. Hän luki uutta käsikirjoitustaan, joka niveltyi Roni Martinin lauluun, Seppo Kantosen pianoon, Antero Prihan trumpettiin ja ennen kaikkea Kaari Martinin tanssiin. Kuulostaa sekavalta, mutta kokonaisuudesta kasvoi vaikuttava, hieno ja äärimmäisen tyylikäs esitys.

 

Huh.

Tämän verran suurin piirtein ehdin päivän aikana. Näkemättä jäi mm. Aki Kaurismäen 2000-luvun lyhärit ja Esa Kirkkopellon ohjastama Pieni kevätuhri. Rappiotaiteen Festivaali ei jättänyt juuri toivomisen varaa tarjontansa puolesta.

 

Jäljelle jää sen sijaan poliittiset kysymykset (viittaan alussa heittämääni typerään Zyklon B -vitsiin). “Rappiotaide” on käsite, joka syntyi natsi-Saksassa. Saksalaiset avantgardetaiteilijat leimattiin sekä valtion vihollisiksi, että uhkaksi Saksan kansakunnalle. Välitön seuraus oli, että he menettivät maineensa sekä luotettavuutensa. Natsiviranomaiset, jotka valvoivat kulttuuria, estivät taiteilijoita hankkimasta mm. maalausmateriaaleja. Ne, jotka jäivät Saksaan, joutuivat virkakieltoon ja Gestapon yllätystarkastusten kohteiksi, joilla huolehdittiin, että he eivät rikkoneet taiteen tekemisen kieltoa. Rappiotaiteilijoita hakattiin, karkotettiin maasta, ammuttiin ja suljettiin keskitysleireihin. Väännän rautalangasta: rappiotaiteilijat eivät tehneet taidettaan henkensä kaupalla, vaan he maksoivat tekemästään taiteesta hengellään.

 

Persukriittinen taidetapahtuma ei kantanut esim. “avantgardetaiteen”, “nykytaiteen”, “vastakulttuurin”, “valtakulttuurin”, “autonomisen taiteen”, “independent-taiteen” tai “suomalaisen taiteen” nimeä. Haluttiin nostaa nimenomaan vanha kunnon natsikortti. Samalla nousi tietenkin marttyyriromantiikka kielletyn taiteen tekemisestä, itsensä uhraavasta marginaalista.

 

En ole ollenkaan varma siitä, kuinka uhattuna yksikään suomalainen taiteilija tällä hetkellä on. Sananvapaus on tässä maassa paremmassa kunnossa kuin ikinä aikaisemmin. Kaikenlaiset taiteilijat ovat yhteiskunnassa hyväksyttyjä. Mihin sillä pyritään, että poliittinen nykytaidekeskustelu rinnastetaan banaalisti natsi-Saksaan? Se on kehnoa ja kömpelöä retoriikkaa, mutta se on samalla jollain tavalla halventavaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka on tapettu rappiotaiteilijoina. Tällaisella asialla vitsailu on kovin helposti mautonta. Kuinka moni nauraisi, jos Amnesty järjestäisi keskitysleirifestivaalin?

 

Sanon tämän siitä huolimatta, että rappiotaide nousi esiin Persujen puolueohjelman tulkinnoissa (niin tyhmiä he eivät sentään ole, että olisivat itse käyttäneet termiä) – ja siis oli jo valmiiksi esillä useassa paikassa ääneen lausuttuna ja kirjoitettuna.

 

Mietinkin tätä asiaa tämän debatin ulkopuolelta. Eilen Astoria-salissa ei esiintynyt tämän kulttuurin marginaali. Suomalaisen taiteen keskeisten tekijöiden ei sitä paitsi kannata vedota asemaansa sivullisina. Tai ainakaan se ei ole kovin uskottavaa.

 

Eilisen jäljiltä jäikin omituisen kaksijakoiset tunteet. Vilpitön ihailu NVL:n kykyyn saada jotain tällaista aikaiseksi – sekä vilpitön hämmennys tapahtuman profiilista.

 

 

 

 

16 kommenttia

  1. nemi says:

    Hienoa taidetta. Tulee varmasti toimeen omillaan ilman veronmaksajien sponsorointia.

  2. Ripsa says:

    Jaa Aleksi, pääkaupungista voidaan ehkä sanoakin, että taiteilijoilla ja muulla kulttuuriväellä on hyvät oltavat.

    Tulevat mieleen täältä kauempaa etelästä monet taiteilijat, käsityöläiset, kirjantekijät, joilla ei ole yleisöä jolta hakea potkua olemiseensa. Luulisin että Turun-Tampereen-Hesan ulkopuolella sellaiset paikat ovat harvassa.

    En tarkoita että ihmiset täälläkään tekisivät henkensä uhalla töitä, mutta täällä ehkä ihmiset joutuvat enemmän tekemään ihan kaikkea muuta kuin omaa työtään. Tänään viimeksi sanottiin uutisissa että taideopiskelijoiden ja muiden humanistien opiskelupaikkoja vähennetään 38%. Muistaakseni ikäluokat pienenevät aika roimasti samaan aikaan.

    Noin iso pieneneminen vaikuttaa väistämättä siihen, että ihmiset joutuvat entistä vähemmän tekemisiin taiteeen, kirjallisuuden, musiikin jne. kanssa. Ajattelen tässä nyt ennen kaikkea lapsia. Ei koulukaan lisää taideaineita, päinvastoin.

    Kohta meillä on samanlainen kulttuurieliitti kun oli 1900-luvun alussa. No, onhan rappiolla hyvä olla. Tiedän kyllä tämän biisin, siinä on kyse rakkaudesta. Toivottavasti sitä riittää vielä sentään.

  3. Aleksis Salusjärvi says:

    Ripsa, ei pidä sekoittaa asioita. “Hyvät oltavat” tarkoittamassasi mielessä ei liioittelemallakaan rinnastu ihmisoikeuksiin. (on selvää, että koulutusta on vähennettävä. Vuodesta 2002 vuoteen 2008 kulttuurialan koulutuksen kasvu oli 40%. Koulutetuista tutkinnon suorittaneista ilman _mitään_ töitä on 11,2%. Ammattikouluissa tämä kehitys on hälyttävin.)

    Raha on kuitenkin sivuseikka ja mitätön detalji, kun puhutaan ihmisten tuhoamisesta. Huonolle taiteelle on lukuisia termejä, oma suosikkini on alabandismi. Rappiotaide on kuitenkin aivan eri luokan käsite. Sen esiinnostaminen missään nykysuomalaistaiteilijoiden asemaa pohtivassa yhteydessä on moraalisesti vastenmielistä. Vielä kerran: rappiotaiteilijat eivät olleet alakynnessä tai kapinallisia taiteilijoita. He olivat ihmisryhmä, jota potkittiin naamaan, jota hakattiin kadulla julkisesti, joita tapettiin surutta. He eivät edustaneet mitään estetiikaa, vaan ihmisiä, joilta vietiin ihmisoikeudet. Joku apurahasuomi ei rinnastu tähän todellisuuteen muuten kuin täydellisellä suhteellisuudentajun menettämisellä.

  4. pikkuliisu says:

    Puolustan tässä kirjoituksessa kahta asiaa, joita ei voi rinnastaa toisiinsa.

    Ensinnäkin: Mielestäni Aleksis Salusjärven kuva ei ole millään lailla tekemisissä jonkun poliitikon kuvan kanssa. Mielestäni henkilö, jota kuva esittää on avoin, lievästi huvittunut, ilman pienintäkään tärkeyden vivahdusta. Ne poliitikot, joiden kuvia on joutunut kyllästykseen asti teiden ja katujen varrella katselemaan, ovat irvikuvia ihmisistä, jotka pinnistävät kaikin voimin ollakseen uskottavan, määrätietoisen ja luotettavan näköisiä, ja hymy, joka heidän naamallaan on kestohymyä, väkinäistä ja pakotettua. Joillakin se on kestänyt vuodesta toiseen.

    Toiseksi: minusta tuntuu pahalta, kun perussuomalaisia vähätellään joka mediassa, heidän tyhmyydestään ja ymmärtämättömyydestään tehdään sanoilla pilkkalauseita. Minusta se on väärin. Ja se ylenkatse, jota heihin kohdistetaan, koituu lähinnä kohdistajien omaksi häviöksi ainakin eettisellä tasolla. Yleensä pilkkaaminen ja ilkeily osoittaa jotain puutetta pilkkaajassa ja ilkeilevässä itsessään.

    Tuo, mitä ensimmäisessä kappaleessa sanoin poliitikkojen kuvista, osoittaa, että syyllistyn itse samaan, eli pata kattilaa soimaa. Mutta siitä huolimatta: joskus tuntuu, että äänestäjät kuvittelevat valintansa tapahtuvan kuvan perusteella. Niin varmaan tapahtuukin. Mutta onhan se vähän hullua, kun kuvan sisällä voi olla silkkoa. Mitä se sitten lieneekään.

  5. Teemu Helle says:

    pikkuliisun kommenttiin otan kiinni:

    Mielestäni, mikäli persuja, yleensä puolueita vähätellään tai kritisoidaan, se on oikeutettua sillä se on sinällään vain rehellinen reaktio. Tarkoitan tällä sitä, että poliittinen puolue elää siitä kumpuavista mielikuvista – mielikuvat ovat ainut asia, joka merkitsee puolueen ja äänestäjän välisessä suhteessa. Media on tärkein linkki siinä. Jos puolue ei hallitse julkista minäänsä, se voi mennä vain itseensä.

    Mitä mediaan tulee – sen tapa vähätellä on myös oikeastaan tässä tapauksessa hellp nähdä vain yhdenvertaisena vastareaktiona soinilaiselle politiikalle, johon kuuluu puskista huutelu ja sutkautukset, verrattomat vertauskuvat ja ongelmien yleistäminen ja kärjistäminen huumorin avulla. On kuitenkin hyvä muistaa, että media on myös ollut nostamassa persut myös puheenjohtajatentteihin mukaan, eli ns. valtapuolue-eliittiin.

    Toisaalta, joillekin poliitikoille on naurettu koko heidän uransa ajan. Joillekin jo niin pitkään, että se alkaa jo itkettämään (Paavo Väyrynen).

    Miten muuten voisi esimerkiksi ensimmäistä kertaa eduskuntaan ehdolla olevaa ehdokasta arvioida, muuten kuin mielikuvin? Vaalilupauksilla (kuka niihin enää uskoo)? Vai puolueen värin perusteella (vaali kuin vaali; koko ajan mennään vain enempi henkilövaaleja kohti)?

    Naiivia on nimenomaan nyt uskoa niihin lupauksiin, joita esim. persulaiset esittävät. Kun ei niistä lupauksista ja puheista ole ennenkään pidetty kiinni. Tähän ovat syyllistyneet jo persulaisetkin, jopa näidenkin vaalitaistelujen aikana.

    • pikkuliisu says:

      Teemu Helle,
      oikeassa olet mielikuvien suhteen. Toisin sanoen “edustavuus ja ulkoinen kauneus” ratkaisevat monelle sen, ketä äänestävät. Ja voi Soini parkaa! Tänään kuulin, kun eräs nainen sanoi: “Soini on niin ruma, ettei häntä voi äänestää!” Tämä nainen seuraa Hesaria, ja Hesarin totuus on hänen totuutensa. “Mitä tapahtuisi, jos Soinista tulisi pääministeri, ajattele!” hän sanoi. Minä: “No silloin ainakin jotain muutosta tapahtuisi, toivon mukaan, tai kaikki jatkuisi samanlaisena”.

      En ole ollenkaan “poliittinen eläin”. Ehkä sen takia olen kyllästynyt kaikkeen siihen litaniaan, mitä yksi toisensa jälkeen esittää muka tosissaan. Onhan ne repliikit kuultu, samoja hokemia ovat kuin aina ennenkin. Siis samaa mieltä siinäkin kanssasi. Ei kukaan usko. Mihin sitten pitäisi uskoa?

      Luulen, että asiat menevät eteenpäin, niin kuin menevät, pitkälti olosuhteiden pakottamina. Todelliset muutokset tapahtuvat tapahtumissa itsessään. Ja ennen kaikkea siinä, mitä ja miten ihmiset ajattelevat. Siis tarvitaan sisäisiä muutoksia. Mutta epäilen, että samaa rataa jatketaan. “Elämme unessa”, sanoi Yrjö Kallinen. Hänen kaltaisiaan ajattelijoita nyt tarvittaisiin. Mutta se ei liene mahdollista.

      Minulla on se käsitys, että kansanedustajaksi pyritään vain sen statuksen takia, mitä edustajuus tarjoaa. Ne ihmiset, joilla olisi todellisia mahdollisuuksia toimia “kansan parhaaksi” (kaikki politiikkaan liittyvät termit ja sanonnat ovat jo naurettavan kuluneita), heillä ei ole mitään kiinnostusta ryhtyä “ajamaan toisten ihmisten asioita”. Heillä on omat kiinnostuksen kohteensa, joihin he puskevat tarmonsa päästäkseen eteenpäin, ja edistääkseen siten yhteistä etua. Ajattelen esim. tiedemiehiä ja taiteilijoita sekä ammatinharjoittajia, jotka tekevät työtään täysillä siihen paneutuen.

      Ihmiset ovat kummallisia. Tiedän tapauksen, jossa vaimo, jonka mies pääsi eduskuntaan, perui eroanomuksensa päästäkseen linnan itsenäisyypäiväjuhliin.

      • Teemu Helle says:

        pikkuliisu, mun mielestä politiikassa mielikuvat eivät ole yhtä kuin edustavuus ja ulkoinen kauneus. Mielestäni ne mielikuvat pohjaavat ehkä enemmän ns. “näppituntumaan” ja “mutuun”, eli sellaiseen joka vei esimerkiksi ex-hiihtäjä Juha Miedon eduskuntaan taannoin. Yhtään väheksymättä hänen poliitikontaitojaan näkisin, että hänet valittiin edustajaksi, koska hänet mielletään “rehellisenä ja jämäkkänä miehenä”. Tuskin sentään poliittisten agendojen, parlamentarististen taitojen tai ulkoisen kauneuden vuoksi.

        Kansanedustajan status voi tosiaan olla tavoiteltavakin asia. Tosin on ehkä hyvä huomioida, että pitkän kansanedustajanuran kohdalla se status ei voi olla ainut motiivi.

  6. Aleksis Salusjärvi says:

    Liisu: Kirjoitin noin kuvastani johtuen siitä, että se on muotokuva. Katson sitä tietysti hyvin kapeasta vinkkelistä suhteessa siihen, mitä ja miten tekijä on havainnut kohteensa. Se on osaltani subjektiivista, enkä kirjoittanut näkemystäni täysin vakavalla naamalla, kun en suhtaudu itseeni kuolemanvakavasti.

    Perussuomalaisten suhteen pilkkaamisessa taitaa olla kyse paljolti myös heidän itsensä valitsemasta retoriikasta. Kuten Teemu kirjoittikin, on aika hankala suhtautua täysin vailla ivaa sellaiseen porukkaan, joka itse lyö kiilaa näkemiinsä epäkohtiin ylimielisellä puskahuutelulla. Varsinkin kun se kapsahtaa omaan nilkkaan puolueenjohtajan puheissa, kun halutaan olla samanaikaisesti hallitus- ja oppositiopoliitikkoa.

    Valta on hurja ja turmeleva voima. Perussuomalaiset ovat onnistuneet tekemään politiikasta näkyvää kabinettivuosien jälkeen. He ovat antaneet monelle syyn äänestää, joko heidän puolesta tai heitä vastaan. Heidän metodinsa on tehokas populismi, joka esittää ajatuksia hölmölän malliin kansantajuisesti jyrkkiä vastakkainasetteluja luoden. Myönnän itse ajattelevani heitä juntteina, mutta siinä olet oikeassa, että pilkkaaminen ja ilveily taatusti kostautuu sikäli, kun se on kohdettaan vähättelevää. Perussuomalaiset on niin merkittävä voima ja niin selvä vaalivoittaja, että sellaisen ylimielinen vähättely vasta tyhmyyttä olisikin.

    Teemun kirjoituksesta tuli mieleen, että munkin mielestä vallan pilkkaaminen on aina oikein. Väyrysen suhteen se on yleensä ollut asiapohjaista sikäli, että hänen yksityiselämäänsä ei ole sotkettu ryöpytykseen. Tämä kuvio on selvästi muuttumassa, kun miettii vaikka Karpelaa.

  7. Maaria Pääjärvi says:

    minä käyn täällä jälleen jakamassa linkkejä – Ripsan esille nostamien seikkojen suhteen värittynyttä keskustelua on tässä Karri Kokon blogissa: http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kohtaamisia/linkin-takana-paskarunous-poesia-ja-rappiotaiteen-festivaali

    ketjussa kommentoivat myös Nuoren Voiman liiton edustajat.

    taiteilijoiden sosiaalinen asema Suomessa on tietysti kysymys erikseen, ja ymmärtääkseni linkittyy laajemminkin yhteiskunnalliseen todellisuuteen; toimeentulon edellytyksiin ja byrokratiaan liittyvistä ongelmista kärsivät monet muutkin kuin taiteilijat. omaksi intressiryhmäksi rajautumisen sijaan voitaisiin miettiä yhteiskunnan perusteita laajemminkin – nykytilanteessa esim. taiteilijoiden verotukseen tai työttömyyteen tehdyt parannukset ovat kosmeettisia, ja tapahtuvat huonosti toimivan järjestelmän sisällä. en ole tosiaankaan mikään reaalipoliitikko, mutta pikku uudistusten ajaminen surkeassa toimeentulo/etuusjärjestelmässä on vähän onnetonta, näkemyksen laajuutta tässä nyt enemmän tarvittaisi ja poliittista rohkeutta yhteiskunnan alimpien kerrosten remontoitiin.

    sen sijaan Aleksiksen esille nostama poliittisen sanankäytön ongelma on tosiaan erillinen taiteilijoiden toimeentulo-ongelmasta. tietysti perussuomalaiset herättävät huvitusta, ja pitääkin, hehän ovat varsinaisia politiikan trikstereitä. useinhan meitä naurattavat ilmiöt ovat samaan aikaan äärettömän vakavia, miettikääpä vaikka Homer Simpsonia Springfieldin ydinvoimalassa. mutta miten ihmeessä perussuomalaisten puolueohjelma saa fiksut ja sivistyneet ihmiset ihan vakavissaan leikkimään natsikorttipakalla – sitä minäkään en ymmärrä.

  8. pikkuliisu says:

    Aleksis Salusjärvi, sanot: “vallan pilkkaaminen on aina oikein”. Melkein samaa mieltä. Mutta auttaako se? Vallanhimo on kuin paha tauti, joka tarttuu ihmiseen, ja täyttää hänet luita ja ytimiä myöten, ja se muuttaa ihmisen. Onhan se nähty. Hirveitä tarinoita historia täynnä. Ja parhaillaankin käydään valtataisteluja, joissa ihmishenki mitätöidään. Valtataistelua käydään myös pienissä mittasuhteissa. Sitä tapahtuu työpaikoissa, kouluissa, kodeissa ja melkein missä tahansa. Jopa yksilötasolla. Ajatellaan ihmistä, jossa hyvä ja paha taistelevat. Kumpi saa voiton? Aina joku joutuu vallan anastajan kohteeksi ja joutuu kärsimään.

    Pilkkaaminen on toiminta, jossa asetutaan pilkkaajan kohteen yläpuolelle, tai pidetään muuten välimatkaa, mikä onkin viisasta, sillä usein pilkkaaja joutuu itse kärsimään oli kyse vaikkapa jumalanpilkasta. Henkilökohtaisella tasolla pilkkaaminen ja iva voivat aiheuttaa todellisia murhenäytelmiä (vrt. esim. koulukiusaaminen).

    Mikä olisi pilkkaa parempi lääke tilanteessa, jossa valta on sokeuttanut ihmisen, eikä hän tunne enää edes itseään.

    Shakespearen näytelmissä vastaus on usein sota vääryyttä vastaan. Nykytilanteissa diktaattorien vastustaminen ensin mellakoimalla ja mielenosoituksilla on tavallista, ja kun ne eivät auta, alkaa sota, joka muuttuu helposti kansalaissodaksi, josta Suomellakin on ikäviä kokemuksia.

    Olisiko pilkkaa ja sotaa parempia keinoja? Mieluummin rauhanomaisia? Kirjallisuus, taide, musiikki, niitä on kaikkia käytetty. Mutta ivaa? Se kuullostaa pahalta, vaikka ensin olin minäkin sitä mieltä, että ivataan vaan, kunhan ei yksityisiä ihmisiä mennä ivaamaan. Sanotaan, että poliitikot ovat paksunahkaisia, ja yleensä ne näyttävät sitä olevankin. Mutta entä jos se on vain suojapanssari, joka murtuessaan kotona yksinäisyydessä aiheuttaa vuolasta kyynelehtimistä. Mutta peliähän se vain on, se tiedetään. Kukapa sitä nyt pilkkaamistaan sillä rintamalla surisi, jossa tärkeintä on vain näkyvyys. Ja näkyvyyttä voi saada vaikka millä tavalla.

  9. Illuusia says:

    Täsmälleen kuten pikkuliisu analyysissään paljastaa. Eikö useinkin pilkkaajan, kiusaajan näennäisen kovan kuoren alla ole pieni, nyyhkyttävä, epäkypsä ihminen, joka kaipaa ainoastaan huomiota, rakkautta? Kuinka sen paljastaakaan William Shakespeare useissa loistavissa näytelmissään, jotka puhuttelevat yhä uusia ja uusia sukupolvia ja ole aina ajankohtaisuudellaan huulillamme?

    pikkuliisun nostama myönteinen ajattelu on minullekin ominainen reaktio. Useinhan myötätunto, ystävällisyys ja lämpö ovat parhaat keinot uhkaavien konfliktien ennalta eliminoimiseksi ja harmonian palauttamiseksi, jotta kaikki voimme elää keskenämme tässä maailmassa, jossa esiin kulloinkin nousevat ongelmat ovat kuitenki ratkaistavissa toista kuunnellen ja häntä ymmärtäen.

  10. Alois Schicklgruber says:

    Kiitos Aleksis Salusjärvelle artikkelista, loppu tiivisti napakasti epämääräisemmin velloneet omat tuntemukseni, joiden johdosta jätin tapahtuman väliin. Vaalitulos on mitä on, mutta unohtakoot nämä taiteilijat itsesäälissä ja -rakkaudessa rypemisen tuohon tapaan ja tähdätkööt vain ajatus mahd. kirkkaana hommissaan eteenpäin.

  11. Aleksis Salusjärvi says:

    Pikkuliisu ja Illuusia: valta esiintyy usein kasvottomana. Sen selkein merkki on teitittely, jolla varotaan puhuttelemasta ihmistä ja sanat suunnataan statukselle. Narrien tehtävä kaikissa hoveissa on purkaa jännitettä, jota valta synnyttää statuksien välille. Jos valta on kliinisimmillään ihmisten välisten suhteiden dehumanisoimista (tehdään toimenpiteitä, operaatioita, jne), on pilkka sen humanisoimista. Vallan pilkkaamisessa syntyy ongelmia, jos pilkkaava taho on itse instituutio (kuten sanomalehti), jolloin lopputuloksena voi olla se, että vallan pilkkaamisen nimissä valtarakenne repii yksittäisen ihmisen kappaleiksi.

    Alois: kiitos itsellesi, sen verran kova rysähdys, että hommaa taatusti piisaa. Poliittisesti sitoutumattoman Parnassonkin pt Jarmo Papinniemi ottaa näköjään kantaa “jytkyyn”. Olen samaa mieltä siitä, että parlamentista syntyvä mielikuva on, että sitä ohjaa pelko ja pelon lietsonta. Surullista. http://www.parnasso.fi/2011/04/vahemman-tietoa-enemman-tuskaa/

  12. Teemu H says:

    Nimenomaan. Politiikassa kaikki tapahtuu kasvottomana. Politiikan ulkopuolella tapahtuva reagointi on itseasiassa inhimillistämistä, sillä politiikka eli teatteri ei ole “vain teatteria”, mutta silti pelkästään teatteria. Tästä esimerkkinä on esimerkiksi politiikan sisäinen valta joka kitetytyy mm. täysistunnossa, jonka lopputulos on aina selvillä jo ennen istuntoa. Samalla tavoin kuin opposition esittämä välikysymys, jonka uhkaefekti, vaikutus, loppuu siinä vaiheessa kun välikysymyksen asettamista aletaan pohtimaan julkisesti. Politiikkaa voidaan tehdä missä vain, mutta valta syntyy aina ulkopuolella. Sitä täytyy vain osaa käyttää, hyödyntää.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.