Reclaim the Streets, lopullisesti

Aleksis Salusjärvi | August 11th, 2012 - 22:47

Keskiajalta kumpuaa nykyisen kulttuurimme lävistänyt tietoisuus, että totuudet hakataan kiveen. Julkinen totuus on se, mitä kaduille on kirjoitettu. Egyptin faaraot hakkasivat vihatun edeltäjänsä nimen temppeleistä ja seinistä. Heidät pyyhittiin kansan silmistä kirjaimellisesti – ja he katosivat.

 

Tämä akti, julkisen sanan kirjoittaminen, on aina ollut vallan ele. Julkisen tilan hallinta on kuulunut keskusjohtoisen vallan piiriin, ja näin on ollut tuhansia vuosia. Ihmislajin kyky yhteistyöhön on tässä häkellyttävää, mykistävän ihailtavaa. Muurahaiset ja me, ainoat itsensä voittamattomiksi tekevät lajit. Koska julkiset viestit tehostavat yhteistoimintaamme, me kunnioitamme niitä riippumatta satunnaisten yksilöiden halusta tehdä toisin.

Yksinäinen ihminen on avuton, vaaraton, kömpelö ja typerä. Ihmisjoukko sen sijaan toimii saumattomasti ja toistensa vahvuuksia lisäten. Estetiikassa yhteistoiminnan mekanismit ovat poikkeuksellisen kirkkaina (ja usein huonosti tiedostettuina) esillä. Situationismi “viimeisenä suurena” taideliikkeenä käytti kollektiivista voimaansa lähinnä väärämielisten jäsentensä erottamiseen ja siten parodioi viime vuosisadan aiempia poliittisia taideliikkeitä.

 

Tämän vuosisadan taideliikkeet ovat olleet henkilöiden sijaan estetiikkaan sidottuja. Kulttuurin suuri uusi oivallus on ollut se, että me emme tarvitse naamoja, vaan todellisuuksia. Meidän piti odottaa digitaalisen tietoverkon syntymää voidaksemme nähdä metsän puilta, voidaksemme tehdä politiikkaa ilman messiaita, voidaksemme kokea subjekteina kollektiivisia sisältöjä, nähdäksemme maailman paljaana – päästäksemme hegemonisesta manipuloinnista.

 

Ja mitä tämä vapaus on tuonut meille?

 

Olemme vailla suuntaa luhistuvan imperiumin korkeimmalla huipulla omnipotentteja vielä tämän yhden hetken. Vielä tulee virtaa pistokkeesta, vielä nyt etäisyydet ovat kaikille yhtä lyhyitä. Vapaus on eskapismia, ja sen narkoottisia huuruja voi imeä sisuksiinsa kuka hyvänsä riippumaton vapaa kansalainen tietoverkon täydeltä.

Kuninkaat ovat kuolleet. Seinät ovat vapaat. Vielä nyt niille kirjoitetuilla sanoilla on kultivoitu merkitys. Vielä hetken.

Tämä on se maailman kuva, jossa street-runous kirjoittautui seiniin ja katuihin. Se vaati jaetun länsimaisen, anonyymiksi koetun, historian kyllästämän kaupunkitilan ja digitaalisen kulttuurin itämisalustakseen. Merkillepantavaa on myös se, että kun muu katutaide on ollut taiteen metropolien projekteina, street-runous on löytänyt kasvualustansa urbaaneilta takapihoilta: Indianapoliksen ruutukaavoista, Skotlannin pikkukaupungeista, Euroopan ehtymättömistä 70-luvuilla rakennetuista asuinlähiöistä, ruttona leviävistä paikoitusalueista.

 

Sen ominta merkitysaluetta ovat liikennemerkkien symbolikieli ja autoilun legislatiivinen ilmapiiri. Ainakin yksi ihminen on jo halvaantunut street-runon aiheuttamassa auto-onnettomuudessa, ja on oikeastaan ihme, ettei kuolemantapauksista ole vielä raportoitu. Ehkä olemme 2000-luvun myötä oppineet lukemaan rivien väleistä, ehkä maailma on viimein tullut valmiiksi ja voimme alkaa nauraa sille.

Taide tapahtuu hetkessä, jossa ihminen ottaa vastuun teostaan. Olla syvästi vastuullinen, kyetä tekemään päätös, se on alkupiste taiteelle. Ele voi olla vähäinen, kuten Lars von Trierin elokuvassa Idiootit, jossa Karen sylkee syömänsä kakun takaisin lautaselle. Mitään niin vähäeleisen satuttavaa en ole muualla nähnyt, en mitään niin suurta. Se on mieletöntä.

 

Aiempi länsimainen kulttuurihistoria on keskittynyt tekijyyteen, yksilöllisen teon aktiin, jota se on kutsunut neroudeksi. Kulttuurin riippakiviksi on jalkautunut yhdentekevien huomionkipeiden taiteilijoiden lauma, minkä seurauksena saamme lukea kilometreittäin kulttuuri-ihmisten kirjoituksia itsestään. He kuvittelevat olevansa kiinnostavia ja tärkeitä, vaikka vallankumouksetkin syntyvät nykyään vailla johtajia. Occupy-liikkeen jokaista osallistujaa kohti on kotiinsa jäänyt taiteilija, joka odottaa kuin piika neitsytvuoteella, että joku tulisi ja ottaisi hänet kunnolla ja tekisi tästä maailmasta hetkeksi lihaa ja verta.

 

Puheet ja teot on tavattu erottaa toisistaan, mutta street-runo liittää ne toisiinsa. Yhtäkkiä sana on ennemmin teko kuin sen abstraktio. Lukeminen on osallistumista, ja koska kielenä on liikenteen imperatiiveja käyttävä symbolikieli, lukija on pakotettu toimimaan, henkensä uhalla.

Koska street-runous on jo niin moniaalla vakiintunut, se on saanut yhä selvemmin myös alueellisia piirteitä. Tämän huomaa, kun vertailee pohjoisamerikkalaista ja eurooppalaista street-runoutta. Meikäläinen muoto on älyllisempää, semioottisempaa ja leikillisempää. Ilmeisesti eurooppalainen akateeminen ja tiedostava analyyttisyys heijastuu myös tällä taiteen alueella. Yhdysvalloissa runot ovat hallitsemattomampia ja ekspressiivisiä, fantastisen vallankumouksellisia. Ne julistavat kapinaa suoremmin, tai ainakin kyseenalaistavat sitä alustaa jonka puitteissa ne ovat olemassa. Perinteinen amerikkalainen vaudevillemainen ilotulitus on naiiviudessaan ylitsepursuavaa. Sikäläinen street-runous tuntuu puolustavan maan perinnettä esittää milloin hyvänsä näennäinen filosofinen kysymys ja olla syvällinen.

Eurooppalaiseen perinteeseen taas kytkeytyy tietoisuus kulttuurista ja sen keinoista. Koko yhteiskunnan on läpäissyt sosiologinen tajunta rooleista, joita jokainen tuottaa etsiessään kipeästi paikkaansa maailmassa. Jäljelle jää vain oman tilan kommentointi, reunahuomiot, iva ja kontekstin muuttaminen, jotka kaikki ovat älyllisiä toimenpiteitä. Eksistentialismi ei voi enää nostaa päätään ihmisissä, jotka tuntevat kuuluvansa ja olevansa vastuussa drakonisesta maailmanhistoriasta koko siltä ajalta kuin on kirjoitettua tietoa. Tästä huolimatta alun perin amerikkalainen ilmiö on löytänyt täältäkin kaikupohjansa. Liikennemerkkien suoran merkityksen muuntaminen on älyllisesti liian houkuttelevaa, vaikka meren yli ei olekaan kantautunut street-runouden elämäntyyliä ravisteleva kapina.

Luontevimmin, jopa pienen kyllästyksen saattelemana, street-runous on otettu vastaan Ranskassa, jossa se on mielletty situationismin uudelleenlämmitettynä versiona. Guy Debordin spektaakkeliyhteiskunta ja vuoden 1968 mellakat ovat kyynisimpien näkemysten mukaan saaneet liikennemerkeissä esimerkillisen tahattoman ironian muodon. Totta onkin, että juuri Ranskassa street-runoutta leimaa nokkeluus sen sijaan, että siinä piilisi suurempaa vaaraa.

 

Samalla hahmottuu koko tämän ilmiön ajallinen kaari yhä selvemmin. Satunnaisesta Indianapoliksessa 2003 syntyneestä ilmiöstä levinnyt alakulttuuri näytti laajenevan aina viime kevääseen saakka. Kylläisyyspiste on nyt saavutettu, ja digitaalisen kulttuurin yhä vahvemmin vallanneet gif-kuvat ovat ottaneet street-runouden meemiroolin. Samalla ubiikkiyhteiskunnan synnyttämät vallankumousten ketjut ovat tehneet street-runouden asettamista kysymyksistä todellisia ja vakavia. Niitä punnitaan parasta aikaa verellä useissa diktatuureissa.

 

Yksi vuosituhannen vaihteen esteettisistä murtumista näyttää siis lakanneen leviämästä estetiikkana – tai ainakin muuttaneen muotoaan. Ihminen voi kestää vapautta vain pieninä annoksina, ja vain vähän kerrallaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

12 kommenttia

  1. Juha Haataja says:

    Kiitos, mainio kirjoitus, tai sanoisinko pikemmin että mainio kokoelma kuvia, sillä välitekstit jäivät ensiksi osin lukematta kun näissä street-kuvissa oli niin mainioita pistoja.

    Tätä jäin pohtimaan: “Kulttuurin riippakiviksi on jalkautunut yhdentekevien huomionkipeiden taiteilijoiden lauma, minkä seurauksena saamme lukea kilometreittäin kulttuuri-ihmisten kirjoituksia itsestään. He kuvittelevat olevansa kiinnostavia ja tärkeitä, vaikka vallankumouksetkin syntyvät nykyään vailla johtajia. Occupy-liikkeen jokaista osallistujaa kohti on kotiinsa jäänyt taiteilija, joka odottaa kuin piika neitsytvuoteella, että joku tulisi ja ottaisi hänet kunnolla ja tekisi tästä maailmasta hetkeksi lihaa ja verta.”

    Lähinnä tuli mieleen kaksi asiaa.

    1) Nuorempi sukupolvi on antiikin ajoista asti (ihan konkreettisesti) kritisoinut vanhempiaan ja vallanpitäjiä siitä, etteivät nämä ymmärrä mitkä asiat ovat oikeasti kiinnostavia ja tärkeitä. Onko tässä nyt yhtään eroa verrattuna aiempaan? No, ehkä vallassa olevan kulttuurin kyvyssä tuhota maapallo on jotain aidosti uutta ja pelottavaa.

    2) Kun korostetaan “joukkojen voimaa” tulee usein sivuutetuksi se tosiasia, että joukoissa tyhmyys tiivistyy ja ymmärrys lopulta syntyy siitä, että joku ajattelee asiat uusiksi ja kykenee viestinsä myös jollain tavalla tiivistämään kommunikoitaviksi symboleiksi. Johtajia tähän ei sinänsä tarvita, mutta jonkinlaista johtajuutta kylläkin.

  2. Aleksis Salusjärvi says:

    Tarkkoja huomioita Juha.

    1) Sukupolvien väliset murhayritykset ja kuilunkaivamiset ovat tosiaan kiinnisidottuina kulttuuriin as we know it. Ero on oikeastaan siinä, että nyt tällaista kuhinaa ei ole näköpiirissä. Kakarat on ruodussa ja nuoriso kilttiä. Nuoret kapinalliset ovat keski-iän ylittäneitä tai siinä hilkulla olevia janileinosia tai palefaceja. Eläkeikää lähestyviä raakkeja, jos laitetaan verrokiksi viime vuosisadan kavereita, kuten M.A.Numminen tai Miinä Äkkijyrkkä. Nää edelliset kapinallisethan on yhä nuorison roolissa. Ikä on vissiin tosiaan muuttunut vain numeroiksi.

    Kaikissa taidelajeissa soihtua pitää hymypojat ja kiltit tytöt korkeimmalla. Ei joku Mikko Leppilampi, Pekka Kuusisto, Riikka Pulkkinen, Tomi Metsäketo, Jani Toivola tai Heli Laaksonen sano vahingossakaan mitään sopimatonta tai “väitä oikeasti kiinnostavien asioiden” löytyvän muualta kuin menneisyydestä. Kun vielä edellinen nuorisokumous punkin muodossa on tekijöiden itsensä murrosiäksi ivaama, on tradition ylläpidosta ja guggenheimmusiikkitaloprojekteista tullut näkyvin maali ja hautapaasi.

    2) mä ajattelen joukkojen voiman vähän toisella tavalla. Tuo sun eliascanettimainen ajatus piti hyvin paikkansa vanhassa yhteen suuntaan toimivien massatiedotusvälineiden maailmassa. Nykyään joukko on yhä selvemmin itsenäisten subjektien yhteisponnistus.

    Mun tuttava kertoi opiskelukaveristaan, jonka auto oli hajonnut Lapissa talvella ennen kännykkäaikaa. Hän oli ollut yksin, ja tajuttuaan tilanteensa hän oli mennyt paniikkiin. Loogisen toiminnan sijaan hän oli juossut metsässä ja vain hirvittävällä tuurilla löytänyt mökin, johon murtautui ja sai tehtyä tulen. Paleltumien takia häneltä amputoitiin sormia. Jos autossa olisi ollut toinen ihminen tai joukko ihmisiä, he olisivat paljon todennäköisemmin välttäneet paniikin ja tehneet järkevämpiä ratkaisuja selvitäkseen tilanteesta.

  3. FUCK GUGGENHEIM, WE HAVE WALLS

  4. Juha Haataja says:

    Kiitos, paljon ajattelemisen aihetta.

    1) “Sukupolvien väliset murhayritykset ja kuilunkaivamiset” – olisiko niin että nykyinen kulttuuri on massiivisessa teknologisessa kytkeentymisessään niin totaalinen, ettei sen haastaminen kerta kaikkiaan tunnu mahdolliselta, sillä tällöin pitäisi haastaa koko elämänmuoto, ei vain korvata sen toimijoita uudella sukupolvella.

    2) Voi ajatella niinkin, että joukkojen voimaa ei voi irrottaa asiayhteydestään. Jossain tilanteessa voi yksittäinen osaaja olla käytännössä lähes korvaamaton, toisessa taas sopivasti koottu pieni tiimi pystyy ihmeisiin, ja ehkä joskus iso määrä ihmisiä voi päätyä hyvään tulokseen.

    Ja toisaalta voi myös kysyä, elämmekö todella ajassa jossa yhdensuuntaisesti toimivat massatiedotusvälineet eivät enää määritä todellisuutta. Facebookit ja muut some-pakkaamot voivat määrittää todellisuutta – sitä että valitaan mistä aiheista keskustellaan – potentiaalisesti yhtä tehokkaasti kuin massatiedotusvälineet.

    En juuri katso televisiota enkä tilaa sanomalehtiä, ja koen toisinaan olevani pihalla siitä mistä muut ihmiset keskustelevat, mutta nyttemmin on alkanut tuntua että samat asiat ne netissäkin pyörivät mitkä televisiossa ja lehdissä.

  5. liisu says:

    BLOGI, JOKA MUUTTI AJATUKSENI, löytyy täältä Luutiista? Siltä tuntuu. Milloin kenenkin kirjoittamana. Tämä boggaus tässä johtaa mielen murtumiseen, kauhistuttavaan epätoivoon, tajuamiseen, ja sitä kautta uuteen, outoon maailmaan. Tai ehkä liioittelen. Tunnen olevani kahden eri maailman välissä. Ja on pysyteltävä balanssissa niiden välillä. Parhaiten se onnistuu, kun nostaa toisen jalan, sijoittaa sen rajan toiselle puolelle, toisen jalan pysytellessä paikallaan.

    ALEKSIS S SANOO tässä: “Taide tapahtuu hetkessä, jossa ihminen ottaa vastuun teostaan. Olla syvästi vastuullinen, kyetä tekemään päätös, se on alkupiste taiteelle. Ele voi olla vähäinen, kuten Lars von Trierin elokuvassa Idiootit, jossa Karen sylkee syömänsä kakun takaisin lautaselle.”

    KAREN SYLKEE lautaselle koko tämän “terveen” ja sitä kautta normaalin yhteiskunnan. Tuon linkin päässä olevan katkelman lisäksi tulin katsoneeksi koko filmin, joka sekin oli tarjolla YouTubessa.

    ElOKUVA OLI JÄRKYTTÄVÄ. Siinä normaali muuttuu kauhistuttavaksi todellisuudeksi, jossa vallitsee jäykkäniskainen yhteiskunta. Se on kuin painajainen, jonka on ympärillämme, ei unessa, vaan todellisuudessa. Jää hatara kaipuu epänormaaliin, epätäydellisten ja vammaistenkin ihmisten muodostamaan yhteisöön, sillä siinä oli iloa ja ymmärrystä ja tunnnetta enemmän kuin “oikeassa” elämässä. Se avasi silmät näkemään ja suhteuttamaan maailmaa, sen yleisilmettä.

    TAIDE VOI siis keinoillaan (jotka ovat vastuullisia) parhaassa tapauksessa parantaa ja valpastuttaa ihmisiä näkemään, mikä on oikeasti ihmiselle hyväksi. Mutta tekijöittensä yhteisummana, vastuuttomissa käsissä se voi muuttua, ja muuttuukin, tavallaan tarkoituksettomaksi ja yksilöä korostavaksi. On olemassa taiteentekijjöitä, joille riittää että taidetta vain tehdään, ja tehdään sitä itselle, päämääränä kuulla (ja uskoa) että on oikea taiteilija (koska se on “hienoa”). Ja jos toiset eivät sitä miellä, on itse pidettävä huolta, että se tulee toisten tietoisuuteen. Tämä on ilmiö, joka varsinkin nykyään on liian tavallinen.

    ALEKSIS S puhuu asiasta suoraan ja aika ronskisti: “Aiempi länsimainen kulttuurihistoria on keskittynyt tekijyyteen, yksilöllisen teon aktiin, jota se on kutsunut neroudeksi. Kulttuurin riippakiviksi on jalkautunut yhdentekevien huomionkipeiden taiteilijoiden lauma, minkä seurauksena saamme lukea kilometreittäin kulttuuri-ihmisten kirjoituksia itsestään. He kuvittelevat olevansa kiinnostavia ja tärkeitä, vaikka vallankumouksetkin syntyvät nykyään vailla johtajia. Occupy-liikkeen jokaista osallistujaa kohti on kotiinsa jäänyt taiteilija, joka odottaa kuin piika neitsytvuoteella, että joku tulisi ja ottaisi hänet kunnolla ja tekisi tästä maailmasta hetkeksi lihaa ja verta.”

    Voi, miten totta! Kaikki halukkaat eivät yksinkertaisesti ole taiteilijoita. Tai voivat olla, mutta haluavat, että “heidät huomataan”. Elämme yhteiskunnassa, jossa jo taidekouluissa – joihin on laumoittain pyrkijöitä – nykyisin opetetaan, miten pitää menetellä, että saisi itseään tuotua esille. Ja kuinka tärkeää itsensä markkinoiminen on. Työt tulevat sitten perässä, jos tulevat. Kirjailijoiden pitää kiertää ympäriinsä esittelemässä itseään. Kirjan sisältö ei enää riitä. Ja kuuluisuuteen pitää keinolla millä hyvänsä pyrkiä, tehdä itsensä tunnetuksi. Mitä tunnetumpi tekijä, sitä kalliimmalla voi hänen tuotteitaan myydä. Raha on kai aina ollut kuvassa mukana, mutta nykyisin se vasta näyttää mahtinsa, kun sen pitää elättää niin monta ihmistä yhden taideteoksen hinnalla. Kukaan ei ole enää tyytyväinen.
    Jos joku hinnoittelee työnsä “alakanttiin” tai jakaa niitä ilmaiseksi, ei hän ole “oikea” taiteilija, “kun ei itsekään arvosta itseään”. Jos tekijän nimi puuttuu teoksesta, teoksella ei ole mitään arvoa. Kirjastolaitosta arvostellaan: eikö lainaamisesta pitäisi jo vihdoinkin ottaa maksu. Jne.

    Tähän saumaan joku tuollainen OCCUPY- liikkeen kaltainen yhteisö on vilvoittava ja koko yhteiskunnalle hyvää tekevä ilmiö.

    ALEKSIS S sanoo: “Yksi vuosituhannen vaihteen esteettisistä murtumista näyttää siis lakanneen leviämästä estetiikkana – tai ainakin muuttaneen muotoaan. Ihminen voi kestää vapautta vain pieninä annoksina, ja vain vähän kerrallaan.”

    Sitäkö ilmentävät nuo yksittäiset suunnan muutokset, joita nuo entiseen, tuttuun muotoon puetut “liikennemerkit” esittävät. Ja se, että runoutta jaetaan ilmaiseksi puunrunkoihin tai pylväisiin teipattuna. Tai että netissä jotkut käyttävät tietoaan ja taitoaan antamalla ihmisille mahdollisuuden ladata kalliita ohjelmia ilmaiseksi. Entä YouTube ja kirjastolaitos. Ja toisten auttaminen ilman oman voiton pyyntiä. Kaikki se antaa toivoa. Raha ja itsekkyys eivät ole vielä pystyneet ihmisten yhteisyyttä tuhoamaan.

    Kiitos tuosta kuvasarjasta! Se sisältää laajemman ilmiön kuin mitä ensi vilkaisulla huomaa. Ne ovat kuin huutomerkkejä taistelussa henkilökulttia vastaan. Ne ovat hauskoja, mutta eivät yhdentekeviä.

    Tästä lähtien katselen tarkemmin “itseilmaisuja” katujen ja teiden varrella. Ne täyttävät jokainen – myös sotku – aina jonkun tarpeen ihmisessä. Maailma ei ole täydellinen. Onneksi.

  6. liisu says:

    PS.

    Laitoin tästä bloggauksesta äsken linkin Facebookiin tarkoituksella herättää keskustelua siellä. Saa nähdä kiinnostaako. Minulla on siellä ajattelevia kavereita.
    Tulee vain harjoitettua liikaa Kontaktiääntelyä. Vaihteeksi olisi kiva vaihtaa mielipiteitä.

  7. liisu says:

    No mutta nyt olen epävarma. Olisiko pitänyt pyytää lupa linkittämiseen ja vielä erikseen lupa kuvan lainaamiseen? Siellä käy kyllä ilmi, mistä blogista lainaaminen on tapahtunut, mutta riittääkö se?

    Poistan heti, jos on tarpeen. Linkki sivulleni Facesbookissa on:

    https://www.facebook.com/pikkuliisu (toimiikohan se?)

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Et missään nimessä tarvitse mitään lupaa, päinvastoin. Mä olen kiitollinen! Koko tää aihe on anonyymi ja luvaton, ja kaikilla kuvilla on tekijänä moninimi situatonistien tapaan.

  8. Aleksis Salusjärvi says:

    Juha, sellainen olo tosiaan on, että näköpiirissä olevat mullistukset ovat niin massiivisia, että oidipaaliset sukupolvipainit tuntuvat aikamoiselta piiperrykseltä. Pajamäen Oskuhan yritti Ahne sukupolvi -kirjalla rummuttaa nuorison kaduille, mutta ei saanut edes kunnon tuohtumusta aikaiseksi (eikä ääniä eduskuntaan). Rajallisten resurssien jakaminen tuntuisi poliittisena kysymyksenä ennemmin osuvan globaaleihin juttuihin, kuten maahanmuuttoon, ilmastokatastrofiin ja maailmantalouteen. Jotain kertonee sekin, että nuorten aikuisten kelkasta tippumisesta on tullut epidemia, “fight apathy or don’t” on sen tarkka kiteytymä.

    Ja tosiaan, some-pakkaamot kaikessa itseohjautuvuudessaan käsittelevät pääosin sitä mitä on tarjolla. Leevi Lehdon sanoin: se mikä syntyessään kiinnostaa yli seitsemää ihmistä, ei voi muuttaa massojen tietoisuutta. Ja ajatusta aikaistaakseni: Egon Friedell kirjoittaa kulttuurin muuttuvan aina periferioista käsin. Nasaretin kylä oli kirpunkokoinen, Barbizon sijaitsi syrjässä jne. Tässä kuviossa tietoverkko sekä seuloo että täsmentää niiden “alle seitsemän” ajatuksia, jotka haaroittavat kulttuuria. Tiedon ja mielipideilmaston kartoittamisen räjähdysmäiset laajenemiset ovat jo näkyvästi muuttaneet ihmisten maailmankuvaa.

    Liisu, Idiootit-elokuva on jotain, josta en ole koskaan päässyt yli. Mulle se kertoo paitsi tästä maailmasta jossa me eletään myös siitä mitä on taide preesensistä käsin. Miten hurja juttu on, että joku uskaltaa tehdä taidetta (ja kriittisesti: miten halveksittavaa mutta inhimillistä on kietoutua taiteen kaapuun sosiaalisista syistä, mikä on suurimmalle osalle kulttuuriväestä heidän ainoa motiivinsa). Mä en pysty katsomaan tota Karenin kakkukohtausta ilman että joku menee mussa rikki. Mä pelkään ja ihailen noita idiootteja, ne tekee itse ihmisyydestä jotain sellaista, joka piirtyy kuin jättiläinen meidän eteen ja saa tuntemaan riittämättömyyttä. Se on melkein pyhä kokemus. Pienen palan siitä voi kuka hyvänsä tuoda meidän eteen spray-purkilla tai absurdiutta juhlivalla liikennemerkillä. Mä luen siksi tarkkaan kaikki seinillä ja kaduilla olevat epäviralliset tekstit, ne on ihmisten ääniä robottien maailmassa.

  9. Jani says:

    Hmm. Jyllääkö tässä taustalla kuitenkin jonkinlainen autenttisuuden ideaali, joka ottaa muotonsa vastarinnan eleissä?

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Täysin mahdollista, ja luultavaakin joltain osin. Vastarinta, jonka todellisuus on absurdin maailma, ei tosin ehkä löydä tai edes etsi autenttisen ja imäginäärisen eroa.

  10. Hanna-Riikka says:

    Hykerryttäviä kuvalöytöjä, kiitos!

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.