Luukku 9: Vuoden 2017 Runeberg-ehdokkaat esittelyssä

Penjami Lehto | December 9th, 2016 - 10:12

runeberg

 

En ole vielä ehtinyt lukea kaikkia eilen julkistettuja Runeberg-palkintoehdokkaita. Ehdokkaiden kokonaisvaltaisen esittelyn sijaan on tyydyttävä tarkastelemaan niiden aloituksia, ensimmäisiä virkkeitä.

 

Vesa Haapala  Karhunkivi  (Otava)

Metsässä on kahdenlaisia polkuja.

Väite, joka ei vielä itsessään riitä määritelmäksi vaan kaipaa täydennystä. Väite, joka laajenee täydentyessään elämän metaforaksi. Väite, joka herättää metsissä samonneessa lukijassa vastarintaa: polkuja on monenlaisia, ei vain kahdenlaisia. Väite, joka kuitenkin on helppo perustella todeksi.

Haapalan romaanin alkuvirke on yhtä aikaa tehokas, kaunis ja ärsyttäväkin. Ärsyttävyys liittyy syntyvään mielikuvaan kertojasta, joka pyrkii hallitsemaan ja luokittelemaan, luomaan järjestystä. Mutta samalla virke on hedelmällinen, yksinkertaisuudessaan mielikuvia ruokkiva, lopulta kuitenkin enemmän avaava kuin sulkeva.


 

Riitta Jalonen   Kirkkaus  (Tammi)

Leen vaaleanpunaisen puvun rinnuksessa oli ruskea täplä, ohueksi hiutuneen kankaan läpi kuulsi nänninpää tai pisara kuivunutta verta.

Tarkka havainto, josta tekee epätarkan sen rehellisyys, muidenkin vaihtoehtojen huomioiminen. Nänninpään rinnalle tarjottu vaihtoehto “pisara kuivunutta verta” saa lukijan kiinnostumaan aloitusvirkkeestä: miksi ei luomi tai likatahra, miksi juuri pisara verta?

Lisäys riistää havainnolta sen ensisilmäyksellä eroottissävyiseltä vaikuttavan luonteen. Samalla se luo vahvoja mielikuvia esitellystä henkilöstä, tarinaan liittyvistä mahdollisista juonteista ja profiloi myös kertojan ääntä.


 

Helmi Kekkonen    Vieraat   (Siltala)

Senja pyyhkii kyyneleet kasvoiltaan ja juoksee eteiseen, kompastuu maton reunaan, horjahtaa mutta ei kaadu.

Viidellä verbillä kuvataan liikettä ja tunnetilan muutosta: suru vaihtuu mahdollisesti innostukseen, tai ainakin itku peitetään. Kyyneleiden pyyhkiminen viestii siitä, että henkilö ei ole ryntäämässä ulos ovesta mielenkuohussa mistään välittämättä vaan kenties säntää eteiseen tervehtimään tulijoita. Ja toki jos toiminnan perusteella on tehtävä päätelmiä, Senja vaikuttaa enemmän lapselta kuin aikuiselta.

Kekkosen romaanin aloitusvirke ei kuitenkaan ole kovinkaan innostava. Se on henkilökuvausta, joka ei luo erityisiä odotuksia eikä herätä lukijassa mielenkiintoa kerrontaa tai kertojaa kohtaan.

 


 

Minna Rytisalo   Lempi  (Gummerus)

Mutkasta hänet näkee jo hyvin, sieltä hän tulee, lähemmäs, selkeämmäksi, vielä lähemmäs, tänne päin, kävelee iso matkalaukku kädessään, pysähtyy ja laskee laukun maahan, se ei ole painava, sen näkee siitä miten se heilahtaa.

Helppo kuvitella elokuvan alkukohtaukseksi: kuvataan vähitellen henkilön saapumista. Muutamalla ylimääräisellä pilkulla lukijan odotusta pitkitetään tehokkaasti. Kerronnan verkkaisuutta ennakoisi ratkaisu keskittyä aloitusvirkkeen lopussa matkalaukkuun eikä henkilöön.

Aloitus ei tarjoa lukijalle muuta pääteltävää kuin esimerkin kerrontatavasta, joka pyrkii olemaan paljastamatta liikaa ja hidastaa onnistuneesti ajan kulkua.


 

Peter Sandström   Laudatur  (S&S)

En kväll i september tänkte jag på far, och att han säkert hade älskat mor trots allt.

Yhtenä syyskuisena iltana ajattelin isää ja sitä, että hän oli varmaan kaikesta huolimatta rakastanut äitiä. (suom. Outi Menna)

Vuodenaika mainittu, vieläpä syksy: kesän loppumisen ja tilinteon aika. Melankolian ja muistelun aika. Jossain määrin kliseinen aloitus muistella, vieläpä muistella isää.

Kertoja puhuu isästään sillä tavalla menneessä aikamuodossa, että todennäköisesti tämä on kuollut. Lukijalle aloitus ei tarjoa juuri muuta odotuksia kuin spekulaation siitä, siirtyykö kertoja kertomaan vanhemmistaan – vai peilaako hän isäsuhteensa kautta omaa itseään, omaa elämäänsä. Kliseisen syksy-aloituksen jälkeen jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu todennäköiseltä.


 

Sinikka Vuola    Replika  (Tammi)

En enää muista milloin aloimme nimittää häntä Siniparraksi.

Vahvasti alkava minäkerronta: lyhyt virke, jonka alussa melkein kuulee sanan “minä”.  Loppu vielä vahvempi – viittaus Siniparrasta. Myytin nimeäminen aloitusvirkkeessä paljastaa lukijalle paljon: ja samalla ei mitään, sillä on oletettavaa, että luvassa ei välttämättä ole vanhan sadun toisinto.

Ajatuksia herättävä aloitusvirke: kuinka paljon tarinat lopulta syntyvätkään nimeämisestä?


 

Pauliina Haasjoki   Planeetta  (Otava)

Telakoitunut tähän meren yläpuoliselle rinteelle,

riittävän suuri ihmiselle, maja

pieniä simpukkamaisia valoja selän takana kajastamassa

ja kasvojen edessä pimeä osuus maailmasta.

Runokokoelman kohdalla tietenkään ei voi puhua aloituksesta samassa mielessä kuin romaania lukiessaan. Jokainen runo on oma kokonaisuutensa. Myös virkkeen käsite on ongelmallinen, oikeastaan mahdoton.

Planeetan ensimmäisen runon alkua lukiessa huomaa runon voiman ja etulyöntiaseman proosaan verrattuna: säkeisiin jaettuna “virke” jättää tilaa ajatuksille ja mielikuville. Telakkaa ei rakenneta kenellekään tarinan henkilölle vaan lukijalle.


 

Henriikka Ringbom   Elden leende  (Förlaget)

Valitettavasti Ringbomin romaania en löytänyt Jyväskylästä. Liitän aloitusvirkkeen tähän myöhemmin.

7 kommenttia

  1. Risto Niemi-Pynttäri says:

    “Metsässä on kahdenlaisia polkuja” alkaa Vesa Haapalan romaani. Toinen polku on tavallinen kinttupolku ja toinen eläinten. Heti ensimmäinen kappale kertoo, että toiset polut ovat eläinten tekemiä uomia, joita voi havaita pätkän sieltä täätä. Kappale myös päättyy arvoituksellisesti lauseeseen: “Niiden mihinkään viemättömät reitit ovat kasvien ja eläinten ajattelun tulosta, ja puut kertaavat niiden varjoilmeet.”

    Voikohan tätä alkua pitää eräänlaisena lukuohjeena?
    Kun lukee romaania kanattaa seurata myös pieniä merkkejä toisesta polusta.

    Niin, että lisäisin tuohon Penjamin tulkintaan ensimmäisestä lauseesta myös tämän. “Metsässä on kahdenlaisia polkuja.” Toisia joita pitkin pääsee kirjan loppuun, ja sitten niitä joita voi vaan aavistella.

  2. Penjami Lehto says:

    Kyllä, Haapalan romaanissa kaksi ensimmäistä kappaletta on tietysti kokonaisuus, josta tämä ensimmäinen virke väkivalloin irroitettiin.

    Ajatuksesi lukuohjeesta on mainio! Tiheinkin metsikkö paljastaa toisinaan poluntapaisen, jota seuraamalla voi ohittaa muutaman kuusen, vaikka se lopulta katoaakin.

  3. Pauliina Haasjoki says:

    Hauska tapa esitellä ja herättää mielenkiintoa; jostainhan on aloitettava!

    Väitän hiukan vastaan: runoteosten kohdalla ei välttämättä voi puhua aloituksesta aivan samoin kuin lineaarisen ja jatkuvaluonteisen proosan, mutta silti teos, jolla on sisäinen etenemisensä ja koostumisensa on nykyisin tyypillisempi kuin teos joka olisi aidosti itsenäisten runojen kokoelma. Omani eivät enimmäkseen ole kovin itsenäisiä eivätkä selvärajaisia.

  4. Penjami Lehto says:

    Pauliina, olet tietysti aivan oikeassa! Muutamaan hieman erilaiseen osastoon jaetut runokokoelmat ovat todellakin muuttaneet luonnetta: teoksellisuus on nykyisin vahvasti läsnä julkaistuissa runokirjoissa. Siksi kritiikeissäkään ei enää aina käytetä “runokokoelma”-nimitystä vaan suositaan tuota sinunkin käyttämääsi “runoteos”-termiä. Se on usein täsmällisempi ja kuvaavampi.

    (Tähän juttuun valitsin sellaisen linjan, että ikään kuin en olisi lukenut vielä alkua pidemmälle. Silloin esimerkiksi runokirjasta ei vielä paljastu, onko se enemmänkin kokoelmallinen vai teoksellinen.)

    Ja vielä: onnittelut sinulle ehdokkuudesta!

  5. Vesa says:

    Moi Penjami ja muut!

    Itse mietin vielä tällaista: kuinka hyvin runon lause / virke ja proosan lause / virke suhteutuvat toisiinsa yksikköinä.

    Voi hyvinkinn olla, että proosassa kappale on tarkoitettu ajamaan edes jokseenkin samaa asiaa kuin runossa pitkä lause, joka ylittää säerajat: runossahan yksi virke voi olla koko säkeistön mittainen lausumayksikkö.

    Toki tässä on otettava huomioon myös käytettävät metodit, lajit ja niiden reunaehdot. New sentence -tekniikalla kirjoitettu runokappale on eri asia kuin proosakappale tai runo, joka hyödyntää tietoisesti säkeenylityksiä.

  6. Penjami Lehto says:

    Hyvä näkökulma.

    Lause, virke, kappale – runon ja proosan.

    Toki runossa jo säkeen määritelmäkin haastava – mikä tekee säkeestä säkeen, miten säe eroaa lauseesta tai yksittäisestä tekstifragmentista. Mutta säkeen suhteen problematiikka syntyy ehkä siitä, että säe käsitteenä sidoksissa vanhempaan, mitalliseen lyriikkaan.

    Tuo postauksessa siteeraamani Pauliinan runo muuten olisi kiinnostava tekstianalyysin kannalta juuri tässä kohdin. Siinä on paitsi säkeet ylittäviä lauseita, myös virkkeitä sekä puolipistekin. Ehkä osittain ainakin voisi perustellusti tuossa lukea pisteen paikan niin kuin ehdotat: ikään kuin proosan kappaleena.

    Planeetan alussa pisteet tuntuvat merkitsevän asennon, suunnan tai ajatuksen vaihdosta. Proosassa sellaiseen kohtaan usein tehdään kappalejako.

    Ja mikäli olet Vesa, jonka oletan sinun olevan, niin onnittelut myös!

  7. Vesa says:

    Jep, säettähän voidaan ajatella joko perinteisesti fonologisena tai modernistisemmin visuaalisena / typografisena yksikkönä ja joissakin tapauksissa myös puheaktin kautta lausumayksikkönä.

    Joo, ja kiitos onnitteluista!

    Analyysistasi huomaamme lyriikan tietyt edut proosaan nähden – harmi vain, että harvat tarttuvat niitä tarkemmin miettimään. Toki proosalla on sitten omat puolensa.

    Minua on viime aikoina kiinnostanut juuri runoteoksen ekspositio eli se, miten teos avaa maailmansa. Proosantutkimuksessa on kiinnostavia rinnakkaisuuksia lyriikkaan, mutta kyllä näissä eri lajien aloituksissa muodostuu myös ilmiöitä, jotka eivät täysin vertaudu toisiinsa.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.