Runosoul – eli miten runo pitää tulkita  

Aleksis Salusjärvi | October 17th, 2014 - 19:09

Maailmanhistorian 10. Runosoul järjestettiin Helsingissä Cafe Mascotissa eilen. Runosoul on Helsingin yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden järjestämä tapahtuma, jossa raati arvioi debyyttirunoilijoiden esiintymisiä ja palkitsee voittajan. Tänä vuonna esiintyjät olivat Riikka Heinonen, Miira Luhtavaara, Marko Niemi, Jonna Ruuska ja Asta Honkamaa.

Voiton koko porukasta vei Jonna Ruuska, joka luki runon kokoelmastaan Kuovin huuto.   OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jonna Ruuska kuuntelee raadin arviota runostaan esiintymisensä jälkeen.

Jonna Ruuska kuuntelee raadin arviota runostaan esiintymisensä jälkeen.

Näin raati luonnehti runoa esityksen jälkeen:

Loppua kohti synkkenevä runo, jota leimaa melankolia ja ahdistus. Käsivarret ovat haavoilla. Aurinkoa viedään veneeseen, ja aurinko rinnastuu vainajiin. Se on voimakas kuva.

Pieni ja lyhyt, erittäin ladattu runo. Syksy ja kuolema ovat runouden peruskauraa. Tässä runossa niihin tulee uusi näkökulma: Ajatus, että viimeiset syksyn auringonsäteet ovat painavia. Niistä on vaikea luopua. Vainajia on aiemmin laitettu veneeseen ja viimeiselle matkalle, tulee mielikuva Edelfeltin maalauksesta tai Timo K Mukan hautajaissaatosta. Kuoleman ja syksyn yhteys ja liitos on ikivanha. Tässä runossa se esiintyy hienolla tavalla, samanaikaisesti sekä vanhalla että uudella tavalla.

Mainitun kuoleman ja syksyn lisäksi runosta kuvastuu ihmissuhteesta luopuminen. Tuli sellainen olo, että päästetään elämästä pois joku henkilö, joka ei sinne enää välttämättä kuulu. Paljon tunteita, vaikka runo on lyhyt. Tuntuu että siinä on suuri tarina takana.

Runo on niin valtavan ladattu kokonaisuus, että tulkintamahdollisuuksia riittää. On häkellyttävä kielikuva, että auringon säteiden kantaminen sattuu. Se tuntuu vieraalta kokemuksena, viimeiset auringonsäteet lokakuussahan tuntuvat lämpimiltä ja kivoilta. Nyt niiden saattaminen pois on kivuliasta. Tässä on lopullisuutta, säteistä luopumista. Me tiedämme, että aurinko kiertää, se tulee takaisin, mutta nyt säteet viedään pois. Se herättää kysymyksen, mistä luovutaan. Runo luettiin lavalla niin, että kipu säteili esityksestä.

Raati pohtii vuoden 2014 Runosoul-voittajaa.

Raati pohtii vuoden 2014 Runosoul-voittajaa.

Esiintymisten jälkeen raati kokoontui valitsemaan voittajaa. Se perusteli Ruuskan voittoa seuraavasti:

Raadin tehtävä oli vaikea, koska kaikki esitykset olivat vahvoja ja tekstit olivat hyviä. Raati teki sydämen valinnan. Voittaja on Jonna Ruuska, jonka vaatimattoman näköinen luontoruno alkoi elää esitettynä ihan eri tavalla kuin nopeasti lukien. Esityksessä oli intensiteettiä ja herkkyyttä. Hän laittoi itsensä likoon ja kiinnitti esityksensä tekstiin hyvin vahvasti. Esitys avasi runoon tasoja ja teki siitä esityskokemuksena kokoaan suuremman. Esitys avasi sellaisia tasoja, joita oli vaikea tunnistaa vain lukemalla.

*

Runosoul-juhlavuosi oli kovin naisvoittoinen: viidestä kilpailevasta esiintyjästä vain yksi oli mies, ja tuomaristo koostui pelkästään naisista. Illan päätteeksi oli tarkoitus myös järjestää open mic, mutta homma lässähti niin täydeksi pannukakuksi, että harvoin on nähty. Juontaja ilmoitti, että runoja saa tulla lukeman ja poistui paikalta. Kymmenisen minuuttia lava oli tyhjä, ja sitten dj kiipesi lauteille.

On tietenkin selvää, että open mic ei voi onnistua, ellei yleisön joukosta kutsuta ketään lavalle. Juontajan tehtävä on suorittaa tämä kutsu. Lavaa ei saa jättää tyhjäksi, vaan esiintyjät on ohjattava mikrofonin ääreen. Heidän olonsa on tehtävä mukavaksi ja esiintymisestä on tehtävä heille miellyttävää. Nyt mikään tästä ei onnistunut, emmekä siis kuulleet opiskelijoiden runoja. Tupa oli kyllä täynnä – ja kirjallisuudenopiskelijoiden keskuudessa oli varmasti monta runoja muassaan kantavaa kirjoittajaakin.

12 kommenttia

  1. liisu says:

    Runo on todella vaikuttava pelkästään ääneti luettunakin. Se on synkkä. Siinä on haavoja, vedessä lillunutta ruohoa, viiimeisiä painavia auringonsäteitä, luopumista, tuulen vonkumista, vainajia.

    Mutta ihmeiden ihme! Jälkivaikutelma joka siitä jää, onkin keventynyt.
    Runominä laskee kaiken tuon ikävän ja painavan ja särkyneen veneeseen, sysää sen vesille, ja sinne ne menevät kerralla kaikki. Hän on vapaa, tyhjentänyt itsensä. Kun hän palaa rannasta, on olo ehkä helpottunut. Tuuli ei ehkä enää vongu, siihen on tullut uusi, ehkä vähemmän valittava ääni. Aurinko kajottaa vielä taivaalla, se katoaa, näkyvistä, mutta pimeän yön jälkeen tulee uusi aamu!

    Näin minä sen haluaisin tulkita. Niin kuin Aleksis sanoo, hyvä runo on sellainen, jonka voi tulkita monin tavoin. Jokaisella voi olla oma tulkintansa. Mutta kaikille niille tulkinnoille on yhteistä runon vaikuttavuus.

    Sana “maseroituneen” (verbi maseroitua?) tuotti minulle hankaluutta. Tuntui oudolta, että vaikka suomi on äidinkieleni, en ollut ikinä kuullut tuota sanaa. Piti etsiä Suomen kielen perussanakirjasta, ei löytynyt. Wikipediasta löytyi määritelmä: “Maserointi tarkoittaa kasvien vaikuttavien aineiden uuttamista öljyyn.” Rantaheinä lilluu usein vedessä pitkiä aikoja. ja rannalla olevista (moottori)veneistä voi tippua siihen öljyä. Niin selitin itselleni. Voin olla väärässä.
    Tulipahan uusi sana opittua. Runoilija on varmaan tarkkaan pohtinut sen käyttöä, ja ehkä ajatellut, että kyllä tästä runosta saa lukijakin vähän kärsiä, jos ei tunne tuota sanaa. Itse olisin ehkä miettinyt jotain helpompaa, mutta tietenkin runoilijalla on valta omaan runoonsa. Sitä paitsi ei kaikkia sanoja tarvitse ymmärtääkään. Maserointi vihvahtaa sanana masentumiseen. Masentuneen heinikon läpi. Ei. kyllä sen pitää olla maseroitunut heinikko. Runoilija on varma vivahteista. Ja sanoista.
    Hieno runo!

  2. liisu says:

    Ihmettelen, miksei kukaan muu näytä ottavan kantaa k.o. runoon. Onko tuo minun mielipiteeni siitä (joka on nähtävästi aika lähellä jyryn mielipidettä) niin hyytävä, että se hyydyttää runon kaikilta muilta : )

    Kysyn tätä lähinnä sen vuoksi kun se lähipiirissäni on herättänyt täysin vastakkaisia ja jyrkkiä mielipide-eroavuuksia. Tietenkin, niin kuin tuossa ensimmäisessä repliikissäni sanon, ollakseen hyvä, runo tarvitsee erilaisia mielipiteitä. Näin on kaikessa muussakin taiteeseen liittyvävässä. On puolustajia ja vastustajia. Kuinka moni hyvä sävellys, maalaus, tai joku muu taiteentuotos, kirjallisuus mukaan luettuna, on täysin lytätty, vaikka myöhemmin siitä on tullut klassikko. Ja päinvastoin voi kysyä, kuinka moni aikanaan innostusta ja ylistystä saanut taideteos menettää merkityksensä ja unohtuu suureen tuntemattomaan.

    Tuo pieni runo voi olla jonkun mielestä pelkästään angstinen, lähinnä ahdistuneen murrosikäisen hengentuote, riippuu miten se luetaan s.o. käsitetään. Mutta se voi toisin luettuna sisältää koko maailmaa syleilevän oivalluksen.

    Jokaisella on varmaan oma näkemyksensä, eikä mikään niistä voi olla väärä, sillä kysymyksessä on jokaisen oma ja vilpitön mielipide.

    Kyllä tuo runo mielestäni on sen arvoinen, että siitä voisi esittää erilaisia mielipiteitä. Niitä jää kaipaamaan. Vai eikö se todellakaan herätä mitään tunteita. Onko se vain läpiluettu runo muiden läpiluettujen runojen joukossa.

    Niitä muita runoja, joita tilaisuudessa mistä Aleksis kertoo luettiin, jää myös kaipaamaan. Eikö niitä millään ilveellä voi saada näkyviin? Vai onko ehkä pelko siitä etä niiden joukosta voisi löytyä vielä puhuttelevampi kuin tämä, josta nyt on kyse?

    Aleksis, voisitko sinä tehdä mitään asialle? Ihmettelet itsekin, miksei niitä muita julkaistu. Täytyyhän niiden jossain olla. Ja eihän niitä ollut kuin neljä muuta. Yksi miehen kirjoittama, se lisäisi vielä mielenkiintoa.

  3. Aleksis Salusjärvi says:

    Muut runot vaatisivat julkaisuluvan – tämäkin runo vaati – ja sain sen mutkan kautta Juho Niemiseltä. Olisi tosiaan kivaa julkaista ne kaikki, ja Runosoulin luonteeseenkin se sopisi. Tarkkaan valitut runot ja niiden lukeminen – maseroitua poetiikkaa hyvin annosteltuna.

    Tässä tekstissä mua kiinnosti se, mitä raati kertoo runosta, mitä se herätti ihmisissä. Muutama hassu sana, joista voi kirjoittaa satoja sivuja tiukkaa analyysiä ja tulkintaa. Runouden viehättävyys perustuu siihen, että kun sanoilla ilmaistaa jotain maailmaa tai maailmassaolemista koskevaa, ne eivät enää tyhjenekään toisiinsa.

    Tässä Ruuskan runossa mieleeni jää kuva siitä hahmosta, joka luopuu viimeisistä auringonsäteistä. Hän laskee ne veneeseen ja työntää veneen veteen. Mitä jää jäljelle? Joku tumma hahmo rannassa, joku joka on luopunut valosta. Raamatussa hän on tietenkin Valon kantaja, Lucifer, hän on se joka jää pimeyteen, jonka surusta tulee pahuutta, jonka katumus palaa kirkkaalla liekillä katkeruudeksi. Hän itse luopui valosta.

    Maseroituminen oli mullekin uusi sana, jotenkin aluksi ajattelin sen liittyvän siihen miten kasvit lahoavat lilluessaan vedessä. Termi oli kuitenkin spesifimpi – ja oikeastaan tosi kaunis sana.

  4. liisu says:

    Aleksis, tuo sinun näkemyksesi on yllättävän mielenkiintoinen. Runosta jää mieleesi hahmo, joka luopuu valosta, muuttuu pimeäksi (tummaksi) hahmoksi, jonka raamatun mukaan voi tulkita Lusiferiksi, joka aiheuttaa pahaa maailmassa (saatana, paholainen, perkele – rakkaalla lapsella on monta nimeä).

    Se on voimakas näkemys. Sen mukaan haavoitettu ihminen voi olla vaarallinen, ihmisyytensä menettänyt. Hänestä koituu harmia muille ihmisille. Tulkintasi antaa mahdollisuuden ymmärtää esim. kouluampujia, murhaajia, sala-ampujia, ym. vaarallisiksi luokiteltuja, antaa selityksen heidän käyttäytymiselleen. Heitä, noita kurjia ihmisiä on satutettu niin pahasti, että he muuttuvat pedoiksi.
    Tai sitten he, mustiksi hiiliksi muuttuneet, hajoavat itseensä, vaeltavat synkkinä haamuina aikansa ja kuolevat itsestään pois.

    Tuo pieni runo sisältää siis paljon mahdollisuuksia. Käsitys, joka minulle on siitä aiemmin annettu, että se olisi vain “murrosikäisen paineen purkaus”, on myös varteenotettava. Varmasti näiden kolmen mielipiteen (joista ehkä valoisin yritti olla minun mielipiteeni – että ihminen sysäisi murheensa veneeseen ja työntäisi sen pois vesile itseään häiritsemästä) ohella voisi olla paljon muita tulkintoja. Olisi mukava kuunnella niitä (mutta ehkä se on kuolemaan tuomittu toivomus).

    Pieni, päällisin puolin katsottuna, kiltti runo sisältää siis mahdottoman paljon aineksia asioihin, joita voi ihmisen mieleen tulla.

    Entä nuo muut runot? Ne siis tarvitsevat julkaisuluvan. Se minua onkin aina ihmetyttänyt. Miten salaisina jotkut haluavat pitää tuotteitaan! Niitä ei voi antaa tosille tuosta vaan. Ei edes niitä, jotka on jo – niin kuin tässä tapauksessa – jo julkaistuja, ainakin luettuina.

    Se on eriasia, jos on kysymys toimeentulosta. Jotkut nuoret, tai vanhemmatkin runoilijat, tai muut taidetta tekevät, ajattelevat saavansa korvausta jos julkaisevat virallisesti tuotteitaan, eikä niitä saa vesittää yksittäisillä lainauksilla. Se on ymmärrettävää. Mutta jos siinä olisi mukana tekijän nimi, eikö se silloin olisi jo ennakkomainosta?

    Mutta se, että jotkut esim. blogia pitävät, varjelevat blogiaan kaikin tavoin, kieltävät esim. niiden tekstiä tai kuvia lainaamasta, on minusta – anteeksi vaan – naurettavaa! Miksi sitten julkaisevat niitä? Mikseivät pidä itsellään niin kallisarvoisia tuotteita? Eikö pitäisi olla iloinen siitä, että omat tekeleet kelpaavat toisille niin, että haluavat niitä lainata. Eikö se (kaupallisesti katsojille) ole sekin enemmänkin mainosta, kuin varastamista? Tietysti on asiaankuuluvaa ja kohteliasta laittaa lähteen nimi. Mutta että kielletään kokonaan, sitä en ymmärrä.

    Ne, jotka ajattelevat tästäkin asiasta toisin, perustelkaapa omat ajatuksenne, että minäkin niitä ymmärtäisin. Täytyyhän olla joku syy moiseen, joka ainakin minua ärsyttää enemmän kuin aiheuttaa kunnioittamista. (Minusta se on pikkusieluisuutta). Kumotkaa käsitykseni, olkaa niin kilttejä, teette hyvän palveluksen. Haluaisin oppia ajattelemaan oikein! (olen itsekin käsitykseni mukaan aivan liian pikkusieluinen).

    • Maaria Ylikangas says:

      Tuo “maseroitunut” oli jännä. Raadissa tietysti ensin hieman turhauduimme, kun emme ymmärtäneet sanaa, mutta joku tarkisti sen puhelimen avulla netistä. Mietimme sille korvikettakin, että miksi se ei voisi olla toisenlainen sana, miksi pitää olla vaikea sana. Emme päästäneet tätä runoa ollenkaan helpolla.

      Lyhyesti muista runoista:

      Riikka Heinonen esiintyi ensimmäisenä runollaan “Yhdeksän syytä käydä uimahallissa”, jonka olen kuullut hänen esittämänään useita kertoja. Se löytyy kirjasta Ranskalainen ehkäisy (ntamo), ja myös Lava-antologiasta (Poesia, pdf tästä http://www.poesia.fi/lava-antologia/ ) Runo on hyvä teksti, erilaisine ulottuvuuksineen. Raati mietti mm. länsimaisen ihmisen suureellisia mahdollisuuksia käyttää vettä ja lisäksi runon lempeää tapaa katsoa uimahallin väkeä.

      Seuraavana Miira Luhtavaara (kirja Ruohikon luut, Teos). Hänen runonsa oli joukon kirjallisin, psykologisesti syvä proosaruno, osa dialogista roolirunosarjaa. Jännästi tässä tekstissä raadin huomio osui samaan kohtaan: “Kaikki hehkuminen ja sammuminen ei johdu sinusta”. Runossa Margot puhuu Victorille, jonka illuusioihin itsestään Margot vaikuttaa puheessaan viittaavan.

      Marko J. Niemi (Pystyynhakatut kuolleet hotellit, ntamo) esitti runonsa “Media on luoti päässä” turkulaiseen tapaan yhtä huutoa. Teksti itsessään on poliittiseksi ja julistavaksi runoksi poikkeuksellisen sävykäs ja moniulotteinen:
      “Nälkäänäkevä lapsi itkee kärpäspeiton alla. Käännän kanavaa.
      Mitä helvettiä? Perustelkaa.
      Vuonna 18 kurititte ystäviäni”.
      Niemen runo liikkuu historiassa ja poliittisen runon konventioissa hyvin.

      Näiden jälkeen esiintyi Jonna Ruuska, josta ei nyt tähän enempää.

      Viimeisenä vuorossa oli Asta Honkamaa (Naisen maisema, Nordbooks). Runo oli illan pisin ja esitys aika selvästi teatterillista monologia. Honkamaa antoi fyysisen hahmon puhujalle, tai puhujille ja esitys eli runon asennonvaihdoksissa. Runon alaksi valjastui hiljalleen representaatio, ruumis, syöminen.
      “Minun kuvani ei heijastu mistään.
      Minunko pitäisi hymyillä bussipysäkin mainoksessa?
      Minunko raajani, aivoni, lanteeni; eivätkö ne näy missään?”

      **
      Mitä taas tulee julkaisemiseen: toisen ihmisen kokonaista tekstiä ei saa julkaista ilman hänen lupaansa, ja sen luvan kyllä yleensä saa. Siteerasin tässä kommentissa, kun kerran kirjoitin luonnehdintojakin.

  5. liisu says:

    Maaria, kiitos sinulle kun selostit tätä tilaisuutta ja annoit tietoa näistä runoista. Lainaamistasi kappaleista ja selityksistä pääsi jo aika lailla selville tasosta, joka on ollut ilmeisen hyvä. Kukapa muuten menisikään esittämään vapaaehtoisesti omaa runoaan ellei ainakaan itse pitäisi sitä esittämisen arvoisena. Tuon yhden runon Poesiasta käyn kyllä lukemassa. Ja varmaan voisin saada halutessani lukea nämä toisetkin, jos etsisin tekijöistä tietoa nimien perusteella, ja pyytäisin, mutta ehkä mieluummin tyydyn tähän infoon, jota ystävällisesti ja vaivaa nähden tarjosit.

    Tykkään muuten lukea Poesiasta uutta runoutta, olen mainostanut sitä muillekin. Runot siellä saavat ajatukset liikkeelle ja avaavat usein uusia näkymiä. Joukossa on tosin sellaisiakin, joihin ei pääse sisälle, joiden arvelee olevan vain äänteellisyyden tai määrätynlaisen rytmin siivittämiä. Ehkä on tarkoituskin, ettei kaikkia runoja tarvitse “ymmärtää” ja turha on etsiä merkityksiä sellaisesta jossa niitä ei ole. Runo voi olla pelkkä runo siinä kuin esim. sävellys voi olla pelkkä sävellys, ilman että niistä etsisi epätoivoisesti jotain sisältöä tai merkitystä. Vaikutelma, joka siitä syntyy on se ratkaiseva, joka tekee siitä hyvän tai huonon. Ja vaikutelma voi olla erilainen riippuen lukijasta tai kuulijasta.

    Kävi ilmi, että olet Maaria ollut itse raadissa. Toivottavasti vastakin näistä vastaavanlaisista tilaisuuksista kerrotte täällä Luutiissa. Niitä on mukava lukea.

  6. Jonna Ruuska says:

    Hei,

    osallistun tähän keskusteluun minäkin sen verran, että on mukava lukea runon herättävän erilaisia tulkintoja ja keskustelua. Mielenkiintoista. Niin ja en tosiaan pistä pahakseni, että runo on tässä julkaistu.

  7. Mariann says:

    Ehkä lähinnä liisulle – minulle runot ovat niin henkilökohtainen juttu, että ei voisi vähempää kiinnostaa se, että miten joku toinen ihminen (etenkin sellainen, johon minulla ei ole henkilökohtaista suhdetta) ne tulkitsee. Mielipiteeni ei ole oikea eikä väärä; se vain on.

  8. liisu says:

    Mielipiteesi, Mariann, on järkevä. Niin pitäisi ajatella ehkä minunkin. Mutta olen kiinnostunut myös toisten mielipiteistä, sinunkin, Mariann. Toivoisin että kertoisit.

    Mielipiteet ovat tärkeitä. Ne auttavat ajattelemaan samaa asiaa sen eri puolilta.

    Tiedän, että jokaisella on oma käsityksensä melkein jokaisesta asiasta. Jokaisen käsitys on yhtä tärkeä. Juuri sen takia, että se yleensä on ainakin jossain määrin erilainen.

    Tässä yhteydessä voin kertoa, että eräs henkilö (joka on vaatimaton eikä halua nimeään julkisuuteen) sanoi omana käsityksenään, että tämä kyseinen runo muistutti lyhyydessään ja iskevyydessään erästä toista runoa, joka on kuulu osuvuudestaan. Hän ei osannut sitä ulkoa eikä muistanut nimeä, mutta oletan, että hän tarkoitti tätä runoa, josta kerran olemme keskustelleet. Ainakin tämä on yhtä hyvä, ehkä vielä parempikin (olen kuullut sanottavan tätä maailman kauniimmaksi runoksi):

    Jokainen yksinään maan sydämellä
    auringonsäteen lävistämänä:
    ja äkkiä on ilta.

    (Salvatore Quasimodo)

  9. Mariann says:

    En tarvitse vaatekaupassakaan makutuomaria, koska tiedän, että mistä vaatteesta pidän ja mikä sopii minulle.

    Jos aina ja kaikkialla kyselee muiden mielipidettä, on kuin olisi hattu kourassa niiaamassa muille ja hakemassa oikeutusta ajatuksilleen. Lapsi-ihminen, jonka identiteetti heittelee tuulen suunnan mukaan.

    Tuo runo kuulostaa minun korvaani siltä, että luopuminen satuttaa. Niinhän se todella tekee ja sitä enemmän mitä kovemmin pitää kiinni siitä illuusiosta, että jokin on pysyvää.

  10. liisu says:

    On hyvä, että riittää itselleen.

    Tuo vertauksesi “hattu kourassa kyselemässä ihmisiltä mielipiteitä” on hauska ja osuva. Näen itseni siinä (ujosti hymyilevänä).

    Taidan olla tuo kuvaamasi lapsi-ihminen. Olen aina kyselemässä. Aina ihmettelemässä “aikuisia”, jotka tietävät, mitä tekevät. Ihailen heitä. Ihailen sinuakin, Mariann!

  11. liisu says:

    PS. Mariann,

    unohdin sanoa, että minusta tuo tulkintasi on hyvä. Itse olen joutunut luopumaan useinkin ihmisestä, joka on ollut minulle tärkeä. Ja se sattuu! Voin todistaa.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.