Runouden toiseus?

Maaria Ylikangas | September 6th, 2012 - 10:52

 

[Tämä teksti on suomenkielinen uudelleenkirjoitus Suomen Arvostelijain Liiton järjestämässä Critics between Arts -seminaarissa pitämästäni esitelmästä.]

 

Kun toimitin runoilija Teemu Mannisen kanssa teosta otsikolla Suomalaisia nykyrunoilijoita 2, suureksi ongelmaksi nousi lopulta rajaus. Vaikka tiukasti päätimme ottaa mukaan pääsääntöisesti vähintään kaksi teosta julkaisseita, 1970-luvulla tai sen jälkeen syntyneitä runoilijoita, hakuteokseen tuli silti yli viisikymmentä runoilijaa, ja rajatapausten raakkaaminen pois tehtiin kovalla kädellä. Jos tekisimme tuota kirjaa nyt, vuotta myöhemmin, samoilla ehdoilla olisi runoilijoita kasassa jo kuusi- tai seitsemänkymmentä. Jos mukaan otettaisiin yhden painetun kirjan julkaisseet, aktiiviset lavaesiintyjät, pitkäaikaiset runoblogaajat tai ei-kirjallista runoutta laativat, olisi luku melkoinen. Suomi voisi hyvinkin nimittää itseään runoilijoiden valtakunnaksi.

 

Jo muutaman vuoden ajan suomalaisessa runoudessa on tapahtunut kiinnostavia asioita. Kritiikin kannalta tilanne on kaksijakoinen, ja on kärjekkäimmillään johtanut jakolinjaan tavallisen runouden ja kokeellisen runouden välillä. Kuitenkin runouksia on monta, ja ne vaikuttavat toisiinsa.

 

Kritiikissä erityisesti uudet tekotavat kantavat päällään toiseuden leimaa, aiheellisestikin, ovathan ne marginaalisen taiteenlajin marginaalisimpia muotoja. Samalla ne kuitenkin määrittelevät vastaanottoa, ja se tavallinen, perinteinenkin, runous tulee huomatuksi kokeellisen runouden kautta. Toinen toimii teorian mukaan: se paljastaa piirteitä siitä, mikä on normaalia. Asiassa kuitenkin on huvittavat piirteensä: pelkkä epämääräinen mahdollisuus kokeellisuuteen missä tahansa mielessä on dominoinut runouskeskustelua ja kritiikkiä. Sama prosessi saattaa jossain määrin käynnistyä proosakirjallisuudessakin, koska senkin tekijät ovat asettaneet tietoisia, julkisia tavoitteita proosan “uudistamiseksi” ja sen käsitteen laajentamiseksi ja tutkimikseksi (yksittäisten kirjailijoiden lisäksi Mahdollisen Kirjallisuuden Seura).

 

**

 

Runoilijoiden ja sitä kautta nimekkeiden paljous asettavat haasteen kriitikoille. Instituution muutos, esimerkiksi julkaisutapojen monipuolistuminen ja julkaisumedioiden lisääntyminen muodostavat omat ongelmansa runouden rajaamisessa. Ja oman kenttänsä muodostaa estetiikkojen monimuotoistuminen muutaman vuoden aikana. Perinteinen kuvamodernismikaan ei välttämättä enää näytä samalta kuin kymmenen vuotta sitten, koska sen ympäristö on muuttunut niin paljon.

 

Proosaruno tuli suomalaiseen runouteen voimakkaasti 1990-luvulla. Sen asettamista haasteista selvittiin naurettavankin hyvin, ja kirjallisuusarvostelussa se sai oman vakiintuneen paikkansa. Runoilija Markku Paasonen on huomauttanut, että proosarunoudesta tuli pelkästään runouden alalaji. Huolimatta taiteellisista ja lajeja sekoittavista mahdollisuuksistaan proosaruno katosi kirjakauppojen ja kirjastojen runohyllyyn, sen merkitys runoudelle oli suhteellisen vähäinen ja sen merkitys proosalle oli olematon. Ehkä tämän arvion tekeminen on vielä varhaista, mutta Paasonen on oikeassa: sen sijaan, että proosarunon kritiikki olisi aikanaan piirtänyt isoa kuvaa lajienvälisestä kirjoituksesta, se tyytyi tunkemaan proosarunon runouden alalokeroon, jonka se tunnisti 1800-luvulta.

 

Nykyään proosarunon vaikuttaa maltilliselta uudistukselta. Kun kirjallisuuden ulkopuolelle kurottavaa runoutta on alettu tehdä, kun kirjan olemassaolo sinänsä on jonkinlaisessa hedelmällisessä kriisissä, ensisijaisesti kirjalliset muodot tuntuvat vain yhdeltä mahdollisuudelta. Digitaalinen runous, visuaalinen runous ja äänirunous lähentävät runoutta visuaaliseen taiteeseen ja musiikkiin. Kaikilla näillä lajeilla on oma pieni traditionsa, jonka tuntevat lähinnä asiaan perehtyneet. Samalla runouden uudet muodot on otettu vastaan kaikkiaan positiivisesti uutisina ja ilmiöinä, Kritiikin piirissä ne ovat marginaalisia. Ne ovat juuri siinä pisteessä, missä toiseus syntyy ja josta se toimii. Samalla ne pystyvät osallistumaan runouden kentän määrittelyyn, ne näyttävät runoudelle mitä se voi olla ja miten sen voi ajatella. Kirjoitetut säkeet, joita voi lukea omassa yksityisyydessään ja hiljaisuudessaan, eivät enää ole runouden ensisijainen muoto.

 

**

 

Silloin kun taiteidenväliset runon muodot ovat saaneet kritiikkiä, se on yleensä ollut hyvää. Esimerkiksi J.P.Sipilän videorunoteoksen Katso kun silloin olen kunnossa (2009) vastaanotosta ilmenee, että perinteisen kritiikin keinoin ei ole liian vaikeaa kirjoittaa kokeellisista runomuodoista, vaikka niitä ei varsinaisesti luettaisi kuten kirjoja yleensä. Kiiltomato-verkkolehteen Sipilän teoksen arvostellut Virpi Alanen listasi selviä eroavaisuuksia kirjalliseen runouteen. Toisin kuin kirjallinen runous, videorunous on luontojaan kineettistä ja audiovisuaalista. Sanojen liike, niiden visuaalinen rytmi erilaisilla visuaalisilla taustoilla luo merkitystä. Äänimaailma, ajoitus ja kesto ovat seikkoja, joihin kirjoitetun runouden arvostelijan ei tarvitse yleensä kiinnittää mitään huomiota. Oman kysymyksensä muodostaa on videorunouden traditio. Mihin kontekstiin se pitää kiinnittää? Riittääkö toteamus innovatiivisesta ja kokeilevasta nykyrunouden kentästä, vai etsitäänkö ja esitelläänkö videorunouden perinnettä, entä media- ja videotaidetta, installaatioita, musiikkivideoita, pelejä?

 

Kaikista ilmiselvistä kysymyksistä huolimatta voidaan todeta, että kun videorunoteos ISBN-numerolla varustettuna tuli kirjallisuuteen, ei runokritiikki ollut pulassa. Tarkastelen vielä Vesa Rantaman runouslehti Tuli&Savuun kirjoittamaa arvostelua . Rantama kursailee retorisesti uudenlaisen teostyypin edessä, mutta selviää arvostelusta kuivin jaloin. Hän käyttää eri aisteja teoksen havainnoitsemiseen ja pystyy liikkumaan taiteen alalta toiselle arvostelussaan. Samalla hän pystyy arvottamaan teoksen, eikä ainoastaan hehkuttamaan sen uutuutta (tämän toki teki Alanenkin).

 

Rantama kiinnittää huomiota teoksen visuaaliseen asuun. Hänestä se “muistuttaa lähinnä taideopiskelijan maailmoja syleilevää harjoitustyötä: hitaita kamera-ajoja kämäisissä lapsuuden vinttikomeroissa, heiluvaa kameraa, rakeista kuvaa, äkkinäisiä feidauksia pimeyteen”. Toiseksi Rantama mainitsee ääniraidan, ja luonnehtii Sipilän teoksen musiikkia postrock-ambientiksi (flirttaillen näin musiikkikritiikin kanssa), “ehkä onnistuneen soundtrackin ansiosta, se onnistuu välittämään jotain miellyttävällä tavalla nostalgista – rosoista ja kiiltävää 90-luvun shoegaze-musiikkivideoiden eksistentialismia”.

 

Vasta visuaalisen ja audiivisen ulottuvuuden jälkeen Rantama keskittyy tekstiin, kirjoitukseen. Hän ei kuitenkaan ala tulkita säkeiden sanomaa, vaan miettii pikemminkin niiden kineettisiä ulottuvuuksia. Samalla hän toteaa, että lyyrinen ja tiivis modernistinen ilmaisu sopii hyvin tähän kontekstiin. Videorunoja arvostellessaan Rantama ei siis ylipäätään pidä kirjoitettua osuutta niin merkittävänä, että arvostelu pitäisi rakentaa sen varaan, vaan tärkein aspekti on “maaginen klik”, yhteys jonka pitäisi syntyä kuvan, äänen ja tekstin yhteispelin tuloksena ja kestää mieluiten koko videorunon ajan. Painokkaimmaksi piirteeksi nousee siten keston hallinta videoteoksessa. Sitä Rantama pitää myös kaikkein ongelmallisimpana seikkana Sipilän teoksessa, huomauttaen, että Sipilän parhaat teokset ovat hyvin lyhyitä, kuten tämä noin minuutin mittainen “You knew this” .

 

Kun lukee Rantaman tekstiä, ei tule hetkeksikään sellainen olo, etteikö kriitikko pystyisi arvostelemaan uutta taidemuotoa. Hänhän on kuin kotonaan taiteidenvälisessä moniaistisessa tilassa.

 

**

 

Videorunouden konteksti on kuitenkin erikoinen. Alaselle, Rantamalle ja minulle videorunous ei ole etupäässä tuttua kotikoneen näyttöpäätteeltä tai yliopistojen luentosaleista, vaan runoklubeilta, jossa runoja on heijastettu valkokankaalle. Videorunouden koti ei siis ole vain älyllisessä taiteidenvälisessä eetterissä, vaan runouden alakulttuurissa. Tämän alakulttuurin näkyvin ja suosituin muoto on lavarunous.

 

Monissa suomalaiskaupungeissa runouskulttuuri on hyvin elinvoimainen. Kerrotaan, että lavarunous sellaisena kuin sen tunnemme lähti liikkeelle Turusta, jossa Charles Bukowskin runous toimi tärkeänä sysääjänä. Pienkustantamot ovat kai kääntäneet miltei hänen koko tuotantonsa, ja runsaasti beatkirjallisuutta sen oheen. Vihdoin 1990-luvulla, pitkien, kuivien, kirjallisten vuosien jälkeen, runous alkoi siirtyä yksityisen lukemisen sfääristä julkiseen tilaan, se alkoi elää äänenä, puheena, ja hiukka naiivisti, itseilmaisuna.

 

Poetry Slam -kisat ovat saaneet julkisuutta valtakunnallisessa mediassa, kun Yleisradio on seurannut karsintoja. Runoilija Heli Laaksonen on saavuttanut korkeita myyntilukuja murrerunoudella, jonka sielu on äänessä – tavassa, jolla juuri Laaksonen esittää ne. Esitetty runous on siis niin näkyvää, tunnettua, pidettyä ja jopa hyvin myyvää kuin runous ylipäänsä voi olla.

 

**

 

Vaikka nykyään on tuiki tavallista, että runoilija kuin runoilija esittää runojaan julkisesti, joko lukien niitä tai laatii niistä esityksiä yhdessä muusikoiden tai muiden taiteilijoiden kanssa, kriitikot eivät kirjoita esitetystä runoudesta juuri lainkaan. Vaikka sekä ammattimaisesti laaditut runotapahtumat ammattimaisine esityksineen ja epämuodollisemmat open mic -illat ovat runoskenen arkea, kriitikoiden huomio näiltä muodoilta puuttuu. Kun tunnetut lavaesiintyjät ovat julkaisseet kirjoja, kritiikin sanoma on aina sama. Esimerkiksi Juho Nieminen on mainittu runokirjansa arvostelujen yhteydessä hyvänä esiintyjänä, mutta samalla on huomauttettu, että hänen runonsa eivät oikein toimi kirjallisessa muodossa. Kukaan ei kuitenkaan ole arvottanut niitä vakavissaan niissä lukuisissa eri yhteyksissä, joissa Nieminen on niitä esittänyt – vaikka ajateltaisiinkin, että Niemisen runous pääsee parhaiten oikeuksiinsa lavalla.

 

Näyttääkin siltä, että perinteisen taidemaailman piirissä syntyvistä perustaltaan korkeakirjallisista lajeista, kuten videorunoudesta, digirunoudesta tai visuaalisesta runoudesta, voivat kiinnostua sekä kriitikot että tutkijat, mutta esittävä runous on huomattavasti heikommin institutionalisoitua. Runoperformanssit, esimerkiksi vaikka kirjallisesta runoudesta kiitetyn Saila Susiluodon esiintymiset, nähdään herkästi alisteisina painetulle teokselle, jolloin kritiikin piiriin tulee vain kirjallinen teos. Esiintymiset ymmärretään helposti markkinointina tai kirjan lisäosina. Tarvitseeko näin olla?

 

Kun lavarunoutta katsoo taidemaailmasta, näkee alakulttuurin. Näyttää siltä, että performanssien ja esiintymisten väliaikainen luonne ja etenkin lavarunouden epäammattimainen – jopa anti-ammattimainen – luonne pitävät kriitikot poissa.

 

Varauksia riittää. Ehkä lavarunous on taiteena liian heikkotasoista tullakseen kritiikin piiriin, jos mittakeppinä on yksittäisen runoilijan kirjoittama hyvä lyyrinen kokonaisuus. Ehkä esiintyjät eivät ole valmiita minkäänlaiselle kritiikille, tuskin edes vastaanotolle, koska he eivät avoimen mikin eteen mennessään välttämättä käsitä olevansa kriitikon institutionaalisen tarkastelun kohteina. Tämä etenkin silloin, kun kritiikki merkitsee epäkohtien etsimistä tai laajojen merkitysten antamista innokkaalle ja impulsiiviselle kulttuurille. Lopultakin lavarunoudessa on kyse siitä, että porukka runoilijoita, amatöörirunoilijoita, wannabe-runoilijoita, ei-runoilijoita ja näiden kavereita, ja joskus joitakuita satunnaisia kaljankittaajia, nousee mikin eteen, lukee jotain paperilapulta, muistikirjasta tai kännykän näytöltä. Kuitenkin runouden kritiikki menettää paljon omasta taidelajistaan, jos kriitikot eivät ole ollenkaan siellä, missä ihmiset koskettavat toisiaan runoillaan, missä kaikkia rohkaistaan kirjoittamaan ja esiintymään, ja jossa ihmiset spontaanisti tekevät runoja. Vaikka kukaan näistä esiintyjistä ei olisi seuraava T.S.Eliot tai Elizabeth Bishop. Lavarunous pakottaa kriitikon ajattelemaan jotain muuta kuin kirjoitetun tekstin ja kirjan ensisijaisuutta – kun on lausujia, lavakoomikoita, performanssitaiteilijoita tai näyttelijöitä, tai sitten vain tyyppejä, jotka lukevat jotain runojuttuja baarissa.

 

***

 

Runoilijat itse ovat pyrkineet haastamaan kriitikoita. Jokunen vuosi sitten Tuli&Savun toimituskunta haastoi kirjoittamaan kokeellista kritiikkiä. Henriikka Tavi perusteli pääkirjoituksessaan tätä elettä sillä, että runokritiikissä tekijän ja lukijan (kriitikon) näkökulmat ovat aivan liian kaukana toisistaan. He arvelivat, että kritiikkikokeilu toisi kriitikoiden lukuprosessiin, tulkintaan ja arvostelun työstämiseen herkkyyttä ja ymmärrystä teosta kohtaan. Kokeilussa näkyy tyypillinen asetelma: kritiikin lajiin kohdistetaan paineita, jotta kritiikki voisi palvella taiteenalaa paremmin.

 

Kokeilu tuotti tekstejä, jotka pääsääntöisesti jatkoivat kohdeteoksen poeettista maailmaa. Runouden kannalta tuloksena oli kiinnostavaakin dialogia, mutta kritiikin kannalta tekstit ovat kuriositeetteja. Uskoisin, että perustava ongelma johtuu lähestymistavasta: kun kritiikiltä edellytetään suorempaa ja selvempää alistumista kohdeteokselle, kritiikki menettää oman lajinsa olennaisimpia piirteitä. Nimenomaisessa kokeilussa se alisti lajipiirteensä runoudelle, ja menetti siten journalistisen ulottuvuutensa tyystin. On tietysti olemassa kriittistä taidetta, kuten voidaan sanoa runouden piirissä jostain Charles Bernsteinin töistä, mutta sellaiseksi Tuli&Savun kokeilun tekstit olivat turhan ystävällisiä, kyseenalaistamattomia ja eläytyviä.

 

Kritiikin journalististen piirteiden katoaminen oli keskeinen syy siihen, miksi en saanut tekstiä tehtyä Tuli&Savun kritiikkikokeiluun. Kun yritin viedä tekstiä johonkin sellaiseen transgressiiviseen suuntaan, että se tulisi kokeelliseksi kritiikiksi, se lakkasi olemasta kritiikki. En pystynyt muutamassa viikossa ratkaisemaan ongelmaa: miten tehdä kritiikki, jota voisi sanoa kokeelliseksi, joka säilyttäisi yhteyden kohteeseensa ja joka jollain tavalla täyttäisi kritiikin journalistisen tehtävän ja keskustelisi ensi sijassa kritiikin lajin puitteissa. Luultavasti yhtälöön on olemassa useitakin ratkaisuja, mutta en löytänyt sellaista. Kokeilun kokeileminen johti kuitenkin ajattelemaan, että kritiikin lajissa on liikkuvuutta ja taiteellisia mahdollisuuksia, joita ei kuitenkaan tarvitse nimittää “kokeellisiksi”. Tietyssä mielessä jokainen kritiikki antaa mahdollisuuden sosiaaliseen kokeeseen.

 

Runouden uudet muodot, etenkin sellaiset, jotka astuvat muiden taiteiden alueille haastavat kritiikkiä ensi sijassa ammattillisessa ja tiedollisessa mielessä. Voidakseen valaista yleisöä uusista lajeista, on vaan tehtävä taustatyö paremmin ja ymmärrettävä teoksen luonne muiden taiteenalojen tulkinnasta lainatuilla menetelmillä. Näin voi oppia uutta ja päivittää käsityksiään esimerkiksi taiteenlajien keskinäisistä suhteista. Siihen ei varsinaisesti tarvita kokeellisen kritiikin perspektiiviä. Tietysti vaatimus kokeellisesta kritiikistä kokeelliselle taiteelle seuraa avant-garden perinteistä prosessia – taiteilijat väittävät, ettei vakiintunut näkökulma riitä heidän työnsä ymmärtämiseen. He haluavat ymmärrystä oman työnsä toiseudelle, ja siksi saattavat haastaa kriitikoitakin kokeilemaan toiseutta. En usko, että he varsinaisesti tarkoittivat herättää ajatusta siitä, että kritiikki voisi olla oma taidemuotonsa. Mahdollisuus kokeilevuuteen sinänsä pakottaa ajattelemaan kritiikkiä taiteena.

 

**

 

Olen pyrkinyt hahmottelemaan kotimaisen nykyrunouden ja kritiikin suhdetta lyhyesti, muutamasta näkökulmasta. Minusta viime vuosien ideat, haasteet ja toiminta runoudessa ovat haastaneet kritiikkiäkin. Kertaukseksi:

1) Pelkästään runoilijoiden ja eri tavoilla julkaistujen runonimekkeiden määrä pakottaa miettimään kriitikon tehtävää. Voiko valioita enää valita? Mitä tämä tarkoittaa kriitikon ajankohtaisen ja arvottavan tehtävän kannalta? Täytyisikö kritiikkiä laatia vähemmän yksittäisten teosten ehdoilla ja tarttua suurempiin kokonaisuuksiin? Kun hyvää runoutta ei yksiselitteisesti löydä kustantamojen uutuusluetteloista tai arvostelukappaleita selailemalla, pitää sitä vaivautua etsimään. Muutoin tuskin pystyy palvelemaan yleisöä.

 

2) Koska runouden kulttuuri on viime vuosina laajentunut niin voimakkaasti kirjamuodon ulkopuolelle, täytyy miettiä voiko kritiikki runouden vastaanottona sivuuttaa sellaiset julkaisemisen ja esittämisen muodot, jotka eivät joko tähtää kirjajulkaisuun, markkinoi kirjajulkaisua tai toimi kirjajulkaisun jatkona. Pohdintaa voi jatkaa pidemmällekin, koska erilaisten prosessien ja objektien nimittäminen runoudeksi, niiden kehystäminen runoutena, tekee maailmasta jättimäisen poeettisen potentiaalin. Jopa GPS-laitteen karttaan piirtämä kulkureitti on meillä kehystetty runoudeksi. Reilu viikko sitten ilmestyi runoilija Tytti Heikkisen teos Moulin Extra Beauté, joka muistuttaa naistenlehteä. Paitsi että se tuo – jälleen – uuden muodon runouden piiriin, se alistaa jälleen uuden muodon, naistenlehden, poeettiselle tulkinnalle ja lukemiselle. Jos kenen, niin kriitikoiden tehtävä on pohtia tämän kaikkien mahdollisten ilmaisumuotojen runollistumista. Runous ei ole enää objekti, vaan paremminkin näkemisen, kuulemisen, kulkemisen, toiminnan, olemisen, ajattelemisen moodi.

 

3) Haasteet, joita runoilijat itse ovat asettaneet kritiikille. Ajattelen nykyrunouden aluetta eräänlaisena kenttänä, jota vasten kritiikin on ollut hedelmällistä asettua. Siksi varmaan runokritiikin tilanne on laadullisessa mielessä hyvä ja kritiikin lajin kannalta jopa hedelmällinen. Kun tilanne on ilmeisesti kaikkialla sellainen, että päivälehtikritiikin tila supistuu, kriitikoihin kohdistetaan surkuhupaisia oletuksia, ennakkoluuloja ja vaatimuksia, ja uuden sosiaalisen median keskeinen viesti meille kaikille on se, että ollaan kavereita ja meillä on kivaa yhdessä, kritiikin tila täytyy alkaa tietoisesti ottaa. On perin ikävää toimittaa päivästä toiseen institutionaalista välttämättömyyttä. Suomessa runoilijat ovat pystyneet artikuloimaan odotuksiaan kritiikin suhteen, he ovat osoittaneet tarvitsevansa sitä, ja kun ovat pystyneet antamaan sille tilaa, he ovat niin tehneet. Tietysti he ovat vaatineet itselleen ymmärrystä ja näkyvyyttä, mutta viesti on silti selvä: he tarvitsevat kritiikkiä, ja he haluavat antaa palautetta kriitikoille.

 

Voikin sanoa, että nykyrunous on täyttänyt kriittisen Toisen tehtävää – haastamalla myös kritiikkiä katsomaan omia itsestäänselvyyksiään.

 

Runous on avannut kirjallisuuden uusia käytäntöjä, jotka eivät enää vaadi painotuotetta ja siis totunnaista kirjallisuusinstituutiota. Proosassa alkaa näkyä samankaltaista avautumista. Koska tällainen liike voi läpäistä kaunokirjallisuutta laajassa mielessä, on mahdollista että runouden uusien muotojen myötä ollaan astumassa aivan uudenlaiseen kirjallisuuteen.*

 

[*Kiitokset lopetuksesta Salusjärvelle, joka teki muistiinpanot ja kertoi minulle, mitä olin sanonut paperini lopuksi. Olen vähän huono näissä, koska en käytä niitä kirjoitettuja esitelmiä puhetilanteessa mihinkään, ja jälkeenpäin en oikein muista mitä olen sanonut. Loppukappale siis liitetty mukaan myöhemmin.]

 

22 kommenttia

  1. ripsa says:

    Maaria,
    puhut runoklubeista, joita ihmiset ovat varmaan kolunneet vain isommissa kaupungeissa. Meillä täällä kaukana kaikesta on ollut rattonamme vain joko nettirunous tai Teeman Runoraati, joka viime aikoina hajautti itsensä muidenkin taiteiden alalle. Ja jota nyt ollaan lopettamassa, kun runobuumi on täydessä käynnissä.

    Meillä ei ole myöskään kirjakauppoja joista hakea runojamme, kirjastot ovat oikeastaan ainut lähde johon voi jollain lailla luottaa.

    Ongelma siis on että kenttä, runoilijoiden ja lukijoiden, on hajallaan. Keskittyminen on yhä selvempää. Tänä syksynä vaikutti siltä, että n.k. perinteinen kustannusoy ei ole ollut kiinnostunut uusien runoniteiden julkaisusta, ainakaan ne suurimmat. Julkaisukanavat ovat hajonneet myös.

    Samaa näkyy proosassakin, mutta vähemmän.

    Olen Ameriikassa nähnyt joskus esiintyviä runoilijoita. Heillä on useimmiten ollut orkesteri taustallaan, useimmiten jazzia. Tuollaisia kokeiluita ei ole Suomessa ollut paljon. Muistan täsmälleen yhden, Arto Mellerin, ja siitäkin sirkuksesta on aikaa. Melleri teki teatterikoulun ja Edward Vesalan kanssa myös älppärin nimeltä Mau-Mau, jonka pohjana oli Mellerin oma kirja.

    Ei taida olla järkeä toivoa happeningejä maalle. Tuskin kukaan lähtee yrittämään turneita enää, runouden noususuhdanteen aikaan sellainen ihme nähtiin Vaasassakin, joskus 2000-luvun alkupuolella (mukana oli helsinkiläisiä ja turkulaisia runoilijoita). Mutta saisi edes kirjoja! Kirja on ylittämätön käyttöliittymä.

    Hyvä sentään että netissä on niin paljon runoilijoita. Taiteidenvälisyyttä silti jään kaipaamaan.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kiitos kommentista, ripsa!

      Alueellisiin kysymyksiin en tosiaan ottanut kantaa. Netin anti on toki osoitus äärimmäisestä alueellisesta demokratiasta (tai siis, ainakin sinne minne mokkula yltää), mutta tapahtumat ovat vaikeammin saavutettavia. On toki ymmärrettävääkin, etteivät ne joka kylää valtaa. Silti elävän runouden kulttuuri on sen verran voimakasta sen verran monessa suomalaisessa kaupungissa, että sanoisin kyllä saavutettavuuden parantuneen kautta maan verrattuna esimerkiksi aiempiin vuosikymmeniin. Kuitenkin Helsingin, Turun ja Tampereen lisäksi tapahtumia on Kuopiossa, Jyväskylässä ja ymmärtääkseni yhä enemmän myös Oulussa. Kirjamessuja on alettu järjestää jos missä, ja eräs erikoinen esimerkki on Sysmä, jonka villa Sarkian residenssi tarjoaa kuntalaisille aivan poikkeuksellisen paljon elävän runon kulttuuria, koska residenssiehtoihin kuuluu esiintyminen oleskelun aikana.

      Taiteidenvälisyyttäkin minusta on kyllä hyvin paljon. Jopa siinä määrin, että välillä on kysyttävä minkälainen teko, teos tai objekti voidaan esittää runoutena. Kuvanveiston ystävänä odottelen jo kovasti ensimmäisiä veistettyjä runoja. Lahdessa on muuten avautunut näyttely Arto Kytöhongan tuotannosta, siinäkin on poikkitaiteellisuutta oikein kunnolla. Nokturnossa voi tutustua näyttelyn antiin: http://www.nokturno.org/arto-kytohonka/

      Kirja on loistava käyttöliittymä, mutta juuri taiteidenvälisyys saattaa muuttaa sen ensisijaisuutta runouden väylänä.

  2. Aleksis Salusjärvi says:

    Tämän litteroidun suomalaispuheenvuoron ympärillä esiintyi länsipallonpuoliskon muut kirkkaimmat kriitikot. Heistä uskalsin tehdä henkilökuvat, kun he ehtivät parahiksi poistua maasta:

    http://www.kritiikinuutiset.fi/nykykriitikoiden-muotokuvia/

  3. Teemu H says:

    Mielenkiintoinen kirjoitus. Muutamia ajatuksia kautta kysymyksiä nousi mieleen:

    MIllaista olisi lavarunokritiikki, ts. mihin ja millä tavoin se kiinnittäisi huomiota? Aleksis S. on useammankin raportin toimittanut ansiokkaasti iloksemme, ja niissä on joitakin kriittisiä haisteluita ollut, mutta ei kai kritiikkiä ihan kuitenkaan, vielä.

    On aivan totta, että kritiikin/kriitikon pitäisi olla siellä, missä runouskin on, missä se koskettaa muutenkin kuin yksityisesti. Oikeastaan voisi ajatella, että tässä kritiikki on joltiseltaankin vähän “myöhässä”: kritiikin pitäisi (lue: olisi hyvä) levittäytyä samalla tavalla kuin esim. runoudenkin. Ei niinkään samalla volyymilla, mutta – sanoisinko – samankaltaisilla elkeillä.

    Lavarunoudesta julkituotu kritiikki todennäköisesti myös automaattisesti määrittelisi jonkinlaisia rajaviivoja; minkälaista on “hyvä” tai “kiinnostava” lavarunous, minkälainen on “hyvä setti”. Ripsan kommenttiin viitaten: minullakin, vaikka asun niinkin lähellä Helsinkiä kuin Riihimäellä, lavarunotapahtumaan, -iltaan, tuleminen vaatii suunnittelua; ei sitä sattumalta törmää Vastarannan Kiisken oville ja sisään, vaan joutuu tekemään ikään kuin tikusta asiaa tullakseen. Tää on ongelma (meille periferiassa asuville).

    Epäilen, että omalla kohdalla ns. perehtynyt kritiikki voisi toimia jonkinlaisena saattajana – vähän asettelisi lavarunoilijoita ja heidän esityksiään kategorioihin; esim. mua ei järin paljon kiinnosta tulla tsiigaamaan räbäytystä, vaan keskittyä enemmänkin siihen runouteen. Mutta tällä hetkellä seteistä ei ole oikein mitään tietoa, ne voivat olla mitä vaan, ja jotenkin koen ne riskiksi. Lukunottamatta Suvi Valkonen (toivottavasti muistan hänen nimensä oikein), jonka “settejä” – joita olen tiigaillut netistä – luonnehtisin jonkinlaisiksi esityksiksi – laadukkaiksi sellaisiksi. Spoken word on vaikea omanlaisensa tyylisuunta, mutta tunnistettava.

    Pahin esimerkki oli, en muista missä clipissä, kun eräs täysin seipäässä oleva “runoilija” selitti jotain keittiöaskarehommaa, mutta ei siitä meinannut tulla mitään kun se oli niin seipäässä. Ei semmoista viitsi täältä asti tulla katsomaan, vaikka rohkeus onkin hieno asia. Ehkä tässä samalla kiteytyy sen mun oma, henkilökohtainen ongelma lavarunouden suhteen. On hienoa asia, että kynnys mennä lavalle on vedetty niin alas kuin mahdollista: jokaisen omaan uskallukseen ja rohkeuteen. Samalla se on myös kamala asia.

    Mietin, mitähän tapahtuisi open mic- sessioille, jos olisi tietoa, että yleisössä istuisi kriitikko joka ehkä kirjoittaisi tapahtumasta. Olisiko se kannustin ja motivaattori, vai karkulaattori? Vai ei mitään?

  4. Maaria Pääjärvi says:

    Oikeastaan Teemu poimi esille sen ongelmatiikan, jota esitin lavarunouden kritiikistä. Selväähän on, että yksittäisten esiintymisten ja nk teosten välillä on suurta vaihtelua, eivätkä esim. open mic- sessioiden esiintyjät varmasti odota joutuvansa kriitikon katseen kohteeksi, kuten Teemu huomauttaa. Myötähäpeä ei oo kuitenkaan mun päällimmäinen tunne, vaan ilahtunut ihmetys siitä, että ihmiset pitää tärkeänä tämmöstä juttua, niin tärkeänä että ne menee sinne lavalle omalla naamallaan ja habituksellaan ja tekstillään ja kestävät myös tiedon siitä, etteivät ole mitään einoleinoja. Tässähän on lähtökohta.

    Mutta mietitääs hetki mitä on kritiikki. Jos nyt laitan mutkia vähän suoraksi, Teemu näyttää ymmärtävän sillä yksittäisiä teoksia tai tekijöiden kokoon panemia muita kokonaisuuksia arvottavaa ja tulkitsevaa toimintaa. Lavarunous ja muut liverunousjutut tekevät tämän helposti kyseenalaiseksi. Totunnaisen kritiikin mielestä kriitikon katseeseen, havaintoon ja teoksellisuuden luonteeseen liittyvissä kysymyksissä voisi olla opittavaa teatterikritiikistä. Senkin piirissä on kyse kuitenkin ammattimaisesta toiminnasta, missä se eroaa lavarunoudesta.

    Joten voisi sanoa, että juuri tämän takia kritiikkiä ei ole. Lavarunoteokset eivät ylitä sellaista kynnystä, että niitä voisi klassisessa mielessä kritikoida. Juuri tämän takia nimitän sitä haasteeksi. Syntyy ilmeistä kohtaamattomuutta, kun lavarunokulttuuri eri puolilla Suomea vetää kuitenkin mukaansa melkoisen määrän jengiä. Varmaan esim Jouni Tossavainen, jos tätä luet!, pystyis sanomaan minkä verran ihmisiä Kuopiossa on liikkeellä näissä touhuissa.

    Kritiikki ei tällaisten ilmiöiden yhteydessä ala arvottaa niitä yksittäisiä runoja, joita joku Salusjärvi lukee jonkun vehkeen näytöltä iltakymmenen jälkeen, tai tekstejä, jotka on viereisessä pöydässä kyhästy lautasliinalle ja sitten huojuttu parin promillen turvin liimaamaan turpa mikkiin, eikä niitä, joita joku tuskin parikymppinen runotyttö käy ääni täristen lukemassa paperista. Sellaistahan se on.

    Kritiikki ei ole luonteeltaan näiden tyyppien lyttäämistä. Vaan sen kysymistä, mitä nää ihmiset oikeen tekee täällä, miks tämmönen juttu tapahtuu nimenomaan runouden piirissä, mitä se tarkottaa meille ihmisinä, kulttuurina ja mitä se merkitsee runoudelle taidemuotona. Jopa paljon irvaillun Heli Laaksosen toiminnan ja vetoavuuden tutkiminen olis tässä suhteessa mielekästä, nythän meillä on vain kirja-arvosteluja, jotka hiukka symppaa sen söpöä murrerunoutta, mutta arvostelut on samalla täysin kyvyttömiä tarttumaan siihen, että ne Laaksosen säkeet elää oikeastaan ihan muussa kontekstissa.

    Kritiikin ei tartte myöskään kategorisoida yksittäisiä lavarunoilijoita. Minusta koko ilmiössä (hyh mikä sana) on kyse jostain aivan muusta kuin yksittäisten taiteilijoiden suoriutumisesta. Kyse on prosessista tai spontaanista kumuloitumisesta. Just tämän takia puhun siitä, että kritiikin pitäs ottaa vakavasti aika monella rintamalla tapahtuva liike pois hiljaisesta lukemisesta ja kirjamuodosta. Kirjan muoto sinänsä ei oo ollut luonteenomainen runoudelle hirveän pitkään historiassa, vaan Suomeenkin se vakiintui voimakkaasti vasta toisen maailmansodan jälkeen. Kulttuuri voi edelleen muuttua, ja yks kritiikin tärkeimmistä tehtävistä on tajuta milloin sitä tapahtuu. Ja mahdollisesti katsoa peiliin taiteenalan muuttuessa – että voisko tässä jotain tehdä tai ajatella vähän toisinkin. Enkä puhu mistään varsinaisesta kokeellisuudesta nyt.

    Onko kontekstit sitten käsitetaiteelaisittain tulkittuna taideobjektin luonteen muuttumisesta ylipäätään, tai jopa sosiaalisen veistoksen ideasta – vai pitäskö tätä lähestyä kansanrunouden lähtökohdista? Emmä tiedä.

    Räppäämistä oon kuullut kyllä aika harvoin. Ei oo maailman tavallisinta lavarunoutta. Enkä mä missään nimessä kattois lavarunoutta tai jotain Poetry Slam -skabaa Youtubesta, se on ihan oikeasti etupäässä hetken taidetta.

    Emmäkään usein käy missään lavarunosessioissa. Tähän asti mun tahti on ollu 1-2 kertaa vuodessa.

  5. Jani says:

    Pari juttua.

    Ensinnäkin: Hienoa että Teemu H käyttää sanaa “seipäässä”.

    Toiseksi: Nämä lavarunousjutut on minusta luonteeltaan sellaisia, että niiden olemusta ei olla vielä oikein tavoitettu. Homma on melko pienen piirin toimintaa, ja luultavasti heille itselleenkään ei ole oikein selvää, minkä tähden ja mitä silmällä pitäen hommaa tehdään. Tässä olisi hyvä sauma jollekin kriitikolle, jolla olisi myös teoreettisempaa kinnostusta ilmiötä kohtaan. Jutun potentiaali on minusta siinä, että lavarunouden myötä tapahtuva muutos ei ole vain muutos runoudessa, vaan myös sen tekemisen merkityksessä. Toisin sanoen koko jutun idea alkaa hahmottua sellaisista yhteisöllistä näkökulmista, jotka tuskin avautuvat kovin helposti perinteisemmille runouden ystäville. Kriitikon hommaksi jää tällaisessa kuviossa toimia jonkinlaisena välittäjänä, joka pystyy tuomaan erilaiset ennakko-oletukset dialogiin, ja paljastamaan näin koko homman mielekkyyden.

    Tarkoitan tällä nyt sitä, että jos esim. joku nuori pitkätukka tulee lavalle ihan “seipäässä”, ja soittaa bändinsä kanssa itse tekemiään rock´n´roll aiheisia sävelmiä, niin kaikki kyllä tajuavat sen, mistä siinä on kyse. Sen sijaan kun samantapainen tyyppi tulee lavalle “seipäässä” mutisemaan runonsa, niin homma ei ole kovinkaan selvä. Sillä, onko runot hyviä vai ei, ei ole paljoakaan väliä. Kiinnostavaa tässä on lähinnä se, miksi tämä kaikki tapahtuu, ja mihin se on kehittymässä. On ilmeisesti olemassa jonkinlainen uusi julkilausumatomien arvostuksien ja ihanteiden piiri, ja nämä tyypit sitten suunnistautuvat sen kautta. Ja jos heidän piiristään nousee jossain vaiheessa tarpeeksi karismaattisia tyyppejä, se saattaa muuttaa koko runouden paradigman niin, että kymmenen vuoden päästä teinityttön kirkuvat “seipäässä” olevien lavarunoilijoiden perään, ja hienosto menee frakit päällä juhlistamaan iltaansa sillä, kun joku baskeripää aukoo heille päätään kännissä jossain kellarissa.

  6. Teemu H says:

    Jani tuo julki asioita, jotka minuakin mietityttää. Seuraavaksi hajanaisia ilmiantoja.

    “Seipäässä” oleminen oli kuvaavin ilmaisu, joka siitä eräästä kaverista tuli mieleen. (kyseessä oli muuten tämä, Vapauta sana- dokumentti: http://www.youtube.com/watch?v=IaKzVvgsW3Q , jossakin kymmenen minuutin hujakoilla…).

    Olemus on minustakin – vähän, mutta oleellisesti – kateissa. Esimerkiksi tuo Matinpoika, joka vetää perusvarmasti ja hyvin, selkeästi räppää. Se räppää ookoo tekstejä, vetää ne hyvin, mutta se ei ole lavarunoutta. Siitä vain puuttuu biitti taustalta, mutta eihän rap pelkästään musiikkia olekaan.

    Se ongelma just on se, että ilmiö (jonka Maaria hyvin hyi hyi otti esiin) tuntuu olevan se pääpointti. Tai hauskanpito ja yhteishenki ja hieno fiilis etc.. Mutta nuo on just niitä asioita, joiden vuoksi esim. minä en välttämättä liikahda Riihimäeltä puolentoista tunnin yöjunaan. Mä haluaisin nimenomaan kuulla runoutta innovatiivisella tavalla, jos mä erityisesti lähden lavarunous”tapahtumaan”. Kuten esim. spoken word -tyyppejä, koska siinä on jonkinlaista esityksellisyyttä aina mukana, ja esitys on useimmiten hiottu. Seipäässä olevia lausujia näen paikallisessa karaokessa jos tahdon (en tahdo), ystävien kanssa voin istua iltaa ja lyödä kättä olalle me-hengessä (tahdon).

    Helsinki Poetry Connectionin melskeet “markkinoidaan” usein tapahtumina, tervetuloa ja kaikki sinne hei etc! Ja sitten mä kysyn miksi: miksi? Mikä tapahtuma? Itse en oo sellainen, että hakeutumalla hakeutuisin tilanteisiin, jossa esiinnyn ex-tempore tai suunnitellusti. Tai esiinnyn kyllä, jos koen sen mielekkääksi. Mutta siis se, että lähden katsomaan lavarunoutta, on tällä hetkellä niin ympäripyöreän käsityksen juttu, että se on just mun kohdalla se no no, vaikka ymmärrän muiden puheista, että se on “just siistiä, kun voi tapahtua mitä vaan” eikä kuitenkaan tapahdu mitä vaan. Tai sitten mä olen tähän ikään mennessä istunut liikaa kuppiloissa ja pubeissa ja nähnyt jo sen verran erilaisia esityksiä, etten osaa niistä enää yllättyä. Harmi.

    Luulen, että suurimman kysymysmerkin mulle tässä aiheuttaa se, että olen liian tosikko. Tai jotenkin hölmöllä tavalla konservatisti. Tai sitten kyse on todella vain etäisyydestä ja rahanpuutteesta. Siis, että toki voin lähteä ystävieni kanssa kuppilaan istumaan iltaa ja jos sinne taustalle osuu lavarunoustapahtuma, niin kiva. Mutta mun mielestä se on lavarunoustapahtumalle liian lattea tapa mennä eteenpäin, olla sivullinen. Toisaalta, jos se ei ole vain harmiton taustamöly ja ihan-sama-mikä-juttu-tää-on-ei-kiinnosta-koska-meillä-on-juttu-kesken-ja-mä-haen-neljännen-oluen, niin silloin se kaipaisi selkeää muotoa. Tapahtuman luonnetta. Edes koulubändin keikan jälkeen ei yksikään Eino mene nieleksimään kitara kainalossa mikrofoniin “Metsäkukkia”. Paitsi jos se on hyvä, ja se kuuluu siihen ongelmaan.

    Maarialle kommentoin, että en varsinaisesti ymmärrä kritiikkiä miksikään ja siksi kysyinkin, että mitä lavarunouskritiikki voisi olla, koska koen Janin tavoin, että juuri tällaisissa asioissa kritiikki voisi toimia välittäjänä, olla vähintäänkin se uutisarvo. Kritiikillähän täytyy aina olla se uutisarvo, muuten sen ei tarvitse ilmestyä missään. Eritoten nyt alussa, kun lavarunousilloissa näyttää olevan (open mic) melko sekalaista seurakuntaa, arvottavakin kritiikki toimisi esim. HPC:n kantilta positiivisesti, koska esim. Harri Hertellin ja Suvi Valkosen vedot tuntuvat olevan tosi laadukkaita ja kiinnostavia. Ne vois erottua enemmänkin edukseen.

    Mun mielestä lavallaolemisessa on aina kyse suoriutumisesta, lavalla olevalle itselleen. Tai ainakin sen pitäisi olla. Hetken taide vaatii aina jonkin muodon, jos se on sellaista, että sitä varten lähtee liikkeelle kun sitä mainostetaan. Tai ainakin suunnitelmallisuuden. Tai sitten ei.

    Kitetytettynä herää kysymyksiä:
    millainen on lavarunotapahtuma; miten se määrittyy? Kuinka tärkeä esim. open mic on? Pitäisikö open mic -tapahtumia vetää erikseen, ja erikseen järjestää tapahtumia, joissa mm. edellä mainitut hyvät esiintyjät vetää? Mikä merkitys yleisöllä on tapahtumissa, vai onko yleisö vain toissijainen?
    On jotenkin ihan selvää, että koko lavarunoushässäkästä on tulossa iso juttu, on tullutkin jo osittain, ja että ehkä se muodostuu jopa omaksi kulttuurinalaksi.

    Oon edelleenkin sitä mieltä, että “lavarunous” on huono ilmaisu tuollaisille tapahtumille. Sekin tuntuu liian lattealle.

  7. Maaria Pääjärvi says:

    Mähän lähinnä kyselin nyt niiden kritiikin mahdollisuuksien perään, siinä samalla kun muiden ei-kirjoitettujen (tai ei ensisijassa kirjoitettujen) runolajien kohdalla. Jani kirjoittaa tuon pointin niin hyvin, että mä toistan sen tässä: “Nämä lavarunousjutut on minusta luonteeltaan sellaisia, että niiden olemusta ei olla vielä oikein tavoitettu. Homma on melko pienen piirin toimintaa, ja luultavasti heille itselleenkään ei ole oikein selvää, minkä tähden ja mitä silmällä pitäen hommaa tehdään. Tässä olisi hyvä sauma jollekin kriitikolle, jolla olisi myös teoreettisempaa kinnostusta ilmiötä kohtaan. Jutun potentiaali on minusta siinä, että lavarunouden myötä tapahtuva muutos ei ole vain muutos runoudessa, vaan myös sen tekemisen merkityksessä. Toisin sanoen koko jutun idea alkaa hahmottua sellaisista yhteisöllistä näkökulmista, jotka tuskin avautuvat kovin helposti perinteisemmille runouden ystäville. Kriitikon hommaksi jää tällaisessa kuviossa toimia jonkinlaisena välittäjänä, joka pystyy tuomaan erilaiset ennakko-oletukset dialogiin, ja paljastamaan näin koko homman mielekkyyden. “

    Ja nää hommat pitää tehdä, vaikka ei oikein tietäs mitä on tekemässä. Kriitikoiden ei tartte odotella korkeuksissaan, että ne lavarunotyypit saa jotain niin valmista aikaan, että tulevat tuomaan sen hopeatarjottimella suoraan arvovaltaisen kriitikon pöytään.

    Teemu tekaskin tossa jo selvän kritiikin lavarunoudelle edes näkemättä sitä. Mä en varsinaisesti tarkoittanut “hauskanpitoa” tai “hyvää fiilistä”, sen merkeissä voi aivan hyvin mennä kattomaan ihan mitä vaan. Vaikka skeittaavia kundeja illalla tohon koulun pihaan. Jos nyt paikalle tulevat esiintyy koska se on kivaa, mikä ongelma se nyt sitten on? Musta se on lähinnä hyvä pohja. Ihmiset pystyy tekemään juttuja pelotta semmosessa ilmapiirissä, joka sen sallii. Enkä mä tiedä, että voiko yksittäisenä iltana “tapahtua mitä vaan”. Harvemmin. Asiat kehittyy hitaammin. Siihen voi mennä vuosia. Voi olla kehittymättäkin. Mutta koska tollanen esitetty taidemuoto tapahtuu tiettynä hetkenä, tietyssä tilassa kehkeytyvänä asioiden jatkumona erilaisten läsnäolon vivahteiden vallitessa, niin en oikein usko tohon youtube-kritiikkiin.

    Määritelmistä kinaaminen on sitten erikseen, jos joku haluaa kehystää räppinsä runoudeksi, niin minusta mun ensimmäinen tehtävä ei ole sanoa, että tuo ei ole runoutta, vaan miettiä mitä tää tarkoittaa runoudelle. En voi sivuuttaa sitä seikkaa, että lyyrisen runouden lajihistoria liittyy vahvasti lauluun. Samalla tavalla voin katsoa visuaalista runoutta. Onko aseeminen runous runoutta, koska se tekee vain kirjoituksen kaltaista kuvaa mutta ei sisällä nimensä mukaisesti kirjoitettua merkitystä? Voin sanoa, että ei ole, se on kuvataidetta ja vielä abstraktia, mutta sitä ennen mun täytyy ottaa suht vakavasti kysymys siitä, että miks joku tarjoaa tätä runoutena, mitä se merkitsee ja mitä epämerkkejä sisältävä kirjoitus merkitsee runouden kannalta.

    Ja siis ei kai niihin tapahtumiin oo pakko mennä esiintymään. Emmä oo ainakaan esiintyny kertaakaan, istun vaan helvetin nyreen näkösenä sylkemässä tuoppiin, ja merkitsen mustakantiseen muistivihkoon niin ilkeitä huomautuksia esiintyjistä, että ne sais slaagin jos ne tietäs. Oottakaahan muistelmia. Eiku. Ei mulla oo koskaan ollu semmonen olo, että olis pitäny edes harkita esiintymistä. Enkä siltikään oo kokenut oloani sivulliseksi – emmä usko, että ihminen on hirveen passiivinen ja eloton ja sivullinen vaikka ei ite olis suuna päänä.

    Koska runouden kulttuuri on aivan ilmeisesti muuttumassa, kritiikin olis hyvä myös joustaa ja laajentua. Punnitseminen on osa kriitikon työtä ja asioita voi punnita siinäkin tapauksessa, että ne osoittautus arvottomiksi tai että niiden arvo ei piilisikään juuri totunnaisimmissa suunnissa.

    Otan edelleen esille mahdollisuuden siihen, että taideobjektin arvo voi muuttua – meidän kulttuurissa on laajempaakin painetta siihen, että toiminta korostuisi jalustalle nostamisen sijaan. Tai immateriaalinen objekti, tai idea jota voi soveltaa eri konteksteissa mutta jolla ei ole fyysistä olomuotoa. Mulla ei oo tässä erityisiä mieltymyksiä suuntaan tai toiseen, ja esitetty taide on erittäin kaukana mun mukavuusalueelta. Mutta ois huonoa yleisön palvelua sivuuttaa se, koska ennakkoarvio (suorastaan näkemättä) kertoo, että se ei ole tarpeeksi arvokasta. Sen takia mä puhuin näin kriitikoiden seminaarissa. On hassua, että meillä on niin paljon yhteiskunnallista puhetta innovaatioiden, vuorovaikutteisuuden tai kaikenlaisten cross-overien suhteen, samoin kritiikissä – tuon seminaarin otsikkohan oli between arts, eli taiteiden välissä. Nämä asiat kuitenkin harvoin konkretisoituu puheissa, eikä niille aleta rohkeasti artikuloida merkityksiä vaikka niitä on ja tapahtuu jatkuvasti. Kritiikki on kuitenkin merkittävässä määrin kehystämistä tai rajaamista (kuten Pekko Koskinen sanoi samassa seminaarissa). Rajaamalla joku asia automaattisesti ulos on vain herttaista laissez-fairea.

  8. Aleksis Salusjärvi says:

    Jotenkin ku kattoo maailman taiteen historiaa, tuntuu että nykyiset spekulatiiviset taiteen instituutiokeskustelut rinnastuu virastodiskurssiin, ja vieläpä niin että kun katse on “mahdollisessa” todellisen sijaan, alkaa näyttää siltä, että pekkarointi poliittisena pujotteluna on sekin joku todellinen valtiotieteellinen ideologia. Ei kai taide voi edes vitsinä suunnata sisältöjään byrokratiaan. Ja vielä kun tietää että iso osa suurista taiteilijoista oli niin kännissä kultakautensa aikana, että sana byrokratia olisi sössööntynyt heidän huulillaan viimeistään r-kirjaimen kohdalla, tulee fiilis että androidit keskustelvat peristalttisen aallon vaikutuksista ajatteluunsa siltä osin kuin he voivat kuvitella sen.

  9. Maaria Pääjärvi says:

    Tarkotatko sinä nyt sitä, että:

    1) kun toimituspäällikkö sanoo kriitikolle, että saat tänä vuonna arvostella 4 kirjaa, kolmetuhattamerkkiä per arvostelu, pysy kotonas lukemassa niitä, ja luekin hyvin, niin pitää totella?

    2) koska sauli niinistökin ajattelee, että lasta ei pidä totuttaa alkoholin hajuun, niin kaikki päihteet ja päihteiden vaikutuksen alla laaditut ja esitetyt teokset pitäisi poistaa taiteen historiasta, museoista ja kirjastoista?

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Noita molempia, mutta en suhteessa siihen, mitä kriitikko tekee, vaan johonkin sellaiseen kriitikosta riippumattomaan taustaoletukseen, että sauli niinistön kuva seinällä ja alkoholiton kalja jääkaapissa sekä runoilija tekisi työnsä että kriitikko tiukan seulansa läpäisemänä sen hyväksyisi niin että kun valtiovarainministerin määrärahajaosto sitten tutkii mitä kulttuurin rahoilla saadaan aikaiseksi, me voimme kaikki papukaijana kuorossa toistaa: “työtehoa ja kansanterveyttä!”

      • Maaria Pääjärvi says:

        Jos taiteen vastaanottaminen tosiaan lisää kansanterveyttä, kriitikon pitäisi olla yksi terveellisimpiä ammatteja. M.O.T.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Tässä ajatuksessani kriitikko uhraa terveytensä kansalle. Kulttuurissa vallitsee hierarkia, joka ylhäältä johdettuna jakaa rajallisia resurssejaan niille, joilla on aseman tuoma mahdollisuus imeä yhteiskunnan nisää.

        Byrokratiataiteen keskeisin sisältö on jäsenkirja. Jäsenkirja on edellytys sille, että Veikkauksen nännipaikasta voi edes taistella. Nyt on jaettu vähän löysästi jäsenkirjoja, ja kriitikot on siihen syypäitä. On niin paljon nännipaikkaoikeuksia, että vähän nyrkilläkin joutuu nykyään tekemään selväksi tonttien rajoja. Siksi on haitallista, että taide muuttuu kiinnostavaksi tai saa uusia muotoja. Sieltähän marssii nännille kohta ties millainen hunsvottilauma. Millä oikeudella?

        Pahimmillaan tässä käy niin, että ihmiset alkavat kiinnostua taiteesta. Voi tulla sellaisia ongelmia, että yleisöä alkaa valua paikalle ja sitten saakeli vieköön he voivat alkaa muodostaa omia käsityksiään taiteesta.

        Koko nännipaikkakonsepti PERUSTUU siihen, että ketään ei kiinnosta! Me on saatu koko systeemi just sillä pystyyn, että yleisön ei tarttis tulla enää paikalle, vaan tota nisää imemällä taide pysyy nurkassa.

  10. Teemu H says:

    “Teemu tekaskin tossa jo selvän kritiikin lavarunoudelle edes näkemättä sitä.” Teemu ei käsittääkseen tekaissut kritiikkiä lavarunoudelle, eikä edes lavarunoudesta, vaan pohti sen olemassa olevia ongelmia, koska niin kuin Jani (ja minä häntä matkien) kirjoitti, homma on kai vielä hakusessa (toivottavasti). Tosin myönnettäköön, että olen minä kriitikoilta sen verran ottanut opiksi, että aina ja kaikesta pitää olla vahva mielipide, ja muiden mielipiteet ovat lähtökohtaisesti (ei vääriä, mutta) huonoja.

    Tietysti otan kiitollisuudella vastaan ohjeen tarkasteluun, kun tekijä sanoo että “tämä tässä on runoutta”. Joskus olen ollut niin innoissani, että olen oikein itse kyennyt ajattelemaan (kuvitelkaa!), että tämähän on jonkinlaista runoutta, ja vieläpä ilman, että kukaan on ohjeistanut siihen. Toisaalta: saatan mennä sekaisin, kun käsitän lavarunouden runoudeksi, jollaista se ei välttämättä olekaan, koska lavarunous ei ole “runoutta” vaan se on “lavarunoutta”, joka siis ei ole “runoutta” joka tulee lavalta, koska se tapahtuu hetkessä kuten runouskin. Eiku. Hä? Määritelmistä ei siis tarvitse kinata. Ne lienevät tämän asian kohdalla mahdottomia määritellä. Ja sellainenhan on typerää. Ja vielä maailmassa, jossa kaikki on määritelty! Noh, niin. Ne määritelmät vain nähdäkseni selkiyttäisivät asioita. Toisaalta, onhan minulle annettu määreitä – nimen muodossa. Lavarunous. Lava & runous. Se tarkoittaa siis joko runoutta lavasta/lavoista, tai lavalta (lavalla olevasta) tulevaa runoutta.
    Pohdin aiemmassa kommentissani suuntia, minne lavarunous voisi mennä. Olinpa hölmö. Mutta vähänpä tiedän lavarunoudesta, minun annetaan huomata. Olen siis vain sen vähän varassa: on olemassa lava ja runous, ne yhdessä muodostavat huikaisevan kokonaisuuden. Ja nyt sitten mietin, miten (omistan seuraavan “seipään” Janille) “seipäässä” oleva Simppa tai Pete tai kuka hän olikaan, onnistuikaan lavarunoudessaan, jonka taikaa kukaan muu kuin paikallaolija ei kykene huomaamaan… pysäyttäkää kuvaukset! Youtube on turha, sillä ainoa mahdollisuus kokemiseen on se legendaarinen “paikan päällä” oleminen. Mä epäilen, että asia ei ole yhtään niin monimutkainen, kuin olen ymmärtänyt. Tämmöset pekuleeraamiset vain pilaavat asioita. Perkeles, tekeekös kritiikkikin niin esim. kirjallisuudelle?

    Mutta. Hienoahan olisi, jos lavarunousjutut onnistuisivat saamaan minunlaisenikin mörököllin huomaansa. Toinen juttu tietysti on se, mistä Ripsakin aiemmin mainitsi, että lavarunous on kovin alueellista. Siihen nähdäkseni voisi auttaa se, jos homma olisi vähän helpommin hahmotettavissa. Eiku. Mutta toistaiseksi – asioiden ollessa näin epäselviä, eikä minulle vieläkään ole kukaan kyennyt selittämään, mitä lavarunous on ja minkälaista se parhaimmillaan on, ja miten se erottuu edukseen, koska kritiikki on sen osalta ehkä kuollut – pitäytynen pubeissa, jotka sijaitsevat lähempänä kotiani. Niissä usein yks Leino lausuu Einoa (Grön) tavalla, joka ei jätä ketään kylmäksi (ja se tapahtuu hetkessä ja mä oon jotenkin niin vau, että tää on runoutta ja se tulee lavalta, ja mä mietin että onko tää sitä lavarunoutta mutta sehän on karaokea!). Runokea!

    Asia leviää näinkin, mutta voisi se levitä nopeamminkin. Olisi hienoa, jos ympäri Suomea järjestettäisiin lavarunoustapahtumia jne. mutta toistaiseksi vain muutaman puuhamiehen ja -naisen vuoksi lavarunous on alueellista; ja eritoten kun asiat ovat vasta “muodostumassa”. Hyvä esimerkki siitä, kuinka Suomessa kaiken muotoutuminen ottaa aikansa: mikään ei muotoudu, jos ei laiteta muotoutumaan. Eikös pointti ole se, että tällaiset asiat ovat orgaanisia eliöitä, ja siellä sun täällä niistä “muodostuu” /niistä “muodostetaan” vähän erilaisia juttuja? Esilääkkeeksi voisi olla juuri Youtube tms., mutta kuten Maaria kohdalleni totesi, ei se ole näkemistä eikä kokemista. Youtubessa ei ole “hetkeä”. Unohtakaamme siis se.

    Ehkä on niin, ettei kritiikillä ja kriitikolla ole minkään valtakunnan virkaa lavarunousjuttuihin.Toisaalta, se että taidemuoto tapahtuu tiettynä hetkenä, hetkessä, sopii kai kaikkiin taidemuotoihin. Tai sitten ei kai sovi. Eiku hetkinen, ihan kuin olisin kuullut tästä joskus … joo: onks tää siis se semmoinen “kokemus”?

  11. Teemu H says:

    Onneksi emme ole ryhtyneet pohtimaan räpin määreitä, koska sehän se vasta kamalaa olisikin, kun lavarunouskin on näin hankalaa saada “kuosiin”. Wikipedia sanoo, että rap on “puhelaulua”, mitä ikinä se tarkoittakaan, mutta jos se tarkoittaa puheella tuotettua laulua, voisi ajatella, ettei lavarunous lopulta missään olosuhteissa ole kovin uusi juttu, eikä rap, jos kumpainenkin pohjaa runonlaulantaan. Tätä taustaa vasten lavarunous on siis muhinut melko kiitettävän ajan. Tietysti, jos ne periytyvät runonlaulannasta, voisi niitä vertauttaa myös musiikkiin.

    Mutta ei tehdä sitä.

  12. Teemu H says:

    “Ja siis ei kai niihin tapahtumiin oo pakko mennä esiintymään. Emmä oo ainakaan esiintyny kertaakaan, istun vaan helvetin nyreen näkösenä sylkemässä tuoppiin, ja merkitsen mustakantiseen muistivihkoon niin ilkeitä huomautuksia esiintyjistä, että ne sais slaagin jos ne tietäs. Oottakaahan muistelmia. Eiku. Ei mulla oo koskaan ollu semmonen olo, että olis pitäny edes harkita esiintymistä. Enkä siltikään oo kokenut oloani sivulliseksi – emmä usko, että ihminen on hirveen passiivinen ja eloton ja sivullinen vaikka ei ite olis suuna päänä.”

    Maaria, ei oo pakko esiintyä, mutta missä se hauskuus sitten on, jos ei esiinny? Varsinkin jos joillakin on pienet vihaiset mustat vihkot taskuissaan joihin kirjaavat tykästymisensä tai oksennuksensa eli arvaisin, etteivät ne tule kuuluviin.

    Selvittäkää nyt sedälle, missä piilee lavarunouden juju, jotta mä tunnistan sen kun tulen paikan päälle (enkä sekoita sitä Vastarannan kiisken tai jonkun muun kalaravintolan mukavaan olutvalikoimaan). Vai onks se todella sellainen “se pitää itse kokea, että snaijaa” -juttu?

  13. Maaria Pääjärvi says:

    Juu, esittävä taide pitää kokea että sen snaijaa. Juu, juju on mahdollisuuksissa – siinä että runon esittämisen eeeerittäin pitkä perinne on nyt tällä kertaa tällä tavalla nousemassa. Onko sulla nyt sellainen käsitys, että tässä ollaan ihan erikseen markkinoimassa lavarunoutta?

    Kenenkään ei oo pakko mennä mihinkään. Paitsi ois hyvä että joku kriitikko perehtys tähän kysymykseen, koska muutoin suuri yleisö ja kritiikki ohittaa ilmiön, jonka sietäis päästä vakavamman pohdinnan piiriin.

    Sinä oot Teemu kyseenalaistanut lavarunoutta nyt niin massiivisesti, että mun täytyy ihan ihmetellä, onko lavarunous sitten jotenkin pois niiltä runoilijoilta, jotka kirjottaa tekstinsä muistikirjoihin tai tietokoneella, eivätkä mielellään lue niitä ääneen; tai niiltä jotka tekevät runonsa mieluiten piirtopöydältä, tai niiltä jotka kirjoittelevat mieluiten alikulkukäytävien seinille?

    Oudointa on se, että me ollaan lavarunouden heikkouksista suunnilleen yhtä mieltä. En oo varsinaisesti kieltämässä sun pointteja, mutta sen verran nöyryyttä lajia kohtaan vois olla, että kävis vaan kattomassa ja dumailis sitten. Tää keskustelu on sikäli aika hedelmätöntä. Joudun sellaseen puolustusasemaan, johon mulla ei ole mitään halua.

    Jouni Tossavainen esitti sulle haasteen tässä blogissa 7.5.2012. Että käy katsomassa, ja kirjota sitten. Sanoit ottavasi vastaan.

    • Teemu H says:

      Maaria, ei musiikkiesitystä (kaikki musiikki on esitystä) tarvitse mennä paikan päälle katsomaan, että snaijaa sen. Jos kyse on esiintymistilanteen arvioimisesta tai stygestä nauttimisesta, sitten ehkä. Samaa mieltä siis, että tunnelman voi aistia vain menemällä paikan päälle. Mutta kuten edellä – olen aikeissa toistaa itseäni – olen todennut, koska minun kokemukseni lavarunoudesta on suurinpiirtein Youtuben varassa enkä ole niistä kuin harvoista esityksistä diggaillut, mikä on se juttu minkä siellä paikan päällä saa, joka tekee siitä kiinnostavan tai nautittavan? Tää on ihan rehellinen ja vilpitön kysymys. Koska. Mun käsitys esittävästä taiteesta on se, että esitystä harjoitetaan tai sillä on jokin maali, olen näillä tiedoillani hiukan epätietoinen maalista, mihin pyritään? Mitä mä olen menossa katsomaan, kun olen menossa katsomaan?

      Ei, mulla ei ole sellaista käsitystä, että tässä ollaan markkinoimassa lavarunoutta. Mulla on sellainen käsitys, että jos on markkinoitu lavarunoutta se ei jostakin syystä uppoa minuun se markkinointi, tai se on sekavaa ja näin ollen huonoa markkinointia. Tai sitten markkinoidaan väärin (minun näkökulmastani).

      Lavarunous ei ole minulta eikä keneltäkään muultakaan pois millään lailla, päinvastoin! Sehän on vain lisää, eikä runoutta voi koskaan olla liikaa! Mutta onkos tässä nyt kyse runoudesta vai mistä?

      Mä käsitän lavarunouden ilmiöksi, joka on tullut jäädäkseen (termien perusteella, jotka mm. tässä ketjussa on tullut esiin). Ajattelen, ettei lavarunous ole koskaan ollut edes poissa (ehkä, jotenkin kummallisesti, vain täältä Suomesta?). Ainahan lyriikkaa on ollut; lavalla eritoten. Mietin, miksi pitkään tehtiin (joku teki) sen eteen työtä, että laululyriikka saatiin erotettua pois “vakavasta” runoudesta. Sellainen fiilis tässä on ollut; viimeiseen kymmeneen vuoteen ole juuri julkaistu kansien välissä laulettavaksikin sopivaa runoutta, joka siis tunnistaisi kaiken muun ohella musiikinkin rinnallaan – rytmi on hajonnut, eikä siitä tahdo saada enää kiinni. Kaikki sanoittajat ovat mielestäni runoilijoita. Lavalta esitettyä runoutta nautin mieluusti, ajattelen Ismo Alangot ja kumppanit suuriksi runoilijoiksi; ajattelen, että HIMin biisi Play Dead on mahtava lähtökohta kehitellä runoa pidemmälle jne. On aivan selvää, että tulevaisuudessa, kun selkeärytmisyys palaa myös painettuun runouteen, tulee musiikki siihen rinnalle paljon helpommin. Minusta tää on sikäli selkeä juttu – nyt, kun runous on palannut lavalle, ollaan äimän käkenä että wau! Miksi? Jälleen rehellinen kysymys? Mua runoilijana kiinnostaa ihmisten käsitykset, mikä niitä on koskettanut? Millä tavalla runous ilman musiikkia lavalla olisi karkeilta lähtökohdiltaan jotenkin kummallisempaa kuin instrumentaalimusiikki lavalla ilman runoutta? Kuten todettua, niin on aina ollut. Maaria, olet itse kirjoittanut, että lavarunoudessa on nyt tapahtumassa jotakin, nyt on tapahtumassa jotakin tms… Mitä? Mun mielestä näin on aina ollut, mitä sellaista uutta sinä näet tässä, mitä mä en huomaa?

      Harri Hertellin haastatteluista olen ymmärtänyt, että lavarunoudessa on kyse siitä, että on olemassa paljon runoutta, joka ei ole kirjojen kansissa eikä musiikkilevyillä. On olemassa runoutta, joka sopii erityisen hyvin esitetyksi. Tarvitaan ämyri niille (kaikelle runoudelle on kysyntää, ajattelen), ja mm. HPC:n illat ovat sitä varten.

      Mut nyt sitten täältä tulee esim. Maaria sun toimesta (ja suhun luotan tässä asiassa, olethan ollut “paikan päällä”, samoin Aleksikseen) jotenkin sellaista viestiä, ettei runous tässä ideana olekaan, vaan jokin muu, ja mä kysyn mikä, koska nyt kaikki info eri suista on täysin erilaista. Mitä tää oikein on; runoutta, esittävää taidetta, musiikkia, performanssia jne jne… Sekavimmillaan viestisi on ollut sellainen, että kyse on esittävästä taiteesta, mutta esityksellä ei ole väliä (kun olen puhunut seipäässä olevasta miehestä, että hänen oli suoraan sanottuna paska, kierrellen sanottuna kammottava).

      Jani kirjoittaa ilmiöstä, minä jaan sen käsityksen, koska “uutta” runoutta en tästä heti löydä. Tää ei mielestäni ole uusi ilmiö, vaan ilmiö joka on tulossa takaisin. Ihmettelen, ettei kadun varsilta löydy runon lausujia tai laulajia, kun sieltä löytyy saksofonistia ja viulistia ja breikkaajaa jne. Löydän hienoa runoutta, en jotakin mekanismia jonka kohdata siten kuin näkisin sen ensikertaa. Laajentaisin ilmiötä vielä niin, että ottaisin siihen karaoken, blogistanin ja webin, kaikki flash mobit, valokuvauksen, musiikinteon, sosiaalisen median jne. Nämä kaikki kuuluvat samankaltaiseen kehään; ihmiset tulevat lähemmäksi taiteita, kulttuuria. Toteuttavat itseään, ovat rohkeita.

      Jälleen mä kysyn; lavarunous on wau, mutta se nähdäkseni pieni osa niin suurta kokonaisuutta, joka jollakin tavoin liittyy ihmisen käyttäytymiseen ja itsensä toteuttamiseen ja niin edelleen, että pelkkä lavarunous ilmiönä on kylläkin mielekiintoinen, joskin vaillinainen lähtökohta miettiä asiaa, nimenomaan ilmiönä. Ja edelleen: jos lähtisi ajattelemaan laajalla skaalalla, löytäisi heti joitakin pointteja joilla lavarunoutta ja sen sanomaa voisi viedä eteenpäin. Se olisi järkevää, siitä ei olisi kellekään mitään haittaa. Ongelma on vain tällä hetkellä se sanoma: se on sekava, jos sellainen on löydettävissä. Tai sitten mä en van näe sitä.

      Mun mielestä lavarunoudella ei ole mitään heikkouksia. Heikkouksina pidän sitä – jos suhtaudun johonkin pohdiskellen, kriittisesti tai arvottavasti – että suhtautumiseni ajatellaan automaationa sellaiseksi, että minulla olisi jotakin asiaa vastaan. Se on hassua, varsinkin kun ajattelen, että esim. lavarunous saattaa antaa minulle ja runoudelleni yhden ikkunan lisää, jonka voin avata muille ihmisille. Se, että pohdin, kyseenalaistan tms. ei ole asiaa vastaan olemista, se on miettimistä, kuinka asian voisi tehdä paremmin. Mulla on tässä herkullinen hetki: olen lähes neitsyt lavarunouden suhteen – tällä hetkellä mun kaikki huomio on siinä, miltä se näyttäytyy ulospäin. Koska kyse on ennen muuta ilmiöstä. Mä olen saanut muutamia esiintymiskutsuja, mutta olen niille kaikille sanonut kohteliaasti kiitos ei: kunhan tämä selviää ja mä tiedän, mitä haluan saada aikaan kun “esitän” runojani, teen runoesityksen, saatan haluat tehdä esiintymisiä. Mikäli kyse on vain siitä, että markkinoin runojani (kuten kirjoitit Saila Susiluodosta), sen voin toki tehdä, mutta ei sen perään oikein open mic sovi. Se on tylsää.

      Se, mitä mä haen näillä uteluillani on painopiste ja balanssi: vastaus kysymykseen, kumpi se on, lavarunousillassa: onko pääpaino runoudella (koska runoudeksi tässä koko ajan nimitetään) vaiko ihmisen esiintymisellä ja esityksessä? Todennäköisesti siltä väliltä. Ne ovat kaksi täysin eri asiaa, ja jos puhumme esityksestä ja esiintymisestä suhtaudun tällöin esitettyyn runouteenkin täysin eri tavalla. Kiinnostukseni on puhtaasti “ammatillinen”, kirjoitan itse, olen itse vakavissani runouden suhteen, tutkin sitä tahollani. Ammennan siitä itseeni ja kirjoittamiseeni.

      Either or – jos joku muusikko on lavalla niin kännissä, ettei kykene tekemään sitä, mihin on ryhtynyt, tai näyttelijä teatterin lavalla niin, että väliajalla näytäntö peruutetaan, homma kusee ja menee lopulta viduiks. Jos joku jamppa on täydet pleksit lavalla, ja yrittää ta-va-ta jotakin keittiörunoa, eikä siitä tule mitään, mutta silti yleisö reagoi aplodeilla sun muill wuhuu!illaa, niin tässä astuu konservatistinen minä vastaan. Runoa eikä esitystä ei kunnioitettu – en diggaa, enkä ymmärrä sitä, mistä aplodit. Tällöinkään lavarunous ei kuse, vaan se tilanne ja se esittäjä. Ja tässä kohtaahan mä olen ihan sekaisin: runo meni perseelleen, esitys meni perseelleen, tilanne meni perseelleen, mutta silti jengi diggas. Missasinko jotakin?

      Jouni Tossavainen heitti haasteen, ja Jouni Tossavaisen haasteen otankin vastaan; menen katsomaan Poetry Slamia heti kun se ajan puitteissa on mahdollista. Tai jotakin, minkä avulla pystyn vastaamaan Jounille niin, että se vastaa hänen kysymykseensä. Tämän vuoksi olen tutkinut asiaa netistä: poetry slam tuntuu olevan ihan eri juttu kuin jokin kalaravintolan kapakkailta. Tällä hetkellä lavarunoudesta on niin montaa käsitystä, että on täysin mahdotonta vastata jokaiseen kysymykseen käymällä yhdessä tapahtumassa. Koko homma vaikuttaa olevan niin levällään. Kaikista eniten ihmisten käsitykset, minunkin.

  14. Jani says:

    Mä olen sitä mieltä, että tämän ilmiön selvittäminen voisi olla Rantaman Veskun juttu.

  15. N. Y. Toikésti says:

    Mitäs lavarunoudesta, kun on tää kommenttipalstarunous…

    Vai josko vaan sittenkin sinne keikoille? Ei siihen kuole. Eikä tarttis täällä arpoa.

    • SL says:

      ad N. Y. Toikésti:

      Kirjotellaan nyt ensin parisataa helvetin pitkää kommenttia ennenkuin keikalle lähdetään. Vrt. Nykäsen Matin (Jyskälästä huom! & sic!) hypätään nyt ensin.

  16. Teemu H says:

    Onhan tässä keikoilla käyty. Enimmäkseen musiikkia. Räppiä, stand-upia, rockia ja heavya, jazzia (käsitän jazzin, eritoten free jazzin vähintäänkin runoudeksi, bluesia, reggaeta jne. Käyty kuuntelemassa runonlausuntaa (sitä lausuttiin lavalta), kuunneltu runonlaulantaa, kuunneltu kun joku lukee runojaan, kuunneltu a cappellaa, olen itse ollut lausumassa runoutta (lavalla), opiskellut teatterikorkeakoulussa puhetekniikkaa ja lausumista sekä mikrofonitekniikkaa pari päivää, olen kuunnellut kuinka kuoro lausuu ja laulaa runoutta. Poetry slamia ja HPC:n juttuja en ole käynyt tsiigaamassa. Open mic -juttuja en ole käynyt kuuntelemassa. Niitä en – tällä tiedolla mitä mulla on – miellä välttämättä esityksiksi. Niin ja onhan tässä tietysti oltu kuuntelemassa improvisaatioteatteria ja teatteria muutenkin, oopperaa, jne. Eli lava-aktit on koettu aika laajalti. Ja – ei ihme – olen ajatellut useimmat noista runoudeksi, koska olen mikä olen. Eli en tiedä tai osaa sanoa, miten sitten puheena oleva “lavarunous” kaikesta näistä eroaa, vai onko se – kenties jotenkin uniikki – kombinaatio jota edellä olevista en pysty ymmärtämään. Open micit ymmärrän, että niiden tietynlainen karaokeluonne on sellainen, että se pitää olla paikan päällä tsiigaamassa,tosin open mic -räpäytyksestä on kokemusta kyllä.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.