Runouden uskonto ja moraali

Maaria Ylikangas | February 15th, 2012 - 15:19

 

 

 

“syöden a m b r o s i a a ja juoden n e k t a r i a.”

-vanha kouluhistoria Olympoksen asukkaista

 

Tuntuu jotenkin luontevalta ajatella Eino Railon Kuolemattomuuden puutarhaa julistuksena, vaikka se kätkeytyykin  tutkimuksen valepukuun. Teoksen koko nimi kuuluu: Kuolemattomuuden puutarha eli runouden uskonto, se on ilmestynyt vuonna 1945. Kirja on kirjallisuushistorian tutkimus, joka koskee haltioitumista erilaisten runoaiheiden yhteydessä ja sitoo sen platonistisen estetiikan perinteeseen. Kuolemattomuuden puutarha on ikäänkuin kotimainen versio kuin E.R. Curtiuksen teoksesta Europäische Literatur und lateinisches Mittelalter (1948) tai Erich Auerbachin Mimesiksestä (1946), jotka molemmat täydessä monumentaalisuudessaan tarttuivat länsimaisen kirjallisuuden ruumiiseen toisen maailmansodan aikana.

 

Railo (1884-1948) oli pappisperheen vesa, joka vietti lapsuutensa Kainuussa ja Oulussa. Hän työskenteli lehdissä, kustantajana ja kirjallisuudentutkijana. Hänen Haamulinnansa (1925) on tutkielma kauhuromanttisesta kirjallisuudesta, hänen erikoisalaansa oli englanninkielinen kirjallisuus ja hänen käsityksensä siitä oli jäänyt edelliselle vuosisadalle  (Railon toimittama Englannin kirjallisuuden kultainen kirja, 1933, ei sisällä juurikaan näytteitä ajankohtaisesta kirjallisuudesta). Kristillinen ja konservatiivinen ajattelu näkyy Railon tekemisissä, mukaanlukien hänen työssään kustannusliikkeissä, kriitikkona ja rahastoissa ja lautakunnissa. Railo oli eräs sotaa edeltävän ajan keskeisimpiä kirjallisuuden vallankäyttäjiä, jonka pääasiallisiin agendoihin kuului leppymätön taisto niin kotimaista kuin ulkomaistakin ajanvietekirjallisuutta vastaan. Hän halusi varjella suomalaisen taidekirjallisuuden puhtautta.

 

Esipuheessaan Kuolemattomuuden puutarhaan Railo kirjoittaa: “Aloittaessani työtä talvisodan synkkinä päivinä tunsin kyllä elävästi, kuinka kaukana se oli tuon ajankohdan kovasta todellisuudesta […] Kun totesin, että tuo kauneuden, hyvyyden ja totuuden linja, jota seurailin, oli ollut ihmiskunnan hengenpyrkimyksen historiassa aina saapuvilla oleva, vakinainen tekijä, voima, joka ei ollut torjuttavissa eikä tukahdutettavissa, niin ymmärsin että sen täytyi olla vaikuttamassa tälläkin hetkellä, jolloin pimeys näytti voittaneen”. Sitten hän vielä jatkaa teoksensa tarkoitusperästä, joka ei ole vähempi kuin runouden uskonnon totuuden esille tuominen. Tätä uskontoa vastaan sota on “syntiä”.

 

Railon runoudelle antama rooli kytkeytyy platonistiseen perinteeseen. Taiteessa se merkitsee tavallisesti yhteyttä ideoiden maailmaan. Esimerkiksi 1990-luvun runoilijoidemme puheet runouden kyvystä ilmaista sanomatonta voidaan liittää platonistisen estetiikan perinteeseen. Taiteilijalla on yhteys johonkin tämän maailman ulkopuolella olevaan ja yksittäiset teokset voivat paljastaa välähdyksiä tuosta maailmasta. Platonistisen näkemyksen mukaan yksilöt heijastavat jotain todellisuudentakaista yleistä ja täydellistä ideaa. Railon tutkimukseen itseensä on tietysti syytä suhtautua suurin varauksin, se on vanhentunut. Käsitykset antiikista ja keskiajasta ovat muuttuneet hyvin paljon sitten Railon päivien.

 

Railo kirjoittaa paljon sellaisista aiheista, joissa antiikin pakanallinen ja kristillinen aines kohtaavat (kuten Symposion-aihe) ja tuppaa korostamaan asioiden idealistista, henkistä – jopa hengellistä – puolta. Esimerkiksi italialainen 1200-luvun dolce stil novo rakkaudenylistyksineen merkitsee Railolle ennen kaikkea platonisen kauneuden idean muunnosta. Vastakkain ovat henkinen ja aineellinen, sielullinen ja lihallinen, kauneus ja rumuus, ikuinen ja katoavainen. Kaunis on kehittävää ja hyvä hyveellistä.

 

Runoilijoista tekee Railon mukaan erityisiä heidän haltioitumiskykynsä, joka pystyy vakuuttamaan myös vähemmän herkät tuonpuoleisen olemassaolosta. Kuitenkin tuo kyky ja sen kautta runous itsessään ilmentää jotain metafyysistä: “hengen kohoaminen ikikauneuden puoleen ei ole mikään teennäinen asenne, vaan se on ilmaus sielussa vaikuttavasta mystillisestä voimasta, uskosta kauneuteen eli siis uskonnosta.” Tuo uskonto voi johtaa Railon mukaan pois maallisesta, mikä, ymmärtääkseni, on juuri oikea suunta. Moraalinen ja eettinen ovat täydellisesti kiinni kauneudessa.

 

Kenties siihen oli raskaina sotavuosina syytäkin. Toisaalta maallisen kieltämisellä on aina vaikutusta maailman hyörinään. Ideaalimaailmansa suhteen Railo ei tietenkään poikkea niistä arvoista, joita hän muutenkin kannatti. Paremminkin ideaalinen maailma on uskovaisen arvostamien seikkojen täydellistymä, Railon tapauksessa puhtauden, kauneuden ja siveellisyyden.

 

Maallisemmin ja tarkoitushakuisemmin tämän puhtaan opin kovan ytimen ilmaisee kalajokelaissyntyinen esteetikko, taidefilosofian professori K.S.Laurila (1876-1947) kirjoituksessaan “Sisärintamaa lujittamaan!”: “Siinä ankarassa olemistaistelussa, jota kansamme on nyt käytävä, on ruumiillisen kunnon ja aseellisten varustusten ohella myösk kansan sisäinen ja siveellinen lujuus ja ryhti aivan ratkaiseva tekijä.” Sielullista mieskuntoa rapauttavat monetkin seikat, ennen muuta kirjallisuus, elokuva ja näytelmät, jotka kuvaavat “erityisesti viettielämän ilmiöitä” väärässä valossa. Laurila tarkoitti tällä teoksia, joissa aviorikokset ja eroottinen hurvittelu kuvataan luonnollisina osana elämää ja joissa aviollinen uskollisuus ja hyvätapaisuus pannaan huonoon huutoon.

 

Laurila oli Railon tapaan varsin vanhakantainen ajattelija. Jotain hänen suuntautumisestaan kertoo, että vuonna 1945 ilmestynyt kirjoituskokoelma Kirjalliselta taistelurintamalta (1945) sisältää kirjoituksen Hippolyte Tainen (1828-1893) Taiteen filosofiasta (Philosophie de l’art, 1882), joka on suomennettukin jo vuonna 1915 (suom. L.Onerva). Laurilasta on aiheellista väittää Tainea vastaan, koska Taine rakensi luonnontieteellistä, moraalisista kannanotoista vapaata estetiikkaa. Vaikka Laurila olisi epäilemättä löytänyt uudempiakin väittelykumppaneita kirjalliselle taistelurintamalleen, hän tahtoi rakentaa oman moraalisesti vahvan estetiikkansa nimenomaan Tainea vastaan.

 

Yhteistä Railon hienosyisesti ja humanistisen sivistyksen turvin ilmaiseman estetiikan kanssa on Laurilalla käsitys, jonka mukaan taide kasvattaa ihmistä tapojen ja moraalin suhteen. Moraalin rapautuminen johtuu huonosta kasvatuksesta, ja taiteen tärkeä funktio on kasvattaa ja vahvistaa moraalisia käsityksiä omalla oikeamielisyydellään. Sota-aikana, sanoo Laurila, huonohenkinen taide on “suoranainen rikos”.

 

Laurilan kirjoitus on vuonna 1943 pidetyn kirkolliskokouksen julkilausuma, joka vetoaa kirjailijoihin, joiden vastuun tulee olla vapautta suurempi, kustantajiin, joiden tulee suorittaa valikointia siveysperustein ja arvostelijoihin, jotka aivan liian harvoin ottavat kritiikeissä huomioon taiteen moraalisen laadun. Julistus aivan lupaakin, että ryhdistäytyminen sisäisellä rintamalla antaa voiton ulkoisella. Sisäisiä puolustuksia ei taidettu kuitenkaan saada kuntoon, jos historiaan on luottaminen.

 

Laurila arvelee J.V. Snellmanin taideteoriaa esittelevässä esseessään, että oikeamielisyys tulee taiteeseen luontojaan ja pinnistämättä, koska taide on motiiveiltaan puhdasta. Se ei siis intentionaalisesti esitä tavoiteltavia arvoja tai järkeviä mielipiteitä tai tavoitteellisesti edistä niitä. Taiteen puhdas motiivi silti punnitaan siveellisyyden tuomioistuimessa, sillä siveellisyyden vaatimus on ehdoton: “joko on koko inhimillinen toiminta kaikissa muodoissaan siveellisen arvostelun alaista tai ei mikään sen osakaan. – Kaikki tai ei mitään!” Taidettakaan ei koskaan voida tarkastella ilman moraalista näkemystä, muutoin putoaa koko elämältä pohja. Siveellisyys näyttää Laurilalle tarkoittaneen ennen kaikkea aikansa moraaliseen koodistoon, eritoten sukupuolisiveellisyyteen, sitoutumista. Jos Laurilan väitettä haluaisi kuunnella reilusti, oletan, että pitäisi ohittaa tuon ajan polttavat kysymykset, kuten avioliiton tola ja eroottiset kuvaukset kirjallisuudesta ja pyrkiä näkemään niitä asioita, jotka voisivat käydä meidän yhteiskuntamme siveysnormeista. Millaisestahan elämäntavasta väärämielinen kirjallisuus meitä nyt voisi pyrkiä harhauttamaan?

 

Molemmat kirjoittajat alleviivaavat taiteen autonomiaa. Railon mukaan runous nousee puhtaasti tositodellisuudesta ja siksi se  aina edistää kauneutta, joka siis pitää sisällään hyveellisyyden. Railo tarvitsi metafyysistä, universaalia kauneuden määritelmää jo mahduttaakseen omat tutkimuskohteensa samoihin kansiin. Vaikkapa rakkauden nousemista trubaruudilyriikassa haltioitumisen kohteeksi ei voi hänen mukaansa selittää ilman oletusta salaisuudesta, totuudesta, josta usko rakkauteen juontaa. Taiteen esteettinen painotus Railon tulkinnan mukaan kielii aina tuonpuoleisen läsnäolosta. Kuolemattomuuden puutarhan, paratiisin, kuva on Railolle keskeinen. Hän pitää sitä luonnollisena osana runoilijan sielua, jopa sikäli, että se kuin annettuna putkahtaa itsestään kirjallisuuteen, tarvitsematta edes perinnettä taaksensa.

 

Railon tyyli on sivistyneen kaunopuheista. Tässä näyte ritarirunoutta koskevasta luvusta, jossa Railo pohdiskelee syytä ahdistetun neidon tyyppikuvalle keskiaikaisessa lyriikassa:

“Istuessaan pyöreän pöydän eli Maan ympärillä “ritarit” näkivät, kuinka vihamielinen voima aina uudelleen valtasi sen, mikä taivaankannella oli kauneinta: miten talvi alensi auringon kaarta ja auringonkiekko joskus pimeni kokonaan, miten kuu muuttui säännöllisten väliaikojen kuluttua mustaksi. Oli kuin vihamielinen voima olisi ahdistanut niitä ja saanut ne valtaansa siihen asti, kunnes valon henki taas vapahti ne ja palautti entiseen kirkkauteensa. Tarkastaessaan noita ilmiöitä tuon ajan ihminen, muinainen kelttiläinen, tuskin voi olla henkilöllistämättä näkemiänsä tekijöitä: taivaankappaleiden kauneutta ja niiden ahdistajaa, edellistä kirkkauden siis lähinnä valkeuden olennon, nuoren naisen, jälkimmäistä pimeyden olennon, paholaisen hahmoon. Kulttuuri-ihmisen, jonka on vaikeata ymmärtää tällaista henkilöllistämisviettiä, on muistettava loitonneensa hyvin kauas tuollaisesta asteesta”.

Sitten Railo sulkee tulkintansa. Luontoa lukevalle on selvää, että paha parooni (paholainen) vangitsi nuoren neidon (valkeus) aika ajoin. Siis koko kuolemattomuuden puutarhan taistelu hahmottuu pimeyden ja valon, pahan ja hyvän, väliseksi.

 

Railon tutkielman kokonaisuuden kannalta ovat siis tärkeitä: 1) runoilijan erityisasema herkkänä ja haltioituvana välittäjänä, 2) universaali, myötäsyntyinen haave paratiisista ja 3) paratiisikäsite kytkeytyy väistämättä dualismiin, jossa hyvä ja paha käyvät taistelua.

 

Paratiisimyytin läsnäolo riittää kääntämään eroottisen ja lihallisen runoudenkin esoteeriseksi. Näin Railo ymmärtää esimerkiksi Sir Philip Sidneyn (1554-1586) Arcadian (The Countess of Pembroke’s Arcadia, 1590). Teos on varsin sekamuotoinen ja sisältää kaikenlaisia lemmenjuonelmia, mm. taisteluita ja raiskauskuvauksia, mutta viihdyttävän groteski ja liioiteltu tyyli ei ole lainkaan liikahduttanut Railoa sävyttämään sillä ideaalisen “kuolemattomuuden puutarhansa” ilmenemistapoja (hän vain tyytyy toteamaan runoilijan olleen eufuistinen). Kun luin Sidneyn Arcadiaa niiltä osin, joihin Railo viittaa, minun piti hetki miettiä olenko erehtynyt kirjasta. Railo ymmärtää kaikki paratiisi-aiheet samanlaisina, jokainen niistä ilmentää kaunopuheista, vakavamielistä ja ylevöitettyä unelmaa tuonpuoleisesta. Paetkoon haamulinnaansa ken voi, sanoi humanisti sotavuosina. Railo vetoaa hyvään pyrkimykseensä, hänen tavoitteessaan on herättää lukijan rinnassa runouden usko, joka kantaa näiden raskaiden aikojen yli.

 

Varjelkoon, kuitenkin, uskomasta väärään runouteen väärällä tavalla. Jotta runous olisi ylipäänsä kestävää, tulkinnan täytyy karaista se.

 

Kuten monet muutkin kirjallisen tradition ja kaanonin puoleen 1900-luvun suurten katastrofien aikana kääntyneet, kirjoitti Railokin kirjallisuushistorian. Hän on valinnut ja tulkinnut sen suuren linjan, jota pitää arvossa. Se on elimellisesti filosofis-teologinen, ei niinkään kirjallisuudesta tai historiasta kuin abstraktista mietesisällöstä rakennettu linja. Siveellisyysmies Laurila piti esteetikko Tainen virheenä pyrkimystä luonnontieteen kaltaiseen objektiivisuuteen, ja piti parempana käytäntönä ideologiaan ja oikeamielisyyteen pohjaavia valintoja. Näin hän ei tietenkään asiaa esittänyt, vaan se on välttämätön johtopäätös puheista, joissa moraalis-siveellinen selkäranka saa tukea perinteen koko corpusta. Railokin pystyy projisoimaan platonistisen kauneudenkaipuun ja siitä juontuvan etiikan käytännössä koko Lähi-idän ja Välimeren piirin kirjalliseen perinteeseen ja sen esiintymiseen aina romantiikkaan saakka. Hänen työnsä tuntuu konkretisoivan kirkolliskokouksen vuonna 1943 peräänkuuluttaman siveellisen kirjallisuuden tulkitsemisen avulla.

 

Jokainen yhdenmiehen kirjallisuushistoria on täynnä valintoja, linjaa, makua ja kriteeriä, ja omassa rajallisuudessaan ne ovat yleensä antoisaa luettavaa. Traditio, länsimaisuus ja suomalaisuus tulevat kirjallisuuspoliittisten linjausten aiheiksi aina toisinaan. Kun puhutaan perinteestä, on jo selvää, että jokin uhkaa tahrata sen, ja siksi kai traditio on usein luonteeltaan poissulkevaa, historia kieltää samalla kun se myöntää. Railo pyrki työntämään arvokkaan perinteen pilvilinnoihin, jossa se säästyisi siltä täydeltä kaaokselta, joka sotavuosina erityisen voimakkaasti vallitsi. Hänen tapansa tulkita rajaamaansa materiaalia on vahva. Siinä tulkinnan jälki näkyy niin voimakkaana, että se muuttaa Kuolemattomuuden puutarhan sisältämän runoudenkin jokseenkin samanlaiseksi hengeltään ja jopa pinnaltaan.

 

Kuolemattomuuden puutarhaan sisällytetty runous johtaa aina myyttiseen Arkadiaan, hengittämään eetteriin jumalten kanssa. Platoninen runouden hartaudenharjoitus on selväpiirteisten hahmojen, ideoiden ja kirkkauden näkemistä tässä varjojen luolassa, toiveikasta uskoa maailmaan luolan ulkopuolella ja halua ajatella, että juuri runous välittäisi tuota todellisuutta. Transsendentaalinen valo syö luolan. Nähneekö silloin paremmin, tai edes toisin.

 

Kuva Henry Siddons Mowbrayn (1858-1928) “Arcadia”.

 

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.