Runoviikko, perkele

Aleksis Salusjärvi | November 11th, 2012 - 03:07

Varsinais-Suomen runoviikko kattoi puolitoista sataa tapahtumaa, joista kasvoi kieleen sidotun maailman vapauttava kavalkadi. Vietin koko perjantaipäivän ja ‑yön runotapahtumissa. Vaikka runoilijat toisinaan vaativat taiteenlajinsa yhä suurempaa avautumista uusiin estetiikkoihin, on nähdyn perusteella sanottava, että missään alkutekijöissä touhu ei tosiaan ole.

 

Olen vuosia seurannut tiiviisti runouden kehityskulkuja Suomessa ja maailmalla, ja vaikka luulen tietäväni aiheesta yhtä ja toista, yllätyin jälleen runouden keinovaroista ja repertoaarista. On hokema, että runoudessa tapahtuu jotakin tärkeää ja ihmeellistä. On hokema, että poetiikat uudistuvat, kukkivat ja leviävät runouden kautta. On hokema, että runous sitoo itseensä vapaasti yhä useampia taidelajeja. Mutta kaikki nämä hokemat ovat totta.

 

Niin moni sukupolvi, kielialue, taidelaji, traditio ja maantieteellinen piste yhdistyy tämän hetken runoudessa – ja se on niin paroksysmaalista ja osallistavaa, että se alkaa näyttäytyä autonomisen alueen sijaan kokonaiselta eteen avautuvalta kielen rakentamalta maisemalta. Siinä ei ole hierarkioita eikä nokkimisjärjestystä. Kuppikuntaisuuskaan ei ole merkittävä ongelma: kaikki jotka osallistuvat, ovat sisäpiiriä (kuten Karri Kokko on sanonut). Tämän lisäksi poetiikan nahanluonti on jo niin sujuvaa, että kuka hyvänsä saa uudistaa koko lajin ilman modernistista miekkailua. Runous saattaa olla tämän vuosisadan taiteessa pisimmän valokeilan heittävä majakka, siitä huolimatta että yleisöä, resursseja, rahaa tai prestiisiä koko touhussa ei edelleenkään ole edes tapeltavaksi asti.

 

Teoria

 

Sain kunnian paneloida tämän vuoden Turun runoseminaarissa, jonka aiheena oli esittävä runous. Kolmen tunnin seminaarin alustuksen piti Tommi Parkko, joka määritteli esittävän runon historiaa. 1950-luku on Parkon mukaan yksi selvä vedenjakaja. Sitä ennen metristä runoutta tehtiin korvalle, mutta sen jälkeen typografiset seikat alkoivat yhä enemmän painottaa silmälle tehtyä runoutta.

 

Nykyään Parkko näkee tarinoivan ja koomisen runouden usein korostuvan esittävässä genressä vaikeatajuisen merkitykseltään tiheän runon kustannuksella. Samaten musiikkilajit, kuten rap ja jazz, ovat astuneet näkyväksi osaksi esittävää runoutta.

 

Jonimatti Joutsijärvi huomautti, että ääni on runouden vanhin tallennusväline. Runouden perusta on esiintymisessä. Kirjapainotaito on tässä mittakaavassa hyvin nuori keksintö. Esimerkiksi mitallisuuden alkuperäinen tehtävä on helpottaa muistia.

 

Lisäsin tähän alustukseen laajemman näkökulman muista taiteista, joita leimaa yhä selvemmin tapahtuman luonne. Kuvataiteessa performanssista ja installaatioista on tullut koko lajia määrittäviä estetiikkoja. Nykytanssissa on yhä useammin puhetta tai tekstiä (tiukan koreografian sijaan), ja nykyteatterin muodot ovat luopuneet psykologisen proosapuheteatterin konventioista. Esittävä runous osallistuu kaikkiin näihin muotoihin, ja eri taidelajien väliset määritelmät selventävät usein vain niiden viitekehyksiä. Tähän liittyen Teemu Manninen määritteli äänirunoutta suhteessa muihin taidelajeihin ja näki, että teoksen tekijällä on usein jokin syy liittää teoksensa johonkin tiettyyn taidelajiin – ja että kokijalle tämän tiedostaminen on yleensä hedelmällistä.

 

Harri Hertell näki esittävän runouden elävän tapahtumissa ikään kuin ympäristöään määrittävänä kokonaisuutena. Yksittäiset tekstit eivät välttämättä eristy muista, vaan ovat omaa elämää elävän tapahtuman osa. Tapani Kinnunen näki tilanteen runoilijan näkökulmastaan niin, että “kapakan kilinä on maailman ääni, johon runouden on vastattava”.

 

Parkko muisteli, että runoesitykset yleistyivät 90-luvun alussa. Ensimmäisiä runokeikkoja, joita hän näki, oli Mellerin ja Tabermannin yhteiskeikka, joissa molemmilla oli taustanaan kitarasäestys. Artolla sähkökitara ja Tommilla flamenco-kitara. Kinnunen kertoi alkuajoistaan runoesiintyjänä, että tuttavat kummastelivat esityksiä vuonna 1994 kuullessaan niistä. Heille lukeminen oli niin itsestään selvää, että runoesityksen tarvetta ei käsitetty.

 

Sittemmin runotapahtumista on tullut yhä yleisempiä, ja alan nykyinen moguli Harri Hertell kertoi järjestäneensä neljän vuoden aikana noin 200 tapahtumaa. Kaikki panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että esiintyvä runous on joitakin vuosia sitten ikään kuin löydetty uudelleen. Parkko muisteli, että 90-luvun lopulla syntyi esityskulttuuri, joka alkoi murtaa runoilijoiden välistä nurkkakuntaisuutta. Esimerkiksi Turussa elinvoimaiset runotapahtumat synnyttivät kulttuurin, joka ei enää ollut riippuvainen Helsingin hyväksynnästä. Alettiin elää vaihetta, jolloin ulkopuoliset määritelmät alkoivat muuttua yhdentekeviksi.

 

Myös kritiikkiä saatiin, Joutsijärvi pohti nykyisen esityskulttuurin olevan muodoltaan liian suppea. Lyhyt esitysaika ei salli kovin suurta liikkumatilaa. Hänen mielestään runon pitäisi voida olla tapahtuma – sen sijaan että se olisi osa tapahtumaa, kuten nykyään usein on. Manninen piti runoutta liian itsenäisenä ja toivoi sen avautuvan yhä laajemmin muihin taiteisiin.

 

Seminaarin lopuksi käsiteltiin näkyvimpiä esittävän runouden nykymuotoja, joita ovat spoken word, rap ja poetry slam. Nämä kaikki alueet ovat Hertellin kotikenttää, ja hän kertoi että slamin SM:n voittanut Juho Kuusi on hyvä esimerkki luonnollisen ilmaisutapansa löytäneestä spoken word -runoilijasta. Hän yritti sopeutua rap-skeneen, mutta vasta spoken wordin myötä löytyi muoto, jossa hän pääsi loistamaan.

 

Kritiikin ja journalismin puute vaivaa esittävää runoutta. Vakiintuneita muotoja ei ole, ja esityksien tason vaihtelu ja niiden luonne tekee kritikoinnin standardien hahmottamisesta vaikeaa. Tuomo Karhu kertoi, että käytännössä ongelma on samankaltainen kuin vaikkapa amatööriteatterin arvostelussa. Kritiikin tärkein tehtävä on kultivoida lajia ja noteerata se vakavasti osaksi muuta kulttuuria, missä minkäänlainen alentuminen ei voi tulla kyseeseen. Toisaalta itsensä voittavan ensi kertaa esiintyvän taiteilijan teilaaminenkin pelkästään vahingoittaa. Keinoja kohdata tämä ongelma on monia, kuten tapahtuman yleisluonteen korostaminen, amatöörien noteeraamatta jättäminen, tilaisuuden luonteen huomioon ottaminen ja korostaminen. Yhtä kaikki juuri esiintyvän runouden kaltainen elinvoimainen ja kulttuuriin näkyvästi vaikuttava taidemuoto on alue, jossa myös kritiikki voi tekstilajina nostaa omaa merkitystään huomattavasti.

 

Käytäntö

 

Vanha ruotsinlaiva Bore oli runoviikkojen kansainvälisen runoklubin näyttämönä. Mahtavana teräslevyistä hitsattuna valtamerihöyryjen aikaa huokuvana järkäleenä se kelluu Aura-joen suistossa kaukana keskustasta. Nimen konnotaatiot ja eilispäivän merenkulun romantiikka ovat ehdottomasti runollisin miljöö, jossa olen runoja kuullut. Ohjelmaa oli lopulta reilut neljä tuntia, ja voi sanoa, että mistään ei jääty paitsi.

 

Robert Meriruoho

Esa Hirvosen isännöimä ilta alkoi Robert Meriruohon lukemilla tanskalaisrunoilija Dan Turèllin käännöksillä. Tanskalaisessa beat-maailmassa narkkari ja porvarillinen kahvilamaailma törmäävät, eikä moraalisilta äänenpainoilta säästytä. “Etkä pysty mitenkään kuvittelemaan kuinka vaikeaa on olla narkomaani”, patronisoiva Turèll meitä opasti Meriruohon äänellä kuin alakoululaisille esiintyvä luokanopettaja, joka paljastaa elämän karmeuksia. “Hän on laskusuhdanteessa.” Presiöösi porvarimaailma kohtaa rappiolle ajautuneen ihmisen, eikä jälki ole uskottavaa.

 

Toinen runo, Isä on kuollut, jatkaa samankaltaista päiväkirjaproosamaista kieltä, josta puuttuu säe. Runon minä kuvaa itseään oman menetyksensä kautta, ja koko todellisuus kuvastuu hänelle itsekeskeisen surun kautta. Runokeinoista toisto on Turèllin maneeri. Runoissa toistuu aihevetoisuus, jossa listamainen kieli on tautologista. Runon minä saa tulla esiin ikään kuin vimmaisen tai intensiivisen puhunnan keskeltä. Meriruohon luennasta puuttui nyanssit, mikä teki runoista saarnamaisia.

 

Harri Hertell

Harri Hertell liikkui dub-runouden suuntaan tausta-beateillaan, jossa oli käytetty sampleja erittäin tyylikkäästi. Hänen runoudelleen ominainen listamaisuus toimi tässä ympäristössä hyvin, samoin kuin helsinkiläinen kaupunkirunous, jossa runokuvasto rakentaa turistiopasmaisen romanttisen urbaanin miljöön. “Tahdoton suolakurkkupurkki kerää tomua parvekkeella”. Hertellin luenta eli hienosti äänimailman seassa, ja kokonaisuudesta kasvoi vaikuttava. Runojen maailmasta tuli kotoinen, ja loistavien taustojen takia mukana oli harvinaislaatuisesti jopa keveyttä ja iloa. Subjekti alkaa kadota maailmaansa. Helmi kokonaisuudessa oli Vesku Loirin 80-luvun levyltä sämplätty funk-soundi, joka kuulosti kuin Hertelliä varten sävelletyltä.

 

Hertellin luennassa on vielä suorituskeskeistä monotonisuutta, mikä rakentaa säkeen ja sanojan välille etäisyyttä. Vasemmistolainen, jopa tunnustuksellinen maailmankuva perustuu havaintoihin Erkkojen pääkirjoituksista, ydinohjuksista ja Power Point -esityksistä, joista kasvaa kieroutuneen tunnistettava nykymaailma. Samalla kun äänimaailmasta rakentuu konnotaatiopooli milloin Amiga-beatilta kuulostavista kohdista, milloin ysäridiskon Casio-syntikalta, alkaa äänimaailmasta kummuta runon maisema, joka kestää huonojakin havaintoja. Romantiikka tuntuu Hertellin heikolta jäältä, mutta heti kun katse osuu kadulle ja ihmisiin, se täsmentyy, kuten ilta, kun “ollaan täällä, istutaan kuin viimeiset intiaanit Turussa” ja baarissa nainen, joka “Ei ole niin tarkka rakkaudessa”.

 

Eeva Park

Virolainen Eeva Park oli illan ainoa naisesiintyjä, ja hän kiteytti esiintyvän runouden syvimmän olemuksen: samoin kuin näytteleminen se on karismalaji. Mikään runo ei pelastu, jos lukijan karisma ei riitä sen lausumiseen. Jos sen sijaan sekä teksti että karisma purevat, esitys on ikimuistoinen. Park oli huikea.

 

Hänen luentansa taustalla soitti kitaraa loistava muusikko Aapo Ilves erittäin tyylikkäällä funkmaisella soundilla. Yleensä kitara ja kirjallisuusesitys ovat kaluttu ja jotenkin ilmeinen ja siksi ummehtunut muoto (kuten valokuvan ja runon yhdistäminen), mutta se myös mahdollistaa tehokkaan ja intensiivisen äänimaailman laveeraavan sijaan, ja tässä Ilves oli kuin kala vedessä.

 

Park luki tasoltaan vaihtelevia runoja, joista Meia isa ole taivas, oli vaikuttavimpia tekstejä, joita olen kuullut. Se rakentui Isä meidän -rukouksen sanoille, ja Ilveksen komppikitara nuiji sen jonnekin selkärangan sakraalille alueelle, minkä takia runoa oli vaikeaa kuunnella itkemättä. Joku mies yleisössä alkoi soittaa komppia suullaan kuin munniharppua, niin että runo soi ympäri laivan salonkia.

 

“Sinun puolue ei tullut. Sinun leipäpalaa ei tullut.” … “Sinä jäit meille velkaa niin kuin mekin jäimme velkaa sinulle.” … “Ja kun joku meistä pelastui kaikesta pahasta.” … “niin sinun nimeä me emme pyhitä”.

 

Sanat eivät ole symboleita. Sanat eivät ole abstraktioita. Sanat eivät ole tekoja. Sanat ovat maailma, ja Park osaa lukea ne niin, että maailma syntyy hänen äänessään.

 

Juha Kulmala

Juha Kulmalan esitys teoksestaan Emme ole dodo oli järisyttävä sekin. Runot olivat kieleltään pistävän täsmällisiä ja vaivattoman oloisia. Kuin Kulmala näkisi maailman läpi itse totuuden. Anthony Flint ja Masi Hukari rakensivat syntikalla ja sähkökitaralla ihmeellisen kaikuvan spagettiwesternmäisen äänitaustan, jossa Kulmalan sanat olivat kuin kohtalo kertomassa, miten vääjäämätön tapahtui. “Ikkunaluukkujen takana kasvavia naisia … heidät kaikki voisi ostaa. Tämä kaikki on jo ostettu.”

 

Runossa kaduilla tulee vastaan hilpeiden koirien pantomiimi, putiikkeja, mellakkapoliisikoplia kaasunaamareissa, tiesulkuja, lintuja jotka eivät enää laskeudu. Kulmalan säkeet ovat täsmällisyydessään ihmeellisiä. Ne ovat havaintoja, joissa maailma on yksinkertainen ja paljaana, “illalla pimeys välkkyy jälkiruokaviinissä” tai “kevät etenee kuin Hitler kohti itää, piittaamattomana.”

 

Kulmalan kieli on ihanan lakonista ja täsmällistä. Kaikella hänen sanomallaan sekä on ja ei ole merkitystä. Lakoninen katse käsittää syvyyden, mikään ei ole latteaa. Monologeina runot ovat täydellisiä, tulee tunne että Kulmala kirjoittaa näkyväksi sen kielellisen maailman, jonka modernismi väitti paljastaneensa.

 

Mielleyhtymät ovat koruttomia ja sanat tuhlaamattoman pakollisia. Runojen analyyttinen ote on musertava, se puukottaa kaiken flegmaattisuuden kuoliaaksi, flegmaattiseksi.

 

Parkin ja Kulmalan esityksissä säkeet alkoivat elää tilassa. Niitä ei säestetty soittimilla, runot eivät hakeneet musiikista itseensä lisäominaisuuksia – ne vain asettuivat luonnolliseen tilaansa.

 

Andy Wiloughby

Nämä kaksi esitystä määrittivät runoiltaa. Karisma näkyi muissakin esityksissä, ja harmillisesti sen tilapäinen puute etenkin Andy Wiloughbystä, joka oli paitsi liian tietoinen teatterikeinoista myös harmittavasti sen verran huikassa, että sen huomasi. Teatraalisiin keinoihin ja roolipuheeseen nojaava teksti ei kestä mitään haparointia. Intensiteettiä ei voi kasvattaa vain huutamalla.

 

Kajo ja S-molli

Karisman merkitys esiintyvässä runoudessa hehkui myös freestyle rapin SM-voittaja Kajosta, joka esiintyi kaverinsa S-mollin kanssa. Keikan tekniset ongelmat tervasivat tehokkaasti puitteet, mutta Kajon suvereeni esiintyminen ja freestylen hetkessä elävä todellisuus olivat vangitsevia. Koska yleisö oli tässä vaiheessa jo kaikennähnyttä, hän räppäsi viimeisen biisin tuolilla seisten. Teki vaikutuksen, myönnetään.

 

Dizzylez

Ranskalainen jazz- ja slam-artisti Dizzylez esitti keinovalikoimiltaan monipuolisimman setin, mitä olen pitkiin aikoihin, jos koskaan, nähnyt. Dizzylez käyttää loopperia, jolla hän luo äänimaisemia (kuten meren kohinan) tai jazz-rytmin. Hänen esityksessään yhdistyivät slam, rap, puhe ja runous, taidokkaaksi ja suvereeniksi kokonaisuudeksi. Dizzyleziä voisi kuvata verbalistiksi, joka käyttää sähköistä äänentoistoa yhden miehen orkesterina. Tässäkin esityksessä karisma nousi esiin, tosin negatiivisesti, sillä setti oli liian puristettu. Äänimassakokonaisuudesta tulee helposti ulkokohtaista, kun sanat eivät palaudu ja yksilöidy puhujaansa, vaan sulautuvat esityksen estetiikkaan, kuten musikaalisuuteen. Esityksestä tulee tällöin helposti viihdettä.

 

…Tämä teksti on pituudeltaan ylittänyt jo kipurajan, ja kirjoittamiseen varaamani aika loppui. Loput neljä esiintyjää, Tapani Kinnunen (hevityylillä, sukkahousut päässä, etukonenossa Turku-skenen old schoolia), J. Riskit (räppiä massiivisella ja fätillä klubibiitillä, ja tekstiin antautuvaa esiintymistä), Bob Beagrie (elokuvallista monologia ja kuvavetoista tönkkösuolattua anglo-maaseuturunoutta + kurkkulaulua ja kuunnelmallista äänimaisemarunoutta) ja Esa Hirvosen finaali (karnevalistista beat-tyylistä intohimoa) jäävät siksi vain tällaiseksi namedrop-listaksi.

 

Tapani Kinnunen

 

J. Riskit

 

 

Bob Beagrie

 

 

 

Esa Hirvonen

 

 

 

 

 

13 kommenttia

  1. mervi kantokorpi says:

    Suurkiitos (jälleen kerran) valaisevasta katsauksesta.

  2. Isänpäivän aamua kaikille!

    Perjantai-illan runoklubista on raportti myös aamun Turun Sanomissa (11.11.12)otsikolla RUNOLAIVA PURJEHTI KANSAINVÄLISILLÄ VESILLÄ (Kulttuuri / Runoesitykset) kirjoittajana Jaakko Mikkola,

    “Esittävän runon seminaarista” taasen oli juttu samaisessa lehdessä lauantaina (10.11.12) otsikolla PÄRSKEITÄ UIMA-ALTAASTA (Kulttuuri) kirjoittajana Tuomo Karhu.

    Runoviikon ohjelmaa kokonaisuudessaan voi ihmetellä vielä jälkikäteenkin:

    http://www.vsrunoviikko.net/2012/#&panel1-1

    Itse en kuulu Runoviikko Varsinais-Suomessa -tapahtuman järjestäjiin, seuraan vain sivusta tätä koko maakuntaan levittäytyvää sanan ilotulitusta!

    Sen sijaan olen tekemässä sopimusta paholaisen kanssa: käynnistelen pikku hiljaa omaa kirjallisuusblogia, olen siinä vielä aika tumpelo, mutta aika on mun puolella.

    http://ginnunen.blogit.fi/

    Turun Sanomien kumpaankaan juttuun (seminaari, kansainvälinen runoklubi) ei valitettavasti ainakaan vielä ole linkkiä,

    rennoin fiiliksin Turusta,

    Tapani

  3. Sami Liuhto says:

    Oli muuten hyvä keskustelutilaisuus päivällä, siitä kiitos. Myös kirjanjulkistamisessa Kirjakahvilassa (Tuli&Savun Tekstitaide) tuli esiin paljon mielenkiintoista, kuten myös thairavintolassa näiden tilaisuuksien välissä. Nyt lähden tutustumaan Kinkyn blogiin.

    Ai niin, eikö tuo Jaakko Mikkola… eräs J. Yli-Juonikas on ent. Mikkola? Häh?

  4. ripsa says:

    Tulin juuri Hesasta, enkä viikon aikana tullut törmänneeksi runouteen kuin majapaikkani kissa-emännän kirjahyllyissä. Olin liikkeellä vähän joka puolella.

    Muistaakseni runojen messuamista on kaikkiaan harrastettu Turussa kauemmin kuin Hesassa. Ainakin sen käsityksen sain kun megakiertue käväisi Vaasassa. Silloin Turku ja Helsinki taistelivat runouden ykkös-sijasta Suomessa, siis ainakin sanoivat taistelevansa.

    Kannatan ehdottomasti! En taistelua vaan runouden esittämistä vähän isommalle porukalle!

  5. Aleksis Salusjärvi says:

    Mervi, kiitos, hauskaa että luet näitä.

    Tapani, tervetuloa blogimaailmaan. Ei muuta ku kuivaa ruutia. Tuo TS:n juttu runoillasta oli herkullisen eri näkökulmasta kirjoitettu kuin runojutut yleensä. Peukut Tuomo Karhulle siitä että lähestymistapoihin tehdään hajontaa. Se on ihan ehdottomasti tervetullutta.

    Sami, ne yölliset keskustelut jäi väliin, kun hyppäsin Heslingin bussiin heti keikan jälkeen. Yhtä kaikki oli hauska nähdä sut livenä, oot paljon komeempi kuin blogisi kuvassa.

    Ripsa, mä olen huomannut että esiintyvän runouden paras mittakaava on suurin piirtein sama kuin jazzissa, ne toimii parhaiten klubeilla isojen lavojen sijaan. Runoviikkojen herkullisuus on sama kuin Helsingin poetiikkakongerenssin tapahtumapaljouden, jossa useiden päivien runofokus alkaa muodostaa omaa todellisuuttaan. Tosin nyt osallistumiseni tämänä vuoden Turkuun jäi tässä suhteessa hutaisuksi.

  6. Anneli Niinimäki says:

    Hieno analyysi hienosta tapahtumasta! Historiassa menisin taaksepäin 50-luvulle asti, jolloin kirjallisuusmatineat vetivät väkeä. Onneksi Lauri Viidan jylisevä ääni taltioitiin, kun hän esitti puhekielen mukaan riimitettyjä runojaan. Ja kuinka monen muun mestarin runot lähtevät äänestä?

  7. Seminaarissa TS:n kulttuuripomo Tuomo Karhu tosiaan puhui näistä esittävien tilaisuuksien pienistä luokitteluongelmista.

    Lauantain päätösklubista on aamun (12.11.) TS:n nettiversiossa juttu “näyttämötaiteen” puolella:

    http://www.ts.fi/kulttuuri/nayttamotaide/413494/Alkuvoimaa+runoviikon+paatosklubilla

    Tämä on yksi ihan luoteva lähestymistapa päivälehdessä runoiltaan,

    Aleksiksen kanssa samaa mieltä: runoillat ovat parhaimmillaan klubeissa!

    Tapani

  8. Aleksis Salusjärvi says:

    Helsinki ottaa oopperan loppuviikoksi haltuun tästä päivästä eteenpäin, Cafe Mascot klo 19->

    http://hkipoetryconnection.blogspot.fi/2012/11/word-lavarunousfestivaali-valtaa-cafe.html

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Analyysi & yhtenveto täällä:

      http://www.kritiikinuutiset.fi/word-up/

      Pikkuvinkkinä muulle medialle: nyt pääsee vielä skeneen niin, että esiintyvän ja painetun runouden “perinteiset” kosketuskohdat ovat näkyvillä. Kv-esiintyjien meiningit ja esim. Ruotsin hyvin elinvoimainen spoken word ovat sekoittumassa meikäläiseen.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.