Ruusunen, Vettenterä, Vuorinen ja muu aikamme ykköskirjallisuus

Aleksis Salusjärvi | July 27th, 2012 - 19:46


 

Eräs ensimmäisistä mitä helvettiä -maalauksista, Henri Matisse, La Moulade, 1905.

 

“Mitä tahansa asiaa voi tarkastella kokonaistaideteoksena.” Väite on totta, mutta puutteellinen. Tarkemmin ilmaistuna se kuuluu: mitä tahansa asiaa tulee tarkastella taideteoksena. (kokonais-etuliite on tarpeeton, sillä taideteos sinänsä on vuotava käsite)

 

Estetiikan oppiaineen rakastettavin piirre on siinä, että tuhansien vuosien ajan sen keskeiseksi tutkimuskysymykseksi on muodostunut: mitä on estetiikka. Mitä se kattaa, mitä se tarkoittaa, mikä siihen liittyy ja mikä ei sitä ole. On siis olemassa ikiaikainen oppiaine, jonka keskeinen kysymys käsittelee sitä, mistä siinä voisi olla kyse.

 

Tämä on taiteen merkittävimpiä voimavaroja. Sen ääreltä löytää itsensä aina uudessa vinkkelissä ja valossa, uudenlaisen kokemusmaailman keskellä, todellisuuksien nyrjähdyksistä ja affektipurkauksista.

 

Modernismin totaalinen vallankumous on muuttanut estetiikan ja taiteen avantgardepainotteiseksi. Kun taiteen hierarkioista ja säännöistä ja arvottamisperusteista päästiin, tuli taiteen yhdeksi peruskokemukseksi kysymys: mitä helvettiä. Yksi ensimmäisistä mitä helvettiä -taiteen tapauksista oli Pariisin 1908 maailmannäyttely, jossa Ranskan paviljonkia hallitsi Henri Matisse suttuisilla töherryksillään. Häntä haukuttiin fauvistiksi ja Le Figaro -lehti otti tehtäväkseen julistaa dystopian alkaneen. Suomalaistaiteeseen tämä tapaus osuu kipeästi siten, että kun Edelfelt oli taiturimaisella naturalismillaan valloittanut meille maailman, hänen jalanjälkiään kulkeneet kuten Alvar Cawén jäivät orvoiksi.

 

Tällä modernismin voittoisalla kehityskululla on ollut riippansa. Koska kuluneet sata vuotta ovat olleet niin vahvasti modernismievankeliumia, siitä on tullut retorinen lyömäase. Mitä tahansa taidekiistaa voi kääntää kotiinpäin vetoamalla vastapuolen ahdasmielisyyteen: vastustat modernismia, eli olet luutuneen mielikuvitukseton ja yksinomaan väärässä. Modernismi käsitteenä on paradoksaalisesti kääntynyt tarkoittamaan ortodoksiaa. Jos on olemassa postmodernismin alkupiste, ajoittaisin sen tähän käännöskohtaan. Olemme niin tietoisia ja paatuneita, että estetiikasta on tullut juhlallisuuksien sijaan kaurapuuroa. Jos ennen yksi esteetikko pikkurilli pystyssä väsytti kaikki kuulijansa hienostelullaan, osataan nykyisin hänen sanojensa lisäksi heti tarkastella hänen tarkoitusperiään.

 

Ja silti, kaikesta tästä kaulimisesta huolimatta, modernismin perustavat lähtökohdat, kuten abstraktius ja käsitteellisyys tai materiaalituntemus ja rakenteiden ulkopuolelle asettuminen, ovat yhä tuntemattomia ilmiöitä massoille. Modernismin myötä taide astui marginaaliin ja sen ohuimpien säikeiden, kuten runouden tai maalaustaiteen, odotetaan monin paikoin lopullisesti hiipuvan.

 

Elämme sekamelskan herkullisessa keskiössä. Taidetta voi löytyä mistä tahansa. Julkiset performanssit päätyvät usein siihen, että joku yleisöstä tulkitsee esityksen sijaan kyseessä olevan sairaskohtaus ja soittaa ambulanssin paikalle. Katutaiteessa nasahtaa helposti sakkolappu töhertelystä ja kirjallisuudessa plagiointi- tai petossyyte. Taiteessa kuljetaan monesti moraalin ja lain välimaastossa, mikä tuottaa yhtä lailla onnistuneita teoksia (Pussy riot) kuin epäonnistuneita (Aliza Shvartsin sarja-aborttiperformanssi).

 

Kaiken tämän oidipaalisen rajanrikkomisen keskellä taiteen valta on yhä ikiaikaisilla p/matriarkaalisilla instituutioilla.  Joskus se on paradoksaalista, kuten silloin kun Kuvataideakatemia yrittää pelata kaksilla korteilla anti-instituutiona, joka luo estetiikkaa koskevia linjauksia ainoana siihen kykenevänä taidekouluna Suomessa.

 

Kirjailijaliitto ja taidemaalariliitto taas ovat profiloituneet esteettisten kysymysten sijaan ay-liikkeen kaltaisina jäsenistön leivänkannikkaeturyhminä, joka on heijastunut estetiikkaan lähinnä taloudellisista vinkkeleistä (Kata Kärkkäisen ja Juha Vuorisen jäsenyyskuviot ja teosten taso ja myynti). Näistä kantimista kaiken uuden, kuten tarvepainatuskirjallisuuden tai runouden ilmenemismuotojen arvottaminen ei niinkään ole ollut ruohonjuurta tukevaa kuin sitä polkevaa. Rahapuhe kun aina pönkittää olemassa olevia rakenteita. Taiteen akatemioista lähtien tämä on ollut peruskuvio: diversiteetin vastustus perustuu siihen, että hegemonia ei ole kiinnostunut uudistumaan vaan vakiintumaan. Hovirunoilija haluaa olla myös kansanrunoilija, ja siksi oluttuvat on siivottava bardeista.

 

Näiden mekanismien toiminta on johdonmukaista suhteessa eri kulttuuri-instanssien julkilausuttuihin päämääriin. Ne eroavat muusta politiikasta käytännössä vain niin, että kyse on leikistä. Jos kirjailijat menevät lakkoon, yhteiskunta ei huomaa sitä mitenkään, eikä kustantamoilla ole mitään ongelmia löytää rikkureita.

 

Näkyvämpi vaikutus lienee sen sijaan taiteen kantilaisessa neromyytissä, jolle myös modernismi on täydellisen ehdollistunut. Nuori poikkeusyksilö, Dean, Joplin, Mukka ja mitä näitä oli, nostaa päänsä massasta ja tarjoilee omaa suvereenia paremmuuttaan teoksissaan meille tolloille. Neromarttyyrit, ylöspäinkatsottavat patsaan asennossa poseeraavat taiteilijat, ovat löytyneet etenkin kirjallisuudesta, eikä nykykirjailijoillakaan ole vaikeuksia sen suhteen, että he edustavat paremmuutta.

 

Se, että tähän kerhoon ehdottaa Minttu Vettenterän kaltaista huomiohakuista omakustannerustaajaa, on suora provokaatio sekä insituutiota että neromyyttiä kohtaan. Jo se, että Ylen Akuutti-ohjelmassa Vettenterän titteli oli “kirjailija” kävi monille vitsistä.

 

Taiteeseen juuttunut ja kivettynyt luutuma on, että teos on attribuoitava tekijälleen ja että hyvä teos tarkoittaa hyvää tekijää eli neroa. Banksyn nerokas dokumentti Exit Through The Gift Shop kaikessa ironiassaan välittää meille viestin, että Mr Brainwash, siitä huolimatta että synnytti 2000-luvun spektaakkelimaisimman debyyttinäyttelyn, on street-hengeltään pelkkä plagiaatti ja siksi huono taiteilija, mikä jäljestäpäin tekee tuosta näyttelystäkin huonon.

 

Vettenterän suhteen taas hänen toilailunsa hahmottaminen proosateokseksi tarkoittaa automaattisesti sitä, että se on ollut myös hänen laskelmoitu tarkoituksensa. Niin ei luultavasti ole ollut, eikä sillä ole mitään väliä. (Teemu Mäki on keskittynyt selittämään kissantappoaan loppuelämäkseen, aivan kuin hän videota jälkipuberteetti-ikäisenä kuvatessaan olisi käsittänyt omista touhuistaan hevon persettä.) Kyse on ennemmin siitä, miksi hänen sepustuksensa mielletään vastaanotossa. Viime kädessä tämä kysymys koskee moraalia, sillä on ilmiselvää että itsemurhan tehneiden lasten sieluja kauppaamalla ja romantisoimalla (kaikessa kömpelyydessäänkin) on järkyttävät ja arveluttavat piirteensä. Tätä vielä korostaa se, että kuolleen lapsen keksitty isä keskittyy ylistämään Vettenterää. Surunsa keskellä hän pukee enkelinsiivet kolmekymppisen riihimäkeläisnaisen selkään tämän omalla kynällä, eikö koko tämä kuvio ole irvokkuudessaan herkullinen!

 

Kysymys siitä, voiko Enkeli-Elisan hahmottaa proosateokseksi ei siis ole vielä kirjailijaa saati teosta arvottava itsessään. Vettenterä saattaa olla juntti ja höhlä, ja mitä tulee tekaistuihin kuolintodistuksiin, viitteitä tällaiseen tulkintaan on olemassa. Enkeli-Elisan kirjallisuudellinen mielenkiinto keskittyykin siihen, että se tuo proosan alueelle mahdollisuuden uudenlaiseen kirjoittavaan minään. Inspiroivaa on esimerkiksi se, että tästä teelmästä on mahdollista löytää mielekkäitä sisältöjä, jotka eivät mairittele Vettenterää, mutta ristikirjoittavat silti harvinaisen voimakasta todellisuutta hänen fiktionsa ympärille. Tämäkin kehittely tuntuu tarkoitushakuisen teoretisoivalta. Siksi täytyy painottaa, että kyse ei ole instituutioista, vaan ihmisyydestä.

 

Moraalia koskevat käsityksemme ja tuomiomme eivät voi perustua mihinkään muuhun kuin kykyymme ymmärtää (ja kyllä, tämä on yksi kirjallisuuden sydänmaita). Santeri Nemo tulee kuvanneeksi tämän mekanismin harvinaisen selkeästi Batman-elokuvien kautta:

 

“Jokeri on ennen kaikkea arvaamaton, joku jota ei voida ymmärtää, vaikka kaikkien onneksi loppumetreillä hänelle keksitäänkin antaa hullun koiran arvonimi (viittauksia koiriin on tietysti tehty elokuvassa jo alussa), mikä luo mahdollisuuden sivuuttaa ja syrjäyttää hänet; nyt Jokeri on ymmärretty. Kysymys ymmärtämisestä on siinä mielessä arvokas, että se liittyy niin monella tavalla tuomion langettamiseen, juridistiseen tulkintaan ja oikeudentajuun.”

 

Nimimerkki PR kuvaa edellisessä keskustelussa tilannetta, jossa poliisit pohtivat Enkeli-Elisan fiktion merkityksiä. Tuo skenaario on kaurismäkeläisessä lystikkyydessään osuva, sillä oikeudentajuumme ja laintulkintaan vaikuttavat olennaisesti motiivien ja taustojen käsittäminen. Vettenterä on tienannut valheellaan häkellyttävän pienen summan, mutta teko on ollut törkeä, sillä hän on kaupannut niiden ihmisten todellista kärsimystä, joiden elämään Elisan kohtalossa on vertailukelpoinen kytkös.

 

Kimmo Kallio esittää tässä suhteessa hyvin tarkkoja havaintoja ja kysymyksiä: “Miksi Aleksis, jos kerran vallankumousta haluaa vaalia, asettuu nyt heikkouden puolelle moralismillaan? (Ja mitä Turkkakin siihen sanoisi) Miksi jonkun individuaalin henkisellä cul de sacilla onkin yhtäkkiä jotain merkitystä?”

 

Kyse on perspektiivistä. Niin Vettenterälle kuin meille muillekin tekisi hyvää ymmärtää mistä tässä fiktiossa on kysymys. Ihminen, joka kerää pelkkää sylkeä päälleen ei välttämättä käsitä tuomionsa kaikkia merkityksiä ja mahdollisuuksia. Mikä tärkeämpää, tällaisessa tilanteessa on mahdollista ja jopa todennäköistä, että oman perseen pelastamisen kustannuksella aiheuttaa jo kertaalleen myydyille taustajoukoissa seisoville vahinkoa. Tai tekee itselleen jotain typerää (en oikein osaa kuvitella miltä 40000 petetyn ihmisen viha tuntuu, mutta tuskin siitä selviäisin kovin hyvin).

 

Heittäytyminen Elisan maailmaan ja sen todeksi eläminen ei vielä vahingoita ketään, mutta jossain vaiheessa tämä tarina alkoi elää Vettenterän kynästä huolimatta ja siis muodostui proosaksi jossakin hedelmällisessä merkityksessä. Vettenterä on näihin päiviin asti yrittänyt pitkittää kusetusta, ja hänelle tekisi hyvää jos joku sanoisi että game is over Elisan suhteen. Mäki tappoi yhden kissan ja selittää yhä että se on todiste hänen neroudestaan. Vettenterän skandaali oli, että kukaan ei kuollutkaan, ja ehkä sen avulla voidaan selittää että hän ei olekaan nero. Ehkä Mäen ja Vettenterän tiet yhtyvät tässä.

 

Minttu Vettenterä saattaa olla 2010-luvun merkittävin neromyyttiä riisuva kirjailija.

 

 

Viimeisin mitä helvettiä -kirja tunnetaan lukematta paskana ympäri Suomen. Sen kirjoittaja esiintyy teoksen kaikkina hahmoina niin myyntiartikkelissa kuin sen lisäosina toimivissa blogeissa, keskustelupalstoilla, facebookissa, haastatteluissa ja niin edelleen.

 

 

 

 

 

 

 

 

13 kommenttia

  1. liisu says:

    Mistähän johtuu, että virkistyn (tai suorastaan hulluunnun) kuullessani reipasta, välillä raivokastakin sanan käyttöä.

    Ei, ei se johdu siitä, että se on kirjoitettu jostakin minulle läheisestä aiheesta. Ei siitäkään, että olisin samaa mieltä tai eri mieltä. Ehkä se johtuu pelkästään kateudesta. Siitä, että jollakin ihmisellä on sanankäyttötaito ja -valmius ja että hän uskaltaa sitä käyttää!

    Mitä tuohon Matissen maisemamaalaukseen (akvarelli?) tulee, on se minusta melko säyseä ja kiltti. Hurjempaa expressionimia kaipaan. Saksalaiset osaavat (esim. Georg Baselitz, jonka rosoiset ihmiset sätkivät yleensä jalat ylöspäin, herättävät unissaankin kävelevän ihmettelemään elämän todellista laatua).

    Mitä on taide? Mitä on elämä? Mikä on taiteen tehtävä elämässä? Onko taiteesta hyötyä, vai onko sillä vain esteettinen merkitys? Vai onko sen tarkoitus herättää havaitsemaan todellisuutta ja siihen kyetessään saada kyky tehdä parannuksia itsessään ja toisissa, rohkeimmillaan koko maailmassa?

    Se, että ihminen nauttii hyvästä taiteesta, oli se sitten maalaustaidetta, kirjallisuutta tai musiikkia tai muuta mitä tahansa, jota taiteeksi voi kutsua, panee epäilemään, että kysymyksessä on joku ihmisen yläpuolella oleva voima, josta jotkut saavat otteen, ja pystyvät sitä välittämään toisille, jotka eivät sitä sitä muuten saavuta, vaikka itkisivät ja potkisivat.

    Mutta täytyykö taiteen olla aina hyvää, ennen kuin sillä on jotain merkitystä? Esim. kirjallisuudessa voi jo muutama sana oikein valittuna olla merkityksellinen. Puhumattakaan kokonaisesta “kirjasta, joka muutti elämäni”.

    Siinä onkin miettimistä. Usein jokin yritys, joka ei saavuta annettuja laatuvaatimuksia, kuolee asioita tuntevien potkuihin ja halveksuntaan. Ja siitä huolimatta sillä on sittenkin oma merkityksensä, tai ainakin yritys siihen suuntaan. Se nostaa asian, joka kaipaa muutosta, ainakin esille. Siinä sitä saa sitten ihmetellä, inhota tai ymmärtää. Ja jo pelkkä ajatteluprosessi asian tiimoilta voi ainakin jossain määrin vaikuttaa myönteisesti.

    Koulukiusaamisesta ymmärrän sen verran, että sitä on ihmisen alimpien vaistojen ja voimien johdosta mahdoton kitkeä pois. Sitä, niin kuin muutakin kiusaamista voi kuitenkin, miksei taiteenkin avulla, yrittää ainakin vähentää. Se, että joku XX kirjoittaa siitä kirjan, oli se sitten fiktiivisellä tai todellisuuspohjalla, ei tee asiaa ainakaan pahemmaksi. Mutta mitä tekemistä sillä on taiteen kanssa, sitä en ymmärrä. Ehkä se käy hyvästä tai huonosta esimerkistä taiteen merkitystä pohtimisessa.

  2. liisu says:

    KRITIIKIN KRITIIKIN KRITIIKKIÄ

    Tämä Luutii on ihmepaikka. (Antakaa minun ihmetellä, olkaa niin hyviä).
    Tämä monilokeroinen yhteisö, jota en täysin hallitse ja joka hämää osaavuudellaan saa minut sanattomaksi, mutta silti, yritän jotain mutista saadakseni purkaa mieleen keräytyvää painetta, joka johtuu monenlaisista tekijöistä, joista suurin ja mahtavin on ihailu. Ihailu ja ihmettely. Ihailu ja ihmettely ja innostus (joka nostaa kuin mato päätään kosteasta nurmikosta ja kuikuilee maailmanmenoa, kunnes tulee nälkäinen linnunpoikanen, joka syö sen suuhunsa).

    Tulin tänne oikeastaan tarkoituksella poistaa tuo edellä oleva kommenttini sen haaleuden ja mitäänsanomattomuuden takia (Matissen teos on todella kaunis, hieno!); ajattelin, että sellaista ei täällä tarvita, se on tulppana. Mutta ei löytynyt poistonappulaa, joten se siitä.

    Jotain piti kuitenkin tehdä. Niinpä luin täältä Maaria Pääjärven ansiokkaan “Olipa kerran Klyrgia tai kenestä tahansa saattoi tulla kirjailja”, (ja jatkoin lukemista käymällä läpi kommentteja, joita on valtavasti, ja jotka ovat laadukkaita mielipiteen ilmaisuja.)

    Olin pökertyä. Tuli tunne, että jos ketkä, niin kriitikot ovat tosi taiteilijoita. Sitä sanavalmiutta, jota lukemani kai kriitikoiksi ja esseisteiksi kutsuttavat henkilöt (esim. Salusjärvi, Pääjärvi ja Risto Niemi Pynttäri – heitä olen täällä etupäässä seuraillut – esittävät, herättävät samoja tunteita, jotka syntyvät kun lukee jotain todella hyvää kirjaa, klassikkoa, esim. Don Quijotea, Sotaa ja rauhaa ym. teoksia, joihin on sisäänkätkettynä uteliaisuutta ja sanomaa sekä tietoutta.

    Kiitetäänkö kriitikkoja koskaan? Sanotaanko heistä, että “juuri tuo kritiikki herätti minut tajuamaan, mistä tässä kirjassa (kirjoituksessa) on kyse”. Harvemmin, olen nähnyt heitä kiitettävän. Moitittavan sitä useammin. Kuitenkin heillä on valtaa (samaa valtaa kuin hyvillä kirjoittajilla yleensä). He saavat parhaimmillaan kokonaisen kansan lukemaan jotain teosta, josta kukaan muu kuin kirjoittaja ja ehkä kustantaja vain tietävät jotain. Pian tuo tuntematon teos voi nousta ryminällä kaikkien tietoisuuteen. Jopa niiden, jotka eivät ole k.o. teosta edes lukeneet. Uteliaisuus on yksi liikkeelle paneva voima. Kirjan ei tarvitse olla hyvä tai huono, kriitikon sanat ratkaisevat. Kriitikko voi nostaa kirjan lentoon. Mutta hän voi myös tappaa teoksen, josta ei pidä. Viisas kriitikko ei tee tappoyritystä, jos hän on tarpeeksi viisas. Tappaminen on omaatuntoa rasittava teko. Ja jos omaatuntoa ei ole, ei millään ole enää mitään merkitystä.

    (Kuinka surenkaan kärpästä, jota jahtasin ja sain lopulta vangittua juomalasin avulla lasihyllylle, johon unohdin sen kuolemaan. Siinä se makasi, selällään, ohuet jalat kippurassa. Miten suuri ja mahtava se olikaan, kärpäsenä. Yksi elämä vain sillä. Ja sen minä siltä riistin.)

    Hyvä Luutii-väki. Jatkakaa te omaa tehtäväänne toimia herättäjinä. Teillä on paljon antamista, sillä antamisenne elää ja voi hyvin! Olette tarpeellisia. Olette äänitorvia, joitten jämäkkä puhe kaikuu välillä radiossakin (Salusjärvi).

    Hyvää jaksamista kaikille teille!
    toivoo muuan kärpäsentappaja

  3. Aleksis Salusjärvi says:

    Moi Liisu, et arvaa miten paljon sanasi kannustavat. Kriitikot usein aloittaessaan kirjoittamista yliarvioivat sanojensa merkityksen ja “ammattimaistuttuaan” aliarvioivat mahdollisuutensa ja lukijakuntansa. Sen takia kiehtovaa kritiikkiä on aika vähän.

    Perustapaus taiteessa on yhdentekevän oloinen teos, ja peruskritiikki sellaisesta on yhdentekevä (vaikka kritiikin pitäisi tietysti pohtia sitä, miksi teos on yhdentekevä). Koko tällainen touhu on rakenteiden ylläpitoa eli lopun alkua, sillä on hulluutta ajatella kenenkään muun kuin asianomaisten kiinnostuvan yhdentekevistä sisällöistä. Ei elinvoimainen ja ulospäinsuuntautunut kulttuuri voi niin toimia.

    Toisaalta sivistyksen painolasti vakauttaa pursia niin, että asioita tarkastellaan aina myös satojen vuosien tradition seniilistä näkökulmasta. Sekin on tärkeää, ja on myös arvokasta että traditioon yhä vedotaan avoimen konservatiivisesti (on siis olemassa kollektiivinen identiteetti), kuten Tommi Melender usein tekee. Kun tällaiset näkökulmat törmäävät, syntyy parhaimmillaan värittymätön yleiskuva kirjallisuudesta, sen mahdollisuuksista ja polttopisteistä, ja ylläpidon sijaan taiteesta tulee kiinteä osa elämää.

    Olet aivan oikeassa siinä, että kriitikko ei useinkaan saa kehuja, mutta jos kirjoittaa kiitoksenkipeitä kritiikkejä, on väärässä hommassa. Kriitikon kehu on usein se, että joku kysyy “mitä helvettiä” (joko kriitikolta tai teokselta), ja hyvän kriitikon erottaa siitä, että hän osaa vastata kysymykseen rakentavasti. Toisaalta kriitikko kirjoittaa yleensä journalistisia tekstejä suurelle yleisölle, mikä tarkoittaa että työnsä julkisen luonteen takia hän on aika hyvin perillä siitä, mitä hänen hengentuotteistaan ajatellaan (on myös kriitikoita jotka eivät uskalla ottaa selvää vastaanotostaan).

    Vielä tuosta Matissesta: kuvassa on linkki maalauksen wikiin, mutta se on siis öljyvärityö, ja jos katsoo sitä tarkasti, huomaa että siinä on maalattu aika paljon värien tekstuurilla. Näytöltä on mahdoton sanoa teoksen vaikuttavuudesta paljoakaan, mutta töpöttely ja sotkeminen siitä tietysti huokuu. Värinsä taitavasti ohentavalle näädänkarvapensselipiipertäjälle kyseessä on puhdas moukkamaisuus. Matisse on nyt kaanonia, mutta se on marginaalien kaanon (ja vieläpä sellaiseksi museoitu).

    Edellisen postauksen kommenteissa on Tiina Käkelä-Puumalan vaikuttava yhteenveto. Tässä hänen virkkeessään kiteytyy se, mikä tässä koko EE-episodissa lienee merkityksellisintä:
    “Kuolema tuntuu olevan se rajapinta, jota vasten kirjoitus asettuu, samoin kysymys totuudesta.”
    Johtopäätös käy EE-proosaelman motosta:
    “Symbolinen toiminta kuoleman edessä on jotain joka liittää meidät taiteeseen, aina.”

    Samalla Tiina tulee havainnollistaneeksi Mikko Keskisen sloganin: “Kirjailijat ovat epäonnistuneita kirjallisuudentutkijoita.”

  4. […] Hesarin kuukausiliitteen juttu* nosti tapetille kirjailija Minttu Vettenterän “Enkeli-Elisasta” kertovan kirjan, joka kertoo koulukiusaamisen takia itsemurhan tehneen tytön tarinan. Kirjaa mainostetaan liepeessä tositapahtumiin perustuvana fiktiona. Kirjailija on kuitenkin käyttänyt julkisuuden hankinnassa hyväkseen hypertekstuaalisia keinoja, esimerkiksi todellisten henkilöiden kirjoittamiksi väitettyjä blogeja, jotka paljastuivat myöhemmin täydeksi fiktioksi. Nämä rönsyt ovat saaneet kuitenkin monet lukijat ja tukijat uskomaan tarinan todenperäisyyteen – ja jalostamaan uskonsa kirjailijan päämääriä edistäväksi toiminnaksi. Hypertekstuaalisuus hämmentää lukijaa liuottamalla fiktiota todellisuuteen vähintään yhtä paljon kuin todellisuutta fiktioon: kriitikko Aleksi Salusjärvi yllyttääkin ajattelemaan koko tapausta kokonaistaideteoksena. […]

    [WORDPRESS HASHCASH] The comment’s server IP (72.233.2.7) doesn’t match the comment’s URL host IP (76.74.254.123) and so is spam.

  5. Aleksis Salusjärvi says:

    Tästä aiheesta on näemmä hiljalleen aika nostaa katse kohti kirjallista kulttuuria. Antti Majander repii tän päivän hesarissa kaiken proosan takaisin hiekkalaatikolleen. Kritiikki alkaa näin:

    “Ko­vin mo­ni kau­no­kir­ja ei tun­nu mis­sään. Tä­mä ah­dis­taa ja pu­ris­taa. Ja ilah­dut­taa si­ten, et­tä li­ki si­vul­ta toi­sel­le kir­joit­ta­ja tar­joaa isom­man tai pie­nem­män oi­val­luk­sen ih­mi­sen haa­voit­tu­vuu­des­ta, oli ky­se sit­ten sai­rau­des­ta, eros­ta tai sii­tä mi­tä va­ro­taan sa­no­mas­ta ää­neen, kuo­le­mas­ta.”

    En ole ihan varma, mitä “ilahduttaminen” tuossa tarkoittaa. Kappale on hyvin huonoa suomea. Mikä ihmeen kirjoittaja? Ja miksi kolmas virke sisältää noin monta lausetta ja epämääräisiä viittaussuhteita?

    Varsinainen kehu on kuitenkin heti otsikossa:
    “Riikka Ala-Harjan uutuusromaani on kansainvälistä tasoa”

    Tekstistä pomittuna virke kuuluu:
    “Nyt il­mes­ty­nyt kuu­des ro­maa­ni on kirk­kaas­ti te­ki­jän­sä pa­ras, kai­kin puo­lin kan­sain­vä­lis­tä ta­soa. Ai­ka har­vi­nai­nen ta­paus proo­sas­sam­me siis.”

    Mikä ihmeen kansainvälinen taso? Miten Majander kehtaa kirjoittaa näin patronisoivasti ja suomalaiskirjallisuuden omaa kielellistä poetiikkaa alentaen? Ajatus siitä, että kirja on tuote, jonka standardit nousevat maakunallisesta kansainväliseen (kuten urheilusuorituksessa) on paitsi kammottavan ahdasmielinen myös niin vanhoillinen, että se tulee kultvoineeksi Urho Karhumäen romaanin Avoveteen (hitaille: vertaus sisältää kömpelön natsikortin).

    Ehkäpä on syytä ottaa muutama askel taaksepäin kirjallisessa keskustelussa ja jopa kurkistaa kirjallisen ilmaisumme lähtökohtiin, vaikka ihan sieltä Kalevalasta käsin. Meillä on omaa kirjallisuutta, ja kirjallisuuksista Majanderin vertauksen hengessä olisi syytä kirjoittaa monikossa. Jos on olemassa “kaikin puolin kansainvälinen taso” joka kattaa kaiken romaanitaiteen, olisi sen standardien julkaisu ihan etusivun juttu missä tahansa tämän planeetan lehdessä.

    Sen myötä kulttuuri saisi viimein funktion ja voisimme keskittyä vain kansainvälisen tason ylittävään kirjallisuuteen. Sivistyksemme ottaisi askeleen, joka vertautuu itse kirjoitustaidon keksimiseen. Onko Majander siis tämän löytönsä kanssa kirjoitetun historian merkittävin kulttuuri-ihminen? Vai onko kenties niin, että hänen arviossaan objektiivisesti esitetyt asiat ovat vain mihinkään perustumatonta korulausetta – ja sitä myötä tekstin pääsisältö makkelia?

    http://www.hs.fi/kulttuuri/Riikka+Ala-Harjan+uutuusromaani+on+kansainv%C3%A4list%C3%A4+tasoa/a1345260098950

    • Hoksasitko Aksu, että “tämä” tarkoittaa lainauksessasi kirjaa — siis “tämä kaunokirja” — eikä tuota ensimmäisessä lauseessa kuvattua asiantilaa? Majander ei siis kirjoita, että “se että kaunokirjat eivät tunnu miltään, ahdistaa”, vaan että “tämä kaunokirja ahdistaa”. Mutta kyllähän kappale tosiaan voisi olla selkeämpikin.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Tänks, en huomannut! Johtunee siitä, että jos joku asia maailmassa ahdistaa ja puristaa, ni ei ihan ekaks tule mieleen johtopäätös, että good for me. Mutta tätähän huonon suomen kirjoittaminen justiinsa on: tyhmä lukija ei ymmärrä mitä tekstissä tarkoitetaan. Antti siis yrittää sanoa, että:

        Yleensä romaanit ovat laimeita (ja mun on pakko lukea niitä työkseni ja kirjasyksy on vasta alussa, -tana). Tässä romaanissa on kuitenkin ahdistava ja puristava tunnelma. Siksi olen ilahtunut. Romaanin useimmilla sivuilla on oivalluksia. Ne käsittelevät ihmisen haavoittuvuutta. Kokonaisuutena lukuelämys vastaa käännöskirjojen bestseller-tasoa. Enpä ihmettelisikään, jos Ala-Harjan romaani päätyisi kaltaistensa joukkoon: lentokenttäkioskien pokkarihyllyyn laatulukemiseksi matkailijoille.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Oliks tää nyt sitä mutuhuttua?

      • Koen itseni yleensä aika tyhmäksi lukijaksi — siis en tarkoituksellisen vaan ihan vilpittömän. Siksikin odotan etenkin sanomalehtikritiikeiltä kirkkaankuulaanpuhdasta ensimmäisellä-lukukerralla-ymmärrettävyyttä. Mitä Majanderin kritiikkeihin tulee, niin minusta hän onnistuu siinä yleensä erinomaisesti. Tuossa nimenomaisessa kappaleessa hämmennyin tosiaan hetkeksi juuri tuon “tämä”-sanan vähän tyhmän käytön takia. Ja hänellähän on myös tapana usein aloittaa virkkeitä tai jopa kappaleita töksäyttävästi partikkeleilla, mikä ärsyttänee joitakin, myös minua välillä. Mutta nämä näistä terveisistä työnantajalle…

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Kuukausiliitteen toimittaja Jyrki Jahnukainen sanoi taannoin laittamattomasti, että editorin täytyy olla älyltään sellainen, että jos hän ymmärtää tekstin, sen ymmärtää 99% lukijoistakin.

        Majander kirjoittaa munkin mielestä yleensä tarkasti. Kahvit meni tällä kertaa pahimmin henkitorveen tosta “kansainvälisestä tasosta”. Se on kömpelö ja huonosti ajateltu mittapuu, ja jo pelkästään siihen viittaaminen luo kirjallisuuteen nurinkurisia purkuaukkoja. Lähinnä tulee Valittujen Palojen kirjavaliot mieleen, eli taso, joka määrittää enemmän sen asettajaa kuin kohdettaan. Ois nyt ees viitannut eurooppalaiseen romaaniin, niin voisin teeskennellä ymmärtäväni.

  6. Kirja on läpeensä paska, kansainvälistä tasoa.

    En viittaa nyt Riikka Ala-Harjan teokseen, vaan tähän keskusteluun.

    Jos ite-taiteilija Heikkis-Jussin (nimi muutettu) lukihäiriöisiä runoja pystytään kääntämään, ne ovat kansainvälistä tasoa.

    Local is global, sanoo räppijätkät.

    Aleksis tämän saman jo sanoikin, “kansainvälinen taso” saa kyllä hymyn huulille!

  7. Jani says:

    Asia voinee kyllä olla niinkin, että 99% lukijoista kokee “kansainvälisen tason” ihan ongelmattomaksi ilmaisuksi. Se viestii esim. elokuva-analogiaa käyttäen, että kirja rinnastuu ennemminkin Ramboon kuin Romanovien kiviin. Eli kannattaa lukea.

  8. Renny Harlin on kansainvälistä tasoa.

    Karkottaako vai houkutteleeko kyseinen lause?

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.