Saattaa sisältää muuta pähkinää

Maaria Ylikangas | August 8th, 2013 - 12:24

Mitä tarkoittaa ”kokoelma”? Sana tuntuisi viittaavan koottuun materiaaliin, sekalaisista lähteistä ja aineksista muodosteltuun.

 

Runokirjan materiaalin tulee perustella itsensä täsmällisesti kirjan mitassa. Ei jää ikäviä kysymyksiä, kuten se, että miksi tämä on tässä ja miksi tämäkin piti ottaa mukaan, tai että mitenkä nämä nyt liittyvät toisiinsa. Jää paljon ikävämpiä mutta perustavampia kysymyksiä: miksi tämä on olemassa, mihin tätä tarvitaan.

 

Runokulttuuria on kirjojen ulkopuolellakin. Kaikki tekstin taide ei ole kirjanteon, teoksenteon, taitoa.  Jouduin tämän kysymyksen ääreen keväällä hankkiuduttuani arvostelemaan Juho Niemisen teosta Saattaa sisältää pähkinää (Helsinki Poetry Connection, 2013). Se on paremminkin käyttökirja kuin oman muotonsa valossa paistatteleva runoteos.

 

*

 

Niemisen kirjan kohdalla sanalla ”kokoelma” on ilmeinen merkitys juuri sekalaisten tekstien summana, mutta koska ”kokoelma” tarkoittaa runouskielessä paremminkin kokonaisuutta, jouduin nimittämään Niemisen kirjaa ”keräelmäksi” arvostelussani. “Kokoelma” on menettänyt vähättelevän, sekamuotoiseen alkuperään viittaavan merkityksen.

 

Kokonaisuuden ehdoilla lukeminen on alkanut vuosien mittaan häiritä minua yhä enemmän. Haluan kai puolustaa tilaani tempoilevan ja hajonneen ajan tempoilevana ja hajonneena ihmisenä, kuten on tapana sanoa.

 

Kokonaisuudet ihminen hahmottaa helposti. Mieli toimii rinnastamisen, vertaamisen ja yhdistelyn periaatteilla. Se pyrkii rakentamaan havaintoon merkitystä, se pyrkii luomaan impulssien, tunteiden, tietojen ja tapausten sarjoista kertomuksia. Se on altis toistolle. Se huomaa tutun vieraasta, korjaa särkyneen, luo epäloogisesta loogisen, selittää satunnaisuuden salajuonella, poimii melodian äänimössöstä, laittaa puuttuvat kirjaimet paikalleen fragmentaarisiin viesteihin. Miksi tällaiselle olennolle pitäisi tarjota koherenssia rautalangalla, kun sillä on omasta takaa väline, jolla se tekee jatkuvista havainnoistaan merkityksellisiä?

 

Kokoelma, kokonaisuus runoutta, teoksellinen kirja on pahimmillaan teemapläjäys, joka uhkaa romahtaa omaan yhdenmukaisuuteensa. Tällöin keskittymisen ja syvällisyyden, porautumisen ja tarkkaavaisuuden kaltaiset sanat kuvaavat katatonista tilaa, jossa verbaaliteos toljottaa jotain perin moniulotteista yksityiskohtaa universumissa ikään kuin viisasten kivi sijaitsisi juuri siinä. Minä alan pitää runoudesta yleensä silloin, kun se osaa purkaa sen, mikä näytti kiinteältä kudokselta tai kun se läpäisee läpäisemättömän. Sillä on voima muuttaa selvä vesi sateenkaareksi, ja aivan ohimennen.

 

*

 

Nieminen uskaltaa olla huolimaton. Erika Laamanen kirjoittaa Runomiimejä -blogissa Niemisen teoksen takakannen hahmotelmista ja itse runojen luonteesta sen valossa. ”Randomia runoutta”, siellä sanotaan, ja kuten Laamanen huomauttaa: ”runoilija takakannessa kieltää myös tulkinnan, että teos olisi randomiteetin tutkielma”. Nieminen tavallaan ennakoi ja peittelee hajanaisuuden kritiikkiä ja vetoaa siinä juuri keskittymishäiriöön. Siksi kirja on ”vain” tällainen (vrt. Niemisen edellisen kirjan, Muovin kukkia, alaotsikkkoon “väliaikaista nykyrunoutta”).

 

Mutta silti sen tapa tiedostaa oma syventymättömyytensä nostaa esille kysymyksen. Entä jos se päinvastainenkin tapaus, syventyminen, on myös keskittymishäiriö?

 

Keskittymishäiriö. Tätä ajatusta soveltaen runous on kai yleensä autistista. Typerä metafora sinänsä, mutta auttaa ymmärtämään hahmottamisen tavan eroja. ADHD tarttuu virtaaviin ärsykkeisiin impulsiivisesti, kyllästyy nopeasti, ja ulospäin vaikuttaa siltä, ettei hän toimi loogisesti, koska on vaikea erottaa toiminnan syitä. Niemisen kirjassa on teksti kirjoittajasta, joka kärsii liiallisesta luovuudesta.

 

Kun ADHD:n käytöksessä ilmenee ulkoisen maailman ailahtelevuus suhteessa yksilöön, autistin käytös ilmentää sellaista sisäisen maailman kiehtovuutta, joka ei paljastu ulkopuolisille, koska se sinänsä riittää esteeksi yksilön ja ulkomaailman välille.

 

Ehkä keskittymisen ja paneutumisen kaltaiset arvot myös rajaavat kielellisen mielikuvituksen mahdollisuuksia. Esimerkiksi flarfin ajatellaan usein ilmentävän jotain, mikä on rikki, mutta useammin, kirjan mitassa, se ilmentää jatkuvuuksia. Sitenhän hakukoneprosessikin toimii. Se toimii yhtenäistäen, etsien vastaavuuksia – onko mikään niin koherentti kuin kone?

 

*

 

Niemisen tausta aukea.netissä ja lavarunoskenessä edustavat mahdollisuuksia kirjoittaa keskittymishäiriöisessä maailmassa. Näissä konteksteissa korostuvat tilanteiden sosiaalisuus ja tilapäisyys ja tekstien välittömyys, epäprofessionaalisuus, hengailu, matalat kynnykset. Syntyy vaikutelma, jota Laamanen nimittää ”puhujaposition kohosteisuudeksi”, eli runoilijan persoona välittyy tavalla tai toisella. On presenssiä.

 

Kirjallisen runouskulttuurin näkökulmasta, noiden kulttuurien parissa ei sitten tuoteta erityisen vahvaa runoutta – siinä mielessä, että yksittäisistä hyvistä runoista saisi jänteviä, riittävän pitkiä kirjoja, jotka olisivat riittävän hyviä… mihin?

 

Pitääkö kirjoittajan tai kirjailijan, runoilijan tai tekstitaiteilijan, ylipäätään tehdä kirjoja? Pitääkö kirjoittaa kirjojen ehdoilla? Mitä tekee runojen kirjoittamiselle sellainen, että yksittäisistä tekstien pitää liittyä toisiinsa 50 liuskan mitalta yhtenäissuunniteltua teosta? Miten se vaikuttaa runouden kulttuuriin?

 

Yhtenäisyys määrittää hyvää sanataideteosta, koska tämänhetkisessä arvostuksessamme se määrittää kirjaa. Sopusuhtaisuus. Kontrolli ja hygienia: käsidesi on suosittu tuote, virheetön iho ja karvaton jalkoväli vaivannäön arvoisia, ehjät ja tasaiset hampaat sosiaalinen välttämättömyys. Hajanaiset, toisiinsa kuulumattomat, yleistä hygieniaa tai terveysihanteita mädättävät asiat ovat yleisesti ottaen pahoiteltavia tai iljettäviä. Kontrollia, hallintaa, valvontaa, kuria vaaditaan yleisesti.

 

Kun arvosteluissa moititaan rikkonaisuudesta, hajanaisuudesta tai suttuisuudesta, voisi yhtä hyvin liimata kirjan selkään keltaisen tähden. Adjektiivit tekevät alitajuisesti selväksi, että tämä kirja on vähän ällö, älä lue. Vähän kuin kertoisit tuttavastasi, että se käy sitten suihkussa vain kaksi kertaa kuussa eikä koskaan pese käsiä vessareissun jälkeen, älä kättele saati halaa. Hajuhaitat. Arvokkaan kulttuurin häviäminen vessakirjoitusten alle.

 

Olen aina pitänyt niistä albumijulkaisuista, joita tehtiin 1800-1900-lukujen taitteessa. Ne ovat jonkinlaisia kirjallisuuden tapettinäytekirjoja, lumoavia vaikka ne koostuvat seinäpaperin palasista, ja ilahduttavia, vaikka ei aikoisikaan hankkia kyseistä paperia kotiinsa. Tapettiluettelo ainoastaan viittaa sisustamisen mahdollisuuteen, mutta sen lumo perustuu paperien pinnan tunnulle, palasille väri- ja kuviovalikoimaa. Yleensä mitäänsanomattomilla kasviornamenteilla on alkuperänsä ja historiansa jossain paikassa, tilanteessa tai henkilössä, niillä on jopa viesti tai heraldinen merkitys.

 

Aina ei ole runokokoelmiakaan kirjoitettu yhteen ja pantattu siihen asti, että Teos tulee Kokonaiseksi, vaan jokainen teksti on tehty mikä mihinkin. Muutamat hetken politiikaksi, toiset tunnelmakuviksi, tunteenilmauksiksi, jotkut tarkoituksellisen taiteellisiksi ja pitkiksi runoiksi historiallisista henkilöistä tai tapahtumista (vastineeksi ajan historiamaalaukselle) tai jostain abstraktimmasta aiheesta. Yhtenäistä teosta edusti lähinnä kertova, eeppinen runoelma. Tyylit, tarpeet, muodot ja huomattavan yhdentekevät ja tärkeät tekstit sekoittuvat, turha valaisee tärkeää arvaamattomalla tavalla, kirjoitusten kontekstit sekä korostuvat että hämärtyvät. Yhtenäisyyden ajatuksella leikkiminen jää lukijalle. En tiedä milloin kokonaisuusajattelu varsinaisesti voitti. Kasimir Leino ja J.H.Erkko kirjoittivat vielä palasia, V.A.Koskenniemi ja Eino Leino jo suunnitelmallisempia kokonaisuuksia. Edelliset eivät vielä kirjoittaneet kirjaa varten.

 

Nythän tiedetään, että lukijat haluavat yhtenäisiä kirjoja. Mistä sellaista tiedetään? Arvelen, että siihen liittyy kokemus laadusta. Laatu nojaa aina johonkin standardiin, silloinkin kun se standardi on näkymätön. Väite siitä, että nykyään julkaistaisiin ”laadukasta” runoutta, on perustaltaan jotenkin kolho.

 

*

 

Luin vasta maapähkinöitä sisältävän pussin kyljestä, että tuote saattaa sisältää muuta pähkinää. Elintarviketeollisuuden hygienia tuottaa omanlaisiaan ajatuksia. Millainen kulttuuri kirjoittaa tuon lauseen? Kirjoittaako sellainen kulttuuri kaunokirjallisuutta?

 

”Saattaa sisältää pähkinää” on varoitusteksti, tuttu elintarvikepakkauksista. Varoitus suojelee vakavasti pähkinälle allergisia (anafylaktinen reaktio ei ole leikin asia) mutta se myös suojelee tuotteiden valmistajia. Onpahan varoitettu. Jos tekijällä onkin jokin juju kirjansa kompositiossa – ja varmastikin on – minun ei ainakaan tarvitse vaivata sillä päätäni. Sellaisen viestin kirjan nimi antaa minulle.

 

Niemisen kirja kaikessa seka-aineksisuudessaan, reklaamiromantiikassaan ja kuvituksineen, lisäyksien lisäyksineen ja kommenttiraitoineen on näyte juuri kokoelmasta. Johdin -lma tekee konsonantista diminutiivisen, kuten sanoissa ”askelma” tai ”saarelma”. Teelmät ja viritelmät ja rakennelmat ovat luontojaan väheksyviä sanoja. (En kylläkään osaa selittää hedelmää ja runoelmaa). Itse asiassa Nieminenkin käsittelee tätä kielen piirrettä runossa ”Myötelmiä”. Siinä itämurteiden yksikön ja monikon ensimmäiset persoonat (mie/myö) vaihtelevat yksilöllistä ja kollektiivista ajattelua ilmaisevien sanojen ”mietelmä” ja ”myötelmä” välillä.

 

Esitettynä ilahduttaa usein runo, jossa syntyy kontakti yleisöön. Ajattelin, että Niemisen tekstien sävyt selittyisivät osittain tästä lähtökohdasta. Esiintyvän runoilijan ympäristö on sosiaalinen tilanne. Tekstin ehdot muotoutuvat erilaisiksi kuin runouden kirjoitetussa muodossa. Sikäli vertaaminen kirjalliseen runouteen ei ole välttämättä edes hyvä idea, koska lähtökohdat ovat niin erilaiset ja lukeminen on erilaista.

 

Kyse ei ole varsinaisesta lukijan tai yleisön puhuttelusta, vaan aiheistosta. Miltä minä näytän muiden silmissä on eräs kirjassa toistuva kysymys, ja samalla eräs komiikan peruselementeista. Eräässä runossa valitaan lempiväriä. Prosessi on sinänsä absurdi. Kuka tahansa sanoo lempivärinsä kitkatta. Tämän runon minä punnitsee sitä perusteellisesti. Hankaluus taustoittuu runon lopussa, kun runon minä pohtii, miten kiusaajat suhtautuvat, jos valitsee sinisen lempivärikseen. Vaikka sininen on erittäin turvallinen valinta pojan lempiväriksi, ei mikään ole varmaa sosiaalisessa värileikissä. Värin valinta ei siis liity erottautumiseen, vaan sen avulla voi tavoitella huomaamattomuutta.

 

Sosiaalista statusta valottaa myös pieni tutkielma ansioluetteloiden ja kirjallisen skenen maailmasta. ”Hänen runojaan on aiemmin julkaistu” listaa seikkoja, jotka todistavat henkilön ansioista runoilijana: ”Hän on opiskellut teoreettista, käytännöllistä / ja ruotsinkielistä filosofiaa / Helsingissä, Turussa ja Tampereella”. CV:n haltija katsoo itseään mahdollisena koiranomistajana: ”Jos minulla olisi koira, / olisin sen silmissä kuin jumala”. Koiran antama arvostus raukeaa sen kuollessa: ”itkisin kuin lapsi / ja hautaisin sen omin käsin puutarhan nurkkaan”. Koira nollaa ansioluettelon. Saavutukset haalistuvat ja lakkaavat takaamasta tekstiä, vaikka ne kuitenkin taiteen sosiaalis-taloudellisissa käytännöissä takaavat kaikenlaista.

 

Niemisen tekstit sisältävät kivuliaita mutta lämpimän hyväntahtoisesti esitettyjä tutkielmia sosiaalisista olennoista. Ne ovat empaattisia ja armollisia. Vuorovaikutuksen, ulospäin näyttämisen ja sisäisen kokemisen teemat jäsentävät tekstejä niin, että niiden voima juuri esitettävänä ohjelmistona on ilmeinen. ”Kirjallinen” runous tutkisi nämä samat teemat eri tavalla. Roolirunon raskaissa teatterikaavuissa se etsisi tunnettuja henkilöitä esittämään tavanomaisia tunteita tai kirjoittaisi abstrahoitua ja filosofista, aforistista kamaa.

 

Useissa lyhyissä runoissa kuva rakentuu, usein nopeasti, metaforisen oivalluksen avulla, ja sitten tälle kuvalle vielä tapahtuu jotain. Esimerkki runosta ”Kaunis piirre”: ”Jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua. // KORJAUS: / Jos kukaan ei rakasta minua, kaikki on sallittua”. Aforismille tyypillinen tapa käyttää valmista lausetta ilmentämään jotain totuutta kyseenalaistuu. Lause pitää korjata, mutta hylätty muoto jää silti esille vaikuttamaan merkityksen muotoutumiseen.

 

Eräs Niemisen kirjan parhaista teksteistä, ”Taksi”, koostuu käytännössä rinnastuvista, tarkoista havainnoista ja kuvista. Se on kuitenkin laaja samassa mielessä kuin hyvä proosa. Väitteissä on täsmällisyyttä, mutta ne ovat silti tilavia. Ei lavertelua ilmeisen rennosta puheenparresta huolimatta. Joissakin runoissa lavertelua kuitenkin on – ”Aurinko on allapäin” on hyvä teksti viimeiseen osaansa asti. Olisipa Nieminen jättänyt Aurinkonsa odottamaan huumekontaktia sen sijaan, että kertoisi vielä miltä Aurinko näyttää ”marraskuun kaupunginosassa” ja mitä sillä on yllään, kun hän onnistui personifikaatiossaan jo vähemmälläkin.

 

Kaikkineen Saattaa sisältää pähkinää on kyllä juuri kirja, omaa muotoaan hyödyntävä. Merkkinä siitä kulkee sivujen marginaalien kommenttiraita, jossa eräänä aiheena on viron ja suomen kielten yhteydet. Useinkin vironkielinen ilmaisu suomalaisen yhteydessä paljastaa, vapauttaa tai liittää sanoihin merkitysvarantoja. ”naljakas luuletaja = hauska runoilija. Ei kuulosta kovin luotettavalta tyypiltä?” tai ”karbonaad = sianliha viroksi. Carbon add; osuva nimi, sillä lihateollisuus on valtava kasvihuonekaasujen tuottaja”.

 

*

 

On jossain mielessä hienoa saada käteensä kirja, joka täyttää omien kansiensa välin täsmällisesti. Sen voi myöntää täyttävän ankarat periaatteet: ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Oman lukunsa muodostavat konseptualistiset runoteokset, jotka näinä monimuotoisuuden aikoinakin ovat aika harvinaisia. Oli kyse sitten mistä tahansa nykyrunouden tyylistä, epäonnistuminen kirjan yhtenäisyydessä on munaus. Se ainakin on paljastavinaan taitamattomuutta tai lattean runouskäsityksen. Joskus paljastaakin, mutta nuo ominaisuudet paljastuvat myös yhtenäisiksi laadituista teoksista. Niemisen kirjassa on kyllä ehdottomasti liikaa näihin ihanteisiin nähden. Ylijäämää.

 

Periaatteessa kysymys on tekninen. Puhun koko ajan kirjan muodosta, ja säästän sen ”sisällön” katseelta. Ei se niinkään ole, runoudessa muoto on sisältöä. Saattaa sisältää pähkinää on varsin vapaamuotoinen, muodoton (sana ilmaisee inhoa kun sitä käytetään ihmisen vartalosta). Runous on muodostaan tietoista kieltä, ja sellaisena jopa neuroottista. Aina kun jokin muoto, nyt vaikka oletus kirjan yhtenäisyyden tavoiteltavuudesta, pääsee vallitsevaksi, syntyy sen ulkopuolelle paljon pimeyttä. Inhimillistä kokemusta, kielen ja ajattelun muotoa, kielellistä toimintaa, joka ei tule runouden piiriin (ja pitäisikö tulla?). Siksi jokin muodottomuuden tila on tärkeä. Se varjelee suorittamiselta ja laaduntakaajaksi ryhtymiseltä, elintarviketeollisuudellistumiselta.

 

 

5 kommenttia

  1. Tuija / Pikkurilli says:

    Voiko tällä sivustolla esittää tyhmiä kysymyksiä? Takerruin nimittäin sanaan “käyttökirja”. Mitä ihmettä se tarkoittaa?

    Muissa yhteyksissä olen ihmetellyt myös sanaa “lukuromaani”. Mielestäni sana on outo. Aivan kuin olisi olemassa myös “kuuntelumusiikkia” ja “katseluelokuvia”. Jos on sitä mieltä, että jokin kirja on (ala-arvoista ja alkeellista) viihdettä, kai sen voi sanoa suoraan eikä kaunistella asiaa puhumalla “lukuromaaneista”.

    En ole lukenut mainitsemiasi kirjoja, mutta olen huomannut, että yritän aina hakea runokirjoista kokonaisuuksia ja jopa juonellista rakennetta. Turhaudun ja tuskastun nopeasti, jos en pysty hahmottamaan juonta runoteoksessa. Eli käytännössä luen runoja samalla tavalla kuin romaaneja.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Musiikissa “alternative” ja elokuvassa “indie” ovat esimerkkejä määrämittaisen harmonisen ja koetellun rakenteen ulkopuolisista genreistä. Alkeellisuus ja ala-arvoisuus eivät liity käyttökirjan käsitteeseen, aivan kuten olisi väärin tuomita arkiruoka (makaronilaatikko) ala-arvoiseksi.

      Luen myös itse runokirjaa kokonaisuutena, kuten kuuntelen levyjä kokonaisuuksina. On aina jotenkin harmistunut olo, jos kokonaisuuden taso ailahtelee tai sekavoituu tarkoituksettoman oloisesti. Juonellinen lukeminen on kuitenkin mun mielestä jo aika vahvasti kielellistä repertoaaria poissulkevaa – hirveän paljon on sellaisia runoteoksia, joiden ajatus ei tunnu kulkevan lineaarisesti tai edes loogisesti. Monesti palaan tällaisiin teksteihin ja ikään kuin löydän ne uudestaan toisella lukukerralla. Tällainen kokemus on hyvin innostava. Joku toinen runokirja taas tuntuu avautuvan parhaiten huolimattomalla selailulla, niin että kirja on pöydällä ja sitä plärää sivun sieltä ja toisen täältä, jne. Runokirjoissa käytettävyyden ajatus tuntuukin venyvän maksimaaliseksi.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Käyttörunoudesta – lukuromaanista – kuuntelumusiikista – katseluelokuvasta. Käyttörunous on ainakin minun käytössäni nimitys tilapäärunoudelle (termiä saattaa olla hankala ymmärtää nykyään). Onnittelu- ja pahoittelurunous, satiirinen, tiettyyn tapaukseen tai tilanteeseen liittyvä runous. Johonkin tapahtumaan esitettäväksi kirjoitettu runo tai jonkun tapahtuman johdosta kirjoitettu runo voi olla käyttölyriikkaa.

      Lukuromaani on taas viihteellistä kirjallisuutta kuvaava sana, sehän kertoo vain sen, että kirja ei ole taiteellisesti uudistava. Ei siis sitä, että se olisi huono, vaan se on sama kuin katseluelokuva (eli kaikki kesän uutuuskomediat) ja kuuntelumusiikkia (eikö yhden kauppagenren nimi ole easy listening). Suurin osa taiteenlajien alalla tehdystä materiaalista on lähinnä viihteellistä (poikkeuksena varmaan kuvataide ja tanssi, joka ovat himpun verran liian marginaalisia voidakseen olla massaviihdettä).

      En missään nimessä käytä noita sanoja arvottavassa mielessä. En myöskään yritä kätkeä niillä mitään vaan kuvata. Ihan niin vanhanaikainen en ole, että minun pitäisi erotella viihdettä ja taidetta tuollaisin välinein.

      Runokokoelmat voivat olla kuin progelevyjä, kokonaisuuksina omaksuttuja ja miellettyjä. Ei tehdä hittejä tai pieniä lauluja, ja jos sellaisia sattuisi tulemaan, ne pitää sitoa osaksi jotain sinfonista kokonaisuutta.

      Tämä taas liittyy kokonaisuuden ajatukseen. Kuten sanoitkin, sinä luet ja myös minä luen jotain yhdistäviä tekijöitä etsien. Siis ihminen toimii sillä tavalla, etsii jatkumoita. Kysymys onkin, että tuleeko kokonaisuuden tai jatkumon kuitenkaan määrittää teoksia kategorisesti, millaista ajattelua ja lukemista se tukee, millaista ajattelua se ei voi sisältää.

  2. Unteon says:

    Olisi hauska saada myös kirjoitus vastakkaisesta teoksesta, jostakin todella yhteiseksi kirjoitetusta. Vaikka toki tuossakin sellaista sivutaan aika laajastikkin.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.