Olli-Pekka Tennilä | September 10th, 2011 - 09:42

Säkenet I (-alustavia huomioita)

 

Kaikkein ilmeisimmässä mielessä säe tai säkeet voivat olla mitä tahansa silloin kun niillä ei ole tunnistettavaa mittaa, soinnullisuutta, tai muita vaateliaita muotopiirteitä. Säkeiden negatiivinen vapaus olla täysin tai likimain mitä tahansa on yleisesti ajatellen suurin rajoitteiden ja menetelmien  ulkopuolella, toteutuessaan niistä riippumatta. Tämä on intuitiivinen selviö, jonka totuudellisuuden rajoilta alkaa turbulentimpi todellisuus: Säkeitä ei voi ajatella yleisesti. Säkeen teknologia ei ole yleistä.

 

Kristian Blomberg zoomasi taannoin keskustelussa huomioon, jonka olin tehnyt Juhani Ahvenjärven Liituvarjo -kirjan kritiikkiin. Sen ala on yleisempi kuin kritiikin, koskiessaan tietynlaisen loppusoinnun ja laajemmin säkeen tekniikkaa, joten ajattelin palata aiheeseen. Maadoitettakoon kuvio Ahvenjärven kirjan parissa kohtaa ilmenevään “ylijäämään” ja luentaani siitä:

 

Liituvarjossa kielen materiaalisuus tarkoittaa lähinnä maailmaksi valmistuvaa loppusointua. Riimin lunastava häntä on jotain mikä ei muutoin tulisi ilmaistuksi. Juuri siksi se on tarkka. “Hämeenkyrön / kaduilla ei liiku juuri kukaan, / trombi imee tenniskentän / tiilimurskan mukaan”.  Riimin olemus vaatii ylijäämän, eräänlaisen punctumin, joka paljastaa maailman ja herättää sen eloon. Efektiä voisi verrata valokuvan tehoon tai todellisuusefektiin: rajaus toimii juuri siksi, että säännöt ovat selvät. Maailma jatkuu rajauksen ulkopuolelle rajatta, mutta meille asti on valottunut vain tuo ymmärrettävän tekniikan tuoma välttämätön kuva, riimin symmetria. 

 

Se tekee omaa työtään täydellistyäkseen, mutta tarvitsee “materiaalia”, jotain mitä puhua. Näin syntyvä kerronta saa aikaan efektin, jonka myötä todellisuus ei ole tietoisuuden keskiössä vaan sivuseikka. Toisin sanoen todellisuus ei ole kielen taloudessa enää raskautettu sillä alleviivauksella, jonka tietoisuuden keskiössä oleminen siihen langettaisi (kuten: tämä, juuri tämä on sanottava). Soinnun materiaalinen projekti siis vapauttaa sanotun todellista koskevasta velvoitteesta. Tuollaiseen liitovarjon keveyteen Liituvarjo yltää vain paikoitellen. Mutta laji on niin vaikea ja ilmaisuvoimainen, että sekin melkein riittää.

 

Ylinnä kuvailemani ilmikuvan perusteella voidaan päätyä ajatukseen, että kaikkein yleisin runouden mahdollisuudelle välttämätön mitä tahansa toteutuisi erityisesti vapaamuotoisen alueella, onhan vapaamuotoinen vapaa kaikesta mikä muotoa runoudessa kahlitsee. Vapaamuotoinen säepari voi siis yltää enemmän mihin tahansa kuin sellainen, jossa on tunnistettavia muotoperiaatteita. Näin voi ajatella, jos ei ole tekemisissä säkeiden kanssa.

 

Säkeen ajattelu ei ole yleistä ajattelua. Tarkoitan ettei säkeen ajattelua ole ennen säettä. Tämä saattaa vaikuttaa jonkinlaiselta selviöltä tai tautologialta, mutta sen ottaminen todesta osoittautuu kerta toisensa jälkeen vaikeaksi.

 

Mitää tahansa ei ole olemassa ennen säettä.

Eräs edellisen seurauksista on, ettei muoto ole taidonnäyte, virtuositeetti, vaan avautuva tila.

Tapahtumahorisontti.

2 kommenttia

  1. Jani Vanhala says:

    Asia on mielestäni juuri niin kuin sanot. Runo luo oman kielioppinsa ja tilansa.

    Mutta yksi asia jäi mietityttämään. Vapaata säettä näet voi hyvin tarkastella myös perinteisemmällä kielenkäytön tasolla. Tällöin nousee kysymykseksi kuitenkin se, mihin käsittelypiiriin vapaa säe mahdollisesti kuuluu. Onko se kielellinen yksikkö, diskurssin yksikkö, “luomisen yksikkö”, tms.

    Määrityksen ongelma on minusta siinä, että vapaa säe ei määrity muotonsa perusteella. Muodon voisi varmaan periaatteessa palauttaa merkityksellisenä yksikkönä lajityyppiin. Vapaan säkeen määrittäminen säkeeksi on periaatteessa abstraktioon tähtäävä akti. Säkeen luo siis lukija itse. Olisiko vapaa säe siis “runollistava yksikkö”, joka tempaa lukijan näkemään itsensä säkeenä, ja siis enempänä, kuin mitä pelkkä teksti on? Ja jos olisi näin, niin silloin vapaan säkeen “funktio” olisi aika mielenkiintoinen, koska se toimisi jonkinlaisena “tulkinnan välittäjänä”, joka ei ole periaatteessa tekstin, mutta ei myöskään tulkitsijan rakenne.

  2. Lainaan tähän katkelman Tuli&Savussa aikoinana julkaistusta amerikkalaisen runoilijan Charles Olsonin esseestä “Projektiivinen säe” (1950), joka on tai jonka tulisi olla melkein kaiken nykyaikaisen säettä pohtivan poetiikan lähtökohta (tai ainakin yksi niistä). Huomatkaa että Olson kirjoittaa säkeestä nimenomaan “luomisen yksikkönä”, kuten Jani sanoo: miten runoilijan, kirjoittaessaan, tulisi suhtautua siihen miten tekstinsä paperille latoo. Huomatkaa myös että Olson kirjoittaa perinteessä, jossa muotokuri oli hieman erilainen kuin Suomessa 1950-luvulla: jambisen pentametrin ylivalta oli ja on angloamerikkalaisessa runoudessa aika merkittävä; meillä ei koskaan ole ollut (edes kalevalamitta ei ollut sellainen) mitallista säettä, joka olisi yhtä voimakkaasti samaistunut ylevän, oikean, täsmällisen, luonnollisen runollisen kielen yleisimmäksi olemisen tavaksi. On olemassa vahva perinne, jonka mukaan hyvää jambista pentametriä kirjoittava runoilija tietyssä mielessä ajattelee ja puhuu *oikein*. Tätä vastaan Olson siis kirjoittaa, pyristelee irti tästä ideologisesta illuusiosta. Olsonin mukaan runoilijan tulisi “ottaa haltuun tietyt hengityksen lainalaisuudet ja sisällyttää ne itseensä, kirjoittavan ihmisen hengityksen”: runoilijan tulisi ikään kuin projisoida hengityksensä paperille, joka on jonkinlainen kenttä (field) joka vastaanottaa runon energian. Hän toteaa, että tällä tavoin säettä lähestyttäessä huomaa väistämättä, käytännön konkretian tasolla, “muutamia jutskia”, kuten:

    “(1) homman kineettisyys. Runo on energiaa, joka siirretään sieltä mistä runoilija sen sai (lähteitä on oleva useampia) runon välityksellä aina lukijalle asti. Ok. Tällöin runon itsensä on oltava kaikilta osin korkeaenerginen konstruktio ja kaikilta osin energian purkausta. Eli: kuinka runoilija saavuttaa saman energialatauksen, kuinka hän, mikä on se tapa, jolla hän syöttää säkeeseen yhtä paljon energiaa kuin häntä itseään alun perin ajoi, ja kuitenkin ainoastaan säkeelle tyypillistä energiaa, joka ilmiselvästi on toisenlaista kuin energia, jonka lukija, yhtälön kolmas muuttuja, ottaa vastaan.

    Jokainen runoilija, joka irrottautuu suljetusta muodosta kohtaa erityisesti tämän ongelman. Ja siihen sisältyy kokonainen liuta asioita, jotka täytyy ottaa huomioon. Siitä lähtien, kun runoilija uskaltautuu KIRJOITTAMAAN KENTÄLLE – asettuu avoimen taivaan alle – hän ei voi seurata muuta rataa kuin sitä, jonka tekeillä oleva runo itselleen vaatii. Hänen on siis käyttäydyttävä hetki hetkeltä tietoisena useammista voimista, niistä, joita olemme juuri tutkimassa. […]

    (2) on periaate, laki, joka ilmiselvästi hallitsee kirjoittamista, ja vasta tätä lakia noudattamalla projektiivinen runo voi syntyä. Periaate on seuraava: MUOTO EI OLE KOSKAAN MUUTA KUIN SISÄLLÖN TOTEUTUMA (Tai näin asian ilmaisi R. Creeley ja olen ehdottomasti samaa mieltä hänen kanssaan, sillä mahdollisella lisäehdolla, että minkä tahansa runon oikea muoto on sisältönsä ainoa mahdollinen toteutuma. Siinä se nyt on, veljet, ottakaa ja KÄYTTÄKÄÄ.

    Nyt (3) homman valmistus, kuinka periaate pannaan käytäntöön, energiaa muokataan muodon saavuttamiseksi. Tiivistettynä: (Edward Dahlberg takoi tämän alunperin päähäni): HAVAINNON ON VÄLITTÖMÄSTI JA SUORAAN JOHDETTAVA SEURAAVAAN HAVAINTOON. Mistä nyt on kyse, siitä mitä kirjoitin, että joka hetki (sanoisin, jopa, päivittäisen todellisuutemme, kuten päivittäisen työmmekin, käsittelyssä) älä lorvi, liiku, pysy, vauhdissa, hermot, nopeutensa, havainnot, niiden, teot, salamannopeat teot, koko homma, pidä liikkeessä, joka hetki, niin nopeasti kuin voit, kansalainen. Ja jos ryhdyt runoilijaksi, KÄYTÄ KÄYTÄ KÄYTÄ prosessia joka hetki, runossa kuin runossa aina, yhden havainnon täytyy aina täytyy täytyy MUUTTUA, VÄLITTÖMÄMMIN, TOISEKSI! Tähän siis pääsimme, nopeasti, siinä opinkappale. Ja sen puolustus, sen hyödyllisyys, käytännössä. Sen avulla pääsemme, meidän pitäisi päästä, nyt, 1950, projektiivisen säkeen koneiston sisään.

    Jos toistelenkin, palautan mieleen, enkä lakkaa kutsumasta puoleeni hengitystä, hengitystä erotettuna kuulemisesta, teen sen tähdentääkseni lakkaamatta hengityksen merkitystä säkeelle, sitä ei ole (syynä nähdäkseni liian syvään iskostunut runojalan käsite, joka tukahduttaa säkeen voiman) riittävästi huomioitu tai harjoitettu, mutta niin on tehtävä, jos runous mielii kohota omimpaan voimaansa ja ottaa paikkansa, tänään, nyt, vastedes. PROJEKTIIVINEN SÄE opettaa, että ainoastaan säe, joka onnistuu rekisteröimään sekä runoilijan korvan löydökset että hänen hengityksensä paineen, voi kelvata runoilijalle.”

    Näin siis Olson. Tarjoan tämän keskustelun virikkeeksi neutraalisti, ilman sen kummempia taka-ajatuksia.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.