Sanan säilän SM-kisat

Aleksis Salusjärvi | April 27th, 2012 - 23:51

Poetry Slamin SM-kisa järjestetään tänä vuonna 13. kerran. Eilen Helsingin karsinnassa Kuopion finaalipaikasta kilpaili 17 runoilijaa. Miten runoja pitäisi lukea? Mitä on esitetty runous? Lavarunous (ja -kirjallisuus) on muuttunut hurjasti viime vuosina. Yleisenä huomiona on helppo nähdä tason nousseen. Yllättävän harva lukee paperista, harva takeltelee sanoissaan, harva mutisee, harva on monotoninen. Lisäksi tässä kilpailukontekstissa esitysten monimuotoisuus nostaa esiin kysymyksen tuomaroinnin kriteereistä. Ainakin poetiikka näyttää olevan taka-alalla luennan ja lukijan olemuksen kustannuksella.

 

Kaikki taidekilpailut ovat tietysti aina naurettavia, sillä kun tarkasteltavana on jotain perustavanlaatuista (hirvi, kivi jne.), sitä on järjetöntä yrittää rinnastaa mihinkään. Siksi palkittujen rinnalla tulisi aina tarkastella myös palkintokriteereitä. Onkin heti sanottava, että tällä kertaa tyylikeinorepertoaaria vakuuttavimmin käyttänyt kilpailija putosi jo ensimmäisellä kierroksella, samoin kuin kärkikirjoittaja. Poetry Slam on viihdelaji, ja siksi Gaussin käyrän ylemmän keskitason mittelö. Sen paikka mikronofisanailussa osuu jonnekin stand up ‑komiikan ja puheenpitämisen välimaastoon, jossa timing, punchline ja minidramaturgia yhdessä esiintyjän gestuksen kanssa ovat pistelaarin avaimia. Eli aika kauas mennään kynän ja paperin maailmoista.

 

Koska lavaruno-SM-kisalla on pitkä perinne ja se elää tällä hetkellä hyvässä nousussa, olisi hyvä pohtia myös tuomaroinnin perusteita. Paras lopputulos saattaisi syntyä, jos yhdeltä sidottaisiin silmät, toiselta tukittaisiin korvat, kolmas tutkisi yleisön reaktioita ja neljäs sanotun poetiikkaa. Isoin kysymys esitetyn runouden äärellä on kuitenkin: tapahtuuko esityksen aikana jotain? Muuttuuko jokin kuulijassa ja lukijassa, ylitetäänkö jotakin?

 

Oheisesta katselmuksesta puuttuu osa runoilijoista. En kuullut kaikkia esityksiä niin perusteellisesti, että saisin tehtyä niille oikeutta tässä.

 

* * *

Näytelmäkirjailija Jussi Wahlgren luki runokokoelmastaan kiteytysmäisiä kirjallisia tekstejä, jotka hänen äänessään eivät kuitenkaan kasvaneet preesensiin, vaan esitys oli tasavahva painoteoksen resitaatio. (Toisen kierroksen runoissa hän luki pitkän tekstin vanhemman miehen lihanhimosta nuoreen naiseen, jonka on tavannut kliseisesti taidemuseossa, Kiasmassa. Tekstin sanastossa taiteilijat ja himo törmäävät turhan kirjallisesti toisiinsa.)

Aura Nurmi luki ison tekstin, joka alkoi kumista päässäni vasta loppupuolellaan. Runossa puhutaan kirjemäisesti isälle, joka on kuollut. Koulu on loppunut, lakki jäänyt saamatta ja autolla ajetaan kotiin ja pellot vilistävät ikkunoissa. Suru, ikävä, rakkaus, kaikki kirjoituskurssien kavahtamat isot sanat, tulivat ilmoille sylviaplathmaisen varmasti ja ehdottomasti. Se oli hyvin vaikuttavaa, ja selvästi lukijalleen myös vaikeaa. Nurmi osoitti, miten asioiden sanominen ja niiden kirjoittaminen poikkeavat toisistaan ja ihmeellisesti sanoi jotain sellaista, jota käsitteet kuten poetiikka tai eetos kuvaavat vain hyvin ulkokohtaisesti. (Toisen kierroksen runoissaan hän vaihtoi tyylilajia huumoriin, joka oli liian maalailevaa ja epätarkkaa rytmin suhteen ja toisaalta poeettisesti liian yksioikoista.)

Tuomas Ahonen luki maskuliinisen älyllisen testosteroninkatkuisen setin, jossa inttimaailman miehekkyys muuttui avoimeksi kapinaksi. Pelkästään kielikuva kakkakastanjettien vääntämisestä vihamiehen haudalle käänsi suupielet ylöspäin.

Piritta Porthan lausui vaikuttavasti ulkomuistista esikoistaan Kun enkeli myöhästyy metrosta. Teksti tosin oli runouden sijaan ennemmin lyhytproosaa, jossa henkilöhahmot ja tarinamaisuus tuottivat kertomuksen maailman ja kertojan. “Töissäkäynti sopii niille joilla ei ole muuta tekemistä.”

Risto K. Järvisen korsolainen sielunmaisemarunous upposi tuomareihin kuin veitsi voihin, ja luultavasti vastasi täsmällisesti sen mielikuvaa hyvästä lavarunoudesta. Noin neljän sanan säkeet olivat kaskumaisia ja lyhyet runot kapakkaelämään istuvia lohkaisuja, kuten opettajan panemista ja häneltä numeron pyytämistä aamulla, “se antoi 4-”. Järvisen maailmassa on hyvin paljon fingerporimaista puujalkavitsin ja arkielämän sattumusten niputtavaa anekdoottiryöpytystä, joka istuu ääneen luettavaksi mitä luontevimmin, mutta jonka ongelmaksi tulee hyvin nopeasti arnokotromainen kapea-alaisuus.

Lasse Hauervaas luki esimerkillisesti aforistimaisia muutaman säkeen mietelmiään, jotka toimivat tasavarmoina muistikirjamaisina yksittäisinä huomioina. (toisella kierroksella hän luki novellimaisen tekstin Birgit Kraus ‑nimiselle naiselle osoitetuista paketeista, joita kertoja saa kuukausien ajan)

Melissa Mäntylä ilmoitti olevansa rypemisen kuningatar, ja hän luki todella sykähdyttävän tekstin kiimasta Tapioon: “kahvitippakin maistuu hiekalta sinun kaulasi rinnalla.” Runo päättyy huuruisten auton ikkunoiden sisäpuolelle. Tässä oli illan parhaita kirjoittajia, mutta vaikka Mäntylän ääni on loistava altto, hänen luentansa oli epäluontevaa. Säkeenjälkeinen hengenveto rytmitti tekstiä kömpelösti, mikä teki runoista paperinmakuisia.

Juho 6 esiintyi jälleen suvereenisti ilman paperia lausuen pakkomielteisen monologirakkausrunonsa Muutin sun luo, josta olen tainnut kuulla katkelman joskus aiemmin. Nyt juttu oli saanut Juhon olemusta vielä enemmän taakseen, ja koska hänen esiintymisensä on kerrassaan loistavaa spoken word -tykitystä, oli lopputulos suvereeni. “Panen sua kovaa ja sä näyttelet vastahakosta, sun silmät vetistää”, huhhuh mitä settiä.

Kasper Salonen on hyvä lukija, jonka teksteissä illan muillekin esiintyjille tyypillisesti jonkinlainen uusurbaani pääkaupunkielämä sai lyyrisen ilmaisunsa, “sporakiskot kuin slide-kitaran kiharat”. Ongelmaksi nousi kryptisyys: tekstien lauserakenteet ja kiertoilmausmaiset kielikuvat veivät liian kauaksi runon aiheesta.

Illan paras esiintyjä oli Maksimi Voima, jonka runous syöksyy hänen olemuksestaan suurin piirtein niin pakottomasti kuin se on mahdollista. Poliittisen agitaatiopuheen ja klassisen saarnamiehen eetokset törmäsivät spoken word -lyriikkaan, jossa miehisen alfa-uroksen halu olla normaali synnyttää perheen mukana kaikki ongelmat sukuun ja asuntolainaan ja koko siihen latistavaan paskaan. Maksimin tuomaristoa loukkaava itsevarmuus kostautui, vaikka se pukikin häntä: hän sanoi vetävänsä vasta tokalla kierroksella kunnon setin. Ei tullut tokaa kierrosta, tuomarit halusivat jotakin turvallisempaa, jotain jota voi esitellä koulun kevätjuhlassa. Lavarunouden erityislaatuisuuden suhteen – siis niiden piirteiden joilla se poikkeaa kirjoitetusta runoudesta – Maksimi Voima olisi yhtä kaikki tehnyt Kuopion finaalista kiinnostavamman.

Elisa Itkonen luki sinisestä vihostaan mielenterveyden rajoilla kiikkuvia runojaan. Niissä ei käydä töissä, vaan luetaan lehtiä kirjastossa kun on kerta aikaa. Kun sossuntäti kertoo, että käsiala on kaunis, syntyy kiinnostus kirjoitusharrastukseen. Kaikesta ulkopuolisuuden tunteesta kasvaa kiehtova maailma, jossa identiteetti alkaa rakentua päiväkirjamaisesti sinisen vihon sivuille. Itkosen äänenkäytön taitavuus ja virheettömyys viittaa siihen, että hän on taustaltaan näyttelijä.

 

* * *

 

No niin, asiaan, kuka siis voitti:

 

Juho 6 on stadin kunkku. Risto K. Järvinen kakkonen (johtuen mahdollisesti toisen kierroksen kompuroinnista luennan aikana). Kyllä näistä kavereista irtoaa Kuopioon tiukat setit.

 

Illan isännöinyt Harri Hertell vetikin avoimesti ja asiaankuuluvasti kotiinpäin: “Viime vuonna voitto meni kuopiolaiselle kukkahattutädille, nyt voisi olla Helsingin vuoro. Ja Helsinki on joka tapauksessa lavarunouden pääkaupunki, kävi Kuopiossa mitä tahansa.”

 

Pisteidenlaskija Venla Rossi, Juho 6 ja Harri Hertell. Ensi kerralla lavalle voisi kohdistaa edes yhden valon, Mascotin lava on pimeä kuin Ivalon marraskuu.

 

60 kommenttia

  1. Hyvin on lavarunous lyönyt läpi, vielä 15 vuotta sitten siitä tuli lähinnä pottuilua (Suomessa).

    Mut ei Hellsinki muutu lavarunouden pääkaupungiksi, vaikka Harri H. sanois mitä… lempeät terkut!

    Mut yllättävissä paikoissa livejuttuihin törmää: Reijo Mäki tuli kadulla vastaan ja kertoi hänen uuden Vares-kirjansa lopun sijoittuvan runoiltaan Jäkärlässä (kaupunginosa Turussa)…

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Tosiaan, 15 vuodessa on kierretty muutakin kuin tahkoa. Suomessa on vissiin Pohjoismaiden vitaalein lavarunokulttuuri, joka kaikesta pienimuotoisuudestaan huolimatta nivoutuu jo moneen erilaiseen estetiikkaan. Touhun taustalla on monia tekijöitä, ja niistä yksi näkyvä on 15 vuotta sitten Turussa pyörinyt klubitoiminta.

      Lavarunous sopii moneen taiteeseen, ja siksi se varmaan onkin niin laaja-alaista ja hajanaista. Esim. teatterijengillä on omia runoesityksiä, jotka eivät välttämättä ole kirjallisuuden kanssa paljonkaan tekemisissä.

      Runouden modernismissa on horjumattoman timakat runonlausujat, jotka ovat epäilemättä yhä “ylittämättömiä”. Kuten vaikka tämä Sylvia Plathin Daddy:

      http://www.youtube.com/watch?v=6hHjctqSBwM

      Sitten on äänirunouden kokonaan uudet digitaalisen kulttuurin muodot, jotka ovat _erittäin_ lupaavia. Tässä mieletön lukija Cia Rinne (mutta heikko versio runosta):

      http://www.youtube.com/watch?v=y2NaLpiHOzU

      Ja esiintyvä auditiivinen “multimediarunous”, jossa lyriikka valtaa musiikkia eikä toisinpäin: J. K. Ihalainen havainnoi loistavasti mistä on kyse:

      http://www.youtube.com/watch?v=ntxF6gsSxOE

      Ja vielä on musiikin genreihin kasvanet esiintyvän runouden todellisuudet, joista dub taitaa olla vanhin, ja Benjamin Zephaniah kuuluisin, good shit:

      http://www.youtube.com/watch?v=AMHusbDmKYM

      Nonsensestä kasvavia universumeja on oraalla jonkin verran, täältäpäin olisi mahtavaa saada enemmän esityksiä (melodia ei ole välttämätön):

      http://www.youtube.com/watch?v=tCwACsEh9zo

      Ja varmaan mehevin maaperä koko skenelle on tällä hetkellä spoken word, jossa teksti on suurin piirtein kuin kirjoitettuja nuotteja. Tätä siis Juho 6 vetää pykälän verran alla olevaa linkkia paremmin:)

      http://www.youtube.com/watch?v=QRISRapn4zI&feature=related

      Poetry Slam on hyvin kapea siivu tästä kaikesta – ja ehkä ensi vuonna sen sektoria saadaan avattua senteistä metreihin, jolloin jutusta voisi kasvaa koko kulttuurin haltuunsa ottava kirjallisuuden muoto.

  2. Juu, monenlaiseen poetiikkaan on tullut kierrellessä törmättyä. Runoudessa(kaan) mikään inhimillinen ei saa olla vierasta,

    yhden tapahtuman uskallan tällä hetkellä nostaa ylitse muiden – ja se on jokavuotuinen Annikin runofestivaali Tampereella,

    http://www.annikinkatu.net/runofestivaali2012/

    se ei ehkä ole mikään “alkuräjähdys” millekään liikkeelle, mutta kaikkien runoräjähdysten energiat siellä iloisesti sekoittuvat,

    tää nyt vaan, jos toi Annikki on jollekin vieras tapahtuma, siellä on monenlaista oheisohjelmaa myös.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Annikin festareista mä olen tykännyt aina, se on ollut mullekin jonkinlainen ydinjuttu, josta on säteillyt olennaisia, juuri runouuteen liittyviä, piirteitä laaja-alaisesti. Jo pelkkä puutalokorttelin sisäpiha ja hyvin heterogeeninen yleisö synnytti alusta asti äärimmäisen hienon meiningin.

      Nyt kun bileet on kasvaneet, ne on vaan parantuneet entisestään. Tän vuoden esiintyjäkaarti tosin jonkin verran hämmentää mua. No, kait siitä elossa selvitään..

  3. ara says:

    Pakko kysyä, että miksi hemmetissä toi “paperittomuus” nostetaan aina bonustekijäksi? Entä jos paperin käyttäminen on taiteellinen valinta?

    Maksimi Voima on loistava esiintyjä ja kuuluisa käsittämättömän nopeasta lausumisestaan. Sen verran oman jännitykseni keskeltä kuitenkin kuulin, että teksti ei ollut kovinkaan moniulotteinen saati “poeettisesti” kiinnostava, vaan esitys painottui liikaa pelkkään energiaan.

    Komeaahan se silti oli, mutta illan parhaasta olen eri mieltä. Se oli nimittäin Juho6, jolla oli yhtä kova flow ja vieläkin tekstillisesti raivokkaampi setti. Myös kilpailun toiseksi tullut Risto K. oli kreisi. Ja tarkoitat varmaan kolmannen kierroksen kompurointia hänen kohdallaan? Toinen kierros oli mieletön, kolmannessa täytyi kaivaa paperi avuksi kun unohti runon järjestyksen.

    Ensimmäiselle kierrokselle jäi häkellyttävän hyviä kirjoittajia, Jarkko Jokisen ja Sampon mainitakseni. Ja Kasperin. Meitä oli monta.

  4. Tommi Parkko says:

    Poetry Slamin tuomaroinnista sen verran että siinähän ei arvioida runoja vaan esityksiä. Tuomareiden ei siis tarvitse keskittyä poetiikkaan.

  5. Aleksis Salusjärvi says:

    ara: paperin käyttäminen voi tietenkin olla täydellisen motivoitua. Mutta monta kertaa paperi tulee esiintyjän ja yleisön väliin – ja tästä syystä esim. puheiden pitäjät (varsinkin poliitikot) eivät lue paperista. Mutta siis vaikkapa tuo Elisa Itkosen sininen vihko on olennainen elementti kokonaisuutta, se kuuluu juttuun. (Ja juu, tarkoitin kolmatta rundia.)

    Maksimin setissä kielen rytmi oli mun mielestä poikkeuksellisen kiinnostava, samaten eetos. Tossa mun aukkoisessa postauksessa halusin kiinnittää huomiota esitysten monimuotoisuuteen – ja kun kolmen minuutin sykleissä tulee 17 esitystä, saa olla aikamoinen ruuneperi että niistä kaikista saisi lennosta olennaisen talteen.

    Tommi: tossa juuri on koko pointti: esitys ja teksti muodostavat kokonaisuuden. Marlon Brandon olemuksella voi puhelinluettelosta saada ihan kiinnostavan, mutta tuskin vaikuttavan, esityksen. Toisaalta taas Sylvia Plathin Daddy on helposti pahoinpideltävissä kammottavaksi esitykseksi.

  6. Ensinnäkin kiitos Aleksis Salusjärvelle ensimmäisestä yrityksestä perusteellisemmaksi arvosteluksi Runopuulaakin karsinnasta. Ja toinen kiitos yrityksestä esittävän runouden kansainvälisen taustan kartoittamiseksi.

    Miksi kuitenkin arvostelun läpi käytetään nimitystä Poetry Slam, vaikka kyse on Runopuulaakista? Luen sen kirjoittajan häpeäksi niin, että Suomessa ei enää osata luoda muuten kuin matkimalla sitä, mikä tehdään paremmin jossain muualla.

    Toisaalta kysyn, mikä on lähinnä suomalaista esittävää runoutta, jos sitä on.

    Olen samaa mieltä taiteen mittaamattomuudesta kuin arvostelija, mutta mikä olisi parempi konsti kuin tuomareiden antamat pisteet runon ja yleisön välisen rampin kaatamiseksi. Heti kun keksitään, otetaan käyttöön ja toivotaan, että esim. YLE Radio Suomen kuuntelijaluvut eivät notkahda välittömästi, kun kuuluu sana runo (näinhän ei käynyt vuosina 2009 ja 2010, vaan puulaaki tavoitti keskimäärin 350 000 kuuulijaa).

    Kun “Muutama neuvo runotuomarille” on olemassa (jotka neuvot toivottavasti jaettiin myös Mascotissa), niin miten Salusjärvi muokkaisi näitä ohjeita, että päästäisiin parempaan tulokseen runouden kannalta?

    Ja Tommi: erotuksena Stand upista R-laakissa tähdätään nimenomaan hyvään runoon, ja arvostelussa otetaan huomioon sekä runo että sen esitys.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Teräviä huomioita Jouni, Poetry Slam -termiä käytän, koska se on yleisemmässä käytössä kuin runopuulaaki, vierastin pitkään esimerkiksi Helsinki Poetry Connection -nimeä ja Poetry Jam -nimisiä tapahtumia samoin kuin Open Mic -termiä.

      Mutta kun olen seurannut esityksiä, olen kuullut tässä parin vuoden sisällä eri puolella kotosuomeamme englanninkielisiä esityksiä, ranskankielisiä esityksiä, ruotsinkielisiä esityksiä, saksankielisiä esityksiä, esityksiä persiaksi ja nonsenseksi. Kansainvälisyys on todellisuutta.

      Maailman puhutuin kieli on huono englanti, ja on aivan perusteltua antaa ulkkiksille myönnytyksiä. Sama homma näkyy performanssitaiteessa, josta esim. täällä helsingissä löytyy toisinaan paremmin jopa espanjaksi infoa kuin suomeksi.

      Kyse ei ole siis matkimisesta, vaan ihan käytännöllisyydestä.

      Mä en ole törmännyt tuomaroinnin ohjeisiin, en tiennyt sellaisia olevankaan. Eikä tossa pistehommassa sinänsä ole mitään vikaa, touhu on kuitenkin sen verran leikkimielistä, että herneitä tuskin kannattaa nenään vetäistä.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Ja vielä lisäys, esitän Jounille haasteen: kirjoita Kuopion finaalista yllä olevaa tekstiä parempi kritiikki ja kontekstoi se paremmin esiintyvän runouden estetiikkoihin. Olisi mahtavaa saada julkiseen vastaanottoon repertoaaria.

  7. Kun käytännöllisyys ratkaisee, enpä käy teoretisoimaan, vaikka näen tässä halkeaman, josta voisi sukeltaa syvemmällekin suomen nykykieleen (esim. onko Poetry slam suomempi kuin Poetry Slam).

    Arvosteluhaastetta en voi ottaa vastaan, koska juonnan Kuopion finaalia Olavi Rytkösen kanssa. (Tosin tasapisteiden sattuessa voin joutua arvostelijaksi, kun päätuomarina valitsen jatkoon pääsijän.)

    Ja tässä vielä nämä tuomaroinnin ohjeet, jotka löytyvät myös blogin Runopuulaaki oikeasta laidasta rullaamalla:

    “Muutama neuvo runotuomarille

    Kiitos, kun lähdit mukaan runoleikkiin. Runopuulaakin eli Poetry slam -kisan yleisötuomarina voit antaa pisteitä (1,0 – 10,0) joko yksin tai ystäväsi kanssa.

    Tämän runokisan tuomarina kukaan ei odota, että olisit valmis runoarvostelija tai täydellinen kirjallisuuden asiantuntija. Mutta muutama neuvo auttaa työssäsi:

    * Tässä leikissä “runo” tarkoittaa sekä runoa että sen esittämistä.

    Toisten mielestä runon sisältö tai sanoma on tärkeämpää kuin runoilijan ulosanti. Toiset taas haluavat pelkästään tuntea runoa niin, että tuo kokemus on koko runon sisältö. Kummin hyvänsä, mutta Runopuulaakin voittajan valinnassa otetaan huomioon sekä runo että esitys.

    * Jokaisella on oma makunsa ja näkemyksensä hyvästä runoudesta.

    Kuuntele silti vain omaa näkemystäsi ja sisäistä ääntäsi koko runoesityksen ajan. Ensimmäinen ajatus voi olla myös se paras näkemys.

    * Muun yleisön vaikutukselta on vaikea välttyä.

    Jos annat huonot pisteet, muut saattavat buuata. Koska heillä on oikeus siihen, myös sinulla on oikeus seurata omaa näkemystäsi.

    * Ole johdonmukainen.

    Jos huomaat toisten tuomareiden antavan huonompia tai parempia pisteitä, sen ei tarvitse vaikuttaa seuraavien pisteiden jakamiseen. Kuuntele runoilijaa loppuun asti ja tee omat johtopäätökset.

    * Yleensä pisteet nousevat kisan loppua kohden.

    Mutta niin kauan kuin sinä olet johdonmukainen eli annat pisteet oman tuntosi mukaan, teet kunnon työtä ja kaikki on hyvin.

    * Kohtele runoilijaa kunnioituksella.

    Runoilija on tehnyt runonsa kovalla työllä ja esiintyminen on vielä kovempi työ. Ilman runoilijaa tätä leikkiä ei ole. Ja ilman sinua ei ole pisteitä!

    * Kun pisteesi ovat valmiina, nosta peukalo pystyyn! Jos näytät pisteesi liian aikaisin, se voi häiritä muiden tuomareiden työskentelyä.

    * Iso kiitos siitä, että lähdit mukaan. Ilman sinua Runopuulaaki ei onnistu.

  8. Historian isomies says:

    No nykysuomea on ainakin tuo “iso kiitos”.

  9. Juho Nieminen says:

    Mikset muuten Aleksis tarjoutunut tuomariksi, jos kerran olit koko ajan paikalla? Siellähän jouduttiin etsimään viidettä tuomaria.

    Sanon nyt vielä muiden mukana, että tämä raportti on erittäin tervetullut – ja juuri sitä mitä Luutii-blogi oman käsitykseni mukaan parhaiten osaa, eli on hereillä kun runouden saralla tapahtuu. ;)

    Ps. Kirjoitin tuosta paperilta lukemisesta vs. ulkoa opettelusta omia näkemyksiäni 2010:
    http://pikkujattilainen.blogspot.com/2010/11/muistiin-turvautuminen.html

  10. Aleksis Salusjärvi says:

    Jouni, mun mielestä toi menee saivarteluksi. Sitä paitsi miksi suotta suomettaa asioita, jotka on tänne tuotuja: http://en.wikipedia.org/wiki/Poetry_slam

    Tajuan kyllä, että perinteet tekevät kilpailusta Runopuulaaki-tapahtuman, joka on brändi vähän kuin Rovaniemen markkinat tai Volvo Ocean Race, mutta ilmiö on poetry slam (kylläjoo pienaakkosilla). Eihän pizzaakaan kutsuta avopiirakaksi muualla kuin Oulun taajamissa.

    Perisuomalaista kalevalaista runonlaulantaa on muuten myös vielä olemassa. Olen törmännyt siihen kansanmusiikkipiireissä (se on itse asiassa yllättävän tiukkaa settiä). Noissa lavarunohommissa en tosin vissiin kertaakaan.

    Siirretään haaste finaalia edeltävään Malja-baarin keräilyerään.

    Juho, kiitos tsempistä. Mä tulin paikalle kesken ensimmäistä esitystä, muuten olisin saattanut tuomariksi ilmoittautuakin. Tosin olin päättänyt olla ornitologina läsnä, eli muistiinpanoja tekevänä hapanilmeisenä tarkkailijana.

  11. Linkkisi mukaan Suomessa ei slämmätä. Eikä saivarrella, joten tuomarin neuvojen kimppuun, mikäli niitä ei ole luettu aiemmin saati opiksi otettu.

    Ja haaste siirtyy; Runokukko juontaa myös keräilyerän.

    • Sami Liuhto says:

      Savon Jake La Motta väistää jälleen. Mitä seuraavaksi!

      Tämä on hyvä keskustelu.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Tuomarin neuvot on mainiot ja hyvin laaditut. Ohjeistuksessa ei ole mun mielestä mitään puutteita. Noiden ohjeiden lisäksi slämyjen konsepti luo itsessään painotuksia, mutta siis mun pointti oli se, että olin tuomariston kanssa eri mieltä – ei kai Levyraadinkaan voittajabiisi ole koko yleisön mielestä paras.

      …ja tämän linkin mukaan Oulussa ei syödä Pizzaa: http://en.wikipedia.org/wiki/Pizza
      Onko ne samperi vieköön sitten keksineet avopiirakan ihan itekseen?

      Sulla on iso työ Kuopiossa, nostan hattua ja peukkua.

      Sami toi keskusteluun metakritiikin, enää puuttuu että runopuulaakiin osallistuneet alkaa kommentoida Samin huomioita, ja me ollaan keksitty ikiliikkuja.

  12. Aleksis: “Perisuomalaista kalevalaista kansanlaulua on vielä olemassa”; tänään tarkastetaan Sibelius-Akatemiassa Ilona Korhosen väitöskirja “Tulin kuin tilikipuna – Larin Parasken runolauluopissa”. Valitettavasti oppeja löytyy netistä vain tämän verran: thesis.siba.fi/search.php?text=Ilona+Korhonen

  13. Loistavaa! Keskustelua metritolkulla lavarunoudesta ja vieläpä ihan asialinjalla. Omasta puolestani ihan sama käsitelläänkö lavarunoutta Poetry slamina, Runopuulaakina tai jonain muuna, kyllä minun puhe-energiani mc:nä riittää heittelemään niitä kaikkia.

    Olkoon Runopuulaaki lavarunouden SM-kisan nimi, kisan joka siis käydään yleisimmillä Poetry slam -säännöillä. Poetry Jam ja Open Mic ovat käypää tavaraa nekin, ja ajan myötä rönsyjä varmasti tulee niin säännöissä kuin esiintyjien tekniikoissa ja teksteissä.

    Yli 10 vuotta tätä on mikin takaa ollut ilo seurata – jatkan avoimin mielin edelleen.

  14. Venla says:

    “Muutama neuvo runotuomarille” muuten siis kyllä jaettiin tuolla Helsingin karsinnassa tuomareille. Samaa mieltä Aleksiksen kanssa siitä että vois käyttää poetry slam -termiä, kun se on valmiiksi niin paljon tunnetumpi. Tai sitten vaikka pelkästään “Lavarunouden SM-kisat, jos haluaa puhua suomea.
    T. Pisteidenlaskija

  15. Tony Laine says:

    Mielestäni puulaaki on sanana harhaanjohtava. Ainakin minulle tulee kilvoittelun yhteydessä puulaakista ensimmäisenä mieleen joku joukkuelaji ja nimenomaan pallopeli. Puulaaki-sanassa on myös vahva vähättelevä sävy, mikä on kai tarpeetonta mitä lavarunouteen tulee. Jos kuulen jonkun puhuvan puulaakiottelusta, ajattelen hänen puhuvan 6. divisioonan sählymatsista, jossa yritys on toki välillä kovaa ja laidat rytisevät, mutta taitoa ja osaamista hyvin vähän. Sallitaanko pieni kärjistys? Kiva, että sallitaan. Puulaakikisa tarkoittaa sähläystä; palloa kovasti kyllä tavoitellaan, mutta se tuntuu aina harmittavasti karkaavan juuri ratkaisevalla hetkellä. Heh, vähäpäistä ja vähälukuista yleisöä naurattaa. Siis sellainen mielikuva sanasta syntyy. Mikään kovin suomalainen sana se ei myöskään ole. Käsittääkseni se tulee ruotsin kielen sanasta bolag ja tarkoittaa siis alun perin liikeyritystä, esim. systembolag. Pointtini on? En pidä sanaa puulaaki kovinkaan sopivana, jos ja kun kilpaillaan paremmuudesta lavarunoudessa. En ole tosikko. Ymmärrän, että kyse on ainakin jossain määrin leikkimielisestä kilpailusta. Silti en aivan ymmärrä, miksi tapahtuma pitää nimetä niin, että se riistää kilpailulta sen ansaitsemaa arvoa? Nämä ovat tietysti makuasioita, ja minun puolestani lavarunoudessa voidaan jatkossakin kilpailla ihan millä nimikkeellä tahansa, siitä vain! Ei kuulu minulle, paitsi vähän.

  16. Ensimmäisistä Suomessa järjestetyistä slämeistä lähtien (kevät 2000) on kysytty, pyydetty ja etsitty suomenkielistä korviketta sanoille Poetry Slam. Runopuulaaki on Heli Laaksosen keksintö, ja heti kun joku luo osuvamman, niin lähdetään sille polulle. Tonia muokaten: puulaakista on hyvä tulla mieleen joukkuelaji (minäminä-keskeislyyrikoita lienee jo riittävästi)ja mieluummin nautin 6. divisioonassa pelaamisesta kuin tuijotan ammattiurheilijan rullauksia. Vielä parempi, mikäli mieleen juolahtaa Systembolag; useammin siellä olen ollut elävien vetten tykönä kuin oikeissa ammattilaisten matineoissa tai lausuntaesityksissä. Riistetään mieluummin kilpailulta kaikki sen arvot ja tittelit kuin ollaan itse runoilematta.

    • Tony Laine says:

      Pidän monista joukkuelajeista. Yhtä pallopeliä harrastan itsekin, amatööritasolla. Pitäisin silti jonkinasteisena loukkauksena, jos joku kutsuisi minua puulaakipelaajaksi.

      Alkossakin olen joskus piipahtanut. Palvelu on ollut aina kiitettävän asiallista, eikä kertaakaan minua ole käännytetty tyhjin käsin pois. Ei mitään pahaa sanottavaa siis siitäkään.

      On myös pelkästään hyvä asia, että lavarunoudessa järjestetään kilpailuja.

      Puulaaki-sanaa vain kritisoin. Runopuulaaki? Ei oikein toimi.

  17. Teemu H says:

    Joo, “puulaaki” viittaa kyllä harrastelijamaisuuteen, esim. työpaikoilla, vaikkapa teollisuudessa, on puulaakijoukkeita eri lajeihin. Vähättelemistä sen ei tarvitse olla, mutta ehkä se antaa kuitenkin vähän erilaisen kaiun kuin Poetry Slam, tai Lavarunouden SM-kisat. Puulaaki kertoo enemmänkin asenteesta; että tässä nyt olennaisen ohella vähän pelaillaan, ei niin kauhean vakavasti eikä niin kovin suurin panoksin, ja tennismailatkin ovat puisia ja 80-luvulta.

    Ehkä tuommonen kuva mulla on jäänyt koko lavarunous-hommasta. Mikä on hassua, koska en ole koskaan ollut lavarunoustapahtumassa, sillä pelkään tilanteita joissa joudun kokemaan myötähäpeää.

    Notta kertokaa nyt mullekin, mikä lavarunoudessa on niin hienoa? Minkälaista on, jos lavarunoudessa jokin on “hyvää settiä” (joka on musiikin parissakin typerän kryptinen, lähinnä kuulijan itsensä tykästymästä kertova kuvaus eikä niinkään itse lava-aktista). Itseasiassa hyvä settihän, vaikkapa jonkun bändin keikalla, voisi kertoa siitä biiskatraasta, jonka he esittivät. “Hyvää settiä” rinnastuu mulla “hyvään shittiin” tai “hyvään stygeen”.

    Minunlaisiani kavereita varten lavarunous tarvitsisi vahvoja, siitä itsestään revittyjä mielikuvia. Tällä hetkellä mä liitän sen jonnekin rap-juttujen, runonlausunnan ja yleisemmän lavaperformanssin välimaastoon sillä tavalla, ettei se yllä oikein mihinkään noista.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Mä inspiroidun juuri tuosta “mihinkäänliittymättömyydestä”. Sen sijaan että olisi joku vahva piirre, joka leimaisi kokonaisuutta, se kasvaakin vapaasti mihin tahansa suuntaan. Tämä on oikeastaan ainoa koko touhussa mua syvästi kiinnostava piirre.

      • Teemu H says:

        Mulle toi taas on se piirre, jonka vuoksi en jaksa vaivautua paikalle. Minunlaiseni kaipaa jonkinlaista tietoa siitä, mitä tuleman pitää, mutta on hauskaa ja kiinnostavaa jos esitys on silti tuore tai samasta esityksestä on mahdollista kasvaa jotakin uutta, niin kuin esittävässä taiteessa aina on pakko olla.

        Tarkoitan siis, että kun mä ostan lipun mä tiedän ostaneeni sen teatteriin (esitys on aina uusi), musiikkikeikalle (esitys on aina uusi), leffaan (elokuva on aina uusi tai uudella merkityksessä uusi), taidenäyttelyyn (näyttely on aina uusi), stand-up-keikalle (esitys on aina uusi). Mutta mihin mä ostan lipun kun ostan sen lavarunoustapahtumaan (jossa esitys on aina uusi).

        Mä kaipaisin joitain tunnusmerkkejä lavarunoudesta (mitä on hyvä lavarunous), missä on lavarunouden perinne, miten se on muuttunut jne. Ne ankkuripaikat, joista tunnista lavanrunouden. Nyt, kun mä en koskaan ole ollut tapahtumassa joka on nimetty lavarunoustapahtumaksi, jos mä eksyn sattumalta kuulemaan lavarunoutta, todennäköisesti ajattelen että tää on joku performanssi tai paskaa räppiä (tai myötähäpeää herättävä performanssi tai kiinnostavaa rappia tms.).

        Minkälaiseksi lavarunous on kasvanut, minkälaiseksi se on itsenäistynyt vaikutteistaan? Rap on aina ollut selkeästi itsenäinen, blues samoin, stand-up on loistava käsite ja oikeasti uutta. Nää kaikki on hyvin tunnistettavia. Mutta mitä esim. stand-up olisi, jos se käsittäisi beatin takanaan, ja jokainen vitsi päättyisi loppusointuun tai keskittyisi johonkin joka ei ole sille ominaista? (tää esimerkiksi, että taiteenlajin itsenäistyminen vaikutteistaan vaatisi mielestäni ensin vain sille ominaisia tunnistettavia piirteitä). Mitä on noi piirteet?

        • Aleksis Salusjärvi says:

          Kai perusedellytys on se, että on jokin teksti tai joitain sanoja ja ne ovat esittäjän omia tai omaksumia.

          Se, että tuollainen konsepti puuttuu, kertoo vain siitä, että ilmiötä ei ole tuotteistettu. Keskeistä lavarunoudessa onkin se, että ei ole perinteisessä mielessä yleisöä (istu tässä ja ole hiljaa) ja esiintyjiä (taputtakaa kun saavun lavalle), vaan on kirjallisuudenlaji, jolla on tapahtuman luonne. Jokainen on vastuussa itsestään -tyyppisesti.

          Erilaisia esiintyvän runouden estetiikkoja on lukuisia, ja niiden rinnakkaisuus ja ristiriitaisuus kertoo mun mielestä siitä, että laji on otettu haltuun tekijälöhtöisesti sen sijaan että se kasvaisi standardeihin. Lavarunouden suhde kirjoitettuun runouteen on tässä suhteessa siis positiivisella tavalla vitaali.

          Annikki-off festareilla Tampereen Telakalla on 7 euron pääsymaksulavarunoustapahtuma (vissiin ekaa kertaa Suomessa), ja se tuntuu askeleelta kohti stan up -viihdeiltamakonseptia. Suhde koko touhuun muuttuu heti, kun yleisön karsina tehdään pääsylipuilla, ja nuo kysymyksesi saavat tuotteistamisen johdosta uutta puhtia.

  18. Aleksis Salusjärvi says:

    Tunnistan nuo Tonyn (edit. ja Teemun) konnotaatiot ja jossain määrin myös jaan ne. Ongelman juuri lienee siinä, että on yritetty tehdä uudissanaa ilman tarvetta sille. Onnistunut tällainen projekti on sana “iskelmä”, joka siis väännettiin saksankielisestä sanasta “Schlager”.

    Sen sijaan blues-musiikki (sinelmä?), stand up -komiikka (pystyvitsailu?), rap (puhemusiikki?) ja niin eespäin ovat juurtuneet sellaisinaan tänne, ja koska näkyvissä on myös maahanmuuton jäljet ja esikuvat, ei niitä ole myöskään ollut tarvetta peitellä. Vaikka on olemassa hyvin vahva Suomi-rapin genre, kuten on olemassa hyvin vahva Suomi-lavarunouden genre, tuntuu kansainvälisten vaikutteiden häivyttäminen helposti impivaaralaisuudelta huonossa mielessä.

    Tässä lienee taustalla netin vaikutus kulttuuriin. Vaikutteet eivät enää tule lentokoneella ja laivalla, vaan digitaalisesti, ja mikä hyvänsä ilmiö saattaa tulla eri kulttuureiden omimaksi päivissä vuosien sijaan. Kun vielä kaveripiireissä ihmiset kommmunikoivat yhä useammin monilla eri kielillä, tulee terminologian funktionaalisuus relevantiksi pointiksi.

  19. Teemu H says:

    Oikeastaan toi “runopuulaaki” taitaa olla konnotaatio “puulaaki”-sanasta tai -termistä, jolla on ihan omat juurensa työntekemiseen, yrityksiin ja työntekijöihin jne. Puulaaki lienee väännös Tossavaisenkin mainitsemasta bolag-sanasta, jota vasten taas Runopuulaaki ei avaudu mulle oikein miksikään. Mielikuva on kummallinen eikä sovi lavaesitykseen mitenkään: pätevää uudissanaa ei ole syntynyt, koska mitään järjellistä liitosta sanan ja tarkoituksen välillä ei ole tai mielikuvaa esitystilanteesta ei synny.

    Mutta siis kertokaa: jos rap-jäbä tiputtaa lavaesityksestään biitin pois, niin tuleeko siitä lavarunoutta? Mitkä ovat lavarunouden omat persoonalliset määreet? (niiden kautta voisi löytyä jonkinlainen “nimi”). Korviin ja mieliin jäävät nimet yleensä syntyvät (yleisimmin kai puhekielestä), harvemmin niitä keksitään.

  20. Maaria Pääjärvi says:

    Ihan loistava tää keskustelu kyllä.

    Lähinnä nyt Teemun esiinnostamia juttuja kommentoidakseni: musta tuo hahmottomuus oli aika tyypillistä lavarunoudessa jotain 10 vuotta sitten. Sinä aikana on tietysti tapahtunut ihan älyttömästi, en osaa rehellisesti sanoa johtuuko se pelkästään estetiikkojen lisääntymisestä ja esiintymisen tulosta luonnollisemmaksi osaksi runoutta vai yleisön kasvamisesta (ei määrällisesti siis…). Mutta koen lajin avoimuuden vähän samalla tavalla kuin Aleksis. Aivan ilmeisesti jotain on tekeillä.

    Tietysti tuo rap-jäbää koskeva kysymys pätee muihinkin runouden uusiin ulottuvuuksiin. Äänirunous on yks tapaus. Visuaalinen runous toinen – koska estetiikaltaan, keinoiltaan ja jopa esittämiskonteksteiltaan se on niin lähellä kuvataidetta, että ero ei välttämättä hahmotu teoksissa itsessään. Keskeisestihän kyse on siitä, että spoken wordia ei oteta vastaan “a cappella” -räppinä, siis musiikin genressä, vaan runouden genressä. Se muuntaa lajin semantiikkaa. Tällaisia muutoksia voi tietysti tehdä omassa yksityisyydessään, kuunnella meriveden korkeudet radiosta runoutena, nähdä Madonnan keikan visuaalisena taiteena, jossa on ääni jne. Se muuttaa heti tapaa havaita. Runouden horisontti määrittelee lavarunouden muunnelmia nimenomaan runouden lajin kannalta, vaikka performanssi, musiikki tai “pystyvitsailu” olisivat ensimmäisenä mieleentulevia juttuja.

    Periaatteessa kyse on taiteenlajin hahmottumisesta uudestaan pitkän kuivan kirjoitetun kauden jälkeen. Osittain mössöinen käsitys johtuu juuri tästä. Kun pöytää ei ole katettu valmiiksi.

    Ja joo, runopuulaaki on huono nimi. Ei siksi, että se ois epäammattimaisen kuuloinen, mutta urheilukonteksti on huono, leikkimielisenäkin. Eihän siinä edes kilpailla joukkueina vaan siitäkin huolimatta, että yksilöt muodostaisivat hyvähenkisen joukon, he kilpailevat omilla suorituksillaan. Ja heti kun alan puhua runokilpailemisesta näin urheilumielisesti, alan kuulostaa idiootilta. Eikä ole pakko keksiä parempaa suomenkielistä nimeä, se voi aivan hyvin olla paras mahdollinen suomenkielinen nimi, kaikki kunnia sille.

    Alkuperäiseen postaukseen: minusta Aleksis klaaraa näitä arvosteluja hyvin. En ole ikinä itse edes yrittänyt, koska tehtävä on ihan mahdottoman iso. Mun mentaliteetti vaatis ehkä kaks viikkoa jutun puljaamista, jonka jälkeen olisin vieraantunut koko hommasta niin paljon ettei sitä kannattais enää tehdä. Mutta ehkä se pitäs harjotella lukuisten hylättyjen kirjoitusten kautta.

    Kirjoitetun runouden kritiikistä lavarunon kritiikkiin on pitkä matka. Pitää operoida muistin avulla kirjoittaessaan, ei voi tarkistaa muuta kuin omat muistiinpanonsa, täytyy pystyä suhteuttamaan hyvinkin erilaisia esityksiä toisiiinsa ja jos meinaa valistunut olla, täytyy ymmärtää jotain paitsi runouden niin esiintymiseen perustuvien taiteenlajien estetiikasta. Huh, sanon minä.

  21. Teemu H says:

    Juu, siis varmasti olen ainakin noin kymmenen vuotta jäljessä juuri niiden hienouksien ymmärtämisessä, joita lavarunous tarjoaa tai kuinka se on kehittynyt. Aivan samoin kuin joidenkin rap-juttujen, jotka kahdessa- kolmessakymmenessä vuodessa ovat kehittyneet niin, että esityksen ja toisaalta musiikin merkityksen kasvaessa on sitä rap-puolta hyvin vähän nykyisin jäljellä. Siksi mä en nykyrapista tykkääkään – ei se oo mulle enää rapia, koska se on pitkälle unohtanut perinteensä. Jaottanut vaikutteensa enimmäkseen nykymusiikista. R’n’beetä se on (jännä että se mielletään edelleenkin täällä rapiksi).

    Youtubetin joitakin Helsinki Poetry Connectionin ynnä muiden juttuja (niitä on yllättävän paljon siellä, hienoa!) ja luulen saaneeni jonkinlaisen käsityksen: Huomenta Suomi -clipissä Harri Hertell kiteyttää jotakin, joka ehkä paikkasi mun uteliaisuuttani hyvinkin: on runoutta, joka on suunnattu esitettäväksi, ja lavarunoustapahtumat antavat siihen loistavan mahdollisuuden. Eli: on olemassa lavarunoutta.

    Tuo on minusta kullan arvoinen kiteytytys (varsinkin itselleni) ja laittaa pohtimaan tarkemmin, millaista on runous joka on suunnattu esitettäväksi. Sen täytyy olla sellaista, että runosta ja sen esittäjästä syntyy esitys.

    Youtubetin lisää, mm. Maksimivoimaa ja Matinpoikaa, Juho Nieminen esitti runonsa Kylki, Oulun Runopuulaakin karsinta 16.3.2012.

    Nyt esim. tuossa Runopuulaakin karsinnassa en nähnyt yhtäkään esitystä. Eikä tämä ole kritiikkiä, vain ihmettelyä. Tai no, on tää kritiikkiä. Näin “vain” runoilijoita, jotka lukivat runojaan (jotka olivat hyviä, vaikken allekirjoita sitä ettäkö ne olisivat kaikki suunnattu lavalle). Ja just tässä kohtaa menen sekaisin – olen joskus ajatellut, jos joku on viitsinyt kysellä, että lähtisinkö tuollaiseen tapahtumaan, mutta miten valmistautua: hioa esitystä? Tsiigaan noita esityksiä, ja mielestäni ne eivät täytä esityksen määrettä tai jos ovat tarkoitettuja esityksiksi ovat luvalla sanoen huonoja sellaisia (mikä on harmi, koska runot ovat hienoja). Siis jos minut kutsuttaisiin joskus esittämään runojani, mitä se tarkoittaa: luenko runoja, vai valmistanko esityksen jota varten harjoittelen?

    Juho Niemisen Kylki toimii huomattavasti paremmin kirjasta luettuna kuin videoclipiltä katsottuna/kuunneltuna. Esitettynä se ei mielestäni toimi, ja vain siksi että ei ole mitään esitystä – on vain runon lausuntaa, jossa artikulointi, rytmitys ja painotus ovat kaiken a ja o mutta ne Nieminen tekee mielestäni huonosti. Nuo taas paremmin tekee Jouko Saksio Vainotuin virsi- clipissä, mikä taas ennen muuta on runonlausuntaa. Koska kyse on ääniraidasta, en tiedä mitä se vaatisi, että se olisi esitys jota lähtisin seuraamaan. Lava ei vielä riittäisi, vaan miellän esityksen yhtä kuin showksi. Jollaisia taas voisivat olla jotkin Leevi Lehdon jutut. Joissa ehkä runous on vähän sivummalla ja esitys enemmänkin etualalla, kuten pitääkin. Esittämisessä tärkeintä on itse esitys.

    Matinpojan ja eritoten Maksimivoiman jutut ovat mun mielestäni silkkaa räpäytystä. Ilman musiikkia vain. Jenkkijamppojen lyriikat menneiltä vuosilta ovat aivan yhtälailla räppiä, “puhelaulua” mikä on paradoksaalinen termi koska räpissä muinoin oli kovin kovin vähän laulua. Maksimivoiman jotkut esitykset (nämä ovat mielestäni esityksiä, mutteivät runoutta) sisältävät jopa jonkinlaista mageeta alkuvoimaista beatboxausta.

    Harri Hertellillä on minua kiinnostavimmat jutut mitkä onnistuin Youtubesta löytämään; hänellä on kokonaisuus sellainen, että siinä on jotakin kiehtovaa ja kuunteluttaa sitä. Myös runous ja sen esittäminen kohtaavat hauskasti ja siinä on jotakin esityksellistä. Hän tasapainoilee hienosti juuri sillä punaisella langalla, joka saa mut arvuuttelemaan mitä lavarunous voisi ja ei voisi olla.

    Minustakin Aleksis hyvin halkoo näitä lavarunotapahtumia; hän kritikoi esityksiä, nimenomaan keskittyy esittämisen ja esityksen olennaisiin piirteisiin, ei niinkään runouteen. Olennaista nimenomaan silloin kai on, kuinka teksti soveltuu esitykseen, millainen esitys on. Ja silloin ilman luntteja vedetty on lähempänä esityksen käsitettä ja sen ihannetta. Ellei tietysti se paperi ole olennainen osa esitystä, ikään kuin rekvisiittaa.

    Oikeastaan noi spoken word -jutut voisivatkin kiinnostaa mua (mm. toi Aleksiksen antama alin When I Became A Man -linkki on mahtava). Mutta mun mielestä lavarunous- termi ei tee tuolle oikeutta. Spoken word voisi helposti olla myös proosaa. Spoken word voisi olla katto runoudelle ja proosalle, entistä kansanomaisempi tapa tuoda niitä esiin. Itseasiassa, spoken wordista kiinnostaisi pohtia enemmänkin; sen estetiikkaa ja luonnetta.

    Mun mielestä Spoken word on terminä niin hyvä, että vaihtaisin sen välittömästi lavarunouden tai poetry slamin tai minkä tahansa edelle.

    Diggaan noista Juho 6:n jutuista. Ja juuri siksi että ainut musiikkiin viittaava on korkeintaan taustanauha (lukuunottamatta lauluosuuksia, jotka ovat sietämättömiä).

    Maaria, mä voin kuulla meriveden korkeudet radiosta runoutena, mutta ennemminkin musiikkina. Mulle runous ja musiikki ovat kumpikin omanlaisiaan. Se runous on mulle visuaalinen juttu ennen muuta – täytyy nähdä jotakin. Musiikkia en juurikaan voi nähdä, se mun täytyy kuulla. Paitsi joskus värit tai esineet ovat musiikkia, ja toisin päin. Tai tunteet.

    Mutta lavarunous: on esitys jossa pitää olla nähtävää ja kuultavaa. Kun se runous on tarkoitus kuulla, jonkin pitää astua runon tilalle nähdyksi. Siinä on mun nähdäkseni esityksen pakolliset mitat lavarunouden suuntaan. Mutta tällaisia esityksiä en vielä Youtubesta löytänyt. Jatkan etsimistä.

  22. Grandmaster Haavikko says:

    Tän keskustelunkin voi lukea runoutena…

  23. Aleksis Salusjärvi says:

    Teemu ihan mahtava taustoittava teksti, en lähe yhtään inttämään vastaan muussa kuin siinä, että sun pitää saakeli vieköön tulla myötähäpeän uhallakin johonkin runotapahtumaan. Olisin hyvin kiinnostunut kuulemaan, minkälaisen käsityksen sä muodostaisit kokonaisuudesta.

    Runoesityksissä ja kirjallisuuden ääneenlukemisessa on muuten vielä yksi merkittävä touhua puoltava juttu: “yleiskäsitys”. Meinaan sitä, että kun 20 ihmisitä lukee tekstin, saa käsityksen 20 erilaisesta runoudesta. Se tuodaan suoraan korviin ja silmiin. Vastaavan kattauksen haaliminen kirjastossa vaatii aika ahkeran ja akateemisen luonteenlaadun. Samoin noi proosaillat on ehkä miellyttävin tapa tutustua uuteen kirjallisuuteen. Sitä istuu mukavasti, ja kirjailija itse lukee valitsemansa katkelman teoksestaan ääneen.

    Eilen oli Kiiski Open Mic, jossa oli sen verran huikea meininki, että mä aloin miettiä että tästä ei kannata puhua enää julkisesti. Ei sinne baariin mahtunut ees kaikki halukkaat, ja yhtään huonoa esitystä koko illan aikana ei tullut.

    Miia Toivio ja Sinikka Vuola olivat “lämppäreitä”, ja he täydellisessä nerollisuudessaan toivat kirjoittajaopiskelijoitaan kapakkarunouden äärelle – se oli kuin bensaa liekkeihin. Kaiken nähnyt Hertellkin joutui myöntämään että illan pihvi oli paksu ja leveä.

  24. Olisi hyvä, jos ääneen luettava / esitettävä teksti toimisi myös paperilta luettuna.

    Ääneen esitettynä tekstistä tulee yksi sen tulkinta, toisella kerralla saman tekstin voi esittää ihan eri tavalla.

    Joskus esityksessä voi tarkoituksella rikkoa “alkuperäisen” tulkinnan, siinä yksi liverunouden voima (käytän nyt tätä sanaa, kun Markku Into käytti sitä jo 1994 Nuoren Voiman arvostelussaan).

    Ja jottei totuus unohtuisi, linkistä esitettyä modernia runoa vuodelta 1978:

    http://www.youtube.com/watch?v=pYlxNBJR8_8

  25. Maaria Pääjärvi says:

    Vähän tutkimustietoa: http://hkipoetryconnection.blogspot.com/2012/05/harri-hertell-teki-opinnaytetyonsa.html

    Linkin takana siis Harri Hertellin opinnäytetyö, joka ei kylläkään käsittele lavarunouden estetiikkaa, vaan tapahtumajärjestämistä (jne) Poetry Jam -klubin kautta.

    Otan vapauden lainata: “Itse HPC -kollektiivi syntyi syksyllä 2008 tarpeestani luoda uusi runotapahtumakonsepti, jossa yleisöllä olisi mahdollisuus osallistua tavanomaista enemmän tapahtumaan. Tarkoituksenani oli myös tarjota sanataidetta totuttua laajemmalla runouskäsityksellä.
    Tapahtumakonseptissa halusin yhdistää perinteisesti runoudeksi mielletyn sanataiteen rap-lyriikan, laulujen sanoituksien ja stand up -kulttuurin elementtien kanssa. Taustalla oli vaikuttamassa kokemukseni siitä, että sanataidetapahtumat ovat yleensä tylsiä, sisäänpäin lämpeneviä ja esiintyjät paikoittain letargisia. Näkemäni runotapahtumat eivät täyttäneet sitä mielikuvaa, jonka olin itselleni luonut täydellisestä runotilaisuudesta. Halusin luoda tapahtuman, joka olisi avoin, energinen ja ottaisi myös rap- sekä spoken word -musiikin elementtejä mukaansa.”

    Minusta Hertell on onnistunut tässä.

  26. Jep! Toi rapin mukaantulo runoklubeihin oli varmasti vähän uudempi juttu!

    Sen verran Harrin alkuperäistä tekstiä silmäsin, että siellä mainittiin jotenkin: open mike -osuuksia ei yleensä runoilloissa aiemmin ollut.

    Pitänee kutinsa stadissa, Turussa niitä oli omin silmin todistettuna ainakin 15 vuotta putkeen ennen tätä uutta yhteisöä.

    Tykkään kyllä energiasta, jonka Harri on tuonut pääkaupungin runoskeneen! Todella tervetullut juttu!

    Aurajoen rannoilla Chyde on hoitanut noi rap-jutut yleensä himaan, tuttu myös Poetry Jamista, yeah!

    http://www.youtube.com/watch?v=56QrfNGbvlE

    Eikös tää keskustelun alla oleva aihe ole käsittelyssä myös seuraavassa Runoseminaarissa? Paikkakuntaa tuskin tarvitsee mainita…

  27. Kupittaa olisi ollut lähempänä oikeaa vastausta.

  28. Aleksis Salusjärvi says:

    Saa siellä nykyään kuppia nostaa. Ei se ole enää parantolakäytössä. Thomasmannilainen säädyllisyys täytyy tietenkin muistaa, ihan jo pelkästään suloisen madame Chauchatin takia.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Sitä suuremmalla syyllä. Paimion runoseminaari, aatelkaa ny.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        mä nään jo silmissäni, miten romanttisenidyllinen Paimio-symposium verhoutuu runoilijoiden paksuun tupakansavuun keuhkoparantolan kuistilla.

        • Maaria Pääjärvi says:

          mutta oikeesti. tähänhän vois saada vaikka 4a£70-yliopiston innovaatiotukea. siellon niin kaunistakin.

  29. Teemulla on kyllä teoria sen verran hallussa, että se olisi hyvä pistää käytännön testiin, kuten Aleksis ehdottikin. Kun puntti väpättää lavalla, tietää runoudestakin vähän enemmän, saati tuomaroinnista.

    Ja Maaria: Runopuulaaki on myös joukkuelaji. Myös Suomessa siihen asti, kun finaalipaikkakunnalle oli vara kustantaa 3-henkiset joukkueet. Tänä keväänä pystytään tarjoamaan matkat ja majoitus vain 10 runoilijalle Kuopion finaaliin.

    • Teemu H says:

      Moi Jouni,

      otan haasteen vastaan! Ryhdyn selaamaan tulevia lavarunoustapahtumia, josko mulla olisi aikataulun puitteissa mahdollista tulla seuraamaan.

      Mutta runouteen en puutu. Kun puntti väpättää lavalla, seuraan ensimmäiseksi sitä kuinka lavalla oleva runoilija klaaraa esityksensä, en sitä kuinka hienoa runoa hän on julkituomassa. Tuollaisessa esitystilanteessa itse esiintyminen menee kaiken edelle. Ei kukaan mene Tavastiallekaan tai Pakkahuoneelle kuuntelemaan yhtyettä vain seuratakseen, soittaako ne samalla tavalla kuin levyllä. Oikeastaan on rikollista, jos soittaa livenä kuin levyllä. Se on tylsää. Sitä mennään katsomaan esitystä ja arvioimaan, kannattiko tulla, ja jos kannatti niin tilaisuus on suksee.

      Itse en tule lukemaan runojani lavalla – en ennen kuin olen kirjoittanut sellaista runoutta. Open mic-osaankin voin osallistua vasta kun on esittää tarkoituksenmukaista matskua. Paitsi jos kyseessä olisi jokin konservatistinen, lähinnä pönöttämiseen ja edustamiseen keskittyvä runonlukutilaisuus, jossa pukuherrat istuvat nätisti rivissä ja aplodien jälkeen ojentavat massiivisen apurahan.

      Negatiivisuuteni tai ennakkoluuloisuuteni ei ole tarkoitus kohdistua itse lavarunouteen, vaan pikemminkin siihen esityksellisyyteen ja esitykseen. Olin palkkatyöni puitteissa opiskelemassa pari päivää Teatterikorkeakoulussa puhumista – siis yksinkertaisesti miten puhua selkeästi ja hyvällä intonaatiolla mikrofoniin asiatekstiä. Siihen jos sotketaan vielä kuitenkin selkeästi fiktiivisemmän tekstin tulkitseminen, voi jokainen kuvitella millaisia uusia ulottuvuuksia esityksen valmistamiseen voi löytää.

      Minusta tää koko juttu vaikuttaa hyvälle idealle ja hienolle lajille, joskin näiden muutamien clippien kautta olen ehkä oppinut ymmärtämään, että aika usein esiintyjältä jää uupumaan käsitys siitä, että hän on lavalla (mikä on kummallista, koska esimerkiksi näyttelijälle teatterin lava luo aivan erilaiset työkalut esitykselle kuin muut ympäristöt).

      Maaria kirjoittaa: “Julkinen sana ei oo rohkaisemista varten eikä kritiikkiä ole tehty tekijöiden kohteliaaksi ja ystävälliseksi ylösrakennukseksi. Siihen käy varmasti henkilökohtainen palaute, ja siihen pitääkin tukeutua.”

      Näin se on. Toki, jos on hienoa matskua, niin senkin voisi tuoda esiin. Ja niin on esimerkiksi Aleksis tuonut, ja niin olen minäkin – kaiken kritiikkini keskelläkin. Paheksuin Juho Niemisen Kylki- esitystä täällä, Särön blogissa liitin hänet kunnioituksena minua koskettavaa runoutta kohtaan saman tien Melleriin ja Viikilään.

      Sitä mä en jaksa, jos kaikesta huolimatta pitää tykätä, vaikka esitys menisi viduiks.

  30. ulkopuolisena huumorintajuttomana herrasmiehenä says:

    Skrollatkaa sivu ihan alas, niin löydätte jutun jota oli hyvin työlästä löytää mutta joka oli jäänyt aikoinaan mieleeni tuosta hullunkurisesta blogista:

    http://laadunvalvontayksikko.blogspot.com/2010/06/helsinki-poetry-connectionin-kallion.html

    Taso on sitten ilmeisesti noussut, kun tapahtumassa ruikuttavalla asenteella räpännyt taiteilija on nyt Helsingin poetry slam-mestari.

    Kypsät omenat on kiva ottaa aina naapurin puusta, vai mitä, Aleksis? Kunhan ei itse likaa polviaan istuttamisessa.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Taso tosiaan on noussut. Samoin latu leventynyt. Niin se maailma muuttuu.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Minä en nyt hahmota tätä ongelmaa, joten seuraa tyhmä kysymys nimimerkille “ulkopuolinen huumorintajuton herrasmies”.

      Tarkoitatko, että koska kriitikko ei ole itse nähnyt vaivaa lavarunokulttuurin synnytystuskissa, hänen olisi syytä pitäytyä kirjoittamasta?

      Olen juuri ja parhaillani laatimassa ensimmäistä lavarunojuttuani, joten olen varsin kiinnostunut tästä kysymyksenasettelusta.

  31. ulkopuolisena huumorintajuttomana herrasmiehenä says:

    Ehkäpä olisin vain toivonut, että Aleksis olisi kunnioittanut nuoria hiukan enemmän. Heiltä löytyy rohkeutta!

    “Runoelmat olivat tarinoivaa vähän ruikuttavaa minä-maailmaa, jonka sielunmaisemaksi maalautui intonaation perusteella Myllypuron Esson parkkipaikan moporinki”

    En usko, että esimerkiksi Sinä, Maaria, tulisit tekstissäsi käyttämään noin alentavia ilmaisuja – ainakaan enää, kun lavarunous on osoittautunut karismaattiseksi lajiksi.

    Kirjoittaa saa ja täytyy.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Siis toivot että olisin suhtautunut esiintyvään runoilijaan kuin kannustusta kaipaavaan lapseen? Sissus. Mä olen ottanut ton touhun alusta asti vakavasti, sellaista on kritiikki. Koko toi sun pointti karismaattisesta lajista viittaa siihen, että mä olisin ollut tallomassa puutarhan taimia, mutta jos kelaat tätä pitkää keskustelua alkuun, huomaat että mm. Tapani Kinnunen oli näillä huudeilla jo 15 vuotta sitten.

      Tuo kahden vuoden takainen teksi kuvaa saamaani käsitystä Juho 6:n tuolloisesta esiintymisestä. Hän teki sen julkisesti edustaen uutta skeneä, minä annoin siitä palautteen. Meistä molemmat on kehittynyt noista ajoista. Mikä tässä on ongelmana?

    • Maaria Pääjärvi says:

      Eipäs muuten mua oo sitten lapsuuden taputettu päähän sillä, että mä oon sentään kiltimpi kuin joku muu. Totta, että mä en yleensä hahmottele asioita samaan tyyliin kuin Aleksis, mutta mä oon eri ihminen ja käytän kieltä eri tavalla.

      Julkinen sana ei oo rohkaisemista varten eikä kritiikkiä ole tehty tekijöiden kohteliaaksi ja ystävälliseksi ylösrakennukseksi. Siihen käy varmasti henkilökohtainen palaute, ja siihen pitääkin tukeutua.

  32. Teemu Helle nappasi hyvin kiinni ajatuksesta!

    1990-luvun puolivälissä “Turun runoliikkeenä” tunnettu buumi oli paitsi ajan hermolla, myös jossain määrin “repivä” liike. Livejuttua ei nykyisessä laajuudessa ollut olemassa. Samaan aikaan perustettiin toki Elävien Runoilijoiden Klubi (olin jäsen heti keväästä -94 lähtien), mutta sitä vedetiin pääkaupunkikeskeisesti palkatulla työvoimalla.

    Turussa oli pakko yhdistää erilaisia voimia, koska mitään rahaa ei ollut olemassa klubien järjestämiseen. Kaikki piti neuvotella ruohonjuuritasolta alkaen. Repivällä tarkoitan, että homma oli puskettava hartiavoimin läpi jengin tajuntaan (Nuoren Voiman ja ERK:n piiristä ei tullut apuja)…

    Varmasti siinä aitaa kaatui, mutta runoja esitettiin kyllä sitten toreilla, yleisissä saunoissa, päiväkodeissa, yliopistolla, baareissa, lähiömarketeissa… erikoisimpia paikkoja lienee ollut munkkiluostari. Se tosin ei ollut Turussa vaan Valamossa…

    Muistan esim. Salon Plazan-kauppakeskuksen avajaiset, mulla oli siellä kolme keikkaa kesken lauantairuuhkan. Yleisössä oli mm. nykyinen presidenttimme.

    Turun kauppahalli unohtui mainita, joo, siltoja paloi. Tässä kuitenkin vähän myöhempi juttu, jossa runot syötiin

    http://www.ts.fi/kulttuuri/1074080882/Runoilijat+soivat+sanansa

    Olin silloin vielä Ritan kanssa moikkausväleissä,

    ja Harrille pyynnöstä linkki, jossa näitä vanhoja aikoja vähän pengotaan:

    http://www.kaltio.fi/vanhat/indexcb70.html?243

    Stadin Poetry Jam ei mielestäni ole Turun liikkeen tavoin repivä, vaan kokoava. Aita on jo kaadettu, jää murrettu…

  33. Seija Hämäläinen Kuopiosta says:

    Luin juuri tämän pitkän keskustelun ja kiistelyn Poetry Slamista, Runopuulaakista jne, jossa eriteltiin perusteellisesti erilaisia runouden- ja esiintymisen lajeja.
    Kukaan ei puhunut runon tunteesta, tunnelmasta joka leijuu kaiken yllä. Siitä ihmisiä yhdistävästä, uskonnon kaltaisesta ilmiöstä ja ylimäärisestä aistista, joka on joillakin ihmisillä jo syntymässään. Yliherkkyys, tauti tai mikä lienee, josta ei pääse koskaan eroon, mutta jonka kanssa pärjää altistamalla itsensä runoille.Tuo virus yhdistää erilaiset ihmiset ja jokainen hoitaa sitä omalla tavallaan.
    Ei ole oikeaa eikä väärää runoutta, ja koska runous on ajattelemista, ajatukset ovat jokaisella erilaiset. Voidaan kikkailla sanoilla, lauseilla ja tyyleillä, antaa nimiä,laitella lokeroihin. Ydin on kuitenkin jossain sellaisessa mikä kaikilla ihmisillä on sama.
    Esittävä runo on sitä että ihminen antaa palan itsestään toisille tarkasteltavaksi. Se voi olla lahja, kannanotto, hätähuuto, terapiaistunto tai ihan mitä tahansa, mutta siinä on aina jotain käsin koskettelematonta, joka löytää vastakaiun jostakin. Hänen, jota joku runo ei kosketa, ei tarvitse tarttua, vaan hänen pitää antaa sen jatkaa matkaansa, sillä jokaisella runolla on kohteensa ja tehtävänsä.

  34. Seija, kaikelle on aikansa ja paikkansa, esimerkiksi Maarian hiljattainen kirjoitus “Oli superkuutamoinen ilta” käsitteli nimenomaan tuota mainitsemaasi runotilaisuuksien tunnelmaa.

    Hyvää jussia! :)

  35. Kiinnostava keskustelu. Liekö lavarunous kasvanut ilmiönä paljonkin parin vuoden takaisesta, pohdin.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      On kasvanut ja muuttunut monelta osin paljon. Näkyvintä taitaa olla se, että esiintyvät taiteet ovat osallistuneet yhä monimuotoisemmin lavarunouteen – ja toisaalta se on muuttunut kanssa, että esiintyvää runoutta on koottu painotuotteeksi esim. HPC:n lava-antologian muodossa. Kokonaisuudessaan ilmiö on myös kasvanut aina vain. Tätä menoa ei mene kauan, kun saadaan lavarunotelkkariohjelmia. (vaikka toi vika oli vitsi, itse asiassa Ruotsissa oli lavaruno-ohjelma)

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.