Se on käynnissä ja se on kuuma

Aleksis Salusjärvi | August 23rd, 2015 - 20:23
Rae Armantrout Helsingin Yhdysvaltain suurlähetystön parvekkeella.

Rae Armantrout Helsingin Yhdysvaltain suurlähetystön parvekkeella.

Runouden vuodenkierto ei noudata gregoriaanista kalenteria. Runouden ajanlaskua leikkaa kesä. Helsingin taiteiden yö on jonkinlainen alkupamaus, josta kirjamessurytäkkään mennessä ei ole mahdollisuutta toipua. Parhaillaan käynnissä oleva Runokuu-festivaali on suvereeni ja ylivoimainen kirjallisuustapahtuma, jossa poetiikan pohjavirtaukset pääsevät ryöppyämään siinä määrin estottomasti ja vuolaasti, että yhteenvetojen tekeminen tuntuu mahdottomalta. (Nytkin, tätä kirjoittaessa, on käynnissä kaksi tapahtumaa joihin haluaisin osallistua.)

 

On kyse yksinkertaisesti kaikesta. Ne tavat, joilla kirjallinen kulttuuri elää, tuntuvat saavuttavan monta lakipistettä. Runokuun mammuttimainen valttikortti on sen epäkaupallisuudessa. Kirjallisuus ja kirjallinen kulttuuri muuntuvat yksityiskohdiksi, yksittäisiksi teksteiksi, sanoiksi. Se työ, jota kirjailijat tekevät, elää kiinteänä osana kaikkea sitä, mitä kutsumme kömpelöllä sanalla ”kulttuuri”.

 

Runouden paradoksi on siinä, miten se kykenee puhuttelemaan massoja marginaalista. Runokuun tähtivieras, Rae Armantrout, on Language-koulukunnan näkyvin hahmo, hiljattain Pulitzer-palkittu runouden professori. Yhdysvaltojen suurlähetystössä hän edusti maansa sivistystä ja antoi samalla räiskyvää kritiikkiä: ”Sota tuhoaa kielen”, hän sanoi muistellen Vietnamin sotaa ja valtion orwellilaista sanojen merkitysten muuntamista. ”Tämä asia tapahtuu jälleen Yhdysvalloissa”, hän sanoi, pyytäen hieman ilkikurisesti sanojaan Yhdysvaltain Helsingin lähetystöltä anteeksi.

 

Armantrout on nyt jo kolmas yhdysvaltalainen Runokuun päävieras putkeen. Hän on Sam Pinkiin ja Ron Sillimaniin verrattuna parhaiten kartalla kulttuuripolitiikan ja valtioiden välisten suhteiden koukeroista. On suorastaan lumoavaa nähdä runoilija, joka edustaa sanojen ja ilmaisun vapautta niin kirkkaasti kuin hän. Armantroutissa on läpikyllästetyn sivistyksen mukanaan tuomaa viisautta ja suhteellisuudentajua, mikä synnyttää vaikutelman, jota on mahdoton olla ihailematta. Kuten vain runoilija, hän on vaatimaton ja jalat tukevasti maassa kulkeva ihminen, joka ei varmasti milloinkaan tee numeroa itsestään. Hänen runonsakin ovat välittömiä ja jopa arkisia, kuin käsityöläisen tekemiä. Hän on ikiaikaisen taidemuotonsa edustaja, taidemuodon, joka elää marginaalissa, mutta kaiken keskellä. Samalla kun runous on vain sanoja, se edustaa kirjallisen kulttuurin perustaa.

 

Professuurinsa johdosta Armantrout tuntee 2000-luvun poetiikan läpikotaisin. Kaikki runouden uudet ilmiöt flarfista spoken wordiin ovat hänelle tuttuja. Hän osaa myös kontekstoida runouden uusia muotoja vaivattomasti kirjallisuuden lähihistoriaan. Silti hänen kiinnostuksensa on kiinnipultattu kirjoitettuun säekieleen. Hänen tekstinsä ja kirjallinen maailmansa liikkuu säkeissä ja sanoissa, jotka saavat merkityksensä kokonaisuutena, jossa viittaussuhteet rakentuvat monitahoisesti. Hän ei ole kuitenkaan kryptinen ja hän kertoo nauttivansa runouden hitaudesta. Proosaa voi lukea hyppien eteenpäin, mutta runoutta ei voi silmäillä. ”Jokaisella runon sanalla on täysi merkitys”, hän kertoi.

Armantrout esiintymässä Aura Nurmen kanssa Glorian yössä.

Armantrout esiintymässä Aura Nurmen kanssa Glorian yössä.

Suomalainen runous elää monipuolista ja runsasta vaihetta. Runous on esimerkiksi tanssin, teatterin, musiikin ja kuvataiteen maailmoissa jo niin selvästi kalana vedessä, että ”monitaiteen” tai ”cross overin” kaltaiset epiteetit tuntuvat aivan kömpelöiltä. Siksi Armantroutin kaltainen runoilija ei vaikuta tuovan mitään varsinaista lisäpotkua kirjallisuuteemme. Kontrasti on paljastava, kun häntä vertaa vaikkapa keväällä Helsingissä piipahtaneeseen Sarah Kayhin. Kay on kirjallisuusväelle tuntematon spoken word -runoilija, jolla on netissä lukemattomia suomalaisia seuraajia – ja hän keräsi 700 ihmisen yleisön Helsingin-keikalle, jota ei mainostettu mitenkään (järjestävä taho tiesi tilan loppuvan kesken).

 

Nämä kaikki edellä mainitsemani runoilijat ovat Yhdysvalloista, joka ei edes ole mikään tulikuuma runomaa. Tällä huomiollani en niinkään halua kritisoida maailman eturivin jenkkirunoilijoita, vaan ennemmin kiinnittää huomion laajemmin siihen monipuolisuuteen, joka runoudessa vallitsee. Yhdysvaltojen näkökulmasta olemme pieni omintakeisen kielen omaava länsimaa, jonka sivistys adaptoituu yhteiseen kulttuurihistoriaan. Täältä käsin katsottuna taas maailma näyttää paljon suuremmalta ja ehkä vivahteikkaammaltakin. Suomalainen kulttuuri on ennen kaikkea välissä. Itäinen ja läntinen, slaavilainen ja germaaninen, indoeurooppalainen ja uralilainen… Ne kaikki litistävät meitä ja osallistuvat sen ymmärryksen tuottamiseen, josta identiteettimme rakentuu.

 

*

Milla Rumi ja Anna-Riikka Rajanen.

Milla Rumi ja Anna-Riikka Rajanen.

Runokuun avajaistapahtumassa Glorian yössä kuultiin runoutta kuudella kielellä ja nähtiin hämmästyttäviä esityksiä. Riina Katajavuoren romaani Wenla Männistö on muuntumassa musikaalikuunnelmaksi, jonka on säveltänyt Kerkko Koskinen.  Päähenkilöt Wenla Männistö ja Ansku Seunala esittivät tarinan maailmasta dialogia ja laulua, josta tuntui kumpuavan pidäkkeetön nuorten naisten maailmankuva romanttisine kaipuineen ja aikuistumisen ongelmineen. Milla Rumi ja Anna-Riikka Rajanen olivat suoraan sanoen veretseisauttava pari. Katajavuori on onnistunut vangitsemaan jonkin tässä ajassa elävän nuoren naisen maailmaa määrittävän energian, joka on samanaikaisesti lämmin ja sarkastinen, sentimentaalinen ja tarkkanäköinen – mutta ennen kaikkea vilpitön. Se, että romaanikirjailijan sanat muuttuvat nuorten näyttelijöiden suussa heidän olemukseksi ja lyriikaksi, tuntuu ihmeelliseltä. Samalla Rumin ja Rajasen yhteiskarisma puree niin lujaa, että tuntuu kuin mikään lava ei olisi heille tarpeeksi iso.

 

*

 

Pauli Tapio toi Helsinkiin nuoria pietarilaisia runoilijoita, joita hän on myös kääntänyt (yhdessä monien muiden kanssa – en saanut nimiä ylös). Venäläiset parikymppiset runoilijat esiintyivät hyvin vakavina ja juhlallisina – ja heidän runonsa olivat kypsiä ja aikuismaisia sillä tavalla kuin vain nuoret aikuiset voivat kirjoittaa yksinäisyyden tunteesta yöllisessä kaupungissa, kansan kohtalosta, viljan kylvämisestä, arbuuseista ja malvasta.

Alla Gorbunova ja Pauli Tapio.

Alla Gorbunova ja Pauli Tapio.

Venäläisrunoilijoiden käännökset olivat kauniisti ja huolella tehtyjä. Etenkin Tapio on vaikuttava kääntäjä kielentajussaan ja luonnollisen ilmaisun vivahteikkaana välittäjänä. Helsingissä on nähty verrattain vähän venäläisiä runoilijoita, ja heidän läsnäolonsa ja armoton antaumuksellinen, jopa kohtalokkaan tuntuinen, runoutensa teki kyllä vaikutuksen. Venäläisrunoilijat myös selvästi jännittivät esiintymistä, mikä latasi siihen lisäsähköä ja totisuutta.

 

*

Leena Parkkinen.

Leena Parkkinen.

Illan viimeisenä esityksenä nähtiin Vahva veri. Manan majoilla Juha Jyrkäs, Vanhana kehnona, soitti sähkökannelta, ja Essi Tammimaa, Leena Parkkinen, Kukka Eklund ja Jukka Laajarinne joutuivat yksitellen tuonelan porteille. He kertoivat tarinoitaan pahoinpitelyistä, perheväkivallasta, rakkaudenkaipuusta ja katumuksesta.

 

Vahvan veren proosalliset repliikit saivat säekielen ja laululyriikan muodon, joka alkoi rakentaa hämmästyttävän koskettavasti sitä hetkeä, kun elämässä kääntyy jokin peruuttamaton sivu. Esitys oli klovneriaa, mutta siinä ei ollut yhtään pelleilyä. On harmillista, että loppuillan yleisö oli jo ehtinyt harventua, sillä kokonaisuus onnistui lataamaan huikean intensiteetin helvettinsä porteille.

Jukka Laajarinne joutui Vahvassa veressä kadotukseen.

Jukka Laajarinne joutui Vahvassa veressä kadotukseen.

*

 

Glorian yön jälkeen eilen vedin Elina Tervosen kanssa Runomaratonin Kansallisteatterin Lavaklubilla, jossa kuulimme 16 tänä vuonna julkaissutta runoilijaa. Kolmessa tunnissa kuulimme ison osan tämän vuoden merkittävimmästä julkaistusta runoudesta. Olen ollut itse innostunut etenkin Claes Anderssonin uudesta kirjasta Aamu meren rannalla, joka tuntuu avaavan Anderssonin uudenlaisena runoilijana. Hän on tapansa mukaan ajankohtainen, mutta samalla hän osaa katsoa maailmaa kokonaisuutena kuulaalla ja ajattomalla tavalla. Andersson on viime vuosina kirjoittanut paljon runoja, mistä tuntuu tulleen hänen pääasiallinen ilmaisukeinonsa. Se kantaa kauniita hedelmiä.

 

Claes Andersson esiintyy Runomaratonissa Kansallisteatterin Lavaklubilla.

Claes Andersson esiintyy Runomaratonissa Kansallisteatterin Lavaklubilla.

 

 

 

 

7 kommenttia

  1. marja salusjärvi says:

    Viittaako pianoa soittavan Claes Anderssonin kirja nimi Heino Kasken tuttuun pianosävelmään Yö meren rannalla – jatkona siihen?

    • Aleksis Salusjärvi says:

      En usko, että kirja viittaa tuohon. Sen sijaan nimi kummunnee näistä säkeistä:

      “Yhtenä aamuna meren rannassa aurinko paistaa, tuulee,
      linnut ääntelevät ja niiden siivet iskevät ilmaa,
      ja ymmärrän miten kaunis maailma on”

  2. Kukka Eklund says:

    Vahva veri -kokoonpanon DNA-ketjussa esiintyi myös kourallinen Miina Supista ja aimo annos Petra Lampista. He siis unohtuivat listalta.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Totta, kiitos korjauksesta – Supinen ja Lampinen taisivat jäädä mainitsematta, kun he eivät olleet suorassa kanssakäymisessä Pelsebuubin kanssa. Molemmat olivat esityksen kannalta toki täydellisen keskeisiä.

  3. liisu says:

    Täytyisi olla Aleksis Salusjärvi, jos aikoisi kirjoittaa tästä runokatselmuksesta sen arvoisen kommentin. Varsinkin tuo alkupuolen selostus on taidetta. Tehdä taidetta taiteesta on yksi taiteenmuoto, vähintään yhtä kiintoisa kuin kaikki muutkin taiteenlajit. Syvä kunnioitukseni ja kiitos. Tuntuu kuin olisi ollut mukana kaikissa näissä esityksissä. Kuvat tietysti lisäsivät sitä tunnetta. Kiitokset myös kaikille esiintyjille!

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Kiitos Liisu! Musta on tärkeää kirjoittaa näistä runoesityksistä ja ylipäätään esiintyvästä kirjallisuudesta, etenkin kun esitysten takana on niin paljon omistautunutta työtä kuin Runokuussa lähes kaikissa esityksissä on. Glorian yössä oli valtavasti muitakin esityksiä, mutta kaikesta on mahdotonta kirjoittaa, ja sitten tulee tehtyä tällaisia “katselmuksia”. Ainakin se on varmaa, että vaikka tulevaisuus näyttääkin uhkaavalta aika monesta vinkkelistä, kirjallisuus on elinvoimaista ja uudistuvaa ja innostavaa. Sivistys ei ole kuolemassa.

  4. Pakollinen says:

    Vaikuttava teksti, hyvää työtä, Luutii & Aleksis.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.