SpeKri (1/4): Spekulatiivinen kritiikki

Penjami Lehto | September 15th, 2014 - 03:25

Lutikka. Talipunkki. Kihomato. Giardia. Kritiikki.

Turvonneita imentäjälkiä, hiustenlähtöä, kutinaa, peräpörinää. Arvottamista.

Kritiikki on parasiittien sukua. Isäntäteoksen luovuus – tai luovuuden ilmeinen puute – antaa sille energiaa ja ravinteita. Niiden voimistamalla kritiikillä on kyky heikentää, vahingoittaa ja nujertaa. Toisaalta portinvartijaroolinsa ansiosta kritiikki poikkeaa muista loisista: se voi myös kohottaa, ylistää, elävöittää ja antaa isäntäteokselle siunauksensa silloinkin, kun tämä ei sitä ansaitsisi.

Kaikissa tapauksissa teos määrittelee kritiikin rajat. Maasto ja horisontti tarjoillaan annettuna: on kaluttava valmista tekstiä, on poimittava sitaatteja, on referoitava kirjan tapahtumia – kritiikki kertoo jonkun muun tarinan, ei omaansa. Vastalahjaksi kritiikki saa kapean elintilan, joka ei varsinaisesti elätä mutta jossa pysyy hengissä.

Mutta voisiko kritiikki olla kirjoittamisen lajina itsenäisempi? Voisiko se luoda uutta eikä olla pelkkää reaktiota, peräpörinää?

* * *

Vaikka spekulatiivista kritiikkiä (spekri) ei löydy Tieteen termipankista, se ansaitsee tulla kirjatuksi eräänlaisena borgesilaisena ajatuskokeena. Fiktiivinen romaani ei ole ainoa pikatie kuvitteellisiin todellisuuksiin, joita tutkimalla voimme avartaa omaamme.

Spekri ei tyydy kirjoittamaan jo kirjoitetuista teoksista. Se luo tarkastelemansa kohteet itse, jolloin kritisoitavan teoksen näköalattomuus ei kahlitse tekstilajin visionaarisuutta. Ei tarvitse kirjoittaa siitä, mitä kirjallisuus on, vaan voi suunnata katseensa eteenpäin, sivuille ja kenties taaksekin: mitä kirjallisuus voi olla – ja mitä sen kenties pitäisi olla.

Kun kirjailija keksii idean, tietää hän sen teokseksi kirjoittamiseen kuluvan vähintään useita kuukausia, jopa vuosia. Työn edetessä idea paljastaa kuolevaisuutensa muuttuessaan tekstimateriaksi. Inhimilliset rajoitteet – aika, sosiaaliset suhteet, ajatusten kielellistämisen vaikeus, kirjoittamisen hitaus ja yksinäisyys, toimeentulo jne. – painavat alkuperäisen vision syvään kumaraan.

Spekulatiivisessa kritiikissä väsymistä ei tapahdu. Vuodessa (spe)kriitikko kykenee kirjoittamaan useita kritiikkejä mahdollisista teoksista. Ideoita ei tarvitse keksiä tyhjästä. On vain osattava ja uskallettava katsoa sinne, minne kirjallisuus voisi ajan hengen ja yksittäisten kirjailijoiden tuotantojen sekä lahjakkuuksien perusteella seuraavaksi suunnata.

* * *

Mielenkiintoisinta ja jäntevintä spekulatiivinen kritiikki onkin silloin, kun se tarkastelee olemassa olevien kirjailijoiden mahdollisia teoksia. Näkökulmaltaan tällainen tekstilaji on vaativa: kriitikko joutuu tasapainottelemaan oman visionsa sekä kirjailijan jo kirjoittaman tuotannon lähtökohtien välillä. Samalla se kuitenkin mahdollistaa kritiikin kytkeytymisen kirjallisuuden traditioon.

Ja parhaimmassa tapauksessa jopa tradition uudistamisen: kun tavallinen kriitikko on uskalikkoja vastassa portinvartijan roolissaan, spekrin kirjoittaja voi itse toimia pioneerina. Hän voi ehdottaa uusia näkökulmia, aiheita ja jopa poetiikoita. Liikaa ei silti kannata spekriltä edellyttää tai toivoa. Jotta kritiikki olisi uskottava, kuvitellun teoksen täytyy olla mahdollisuuksien rajoissa.

Itse keksittyjen kirjailijoiden tuotannosta kirjoittaminen taas on helppo tuomita pelkäksi fiktioksi, sillä täysin mielivaltainen kuvitteellisten kirjallisuustodellisuuksien luominen ei palvele ketään. Perusteltuja poikkeuksia voisivat olla esimerkiksi esikoiskirjallisuuden ilmiöistä kirjoittaminen tai jokin tietokirjan/pamfletin kaltainen opus, jolle olisi hankala nimetä ketään kirjoittajaa nykyisten joukosta. Mutta näihin aiheisiin palaan tämän kirjoitussarjan myöhemmissä osissa.

* * *

Millainen siis olisi hyvä spekulatiivinen kritiikki? Millainen teos kannattaa kuvitella? Ja miten valita kirjailija?

Luultavasti moni aloitteleva (spe)kriitikko saattaisi langeta kirjoittamaan kritiikkiä teoksesta, joka on mahdollisimman helppo kuvitella ja jonka olemassaolo olisi vahvasti perusteltavasti. Vaivattomin kohde löytyisi viihdekirjallisuudesta: jokin toisteinen, hieman kaavamainen romaanisarja, jossa muuttujia on hyvin vähän – siis dekkari. On jopa helpompaa kuvitella, millainen voisi olla jonkun suositun dekkarisarjan seuraava osa, kuin keksiä kokonaan uusi idea.

Tällainen vaihtoehto tuntuu spekrin kannalta liian ilmeiseltä, hedelmättömältä. Ei ole kovin kiinnostavaa esitellä, millä tavalla Maria Kallio mahdollisesti puntaroi avioliittoaan seuraavassa Leena Lehtolaisen poliisiromaanissa – sitä varten on olemassa fanfiction. Mutta: jos haluaa spekulatiivisessa kritiikissään tuoda esille jonkin sellaisen yhteiskunnallisen ongelman tai näkökulman, joka suomalaisesta poliisiromaanista tuntuisi puuttuvan, niin ehkä silloin voisi laittaa Maria Kallion asialle – ja kirjoittaa kuvittelemastaan teoksesta kritiikki, jossa keskiössä onkin tuo tärkeä aihe.

– Jotenkin kuitenkin toivoisi, että hyvä spekulatiivinen kritiikki ei tyytyisi olemaan pelkkä yhteiskunnallinen puheenvuoro. Kiinnostavaa spekri on silloin, kun se liittyy vahvasti kirjallisuustodellisuuksiin: liikuttaa jotakin totuttua eri asentoon tai tuo näyttämölle aivan uutta.

* * *

Jos pysytään suomalaisissa menestyskirjailijoissa, niin aihe, josta jo itsekin saattaisin innostua kirjoittamaan, olisi tunnettujen kirjailijoiden siirtyminen proosan parista runouteen. Sitähän ei tapahdu – mutta mitäpä jos tapahtuisi? Jo ilmiönä tuo olisi herkullista nostaa esille, sillä kustantajathan yleensä kannustavat kirjoittajia siirtymään juuri toiseen suuntaan, pois toivottoman epäkaupallisesta lyriikasta.

Kaksi potentiaalista ehdokasta olisi helppo nimetä: Jari Tervo ja Kari Hotakainen. Ja nyt aletaan päästä spekrin ytimeen! Molemmat ovat aloittaneet runopoikina, ja kummallakin edellisen runoteoksen ilmestymisestä on ehtinyt kulua jo neljännesvuosisata. Se on pitkä aika: paljon on ehtinyt tapahtua niin molemman kirjailijauralla kuin suomalaisessa runoudessa. Ja kuitenkin, en mitenkään voi olla ajattelematta, etteikö jompikumpi tai ehkä jopa molemmat saattaisi yllättää kirjoittamalla ihan kelpo runoteoksen.

Molemmat ovat parhaimmillaan silloin, kun juttu pysyy lyhyenä: Tervon romaaneja ei jaksa lukea ja Hotakaisellakin yritys kirjoittaa pitkää tarinaa vesittää iskevän tekstin – esim. Juoksuhaudantie toimisi paremmin lyhytproosana. Mutta lausetasolla – siinä löytyy kirkkautta molemmilta. Voisin hyvin kuvitella Hotakaisen tavoittelevan runoissaan minimalistista kuvausta, ilmauksellista viivaa, joka pysäyttää hetken sitä kuitenkaan vangitsematta. Ja vaikka Tervo istuu joka viikko televisiossa leukailemassa kylähulluksi tekeytyvän (?) koomikon kanssa, voi hänen kolumniensa perusteella toivoa, että aforistinen terävyys on edelleen voimissaan.

Paitsi että spekulatiivinen kritiikki jommankumman (tai nippukritiikki molemmista) uudesta kokoelmasta tarjoaisi mahdollisuuden mm. pohtia runokäsitysten muutosta 25 vuodessa, se olisi hyvä ikkuna tarkastella prosaistin yritystä heittäytyä runolliseksi. Mikä itse asiassa on lausetasolla proosan ja lyriikan ero? – En tiedä, onko se spekrin heikkous vai mahdollisuus, mutta tekstilajissa on alituisesti vaarana siirtyä kritiikistä pienoisesseistiikkaan.

* * *

Jätän pitkin hampain isänpäivämyynnin kuninkaiden lyyristen viritelmien arvioinnin – tai ehkä vielä joskus siihen palaankin. Tässä postaussarjassa ensimmäinen tekstiesimerkkini spekulatiivisesta kritiikistä käsittelee kuitenkin nuortenkirjallisuutta, joka on sallivaa genrerajoilla leikittelylle ja mahdollisten todellisuuksien koettelulle. Tekstin sisällöstä tulee hyvin esille spekrin idea ja motiivit, joten en niitä enempää selittele. Kirjailijaksi valitsin Seita Vuorelan, sillä tunnistan hänen nuortenromaaneistaan jotakin sellaista ennakkoluulottomuutta ja tuoreutta, joka voisi johtaa hieman erilaisen nuortenkirjan kirjoittamiseen.

Eli spekulatiivinen kritiikki nuortenkirjasta, jota ei ole koskaan kirjoitettu:

“Ihmiskunnan historia on lopussa – elämä ei”

Vuonna 2013 Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon voittaneen Seita Vuorelan uusin nuortenromaani Eksymä (WSOY, 2015) sijoittuu lähitulevaisuuteen, oikeastaan pelottavan lähelle. Ilmaston lämpeneminen on kiihtynyt ennakoimattoman nopeasti, pohjoisella jäätikköalueella on jäätön kesä ja arktisella vyöhykkeellä tundra kuplii metaanihöyryissä. Mitä tekee maailma? – Samaa kuin ennenkin: sulkee silmänsä. Lähestyvää tuhoa ei uskalleta myöntää, sillä kaikilla on liian paljon menetettävää.

Samalla kun hallitukset ja suuryritysten edustajat vakuuttelevat tilanteen olevan vain ”luonnollista vaihtelua”, kansalaisjärjestöt ja aktivistit kokoavat rivejään. Enää ei ole kyse kansalaisvaikuttamisesta tai suoran toiminnan iskuista öljynporauslautoille, vaan valmistautumisesta huomiseen, jossa toivoa on enää hyvin vähän. Ihmiskunta on lähempänä totaalista tuhoaan kuin kylmän sodan aikana, jolloin ydinsodan uhka varjosti pihaleikkejä.

Itärajan tuntumaan, järven rannalla sijaitsevaan autioituneeseen mökkikylään alkaa kerääntyä nuoria. Syrjässä sivistyksestä sijaitsevaa kylää kutsutaan Eksymäksi. Paikka on hyvin epätodennäköinen – ja silti kaikki tuntuvat saapuvan sinne sattumalta eikä kenelläkään ole syytä palata takaisin. Eksyminen tarjoaa uuden mahdollisuuden: jos ei voi muuttaa maailmaa, on muututtava itse. Joukon henkiseksi johtajaksi nousee Erna, päättäväinen nuori nainen, joka alkaa organisoida Eksyneiden koulutusleiriä.

”Ihmiskunnan historia on lopussa, elämä ei. Meidän täytyy tulla toimeen omillamme ”, julistaa Erna.

Vuorelan aiempiin romaaneihin verrattuna Eksymä yllättää suoraviivaisuudellaan. Maaginen realismi on vahvasti läsnä kerronnassa, aivan kuten hänen edellisessä teoksessaan Karikossa, mutta se ei tällä kertaa hämärrä ja pehmennä teemojen rosoisuutta, vaan yltyy ihmisen luontosuhdetta alleviivaavaksi manifestiksi. Luonnosta vieraantunut ihminen ei tunne itseään – romaanissa ympäröivän luonnon taika on voimassa, joka saa toisilleen ja itselleenkin tuntemattomat nuoret kokemaan yhteisyyttä sekä rakastamaan hädänkin hetkellä.

Heimolaisuuden, periferiakokemuksen ja eksymisen teemat ovat Vuorelan romaanien peruskuvastoa. Kirjailija on löytänyt tiensä niiden kysymysten äärelle, jotka koskettavat monien nuorten sisintä kokemusmaailmaa. Ja ympäristönäkökulman ajankohtaisuus ja teoksen rohkea kantaaottavuus puhuttelevat kaikkia lukijoita, etenkin nuorta sukupolvea, jota tulevaisuus hurjimmin haastaa.

Viime vuosina suomalaiset nuortenkirjailijat ovat julkaisseet paljon dystopiakirjallisuutta. Ansiokkaidenkin dystopiakirjojen ongelmana on, että tuho on niissä jo tapahtunut. Huoli maailman tilasta ei herää – lukija vain seuraa ihmiskunnan sinnittelyä kulttuurin raunioissa ja sankarin kamppailua energia- ja raaka-ainevaroja mielivaltaisesti kontrolloivaa keskushallintoa vastaan.

Seita Vuorelan romaania lukiessa ei voi tuudittautua kuvittelemaan tarinan olevan toisessa ajassa tapahtuvaa scifiä. Kerronnan lomassa on todentuntuisia uutisia tutkijoiden havainnoista, yllättävistä sään ääreisilmiöistä ja ilmastosopimusten kariutumisista. Kaikki tuo tapahtuu jo nyt: Eksymä on kertomus hetkestä ennen pimeyttä – samasta hetkestä, jota tänä päivänä elämme.

Eksymä rikkoo nuortenkirjallisuuden kirjoittamattomia lainalaisuuksia: moni kustantaja hyllyttäisi sen liian pessimistisenä. Romaani ei lupaa onnellista loppua ihmiskunnalle. Se ei tee selviytymisestä tv-viihdettä vaan antaa ymmärtää, että lähitulevaisuudessa me kaikki käymme lopulta samaa taistelua. Olisi kuitenkin väärin aliarvioida nuorten lukijoiden vastaanottokykyä ja ymmärrystä. Nykyisen uutisvirran keskellä kukaan ei elä pumpulissa.

Vaikka Eksymän kuvaama tilanne on ahdistava – nimenomaan sen tunnistettavuuden takia – Vuorela on onnistunut kirjoittamaan romaanin, joka ei lannista vaan yllyttää lukijansa taistelutahtoa. Jotakin on tehtävä. Ja pian. Positiivinen vire syntyy teemaksi nousevasta ikiaikaisesta viisaudesta: yksin vahvakin yksilö on heikko, mutta yhdessä me olemme voimakkaita. Sanoma kantaa pitkälle – siitä löytää ratkaisuja silloinkin, kun tilanne näyttää toivottomalta.

Kuten tarkkasilmäinen lukija huomaa, Eksymässä on paljon samoja piirteitä kuin Vuorelan kaksi vuotta sitten julkaistussa ja palkitussa Karikko-romaanissa. Sama todetaan kritiikissäkin. On paljon mahdollista, että kirjailija itse pitäisi samankaltaisuuksia liiallisina. Mutta uskottavan spekulatiivisen kritiikin idea onkin juuri siinä, että sillä on riittävästi yhtymäkohtia tekijän aiempaan tuotantoon.

Myönnettäköön, että kritiikki tuntuu hieman tarkoitushakuiselta: se on epätyypillinen nuortenkirjakritiikki siinä mielessä, että henkilöiden välisiä suhteita, juonikuvioita tms. nuoria lukijoita kiinnostavia seikkoja ei juurikaan tarkenneta. Mutta kuitenkin teksti vaikuttaa uskottavalta kirja-arvostelulta: pysytään kritiikin tekstilajissa, vaikka kirjoitetaankin kannanotto.

Kirjoitus Eksymästä osoittaa, että spekulatiivinen kritiikki voi nostaa kirjallisuudessa esille sellaisia ajankohtaisia ja tärkeitä ongelmia, joista kirjailijat eivät kirjoita. Vaikka ehkä heidän pitäisi.

* * *

Toki spekriin liittyy mahdollisuuksien lisäksi suuria haasteita. Esimerkiksi eettiset ongelmat: miten kirjailija suhtautuisi kritiikkiin teoksesta, jota hän ei ole kirjoittanut? Mielipahaa saattaa aiheuttaa se, että spekulatiivinenkin kritiikki sisältää arvottamista ja siksi myös negatiivista palautetta.

Toisaalta, jos spekulatiivista kritiikkiä alettaisiin kirjoittaa laajassa mittakaavassa, silloin kirjailijalle ehkä kaikkein pahinta olisi se, että hänen tulevasta tuotannostaan ei kirjoitettaisi ainoatakaan spekriä. Sehän tarkoittaisi, että kukaan (spe)kriitikko ei pitäisi häntä missään mielessä kiinnostavana tai potentiaalisena kirjailijana.

Vastuunsa tunteva spekulatiivinen kritiikki ei pyri tarkoituksellisesti nöyryyttämään ketään. Silti ylilyönneiltä tuskin voi välttyä. Rajatapauksissa kunnianloukkaussyytekin on mahdollinen. Tosin en tiedä, mikä sen tarkka rikosnimike voisi olla. Perättömän tiedon levittäminen? Tuskin. On eri asia väittää valheellisesti jonkun tehneen jotakin, mitä tämä ei ole tehnyt, kuin kirjoittaa kuvitelma siitä, mitä joku mahdollisesti saattaisi kirjoittaa.

Joka tapauksessa spekulatiivinen kritiikki ei ole harrastelijoiden laji: on pystyttävä tarpeen vaatiessa perustelemaan, miksi olettaa jonkun kirjailijan mahdollisesti kirjoittavan esimerkiksi vahvasti eroottisen romaanin tai omaelämäkerrallisen, henkilökohtaisesta alkoholiongelmasta kertovan selviytymistarinan. Tervettä harkintaa on käytettävä. Tuula-Liina Variksen mahdollisessa romaanissa peitto voi heilua useammankin kerran, mutta tuskinpa tarinan johtomotiiviksi nousee Fifty Shades of Grey -henkinen lelulaatikko raippoineen ja käsirautoineen.

* * *

Tekijänoikeuskysymykset tuskin aiheuttavat vaateita spekulatiiviselle kritiikille. Toisinpäin asia on mutkikkaampi: jos kirjailija kirjoittaa menestysromaanin hänen mahdollisesta teoksestaan tehdyn spekulatiivisen kritiikin pohjalta – eli siis hyödyntää siinä esitettyjä ideoita – (spe)kriitikolle saattaa syntyä kiusaus vaatia provisiota tekijänoikeuspalkkioista. Tähän ei kuitenkaan ole mitään todellisia perusteita: on vain oltava tyytyväinen siitä, että arvio osui oikeaan.

Ollessaan eräänlainen primus motor elävöittää spekrin kirjoittaja omalla panoksellaan suomalaista kirjallisuuskulttuuria. Tavallinen kritiikki jo julkaistusta teoksesta ei vastaavaan pystyisi. Todennäköisesti parhaimpien (spe)kriitikkojen tekemisiä seurattaisiinkin tarkasti. Heitä kuunneltaisiin ja heidän kritiikkejään siteerattaisiin. Kirjailijat lukisivat heidän tekstejään eräänlaisina ennakkokritiikkeinä, jotka viitottaisivat mielenkiintoisia polkuja ja varoittaisivat sudenkuopista.

Lehtien kulttuurisivuilta heidän juttujaan tuskin löytyisi – luultavasti parhaimmat kirjoittajat olisivat anonyymejä bloggareita. Sillä kyse olisi innovatiivisuudestaan huolimatta marginaalisesta ilmiöstä: sellaisesta, joka tuskin sopisi kaupallisten julkaisujen ansaintalogiikkaan tai kirjallisuuslehtien omaa traditiotaan vaalivien kriitikkojen reviireille.

* * *

(SpeKri-sarja käsittelee seuraavassa osassa spekulatiivisen kritiikin antia runoudelle – sekä pohtii runokritiikin spekulatiivista luonnetta. Ilmestyy Luutiissa torstaina 18.9.)

8 kommenttia

  1. hdcanis says:

    Hmm. Tällaiseen on tietysti törmännyt jo Borgesin tarinoissa ja joissain muissakin paikoissa (myös blogeissa jo nyt), joskin yleensä myös kirjailijat ovat olleet spekulatiivisia (näiden takaa saattaa tietysti voida tunnistaa oikeita kirjailijoita).

    Jos tätä harrastettaisiin, niin kuinkakohan helposti tässä mentäisiin verhotun mielipidekirjoituksen puolelle, joko toiveajatteluna että kirjailija X kirjoittaisi tästä minulle kovin tärkeästä aiheesta, tai viriteltäisiin olkiukkoja että minua ärsyttävä kirjailija X teki näin tyhmiä juttuja, onpas hölmö.

    Ja tekijänoikeudet ovat ongelmallisia, oli niille perusteita tai ei. Todellisia ennakkotapauksia löytyy Ameriikan ihmemaassa fan fictionin puolella, fani oli kokenut että kirjailijan uusi kässäri muistutti liikaa hänen kyseisen kirjailijan maailmaan sijoittuvaa fanficciaan: asia ei edennyt oikeuteen saakka koska kustantaja arasteli sen verran oikeustoimien mahdollisuuksia että kyseinen kirja jäi sitten julkaisematta…
    Tästä syystä kohtalaisen moni kirjailija joka periaatteessa saattaakin suhtautua myönteisesti omiiin luomuksiinsa perustuvaan fanficciin välttelee itse niiden lukemista. Spekri hankaloittaisi myös kritiikin seuraamista, ja tämä olisi aika ongelmallista…

  2. Ville H says:

    Kirjoitin taannoin Jani Sipilän päätoimittaja-aikana Turun Ylioppilaslehdessä arvioita elokuvista, joita en ole nähnyt. Osa rainoista oli vasta idea- tai tuotantoasteella. Muun muassa Mannerheimista:
    http://www.tylkkari.fi/kulttuuri/elokuvat-kasikirjoittaja-ja-herrasmies

  3. Penjami Lehto says:

    Epäilemättä spekri aiheuttaisi yleistyessään ongelmia. Se on tietyllä tapaa arvaamattomampi ja anarkistisempi tekstilaji kuin esimerkiksi parodia tai satiiri: hyväkin parodia on aina velkaa kohteelleen ja rinnakkain aseteltuna alkuperäinen teos kuitenkin on se aito.

    Kirjallisuuspuheessa spekri on lähtökohtaisesti olemassakin. Keskusteluissa kirjoista tulee esille, että mitäpä jos kirjailija olisikin tehnyt vaikkapa teoksensa loppuratkaisun toisin. Ja jos olisi tehnyt, olisiko kirja silloin parempi vai ei? Periaatteessahan sekin on eräänlaista spekulatiivista kritiikkiä: arvioidaan toteutumattoman vaihtoehdon toimivuutta.

    Keskinkertainen spekri luultavasti lähenisikin periaatteiltaa fanfictionia. Tärkeintä olisi kuvitella kirjailijan seuraava teos. – Itseäni kuitenkin kiinnostaa ulottuvuus, jossa spekrin kautta yritetään tuoda jotakin uutta kirjallisuuteen tai ainakin korostaa sellaista linjaa, joka olisi mielenkiintoinen. Silloin kirjailija ei ole spekrin varsinainen kohde: hän on vain väline, joka tuo tekstille lisäuskottavuutta.

  4. Penjami Lehto says:

    Ville H:

    Oiva esimerkki! Kirjoitat tuossa jutussa “Onko Mannerheim todellinen henkilö vai kuva, jota me käytämme tutkiessamme menneisyyttämme?” – Tuon kritiikkisi lukee tietysti myös kritiikin parodiana: usein kritiikeissä varsinainen sanottava on jokin yleistys tai aikalaiskommentti, johon teoksen lukeminen/katsominen ei juurikaan tuo lisäarvoa.

    Ja jos tarkemmin ajattelee, nykyisistä kirjallisuus/keikka/taidenäyttely/elokuva/jne- arvosteluista monet saattavat olla luonteeltaan spekulatiivisia. Jos kriitikko on kiireessä lukenut kirjan vain silmäillen tai käynyt korkeintaan taidenäyttelyn ovella, hän ei tunne teosta vaan kuvittelee sen. Spekuloi.

  5. liisu says:

    Innostuin “hirveän kamalasti” tästä Penjamin (Lehto) spekulatiivisesta kritiikistä, jopa siinä määrin, että mielessäni alkoi kuhista lauseita, mutta niin sekavia ja ristiriitaisia, että katson parhaaksi pitää ne ainakin toistaiseksi omassa pääkopassani. Toisekseen tämä on niin pitkälti pohdittu aihe kirjoittajaltaan, etten yhdellä lukuahmaisulla varmastikaan pystynyt siihen juuriaan myöten perehtymään. Malttia, sanoin itselleni. Malttia!

    Siltä varalta, että en pääse yksimielisyyteen ajatusteni kanssa, sanon jo nyt, että pidän “kamalasti” Penjamin hengentuotteista ylipäänsä. Vierailen paljon hänen blogissaan, sieltä saa aina enemmän kuin osaa antaa. (Tämä ei ole mainos).

  6. Penjami Lehto says:

    Liisu, kiitos kommentistasi ja ylisanoistasi! Jäljen äänen suhteen minulla on hieman huono omatunto, se on jäänyt kovin vähälle huomiolle viime aikoina. Ehkä sitten kun spekrit on saatu pois alta kehitän sinnekin taas jotain.

    Tämä spekri-sarja onkin tarkoitettu juuri synnyttämään kuhinaa. Tavallaan hauska anekdootti, jossa kevytmielisyydestään huolimatta on myös vakavasti otettavia näkökulmia. Katsotaan nyt kuitenkin ensin, miten tarina loppuu.

    Toivon, että jokainen osa kykenee edes hieman yllättämään, vaikka kuinka olisi “spekuloinut”, mitä kenties on tulossa …

  7. liisu says:

    Penjami,
    vakavasti sanoen: kaikki sanani ovat ylisanoja. Ne pitäisi suitsia.
    Itse en siihen pysty.
    Innostuminen on helmasyntini. (Ainoa, joka on ainakin yrittänyt hillitä sitä on my husband. SSHsss, tulee hänen suustaan kun yritän sanoa jotain järkevää seurassa, jossa puhutaan esim. taiteista. Ja sekös loukkaa minua! Hm. itse hän puhua pulputtaa ja kaikki kuuntelevat päät kallellaan.)

    Mutta jos minä nyt (kun hän ei ole suhisemassa) uskaltaisin sanoa, että tuo kirjoituksesi, Penjamin, herätti ihan oikeasti paljon ajatuksia, ja tuo alku:

    “Lutikka. Talipunkki. Kihomato. Giardia. Kritiikki.
    Turvonneita imentäjälkiä, hiustenlähtöä, kutinaa, peräpörinää. Arvottamista.
    Kritiikki on parasiittien sukua. Isäntäteoksen luovuus – tai luovuuden ilmeinen puute – antaa sille energiaa ja ravinteita. Niiden voimistamalla kritiikillä on kyky heikentää, vahingoittaa ja nujertaa. Toisaalta portinvartijaroolinsa ansiosta kritiikki poikkeaa muista loisista: se voi myös kohottaa, ylistää, elävöittää ja antaa isäntäteokselle siunauksensa silloinkin, kun tämä ei sitä ansaitsisi.”

    sai minut minut jo hiukan tolaltaan (mutta turha sitä on mainita).
    Tulin tänne sanoakseni, että että ajattelin koota ajatukseni jonkinlaiseksi järkeväksi pikku paketiksi ja ehkä julkaista se kommentina blogissasi.

    Mutta kun kokosin ajatuksiani, ne alkoivat hyvän ja mielestäni asiallisen alun jälkeen laajentua käsittämään ja kyseenalaistamaan koko käsitettä Kritiikki.

    Mikä on kirjoittajan suhde kritiikkiin. Mikä on lukijan suhde kritiikkiin. Tarvitaanko kritiikkiä ollenkaan? Miksi tarvitaan, jos tarvitaan? Miksi kriitikko on pakkositoutunut teokseen? Miten hän voisi siitä vapautua? (Alkaa lähestyä jo kirjoitustasi.) Mutta kun sitten aloin kuvitella maailmaa kokonaan ilman kritiikkiä, älysin… älysin jotain joka hyydytti intoni. Kerrankin. Tajusin jotain hyvin tärkeää.

    Siis, Penjamin, asia kääntyi jo sinun vastaiseksi. En halua ketään loukata (tahallani ainakaan). Tiedän miltä se tuntuu.

    Mutta sen sanon sinulle: Olet sanankäyttäjänä niin mainio, että miksi uhraisit sanojasi lainkaan kritiikille, joka ei voi olla muuta kuin hyväntahtoista tai pahantahtoista. Asiallista kyllä. Mutta kuka helvetti ei tiedä sitä, että hyvä kritiikki kannustaa, huono kritiikki lannistaa.

    Minulla olisi tästä paljon esimerkkejä. Tiedän ihmisen, joka ei lainkaan ymmärtänyt Hesarissa saamaansa kritiikkiä, vaan lopetti kokonaan tekemisen. Kukaan kirjoittaja, kuvataiteilija, säveltäjä tai minkään muun alan ammattilainen ei kritiikkiä lukiessaan muista, että kysymyksessä on vain yhden ainoan ihmisen mielipide. Siksi monet taiteentekijät eivät lue mielenrauhansa säilyttääkseen ollenkaan, mitä heistä on kirjoitetaan.

    Mutta sinun ideasi liikkuu eri teillä. Käsittääkseni.

    Mutta entä jos kirjoittaisi esseen avulla sen mitä haluaa sanoa. Kirjat ja muut taiteen tuotteet ovat kirjoituksen lähteitä todella innoittavia. (Kirjoitin viimeksi blogissani brasilialaisesta kirjailijasta Clarice Lispector ja itsestäni. Soinnuimme hyvin yhteen, kun ajatuksemme sopivat toisiinsa.)

    (Nyt itselläni on yhtäkkiä tullut tarve kirjoittaa sävellyksistä ja niiden tekijöistä – sellaisista joista pidän – blogiini. Ensimmäinen on jo ajatuksissa: Arvo Pärt. Virolainen säveltäjä. Pitää ensin tutustua hänen elämänkertaansa. Sävellys, jonka panen sinne esille on Spiegel im Spiegel, Peili peilissä. Se on minusta kaunis, melkein kaunein kuulemistani sävellyksistä. Yksinkertainen ja rauhoittava.)

    Tällaista (vuodattelua). Mutta joka tapauksessa, seuraan kirjoitteluasi ja toivotan tälle uudelle ideallesi onnea ja menestystä!

    (Huom. suluissa olevat voi jättää lukematta. : )

  8. Penjami Lehto says:

    Liisu,

    olet tietysti oikeassa: kannattaisi kirjoittaa suoraan esseetä ja jättää kritiikki sikseen, jos haluaisi luodata yksittäisiä teoksia pidemmälle.

    Ehkä spekulatiivinen kritiikki onkin kritiikin muotoon (huonosti)piiloutunutta esseistiikkaa – tai mielipidekirjoitusta, pamflettia, taiteen teorisointia jne.

    Mutta jotenkin pidän tuosta pelistä, joka ajatukseen liittyy. On eri asia pohtia esseessä sitä, millaisia kirjoja saatettaisiin kirjoittaa, kuin kirjoittaa niistä spekulatiivisia kritiikkejä ikään kuin ne olisivat jo olemassa. Siinä on erilainen fiilis, tunne, tuntuma.

    Ja sama pätee lukemiseen: jos spekulatiivinen kritiikki on kirjoitettu riittävästi kritiikin tyyliä muistuttavasti, lukija voi antautua lukemaan sitä ikään kuin se olisi totta – aivan kuten hyvässä lukuromaanissa juoni ja henkilöhahmot alkavat tuntua petollisen uskottavilta ja juuri siksi niin viihdyttäviltä.

    Spekrin voima on siinä, että lukija voi silloin kuvitella tuon teoksen itsekin paremmin. Tai niin ainakin luulen.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.