Sukupuolipetturin tunnustuksia

Maaria Ylikangas | September 9th, 2013 - 12:33

US_SuffrageSteamrollerCartoonEn tiedä, mitä muut tekevät kun kuulevat oman nimensä puolittain suljetun oven takaa sattumoisin, ohi kävellessään. Minä jään kuuntelemaan. Puhuvat siellä kovalla äänellä, olen ihan emmana paikalla kun haistan juorun, minulla ei ole minkäänlaista itsekuria salakuuntelun suhteen.

 

Erään kirjailijattaren naamakirjasivulla minua sanotaan sellaiseksi naiseksi, joka on vihamielinen toisia naisia kohtaan. Statuksella on lähes 80 tykkääjää. Huomasin tämän päivityksen, koska minulla on yhteisiä kavereita tämän kirjailijan kanssa ja ilmeisesti hän ei ole salannut sivuaan. Internetin logiikka huolehtii siitä, että “kuumat” keskustelut nousevat mahdollisimman monien nähtäville – yksityisinäkin tulevat tavallaan julkisiksi.

Moite ei erityisesti harmita minua, koska tunnen omat asiani, asenteeni ja kirjoitukseni riittävän hyvin erottaakseni panettelun todellisuudesta. Haluan nostaa sen esille, koska asialla on yleistä mielenkiintoa feministisen teorian ja sukupuolisen itseymmärryksen näkökulmasta.

 

Minulle on suututtu monta kertaa aikaisemminkin, sanottu kaikenlaista, enkä pahastu siitä. Tiedän, että taideväki kuvittelee kriitikoiden puhuvan heistä ja heitä varten, ja kestän sen pahan mielen, jota tuosta harhasta seuraa. Itsepä olen hommani valinnut. Mutta tämänkertaisesti kurinpalautuksesta oikeastaan innostuin, koska pystyn nyt kirjoittamaan paljon minua mietityttäneen kysymyksen esille subjektiivisesti.

 

Keskustelijoiden feministisen ajattelun kannalta olen patriarkaatin nyrkki. Minä olen solidaarinen miehiä kohtaan. Nainen, joka ilmentää vihamielisyyttään muita naisia kohtaan pelkillä sanavalinnoillaan ja asennoitumisellaan. Minua sanotaan jätkäksi keskustelussa.

 

Olen kuitenkin nainen. Minulla ei ole epäilystäkään siitä. Koen, liikun, hengitän naisena, elän naisena enkä kaipaa toisenlaista olemusta.

 

*

 

Tuolla leikkipuistossa äidit varoittelevat tyttäriään aina kun nämä yrittävät tehdä jotain hitusen rämäpäistä (älä-tee-noin-kohta-sattuu), ja minä huokaan sisällepäin. Ne sanovat minun tytärtäni poikatytöksi, aivan kuin tämä ei olisi oikein tyttö. Hän kiipeää korkealle, juoksee koko ajan, ottaa järjettömän kovat vauhdit keinussa ja kun kaatuu, nousee ylös ja jatkaa menoaan.

 

Tyttäreni tapa olla fyysinen feminiininen olento ei vastaa feminiinisen identiteetin representaatioita, niinpä hänet väärinidentifioidaan ”poikatytöksi”. Vaikka häntä, neljävuotiasta, tuskin tarvitsee identifioida.

 

Minua on usein leimattu feministi-ämmäksi, ja silloin ovat miehet olleet asialla. Se on samanlainen sukupuoli-identiteettiin kohdistuva teko kuin naiseuden kieltäminen. Se on sosiaalinen ilmoitusasia: sinä et miellytä minua, minä annan sinulle uudet kasvot. Kuka tahansa sukupuoliasioista vähänkään kiinnostunut teitää, että miesten sanominen “muijiksi” on heidän maskuliinisuuttaan tahraava loukkaus, samoin toimii naisten nimittely “jätkiksi”. Se tahraa feminiinisen subjektin feminiinistä identiteettiä.

 

Olen eri mieltä monesta asiasta helpon valtavirtafeminismin kanssa. Ensinnäkään en usko siihen, että hiljainen matriarkaalinen sopimus siitä, mikä on naisellista ja naiseuden poliittista kannattamista on yhtään parempi kuin jokin hiljainen patriarkaalinen sopimus. Molemmat johtavat hyväksytyn sukupuolisuuden määritelmiin, jotka ovat käytännössä niin ahtaita, etteivät oikeat ihmiset mahdu niihin.

 

Lähes 80 ihmistä tykkää kun minut nimetään naiseksi, joka on toisten naisten kimpussa. En ole koskaan osannut haaveillakaan moisesta kansansuosiosta! Ja lähinnä siksi, että olen nainen, joka on suhtautunut kriittisesti joihinkin naisten tekemiin taideteoksiin (keskustelussa hyökkää kärkevästi minua vastaan esimerkiksi runoilijatar, jonka kolmesta kirjasta vain kahdesta olen pitänyt). Naiset eivät siis saa olla kriittisiä, etenkään toisiaan kohtaan. Naiset ovat eristämässä puolikkaan ihmiskuntaa kritiikin ulkopuolelle sukupuolisyistä. Ellei sitä tehtäisi feminismin nimissä, sitä voisi luulla patriarkaaliseksi holhoamiseksi.

 

*

 

Olen nainen, vaikka moni jätkä kyynelehtii helpommin kuin minä. Yhdelläkään ihmisellä ei ole oikeutta kieltää minun sukupuoltani (se on perustavanlaatuinen ihmisoikeuteni) – vaikka haluaisikin irrottaa minut omasta naiseudestaan.

 

Italialaisfeministi Rosi Braidotti on jo useita vuosia sitten halunnut irrottaa feministisen keskustelun identiteettikeskustelusta. Hänelle identiteetti johtaa aina kysymykseen poliittisesta korrektiudesta. Julkinen identiteetti on representaatio, jolla ei ole oikeastaan mitään tekemistä koetun ja eletyn sukupuolen kanssa.

 

Minulle sukupuoli ei ole tekstuaalisin keinoin luotu identiteetti,jota minun täytyy pönkittää. Se ei ole identiteetti, jonka täytyy selittää toiset identiteetit likaisiksi säilyttääkseen oma puhtautensa. Se on vartalo, tämä tomumajaseni, jonka soluihin koko elämäni on kiinnittynyt.

 

Identiteettitaiteen, tekivät sitä sitten mitkä sukupuolet hyvänsä, keskeinen ongelma on koko ajan samanlainen. Se on poliittista taidetta ja sen moittiminen on poliittisesti epäkorrektia, koska identiteetin (minuuden representaation) muokkaaminen taiteeksi on nostavinaan asiat arvostelun yläpuolelle.

 

*

 

Sisaruuden illuusiota luodaan sulkemalla muita ulos hallitsemalla hyväksyttyä identiteettiä. Ensinnäkin ulos täytyy sulkea toisia naisia, koska kaikki naiset eivät ole oikealla tavalla feminiinisiä. Naisia, jotka jonkun silmään ovat joko jätkiä (kuten minä) tai ”huoria”, jotka tarjoutuvat miesten heteromaskuliinisen halun kohteiksi. Toiseksi: ulos suljetaan miehiä, koska he ovat miehiä. Kaikki tämä on eksklusiivista ja hiivasienenhajuista paskapuhetta, joka toimii käytännössä sisaruusfeministien ideologian vastaisesti: se pyrkii tekemään erilaisista naisista samanlaisia naisia uhkaamalla heidän persoonallista sukupuolisuuttaan.

 

Jos ei pysty representoimaan itseään puhdasoppisena kuvana naisesta, kaikkien naisten muodostaman poliittisen ruumiin osana, kohtaa oman sukupuolensa leikkaamisen, defeminisaation. Käytän tuota sanaa, koska en löydä muuta sanaa feminiinisen kieltämiselle toisessa ihmisessä. Emaskulaatio merkitsee kuohitsemista, miehekkyyden kieltämistä. Kun yritän hakea eri sanayhdistelmillä, on vain kuvaavaa, että löydän artikkeleita, jotka surkuttelevat oman feminiinisyytensä kieltäviä naisia, en tekstejä, jotka kertovat sosiaalisesta naiseuden riistämisestä.

 

Klassinen psykoanalyysi väittää, että kastraation uhka tai vertauskuvallinen kastrointi vahingoittavat maskuliinista identiteettiä. Siinä järjestelmässä naisten väitetään kärsivän peniskateutta, mutta se ei ole niin. Sukupuolinen olemus on jotain, joka on ihmisellä – se ei ole puutetta jonkun toisen sukupuolesta. Kuitenkin sukupuolen kyseenalaistaminen tekee menettämisen uhkasta todellisen. Sitä asetta voidaan käyttää naisiinkin.

 

*

 

Olen nähnyt tällaisia tilanteita aiemminkin elämäni aikana. Selviytymisstrategioita on kaksi. Defeminisaation kohteeksi joutuva voi joko yrittää todistaa, ettei oikeasti vihaa omaa sukupuoltaan ja että syyttelijät ovat väärässä. Voisin tehdä näin, mutta en suostu sellaiseen. En aio alkaa puhua samaa kieltä kiintiöfeminismin kanssa. Jos asia kiinnostaa, syyttelijät voivat itse perehtyä työhöni. Tai defeminisaation kohde voi omaksua roolin jätkänä ja panna jollakin sovinistisella vitsillä lisää pökköä pesään, karnevalisoida itseensä kohdistuvan sukupuolisen leikkaamisen.

 

Kun henkilökohtainen tehdään poliittiseksi, syntyy henkilökohtaisen puolueita. Kaikkien henkilökohtainen ei silloin, todellisuudessa, ole yhtä hyvää, koska henkilökohtainen ei ole poliittisesti korrektia. Sukupuolinen olemassaolo ei koskaan voi olla poliittista olemassaoloa.

 

Politisoidut identiteetit ovat kinastelevia identiteettejä. Ne keräävät julkista tukea ja hyväksyntää toisten kustannuksella. Strategia hämmästyttää minua: saattaako naistaiteilija ajatella, että tekemällä jotain julkista omasta lihastaan, identiteetistään, hän säästyisi arvostelulta, koska on tehnyt oikeanlaisen poliittisen teon? Ilmeisesti. Se kuulostaa helpolta tavalta tehdä julkista työtä ja olla arvostelun yläpuolella – syödä kakku ja säästää se.

 

Useat naiset politisoivat oman sukupuolensa nostamalla sen esille ja tukemalla julkisesti muiden naisten työtä. He representoivat itseään sukupuolisesti hyväksyttäviksi olennoiksi, he muodostavat identiteettiä ja samalla määrittävät sosiaalisesti hyväksyttävää naisidentiteettiä. Muihin kohdistuva kontrolli on tiukkaa, vaikka kontrolloinnin kohteet eivät olisi koskaan ilmaisseet olevansa osa tuota ryhmää. Naiset oletetaan sisariksi keskenään – nekin, jotka eivät ole koskaan pyytäneet päästä osallisiksi tuosta sisaruudesta. En ole koskaan ilmoittautunut tällaisen sisarpuolueen riveihin, eikä se tee minusta vähemmän naista, eikä se varsinkaan todista, että yritän tehdä itseni kelvolliseksi miesten edessä. Se ei tee minusta myöskään vähemmän feministiä, en vaan ole samalla tavalla ajatteleva feministi kuin toisten naisten sukupuolisuutta tiukasti heteronormittava mimmikööri.

 

Normittamalla osoitetaan oikeanlaista tietoisuutta, ja toisella tavalla toimivia voidaan syyttää tiedostamisen puutteesta. Heille voidaan antaa anteeksi, koska he ovat tyhmiä – tämäkin argumentti esiintyy mainitsemassani keskustelussa. Typeryyteni ja harkitsemattomuuteni ei kuitenkaan tee minua autuaaksi tässä kysymyksessä, koska olen täysin paatunut feminismikelan pyörittelijä.

 

Julkista naiseutta määrittävä poliittisen korrektiuden sosiaalinen pakko ei kuitenkaan ole sisarten keskinäinen voimavara. Se estää naisten erilaisuutta ja erimielisyyttä. Siksi on vaikea löytää naiskirjoittajia, jotka suostuisivat tekemään arvosteluja sellaisista naisten kirjoittamista kirjoista, joista he ovat eri mieltä. He pelkäävät joutuvansa kohtaamaan oman sukupuolensa julkisen kyseenalaistamisen, he turvautuvat mieluummin itsesensuuriin kuin kohtaavat tuon epämiellyttävän seurauksen. Tiedän sen. Olen puhunut naisten kanssa.

 

Se naiseus, josta poliittisesti oikeamieliset naiset puhuvat, on ensinnäkin ideologinen, poliittinen valinta. Toiseksi se on sosiaalinen normi. Kolmanneksi, se ei lainkaan kyseenalaista patriarkaalisen järjestyksen perintöä, vaan pyrkii kompensaatioon. Se vaatii korvausta ja tukea siitä, että ihmisellä on sukupuolivamma (naiseus) ja samalla pitää edelleen mieheyttä, maskuliinisuutta, normina.

 

*

 

Kun naisten tehtävänä nähdään nostaa esille juuri naisten työtä positiivisessa sävyssä, toteutetaan kiintiöfeminismin päämääriä. Anarkisti minussa vihaa kiintiöitä ja niiden valvontaa. Mikäs sen parempi idea kuin panna naiset laskemaan oman huomionsa määrää ja laatua verrattuna miehiin, etteivät vaan saisi pahojaan tehtyä. Siinähän vahtivat toisiaan kuin työläiset Neuvostoliitossa. Jos patriarkaatin salajuoni on olemassa, sen takapirut nauravat sontaisesti päälle katsellessaan tällaista.

 

Kiintiöfeminismin ajatus tai motiivi antaa naisille tasoitusta määräytyy historiankäsityksestä. Koska naiset ovat kärsineet väheksyntää niin kauan, pitäisi nyt tasoittaa kuppeja antamalla naisille runsaasti kunnioitusta. Jos oikeasti ajattelisimme historiallista oikeudenmukaisuutta, vaihtaisimme välittömästi taloja Afrikan kriisialueiden perheiden kanssa. Sinne vaan, hyvinvointiakat, tasoittamaan pahimpia epäoikeudenmukaisuuden rotkoja.

 

Asenteeni ei ole sukupuolivihamielinen. Olen systeemivihamielinen. En ymmärrä, miksi sukupuolen, jonkin niin eletyn asian pitää alistua näkyvyyden logiikoille, jotka puolestaan kuuluvat representaation piiriin. Sukupuolen samastaminen representaatioon on kuin varjon suutelemista Platonin luolassa.

 

*

 

Tekstien corpus (vartalo, jälleen) alkaa representoida minun vartaloani, olemustani, virtuaalisessa maailmassa. Kirjoitan niin paljon, että kaikenlaista löytyy. Minulle kuitenkin teksti on ajattelua ja toimintaa. En ole niin kiinnostunut itsestäni, että pyrkisin teksteissäni huolehtimaan oikeanlaisen naiseuden esittämisestä.

 

Kirjoittavat naiset usein sanovat, että kirjoittavat naisruumiissaan. On syntynyt kirjoituksen genrejä, jotka antiteettisesti maskuliiniselle, rationaaliselle, kertovalle, objektiiviselle ja täsmälliselle proosalle pyrkivät olemaan emotionaalisia, valuvia, omakohtaisia, ruumiillisia, liukuvia. Tuossa puheessa vartalo ja sukupuoli yleensä sekoittuvat tekstigenreen, jolla konventionaalisesti ilmennetään sukupuolta. Se on feminiininen kirjoituksen genre, täysin sopimuksenvarainen. Se ei ole naiseutta sinänsä. Se on kulttuurinen tapa representoida feminiinistä. Minun vartaloni, kieleni ja ääneni ei ole koskaan kokenut tuollaista naiskirjoituksen genreä omakseen, mutta kirjoitan naisruumiissani, feminiinisenä kokijana, naisihmisenä. Minulla ei ole muunlaista kokemusta maailmasta.

 

Slut-shaming on kaikkien naisten tuntema moralistinen strategia, jolla pyritään hallitsemaan naisten seksuaalisuutta. Jätkänolaaminen on naisten käyttämä moralistinen strategia, jolla pyritään hallitsemaan toisten naisten puheoikeutta. Häpäisemään heidät siitä, että he yrittävät toiminnallaan miellyttää miehiä. Pahinta ei ole se, että minusta puhutaan puolijulkisessa tilassa ikävällä tavalla, vaan se, että kriittisten naisten häpäiseminen estää naisia olemaan kriittisiä millään muulla kuin vertaisryhmän hyväksymällä tavalla. Sisarellinen solidaarisuus ei pysty kuuntelemaan soraääniä, vaan jyrää oppositionsa joukkovoimalla. Minua on vain yksi, panettelijoita ja peukuttajia monta. En aio päätyä jyrän alle esimerkiksi muille naisille, jotka ovat koskaan hiljaa mielessään kyseenalaistaneet mitään naisasiaa. En anna noin vain vaientaa erimielisiä naisia (ja miehiä) naissukupuolen nimissä. Siksi tämä kaikki pitää sanoa julkisesti.

 

Tiedän jo minne Pietari-pyhä minut heittää taivaan portilla. Sukupuolipettureiden, miesmyönteisten naisten pikkuhelvettiin, jossa kaltaiseni naiset feminisoidaan sosiaalisesti hyväksyttävillä tavoilla. Matalakorkoisissa avokkaissa, roosanauha tissin päällä merkittävien naisten nimiä luetellen saecula saecolorum. Ihan oikein minulle, kun kerran otin erivapauksia sukupuolestani täällä maan päällä.

17 kommenttia

  1. Aleksis Salusjärvi says:

    Vertaistuesta syntyvä identiteetti ryöstäytyy klassiseen susansontaglaiseen toiseksi julistamiseen, toiseuteen. Tämä on tehokkain tapa viedä ihmisarvo hulluuden, homouden, vammaisuuden, väärärotuisuuden, uskonnottomuuden ja tuhannem muun leiman varjolla.

    Eurooppalaisuutta ei ole koskaan määrittänyt se, keitä me olemme, vaan se keistä me poikkeamme. Eurooppalainen (länsimainen) identiteetti rakentuu poissulkemisena. Se on ekskluusiolle pohjaava identiteetti (Gerard Delanty on kirjoittanut tästä terävästi). On perin kiehtovaa, että sama mekanismi toistuu feministisissä ryhmään vetoavissa puheenvuoroissa. Vertaistuen varjolla harjoitetaankin ryhmäkontrollia ja -kuria. Burn the witch!

    Tässä kaivelin omia taustojani muistaakseni samaa mekanismia noudattavan mieskokemuksen – ja itse asiassa yksi sellainen löytyy. Minua syytettiin vertaistukea hakien liiasta putkinäköisestä maskuliinisesta yksioikoisuudesta, kun kieltäydyin näkemästä jonkun satunnaisen insidentin sosiaalista opportunistista puolta. Syyte kohdistui siis sukupuoleni tuottamaan mustavalkoisuuteen.

    Samaa ilmiötä voisi sosiologisesta vinkkelistä hahmottaa myös niin, että naissukupuoli integroituu miehiä paremmin. Syrjäytyneistä luusereista, poissulkeutuvista, suurin osa on miehiä. Naisille sosiaalinen ryhmäkuri voikin tuottaa sen verkoston, joka estää heitä jäämästä kotiin itkemään epäonnistumistaan.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Oikeastaan on valtavan kiinnostavaa, että juuri identiteetin muodostumista teoretisoinut Julia Kristeva on yksi tärkeimpiä 1900-luvun feminismifilosofeja. Hänen teoriansa abjektista linkittyy teoriaan muukalaisuudesta, molemmissa keskeistä on vieraan aineksen torjunnan prosessi. Kristva tuottaa filosofian, joka keskiössä on likaiseksi selittämisen prosessi, mutta hän ei hetkeäkään mieti miltä tuntuu tulla tuotetuksi liaksi. Ja saastaksi luomisen prosessi on aina hegemoninen, valtakulttuurin teko.

      Olen muuten kokenut tuon kertomasi prosessin juuri päinvastaisena. Koska sukupuoleni tekee minusta automaattisesti empaattisen ihmisen, joka paitsi ymmärtää toisia ihmisiä myös HALUAA kuunnella heidän huoliaan, minulle voi tulla kertomaan kaikkia asioita. Ja se ymmärtäminen tarkoittaa sitä, ettei saa esimerkiksi yrittää auttaa ihmistä ratkaisemaan ongelmiaan, täytyy olla passiivisesti olkapäänä. Naisilta siis odotetaan passiivista ymmärtämistä ja tilan luomista toisten persoonallisille olosuhteille – ilman että ymmärrystä vaativien tarvitsee hirveästi tulla vastaan. Ja siis tietysti ihmisten välillä toimitaan näin, koska se on kätevää, mua vaan ärsyttää sukupuolittaminen. En ole vielä nähnyt sellaista ihmistä, jonka empaattisuus johtuisi hänen sukupuolestaan.

      Empaattisuusvaikutelma naisissa on minusta aika vahva sosiaalinen sopimus. Myös empatiakyvytön nainen vaikuttaa empaattiselta (koska hänen täytyy, se on itsestään selvää, häneen kohdistuu sosiaalinen odotus), kun taas empatiakyvytön mies tuskin ottaa sellaista roolia. Todellinen empatiakyky taas on yksilöllinen ominaisuus.

  2. liisu says:

    No, mitäpä tähän Maarian tarkkaan itseensä paneutumiseen toisten ja omien näkemysten perusteella sanoisi muuta kuin että sitä oli hauska lukea.

    Sen verran voin tuoda tähän lisäainesta, että voin sanoa täysin ulkopuolisena ja puolueettomana, että olen lukenut aika paljon henkilön Maaria Pääjärven (kaunis nimi) kirjoittamia artikkeleja muualtakin kuin täältä Luutiista, esim. Parnassosta. Ja kokemus lukemani perusteella on, että kas, siinä ihminen, joka tekee työtään ja tekee sitä hyvin.

    Mutta sitten tuosta salakuuntelusta. Olen itsekin parikin kertaa joutunut tahtomattani kuuntelemaan keskustelua itsestäni. Ja ne ovat jääneet mieleen.
    Ensimmäinen kerta oli kun äitini jutteli siskonsa kanssa ja luulivat minun nukkuvan.
    He loivat minusta kuvan, jota en voinut muuta kuin ihmetellä. Miten on mahdollista, että he puhuivat minusta mielestäni aivan väärin. Eivätkö he tunteneet minua, ajattelin lapsenaivoillani. Pitääkö minun muuttua toisenlaiseksi. Minua nolotti heidän puheensa ja yritin olla nukkuvinani, sillä ajattelin että he nolostuisivat, kun huomaisivat että olinkin hereillä, ja sitä en tahtonut. Olin itse jo tarpeeksi nolostunut.

    Toinen kerta oli sairaalan synnytysosaston vessassa. Istuin yhdessä sellaisessa kopperossa joita oli kokonainen rivi. Kaksi siistijänaista puhdisti lattiaa ulkopuolella ja kuulin kun he juttelivat kahdesta muusta naisesta, asiakkaasta, huoneessa numero se ja se, ja niistä naisista toinen oli oikein mukava ja puhelias, jutteli heidän kanssaan ja oli ystävällinen, mutta mikä ihme se toinen oikein on? Ei puhu mitään, vaikuttaa ylpeältä, eikä sen kanssa voi mitään puhua. No taas minua nolotti. Tiesin heti, ketä se viimeksi mainittu tarkoitti. Ja pysyttelin sen suljetun oven takana niin kauan kunnes kuulin, että he poistuivat. Nolotti heidän takiaan, sillä mielestäni heillä oli väärä kuva minusta. Minä olin vain niin ujo, en uskaltanut puhua kun he olivat minulle vieraita, en tuntenut heitä.

    Jälkeenpäin ajatellen ei ole yhtään hullumpaa kuulla itsestään puhuttavan. Vaikka, pakko sekin kertoa, että yhdessä blogissa huomasin, että minua väitettiin kokonaan toiseksi henkilöksi kuin olen. Se ei tuntunut oikein mukavalta. Toiset olivat puolesta, toiset vastaan, minusta riideltiin, kuka minä oikein olen. Olenko se minä, vai olenko se eräs muu, joka (ilmeisesti) ei ollut kovin suosittu. Nyt minua kyllä naurattaa koko juttu. Harvoin minusta on riidelty. Ansio se on sekin. Että väitellään vaatimattomaksi tunnistamastani minusta. Hurja, eikö se ole pelkästään suuri ilo!

    Sinäkin, Maaria, voit olla ylpeä itsestäsi! Sinun kohdallasi puhutaan sentään asioista!

    • Maaria Pääjärvi says:

      Hyvät tarinat Liisulla, ja juuri tuoltahan se tuntuu. Hävettää kuulla asioita itsestään, vaikka oikeasti ei olisi mitään syytä hävetä. Minä olen onneksi säästynyt aikuisiällä sellaisilta tilanteilta, joissa minun persoonastani tai ominaisuuksistani olisi puhuttu.

      Lapsuudesta on kyllä samantapainen muisto. Äiti keskusteli minusta jonkun toisen naisen kanssa, en muista oliko kaveri vai joku sukulainen – ei siis sellainen ihminen jonka aktiivisesti muistaisin. Oli ihan eri ihminen niiden puheissa, tuli ratkaisevalla tavalla väärinymmärretty olo. Siis ei traumaattisesti, vaan semmoisella tavallisella tavalla, ja hävetti olla väärässä paikassa, siis kuulemassa keskustelu kolmantena poissaolevana.

      Ja kiitos kauniista sanoista, joskus kommenttisi hieman punastuttavat, mutta kyllä minä työni hyvin yritän tehdä.

  3. Sari says:

    Tämä on kommentti, jonka naamakirjassa voisi korvata peukulla. Siis peukkuni on nimenomaan ylöspäin.

    En ole millään tavalla tietoinen keskustelusta johon viittaat ja kuitenkin luulen tietäväni ihan tarkalleen millaisia kommentteja keskustelusta löytyy. Se on oikeastaan aika masentavaa. Siis se, että kuvaamasi naiseuden “puolue” on oikeasti tunnistettavissa oleva käsite ja, mikä kaameampaa, olemassaoleva ajattelutapa.
    Haluaisin lukea tekstisi uudestaan ja teeskennellä, että en ollenkaan ymmärrä mistä kirjoitat.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kiitos, Sari, kommentista. Kirjoitin tämän tekstin juuri sen takia, että keskustelun yleinen, sukupuolta koskeva kulku oli korviini niin tuttua niin pitkältä ajalta – eikä vain omissa asioissani. Siihen muuhun en viitsi edes ottaa kantaa, mutta sukupuoli on huono väline tarkoitukselliseen väärinymmärtämiseen.

      Varmasti on historialliset syyt sille, että naiset katsovat pitävänsä yhtä, mutta sillä on kääntöpuolensakin.

  4. se pirkko says:

    Löysin tämän, täytyy kommentoida. (olin mukana)
    Ei kukaan voi määrittää toista muuten kuin “miltä näyttää”- periaatteella. Itse asianomainen tietää, mitä on, se on pääasia.
    Ja miltä näyttää, on aina osatotuus.
    Itse olen kiinnostunut osatotuuksista, ulkopuolelta tulleista ja sisäsyntyisistä (niitäkin on ja ne vaihtelee mielialojen, voinnin ja energisyyden myötä).

  5. Maaria Pääjärvi says:

    Osatotuudet ovat kiinnostavia, eikä muita totuuksia oikeastaan olekaan.

    Me ihmiset olemme aina toisillemme (ja monesti itsellemmekin) typistettyjä maailmoja. Myös jonkun tunteminen läheltä on vaillinaista ja perustuu siihen suhteeseen, jonka ihmiset keskinäisessä kommunikaatiossa luovat. Tuntuu aina kauhealta, jos läheisellä ihmisellä on väärä käsitys minusta tai minun motiiveistani, ja sellaiset asiat pitää puhua ja oikaista.

    Muutoinhan se on aika sama, mitä muut ajattelevat. Petän mielelläni sukupuoltani hyvässä seurassa.

    Sukupuoleen perustuvat julkiset tuomiot ovat täysin inhimillisiä ja väistämättömiä. Jokainen meistä kategorisoi muita sukupuolen perusteella, ja jokainen tekee jatkuvasti valintoja sukupuolen perusteella. Halusin puuttua tähän keskusteluun, koska minusta sukupuoli politisoitiin siinä tarkoituksellisesti, ja koska pidän tuolla tavalla toteutuvaa feminismiä lähinnä vahingollisena. Juttu, joka keskustelun kimmokkeena toimi, ei edes käsitellyt naiskirjailijoita tai naiseutta, vaan kahden ajankohtaisen naiskirjailijan kirjoittaman romaanin välityksellä piirtyviä kysymyksiä tarinan omistusoikeudesta, tekijyydestä ja proosan autofiktiosta. Ja tietysti sukupuoli on merkitsevä seikka naiskirjailijoiden autofiktiossa.

  6. se pirkko says:

    Silloin on se ja sama, mitä muut ajattelevat, jos ajattelija ei ole itselle merkityksellinen ihminen.
    Ja jos läheisellä on minusta väärä – hyvä käsitys, ei oikaisua tarvitse tehdä, Luonto hoitaa sen ilmaiseksi. Ennemmin tai myöhemmin.
    Pesen itseni tässä puhtaaksi feminismistä,en tee mitään niissä merkeissä koska se -ismi ei kosketa minua millään lailla. Mutta ymmärrän, että moni nainen saa siitä turvamuurin, jopa lyömäaseen. Kriitikot arvostelevat kirjoja, kirjailijoiden tulee saada sanoa sanansa kritiikistä,sillä kritiikin takana, kuten kirjojenkin, on aina ihminen.
    Muuten, minusta “reilu jätkä” ei ole negatiivinen ilmaisu. Partiopoika sen sijaan saattaisi olla.
    Sinulla on hyvät voimat ja sopivasti “ärtsyenergiaa” joukossa, luultavasti turvallinen kotirintama ja sanomalle valjastettuna useampikin hevonen. Ja hevosilla hyvä talli.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kyllä, ilman muuta jokaisen julkisen keskustelun takana on inhimillisiä tunteita ja oletuksia. Niihin myös vaikuttaa se, mikä keskustelun tulos on – ja käydäänkö sitä keskustelua osapuolten välillä. Yleensä asioiden puhumisesta ei ole vahinkoa.

      Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että naisen kuvaaminen jätkäksi joka on reilu muille jätkille ei ole naisasiakeskustelun kontekstissa mikään kiitos. Ei ”jätkä” ole minusta mikään maailman paras sanavalinta silloinkaan kun mies vaikka haluaa viestittää minulle, että olen hyvä kaveri, mutta silloinhan sanamuodon voi antaa olla, koska hänellä ei ehkä ole muuta tapaa ilmaista hyvää asiaa.

      Mutta joo, ihan hyvinhän minun asiani tässä maailmassa ovat. En totisesti siitä valita. Ruokaa, katto, hyvä meininki ja takkikin syksyn tullen. Ja nettiliittymäkin on mukava, pystyy laittamaan juttuja sähköpostitse kaikkialle ja sitten niitä julkaistaan. Sukupuoleni ei ole estänyt mitään (mutta toisaalta tiedän, että jos olisin vaikka tytsy kauppakorkeassa, se saattaisi aiheuttaa hankaluuksia, jos minulla olisi erittäin korkean tason ambitioita). Mutta näen ympärilläni myös paljon täysin miessukupuoleen sidottua kurjuutta, sellaista mitä naiset eivät kohtaa. Todellakin mulla menee hyvin tässä globaalissa katastrofissa, enkä nyt ole yhtään ironinen.

      • se pirkko says:

        Maaria, ymmärrän. Tosin itselläni on hieman toiset keinot “puhua miesten puolesta”, koska olen lähtenyt tilanteesta “hankala-isäsuhde” vahvat, kannustavat naiset puolestapuhujinani.
        Mutta tässä elämäntilanteessa, pitkässä avioliitossa ja monen pojan äitinä minusta ON TULLUT miesten/poikien puolestapuhuja.
        Niin että henk.koht.historia vaikuttaa todella paljon siihen, mitä mieltä mistäkin ollaan. Tiedostaen mutta myös tiedostamatta.
        Ja oma kunnianhimo, tiedostettu ja tiedostamaton.
        Pitää mennä lukemaan tuo mainitsemasi juttu “sukupuolitaistelun savuavat rauniot”.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Kiitos, Pirkko, kommenteista – ja tuo isäsuhde on todella hyvä huomio. Varhaiset lähisuhteet määrittävät todella paljon sitä, miten pystyy suhtautumaan toisiin ihmisiin.

        Minun isäsuhteeni on hyvä, ja myös pappa (isänisä, äidinisää kuoli kauan ennen syntymääni) oli reilu mies. Sellaisia kavereita molemmat, jotka katsovat ihmisolentoja silmien tasalta, hyvällä tavalla uteliaita ja kuuntelevia. Tiedän olevani hyväosainen tässäkin asiassa, olen jo lapsena nähnyt sellaisia isiä, joiden lapsi en ikinä ja missään nimessä olisi halunnut olla. Ja varmasti suoraan näiden onnellisten kasvuolosuhteideni tuloksena minulle kaiken maailman kusipäisyydet ovat ihmisten henkilökohtaisia ominaisuuksia, eivät sukupuolten yleisiä ominaisuuksia, vaikka miesten ja naisten kusipäisyys on sukupuolittunutta ja usein luonteeltaan erilaista.

        Hirveän oleellista on tajuta, että on olemassa sukupuolisia ongelmia – siis sellaisia, jotka yleensä kohtaavat juuri toiseen sukupuoleen kuuluvaa ihmisolentoa. Pojilla ja miehillä on niitä, tytöillä ja naisilla on niitä. Naiset eivät pääse talousmaailmassa johtoasemiin, vaan miehet, toisaalta täydellisesti syrjäytyneiden ihmisten parissa on enemmän miehiä kuin naisia. Ei ole niin, että aina jommalla kummalla sukupuolella menisi paremmin kuin toisella.

      • se pirkko says:

        Maaria, olenkin sanonut, että tasa-arvo ei ole toteutunut silloin kun johtotehtävissä on yhtä paljon naisia ja miehiä, vaan silloin, kun vankiloissa asiakkaina on yhtä paljon miehiä ja naisia.
        Nää on mielenkiintoisia juttuja, tämän päivän tasa-arvo on ymmärretty niin monella tavalla.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Joo, tasa-arvoa voisi tarkastella myös alhaalta, ei aina yhteiskunnan huipulta päin. Ne alakerrosten asiat kuitenkin lopulta koskettavat suurempaa osaa meistä. Ehkä naisten lisääntyvä alkoholin käyttö on tasa-arvon toteutumista.

        Toisaalta esimerkkisi osoittaa, että tasa-arvo absoluuttisessa ja kvantitatiivisessa mielessä on hieman järjetön hanke.

  7. Ripsa says:

    Maaria

    No niin, kaks päivää olen miettinyt että mitä tästä puheesta pitäisi ajatella. Luin Aksun jutun YLEn sivulta, enkä tullut yhtään viisaammaksi.

    Kyllä minä itse ilmiön olen tavannut, eli naisten välisen kyynärpäätaktiikan. En tiedä mitä muuta se voisi olla kuin sen tulosta että naisilla on semmoinen lasikatto eivätkä naiset ole päässeet johtaviin asemiin samassa määrin kuin miehet. Ja, mistä Aksu puhui, ulkonäkö ja ikä merkitsevät paljon.

    Mutta vallalla ei saavuteta yhtään mitään. Tasa-arvo lähtee jostain muusta kuin vallanhalusta. Pitää ajatella esimerkiksi lapsenlapsia. Minusta tulee parempi isoäiti kunhan tästä pääsen vaikuttamaan siihen suuntaan.

    Sen sijaan en ole osallistunut koko keskusteluun enää sen jälkeen, kun nuorena jenkeissä olin todistamassa “keskustelua” Mustien Panttereiden ja Kuuban amerikkalaisen naisprikaatin välillä. Se oli alatyylistä, typerää, panttereiden puolelta suoraa shovinismia (naiset olivat valkoisia) ja naisten puolelta taas puolustautumista oikean opin (s.o. Kuuban sosialistinen malli) suojissa. En ole koskaan kuullut mitään yhtä kammottavaa. Kyse piti olla Vietnamin sodanvastaisesta työstä.

    Suomessa päätin että sukupuoliroolit olkoot mitä ovat, minä en niitä noudata, kommentoi, enkä kritisoi. Olin lyhyen ajan yhteistyössä Tasa-arvoasiain neuvottelukunnassa, kyseinen pulju perustettiin silloin. Yhdessä mun miehen kanssa.

    Ainut mitä olen tullut kritisoineeksi on ollut 80-luvun ilmiö nimeltä aatteet on mun vaatteet. Kuluttamisinho, joka saa kavahtamaan nuoria tyhjäpäitä. Silläkin uhalla että nätin tukkapehkon alla on ajatuksia. Siis ihan sukupuolesta riippumatta.

    Tärkeintä on tietenkin mitä ihmiset tekevät, mitä he esimerkiksi kirjoittavat. Minä en nyt oikein käsitä että pitääkö ihmisten tosiaan panna paperipussi päähän. Eihän siinäkään ole järkeä, ihmisten kanssa on hauskaa puhua kasvokkain! Hämmentävä juttu.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Ripsa!

      En minäkään tajua mitään! En tajua osasta tämän ketjun kommenttejakaan mitään vaikka olen kirjoittanut osan niistä itse. Se kertoo lähinnä siitä, että tästä mun avauksesta on jotenkin vaikeaa keskustella suoraan tai sitten siitä, että mun teksti on liian kryptinen.

      Esimerkkisi Mustista Panttereista ja Kuuban amer. naisprikaatista on mahtava. Se menee jakeluun, että nuo osapuolet eivät muutama aika sitten kyenneet dialogiin, mutta on se erikoista, jos meillä pitää olla Henry Laasanen, että kehtaa haastaa naisia.

      Ripsa tarkoittaa tätä Aleksiksen kolumnia, jossa on meneillään niin ikään käsittämätön sukupuolikeskustelu: http://yle.fi/radio1/asia/ykkosaamun_kolumni/sukupuolitaistelun_savuavat_rauniot_42378.html

      Yleisesti näen tässä lähinnä saman poliittisen keskustelun tendenssin, joka on tyypillinen Suomessa tällä hetkellä. Asiat polarisoituvat, toista ei haluta kuunnella ja tartutaan asian sävyihin, jotka kielivät toisen väärästä asenteesta. Tätä samaahan se on puolin ja toisin, jos nyt ajattelee sitä miten jotkut perussuomalaiset ja urbaanit viherpunaliberaalit asennoituvat toisiinsa. Siinä keskusteluilmapiirissä ei tule hetkeksikään mieleen, että tuolla toisella voi omista lähtökohdistaan olla jotain tärkeää sanottavaa, yritänpä kuunnella vaikka sen naama ja puhetapa ärsyttää. Mustaa ja valkoista, ei harmaan sävyjä.

      Olen tehnyt saman päätöksen jo tosi nuorena – eli en kommentoi, kritisoi sukupuolirooleja enkä moiti toisten tapaa luovia tässä maailmassa. He löytävät kyllä tapansa olla ja mennä ilman että jonkun pitää olla yliminänä heille tiedostamassa. Sellainenhan sukupuolirooli on. Kulttuuriset muutokset ovat hitaita, jos tavat olla nainen tai mies muuttuvat, ne tekevät sen hitaasti ja ennen kaikkea ihmisten toiminnan kautta. Ei toisten toimintaa kyttäämällä.

      Vallantavoittelu on myös ikävä piirre. Ikävää on sekin, ettei valtaa helposti nimitetä vastuuksi. Ihan arkielämässä vastuunottaminen merkitsee usein myös vallan siunaantumista, mutta siinä ei ole kysymys vallasta. Minäkin ajattelen lapsia. Minulla on kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. En minä voi lähteä siitä, että historiallisesti jompikumpi sukupuoli on saanut enemmän tai vähemmän ja alkaa pirttihirmuksi sen aivoilun perusteella. Enkä ymmärrä miksi toimisin niin kodin ulkopuolellakaan.

  8. Pentti says:

    Tulee mieleen se, kun puolisoni sanoi käyvänsä “feministisen itsepuolustuksen” kursseilla. Luulin että kyse oli taas uudesta tavasta mustamaalata miehiä sukupuolena, mutta – kyse olikin siitä, kuinka naiset voisivat tulla toimeen keskenään. Veti aika mietteliääksi.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.