Sukupuuttoko se siellä? Kritiikki digitaalisessa maailmassa

Maaria Ylikangas | April 13th, 2014 - 13:59

Suomen kriittisin massa kokoontui eilen Helsinkiin Tieteiden talolle Suomen arvostelijain liiton Kritiikin päivän seminaariin. Aiheena oli kriitikkokuntaa viime vuosina paljon puhuttanut kritiikin asema netissä. Kysymys koskettaa käytännössä kaikkia kritiikin ulottuvuuksia.

 

ducreux_incorrect

Kritiikki matkalla tästä…

Kritiikin asema muuttuvassa mediamaailmassa on epämääräinen. Kriitikoiden mielestä edellytykset ansaita elantoa työllä ovat heikentyneet. Joissakin puheenvuoroissa internet näyttäytyy kenties merkittävimpänä kritiikin elinehtojen vaarantajana. Nämä kuvitelmat saivat kyytiä alustajilta.

 

Sosiaalisen median tutkija Janne Matikainen esitteli internetin maailmaa. Mitä tarkoittaa julkaiseminen sosiaalisessa mediassa, hän kysyi, ja esitteli sisältöjen tuottamisen ja niiden jakamisen eroja. Matikaisen mukaan some on muuttanut yleisön suhdetta mediaan. Yleisö nähdään ennemmin aktiivisina käyttäjinä kuin vastaanottavana massana.

 

Somella on ideologiakin. Osallistuminen on pyyteetöntä, tieto kulkee vapaasti, julkaiseminen on demokraattista, amatöörien ja käyttäjien valta kasvaa. Somen maailmassa kukaan ei voi sanella ylhäältäpäin, ja Matikaisen mukaan demokratisoituminen onkin toteutunut sosiaalisessa mediassa hyvin. Kuitenkin sosiaalisen median palveluita tarjoavat suuryritykset  ovat isoa bisnestä, huomautti yleisöstä kriitikko Otso Kantokorpi. Somen infrastruktuuri on bisnestä.  Onhan se ristiriitaista, minustakin.  Samalla tähän rakennelmaan kätkeytyy yksi someidealismin pahimmista vaaroista. Kulttuuri nojautuu hauraisiin rakenteisiin, jotka mahdollistavat vakoilun ja käyttäjätietojen taloudellisen hyödyntämisen.

 

Olen aloittanut kritiikin kirjoittamisen netin määrittämässä mediatodellisuudessa. Minulle printti ei ole koskaan ollut lähtökohtainen sisältöjen tuottamisen paikka, vaan yksi media toisten joukossa. Some on tehnyt minut kirjoittajana, samoin kuin runonlukijana, kun ryhdyin noin vuonna 2005 tutkimaan, tapahtuuko nykyrunoudessa mitään kiinnostavaa, onko sitä netissä. Sitä ennen olin jo tottunut pitämään sosiaalisia suhteitani yllä netissä, etsimään netistä sekä taidetta että tietoa.

 

Kun aloitin ensimmäisen blogin vuonna 2006, samana vuonna kun valmistuin Helsingin yliopistosta, tiesin tarkalleen miksi halusin tehdä niin. Julkaisukanavat olivat ynseitä, minusta oli paljon parempi idea julkaista tekstinsä itse. Kriitikoksi ei kouluteta, eikä yhdeksän vuotta yleistä kirjallisuustiedettä ja taidehistoriaa juurikaan valmistanut kritiikin kirjoittamiseen, vaan paremminkin valmiiksi hyväksi havaitun taiteen tulkitsemiseen. Olin amatööri, ja tunnistan itseni edelleen amatööriksi, vaikka kaikkien mahdollisten mittapuiden mukaan olen ehdottomasti ammattikriitikko. Teen edelleen näitä juttuja ilmaiseksi ja kaikkien luettavaksi. Olen someidealistin perikuva.

 

Nettipuheen merkitys voi jäädä triviaaliksi kulttuurin kokonaisuuden kannalta, vaikka sinänsä yhteydenpito, hauska ja arkinen jutustelu ovatkin tärkeitä asioita, sanoi Matikainen. Niinhän sitä luulisi. Olen kuitenkin nähnyt monia kulttuurisesti merkittäviä yhteyksiä syntyvän ja keskusteluja käytävän netissä niin yksityisesti kuin julkisestikin. Ajanvietteenä käydyn keskustelun ideat saattavat lähteä elämään omaa elämäänsä – aivan kuten voi käydä kasvokkainkin.

 

Sosiaalinen media on tehnyt mahdolliseksi lähes kaikki elämäni tärkeät yhteydet, ja sen välityksellä olen tutustunut moniin elämäni tärkeimpiin ihmisiin. Myös sellaisiin, joiden kanssa käydyt keskustelut ja yhteistyö näkyvät suoraan perinteisessä kritiikissä. Enkä ole lakannut hakeutumasta keskusteluyhteyksien lämpöön internetissä. Ircnetistä ja blogin pitämisestä Facebookiin ja nyt viimeisimpänä Twitteriin.

 

Kriitikko Virpi Alanen painottikin yleisöstä, että sosiaalisen median keskusteluissa nähdään aivan liian vähän tasoja: kun esimerkiksi Facebookissa käydään keskustelua jostain kriitikoita kiinnostavasta kysymyksestä puolijulkisessa tilassa, seinälle saattaa kehkeytyä lukuisten ammattilaisten keskustelu. Tällaisella ajatuksenvaihdolla todella on merkitystä kulttuurin kannalta, totesi Alanen, ja toivotti mahdollisimman monet kollegat tervetulleeksi Facebookiin, jossa ajatustenvaihto on helppoa.

 

Ideologia kuitenkin säröilee, kun vapaus ja demokratia merkitsevät kenen tahansa mahdollisuutta sanoa mitä tahansa. Verkkolehti Mustekalan päätoimittaja Sini Mononen painotti demokratian syntyvän toiminnan tuloksena. Hän ei nähnyt sitä annettuna tilana, jossa jokainen voi puhua suunsa puhtaaksi mielimällään tavalla, vaan prosessina, jossa puhujat saavuttavat legitimiteetin. Legitimiteetissä on kyse siitä, kenen puhetta kuunnellaan ja kenen ei. Sosiaalisessa mediassa tuollainen prosessi on jatkuvasti käynnissä. Julkaisemisen ja keskustelemisen matala kynnys on mahdollista ylittää, mutta demokratiaa kohti kuljetaan, siinä ei olla valmiiksi.

 

Voiko kuka tahansa sitten ryhtyä kriitikoksi internetissä? Voi, mutta kuka tahansa ei tee niin. Kritiikin kynnys on sinänsä olematon. Ei siihen tarvita kuin kokemus taiteesta, halu antaa tuolle kokemukselle merkitys ja kyky selittää se muille. Tämä ei edellytä koulutusta, kokemus tulee toiminnan myötä ja julkaiseminen on helppoa. Silti motivaatiota ei useimmissa ihmisissä synny. Toivoisin, että niinkutsuttua maallikkokritiikkiä olisi paljon enemmän kuin nykyään. Kirjallisuudella on kirjablogit, muiden taiteenlajien tilanne on heikompi.

 

Mononen jakoi kritiikin hitaaseen ja nopeaan. Käsitteellistys osoittautui hieman vaikeaksi yleisölle, mutta kyllä selitti kritiikin tilaa. Hidas kritiikki syntyi 1700-luvulla. Keskustelijan legitimoi koulutus, asema, syntyperä. Hitaassa maailmassa vapaus kritiikkiin oli vain harvoilla, kun taas nopeassa maailmassa sellaista vapautta on useammin. Hitaan ja nopean kritiikin eetokset elävät rinnakkain. Rutkasti yksinkertaistaen: hidas tarkoittaa perinteistä asiantuntijapositiosta nousevaa kritiikkiä, jolla voi olla pitkät seuraukset, nopea postkritiikkiä, kehollista kritiikkiä, vaihtoehtoisia medioita, videokritiikkiä jne.

 

Monosen mukaan taiteen tehtävä liittyy kysymykseen hyvästä elämästä. Kritiikki on taiteen kumppani, se on ”paremman elämän esiin puhumista”. Sekä hidas että nopea kritiikki voivat toteuttaa tätä tehtävää.

 

Kritiikin ja taiteen erityinen tehtävä on parrhesia [jos tälle on suomalainen kirjoitusasu, korjaan mielelläni]. Mononen sanoo, että parrhesiassa totuuden puhuja riskeeraa oman asemansa. Esimerkki tästä on Checkpoint Helsingin järjestämä Back to (The) Square 1näyttely, jossa taiteilijat Egyptistä ja Palestiinasta käsittelevät katujen politisoitumista Arabikevään jälkilöylyissä.

 

Mononen listasi kritiikille vielä useita tehtäviä: vaikka kritiikki on journalismia, sen tehtävä on enemmän filosofiaan kuin journalismin tavoin politiikkaan liittyvä. Kritiikki vaalii ja tuo esiin kauneutta sinänsä. Se kantaa osaltaan taiteen yhteiskunnallista vastuuta. Kritiikki on aina taiteen puolella, vaikka se voikin kritisoida kulttuurista ilmapiiriä.

 

Monosen puheenvuoron taiteenfilosofiset painotukset hahmottivat kritiikin tehtävää varsin yleisellä tasolla, ja verkkolehden päätoimittajana hän joutui vastaamaan useita kertoja yleisökommentteihin, jotka olettivat hänen olevan ”nettikritiikin” puolustaja. Monosen sanoma oli kuitenkin hyvin selkeä: netti on alusta, jolla on hyvät puolensa, netti ei sinänsä muuta kritiikkiä radikaalisti eikä etenkään uhkaa sitä.

 

Kritiikin Uutisten päätoimittaja ja kanssaluutija Aleksis Salusjärvi havainnollisti, miten dialogi toimii verkossa. Verkkokeskustelun suhde ammattimedioihin on kuin ravintolapäivän suhde ravintoloihin: vaihtoehtoja ja matalan osallistumisen toimintaa on, ja se toiminta sinänsä herättää kiinnostusta ruokakulttuuriin. Ravintolapäivä ei uhkaa ravintoloita, vaan paremminkin luo runsauden kulttuuria silläkin riskillä, että joku voi saada ruokamyrkytyksen.

 

Salusjärvi linjasi kritiikin tehtävän ulospäinsuuntautuneemmin kuin Mononen: ”Kritiikki ylläpitää ja synnyttää taidekeskustelua”. Koska keskustelun mahdollisuus on aina läsnä, vanhat mediat suhtautuvat kritiikkiin kaksinaisesti: yhtäältä ajatellaan, ettei kritiikki tuo klikkauksia mutta toisaalta se voi synnyttää hallitsemattomana pidettyä nettikeskustelua. ”On yleinen harhaluulo, että keskustelun herättäminen olisi helppoa”, väitti Salusjärvi. Ei se olekaan, ja joskus keskustelu myös seuraa sellaisesta asiasta, jota ei olisi osannut ennakoida. Jokainen provokaatio ei johda keskusteluun.

 

Oli hauskaa kuunnella yleisöstä, kun Salusjärvi kävi läpi niinkutsuttua kevytmodernismi-tapausta (2011). Hän hahmottaa tuon kulttuurikeskustelun logiikkaa vaihtelevien medioiden avulla. Juttuni ”Hyvän maun runoutta” ilmestyi Kritiikin Uutisissa (luettavissa tässä ), ja Mervi Kantokorpi reagoi siihen Helsingin Sanomissa Esa Mäkijärven runokokoelman arvostelun kommenttitekstissä. Minä vastasin siihen täällä Luutiissa, ja keskustelu jatkui ja laajeni kommenteissa. Se oli mahtava keskustelu. Runokentän halu ja valmius puhua asioista olivat loistavia, keskustelu hahmottui tiukoistakin äänenpainoista huolimatta juuri yhteisistä asioista välittämisenä. Asia koettiin tärkeäksi, ja keskustelu eteni, ja sen osapuolet pysyivät mukana alusta loppuun.

 

Toinen esimerkki laajenevasta keskustelusta on vastausten ryöppy Tuula-Liina Variksen Kansan Uutisissa ilmestyneeseen kolumniin (2012), jossa Varis tyrmäsi nettiin kirjoittelevat kirjabloggarit mutuhuttuna, joka ei täytä ammattikritiikin tehtävää. Esimerkiksi Taika Dahlbom kirjoitti Variksen kolumniin vastineen. Varis ei lähtenyt mukaan laajaan keskusteluun, ja vaikka oli perustanut oman kirjoituksensa Salusjärven pääkirjoitukseen Kritiikin Uutisissa, hän vaikeni tähänkin suuntaan. Salusjärven vastaus Variksen kolumniin on tässä.

 

Kysymys on olennainen: Salusjärvi kertoi, että Ylen pääradiokanavilla kuulijakunnan ikä lähenee 70 vuotta ja Hesarin tyypillinen tilaaja alkaa olla kuusissakymmenissä. Mitä tulee kulttuurimedioihin, nuorempi polvi tavoitetaan netistä, missä sillä on kärsivällisyyttä lukea pitkiäkin juttuja ja osallistua keskusteluun omilla puheenvuoroillaan. On myös olennaista, että vaikkapa kriitikko on tavoitettavissa ja valmis keskustelemaan.

 

Voima-lehden päätoimittaja Kimmo Jylhämö esitti vastalauseensa. Lehdet edellyttävät toimittajiltaan läsnäoloa sosiaalisessa mediassa ja omien sisältöjensä jatkuvaa markkinointia – miksi Salusjärvi asettaa sellaisen välttämättömäksi kritiikin toiminnalle? Miksi työ ei rajaudu, eikö se koskaan lopu? Ainako pitää olla valmis kommentoimaan?

 

Minähän olen. Kukaan ei pakota minua siihen, vaan se kiinnostaa minua. Minulla on edelleen amatöörin tai taiteilijan eetos, ja niin Jylhämö sanoikin – Salusjärven ajatukset kritiikistä edellyttävät samantyyppistä tekijyyttä kuin taiteilijoilla. Työn logiikan kannalta tämä on hankalaa, kaikella idealismilla on kääntöpuolensa.

 

Kysymys on jatkuvasti kulttuurin edellytyksistä. Samaan tapaan kuin taiteilija asettaa rimansa taiteeseen ja kauneuteen itseensä, kriitikko asettaa rimansa jonnekin muualle kuin työhön ja ansaintalogiikkaan. Hirveän vähän motivaatiosta puhutaan. Olen toki tietoinen siitä, että kaikissa puheissa tulisi vastustaa perseensä antamista millekään korporaatiolle tai bisnesmeiningille, ja varmistella ammattimaiseen tapaan, että työstä saa palkkaa. Että voisi olla ikäänkuin toimistossa, jossa ideaalitilanteessa kaikki valkokaulusälytyöläiset tekevät työpäivänsä ja sulkevat oven. Mutta nyt on sunnuntai, lapset virpovat sateesta huolimatta, ja minä ajattelin sillä aikaa kirjoittaa tämän jutun, vaikka voisin myös siivota eteisen.

 

Paneelikeskustelussa  nousi esille kriitikon mahdollisuus tienata kirjoituksillaan ja esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Tienaako somessa? Ei. Sekä Salusjärvi että Matikainen pitivät täysin selvänä, että somesta sinänsä ei saa rahaa. Työtä kyllä saa, jos somen kautta jaksaa myydä itseään, mutta tämä soveltuu vain niille, joille itsensä jatkuva markkinointi on luontaista, varoitti Salusjärvi. Kun yleisö on tottunut maksuttomiin sisältöihin, kulttuurin muuttaminen on vaikeaa, huomautti Matikainen. Samaa sanoi Mononen, joka haluaa pitää Mustekalan ehdottomasti ilmaisena lukijoille, vaikka nykyisellään lehden vuosittainen toiminta-avustus on onnettoman pieni. Lehti haluaisi kuitenkin maksaa juttupalkkioita.

 

On toki erilaisia mikromaksukokeiluja, mutta toimivaa on vaikea löytää, sanoi Matikainen. Esimerkiksi Luutiilla on taloudellista potentiaalia, sanoi Salusjärvi, mutta sen rahaksi muuntamiseen ei ole mitään ilmeistä konstia.

 

Keskustelun ja dialogisuuden merkitystä somessa kaikki panelistit pitivät erittäin tärkeänä. Kommentit voivat tuoda olennaista lisätietoa uutisiin, maallikoiden halu tehdä esimerkiksi luotettavia Wikipedia-artikkeleita, jotta toimittajat käyttäisivät oikeaa tietoa uutisoidessaan, on tärkeää, Matikainen kertoi. Monosen mukaan taidekentän sisäisiä keskusteluja käydään paljon sosiaalisessa mediassa, ja tällainen aktiivisuus on tärkeää. Vuorovaikutuksen keinoja on, ja niitä voidaan käyttää hyvin.

ducreux_move

..tähän.

 

Mediaa tehdään yhä enemmän naamalla, yksilövetoisesti. Kirjabloggari Taika Dahlbom puhui kirjoittajan brändistä: lukijat oppivat luottamaan kirjoittajaan, ja palaavat lukemaan samoja blogeja. Nettikirjoittamisessa järjestelmällisyys ja pitkäjänteisyys ovat tärkeitä asioita. Salusjärvi muistutti, että 1800-luvulla, sanomalehtikritiikin syntyaikana, arvostelun kirjoittajan nimeä ei välttämättä painettu lehteen ollenkaan. Ollaan ikäänkuin palattu salonkikritiikin 1700-luvulle, jolloin kriitikko puhui ja keskusteli omilla kasvoillaan, välittömässä dialogissa. Ammattimaisen kritiikin ja muun sisällöntuotannon takana on toimitus ja toimituksen työ, mutta jutut myydään yhden henkilön kasvoilla.

Kritiikki on hyvissä kantimissa, myös verkossa. Kritiikin päivän alustajat onnistuivat hälventämään uhkakuvia ja kaventamaan kuilua “nettikriitikoiden” ja, öh, perinteisten kriitikoiden välillä. Nettiä voidaan käyttää, käytetään sitten.

 

 

 

Kritiikin päivän teemana kritiikki verkossa. 12.4.2014, Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki. Tilaisuuden juontajana toimi arvostelija Asko Mäkelä. Tilaisuuden järjesti Suomen arvostelijain liitto.

16 kommenttia

  1. Ehit ekana! Tää on just tätä, kun jotkut ovat tottuneita ajattelemaan, toiset vain roiskimaan.

  2. Aleksis Salusjärvi says:

    Hieno yhteenveto. Mietin eilen vielä käymäämme jälkipeliä Kolmessa kruunussa. Se miten verkkosisällöt ovat kehittyneet ja kehittyvät, kertoo instituutioiden halusta sisällyttää itseensä mahdollisimman laajan osallistujakaartin. Tässä esimerkiksi kirjablogit ovat tupsahtaneet kirjallisuuden rakenteisiin kiehtovalla tavalla.

    Kustantajat esimerkiksi näkevät kymmenientuhansien blogiyleisön kipeästi kaipaamanaan mahdollisuutena lukijoiden löytämiseen – ja samalla blogien rooli on täysin vakiintumaton. Lilyn kaltaiset portaalit pyrkivät valjastamaan niitä tiivimpään kaupalliseen yhteyteen, mutta ah ja voih, se ei käykään napista painamalla.

    Kun advertiaaliluonne korostuu, yleisön kiinnostus hiipuu. Medialukutaitoa kulttuuriväellä on muillekin jakaa – ja markkinointiosastot pitävät niitä pelkästään potentiaalisina puffialustoina. On kiehtovaa nähdä, minkälaisia muotoja netin eri toimijat tulevat kulttuurissa saamaan.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Ja tämä vaatii kustantamojen markkinaosastoilta korkeamman luokan tilannetajua ja oveluutta kuin ne ovat tottuneet käyttämään. Lycka till.

  3. Markus Leikola says:

    Kiitos. Maapallo pyörähtelee.

  4. Ripsa says:

    Kiitos Maaria!

    Enkä taaskaan irronnut täältä, piti tehdä töitä.

    Oli kyllä muuten hyvä että siellä puhuttiin myös muiden kritiikin alueiden blogiutumisesta kuin kirjallisuuden. Siinä olisi kyllä tekemistä.

    Yksi asia esimerkiksi kuvataiteessa ovat kuvat. Kun sanoilla parin taidenäyttelyn kuvaaminen yksinkertaisesti ei onnistu. Ja museon kerberokset suunnilleen takavarikoivat kamerat. Monille ihmisille on syntynyt se käsitys, että jos toi ottaa valokuvia näyttelystä johki blogiin, niin se on tekijänoikeudellista varastamista. Silti radiossakin soitetaan pala musiikkia josta puhutaan.

    Olihan se yksinkertaista kun ilmestyi vain lehtiä: lehti painoi kuvat eikä kukaan sanonut halaistua sanaa tekijänoikeuksista. Ehkä niitä ei silloin vielä ollut? Äskettäiset kokemukseni puhuvat semmoista kieltä, että kuvaaminen on sen näyttelyn sielun viemistä museolta. Minä raukka olin kuvitellut että välitän sen sielun jonkinmoista ulkonäköä isommalle yleisölle!

    Kuulostaa siltä että teillä oli hyvä seminaari!

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kyllä, Ripsa, seminaari oli ehdottomasti hyvä. Ilmeisesti museoilla ei ole vielä totuttu siihen, että sekä vale- että oikeat kriitikot ovat monitoimijulkaisijoita, jotka joutuvat hoitamaan myös kuvapuolen itse. Mä en oo toistaiseksi kanniskellut kameraa mukanani, loisin noihin raportteihinkin kuvat Aleksikselta.

  5. Hirlii says:

    Olen mediakriittinen, ja myös somekriittinen. On melko samantekevää minkälaisia välineitä ihminen käyttää sosiaalista elämää rakentaessaan tai ylläpitäessään. Puukko tai kirves on huomattavasti huonompi väline siihen kuin FB-tili. Kummallakin voi kyllä saada pahaa jälkeä aikaiseksi.

    Laitteista olen, suureksi yllätyksekseni, mieltynyt tablettiin. Älypuhelinta en aio hankkia. Enkä FB tai twittertiliä. En usko olevani mitenkään eriskummallinen ihminen, enkä elä lainkaan sosiaalisesti köyhää elämää.

    Olen lueskellut twitterijorinoita iltahuvikseni. Otan ne satunnaisena viihdeohjelmana, koska ne kyllä onnistuvat huvittamaan, joskus jopa enemmän kuin normiviihde. Ajankohtaisohjelmien TV -tarjonta on tasapaksua, särmätöntä ja todella tylsää. Aivan kuin Tupu, Hupu ja Lupu olisivat ruudussa ilta toisensa jälkeen. Roope Ankkakin siellä kävi yksi ilta yhden Tupun kanssa. Vai oliko se Hupu? Vai Lupu? Vaiko Aku?

    Ehkä toiveitani on kuultu, täysin näkymätöntä ja maksutonta linkkiä pitkin, koska suomalaisten journalistien parhaimmistoon kuuluva Kaarina Hazard palaa ruutuun (saatan pettyä). Hän on ainoa toimittaja josta voin sanoa, että hän uskaltaa puraista myös kättä joka ruokkii. Hazard osaa ja uskaltaa olla journalismi- ja mediakriittinen. Siihen ei moni toimittaja enää kykene tai uskalla?

    ”Ravintolapäivä ei uhkaa ravintoloita, vaan paremminkin luo runsauden kulttuuria silläkin riskillä, että joku voi saada ruokamyrkytyksen.”

    Jos menen ravintolaan syömään minä vaadin, että eteeni tuodaan syömäkelpoista ruokaa. Huonosta ammattijournalismista saa kyllä herkemmin vastanväänteitä ja tulee huonovointiseksi kuin siitä, että joku harrastusmielessä imitoi toimittajamaisuutta tai kirjoittaa ei-ammattimaisesti tai rosoisesti tai kömpelösti.

    Ammattilaiselta saa ja pitääkin vaatia enemmän.

    Media sinänsä pitää jo sisällään kaikenlaista touhua ja ylenpalttista puuhakkuutta: verkkokeskusteluja, osallistumaan aktivoivia tv-ohjelmia ja yleisön mukaan ottamista ohjelmantekoon. Jos toimittaja ei osaa tehdä juttua ilman, että leikityttää yleisöä kuin joku pikkukakkosen leikkisetä tai leikkitäti, niin enpä innostu. Mutten epäile etteikö innokkaita leikkijöitä olisi. Tulen yhä onnelliseksi hiljaisesta sanomalehdestä, joka antaa minun vain rauhassa lukea.

    Toimittajien työ on muuttunut osin helpommaksi, mutta uusien näkökulmien tuottaminen, ja rohkeus avata keskustelua ja viedä sitä myös yllättäviin suuntiin, uusille alueille, se vaatii taitoa. Ja myönteistä uteliaisuutta.

    Informaatiotulvassa käy herkästi toimittajallekin niin, että vain yksi tieto monistuu valtavalla vauhdilla ja siitä tulee ainoa uutinen jota vain kierrätetään. Eikä enää ajatella itsenäisesti.

    Lueskelin ja kävin läpi internetistä, ihan uteliaisuudesta, kadonneen Malesian koneen uutisointia maailmalla. Yksi ja sama tieto kiertää. Virallisten uutisten rinnalla kiertävät tarinat, uskomukset, oletukset ja tosi vilkas verkkokeskustelu. Löysin myös pari kulttuuritutkijan juttua, jossa he pohtivat mm sitä miten virallinen tieto suuresta katastrofista ja ihmisten synnyttämät tarinat kulkevat rinnakkain ja osin sisäkkäin. Näin on toki ollut aina ihmiskunnassa, mutta nyt tarinat ja jutut kiertävät vain nopeammassa tempossa ympäri maapalloa. Ja: eräs syy tähänkin onnettomuuteen voi olla teknologia, sen haavoittuvuus/ohjelmoitavuus/ennakoimattomuus. Ja ihmisen rajallisuus, kyvyttömyys hallita teknologiaa. Edes silloin kun tätä voidaan syystä pitää kokeneena ja ammattitaitoisena.

    (tällä ei nyt ole varsinaisesti mitään tekemistä kriitikinpäivien kanssa, se on ihan oma aiheensa, tämä liittyy ehkä enemmän verkkomaailmaan (internet) ja sekä ihmisen suhdemaailmaan teknologiamaailmassa)

    • Maaria Pääjärvi says:

      Ammattilaiselta nimenomaan saa vaatia enemmän, mutta minusta tilanne on tällä hetkellä sellainen, että amatöörit saattavat useinkin tehdä paremmin. Esim. Helsingin Sanomissa ilmestyy hyvin harvoin kritiikkejä, jotka olisivat hyviä tekstejä – multa jää nykyään ne kulttuurisivut yhä useammin lukematta, kun linkkien availu salattuun ikkunaan (maksumuurin karttamiseksi) tympii. Huono teksti ei motivoi ottamaan selvää kateederistakaan esitetyistä mielipiteistä.

      Kritiikissä tapahtuu myös paljon tuota kertautumista, kuten kerrot Malesian koneen tapauksessa käyneen. Ymmärrän, että uutisessa näin voi vielä tapahtua (vaikka ei ehkä pitäisi), mutta mielipidettä muodostavissa tekstilajeissa ei näin pitäisi olla.

      Tämä muuten kannattaa lukea, suomalaisen median tilanteesta laajemmin: http://fifi.voima.fi/blogikirjoitus/2014/huhtikuu/onnela-ulkopuolelta-katsottuna

      • Hirlii says:

        Hei joo, ajatellaan samansuuntaisesti, Maaria (vaikka olen laulanut gaudeamus igituuria luokkakavereideni kanssa valkolakki päässä ihan toisella vuosikymmenellä).

        Fifi/Voima tuottaa mm koko ajan sitä mistä ei voi olla kiinnostumatta. Siteeraan tuosta Fifin ”Peristerakisin” jutusta yhden pätkän:

        ”Siispä päättelin, että uutisoinnin ja todellisuuden välissä täytyy olla jokin katkos, jota on vaikea huomata itse uutisista. Vai miten muuten voidaan selittää se, että pohjolan politiikassa voidaan ehdottaa ja päättää melkeinpä mitä hyvänsä ilman, että se herättää sen suurempia intohimoja harkintakykyisissä ja itsenäisesti ajattelevissa ihmisissä?”

        Minulla ja kaikilla niillä ihmisillä, jotka tunnen täällä tosielämässä, on hyvin sama kokemus. Se ei ole voimattomuuden kokemus vaan sellainen tunne ettei Hell’s Medialla ole mitään linkkiä enää todellisen todellisuuden kanssa.

        Twitter seuraajana (vain lukijana) paljastavinta oli Saska Saarikosken ”twitterkapina” nimettömiä tai anonyymejä tai pseudonyymejä twiittajia kohtaan (näin pääsiäisen alla: minkähän anonyymin munan ottaisin twitterkorista ilokseni ja huvikseni?). Saarikoski laittoi jo aikoinaan HS:n kulttuuriosastolta pihalle kirjailijoita ja muita kulttuuria paremmin tuntevia kirjoittajia.

        Samalla jokainen näkee ihan omilla silmillään HS:n linjan verkkolehden kommenttiosastolla. Helsingin Sanomien Kultaisen Tähden kommentoijat toimivat asiassa kuin asiassa asiantuntijoina. Kaikki ovat pseudo/anonyymejä ja edustavat enimmäkseen vain yhdenkaltaista arvomaailmaa ja yhden, hyvin näennäisen ja yhtenäisen arvomaailman näkemyksiä. Nato-sotapropagandaa siellä on nyt enimmäkseen rummutettu viime aikoina, ja sellaisella tempolla, että on saanut rauhoitella niin jo sota-ajat eläneitä kuin jo nuorempiakin ihmisiä. Siitä tulee jo sellainen tunne, että pitääkö mun mennä vetään näitä tyyppejä ihan oikeesti lättyyn. Tukistamaan sillai tanakasti.

        Hell’s News Sanomien propaganda on järkyttävää vihamielisyyteen yllyttävää sontaa eikä oikeata tiedonvälitystä tai keskusteluun, ja todelliseen ajattelemiseen houkuttelevaa verkkoistumista.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Kyllä, minäkin jaan tuon: ikäänkuin kokemus todellisuudesta ja tieto siitä, mitä tavallisessa ihmiselämässä on meneillään olisi eri asia kuin mediatodellisuus. Aina kai se on, jossain määrin, mutta nyt tuo asioiden kohtaamattomuus tuntuu välillä todella suurelta. Internetin julkaisumahdollisuudet kuitenkin vaikuttavat tähän tilanteeseen, minusta juuri sen takia seurauksena ei ole lohduttomuutta tai voimattomuutta.

        HS:n keskustelupuolta politiikan yms. uutisista en ole viitsinyt enää pitkään aikaan edes lukea. Joskus, ennen tuota kirjautumiskäytäntöä, yritin osallistuakin, mutta jo siinä vaiheessa (kultaisen tähden :) skene oli niin vakiintunut, että ihan turha oli yrittää vuorovaikutusta. Sellainen oman totuuden tiedotuskanava.

        Saska Saarikosken twitter-kapina oli surkuhupainen. Näitä samanlaisia ”repäisyjä” aina joku yrittää jossain nettiyhteisössä. Realnamet kehiin, muuten en puhu sulle. Saarikosken ja Hesarin linjaa on tässä tietysti turha sekoittaa toisiinsa mitenkään perustavalla tavalla, mutta oireellista on, että setä tulee nettiin kuin omistaisi sen, ja alkaa keksiä päättömiä vaatimuksia siitä, miten netin pitäisi toimia. Vastaa aika tarkkaan tätä nykyisällistä asennetta kaikissa konteksteissa.

        Hauska yksityiskohta: Jari Sarasvuo herätti Twitterissä ehkä kuukautta aiemmin keskustelun siitä, että miten anonyymeihin pitäisi suhtautua. Hän kysyi asiaa, kertoi omat käsityksensä, kuunteli muita, ja taisi päätyä siihen, että asialliset anot ja pseudot on okei, häiriköt aina erikseen.

      • Hirlii says:

        Joo, huomasin Sarasvuon kannan. Olen näkymätön seuraaja (ei omaa tiliä) ja tykkään lukea myös anonyymejä twiittareita, ei heistä suurin osa ole häiriköitä. Paljon enemmän häiriöitä julki-somessa (on myös ei-julkista sosiaalista mediaa) aiheuttaa aivan muunkaltainen touhu.

        P.S Näin keitetään riisi, joka maistuu hyvältä ja onnistuu aina. Perunakulttuurissa kasvaneet eivät tätä aina osaa, ohjeen olen saanut aikoinaan gambialaiselta ystävältä. Kattilan pohjalle öljyä (sen verran että pohja peittyy) joka kuumennetaan. Siihen pari kolme teelusikallista (riippuu riisin määrästä) tomaattipyrettä (tai muita mausteita) ja sitten kattilaan riisi raakana, Sitä pyöritellään hetki kuumassa öljy-tomaattipyre seoksessa. Sitten vasta kattilaan kaadetaan vettä (keitto-ohjeen mukainen määrä) pikkuhiljaa lisäten. Suola maun mukaan. Riisi keitetään aina hitaasti, miedolla lämmöllä.

  6. Tuija / Pikkurilli says:

    Mielenkiintoinen teksti!

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.