Sven Laakso, romaanihenkilö

Risto Niemi-Pynttäri | December 30th, 2011 - 15:59

Sven Laakso on kirjoittanut meille Käymälää jo niin monta vuotta, että sitä ei enää voi pitää tavallisena blogina johon kertyy havaintoja, huomioita ja mielipiteitä maailmasta. Se on joko instituutio tai romaani. Käymälä on ensimmäisiä suomalaisia blogeja, ja koko ajan se on pysynyt uskollisena tietylle sanan käytön tavalle ja asenteelle. Muutosta onkin ehkä tapahtunut lukijoiden keskuudessa, Käymälä on muuttumassa fiktioksi ja Sven Laakso romaanihenkilöksi.

Keskeinen todiste Käymälän fiktioksi muuttumisen prosessista on postausten määrä,  90 kirjoitusta kuluvana tammikuuna ja yli tuhat postausta joka vuosi. Voi toki olla niin, että kirjoittajan mieleen vain tulee niin runsaasti kirjoitettavaa, minusta tuntuu kuitenkin, että blogi on muuttunut huomaamatta teokseksi, joka elää jo omaa elämäänsä – se maailma vaatii kirjoittajlta jatkuvaa uudestaan luomista.

Toinen fiktioksi muuttumisen merkki on kieli, Käymälässä vallitsee koko ajan jännite aforististen kiteytysten ja todellisuudentajun välillä. Tämä on ongelma jonka lääkkeenä on se, että lukijat suhtautuvat tekstiin kuten fiktioon. Viimeisin aforistinen kiteytys on seuraava:

”Intellektuaalisuus on geneettinen silmäsairaus, sokeutta aiheuttava.”

Kehittely lähtee liikkeelle klassisesta intellektuellien ongelmasta: miksi niin harvat näkevät mitä maailmassa todella tapahtuu. ”Sietämättömimpiä olentoja maailmassa ovat autistiset intellektuellit, jotka sulkevat silmänsä maailmalta” aloittaa Laakso postauksensa.  Samalla kuitenkin tuossa aforismin kiteytyksessä on kohtuuttomuuksiin houkuttavaa kielen voimaa. Siinä on harkittu kategoriarike eli varmaotteista voimankäyttöä: kun konkreettinen silmäsairaus ja metaforinen sokeus sekoitetaan, syntyy sivaltava aforismi. Juuri se hukkaa sen, mistä Sven Laakso oli puhumassa.

En sano tätä siksi, että olisin närkästynyt intellektuelli, vaan että Sven Laakso itse on ajoittain sokea intellektuelli. Mikä se Paul deManin kirjan nimi olikaan? ”Blindness and Insight”, siinähän nämä kielen retoristen voimien kysymykset tulevat esiin. Ehkä liioittelen, mutta minusta Haavikolla oli sama tauti aforismeissaan, ja hänelläkin vastalääkkeeksi tarvittiin runoa, jossa maailma voi olla hämärä ja epäselvä.

Taustalla Käymälässä on kuitenkin todellisuudentaju, tammikuun kaksi viimeistä postausta nostavat esille pornon, seksin ja seksikulttuurin.

Pornon ja seksin suhde on suuri aikalaisteema Käymälässä, juuri se mitä usein nykyromaanilta toivotaan. Siihen Käymälä vastaa paremmin kuin Snellman romaaneissaan tai vaikkapa Hännikäinen pamfletissaan. Käymälän suuri teema on kapitalismin muuttuminen pornografiaksi, ja ennen kaikkea ne seuraukset joita tällä on seksielämälle.

Käymälän toistuvana aiheena on seksuaalisesti aktiivisesti elävän heteron kriisi, jonka Sven Laakso hahmottaa – keskiluokkaisesta psykologiasta poiketen – henkisesti ja fyysisesti stimuloivaksi seksikulttuuriksi. Hän osaa kirjoittaa seksistä kulttuurin ja elämäntavan kannalta. Näissä tammikuun viimeisissä postauksissa hän kiinnittää huomion homoihin, joita hän pitää seksikulttuurin todellisina tuntijoina.

”… heteroiden tulee opiskella homojen johdolla, jotta he vihdoin ymmärtäisivät mistä maailmassa on kysymys. Tavallinen hetero ei käsitä ilman kymmenen vuoden homokoulua, mikä on seksuaalisuuden merkitys elämässä.”

Jos kuvitellaan, että Käymälä olisi blogiromaani, (ei se ole sellainen) niin sen mukaan Sven Laaksosta on tullut romaanihenkilö. Tämä ei olisi mahdollista ilman sitä, että alusta lähtien Käymälä on kuulunut nimimerkille.

Jos kuvitellaan, että joku päättäisi tehdä elokuvan Käymälän pohjalta, niin henkilöhahmona Sven Laakso olisi selvästi Tulipään (Maiju Lassila) sukua. Sama sota ja tarina: kuinka kirjailijalle paljastuu koko se jähmeä julmuus, mikä konsensus Suomessa vallitsee, paitsi että historiallisen filmin sijaan me seuraamme tilannetta nyt paikan päältä.