Sydänten lempeä kuningatar & sydänten julma silpoja

Maaria Ylikangas | April 12th, 2013 - 11:44

ideologia-elaa“Se nainen olisi pitänyt kataista laukkunsa kantajana” – nimim. Renkisielujen juhla, IS-kommentit

 

 

Näkymä 1980-luvulle, suurten brittiläisten naisten muotokuviin on kuin katsoisi satuun. Hyvä prinsessa Diana ja paha äitipuoli, Margaret Thatcher.

 

Thatcher on myytinmurtaja. Hänen hallintonsa aikana tuli nimittäin selväksi, että naishallitsija ei ole lempeämpi, rakentavampi eikä edusta sosiaalista omaatuntoa. Thatcher murskasi ryppyilijät, väsytti protestoijat ja antoi nälkälakkolaisten kuolla. Samaan aikaan Diana halaili lapsia, sääli syntisiä ja hehkui köyhille.

 

Kun Diana kuoli, Elton John valjasti alunperin Marilyn Monroelle kirjoittamansa laulun “Candle in the Wind” kertomaan kollektiivisista tunteista: tähdet tuikkivat nimeäsi, emme voi sanoin kuvata sitä iloa, jonka meille toit, kukoista aina sydämissämme, maa kaipaa myötätuntosi siipiä, päivät ilman hymyäsi ovat tyhjiä. Kun Thatcher kuoli, helvetin lämpötilaa laskettiin säästösyistä.

 

Russell Brand kirjoitti Thatcheristä muistokirjoituksen The Guardianiin. Hän kertoo erikoisesta kohtaamisesta. Eräänä sunnuntaina Brand oli ollut kävelyllä Lontoon Templessä ystävänsä Johnin kanssa, kun hän oli huomannut kumaraisen, heiveröisen hahmon sadetakki yllään, huivi kiedottuna päänsä ympärille. Se kasteli ruusuja. “Maggie Thatcher”, sanoi John, “se käy joka viikko kastelemassa noita kukkia”. Poliisi valvoi tapahtumaa, ja vanhus kuljetettiin autolla pois.

 

Brand jatkaa pohtien Thatcherin ajan henkistä ilmapiiriä: “Ehkä nuoruuteni apatia ja välinpitämättömyys johtuivat siitä, mitä Thatcher tarkoituksella kylvi: “ei ole sellaista asiaa kuin yhteiskunta”, että kuljemme yksin läpi elämän, että olemme erillisiä tietoisuuden saarekkeita.” Thatcher on anomalia, poikkeama, sanoo Brand. Hän meni läpi lasikaton ainoastaan siinä merkityksessä, että naiset hänen takanaan jäivät lasisateen alle. Hän on individualismin ikoni – ei feminismin. Ja elämänsä lopussa hän oli vanha pieni nainen, joka kasteli ruusuja poliisin valvonnassa.

 

Vaikka Thatcher pyrki kutistamaan valtion sosiaalista roolia, hän kuitenkin kiristi sen otetta järjestyksenvalvojana, esimerkiksi Falklandin sotatoimilla ja nostamalla poliisien palkkoja. Hänen kaudellaan verotaakka kasvoi, vaikka hänen ajatellaan laskeneen verotusta. Hän olisi halunnut ulottaa valtion rautakouran jokaisen kansalaisen elämään henkiveron muodossa, mutta hanke heikensi Thatcherin suosiota ja oli yksi tekijä, joka vaikutti hänen poliittisen uransa loppumiseen.

 

Thatcherin politiikka ei loppunut vuonna 1990, jolloin rautarouva lähti Downing Streetiltä. Noidasta itsestään päästiin jo ajat sitten. No society on nyt big society, jossa yhteiskunnan perustoimintoja pyritään siirtämään välittävien yksilöiden harteille korostamalla hyväntekeväisyyden merkitystä. Siirtymä on poliittista retoriikkaa, joka näkyy Suomessakin. Kovasta säästöpuheesta siirrytään vaivihkaa isällisten neuvojen pariin: näin te pidätte huolta toisistanne, kansalaiset.

 

Thatcherin politiikka ei ole mikään menestystarina. 1980-luku ei ollut poikkeuksellisen taloudellisen kasvun aikaa. Kansakunnan vauraus ei lisääntynyt, koska köyhin osa kansasta köyhtyi. Teollisuuden tuotanto putosi, koska Thatcher käytännössä lakkautti hiiliteollisuuden rikkoakseen vahvan brittiläisen ammattiyhdistystoiminnan (tosin se taisi olla helpotus ympäristöllekin). Samalla hän suisti Britannian syrjäseudut kurjuuteen, jossa ne ovat yhä. Työttömyys lisääntyi jatkuvasti. Thatcher ei pystynyt luomaan kukoistusta yksityistämispolitiikallaan, vaan kartelleja.

 

Thatcherin ulkopolitiikka ei ollut vapauden ja demokratian puolesta taistelemista, vaan hän tuki Pinochetin diktatuuria, Etelä-Afrikan apartheidia ja Kamputsean punakhmerejä. Hän ei rakentanut turvallista yhteiskuntaa, vaan hänen kaudellaan rikosluvut nousivat lähes 80 % 1970-luvun loppuun verrattuna. Mutta luokkataistelun hän voitti. Hän hajotti poliittisen vastavoimansa, vasemmiston. Eikä sekään ole yksin hänen ansiotaan, vaan myös vasemmiston omaa syytä.

 

Prinsessa Diana välitti. Kehitysmaista, lapsista, köyhistä. Hänestä on kerrottu satu: pojaksi pukeutuneena Diana pystyi käymään homoklubilla, viihdetaiteilijoiden suojeluksessa ja sorrettujen joukossa hän pystyi olemaan oma itsensä. Prinsessa poikana, incognito.

 

Hyvän prinsessan haudalla surraan edelleen, tänä vuonna kuluu kuusitoista vuotta prinsessa Dianan kuolemasta. Pahan noidan haudalla tanssitaan ennen kuin sitä on edes luotu umpeen. Turhaa riemua, symbolisessakin mielessä. Noita on hoitanut ruusutarhaa jo vuosia, missä lie kuoleman esikartanossa Lontoon Templessä. Talouspolitiikka, yhteiskunnattoman yhteiskunnan päätökset ovat muiden käsissä. Tuli Blair, Cameron, troikka (EU, EK ja IMF).

 

Mutta nämä naiset ovat kovan maailman kahdet kasvot. Toinen leikkasi, kiristi naruja eikä antanut armoa. Toinen hymyili ja kylvi kyyneleitä hyvien tarkoitusten vuoksi. Thatcher teki politiikasta yhteiskunnan murskaamista, Diana epäpoliittisen monarkin roolista empaattista hyväntekeväisyyttä. Thatcher oli yhtä vilpittömästi kova ja kammottava kuin Diana oli empaattinen ja lempeä.

 

Kun kirstua hoitaa Maggie ja välittämistä Di, yhteiskunnalla ei tosiaan ole varaa keskoskaappeihin.

 

 

**

Tatu Ahponen: “Muistokirjoitus: Miksi Brixtonissa tanssittiin?”. Revalvaatio.org, 10.4.2013

Alex Nunns: “Dispelling the Thatcher Myths”, Red Pepper, 9.4.2013

Russell Brand on Margaret Thatcher, Guardian,9.4.2013

Steven Winford: “She was Steve Jobs, Richard Branson and Lady Gaga in one”, Telegraph, 10.4.2013

“Five Songs about Margaret Thatcher”, Guardian Music Blog, 8.4.2013

 

 

maggiethatcherhell

 

 

 

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.