Syksyn tärkein kohukirja, sukuriita ja loukatut tunteet, katso kuvat!

Maaria Ylikangas | August 27th, 2012 - 13:26

 

 

 

Ellei kirjailija Riikka Ala-Harjan sisar puolisoineen olisi tullut sanomaan julkisuuteen, että Ala-Harjan uusin romaani kertoo heidän perheasioistaan, kovin moni ei sitä nyt tietäisi. Helsingin Sanomat lunastaa paikkaansa kulttuurielämän hannukarpona ja tarjoaa tilaajilleen tämän kuohuttavan moraalikohun sunnuntainumeronsa kulttuurisivuilla.

 

Kyse on ikuisuusongelmasta. HS retroilee yrittämällä puhuttaa yleisöä sellaisella moralistisella journalismilla, jonka luulisi olevan jo passé.

 

Mitä Maria Jotunin Huojuva talo kertookaan pitkäaikaisesta kotimaisen kirjallisuuden professori Viljo Tarkiaisesta? Tosin teos julkaistiin reilusti postuumisti. Pentti Saarikosken läheiset ovat loukkaantuneet hänen teoksistaan. Entä Henrik Tikkasen kirjallinen tuotanto? Janne Kortteisen esikoisteos Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa herätti samanlaista loukkaantuneisuutta, ja tällä sivustollakin keskusteltiin. Ehkä meidän olisi pitänyt tehdä siitä uutinen kun asia oli vielä veres. Että ntamon kohu-esikoiskirjailija on loukannut oikeita ihmisiä kirjallaan, nyt kaikista tuntuu että ihmiset ovat kirjailijoille pelkkää kierrätettävää rojua, josta rakennetaan Frankensteinin hirviölle morsian.

 

Merkittävä osa julkaisevista kirjailijoista kirjoittaa varmasti jostain sellaisesta asiasta, joka on heille tuttu omasta elämänpiiristään ja joka on koskettanut heitä. Osa heistä loukkaa niitä ihmisiä, joita aihe tai tarina koskee. Anonyymit kirjailijoiden uhrit (AKU ry) voisi olla vetävä järjestöidea.

 

Joku voisi ottaa asiakseen kirjoittaa Fiktio-Fannyn vastoinkäymisistä. Fiktio-Fannyn elämää olisi reposteltu jonkun sukulaiskirjailijan teoksessa ja Fanny haluaa kertoa kuinka pahalta tämmöinen kiusaaminen tuntuu, “jonakin päivänä sapettaa”. Sitten HS kyseenalaistaisi sankarillisesti Fiktio-Fannyn olemassaolon. Iltasanomien sivuillakin näkyisi sankari-verkkojournalistin kädenjälki. Siellä olisi se pikku laatikko, jossa kysytään uskonko minä Fiktio-Fannyyn, kyllä vai ei. Minä laitan että uskon, koska koko juttu tekee niin häijyä. Likainen se käsi joka hiirtä pitelee.

 

En tarkoita halveerata kirjailijoiden loukkaamien tunteita lisää – heillä on oikeus loukkaantua ja sanoa se julkisesti, jos kerran haluavat. Saattaisin minäkin pahastua, jos saisin lukea omasta elämästäni jonkun läheisen ystäväni tekemässä kirjassa. Mutta mietitäänpä hetki. Toimittaja Katri Kallionpää antaa äänen Ala-Harjan loukkaamille. “Haluamme nostaa julkisuuteen kysymyksen taiteen etiikasta”, sanoo Marjukka Ala-Harja. Juttu ehdottaa haastateltavien suulla kirjailijoille eettistä ohjeistoa.

 

Toimittajan kerronta saa keskustelun ja jatkuneen sähköpostivaihdon muistuttamaan terapiasessiota, jonka päämääränä on ilmaista julkinen närkästys kirjailijaa kohtaan. Samalla perhe itse kertoo asioistaan varsin yksityiskohtaisesti julkisuuteen. Lisäksi Marjukka Ala-Harjan puoliso Jussi Murtovuori on aiemmin esiintynyt julkisuudessa, televisiossa, juuri tässä samaisessa asiassa – syöpää sairastavan lapsen isänä. Koko juttu on kupla.

 

Tietysti Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis tyrmää ajatuksen eettisistä ohjeista. On jo laki. Se riittää. Varis tajuaa, että kirjailija toimii jakamattomasti sananvapauden alalla, myös sitä koetellen.

 

Reijo Valta esitti pelottavan tulkinnan Helsingin Sanomien toiminnasta blogissaan:

 

Helsingin Sanomien agendana näyttäisi olevan elokuvista tutun järjestelmän saaminen kirja-alallekin. Nykyisin kuka tahansa voi kirjoittaa esimerkiksi Matti Nykäsen elämäkerran. Lisensointi varaisi aiheen vain niille, jotka ostaisivat luvan Matti Nykäseltä. Hollywoodin kerrotaan ostavan tositarinoita, joista se sitten muokkauttaa fiktiota. Vaikkapa leukemiasta selviämiseen tai koulukiusaamiseen liittyen. Elokuva-alan järjestelmät rajoittaisivat kirjailijoiden mahdollisuuksia kirjoittaa huomattavasti. Sellainen olisi suurten kustantajien etu. Pienet toimijat katoaisivat alalta lopulliseen marginaaliin.”

 

Valta saattaa olla oikeassa. Eettisten ohjeiden ehdottaminen voi hyvinkin olla ensimmäisiä askeleita tällä tiellä. Tai minun on ainakin vaikea keksiä järjellistä selitystä tällaisille jutuille. Niiden merkittävyys kulttuurijournalismina on jokseenkin kyseenalaista. Vaikka yrittäisi selittää tämän HS:n epätoivoisilla ja epäonnistuvilla pyrkimyksillä tehdä laatujournalismia miljoonalle, niin selitys ei tunnu riittävältä. Eivät ne voi olla näin pihalla.

 

Tämmöisen loukkaantumisen päälle rakennettu juttu on iltapäivälehtityyppistä halpaa human interest -journalismia. HS julkaisi vähän ennen tätä juttua kiittävän arvostelun Ala-Harjan kirjasta, jossa itse Antti Majander uumoili, että kirjasta voisi tulla kansainvälinen bestseller – ehkä hienoin ylistys, jonka Paul Austerin tapaisten kirjailijoiden halailuun keskittyneeltä lehdeltä voi odottaa. Kiittämällä ja tekemällä loukkaantumisjutun Hesari varmaan ajatteli ottavansa kirjasyksyn kerralla haltuun. Ensin Ala-Harjan kirjaa kiitetään, sitten tuodaan närkästyneet näyttämölle.

 

HS:n toimittaja Esa Mäkinen kirjoitti facebook-statuksessaan, ettei ymmärrä sukulaisten tuohtumusta. Minä ymmärrän, se ei ole inhimillisesti ottaen ollenkaan vaikeaa, mutta minä en ymmärrä tätä Hesarin jyrkkenevää alamäkeä. Mutta niin näin alamäessä ne Asikkalan puiset rattaatkin kulkevat. Ylämäessä ei ollenkaan.

 

 

Niin, luvatut kuvat voi katsoa tästä.

57 kommenttia

  1. Riikka says:

    Pitää myös huomauttaa, että Riikka Ala-Harja kirjoittaa myös kolumneja Hesariin (juuri eilen taisi olla). Joint human interest journalism!

    • Maaria Pääjärvi says:

      Ah muuten, tätä en tullut ajatelleeksi. Hesariin kirjoittavat kolumneja vain parhaat kirjailijat, minkä Hesari väsymättä todistaa arvosteluosastollaan.

  2. Lassi Kämäri says:

    “Pentti Saarikosken läheiset ovat loukkaantuneet hänen teoksistaan.”

    Ilmeisesti loukkaantuminen on läheisille hyvä kirjoittamisen ja muistelemisen moottori, koska omat paljastuskirjansa Saarikoskesta ovat tähän mennessä kirjoittaneet ainakin Saska Saarikoski,Tuula-Liina Varis, Mia Berner, Sirkka Garam ja Pekka Tarkka.

    Vai pitäisikö tätä kutsua kirjalliseksi nekrofiliaksi? Psykologien mukaan nekrofiili haluaa partnerinsa olevan puolustuskyvytön ja vastustelematon.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Tietysti kannattaa valita merkittävä kirjailija, jonka kirjoista voi loukkaantua. Muutoin elämäkertojen kirjoittaminen saattaa vaikuttaa vain kostamiselta eikä suinkaan suurmieskuvan täydentämiseltä.

  3. liisu says:

    En ymmärrä. En alkuunkaan ymmärrä omaisten tai tuttujen loukkaantumista, jos heistä kirjoitetaan jonkun muun, ehkä tärkeänkin asian tiimoilta. Jos joku kirjoittaa esim. lapsen sairastumisesta syöpään, kuka voi omia tämän aiheen itselleen ja kieltää siitä puhumista tai kirjoittamista. Aihe sisänsä on jo tärkeä kaikille, joiden lapsi saattaa myös sairastua, tai on jo sairastunut, syöpään. Muita, minuakin, jolle ei toistaiseksi ole tällaista tapahtunut, kirja kiinnostaa. Se saa taatusti paljon lukijoita.

    Minulla on Ala-Harjan kirjasta käsitys, että se on fiktiota. Tieto siitä, että se petustuu tosiasioihin, on vain hyvä ja lisää kirjan uskottavuutta.

    Näyttäkää minulle kirja, joka on pelkkää mielikuvitusta, en pidä siitä. Kirjalla pitää olla ainakin joitakin kiinnekohtia todellisuuteen, ettei se jäisi leijumaan ilmaan epäuskottavana. Ilmankos scifi- ja fantasiakirjat jäävät minulta lukematta, pidän niitä aikuisten satuina. Tiedän, että moni on erimieltä. Mutta nyt puhuin vain itsestäni, enkä kiellä sitä, että niistäkin voi hyvässä lykyssä saada lukuelämyksiä.

    Ihmettelen jo sitä, että ihmiset haluavat pitää salassa kohdallaan tapahtuvia ikäviä asioita, vaikka heille olisi salaamisen sijaan paljonkin helpotusta puhua niistä. Olen satavarma, ettei kenellekään tapahdu jotain niin tavatonta, ettei sitä samanaikaisesti tapahtuisi ympäri maailmaa muillekin ihmisille. Ja jos se on ainutlaatuista, niin silloinhan siitä vasta kannattaisikin puhua.

    En usko, että kukaan herkuttelisi toisen kärsimyksillä, ellei ole psykopaatti. Ja pysokopaattejakin pitää ymmärtää. He ovat eilen Prismassa tulleen ohjelman mukaan geenien ja ympäristötekijäin uhreja, vain huonojen sattumien tulosta.

    Yleensä ihmiset tuntevat empatiaa sitä kohtaan, jolla menee huonosti. Jos menee hyvin, sitä saatetaan kadehtia, vaikka se peitettäisiin positiiviseen hyminään. Tämän huomaa jo blogikirjoituksista.

    Itse sain eilen blogistani suullista palautetta ja moraalista paheksuntaa, kun “uskalsin” kirjoittaa dementiasta kätketyssä muodossa. En edes tiennyt, että se oli dementiaa, epäilin siinä itseäni, että aivoni olisivat nuljahtaneet väärään asentoon. “Jos tapaus, josta kirjoitit, tulee asianomaisen tietoon, saat varautua siihen, että hän loukkaantuu. Ja pahimmassa tapauksessa siitä on pahat seuraukset!”, minua peloteltiin.
    Ainahan blogikirjoitukset, joita kirjoitan harvakseltaan, pohjautuvat johonkin tositapaukseen, josta kirjoittava minä saa otteen ja lehahtaa lentoon, jos on lehahtaakseen. Uskon jopa, että se on yleistä blogimaailmassa.

    Ja kirjailijat, Alaharja mukaan luettuna, tekevät oikein, jos selittävät meille tätä maailmaa kirjallisten taitojensa ja kokemustensa valossa. Olen heille siitä kiitollinen.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Outoahan tässä onkin se, että nämä ihmiset eivät ole pitäneet asiaansa salassa, vaan pojan isä on ollut televisiossa puhumassa lapsen syöpäsairaudesta. Kyse on jopa asiasta, joka on ollut jo aiemmin julkisuudessa. Ehkä he olisivat vaan itse halunneet omistaa tarinansa ja nyt haluavat osoittaa, että Ala-Harja on vienyt jotain heille kuuluvaa. Silti ymmärrän, että he voivat aivan hyvin olla loukkaantuneita. Sattuuhan sitä.

      Hölmö asetelma joka tapauksessa. Siksi minua kiinnostaakin, että kuka tämmöisestä nyt hakee kohua ja miksi.

      “Ja kirjailijat, Alaharja mukaan luettuna, tekevät oikein, jos selittävät meille tätä maailmaa kirjallisten taitojensa ja kokemustensa valossa. Olen heille siitä kiitollinen.” Niin.

  4. liisu says:

    ps. ja nyt sitten seuraa oikolukemisen seurauksena korjaus: petustuu = perustuu. Onneksi löytyi nyt vain yksi typo, olisin muuten menettänyt malttini. :)

  5. Katri says:

    Mielestäni on kiinnostavaa pohtia, ovatko kirjailijat moraalin yläpuolella? Tai taiteilijat? Heille sallitaan monesti sellaista, mitä ei monien muiden alojen ihmisille. Polanski, Woody Allen, etc. Voisiko Allen esimerkiksi olla poliitikko?

    Aivan toinen mieleen tupsahtanut asia: Hesarille annetaan kulttuuriasioissa hämmentävä status tällaisissakin keskusteluissa, ja mikään ei tunnu tuottavan yhtä suurta tyydytystä kulttuurikeskustelijoille kuin Hesarin haukkuminen. Mutta millainen kulttuurijournalismi sitten on hyvää ja laadukasta? Mistä sitä löytää? Kaipaan vaihtoehtoja Hesarille.

  6. Kristian says:

    Tämä lokimerkintä mennee osin samaan laariin Antti Nylénin ilmiöiden* kanssa eli kuinka journalistinen etiikka paiskaa kättä kaupallisuuden kanssa ottamalla muutaman kepeän askeleen joko draaman tai sosiaalipornon suuntaan. Hesarin tapauksessa vaikuttaa valitettavasti siltä, että kulttuuritoimitus ei ole erillinen suojattu saareke lehden yleiseltä suuntaukselta. Viime kädessä lehteä pitää tietysti myydä ja raflaavat otsikot kosiskelevine sisältöineen epäilemättä ovat tässä avuksi. Sitoutumatoman median käsite Hesarin tapauksessa riisuttiin jo 90-luvulla EU-liittymiskeskustelun yhteydessä. Mutta tulevaisuushan näyttää valoisalta: kaikkein köyhimmät saavat jatkossa ajatella aivan itsenäisesti, ilman suurimman mediatalon mahdollista hapattavaa vaikutusta. Tiedonjano pitää vain suunnata toisaalle.

    Suomessa vaikuttaa olevan ihan oma ammattiloukkaantujien ammattikuntansa, jotka koostuvat yhteiskunnan ja kulttuurin suurmiesten perillisistä sekä puhtaan isänmaallisuuden ja siihen liitettyjen arvojen vaalijoista. Raskaassa sarjassa omaa luokkaansa on tietenkin itse Mannerheim, jonka asemaa kristillinen Jumala voi vain kadehtia. Onni on omistaa ainoa ja oikea tulkinta.

    Kirjailijat pyörivät tässä kuviossa melko väistämättömästi, tahtoen tai tahtomattaan. Tuskin on montaakaan sellaista reaalimaailmaan kiinnittyvää fiktiota josta kukaan ei itseään ”tunnistaisi”. Kirjailijan antennit rekisteröivät väistämättä kaikkea ympäriltään, tämän pitäisi läheistenkin tietää ja ymmärtää. Kokonaan toinen juttu on sitten se missä mittakaavassa fiktio lainaa yksittäisten ihmisten tapahtumia. Olisipa hauska nähdä miten tuo ns. eettinen ohjeistus tätä asiaa mittaisi. Tässä Alaharjun tapauksessa haiskahtaa kyllä pahimman luokan kaksinaismoralismi, mutta myös tuotteistaminen ”mediakohun” avulla.

    En tiedä ovatko jotkut kirjailijat totuudellisuudessaan säälimättömiä tai peräti julmia, mutta kaiketi heillä on siihen taiteellinen oikeus riippumatta loukkaantujien määrästä ja yhteiskunnallisesta asemasta (en tarkoita tässä kirjallisuuden käyttämistä koston tai vallan välineenä). Henrik Tikkasesta täytyy sanoa ettei hän juuri säästellyt itseäänkään satiirissaan. Märta Tikkanen kalasti täysin samoilla vesillä pateettisessa runoteoksessaan Vuosisadan rakkaustarina. Hannu Salaman Juhannustanssit kai pyrki näyttämään asiat sellaisena kuin ne ovat eikä hän käsittääkseni osannut edes odottaa (korjatkaa jos olen väärässä) sitä mitä tuleman piti. Ehkäpä isä Jumala on jo leppynyt hänelle? Eläytyvän fiktion lajissa tuohon totuudellisuuteen pyrki (onnistuneesti) ymmärtääkseni myös Helena Sinervon Runoilijan talossa. Mannerin perillisten loukkaantuminen saattoikin johtua siitä, että alun perin tilauksessa oli elämäkerta, josta ehkä odotettiin neutraalia faktaa.

    Monesti nämä kohut ja ”kohut” kertovat enemmän yhteiskunnasta kuin itse teoksesta, sekä tietysti siitä että perilliset katsovat omaavansa veto-oikeuden faktaan vaikka kyseessä onkin fiktio. Kokonaan oma osastonsa on sitten Kämärin mainitsema nekrofilinen osasto, jonka pontimena usein on raha ja oman kulttuurisen aseman pönkittäminen. Ehkäpä tämä lähtee jo senkaltaisesta nekrologistisesta ajattelusta, jossa vasta kuolema tekee taiteilijan. Täytyy myöntää, että yhdessä tapauksessa nämä kuviot ovat minulle suuren hämärän peitossa eli Mauno Saaren Haavikko-teoksessa. Ottaako sen tapauksen perimmäisestä eettisestä totuudesta itse pirukaan selvää?

    Vielä Liisulle: Scifi ja fantasia oheislokeroineen saattavat parhaimmillaan tavoittaa maailmasta ja itse ihmisestä sellaisia totuuksia tai näkökulmia johon realismi tai faktapohjainen teos eivät ikinä kykenisi. Sama pätee runouden potentiaaliin. Fiktio on aina enemmän tai vähemmän satua ja monissa saduissa saattaa olla viiltävää realismia.

    * http://anttin.blogspot.fi/2012/08/ilmioita.html

  7. Taiteen nimissä: Teemu Mäki tappoi kissan, Ulla Karttunen levitti lapsipornoa, Riikka Ala-Harja murskasi siskonsa. Kuolla vapaaksi taiteesta on sanoinkuvaamaton lahja, se sallii taiteilijan astua suloisessa kirkkaudessa pyhän ilmestyksen sisälle, joka loistaa korkeimman valon säteillä.

  8. Maaria Pääjärvi says:

    Minusta tämä on kyllä sinänsä huono esimerkki moraalin yläpuolella olemisesta, edellä mainituista syistä. Ja vielä siitäkin syystä, että tuollainen sairaus muunnettuna aiheena on niin yleisluontoinen, että sitä ei ole helppo yhdistää yhtään mihinkään tapaukseen. Kuten Liisu tuossa toteaa, on lähes mahdotonta ajatella, että kirjailijat keksisivät kaiken aivan omasta päästään käyttämättä niitä tietoja, joita heillä on maailmasta.

    Se taas johtaa välittömästi siihen, mitä Katri nimittää sivuaiheeksi. Hesarin haukkuminen on keskeinen seikka tässä jutussani. Hesaria haukutaan paljon, sekin on totta. Mutta Hesarin arvovalta ja ihan puhdas konkreettinen valta ovat kulttuurialalla niin merkittäviä, että lehden kuuluukin saada moitteita silloin kun se on ne ansainnut. Lisäksi Hesarilla on mieletön pohja – lehti julkaisee kulttuurisivuja joka hiton päivä. On kaikkien voitto, jos se käyttää niitä hyvin, ja minusta on aina parempi antaa palautetta kuin olla antamatta.

    http://www.hs.fi/kulttuuri/Sananvapaus+koskee+kaikkia++my%C3%B6s+Ala-Harjan+tarinan+arvostelijoita/a1305595673723?ref=fb-share

    Jaakko Lyytinen tässä kirjoittaa, että sananvapaus koskee kaikkia. Ikään kuin Hesarin toimituksellisen linjan kyseenalaistaminen kyseenalaistaisi haastateltujen sananvapauden! Jos heidän esittämäänsä kysymykseen ei ole tartuttu, Hesari syyllistää kantaaottaneita – ei suinkaan mieti, olikohan kysymys tarjoiltu nyt huonosti. Lyytinen heittäytyy suorastaan hommalaiseksi! Se sananvapaus ei tarkoita sitä, että saa määrätä siitä kuinka muut reagoivat aloitteeseen, jonka tekee.

    Riikka Ala-Harjalle suuttunut pariskunta oli jo itse tehnyt asiastaan julkisen – jos Ala-Harjan tiedot perustuisivat tälle tv-ohjelmalle, mitään ongelmaa ei ole.

    Isällisesti Lyytinen taivastelee, että “saamme pian eteemme tapauksia, joissa toisten blogit ja Facebook-tilitykset on kopioitu romaanien sivuille.” Meillähän on sitä jo. Kollaasi on tunnettu jo pitkän aikaa. Julkiset blogit ja fb-päivitykset nyt vaan yksinkertaisesti ovat julkisia. Kaunokirjallisuus suhtautuu hyvin vaihtelevasti lähteidensä paljastamiseen. Monet kaunokirjalliset teokset on rakennettu toisista kirjoista.

    Mutta voin nyt sananvapauden vastustajana – meillä on tässä Lyytisen lainaaman Erkki Tuomiojan kanssa tiukka yhteisrintama – ottaa kantaa tähän asiaan. Ei, kirjallisuudella ei pidä olla erillisiä eettisiä säännöksiä. Laki riittää, kuten Varis sanoo. Kun vaikuttaa siltä, että lakia on rikottu, asia voidaan viedä lainoppineiden tarkasteltavaksi. En ole lukenut Ala-Harjan kirjaa, mutta vaikuttaa niinsanotulta normitapaukselta. Kuten Kristian muistuttaa kommentissaan Henrik Tikkasesta, että tämä oli armoton myös itseään kohtaan. Mutta tietysti Ala-Harjan voi tuomita moraalisesti, koska sukulaiset ovat tuoneet tuohtumuksensa julkisuuteen. Täytyykö kirjallisuuden sitten olla poikkeuksellisen eettistä? Tämmöisestä synnistä ei talousmiestä hyökkyyttäisi kukaan. Tokkopa edes toimittajaa.

    Ja kenties kirjaväki ei oikein tarttunut tähän kysymyksenasetteluun, kun se on kuitenkin aika kulunut.

    Tässä sananvapauden vastustamista à la Erkki Tuomioja – siihen ei voi tehdä suoraa linkkiä, joten toimin kuin paha kirjailija, laitan tekstin suoraan tähän: “Helsingin Sanomat pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä, ja samalla laatukin heikkenee. Lehden kulttuurisivut eivät ole tästä  poikkeus. Tilanpuuteko vai mikä on esim. pannut lehden esittelemään syksyn kirjauutuudet vain valikoiden aiemman kattavan listauksen asemesta. Mutta löytyy sitä kulttuurisivuiltakin tilaa kummajaisille, kuten sunnuntain lehteen tehdylle koko sivun jutulle siitä, miten Riikka Ala-Harja olisi Maihinnousu-romaaniinsa varastanut sisarensa leukemiaan sairastuneen lapsen tarinan. Kirjan lukeneena pidän tällaista harvinaisen turhana ja iltalehtiin paremmin sopivana palstankäyttönä. 
     
    Ennemmin kuin kirjallisen etiikan perään voisi tässä tapauksessa kysyä lehden etiikan perään, kun tavanomainen tragiikkaviihde on verhoiltu keinotekoisesti etiikkakysymykseksi.” ( http://www.tuomioja.org/ )

    Ja tämä on sananvapauden vastustamista? Voi sua, Hesari. Jättiläinen on söpö kun se suuttuu.

  9. Lassi Kämäri says:

    Maria Pääjärven sanoo oleellisen. Siihen ei ole juuri lisättävää.

    Kiinnitin kuitenkin Hesarin jutussa huomiota pariin kohtaan, jossa toimittaja yrittää johdatella lukijaa:

    “Lou­nas­pöy­däs­sä is­tuu kak­si hy­vin kou­lu­tet­tua ja sym­paat­tis­ta ai­kuis­ta, joi­den miel­tä kal­vaa sel­väs­ti iso trau­ma.”

    Niin. Lounaspöydässä ei siis istu sivistymätön ja hankala ihminen. Nyt ei ole kyse selvästikään keltaisen lehdistön harrastamasta sensaation kalastelusta vaan isosta traumasta, niin isosta, että Hesarinkin tulee siihen reagoida

    “­”Poi­kam­me tu­li­si saa­da jät­tää sai­raus taak­seen ja unoh­taa se. Ro­maa­ni, sen mark­ki­noin­ti ja si­tä seu­raa­va jul­ki­suus, pi­tää asiaa jat­ku­vas­ti pin­nal­la”, he sa­no­vat. Hei­tä kau­his­tut­taa myös se aja­tus, et­tä poi­ka po­ti­si syyl­li­syyt­tä su­vun vä­li­ri­kon vuok­si.”

    Tämä toivomus on täydellisessä ristiriidassa lehtijutusta seuraavien tapahtumien kanssa. Nyt koko Suomi tuntee pojan tilanteen. Lehtijutusta seuraava keskustelu pitää asian varmasti pitkään pinnalla ja se nousee takaisin pintaa romaanin mahdollista menestystä seuraavan julkisuuden vanavedessä yhä uudelleen ja uudelleen. Käsittääkseni vanhemmat ovat aivan yhtä syyllisiä suvun välirikkoon. He eivät ajatelleet poikaa nytkään yhtään enempää kuin kirjailija tullessaan julkisuuteen Suomen suurimmassa sanomalehdessä ja jatkaessaan muutenkin riitaista asetelemaa.

  10. Lassi Kämäri says:

    Anteeksi, Maaria Pääjärvi sanoo…

  11. Pirkko Aitoaho says:

    Mitä me tiedämme asiasta muuta kuin sen, mikä meille on näytetty! Mitä me tiedetään asiaan liittyvien ihmisten välisistä suhteista, henkilöhistorioista, tunteista jne.
    Me nähdään se, mikä me halutaan nähdä.

    Kiusaamisen kieltäminen on myös sananvapauden riistoa, jos se – kuten usein on, on verbaalista laatua.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Mä lähtisin liikkeelle ihan kriittisestä kyökkipsykologiasta. Juuri kun ollaan toimittajien nuuskimistaitoa haukuttu halki vettenterän, kirjoittaa hesari yksityiselämän raiskuusta tilanteessa, jossa ruosteisinkin epäluulon kello kilkattelee korvia vihlovasti. Kun tästä sitten vielä kulttuurin pomo tekee pellehermannifarssia vanhalla kunnon sananvapauskortilla, tapetaan taas yksi viaton tuulimylly rosinantella ratsastaen.

      Kirjailijan eettiset ohjeet, jeesustelun rimakorkeutta lasketaan oikeen koko lehden voimin “kun on tää sananvapaus ja sillee niin ku tärkeetä että on sanoja”. Seuraavaksi varmaan onnellisen lopun pakko.

    • Teemu H says:

      Periaatteessahan me tiedämme sen, mitä kyseiset henkilöt ovat omatoimisesti halunneet tuoda julkisuuteen. Ja koska he ovat hyvin koulutettuja he ymmärtävät, että niistä lähtökohdista ihmiset muodostavat mielipiteen. Niin media ja julkisuus toimii, ja senkin he tietävät.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Pojan isä on ollut tosiaan julkisuudessa aiemmin puhumassa lapsen sairaudesta.

  12. Maaria Pääjärvi says:

    Oikeastaan älyttömintä tässä jutussa on, että fiktiivisyys ei voi myöskään toimia kirjailijalle verukkeena, kun hän saa palautetta työstään. Se ei ole mikään aivopierunoikeuttaja vaan keino, jonka käyttämisen ulottuvuudet täytyy käsittää. Hesari onnistuu lyttäämään kaiken aiheellisesti asiasta käydyn keskustelun. Samaan aikaan jatkuu tuskastuttavan uuvuttava oopperakeskustelu, joka ei oikeasti ole keskustelua nähnytkään.

    Lassi Kämärin huomiot jutusta ovat tarkkoja, toimittaja on kenties laatinut sen kaikkien empatianherättämistaitojensa mukaan. Hesarin kulttuuria lukevat koulutetut ihmiset, jotka luonnollisesti ovat älykkäitä ja hyvin käyttäytyviä. Kuten jutun pariskunta!

    Täytyy vielä huomauttaa, että Lyytinen todistaa Hesaria sensuroinnista haukkuneiden mielipidekirjoittajien olleen aina oikeassa. Heidän sananvapauttaan tosiaan on loukattu kun HS on jättänyt heidän kirjoituksensa julkaisematta. Saisko tähänkin vähän kyökkipsykologiaa?

  13. Pirkko Aitoaho says:

    Älykkäät ja hyvinkäyttäytyvätkin puhuvat sekavia “tulipalon” jälkimainingeissa. Heitä tulisi suojella. Kirjailijalla taas on ollut aikaa muodostaa mielipiteensä ja hänen on helppo seisoa sanojensa takana. Ja käyttäytyä asiallisesti.
    Kukaan, joka on käynyt läpi kuolemantaudin tai läheisensä on sen tehnyt, ei voi suhtautua asiaan “tämähän on normaalia”.
    Vaikka se on “normaalia”, jokainen kurkistaa hautaansa/läheisen hautaan omalla, ainutlaatuisella tavallaan. Se ei ole jaettavissa, eikä varsinkaan otettavissa.

    • Teemu H says:

      Ei mikään tulipalo vuositolkulla kestä. Jos kestää, voisi jo hyvin katsoa peiliinkin. Ja ehkä hyödyntää vaikka sitä kyökkipsykologiaa.

      Kirjailijan on helppo seisoa sanojensa takana, koska hän on kirjoittanut fiktiivisen kirjan, jonka takana hän varmasti haluaakin pönöttää. Joskus haluaisi enemmän kuin on mahdollista. Kun ei halua seisoa, syntyy esimerkkinä tapaus Sariola–Sarkola. Ei kun hetkinen, tuo on silloin kun ei voi, vaikka haluaisikin.

  14. Maaria Pääjärvi says:

    Siitähän nyt ei oikeastaan ollut kyse. En ota kantaa siihen, onko kirjailija Ala-Harja tehnyt oikein vai väärin, en ole lukenut hänen kirjaansa. Sanon vaan, että HS olisi voinut tehdä tämän jutun miltei mistä tahansa kirjasta, aina joku niistä tunnistaa itsensä. Toisia se vaivaa, toisia ei. Ja varmasti riippuu tilanteesta. Ja tilanne itsessään näyttäisi hyvin muhineelta sukuriidalta.

    JOssain nimitettiin Maihinnousua jo “avainromaaniksi” – avainromaani on siis sellainen, jossa esiintyy tunnistettavia ihmisiä toisilla nimillä. Ymmärtääkseni Maihinnousu ei ole edes sitä.

    Kuten sanoin jo aiemmin, ymmärrän, että R. Ala-Harjan sukulaiset voivat kokea olonsa loukatuiksi. Ja tietysti tapaus voi olla eettisesti ongelmallinen. Se, että tämmöinen on kirjallisuudessa tavallista, ei tietenkään tee tapauksesta yhtään sen kauniimpaa. Se ei silti tee tästä jutusta skandaalihakuista journalismia kummempaa, ja silti tämä nimenomainen tapaus saa ihmettelemään, miksi kummassa tämä juttu edes tehtiin.

    Kämäri tuossa ylempänä sanoo: ““­”Poi­kam­me tu­li­si saa­da jät­tää sai­raus taak­seen ja unoh­taa se. Ro­maa­ni, sen mark­ki­noin­ti ja si­tä seu­raa­va jul­ki­suus, pi­tää asiaa jat­ku­vas­ti pin­nal­la”, he sa­no­vat. Hei­tä kau­his­tut­taa myös se aja­tus, et­tä poi­ka po­ti­si syyl­li­syyt­tä su­vun vä­li­ri­kon vuok­si.”

    Tämä toivomus on täydellisessä ristiriidassa lehtijutusta seuraavien tapahtumien kanssa. Nyt koko Suomi tuntee pojan tilanteen. Lehtijutusta seuraava keskustelu pitää asian varmasti pitkään pinnalla ja se nousee takaisin pintaa romaanin mahdollista menestystä seuraavan julkisuuden vanavedessä yhä uudelleen ja uudelleen. Käsittääkseni vanhemmat ovat aivan yhtä syyllisiä suvun välirikkoon. He eivät ajatelleet poikaa nytkään yhtään enempää kuin kirjailija tullessaan julkisuuteen Suomen suurimmassa sanomalehdessä ja jatkaessaan muutenkin riitaista asetelemaa.” Tämäkin näkemys on syytä ottaa huomioon, jos aletaan arvioida nimenomaisen tapauksen eettisyyttä.

  15. Pirkko Aitoaho says:

    Vanhempia olisi pitänyt suojella, heitä ei olisi pitänyt pyytää/päästää kertomaan tarinaansa julkisesti. Ainakaan tässä vaiheessa.

    Jos tuntee tulleensa kohdelluksi väärin ja epäoikeudenmukaisesti, haluaa sen julkisesti tuoda esiin ja saada sitä kautta ymmärrystä. Tässä se ei ollut viisasta eikä kenenkään etu. Edun sai yksinomaan kirja.

    Kirjailija on ihan Tavallinen Tallaaja, samat intressit ja tunteet kuin muillakin. Niiden naamiointikyky on vain monipuolisempi kuin ihmisillä, jotka eivät työkseen kirjoita tai näyttele.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Aivan niin – ja tässä astuu kuvaan journalistin etiikka. En nyt ota siihenkään kantaa, juttu sinänsä tuskin rikkoo sitä, mutta asettuu aika nasevasti iltapäivälehti-hymy-seiska -laariin. Mutta Hesarin puolustusliike on outo ja nyt viimeistään lehden etiikan kannalta arveluttava. Lyytinen siis katsoo, että sananvapaus kuuluu ko. pariskunnalle, ja hänen kauttansa lehti esiintyy hyväntekijänä, joka antaa äänen sorretulle. Vaikka HS ei olisi tehnyt juttua, kenenkään sananvapaus ei olisi vaarantunut. HS teki itsestään moninkertaisen narrin.

      Samalla huomio kiinnittyy väkisin siihen, että Majander kiitti R.Ala-Harjan kirjaa poikkeuksellisen vuolaasti. Salusjärvi teki siitä tulkinnan tuossa erään postauksen kommenteissa ( http://www.luutii.ma-pe.net/?p=898 ), liitän tähän pätkän: “Antti siis yrittää sanoa, että:

      Yleensä romaanit ovat laimeita (ja mun on pakko lukea niitä työkseni ja kirjasyksy on vasta alussa, -tana). Tässä romaanissa on kuitenkin ahdistava ja puristava tunnelma. Siksi olen ilahtunut. Romaanin useimmilla sivuilla on oivalluksia. Ne käsittelevät ihmisen haavoittuvuutta. Kokonaisuutena lukuelämys vastaa käännöskirjojen bestseller-tasoa. Enpä ihmettelisikään, jos Ala-Harjan romaani päätyisi kaltaistensa joukkoon: lentokenttäkioskien pokkarihyllyyn laatulukemiseksi matkailijoille.”

      Tässä voisi olla kysymys kuitenkin oleellisista asioista. Loukatun pariskunnan kannalta (tosin heidän ongelmansa koko luonne on epäilemättä yksityinen) ja myös kirjallisuuden kannalta. Mun on aina hieman vaikea ohittaa tilannetta, jossa “taide” on vaatinut “uhreja”.Toisten mielestä sen oikeuttaa hyvä taide. Toisaalta länsimainen elämäntapa vaatii uhreja jatkuvasti, eikä kukaan sitä oikein edes käsitä. Etiikan alue on laaja, ja asioita on vaan yksinkertaisinta olla ajattelematta.

      Nyt en ole aivan varma onko taide tosiaan vaatinut uhreja, koska tässä jutussa on jotain omituista. En luota tähän asetelmaan – uhrinkaavun voi ottaa itselleen monesta syystä.

  16. Pirkko Aitoaho says:

    Palaneen käryä, kyllä. Me emme tiedä kaikkea, ehkä juuri oleellinen/oleellisen tieto puuttuu. Sisaruus, tuo suhteista yllättävin, on yksi mikromaailmoista. Josta voisi ammentaa -ja on ammennettukin, taiteessa kuin taiteessa, mikä koskettaisi meistä useampia.
    Kiusaaja ja kiusattu, uhreja molemmat.

    Tulee mieleen, kenen suosiosta tässä jutussa viime kädessä tapellaan!

  17. Lassi Kämäri says:

    Kirjailijan tehtävä on kirjoittaa, ilmaista ajatuksensa ympäröivästä maailmasta. Millainen henkilö Riikka Alaharja on tätinä, äitinä, vaimona tai siskona ei kuulu minulle.

  18. Lassi Kämäri says:

    Anteeksi, Ala-Harja.

  19. Pirkko Aitoaho says:

    Eikä meille. Sen sijaan siskous/äitiys/vaimous jne. ovat ympröivää maailmaa, josta kirjailijat kirjoittavat ja kuuluvat meille.
    Ja syy-seuraus-suhteet.

  20. Pirkko Aitoaho says:

    Ei kuulu, mutta kiinnostaa. Ihminen asiansa sisällä kiinnostaa aina myös – minua.

  21. Lassi Kämäri says:

    Ei fiktiota lueta dokumenttina. Tai voi kai sitä lukea – ja luetaankin. Yritän vältellä sellaisten lukijoiden seuraa.

  22. Pirkko Aitoaho says:

    Älä yritä, Lasse K. , ei se onnistu!
    Kuuntele sen sijaan heitä, “väärinlukijoita”, voit saada uutta tietoa, sekä lukijasta että luettavasta.

  23. Maaria Pääjärvi says:

    Ja kohu jatkuu.

    Helsingin Sanomien toimittajakunta, ilmeisesti hyvinkin laajalti, on kuvitellut että kirjailijat keksivät kaiken itse omasta päästään. Nyt kun totuus alkaa valjeta, syntyy traumaattinen lehtijuttu toisensa perään.

    http://www.hs.fi/kotimaa/Remixattu+romaani/a1305596288142

    Terkkuja Pullisen Jussille Hesariin. Onneksi meillä suomalaisilla on Kalle Päätalo, remixauksen maailmanmestarismies.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Tämä koko tapaus alkaa näyttää idiotismin merkkipaalulta ja jonkinlaiselta suurelta performanssilta, joka piirtää sen täydellisen näköalattomuuden, jonka äärellä sanomalehtijournalismi hesarin toimittajien pääkopassa on.

      Enää puuttuu, että pääkirjoitusvelho antti blåfield vetää langat alaharjasten tulehtuneista perhesuhteista edustukselliseen demokratiaan ja länsimaiseen yksilönvapauteen: “on vain meistä ihmisistä kiinni, miten paljon olemme valmiit antamaan tilaa vanhemmille, jotka haluavat puhua itsestään sen sijaan että suojelisivat sairasta lastaan. kun äänestämme, me äänestämme myös heidän julkisesta riitelystään. kulttuurisivut syventyvät siksi syksyn aikana syihin, jotka ovat laukaisseet huonot perhessuhteet. yksi sairas ja tuhottu poikalapsi on tässä sanomalehtihuoraamisessa pieni hinta, kun kyse on sentään vapaudesta veljeydestä ja tasa-arvosta ja mitä niitä yleviä muita sanoja olikaan.”

      On selvää, että leukemiaan sairastunut lapsi on järkyttävä uutinen. Se on hirveä sairaus. Naapurini ja lapsuudenkaverini sairastui leukemiaan, kun olin kolmetoista. Sellainen jättää jälkensä meihin terveiksi jääneisiinkin.

      Kuuna kullan valkeana en olisi hyväksynyt sitä, että hänen vanhempansa itkisivät omaa itsesääliään ja huonoja perhesuhteitaan sairauden varjolla. Niin ikään en totisesti olisi uskonut, että hesarin kaltainen kriittinen lehti tekisi tapauksesta tällaista tunkkaista sosiaalipornoa. Vitsistä käy jo se, että lehti perustelee tätä käsiensä tahmaamista sananvapaudella. Ja yhä kolkommaksi nauru muuttuu, kun lehden b-kolumnistit muodostavat aivopieruun vielä omat lisänsä.

      Tämä kaikki on sinänsä yhdentekevää, en enää tule tilaamaan hesaria ja toivotan tabloid-pornolle kivistä taivalta siltä osin kuin se tulee jatkamaan tällä linjalla.

      Vakavaa ja anteeksiantamatonta on sen sijaan se, että lehti repii kirjallisuuden ja kirjallisen kulttuurimme susanruusustasolle ja vatvoo sitä kuin ihan oikeaa kysymystä – ja siten pakottaa meidät kaikki ottamaan tähän pökäleeseen kantaa. Se on törkeää lukijoiden tyhmänä pitämistä ja arvovaltaisen lehden profiilin likaamista.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Koska lapsi kyseli mille nauran, niin selitin. Lisäksi hän tutustui tapaukseen lukemalla muutamia lähteitä. Saan kuulemma lainata tähän 12-vuotiaan ajatuksia asiasta.

        – eikö nuo vanhemmat yhtään ajattele sitä lasta? mua ainakin nolottais jos te tekisitte noin.

        – ehkä se kirjailijakin välittää siitä lapsesta, koska se ajatteli sitä sairasta poikaa niin paljon että kirjoitti siitä asiasta kirjan.

        Varteenotettavia näkemyksiä.

        Ja kyllä, Aleksis. Lisäksi mua ihmetyttää Hesarin käsitys omasta täydellisestä erehtymättömyydestään ja tämä Virallisen Totuuden linja, joka pakottaa jokaisen tusinakolumnistin jatkamaan tästä.

  24. Riikka says:

    Mutta Hesarihan elää ja hengittää omien “uutistensa” kautta kulttuurin ulkopuolellakin – tämä metodi on hyvin vallitseva läpi lehden. Esimerkiksi näin:

    – tehdään gallup, n=80 tai jotain
    – tulos ei voi olla muuta kuin “hämmentävä”, koska kysymykset ovat olleet hämmentäviä
    – tehdään useita “uutisia” gallupin pohjalta
    – sitten muut osastot seuraavat, uutisanalyyseja, mielipiteitä seuraa
    – “kansa kohisee”, “viime viikkoina on laajalti keskusteltu”
    – tämän jälkeen tarkasti muotoiltuun pellediskurssiin tuodaan ulkopuolisia elementtejä (joku kyseenalaistaa, kritisoi, ihmettelee, vastustaa), minkä jälkeen seuraa “ryhtiliike” – lehti kertoo meille, mitä on tapahtunut tähän mennessä ja miten asiaa kannattaa mahdollisimman “monisyisesti” tarkastella
    – lopuksi lehti kertoo, että aiheesta edelleen keskusteleminen on dorkaa, koska kaikki on sanottu

    • Maaria Pääjärvi says:

      Jos sulla, Riikka, tai kenellä tahansa muulla on visio siitä, miten Hesarin hegemonian voi mitenkään kriisiyttää muutoin kuin puhumalla asiaa tai irvailemalla keskusteluketjuissa, niin tehdään se. Jooko. Tää maa ansaitsee paremman tietotoimiston.

      Oopperakohukin asettui uomiinsa Minna Lindgrenin hämmästyttävän täyspäisessä kolumnissa: http://yle.fi/radio1/kulttuuri/kultakuume/kolumnit/vaarin_arvosteltu_-_minna_lindgren_37207.html

      Sentään jotain tolkullista joskus jostain.

      • Maaria Pääjärvi says:

        …tosin en oo ottanut selvää mutta mua epäilyttää tossa kolumnissa omituisen valoinen budjettinäkymä. Että onkos se muka ihan noin. Sinänsä pointti varmaan säilyy tarkistamisenkin myötä samana, ei oo oopperataide ihan just nääntymässä rahanjanoon hanan mentyä kiinni.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, että etelän metia keksii itsestään uutisaiheita. Homma menettelisi, jos armon päälehdellä olisi kiinnostusta sitä kohtaan, miten se voisi parantaa tasoaan.

      Sanomatalon sisällä on kuitenkin pelottavan yleisenä hokemana: “mitä tahansa me tehdään, siitä syntyy aina kohu.” Näin varsinkin +kolmekymppisten toimittajien suhteen. Tuolla lauseella he asettavat saamansa kritiikin mittasuhteisiin, joka antaa armahduksen julkaisijalle. Hesarilainen ajatus on, että ihmiset on tyhmiä ja ne rakastaa kohuja ja uutisten kohteet tekevät aina kohun itsestään ja lopulta siis hesari ei voisi tehdä mitään toisin vaikka haluaisi.

      Tämän lopputuloksena toimitus sitten onnittelee itseään siitä, että juttu x sai niin näkyvän kohuvastaanoton. Se on heille onnistumisen merkki. Näitä onnistumisia kun sitten listaa viime ajoilta, on hesarin journalistinen kärki kulttuurissa ollut sitä, että Guggenheim-vastustus perustuu kansan antisemitismiin, että sananvapaus kulminoituu joutavaan perheriitaan jnejne.

      Isoin ongelma taitaakin olla se, että lehden taso vaihtelee niin paljon, että loistavat jutut saavat lukijat pitämään niitä hutiloituja ja avoimen asenteellisia kouluainetason juttuja journalismina.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Tässäkin siis pätee se logiikka, että jokainen pölvästi luulee olevansa terävä, rikkovansa tabuja ja laittavansa ihmiset ajattelemaan, jos hän saa negatiivista julkista palautetta julkisista teoistaan? Eli: ei ole mahdollista, että Hesarin pieneen mieleenkään tulisi mitään tällaista: “nuo ihmiset valittaa koska me tehtiin tää duuni vitun huonosti ja koska me ollaan osaltamme vastuussa siitä miten todellisuus välittyy noille lukijoille, meidän pitäs nyt koittaa tehdä tää duuni vähän paremmin”.

        ?

  25. Riikka says:

    “Tää maa ansaitsee paremman tietotoimiston.”

    Niin kovin totta. Se, mikä eniten rassaa, on vaihtoehdottomuus. Eihän näistä hesarin leikeistä jaksaisi edes närkästyä, jos olisi tarjolla jotakin muuta. Mutta kun ei ole. Oma fokukseni on kulttuurin ulkopuolella, mutta siellä julkista kismitystä on tarjolla hallitussa muodossa vielä vähemmän. Ja kuten sanottua, ongelma näyttäytyy pitkälti samana.

    Oikea- ja ylimielisyys yhdistettynä vertaansa vailla oleviin taloudellisiin resursseihin ja hallinnon nuoleskeluun tekee pahaa jälkeä missä tahansa.

    Mitä voi tehdä? En tiedä. Perjantain viineissä aina suunnitellaan lehden perustamista, mutta sitten se kaatuu sunnuntain lottoarvontaan.

    Journalismikritiikin vuosikirjaan palavaa asiaa? Heh heh – keitä on toimitusneuvostossa, mikä taho rahoittaa paljolti koko lafkan projekteja…? Jäljet johtavat lasitaloon. Ja mitä sitten, pientä piiperrystä.

    Liityn heti vastarintaliikkeeseen, kun se perustetaan! Minulla on sekä henkilökohtaista että substanssista kaunaa, evidenssillä ja emootiolla.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Sehän se. Ja vaikka lehti perustettaisiin, nyt ei oo 1800-luku, jolloin mistä tahansa versosta saattoi kasvaa iso puu. Kun ne jumalan tammet jo seisoo järkkymättöminä.

      Toisen journalismikritiikin vuosikirjan vois perustaa. Mutta arvatenkaan Vakiintuneet Rakenteet ei suo sellaiselle mitään prestiisiä, joten käytännössä sellainen ei tulisi koskaan olemassaolevaksi, vaikka se julkaistaisiin. Ellei sitä saa leviämään ilmaisena ja avoimena tiedostona aktiivisille lukijakunnille. Silloinkin sen merkitys jää joksikin kiinnostavaksi mutta lopultakin triviaaliksi vastapainoksi.

      Onhan tää aika hedelmätöntä kiukkua. Mutta aiheellista, rakentavaa ja myös aika oleellista. Mun mielestä.

  26. Riikka says:

    Eli siis, kyynisesti ajatellen, ainoa toivomme on, että jättiläinen kuolee syöpään tai ainakin oppii sitä myötä nöyremmäksi.

    Tämä voi toteutua ainoastaan, mikäli luotamme lukijoihin, siis keskimääräisiin lukijoihin. Mutta mitä jos tabloidin myötäkään mitään ei tapahdu? Totta kai tuolla on vanhan liiton ihmisiä, jotka haluaisivat muutakin kuin sosiaalipornoa, liberaalia riisikakkua ja muita totuuksia, mutta eivät he jaksa v.a.s.t.u.s.t.a.a. Sanomalehden kuuluisi tulla “siinä sivussa”, miksi sen eteen pitäisi tehdä töitä. Tiedon hankkiminen on yhä työläämpää; netti on surkea assistentti, jos aikaa ei ole.

    No, lehden yt-neuvotteluja odotellessa. Pian onkin pelkkiä 30+-tyttöjä talossa plus urheilutoimitus.

  27. Katri says:

    Onhan Suomessa kulttuurijournalismia muuallakin kuin Hesarissa. Mutta mikä on esimerkiksi Ilkan, Aamulehden tai Lapin Kansan panostus kulttuuriin? Miten laadukasta niiden kritiikki ja kulttuurijournalismi ylipäätään ovat? Hesarissa sentään yritetään ja mielestäni välillä myös onnistutaan (vaikka sitä ei toki saa ääneen sanoa). Miksette te itse tarjoa hyviä juttuja näihin lehtiin ja etenkin Hesariin? Kyllä sinne saa juttunsa läpi. Muuttakaa tasoa itse.

    Esimerkiksi Tuli & Savu -lehti on ansiokkaasti pyrkinyt muuttamaan kulttuurijournalismia yhdeltä kantilta, mutta itse omassa yksinkertaisuudessani en jaksanut lukea sen ihmeellistä pikkupränttistä taittoa ja mutkikkuuteen hämärtyvää sisältöä kuin muutaman vuoden. TUntui, että lehti meni viihteellistyvästä kulttuurijournalismista toiseen äärilaitaan ja harmillisesti kätki painavan sisältönsä kikkailevan kokeelliseen taittoasuun, joka on ainakin omille aivoilleni liian raskas. Toisena esimerkkinä Parnassossa on toisinaan vallan mainiota kulttuurijournalismia, joskin esim. arvostelujen taso vaihtelee kovasti kirjareferaateista mutuilun kautta analyyttisempään.

    Mutta siis mistä sitä hyvää kulttuurijournalismia saisi käsiinsä? Kysyn tätä jo toistamiseen?

    • Maaria Pääjärvi says:

      Katrille – Oon monestikin sanonut, että Turun Sanomissa kritiikin taso on päivälehdeksi säännöllisesti kovempi kuin HS:n. Keskisuomalaisessa, Kalevassa on samaten väliin hyvää juttua. Sanoisin jopa että Raahen Seudussa on.

      Minähän oon Tuli&Savun toimituksessa kritiikeistä vastaamassa. Yleisesti ottaen näiden pienten kulttuurilehtien juttutyypeistä puuttuu haastattelu. Vaikka olis mahdollista tehdä hyviä ja pienestäkin näkökulmasta motivoituja haastatteluja, niitä ei tehdä. Emmäkään tee töitä tarpeeksi aktiivisesti sen eteen. Parnasson journalistinen taso vaihtelee tosi paljon. Nämä lehdet nyt vaan ei oikein ole vertailukelpoisia Hesarin kanssa vaikka niissä tehtäsiiin mitä journalismia, koska niiden levikki on aivan eri mittaluokassa. Sama pätee maakuntalehtiin. HS on kuitenkin yleisen tietoisuuden muovaajana aivan eri asemassa kuin mikään muu julkaisu Suomessa. Oikeastaan vain Yleä voi verrata HS:iin ja myös Ylessä tehdään kulttuurijournalismia. Ihan jeppistä kulttuurijournalismia.

      Eräs iso este HS:n ja freelancerin välissä on Sanoman kohtuuton avustajasopimus, josta löytyy juttuja monestakin paikasta. Jos mulle asetetaan haaste hankkiutua kirjoittamaan Hesariin, on tuo sopimus sensorttinen este, että edes ahneus tai näkyvyyden hakeminen motivoi mua niin paljon, että sen allekirjoittaisin.

      Kuten jo aiemmin sanoin, etenkin kulttuurin alalla Hesarin merkitys on valtava. Siksi on täysin kohtuullista vaatia Hesarilta parempaa työtä vaikka ei tee itse juttuja Hesariin. Niillä on hitolliset resurssit ja mua kyl kiinnostaa mihin media ne resurssit käyttää, vaikka en ois ite osallisena. Ja mikäs muu paremmin toimittajien suut sulkee kuin mahdollisuus tehdä juttuja Hesariin. Mä teen itse parhaani muualla, ja katotaan mihin se riittää, sano suomalainen satasen aituri. Mutta samalla logiikalla vois sanoa, että mä en saa moittia kirjailijoiden kirjoja kun en oo itse kirjailija. Ja sitten kun oon kirjailija, en saa moittia kirjailijoiden kirjoja, koska olen kirjailija. Kritiikki on aina väärää.

      Ja tässä on yleisesti ottaen esitetty aika spesifiä kritiikkiä HS:ia kohtaan. Ja miksei muka saa ääneen sanoa kun HS tekee jotain hyvin?

      Riikalle – sehän se, kun tieto on pieninä palasina maailmalla kuin hummaajapojan leipä. Kiinnostava yksityiskohta on se, että tuon Ala-Harja -jutun tehnyt journalisti on esiintynyt julkisuudessa innostuneena tabloidista. Näillä tiedoin näyttäis siltä,ettei se tarkoita vain alustaa vaan myös juttujen laatua.

  28. Pirkko Aitoaho says:

    Erno Paasilinna-vainaako se sanoi, että kirjoittaessasi ota huomioon se, että lukijoissa on – aina, ainakin yksi sinua viisaampi.
    Minusta hyvä neuvo.

    Suomessa on sivuutettu VanhatViisaat. Kyllä ne tulevat vielä, vaikka eivät itse välttämättä haluaisikaan olla estradilla. Mikä kokemusperäinen ammattitaito ja -tieto, sektorilla kuin sektorilla. Mutta ennen kaikkea: mikä aarrearkku, mikä helmi simpukassa vanhojen kallojen avautuessa!

    Marginaalissa tehdään oivalluksia, varsinkin jos oma pääkin on siellä. Samoin nuoret ovat yleisestä konservatismistaan huolimatta kekseliästä joukkoa. 30 vee on vähän paha ikä, mutta kun se on ohitettu, aivot tekevät upeaa, tuloksekasta työtä.

    Maaria P, odotan kiinnostuneena, mihin mereen ajan myötä alat virrata. Pidä varasi, on tarjolla loistavia uomia, mutta myrskyltä ei säästy yksikään vesi.
    (No, se olisikin tylsää merenkulkua.)

  29. Aleksi L. says:

    Olisikohan tämä nyt jo hieman kiusallinen keskustelu?
    Eikö tällaisten sivujen tarkoituksena ole tarjota vaihtoehto Helsingin Sanomien kaltaisten kulttuurisesti tyystin mitättömien lehtien nostamille aiheille? Olenko ymmärtänyt pyrkimyksenne väärin?
    Pahoittelen karrikointia, mutta Kajava, Tarkka ja Heikinheimo ovat poistuneet – uusia isoja possuja, joiden näkemyksiä vastaan voisi näin “mielipideosastomaisesti” kantansa rakentaa, ei ole syntynyt.
    Eikö Majanderit, Petäjät ja heidän jankkaamansa ja jälleen täälläkin nostettu Auster voisi jo unohtaa? Ilman tällaisia keskusteluja heillä ei olisi minkäänlaista sisällöllistä painoarvoa. Sen verran voi heille tietenkin aina kiukutella, että aamukahvilta pääse aamupaskalle, mutta jos sen päälle kokeilisi unohdusta? Miettisi jotain muuta?
    Jollen väärin muista, suositteli Tuomas Nevanlinna taannoin lukemaan Helsingin Sanomia ainoastaan noin kuin pakon edessä, äärimmäisellä varovaisuudella. Ja varoitti mielipidesivujen ongelman olevan siinä, että ne nimenomaan ja justiinsa oikeuttavat lehden linjan.
    Ja tämä keskustelu = laajempi Hesarin mielipidesivun kirjoitus.
    Heille, jotka perustavat megalomaanisesti huolensa Helsingin Sanomien merkittävyyteen (onhan se kuitenkin Suomen suurin päivälehti, edelleen suurin osa ihmisistä valitsee kulttuuritapahtumansa Hesarin vinkkien pohjalta jne.), kehotan vetäytymään pois internetistä ja siirtymään ihmisten keskuuteen välittämään sanaa kulttuurisen tarjonnan vaihtoehtoisista näkemyksistä. “Hei, netissä on toinenkin näkemys Hesarin kritiikistä – voitkin perustaa mielipiteesi siihen! Samalla siellä kerrotaan näyttelystä, mistä ei Hesarissa kerrottu mitään! Siis muitakin lehtiä on kuin Hesari!”
    Loput voisivat mielestäni keskittyä internetissä nimenomaan sen vaihtoehtoisen maailman rakentamiseen.
    Pidän vilpittömästi tämän sivuston blogeista ja juurikin niiden tarjoamasta vaihtoehdosta – mutta tämä on syvästi masentavaa, lohdutonta, toivotonta.
    Jo niinkin infantiili sutija kuin Jyrki Lehtola muistaakseni jo 80-luvulla käytti tältä haiskahtavia havaintoja: “Hesarin tapauksessa vaikuttaa valitettavasti siltä, että kulttuuritoimitus ei ole erillinen suojattu saareke lehden yleiseltä suuntaukselta”. Tosin jatkamalla jotenkin: “megamegamega! Nyt jos koskaan olen ansainnut kulttuurikriittiset keppanani, kukahan maksaisi?” (pahoittelen, sekä Jyrkiltä että itseni puolesta onnetonta lehtolointiani)
    Tarjotkaa edelleen kaltaisilleni puoliajatuksettomille, -idiooteille, -taantuneille kulttuurisille uuvukoille, joiden selkäranka ei riitä itse metsästämään uutta ja poikkeavaa, sitä jotain ihan muuta. Pliii-iiis!
    Tai jos Hesaria on pakko kommentoida, niin ehkei 20 vuotta tuoreempia – uskoisin vanhemmista löytyvän huomattavan paljon ajankohtaisempia ja polttavampia kysymyksiä käsiteltäväksi.
    Teette arvokasta työtä. Kiitos siitä.

  30. Maaria Pääjärvi says:

    Niin – tietysti olet oikeassa. Keskustelun vaivaannuttavuus ei kuitenkaan ole yleensä minua estänyt käymästä niitä, koska ei sitä koskaan tiedä. Sen kyllä tiedän, että yleisen hienostuneisuuden nimissä täytyisi pitäytyä moittimasta ilmeisintä moittimisen kohdetta.

    Oikeastaan kyse ei ole siitä, että Hesaria vastaan / Hesarin makua vastaan pitäisi tai voisi rakentaa mielipidettä. Kuten sanot, sellaista ei ole, ei ole mitään taiteenalaa määrittävää sankarikriitikkoa, jonka arvovaltaa tai makua vastaan voisi inttää. On vain yleinen mömmelöityminen, jota voi ryhtyä puolustamaan kuka tahansa toimittaja.

    Jos median tilaa taas ajatellaan, perusteltujen moitteiden esittäminen jonkun median toiminnasta ei välttämättä ole turhaa. Vaikeneminen on tietyssä mielestä kyynistäkin – noissa kommenteissa, joita lainaat, käy ilmi tietty eetos: olen liian hyvä haukkumaan hesaria. Samoin siihen liittyy usko siihen, että minkäänlainen palaute ei saa yhtään ketään siellä lehdessä tai sen yleisössä miettimään asioita. On vain nalkuttajat ja marisijat (lukeudun ylpeästi tähän joukkoon), jotka nolaavat itsensä valittamalla asiain tilasta, joka on sama kuin harmittelisi sitä, ettei ihmissuku lähtenytkään neandertalin ihmisen haaraa pitkin kehittymään.

    Ja totta ihmeessä tarjotaan NIIIIN muuta. Tää on nimittäin vähän tylsää, oon vaan siinä vaiheessa että koitan kantaa vastuun marinastani kalkkiviivoille saakka.

    • Aleksi L. says:

      En todellakaan ole liian hyvä haukkumaan Hesaria – vaikkei keskustelussa voi(sikaan) varsinaisesti hävitä, voin sanoa hävinneeni jokaisen keskustelun, jota olen käynyt Hesaria vastaan.
      Ja siinä on ongelma, mitä tavoittelen. Hesari on taloudellisesta (ja historiallisesta) voimastaan johtuen sika, joka kykenee syömään kaiken itseensä – myös kritiikin. Hesarilla on varaa julkaista myös itseään kritisoivia mielipiteitä ja kirjoituksia ja silti pitää nykyinen löperö, hutiloiva, mitätön linjansa. Ja tämä kaikki tapahtuu lopulta ongelmitta. (Tietenkin toimitus tekee linjauksissaan ratkaisuja, jotka korostavat nykyistä linjaa, mutta ainoastaan määrällisesti. En usko, että Hesarilla olisi laadullista estettä esitellä mitä tahansa Hesari-kriittistä mielipidettä ja kaatua siihen.)

      Tietenkin yleistän, liioittelen ja temmon siekailematta kuin itsesäälissä Marsin pinnalle heitettynä. Kuten jokainen kunnon itseään jonain pitävä lukutaidoton. Mutta en voi sille mitään, että koen jokaisen (yhtenä esimerkkinä) HS&Auster-liiton lukemassani tekstissä merkkinä syvästä inhimillisestä hädästä. Tuuliajolla olona tappion maisemissa.
      Samaa kamppailua olen käynyt itsekin, vähämielisemmässä enkä suinkaan niin hienostuneessa muodossa kuin täällä. Ja tie, minkä valitsin oli tietenkin laiskan ratkaisu,luovuttaminen: lopetin Hesarin lukemisen.
      Jopa Ala-Harja -tyyppiset skandaalit näyttäytyvät esim. skandaaleihin rutinoituneemmissa brittilehdissä samanaikaisesti spektaakkelimaisemmilta ja mitättömiltä, että niiden kanssa pystyy elämään. Samaan tapaan kuin öisin ovikelloa soittavan juopon naapurin kanssa.

      En keksi kuin kaksi tietä taistella Hesaria vastaan.
      Vetäytyä barrikaadeille, kujille ja baareihin ja keskustelemaan yksittäisten lukijoiden motiiveista ylläpitää Hesaria. Eli viime kädessä vallankumouksen tie.
      Toinen tie on sinnikkäästi väheksyä Hesari kuoliaaksi tarjoamalla maailma, missä Hesaria ei ole. Nykyisin siihen on kuitenkin tie, hyvin monen suomalaisen käsillä.

      Toisessa tiessä Hesari joutaa joksikin samaan laariin Tarantinon väkivallan, Jomppa Ojaharjun, Eino Leinon, Sibeliuksen, Kjell Westön, Juha Itkosen, Dillin-Dallela Sirenin, Hannu Mäkelän, Kissantappajan (nimeä en muista) ja Mannerheimin kanssa. Annetaan heidän tovi olla, eivät he hetkeen kovin suuriin pahuuksiin pysty, väsynyt ajomieskin tarvitsee toisinaan vartin torkut.

      Itsensä nolaamisessahan ei toivottavasti ole mitään pahaa, mutta pidettäköön se erillään siitä, että jättäisi osan mielipahaa tekevistä asioista silleen.
      Eikö olisi fantastista käydä keskustelua, jossa olisi kiellettyä viitata Helsingin Sanomiin? Rentouttavaa? Haastavaa? Ihanaa?

      Kykyni vaivaannuttavaan keskusteluun (jankkaamiseen) olen viimeistään tällä todistanut; surullisten motiivieni eteen vedettäköön häveliäisyyden verho. Mutta ei kai maailma siihen kaadu. Eihän.

      Ja, kuten sanottua, hyvää työtä, pidän täällä kirjoitetusta paljon. Maailma rikastuu sivuston ansiosta, kiitos.

  31. Pirkko Aitoaho says:

    Älä silti lopeta Hesarin lukemista, Aleksi L. , pidä vain paussia!

  32. Aleksis Salusjärvi says:

    Tästä Aleksin analyyttisestä puheenvuorosta avautui silmiini laajahko introspektio helsinginsanomalaiseen maailmaan, joka sekä kietoutuu ympärillemme että pakenee lasipalatsinsa loisteputkiavokonttoriin raapimaan omahyväistä mahaansa.

    Aloitin aiheesta postausta, mutta koska ymmärrän tällaisen puheenvuoron banaalit kaiut, jätettäköön tuo postaus johonkin toiseen aikaan ja maailmaan ja jatkettakoon jupinaa tässä säikeessä.

    Hesarilaisuutta ei voi varsinaisesti paeta eikä siltä varsinaisesti voi sulkea korviaan. Siellä lehden toimituksessa istuu tälläkin hetkellä digitaalisten aparaattien takana tukku toimittajia, jotka ovat yhteydessä Maailmaan. Esim tämä Luutii-sivusto on synnyttänyt uutisia Hesariin, lehden monenkin osaston toimittajat tulevat tänne kuka mitäkin kautta ja ottavat yhteyttä kysyäkseen, pitääkö kirjoittamamme asiat paikkansa. Tavallaan hesarista on vastuussa kaikki suomalaiset. Se on vähän kuin Hansa-liitto kasvanut sellaisiiin mittoihin, että se voi lähettää oman kirjeenvaihtajan minne tahansa päin maailmaa tai irrottaa parikin toimittajaa tutkimaan ihan mitä tahansa asiaa. Joskus tästä sitten syntyy huippujuttuja, mutta valitettavan usein palstat vaan sotketaan täyteen mitä tahansa tiedoteshaibaa (digitaalisessa kulttuurissa tiedottajat ovat syrjäyttämässä toimittajia).

    Samalla kun tämä iso syli pitelee meitä kuin päiväkodin jeesukselta haiseva täti, varjelee rakkaat hs-toimittajat omaa integriteettiään. Se on tosi suloista. He eivät myönnä seuraavansa paskasti tehdystä työstään syntyneitä kohuja, mutta tietävät kyllä täsmällisesti mitä heistä minne tahansa päin nettiä on kirjoitettu (mikä paljastuu keskustelujen sivulauselipsahduksina). Syy tähän on psykologinen ja yksinkertainen: he pitävät itseään eliittinä ja työtään korvaamattomana (vaikka he kirjoittaisivat joutavista perheriidoista, se on tärkeää koska kyse on sananvapaudesta silloin kun hs tällaista uutisoi). Koska tämä itsensä seuraaminen perustuu itserakkauteen, hesarilaiset eivät kehtaa avoimesti myöntää seuraavansa neuroottisesti sitä, että heille nauretaan blogissa x.

    Sanomalehtien yleinen tilanne tekee niistä instituutiona auringonlaskun median. Sanoman kaltaista Moolokia ei voi riittävän rajusti haukkua siitä, miten se orjuuttaa avustajiaan ja miten vastenmielisesti se suhtautuu sananvapauteen silloin, kun sen omat rahat (mikä motiivi!) on kyseessä. Niin lihavaa kaksinaismoralismia pääsee vain harvoin näkemään. Lyytinen siivoaa toimituksestaan julkaisuoikeuksiaan ja sananvaputta puolustavia avustajia samalla kun kirjoitaa kolumniinsa alaharjojen sukuriidan uutisoinnin sananvapausvälttämättömyyttä. Kulttuuriväki on niin tyhmää, että tämän supermassiivisen malka silmässä -tapauksen sijaan se vatvoo jonkun viihderomaanin todellisuuskytköksiä.

    Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.
    Sananvapaus kuuluu kaikille, mutta jotkut ovat sananvapaampia kuin toiset.
    Hesarin paradoksi on siinä, että se ei melkein koskaan ymmärrä niiden sääntöjen, joita se muilta vaatii, koskevan myös sitä itseään.

    Toinen keskeinen seikka hesarivatvomiseen, ikuisesti jankkaavasti tautologisesti ja masentavan monofonisesti on se, että tässä aiheessa on jotain joka kiinnostaa ihmisiä, tämä on journalistisesti merkittävä aihe. Hesari on mattinykänen: kaikki siitä kirjoitettu kerää ihmiset ympärilleen. Tämä metataso alkaa olla jo itse hesaria kiinnostavampi. Tämä Maarian postaus teki kävijäpiikin, joka kahdeksankertaisti tämän sivuston lukijat yhdeksi päiväksi. Huomioarvoltaan hesari vastaa mennyttä guggenheimjupakkaa tai persuja.

    Toisaalta tämän tunkkaisen umpimielisyyden taustalla on myös rehellistä rakkautta niin lajiin kuin traditioon. Hesarilaiset, mä kumarran teitä. Kaikki talon sisällä ei ole ostettuja lampaita. Siellä tehdään myös perusteellista työtä ja ollaan itsekriittisiä. Moni toimittaja ei pelkää tai muutenkaan ota itseään anjasnellmaninvakavasti. Se on seikka, jota on tärkeää tukea. Toisaalta myös tällainen harrastamani näsäviisastelu nostaa tasoa riippumatta siitä olenko oikeasssa, sillä tällaiset puheenvuorot velvoittavat.

    Aatelkaa ny: Antti Majander luki Oksasen uutta kaikkien aikoien markkinoiduinta suomalaista kirjaa halki yön kirjoittaakseen siitä uunituoreen kritiikin lehteensä. Hän ei pitänyt luku-urakastaan, koska arvostaa sitä helppolukuista austeria, mutta ei toisaalta uskaltanut haukkuakkaan kirjaa. Tässä tekstissä Majander on herkimmillään, läsnäolevimmillaan, hän tietää että häntä luetaan tarkasti (kritiikin tasosta riippumatta, teksti on luonteeltaan melkein poliittinen), hän kirjoittaa kritiikin, joka ei tule hautautumaan historiaan, vaan joka kaivetaan useissa yhteyksissä esiin vastaisuudessa. Mä symppaan tuota miestä, kotinsa keittiön pöydällä läppärin kanssa. Vaimo ja lapsi nukkuu, on alkusyksyn yö Helsingissä ja kriitikko, joka kirjoittaa Kansalle, Historialle, Tutkimukselle ja Kirjallisuudelle – sekä ennen kaikkea, olkaamme rehellisiä, Sofi Oksaselle, sillä tekijä on majanderin majakka hänen oman kritiikkikäsityksensä mukaan, joka ei siis ole varsinaisesti journalistinen, vaan egokeskeinen.

    Me elämme tällaisen ajan loppua, ja aikakaudet usein päättyvät likaisesti ja riitaisesti. Pidetään tämä mielessä, ei olla ylpeitä eikä muiden yläpuolella. Antti, jollain omituisella tavalla mä rakastan sua.

    Ja vielä lopuksi sieluni tuntoja: olen tähän kirjoittamani suhteen sekä tosissani että ironinen. Tuntoni jakaantuvat kahteen kuppiin, ja ehkä tässä onkin se ainoa arvokas asia johon kurotan: totaalisuuksien aika lähestyy loppuaan. Berlusconi on historiaa, Paavin valta on yhä symbolisempaa, jonain päivänä niin käy myös rakkaalle kansalliselle yksiäänisyydellemme.

    • Aleksi L. says:

      Niin, Aleksikselle nyt ainakin.

      Siis olisiko Hesarin kritisoimisen vetovoima jotenkin siinä, että se on suurin mahdollinen maailma, mitä vastaan pieni ihminen voi vielä kuvitella kriittistä kamppailua käyvänsä? Viimeistään Sanoma Oyj:n osana se muodostaa riittävän suuren kokonaisuuden (on osa jotain suurempaa), mutta on riittävän pieni pysyäkseen salaliittoteorioiden parissa eli löytyy sormella osoitettavia syyllisiä.

      Jos ajattelen Hesaria kokonaisuutena (erittelemättä opportunistisia tyyppejä altruistisista tyypeistä) näen tuloksen jotakuinkin seuraavanlaisena. Puolivillainen työ perustellaan (kustannus- tai toimitus-)maailman pakoilla, osakkeenomistajien tai lukijoiden asettamilla vaatimuksilla. Yhteiskunnan vika.
      Tätä vastaan voi asettaa (en varmuudella muista kuka esitti) kysymyksen:”Kuinka monta maailmankirjallisuuden klassikkoa jää syntymättä, kun kirjailija joutuu käyttämään kaiken aikansa itsensä brändäämiseen ja markkinointiin?” Maailma pakottaa taiteilijan brändäämään itsensä ilmeisesti siksi, että ilman rahaa ei synny taidetta. Ymmärtääkseni taannoin taiteen synty ja rahan saanti ovat toisinaan kulkeneet eri polkuja.
      Molemmissa logiikka on nähdäkseni jotenkin sama: puolivillainen työ perustellaan liittyen rahaan. Ensimmäisessä raha tulee luokse, kunhan sitä ei liiallisella integriteetillä estä, toisessa sitä on ruinattava, mikä estää liiallisen integriteetin.
      Jotenkin näinhän asioita nykyisin perustellaan?

      Näistä kumpaakaan en henkilökohtaisin kriiteerein kritisoi. Edustan ennemmin jälkimmäistä kantaa (paitsi, etten tee taidetta). Mutta rahan (tavallaan) ruinaaminen tekemällä merkityksettömiä töitä sapettaa niin vietävästi. Jos olisin sivistyneempi, lukeneempi, koulutetumpi ja lahjakkaampi, olisin varmasti Hesarissa kirjoittamassa juttuja, joissa suorittaisin editointia perusteluna ainoastaan “noo-o näitä ei nykyisen toimituspolitiikan valossa voi oikein kirjoittaa ja silleen…”.
      Olen toisin sanoen laiska ja voin sanoa, että laiska kestää kyllä kritiikin. Ahkeroituu vasta pakon edessä. Olen laiska (liian laiska tekemään muuta kuin kiukuttelemaan sisällyksettömissä töissä) ja moraalisesti hyvin kyseenalainen ihminen, joka sattuu olemaan tietyllä tapaa moraalisesti suloisemmalla puolella: takanani ei ole rahaa ja – onhan se totta – jokainen tarvitsee rahaa elääkseen.

      Hesari on kaikkialla, sitä ei pääse eroon. Jaan Aleksiksen kanssa tämän vissin aatoksen. Ja Hesari on ajattelun tasolla merkityksetön (olenko todella yksin siinä, että kritisoidessani Hesaria tunnen toistelevani vanhoja ajatuksia, hyökkään helppoa vihollista vastaan päteäkseni, tunteakseni olevani elossa tms., että tavallaan tiedän pitäväni nykyisenlaista Hesaria hengissä juuri lukemalla ja jankkaamalla sitä vastaan); ei kai Hesarista löydy uutta ajattelua, uusia näkökulmia, eikö hyväkin kirjoittaja näytä Hesarin sivuilla jotenkin laimealta, vesittyneeltä. Lopulta sitten kuitenkin.
      Näen silti vaihtoehdon, jonka voi tarjota. Esimerkkini ovat kertakaikkisen infantiileja, seison silti niiden takana ja esimerkkiparini ovat ehdottoman isomorfisia.

      Samalla, kun lehdistö uutisoi Audimiehen sovinistisista heitoista, uutisoitaisiin Robert Johnsonin tekemästä kappaleesta Terraplane blues ja sen sisältämästä naisen ja auton vertailusta.
      Samalla, kun kerrotaan Matti Nykäsen toilailuista, kerrottaisiin Ernest Hemingwayn viimeisimmät känniset sekoilut.
      Samalla, kun Ala-Harjaa syytetään tarinan varastamisesta, haastateltaisiin pettynyttä ja omanarvontuntoista tuhannen markan seteliä, joka syyttää Gösta Sundqvistia elämänsä varastamisesta ja sen silkaksi vitsiksi säveltämisestä.

      Eli vaihtoehtoisia kertomuksia samoista uutisista (joita ei pakoon pääse, onhan se fakta) ja ilman viittausta alkuperäiseen uutiseen pikemmin kuin uutisen kritisointia.
      Maailma on niin kuin se on, mutta useampien maailmojen läsnäolo todennäköisesti laventaisi perspektiiviä.
      (En tietysti toivo näkeväni edellämainittuja uutisia…)

      Tätä laventamista edustaa minulle nimenomaan sivustonne. Alkuperäinen kysymykseni oli ehkä siis, miksi täälläkin Hesarista? Täällä olevat kirjoittajat ja keskustelijat edustavat minulle kuitenkin sitä osaa maailmasta, joka ei laiskuuttaan päädy Hesariin tai itkemään muuten kurjuuttaan, vaan tekevät työtä – ilman taloudellista hyötyä rakentavat vaihtoehtoisia tapoja hahmottaa maailma. Ja siitä olen kiitollinen.
      Hieman samaan tapaan kuin J. Hurmeen romaanissa Puupää sanotaan jotenkin, että jokainen käynti Lidlissä edistää kaaosta, lopullista tuhoa tms., sanoisin itse, että jokainen Hesarin maininta köyhdyttää ajatusta.
      Ja jos kysymykseni oli “miksi täälläkin Hesarista”, toivotukseni luutii:n bloggaajille ja keskustelijoille on: älkää luovuttako, jatkakaa, jokainen kommenti ilman Hesaria on kommentti kohti uutta, parempaa maailmaa!
      Pahoittelen sekavaa ajatuksenjuoksutustani, -karkailua.

      • Aleksi L. says:

        Ehkä voisin tiivistää äskeisen kuleskeluni täten: Yleisessä keskustelussa on viime kädessä käymässä loputonta kamppailuaan Iso Paha Raha ja kolme pientä kärsivää possua, Taiteilija, Tutkija ja Työtön. Ja se taistelu on vähintään inhimillisessä mielessä oikeutettua ja pakollista, mutta loputonta ja sitä käydään kaikkialla.
        Eikä siitä ei seuraa suoraan, välttämättä ja automaattisesti Taidetta, Tutkimusta saati Työtä näiden jotenkin ajatuksellisesti merkityksellisessä mielessä (semantikot kavahtakoon rauhassa).
        Ehkä tällaisten päättömien ponnistelujen tuotosten (kuin tämä sivusto) touhu on enemmän nähdäkseni jotakin kristuksen tähden houkkien kaltaista, jotenkin ainakin vilpittömään rakkauteen perustuvaa tekemistä.
        Ja siihen toivotan teille voimia ja rohkeutta. Ja toivon, että pysytte siinä. Toive on mitätön ja henkilökohtainen, samalla tavalla kuin lantin pudottaminen keräyslippaaseen.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Tämän myöhempien aikojen pyhän kolmiyhteyden nimeäminen osuu napakasti maaliin: Taiteilija, tutkija ja työtön.

        Niin pysyvät nämä kolme, mutta suurin niistä on työtön
        sillä vain työn ulkopuolella voi syntyä taidetta
        ja vain työn ulkopuolella tutkijan katse on vapaa

        Ja silti, vaikeana ja melkein mahdottomana tehtävänä on liittää nämä kolme siihen pörssiyhtiöiden ja lidlien maailmaan, joka näennäisesti on Rehellisyyden oppositio (eikö austerkin sitä yritä omalla konformistisella tavallaan?). Vaikeus on nimittäin siinä, että pahuus ei henkilöidy eikä symboloidu yksiselitteisesti. Olen nähnyt tutkijan Lidlissä ja liikuttunut kyyneliin asti valittujen palojen parhaista jutuista. Viime viikolla lähetin Pekka Mykkäselle ylistyspostia hänen loistavasta ja tärkeästä hs-kolumnista. Vain jonkun yhteyden löytämisen myötä me voidaan päästä eteenpäin ja saada käsiimme jotain muutakin kuin niitä iänikuisia kakkapökäleitä.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Pala oikeaa maailmaa, jota yritän tässä systeemikritiikin rinnalla käsitellä:
        http://puusa.blogspot.fi/2012/09/thaimaa-on-hyva-nhaimaa.html

        Jore Puusa on elävä kuvaajalegenda. Hän kirjoittaa näissä sotakuvaajatarinoissa ihmeellisen tarkoilla virkkeillä. Täällä jossain on pohja, jossa paarustavia katsominenkin tekee kipeää.

        Hesari on niitä mustekaloja, jotka sekä aiheuttavat omat ongelmansa että voivat yhdistää nämä todellisuudet keskenään.

  33. Katri says:

    Hesarin toimittajat, kulttuuritoimitus mukaan lukien, vastustavat Sanoman törkeää sopimusta tekijänoikeuksista. Ovathan he itse toimittajia, eivät omistajia. Joko teet Sanoman reunaehdoilla tai et tee ollenkaan. Toki monelle on houkuttavampaa kirjoittaa Suomen suurimpaan lehteen kuin lähteä talosta ja puolustaa oikeuksiaan. Eivätkä lehtijutut monelle toimittajalle sellaista kultajyvää ole, mitä välttämättä haluaisivatkaan puolustaaja pidättää itsellään.
    Mielestäni Hesarille annetaan (ironiaankin verhoutuen) kuitenkin ihan kohtuuton asema näissä keskusteluissa. Kai ihmisillä nyt jotain lukutaitoa on?
    Kiitos, Maaria, hyvistä vaihtoehdoista HS:lle. Siirryn seuraamaan mielenkiinnolla TS:n, Kalevan ja muiden mainitsemiesi kulttuurijuttuja. Josko saisi laajempaa näkökulmaa kuin yhden toimittajan.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      “Ovathan he itse toimittajia, eivät omistajia.” Oiskin näin selvät sävelet. Lyytisen tehtävä kulttuurin pomona on senttaamisen sijaan paljolti toteuttaa firman lakimiesten käskyjä sen suhteen kuka lehteen kirjoittaa ja mitä sananvapaus siis käytännössä tarkoittaa. Ihan sama mitä mieltä hän mistään on, jos se ei käy mitenkään ilmi. Sanoisin siksi hänen edustavan tekemässäsi jaossa omistajia toimittajien sijaan. Joku vääräleuka tuikkaisi että hänen kantansa on ostettu. Tässä valossa ne kolumnipuheenvuorotkin on luettava.

      Enkä ole ihan varma, mitä se palvelee, että toistat hesarin kohtuuttoman aseman keskustelullista rakentamista, kun ihan kaikki tässä ketjussa on sanonut jo saman.

  34. Maaria Pääjärvi says:

    Olen nyt jo miltei pahoillani, kun palaan tähän “Hesarin haukkumiseen”. Kuitenkin kyse on aika laajamittaisesta ja sikäli tärkeästä asiasta. Tuolla maailmassa on kuitenkin aika monta ihmistä, jotka lukee Hesaria ikäänkuin se olis uskottavaa, tärkeää ja parasta suomalaista journalismia. Mä en vaan pysty siihen, että pitäisin itseäni liian arvokkaana olemaan marisematta.

    Tää apologia pohjustaa nyt jälleen uutta tapausta. Pari päivää sitten HS julkaisi pääkirjoitusosastossaan täyttä roskaa, siis Elina Grundströmin kolumnin ( http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Liberalismia+ilman+utopiaa/a1346639844393 ), josta ovat kuitanneet sen kohteiksi joutuneet Tommi Melender ( http://antiaikalainen.blogspot.fi/2012/09/paha-paha-oikeistoalykko.html ) ja Timo Hännikäinen ( http://timohannikainen.blogspot.fi/2012/09/orwellia-ikava.html ). Hännikäinen kommentoi kolumnia ihan kirjoituksensa lopussa.

    On tietysti sinänsä arveluttavaa ottaa kohteekseen 3 kirjaa, tässä tapauksessa B. Wahlroosin ja T. Enbusken sekä Hännikäinen&Melender (Liberalismin petos), ja niputtaa ne kirjoittajineen yhteen pakettiin. Joo, mä teen sitä myös, ja sitä pitääkin tehdä. Mutta sen paketin rakentamisen täytyy kestää kuitenkin kaikkein pinnallisin kritiikki (vaikka oikeassa ei tartte olla, uskottava argumentti täytys silti olla olemassa). Muutoin se vaikuttaa jopa poliittisesti tarkoitushakuiselta, ja ehkä onkin sitä. Jos ei tunne tätä asiaa ollenkaan, Grundströmin harhaanjohtaminen menee täydestä. Tollasesta tulee vaan ikävä olo.

    Samalla Grundström antaa helpot aseet todistaa, että juuri tällaisia nämä vihervassarit ovat, hän kun on entinen Vihreän Langan päätoimittaja. Tällaiset kolumnit osoittavat sen, että esim. Hännikäinen on ruoskinut ihan aiheellisesti näitä tyyppejä. Sikäli joudun arvioimaan uudelleen epäilystäni siitä, että olkinukke ilman kohdetta on Hännikäisen argumentaatiotavan keskeinen keino. Hahmo on toki osittain parodinen, mutta ei niin parodinen, etteikö se olkinukkeilisi takaisin.

    Mä vihaan puhetta liberalismeista ja muista tämmösistä jutuista, joilla kukin tarkoittaa mitä mielii, mutta jotka jää helposti jankkaamisen tasolle. Mutta tässä tapauksessa on nyt harvinaisen selvää, että Grundström joko tarkoituksella tai huolimattomuuttaan sekoittaa toisiinsa arvoliberalismin ja vapaan markkinatalouden idean. Jonkinasteisen totuuden välittämisen kannalta tämän eron tunnustaminen ja tunnistaminen on oleellista. Kaikki muukin eronteko on kyllä jäänyt tekemättä tossa tekstissä.

    Vaikka minäkin olen suhtautunut varsin kriittisesti Hännikäisen ja Melenderin esseetuotantoon, on kuitenkin täysin kohtuutonta heittää heidät libertaristien laariin, ja jättää huomioimatta eräs nk edistyskritiikin oleellisin osa. Vihreänkin luulisi tajuavan, että edistys on osoittautunut ekosysteemin kannalta aika kovaksi palaksi. Tämän yksinkertaisen seikan ääressä on täysin ymmärrettävää esittää edistyskritiikkiä. Se on suorastaan välttämätöntä.

    Haluaisin tietää, onko näillä pääkirjoitussivun lisääntyvillä isällisillä ja äidillisillä aivotuhnuilla kovinkin suurta vaikutusvaltaa johonkin? Hankkivatko ihmiset sieltä tietoa maailmasta? Lukeeko päättäjien piiri tällaisia tekstejä, ja vaikuttavatko ne sitten siihen kulissivaltaan, jota käytetään? Minkä, tai kenen, tour de force tällainen vääristelmä on? Kuka hitto jaksaa edes lukea Walhroosin kirjaa? Toimittajien homma on mennä katsomaan mitä ne siellä haikonkartanoissaan hommaa ja miten ne siellä sampojen päällä ratsastaa, eikä luupata samaa puisevaa opusta kuukausikaupalla. Jätetään semmonen meille kriitikoille.

    Onko kansa nyt muka niin laajasti innostumassa edistyskriittisestä oikeistolaisesta konservativismista ja libertarismista, että kansalle pitää sanoa kaapin päältä, että tää on just teidän tapaista, kun tää vanhustenhuolto on meidän tärkein poliittinen kysymys? Väittääkö Grundström, että meidän vanheneva kansakunta jotenkin luonnostaan ajattelee taantumuksellisesti? Meidän metsäläinen kansakunta ajattelee luonnostaan metsäystävällisesti ja siksi meidän luonto luonnostaan pelastuu. Just joo.

  35. Maaria Pääjärvi says:

    Hesari-ketjusta, päivää.

    Matti Apunen, Evan pomo, kolumnoi HS:ssa otsikolla “Sedällä on asiaa” ( http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Sed%C3%A4ll%C3%A4+on+asiaa/a1347246551880 ), ja käyttää etunimiä argumentoidessaan eri kirjoittajia vastaan. Kirjoittajat ovat kaikki naisia. Setä-Apunen tietysti pyrkii provosoimaan vielä lisää ottamalla yläkulmasta puhuvan paapovan asenteen. Tämä voisi käydä itseironiasta, ja voisi olla sattuvaa pilaa keskustelupositioita kohtaan. Jos haluaa lukea kolumnin kiltisti, sen kertojanääni vähättelee tehokkaasti Niinistön työryhmän paapomisohjelman eri piirteitä kritisoineita, ja palauttaa tytöt ja sedät paikalleen. Mutta ironia myös vahvistaa huomiota, jonka Emilia, Lilja ja muut päiväunien tarpeessa olevat tyttöset ovat tehneet.

    Eritoten HS:n kontekstissa tämä avoin patriarkaalisuus on enemmän kuin vain keskusteluasemien ironisointia, jossa pyritään käyttämään vastustajan aseita (logiikalla: nuo sanoo, että Niinistön työryhmä setäilee, mä niille setäilyt näytän). Antti Blåfieldin isällinen huoli suomalaisten antisemitismistä Guggenheim-keissin yhteydessä ja Elina Grundströmin vouhotus suomalaisten oudosta mieltymyksestä konservatiivisiin oikeistolaisiin vetävät juuri tätä samaa linjaa. Kansa on tyhmää. HS kirjoittaa miljoonalle idiootille ja toivoo varmaan, että lehteä lukevien puoliapinoiden määrä ei ole vähenemään päin. Siksi HS:n mielestä “Ihan tavallisia asioita” -verkkosivu on oikein onnistunut. Sekin on kirjoitettu ihmiselle, joka ei osaa niistää kun räkä on poskella.

    Apunen näyttää että “setä” on kerronnassa, ja että setä tietää kaikkien muiden olevan typeriä kiukuttelijoita. Ihan tavallisia asioita -sivulla setä on myös kerronnassa. Siellä setä puhuu yksinkertaisin, rauhallisin lausein debiileille, jotka eivät ilman yliminän ääntä selviä tästä maailmasta. Muista käydä vessassa. Laita takki päälle kun menet talvella ulos. Jokainen typerehtii joskus, mutta siitä voi oppia ja toteuttaa haaveensa.

    Ja nyt sitten Apunen julistaa, että niille oikeasti syrjäytyneille, jotka eivät pääse sängystä ylös, ei nyt edes puhuta. Annetaan niiden olla. Tämä sivusto koskee “syrjäytymisvaarassa” olevia. Puhutaanko tässä nyt sitten syrjäytymisvaarassa olevien nuorten syrjäytyneille vanhemmille? Ymmärtääkseni syrjäytyminen periytyy. Usein taustalta löytyy köyhyyttä, mt-ongelmia, muita terveysongelmia ja sosiaalisia hankaluuksia tai muuten hajanaiset kotiolot. Porvari pesee sielunsa tästä paskasta jakamalla hyveitä alemmilleen. Älä totuta junnua alkoholin hajuun… voi helvetti mitä ohjeita.

    Apunen vetoaa maalaisjärkeen. Kaikkihan tiedämme, että riittävät yöunet, terveelliset elämäntavat, rento mutta virkeä asenne pitävät tehokkaana. Ja että pitää noudattaa lakia kun työllistää. Ongelmat vaan ovat isompia, eikä niihin riitä ratkaisuksi se, että pitäisi pelata rakentavia tietokonepelejä, saada taskurahaa kun haravoi pihan, siivota edes joskus ja laittaa pöntön kansi kiinni asioituaan.

    Lyytinen kirjoitti Ala-Harja -kohua koskevassa kommentissaan jotakuinkin siten, että sananvapaus ei toteudu kun ihmiset keskustelevat ihan eri asiasta kuin Hesari halusi heidän keskustelevan. Nyt on Apusen vuoro sanoa, että te keskustelette väärin, koska mehän emme suinkaan puhuneet kaatuneen maidon siivoamisesta, vaikka koko pöytäliina happanee sen takia, vaan me puhuimme maidosta, joka ei ole vielä kaatunut, ja joka pysyy purkissa, kun vaan kuuntelette meidän ohjeitamme.

    Kuten yleensä, keskustelukumppanuudesta ei voi puhua. Setä ei ota kenenkään marinoita vakavasti, koska setä Tietää. Sedän ihmiskuva on tässä: “Mi­ten Vi­non vaa­ti­mat “po­liit­ti­set pää­tök­set” pa­ran­ta­vat sen lap­sen elä­mää, jo­ka on sot­ke­nut päi­vä­ryt­min­sä ja sa­mal­la kou­lun­käyn­tin­sä? Mil­lai­sen ar­mei­jan so­siaa­li­työn­te­ki­jöi­tä tar­vit­sem­me ovien taak­se päi­vys­tä­mään ja val­vo­maan, jos van­hem­pien ja su­ku­lais­ten jo­ka­päi­väi­set kei­not ovat mi­tät­tö­miä ja nau­ret­ta­via?”

    Vanhempien ja sukulaisten keinojako parantaa nettisivu, jossa kerrotaan että täytys välillä siivota, täytys kiinnostua missä se lapsi menee? Anteeks nyt vaan, setä + työryhmä, KAIKKI tietää tuon jo. Se, joka ei tiedä, ei luultavasti osaa lukea tuota nettisivua. Semmoseen kotiin täytyykin lähettää vähän henkilökuntaa jeesaamaan. Kaikilla aikuisilla ei ole tukena muita aikuisia. Ongelmaan on aika säälittävän onneton ratkaisu se, että pannaan nettisivu pystyyn ja jaetaan vihkoa kotiin. Ja mukamas kaikki liisat, emmat, laurat, jessikat ja vielä roobertit ja kallet on naurettavia puhuessaan siitä kaatuneesta maidosta, joka hapattaa pöytäliinan ja pöydän pinnan.

    Pääkirjoitussivulla olevan tekstin ironinen puhuttelutapa on kuitenkin heikko. Sellaista ei pitäisi olla siellä. Ironialla on myös tapana kertautua – tässä vaiheessa jo voi alkaa kuvitella verkkosivuja naputellutta työryhmää, joka on onnellisen vakavissaan tai sardoninen virne naamallaan naputellut sinne että “levännyt aikuinen on parempi aikuinen”. Kumpi on pelottavampaa? Asiantuntijaverkostot, jotka todella kuvittelevat, että ihmiset on niin helvetin typeriä, että kertaamalla niille jo kolmivuotiaille tuttuja ohjeita, niiden elämä paranee merkittävästi kun ne alkaa tajuta jotain, vai asiantuntijaverkostot, jotka naureskelevat ohjeidensa takana, että nyt ne kunnon ihmiset jatkavat nykyvallan mandaattia, kun tietävät että me täällä välitetään ja huolehditaan ja tullaan hei kohta vaihtamaan sunkin pampperssi.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.