Tapaus WSOY ja suomalaisen kustannustoiminnan likapyykit

Aleksis Salusjärvi | January 4th, 2012 - 21:58

 

Tämä teksti on prologi huomenna täällä ilmestyvälle kolumnille.

 

Kustannusalan kriisistä on puhuttu muutamia vuosia, ja nyt tilanne näyttää asettuneen loivalle alamäelle ainakin hetkeksi. Kriisin syitä on eritelty paljonkin, mutta olennaisin niistä on kuuden vuoden ajan laskenut kirjamyynti, jossa kuokkaan on tullut erityisesti tietokirjapuolella. Tämäkään kehitys ei ole ollut paniikkimaista, netti vain on pikkuhiljaa vienyt markkinaosuutta faktateksteiltä.

 

Silti Suomessa julkaistaan vuosittain 2,6 kirjaa tuhatta asukasta kohden. Luku on maailman toisiksi suurin, vain Islanti on edellä – tosin omalla asteikollaan. Siellä vastaava luku on 5,7. Näköpiirissä ei siis ole estettä sille, että suomalaiset tuplaisivat kirjatuotantonsa. Kirjallisuuden ja lukemisen monimuotoisuus pitäisi vain käsittää paremmin kuin aiemmin.

 

Esimerkiksi kirjallisuuden kasvavasta käyttäjäkunnasta voisi ottaa opiskelijat, joiden määrä on ollut vakaassa kasvussa vuosikymmeniä. Humanististen tieteiden maisterin täytyy lukea noin sata kirjaa pelkästään graduaan varten. Se synnyttää kyvyn hahmottaa tekstimassoja ja rutiinin lukea säännöllisesti ja paljon. Tälle porukalle kannattaisi tarjota kirjoja myös dekkareiden ulkopuolelta. Esseistiikan nousu ei tässä valossa olekaan kovin ihmeellistä.

 

*

 

Kustantamoiden kriisin tulehduspesäkkeenä on ollut WSOY, jonka kuoppainen viime vuosien taival näyttää sekin asettuneen, ainakin hetkeksi. Nyt kun vuosi on vaihtunut ja pöly laskeutunut, on otollinen hetki tehdä pieni yhteenveto WSOY:n tapahtumista. Riidan voittajaosapuolet ovat keventäneet sydäntään mediassa avaten taustoja kaikelle kansalle. Täyttä rauhaa kustantamot eivät kuitenkaan ole saaneet, sillä johtoportaan tuolileikkiä käydään vielä, mikä on liittänyt koko kaupallisen kirjallisuuden samaan syssyyn ja loiventanut eri kustantamoiden profiileja niin lähelle toisiaan, että ainakaan minä en osaa enää erottaa yhtä toisesta.

 

Voittajien kirjoittaman historian mukaan kustantamomaailman sankariksi on nostettu WSOY:llä paikkaansa etsinyt ja sittemmin eläkkeelle jäänyt ja sieltä Likelle ponnistanut Harri Haanpää. Kirjailijoista näkyvin sankari on ollut WSOY:ltä Teoksen ja Bonnierin kautta Likelle ajautunut Sofi Oksanen, joka ehti perustaa myös oman Silberfeldt-kustantamon myymään teoksiensa pokkariversioita marketeissa.

 

Syntipukitkin on löydetty. Moolokin kita on suuryhtiö Sanoma, jonka edunvaloja Jacques Eijkens ei ole koskaan edes yrittänyt olla mikään mukava mies. Hän tekee rahaa ja muuta mussuttavat saavat suksia, niin, öh, muualle. Lyhimmän korren episodissa veti WSOY:n väistynyt toimitusjohtaja Anna Baijars, jolla ei ollut tehtäväänsä nähden riittävästi tahtoa ja rohkeutta ja joka ajautui siksi pelkäksi toimeenpanevaksi kylmäksi auktoriteetiasemaansa hyväksikäyttäväksi talousjohtajaksi. Hän roikkui rahahanoissa koko tarmollaan ja menetti siksi otteensa alaisiinsa. Työntekijöiden ja johtoportaan väliin syntyi kastijako, joka tuhosi kustantamon ilmapiirin.

 

Haanpää antoi Vihreään Lankaan syksyllä haastattelun, jossa hän syytti Baijarsia siitä, että tämä halusi kustannustoimittajien pettävän kirjailijoiden kanssa solmimansa luottamuksen ja vuotavan näiden kanssa käymiensä keskustelujen sisällön yhtiön johdolle. Toimitusjohtaja oli selvästi kadottanut langat käsistään, ja johtamisen sijaan hän enää roikkui mukana.

 

Tämän seurauksena Eijkens ravasi Bulevardilla joutuen uhraamaan tolkuttomasti aikaa pienen kirjakioskin pyörittämiseen, koska henkilöstö oli tuhonnut mahdollisuutensa jatkaa työtään. Haanpää oli kustannuspäällikkönä tästä osaltaan vastuussa, minkä takia hän istui yhtiön pääjehun puhuttelussa tavan takaa. Hän itse kutsui puhutteluja kolmannen asteen kuulusteluiksi ilman kidutusta. Eijkens otti pihteihinsä myös Sofi Oksasen.

 

Rahamiehen näkemys ongelmien ratkaisemiseen oli yksinkertainen: Haanpään ja Oksasen kannattaisi perustaa oma kustantamo. Näin hankalista tapauksista olisi päästy helpoiten eroon, mikä jälkeenpäin ajatellen olisikin ollut järkevää. Tässä vaiheessa yhtiö etsi Haanpään paikalle seuraajaa, ja jo työpaikkailmoituksesta huokui ongelmat. Kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikön käskettiin raportoida toimitusjohtajalle, aivan kuin armeijan protokollassa. Suomalaista kulttuuria ei siis tehtäisikään yhdessä samaa köyttä vetäen, vaan Baijars teki itsestään kurinpitoelimen. Hän on taustaltaan kirjallisuusihminen, mutta Eijkensin myötä profiili vaihtuikin talouspuolelle.

 

Baijarsin asemassa oli kaikkiaan hyvin vähän kadehtimista, mikä kärjistyi lopulta Sofi Oksasen hahmoon. Hän rakensi brändiään aggressiivisesti alusta lähtien ja vaati kustantamoltaan erityiskohtelua. Koska myynti sujui, sitä myös järjestettiin, mutta kirjailijalla on tietysti aina omat oikkunsa. Kirjamessuilla hänen aikataulunsa oli niin tiukka, että hän ei ehtinyt vessaan, mistä hän syytti liian tehokkaaksi järjestettyä markkinointia. Ruikutuksensa hän suuntasi suoraan iltapäivälehdille tehden kohtalostaan julkisen. Näin hän sai vähän vielä enemmän julkisuutta osakseen ja Baijars joutui lusikoimaan kalkin.

 

Kun kirjailijat yhtenä rintamana alkoivat julkisesti moittia WSOY:n toimintaa, yritti Baijars järjestää kriisikokousta, jossa asiat olisi puhuttu halki. Oksanen ei kuitenkaan saapunut paikalle ja tiedotti sitten iltapäivälehdille, että hänen täytyy kirjoittaa kirjoja eikä hänellä ei ole aikaa hyppiä missään kokouksissa. Kuvio on sama, vähän lisää julkisuutta kirjailijalle, ja kakat Baijarsin tuulettimeen.

 

Tilanne näytti pahasti siltä, että Oksanen kaikessa oikeamielisyydessään oli kyvytön yhteistyöhön kuin murrosikäinen. Hänelle annetut potkut olivat siksi täysin ansaitut. Se, että Haanpää ei toiminut siltana Baijarsin ja kirjailijoiden välillä, kertoo sekin lähinnä ylpeydestä. Siinä missä ylin johto teki kammottavia virheitä, ei heille annettu oljenkorttakaan asian korjaamiseksi.

 

Nyt, kun tilanne on rauhoittunut, näyttävät kaupalliset kustantamot jatkavan taivaltaan suurin piirtein samoin kuin ennenkin. Taustalla olleet kirjamyynnin ongelmat eivät ole muuttuneet, ja asiaa pyritään korjaamaan tehokkaammalla markkinoinnilla. Oksasen korulauseet uuden kustantamonsa hyvistä puolista eivät ole enää tapetilla, se kortti käytettiin jo Teoksen kohdalla. Nyt mennään näillä seuraavaan rysäykseen asti.

 

Kun paha Baijars ja ällö Eijkens ovat poissa, lehdet ovat kirjoittaneet heidät kapuloiksi jalojen sankarien rattaissa. Mutta spekuloidaanpa hetki: Oksanen on instituutio, ollut käsittämättömässä nosteessa vuosikausia. Kriisin pahimmassa vaiheessa hän vetosi asemaansa uhrina, vaikka todellisuudessa edusti väkivahvaa kulttuurieliittiä joukkojensa kanssa, joista yksi sattui olemaan kustannuspäällikkö Harri Haanpää.

 

Oksanen sai kaiken huomion ja vahvan brändin, pelasi siis korttinsa oikein, ja murskasi Suomen suurimman kustannusyhtiön toimitusjohtajan sormiensa välissä. Haanpää taas on perästä päin loannut niin paljon pomojaan, että on vaikea nähdä hänelläkään olleen mitään halua kasvaa esimiehenä kustantamonsa edustajaksi. Kirjallisen kulttuurin muutosta kuvannee hyvin se, että kriisin liipasimena toimi Oksasen teoksilleen kaipaama markkinointi. Eikö tämä Suomen merkittävin nykykirjailija ole siis jossain määrin itsekin pikku-Eijkens?

 

 

 

11 kommenttia

  1. liisu says:

    Ei lasketa tätä kommentiksi, olkoon tämä vain mielipide. :)

    Minusta on hyvä, että joku vilauttaa myös toista puolta asiasta, jota lehdistä on tullut seurattua. Tämä yhteenveto setvii sotkua, joka kustantamon ja kirjailijoitten esiintymisestä kirjamarkkinoilla on lukijan päähän iskostettu. Siinä kirjailija ja kustannusosakeyhtiö toimihenkilöineen ovat vastakkain. Molemmat syyttelevät toisiaan. Molemmissa on vikaa, sen yllä oleva kirjoitus todentaa.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Ehkä se on vain sitä, että raha turmelee kaiken, minkä kanssa se on kosketuksissa.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Tai äh, tää oli vähän laiska kommentti. On onnellista, että kirjoja kirjoittamalla voi elää, että on olemassa ihmisiä, jotka toimittavat kirjat ja pohtivat niitä ja tämä on mahdollista, koska ihmiset haluavat ostaa kirjoja. Kenenkään ei pitäisi olla tässä ketään vastaan, kaikkien toive on sama: että parhaat kirjoittajat saavat kirjoittaa ja parhaat toimittajat toimittaa heidän tekstejään ja parhaat taittajat taittaa, ja painot painaa ja kaupat myydä, niin että ihminen tuntee onnea saadessaa uuden ja hienon kirjan ja lukiessaan sitä.

        Suomalaiset kustantamot ovat firmoina tosi pieniä, niiden suuruus on kulttuurin ylläpitämisessä. Jotain on hämärtynyt perustavalla tavalla maailmassa, jossa kirjailijat pitävät kustantajiaan vastapuolena ja kustantajat kasvavaa kaupankäyntiä elämän tarkoituksena.

  2. liisu says:

    Kaikki on hämärtynyt. Tähtäimessä vain raha. Se on, ja se harmittaa, mutta sille ei voi mitään. Jossain vaiheessa asiat alkavat taas mennä oikeaan suuntaan, sitä pitää toivoa.

  3. Anna-Riikka Carlson says:

    “Kenenkään ei pitäisi olla tässä ketään vastaan, kaikkien toive on sama: että parhaat kirjoittajat saavat kirjoittaa ja parhaat toimittajat toimittaa heidän tekstejään ja parhaat taittajat taittaa, ja painot painaa ja kaupat myydä, niin että ihminen tuntee onnea saadessaa uuden ja hienon kirjan ja lukiessaan sitä.”

    Kiitos tästä! Miten raikkaalta tämä tuntuu monien kaunaisten keskustelujen jälkeen, joista on lehdillä riittänyt riepoteltavaa. Kirjoitin itse tästä samassa veneessä olemisesta aika monisanaisesti: http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2011/12/hyvaa-tahtoa.html. Sinä onnistuit kiteyttämään kaiken.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Näiden skismojen synnyssä vaikuttaa taustalla niin monet eri tekijät, että kaunaa piisannee vielä jonkin aikaa muillekin jaettavaksi. Se tuntuu hirveän pahalta niiden puolesta, jotka ovat sitoutuneet kirjallisuuden tekemiseen epäitsekkäistä syistä.

      Kirjan tekeminen on melkein aina yhteisponnistus, jossa oman edun varjelemisen sijaan pitäisi varjella kirjan etua. Tässä suhteessa olen alkanut tuntea tervettä epäluuloa Kirjailijaliiton rummuttamaan nurkkapatriotismiin. Toisaalta isoimmat kustantamot ovat alkaneet kohdella teoksien ostajia asiakkaina sen sijaan, että he olisivat lukijoita tai lukevaa yleisöä, minkä seurauksena esim. kirjamessuista on kasvatettu hilipatipippaakirjasirkus. Tavallaan vähän joka puolella homma on lipsunut epäolennaiseen.

      Mulla on pitkä tausta kirjoittajaopinnoissa, joissa on tullut nähtyä kaikennäköistä viheltäjää. Yksi selvä muutos viimeisen 10 vuoden aikana on ollut kustantamoihin tarjottujen tekstien määrän hillitön kasvaminen ja samalla tietynlainen kustannuspomojen kyynisyys amatöörikirjoittajia kohtaan.

      Kun aloitin kirjoittamisen opiskelut yliopistossa, kuului tutkintovaatimuksiin “julkaisukelpoista tasoa vastaava lopputyö”, ja tälle lauseelle on sittemmin naurettu vedet silmissä. Kustantamot tarjoavat kirjallisuudesta kukin omat näkökulmansa, yliopistolla täytyy olla riittävästi voimia luodakseen omansa. Juuri näissä eroissa piilee ne sisällöt, jotka käsitetään kirjallisena kulttuurina. Ja tällaisen diversiteetin ylläpito ei ole keltään pois, vaan se sataa kaikkien laariin.

  4. Tiina Käkelä-Puumala says:

    Viimeisimmiltä Helsingin kirjamessuilta jäi jo akustisesti sen verran kaoottinen vaikutelma, että jätin suosiolla kaikki keskustelutilaisuudet väliin ja jäin vain lukemaan kirjoja ständeillä. Samalla tuli mieleeni, että kirjamessut pitäisi toteuttaa jonkinlaisena unplugged-versiona jossain muualla kuin isossa messuhallissa: sarjana pienimuotoisia keskusteluja, joissa yleisö kuulee kirjailijat ja nämä yleisönsä. Koska keskustelua kaikki kuitenkin haluavat: kirjallisuus on tehty myös jaettavaksi, niin paljon kuin lukemisen ja kirjoittamisen yksityisyyttä aina korostetaankin.

    Kirjamarkkinoiden vastustamisessa, joka näyttää olevan minkä tahansa kirjallisuuskeskustelun pienin yhteinen nimittäjä joka yhdistää muuten täysin erilaisia kantoja omaavia ihmisiä, unohtuu se, että kirjallisuudella kuten kaikella muullakin taiteella on aina markkinat. Ne voivat olla suuret tai ne voivat olla miten pienet tahansa, eikä niitä määritä aina raha, vaan tämän lisäksi myös kollektiiviset arvostukset ja sosiaaliset suhteet, jotka ovat pääomaa nekin. Ja tämä ei ole kyyninen mielipide vaan iloinen asia, koska vain siten on mahdollista sekä ostaa että myydä kirjoja ja puhua muustakin kuin myyntiluvuista.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Yksinkertaisimmassa “markkinamallissa” kirjan ostaminen on tuskin mikään ongelma kenellekään osapuolelle. Mä ostan hirveän mielelläni hyvän kirjan, myös toisinaan tapauksissa, joissa voisin saada sen ilmaiseksi. Jos voin tarjota jätskin ihailemalleni kirjailijalle ostamalla tämän kirjan, teen sen ilolla, ja jos samasta rahasta riittää nerokkaan teoksen kustantajalle ja toimittajalle kahvirahat ja taittajalle pari tupakkaa, niin sehän on mitä viisaimmin käytettyä rahaa.

      Surku ja hätä tulee vaan puseroon, kun kirjamessujen kaltaisissa paikoissa kirjallisuus tuntuu toisinaan prostituoidulta. Se on mielikuviin pukeutuvaa teollisuutta, josta puuttuu sitoutuminen ja elämän tarkoituksen pohtiminen. Unplugged-messuille tulisin heti. Pienimuotoisempaa keskustelevaa ja hyvin onnistunutta nykykirjallisuuden vaalimista on myös eri runotapahtumissa ja Prosak-klubilla.

  5. AK says:

    Haanpää ja Oksanen lienevät kulmikkaita persoonia, mutta hieman ihmettelen heidän vastuunsa korostamista. He nyt kuitenkin ovat tässä näytelmässä niitä työmyyriä ja toinen osapuoli on suuri kaupallinen osakeyhtiö. Haanpäällä on 30-vuotinen ura WSOY:llä, mikä lienee jo osoitus riittävästä lojaalisuudesta työnantajaansa kohtaan. Oksasen lisäksi alkuperäisen valituskirjeen kirjoitti toistakymmentä muutakin kirjailijaa, joista Oksanen taloudelliselta merkitykseltään vahvimpana kantoi vastuunsa puhemiehenä – potkujen uhalla. WSOY:n vastaveto keskustelutilaisuudesta oli jo aikanaan irvokas. Jos ongelmia halutaan puida, niin ilmoitetaanko niistä medialle, että kello sejase olisi kirjailijoilla mahdollisuus tulla keskustelemaan? Alkeellista propagandaa, jolla yritettiin mitätöidä valituskirjelmän allekirjoittaneet kirjailijat.

    Muuten hyvä blogautus Aleksilta.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Pomotason kämmit olivat tosiaan mykistäviä – ja munausten setviminen ja tiedotus karmeaa. Ton toran kärjistymisen jälkeen asiasta on kerrottu lähinnä HH:n ja SO:n näkökulmista, missä on omat aukkonsa. Ihan niin avuttomia he eivät olleet kuin ovat myöhemmin antaneet ymmärtää eivätkä ihan niin pulmusiakaan, eikä Baijarskaan ehkä ihan niin paha ihminen kuin lehdet kirjoittavat.

      On päivänselvää, että laivan kapteeni ei ollut kartalla. Hänen olisi pitänyt myöntää tilanne heti. Ongelmilla on ikävä taipumus kasaantua ja kertautua. Mun mielestä oli siksi tärkeää yrittää valottaa tän tarinan toistakin puolta.

      Nyt WSOY:n puikoissa on Leena Majander-Reenpää, ja hänellä näyttää piisaavan puhtia ja näytönhaluja oman Otava-selkkauksensa jälkeen. Ovet on paukkuneet joka talossa, mutta kitkaa tuntuisi silti vielä riittävän.

  6. […] Baijarsin esiintyminen hämmensi. Oliko kyseessä sama henkilö, josta lehdissä kirjoitettiin muutama vuosi […]

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.