Terveisiä oleskeluyhteiskunnasta!
Aleksis Salusjärvi | January 2nd, 2013 - 20:23Vuosi vaihtui ja katse on horisontissa. Presidenttiä ja pääministeriä myöten tehdään linjauksia ja otetaan kansallista vastuuta. Isänmaan nimessä toivon, että sinäkin hyvä lukija oikaiset nyt selkäsi, ettei taas tarvitse hävetä huonoryhtistä ja ruokkoamatonta nuorisoa.
Hymy ei maksa mitään, reippaus on asennekysymys. Meidän, ei vaan Sinun, tehtäväsi on kirjoittaa Suomen Tarinaa!
Maailmassa on nimittäin paljon valtioita ja kansoja ja kaikkea sellaista. On niin kuin eri porukoita.
Ja me olemme Suomi.
Ja Suomelle pitäisi nyt sitten keksiä tarina.
Siitä lähdetään, että se on työtä pelkäämätön vähän tyhmä porukka, joka tottelee kun sanotaan.
Ja nyt on sanottu, että mikään oleskeluyhteiskunta tämä ei ole. Kädet pois taskuista. Lopeta se syljeskely. Laita pipo päähän.
Suomen tarinaa kirjoitetaan kämmenet känsäisinä ja hiessä. Ollaan vähän niin kuin kaikki Suomella töissä. Se on ihana tarina. Yhdessä tehdään. Jos joku rikastuu, sitä ei ruveta kadehtimaan, vaan tehdään me muut vähän enemmän vielä. George Orwell tästä kirjoittikin jo kirjan. Me ollaan Jysky! Me ollaan se hevonen, joka sanoo että minut löytää pellolta jos tulee asiaa.
Jumalan siunausta Suomen Tarinalle! Sitä kirjoitetaan hiellä. Joku toinen kansa kirjoittaa unelmistaan, jotkut keksivät juttuja päästään, niin kuin antiikin kreikkalaiset, toiset tekevät tarinansa verellä ja kyynelillä God save the Queen, mutta me suomalaiset, me tehdään hiestä meidän temppeli ja kylpylä.
Jyrki sanoi, että hyvinvointiyhteiskunnasta luovutaan ensi vuoden aikana. Mutta mihin me sitä tarvitaan. Meillä on peltoa ja terveitä käsiä. John Steinbeck tästä kirjoittikin jo kirjan. Ollaan niin kuin Lennie ja George, eletään maan lihavuudesta. Jos jotain oleskelijoita tuleekin tiellä vastaan, niin otetaan ne meidän tilalle hommiin, otetaan koiranpentuja, monta koiranpentua, vähän kanoja ja lampaita, viljellään se mitä syödään ja ollaan onnellisia. Eletään maan lihavuudesta.
Se on nyt sitten sillä tavalla, että Sinä olet vastuussa.
Kukaan ei pyyhi pyllyäsi. Kukaan ei sinua kotoasi hae.
Kukaan ei välitä.
Sinä olet yksin ja se on lohdutonta.
Jos epäonnistut, sinusta tulee taakka ja meillä ei ole taakkoihin varaa. Laiva on uppoamassa ja kukin pelastakoon nahkansa miten parhaaksi näkee. Perintö jaetaan nyt. Sen jälkeen ei apua tipu.
Huoltosuhde toimii niin, että nyt kun olet täysi-ikäinen, sinusta on oltava meille muille jotain hyötyä. Jotain jolla voit todistaa, ettet oleskele, vaan että tuotat. Se on se tarina, jota nyt tarvitaan.
Aamen kaikelle yllämainitulle. Aamen ja hallelujaa. Knut Hamsun tästä kirjoittikin jo kirjan. Iisakin lailla meidän ei kuitenkaan tarvitse raivata korpea kodiksemme. Olemme syntyneet katettuun pöytään, pellot on jo muokattu. Senkun kylvö ja korjuu hoidetaan. Eikö siinä ole hyvinvointivaltiota kylliksi.
Jos nyt joku porukka tässä Suomen Tarinassa on vähän heikommalla, se on kulttuuriväki, eli oleskelijat ja viisastelijat. Se porukka, joka tykkää muiden rahoilla lipittää viiniä viikollakin ja pitää itsestään elämää. Ei kirjoja lukemalla pääse kunnon hikeen eikä elokuvia katsomalla saa känsiä käsiinsä. Homma menettelee, jos niin kuin Cheek tai Koivusalon Timo pystyy vuolemaan tuohta höpöjutuillaan. Muut hoitakoon postmodernin tekotaiteensa vapailla markkinoilla.
Eikö tässä jälkiteollisessa ilmastokatastrofiyhteiskunnassa olekin kaikkein liikuttavinta se, että yhteen hiileen puhaltaminen tarkoittaa aina sitä, että laput silmillä palvotaan talouden epäjumalaa piittaamatta lainkaan siitä, että ekologinen kolmatta maailmaa orjuuttavan moraalittomuuden jalanjälkemme talloo sivistyksen ja henkisyyden soraäänet mutaan nimeten kaikki vaihtoehtonsa “oleskeluna” tai “Suomen Tarinan” vastuunpakoiluna? Uuden milleniumin luterilaisuus tarkoittaa jumalalla työtä ja pelastuksella palkkaa.
Omalta kannaltani ongelma on se, että raha ei riitä yhteiseksi kansalliseksi asiakseni. En ole ostettavissa oleskelijasta hyödylliseksi. Tällaiset asiat eivät ole kaupan. Ne ovat eksistentiaalisia kysymyksiä, joissa itsekunnioitukseni käskee minua valitsemaan oman polkuni. Siksi Niinistön Suomen Tarina ei kelpaa eikä riitä minulle. Jos kansalaisuus on kokardi kansanarmeijan lakissa talouden sodankäynnissä, ilmoittaudun rintamakarkuriksi. Meistä on enempään! Ja tällä en tarkoita sitä, että talouskysymykset sinänsä olisivat epäolennaisia. Ne ovat edellytys – mutta tarkoitusta niistä en suostu tekemään.
Lopuksi vielä uudenvuoden aaton työryhmämme laatimat lupaukset vuodelle 2013:
Tämä kirjoitus on reunahuomio täällä ilmestyneelle kolumnille.
Niin ne metaforat muuttuu: yhteen hiileen puhaltamisesta tulee nykyään ensimmäisenä mieleen fossiiliset polttoaineet ja hiilijalanjäljet. Samanlaisen ympärikääntymisen soisin tapahtuvan myös “oleskeluyhteiskunnalle”, mutta pahaa pelkään, että tämä päivän vanha termi on tullut jäädäkseen ja sitä tullaan käyttämään. Se on pelottava termi, sillä se niittaa yhteen olemassaolon, työnteon ja kansalaisuuden. Se vihjaa siihen, että kansalaisuuteen ei riitä enää pelkkä olemassaolo: kansalaisuus eli yksilön poliittiset oikeudet pitää ansaita työnteolla eli sillä työllä mikä kulloinkin palkan arvoiseksi katsotaan.
Oleskeluyhteiskunta on jotenkin 50-lukulainen termi. Se piirtää arvomaailman, jossa puheet ja teot totalisoidaan toisistaan irti. Neliraajahalvaantuneenkin tulee keksiä joku toimi, jotta hänen olemassaololla olisi joku arvo. Hänellä ei voi olla muuta arvoa kuin suoritukseen perustuva arvo.
Tavallaan mä ymmärrän sen positiivisen viestin, jota Niinistö ajaa takaa. Hän tarkoittaa, että palkkatyön lisäksi ihminen voi tehdä vaikka hyväntekeväisyyttä saadakseen jonkun roolin yhteisössään. Sekin on hemmetisti parempi kuin jäädä Lasol-pullon kanssa kotisohvalle odottamaan noutajaa.
Se, mikä tossa kuviossa menee päin pyllyä on kuitenkin se todellisuus, jossa ihmiset elää. Yt-neuvotteluyhteiskunnassa, jossa pärjääminen tarkoittaa työväen polkumyyntiä, oleskelusyytös osuu juuri siihen porukkaan, jolla jo valmiiksi on ahdistus epävarmasta elämäntilanteestaan. Tämä sama porukka on myös ilmaissut vitutuksensa tuosta termistä, ja yhdyn heihin täysin.
Niinistö leikkasi juuri omaa palkkaansa (mäkin muuten tein saman tälle vuodelle), ja hänen viestinsä tuntuu olevan se että kaikki työ merkitsee – ei vain raha. Hän kultivoi työn jollain kalvinistisella profaanilla käänteellä porvarilliseksi meritokratiaksi, jossa kohtuuden puitteissa sallitaan eriarvoisuutta mutta joka ennen kaikkea luo kastijaon elättäjiin ja elätettäviin. Samalla hän osoittaa, että työ itsessään on palkinto eikä vain siitä saatu palkka. Ymmärrän yskän, mutta näistä karsinoista mun sydän sykkii elätettäville. Meillä täytyy olla mahdollisuus romantisoida elämäntapojen diversiteettiä. Ehkä Saukin kannattaisi lukaista joku Heinrich Böllin kirja. Böllin kuvaama totaalinen oleskelu kun tuntuu ainakin mun vinkkelistä paljon tolkullisemmalta kuin päätön säntäily.
Elämäntapojen diversiteetti on myös ihan tilastollinen tosiasia. Ongelma on vain siinä, että elämäntapojen välillä on arvohierarkioita, joita tuo uudenvuodenpuhe vain vahvisti. Ehkä se, mikä minua pohjimmiltaan tuossa oleskeluyhteiskunta-sanassa hiertää, on se, että se edustaa maailmankuvaa, jossa yksilön pitää perustella olemassaolonsa ensisijaisesti suhteessa yhteiskuntaan/valtioon ja vasta sitten suhteessa kanssaihmisiin. Kaikki työ merkitsee, mutta kaikkea ei lasketa työksi. Ihan klassinen esimerkki tästä on esimerkiksi kotityö, joka itse tehtynä ei ole tuottavaa ja palkan vaatiminen siitä olisi absurdia. Jos joku sitten siivoaa kotisi tuntipalkkaa vastaan, se lasketaan heti bruttokansantuotteeseen.
Puhumattakaan työstä, joka on haitallista, kuten kännykkäpelitehdas, jonka tarkoitus on “breikata”, jotta se voisi tilata kiinalaisista tehtaista koriste-esineitä ja leluja heräteostoksiksi eli kaatopaikantäytteeksi. Ainoa mikä ympäristörikoksen pyhittää on se, että he saavat leivottua brändillään rahaa voidakseen syventää kulttuurin rappiota.
Sama homma jonkun Suomi-Soffan kanssa, joka pyrkii tuottamaan niin halpoja huonekaluja, että ne voidaan vaihtaa uuteen parin vuoden välein – ja niin heikkolaatuisia että ne on myös pakko vaihtaa.
Joku oleskelija saattaisi omaantuntoonsa vedoten tulla johtopäätökseen, että ei voi osallistua tähän sirkukseen eettisistä syistä. Mutta niin pitkään kuin työ=merkitys ei tälaista saa ääneen sanoa. Muuttakoon ulkomaille.
Veti mietteliääksi, tämä kirjoitus.
Pohdiskelin sitä, missä määrin termi “oleskeluyhteiskunta” ja YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ovat kytköksissä toisiinsa, ollaanko tässä purkamassa sitä ajatusta että jokainen ihminen on arvokas, olkoon sairas tai terve, vanha tai nuori, mies tai nainen, …
Erityisesti 23. ja 25. artikla ovat kiinnostavia, nehän puhuvat tasa-arvoisesta oikeudesta työhön ja elintasoon, ja 27. artiklassa taas puhutaan oikeudesta “vapaasti osallistua yhteiskunnan sivistyselämään”.
Onko ihmisoikeuksien julistus oikeastaan oleskeluyhteiskunnan kuvaus? Ei ihan taida olla, mutta mielenkiintoisella tavalla julistus ja termi oleskeluyhteiskunta ikään kuin väistelevät toistensa kohtaamista.
Oleskeluyhteiskunnan esiin nostaminen on patronisoiva ele, ja siinä mielessä tosiaan ihmisiä eriarvoistava. vanha vertaus: “anna miehelle kala ja hän syö päivän, opeta hänet kalastamaan niin hän elättää perheensä” tuntuu tässä suunnatun uusilla sanoilla omalle porukalle.
Tämä taas tangeeraa poliittisesti porvarilliseen kykypuolueen agendaan. Yrittämisen pitäisi olla helpompaa, kaupankäynnin rajoitteet pitäisi purkaa jne. Että onget vaan kaikille loikoilijoille käteen ja EK kiittää.
Jotenkin vaan kun katsoo miten maailma makaa, niin tulee aika vahvat fiilikset siitä, että toi juna on jo mennyt. Kalavertauskin menee nykyään näin: anna miehelle kala ja hän syö päivän, opeta hänet kalastamaan, ja hän istuu kaikki päivät ongella kaljaa ryystäen.
Oleskeluhteiskunta rules.
Mutta mikä on oleskeluyhteiskunnan vastakohta? Minusta se voisi olla vaikka suoritusyhteiskunta. Siinähän me käytännössä elämme.
Suoritusyhteiskunta on hyvä. Ainakaan tätä meidän aikaa ei voi syyttää suorituskeskeisyyden puutteesta. Se halkaisee paitsi CV-maailman myös vapaa-ajan, seksuaalisuuden, syömisen, minäkuvan, ihanteet, taivaspaikan jne.
Risto Niemi-Pynttäri on usein rinnastanut suorituskeskeisyyden haitallisuuden opintoviikkojen ilmestymiseen yliopistoihin. Sen jälkeen suoritus alkoi selättää sisältöä ja asioihin perehtyminen alkoi hävitä kamppailussa opintosuorituskeskeisyydelle.
Suoritusyhteiskunnan lisäksi nimiehdotuksia voisi olla:
Otsasihiessäsinunpitääsyömänleipäsi-yhteiskunta, täystyöllisyysyhteiskunta, tarpeellisten ihmisten yhteiskunta, työtekijäänsäkiittää-yhteiskunta ja raskaantyönraatajat-yhteiskunta.
Suoritusyhteiskunta vielä menettelisi siinä mielessä, jos jokaisella olisi mahdollisuus ”suorittamiseen”. Mutta kun ei ole, ainakaan sellaiseen, joka väräyttäisi kansantalouden mittareita. Parhaita suorittajia siksi ovat vientiteollisuusaloilla toimivat(oli se sitten vaikka kuinka kyseenalaista ihmiskunnan ja luonnon kannalta kuten A.S. mainitsi). Sitten tulevat ne, joiden toimeentulo perustuu siihen, että palkanmaksuun voidaan käyttää yhteisiä verovaroja. Ja pohjimmaisina ovat työttömät, invalidit, eläkeläiset yms. joiden mukaan tuo kauhukuva, oleskeluyhteiskunta, on ilmeisesti saanut nimensä. Todellisuutta paremmin kuvaava sana on kilpailuyhteiskunta. Siihen sisältyy se, että toiset voittavat, toiset häviävät ja se nyt vaan on kilpailun logiikka, jolle emme voi mitään.
Suoritus mieltyy myönteiseksi. Se edeltää hyväksymistä. Kun ensin suoritat, voit odottaa tulevasi hyväksytyksi. Ei riitä, että yrität (parhaasi, jos et onnistu, joudut sakkokierroksille; tai jos sinut ohitetaan kierroksella, joudut ulos koko kilpailusta, kun ei sinun räpellystäsi enää kehtaa katsella). Mielenkiintoista, että kristinuskossa hyväksyminen pitää uskoa niin, että kaikien omien suoritusten tarjoaminen on suorastaan syntiä, jolla pyritään kaventamaan Jumalan ehdotonta armoa. Mutta kai meillä onkin vain yhden regimentin oppi ja sen jumalana mammona, muuten tätä ei ymmärrä.
Mitä karuimmissa oloissa kilpailemme sen älykkäämpiä meistä tulee. Senhän todistavat jo linnuilla (vuoritiaiset) tehdyt kokeet: etelän nössöt eivät alkuunkaan pärjänneet pohjoisille lajitovereilleen ruoan vipuamisessa sisuksiinsa vaikeutetuissa olosuhteissa. Ehkä presidentin pitäisi Kustaa Vaasan lailla julistaa verovapaus ihmisille, jotka palaavat karuihin erämaihin, palvelujen ulottumattomiin, romuttuvan infrastruktuurin taakse. Ja parin sadan vuoden jälkeen sieltä nousee uusi, vahva ja turmeltumaton
kansa, jonka varaan syntyy … aah vaikka mitä :-)
Ehkä noita juhlapuheissa käytettäviä termejä olisi syytä yleensäkin hieman tarkentaa tai ainakin olla olettamatta niden olevan sisällöltään kaikille sama.
(Vaikka onhan siinä saumaa toisaalta debatille).
Ei Niinistön puhe pressan puheeksi huono ollut mielestäni. Joku voi pitää hänen ilmoitustaan palkkionsa alentamista hurskasteluna, mutta minusta se on tärkeä signaali. Nyt mitataan löytyykö esim. yritysjohtajilta muuta kuin hurskastelua kilpailukyvyn ja palkkamaltin tiimoilta.
Kilpailuyhteiskunta taitaa tosiaan olla täsmällisin oleskeluyhteiskunnan vastakohta. Ja tosiaan, ongelma kilpailuyhteiskunnassa on siinä, että se ei näillä kurin ole meritokratia, vaan epäonnistuneen kapitalismin tuote.
Kapitalismi taas on epäonnistunut siinä, että se ei kyennyt täyttämään tasa-arvon lupauksiaan vapaan kaupan evankeliumilla. Kolmas maailma yksinomaan ja pelkästään köyhtyi noudattaessaan kapitalismin teoriaa vapaasta kilpailusta. Länsimaat taas ovat rikastuneet protektionistisella politiikalla. Ja siitähän on nyt tulossa taas muotia, kun valuutta-alueemme yskii.
Ajatusta kilpailukapitalismin autuudesta yritetään uudelleenluoda milloin mitenkin. Muhammed Yunus sai Nobelin rauhanpalkinnon mikrolainoillaan, joiden piti todistaa kapitalismin reiluus, mutta harmi vaan koko mikrolainakuvio on täysi susi. Korot ovat niin järjettömiä vapailla markkinoilla, että mitään mahdollisuutta elinkeinon harjoittamiseen lainarahalla ei ilman subventioita ole. Nobel-palkintolautakunta palkitsi lähinnä itsensä ja harhaiset toiveensa, mikä ei tosin viime vuosina ole enää yllättänyt.
Niinistön maailmankuva törmää realiteetteihin, jotka olemme hyväksyneet mutta joiden seurauksia emme hyväksy. Tää systeemi nyt vaan on sellainen, että se tuottaa oleskelijoita. Kun kilpailussa joku voittaa, toinen ottaa turpiinsa. Jollain pettää kunto ja se jää maahan makaamaan. 400 000 yrittää doupata masennuslääkkeillä itseään iskuun elämänmittaisessa cooperin testissä.
Soininvaara juuri siteerasi ilkikurista Göran Perssonia, joka sanoi että Suomella on nyt sama tilanne kuin 1993, paitsi että meillä ei ole enää Nokiaa ja työväki on 20 vuotta vanhempaa. Tuntuisi siis aika selkeästi siltä, että oleskelua on luvassa entistä enemmän. Se, mitä leikataan, on elintaso. Sisäinen devalvaatio onkin menossa palkka-alennusten myötä. Tässä suhteessa minäkin pidän Niinistöä ihan kirkasotsaisena kaverina. Toivotaan että muu Eurooppa ei keksi samaa kikkaa, sillä se syöksee koko maanosan konkurssiin.
Hej, löytyy kapitalistien joukosta vastavoimaakin:
http://www.hs.fi/paivanlehti/05012013/talous/Wahlroosin+vastavoima+Kova+puhe+ei+toimi/a1357279510550
Kiitos Jouni linkistä, tosi hieno haastattelu!
Millä nimellä voisi kutsua yhteiskuntaa, jossa yksilön ja yhteisön suhde toimisi ”ihanteellisella” tavalla? Siinä yksilöt/ yksittäiset ihmiset tuntisivat kuuluvansa yhteisöön ja olevansa hyväksyttyjä. Vastaavasti he antaisivat oman panoksensa niin itsensä kuin yhteisen hyväksi. Yhteiskunta ei muistuttaisi muurahaiskekoa tai mehiläispesää, joissa yksilö on alisteinen yhteisölle, eivätkä vastuulliset päättäjät jakaisi jäseniään joko kulueriksi tai tuottaviksi jäseniksi kuten nyt (kestävyysvajeet ym.)
Sellaistahan ei tietääkseni ole missään ja siksi se on utopia. Ja yhteisölliset utopiakokeilut lienevät kai kaikki päättyneet huonosti. Mutta siitä huolimatta ihmisen luontoon kuulunee aina jonkin paremman kehittely eikä vain tyytyminen siihen mikä näyttää olevan ns. realismia ja muovautuvan jossakin ihmisen ulottumattomissa jumalallisissa tai rahan ja vallan hämärissä.
Silläkin uhalla lanseeran tähän yhteiskunnan (en pelkää, että sitä heti aletaan kokeilla ja epäonnistutaan :-) joka ei perustu yksilöä tukahduttavaan sosialismiin, ihmistä orjuuttavaan kapitalismiin, pelkkiä oikeuksia ja etuja itselleen mankuvaan yksilöön, jonka tavoite niiden varassa olisi oleskelu tai ainakin mahdollisimman helpolla pääseminen, haasteeton elämä (onko sellaisia ihmisiä oikeasti vai tuottaako nykyinen systeemi heidät?) eikä edes menestymiseen kansainvälisessä tai yksilöjen välisessä kilpailussa eikä ole perustaltaan siis kilpailuyhteiskunta.
Siinä yhteiskunnassa opiskelijat opiskelisivat oppiakseen eivätkä kerätäkseen suorituspisteitä, puolueiden tavoite vaaleissa ei olisi vaalivoitto, vaan mahdollisimman selkeä ja niin rehellinen esitys tavoitteistaan kuin on mahdollista muuttuvien tilanteiden maailmassa tehdä. Ääniä tulisi sitten se mikä tulisi ja sen mukana vastuuta tai sitten ei.
Tätä yhteiskuntaa nimittäisin paremman nimen puutteessa kilvoitteluyhteiskunnaksi. Siinä yksittäisillä ihmisillä olisi mm. mahdollisuus hankkia toimeentulonsa tavalla, joka olisi sopusoinnussa heidän tietoisuutensa kanssa. Aivan kuten nykyisin on mahdollisuus suorittaa (!) kansalaisvelvollisuuttaan aseettomasti, voisi tietämyksensä ja tietoisuutensa, vakaumuksensa mukaan valita toimia ja töitä, joita ei koe haitaksi ihmisten ja ympäristön kannalta. Voisi sitä kutsua myös tietoisuusyhteiskunnaksi, mutta kilvoittelu viittaa yksilön aktiivisempaan rooliin.
Mä en ole aivan noin pessimistinen, yhteisölliset utopiakokeilut ovat mun mielestä ennemmin tuottaneet tämän hyvinvointiyhteiskunnan ja ihanteemme siitä. 8 tunnin työpäivä, yleinen äänioikeus, eläke, ilmainen koulutus ja terveydenhuolto ym. keskeiset ylpeydenaiheemme olivat vielä joitain kymmeniä vuosia sitten utopistisia.
Ongelma mun nähdäkseni onkin se, että politiikasta on tullut reaalipolitiikkaa kaikilla aikaväleillä ja kaikki utopiat on saavutettu eikä uusia ole keksitty. Täähän on Tommi Uschanovin keskeinen väite vasemmiston ongelmista, ja mun nähdäkseni se pitää täydellisesti paikansa.
Kilvoitteluyhteiskunta on mahdollinen positiivisessa hengessä silloin, kun kaikkien yhteiskunnan jäsenten osallistumiskynnys on matala. Onhan se nytkin monessakin suhteessa, mutta kun resignaatio on lamaannuttanut ihmiset jonkinlaiseen pärjäämisen kierteeseen, meistä on kaikista tullut pikkuiiroviinasia.
Jonkun Paavo Arhinmäenkin poliittiset saavutukset ovat siinä, että mihinkään ei ole ryhdytty. Ei ole tullut Guggenheimia eikä lisärahoitusta kenellekään ja Oopperan olemassaolon tarpeellisuuttakin taas pohditaan. Tänä vuonna kulttuurin määrärahoista katosi hupsheijaa 10%. Jos vasemmistokulttuuri on tällaista, täytyy totisesti toivoa persujen veretseisauttavaa vaalivoittoa. Niillä sentäs oli edes joku käsitys kulttuurista, jota ne halusivat tukea kaiken alasajamisen sijaan.