Text Art

Aleksis Salusjärvi | April 1st, 2012 - 22:14

Tampereen Taidehallissa avattiin visuaalisen runouden näyttely Text Art, ja sain kunnian pitää avajaispuheen. Koska tässä näyttelyssä runoutta esitetään kuvataiteen viitekehyksessä, korostuu kontekstin merkitys.

 

Yksityiskohta Liz Collinin teoksesta Telling Tales With AJ (2008, serigrafia)

 

 

Vuonna 2008 runouden ajateltiin tulleen valmiiksi. 1990-luvun kirjallinen keskeislyyrinen runous oli vakiintunut valtapoetiikaksi, ja se nähtiin suomalaisen modernismin kultivoituna jatkumona. Runouden täysmodernismia oli eletty puoli vuosisataa, ja kirjallisuuden muutokset ymmärrettiin taiteen tyylikausiin liittyvinä kulttuurin murroksina. Niiden aikajänteet lasketaan sadoissa vuosissa.

 

Kuten usein, tässäkin tarinassa pimeintä oli juuri ennen aamunkoittoa. Vuoden 2008 aikana syntyi kiivas keskustelu kokeellisesta runoudesta, joka on jatkunut aina näihin päiviin saakka. Kokeellisuus ymmärrettiin aluksi pienimuotoisena rajojen murtamisena. Kokeellisuutta saattoi edustaa esimerkiksi Googlen avulla kirjoitettu hakukoneruno. Hyvin pian alettiin kuitenkin puhua uudesta avantgardesta – tässäkin haettiin siis kaikupohjaa modernismista – ja viime aikoina on vihdoin ymmärretty, että käsillä on kokonainen paradigman murros.

 

Tämä paradigman murros näkyys siinä, että runous ei ole enää pelkästään sanoja ja säkeitä. Se ei vaadi paperia eikä kirjaa alustakseen, eikä sitä voi taiteena ylipäätään sulkea määritelmiin.

 

Melkein kaikki muut taiteet voidaan ottaa määritelmillä haltuun ja varsinkin muut kirjallisuudenlajit. Proosa on lauseista koostuva selvitys asian tilasta. Draama taas vaatii tapahtumista, draamaa on joku tekemässä jotakin. Runous voi olla näitä molempia, ja sen lisäksi se laajenee muihin taiteisiin.

 

Tähän näyttelyyn on koottu teoksia yhdestä merkittävimmistä nykyrunouden muodoista, vai pitäisikö sanoa estetiikoista. Vispo, visuaalinen runous, elää monessa suhteessa kuvataiteen ja kirjallisuuden rajapinnalla. Taidehalli onkin sen esityspaikkana mitä oivallisin. Tässä näyttelyssä näkyy osa niistä nousevan auringon säteistä, jotka juuri nyt vievät runoutta eteenpäin.

 

Vuonna 1998 Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jarkko Laine lausui, että kustantamot ovat menettäneet otteen runoudesta. Siitä tuli pitkäksi aikaa kuriositeetti, ja kaupallisessa mielessä asia on yhä näin. Vuosituhannen vaihteen jälkeen runoilijat ovat aloittaneet kaiken alusta. Nykyistä runouden murtumaa kuvastaa se, että runous on irronnut aiemmista instituutioistaan.

 

Satu Kaikkosen The Calculations for the New Solar Systems 4 (2011, tuloste akvarellipaperille)

On perustettu uusia kustantamoita, on kehitetty uusia runouden julkaisumuotoja, on tehty yhteistyötä muusikoiden, näyttelijöiden, videotaiteen, kuvataiteen, performanssin ja tutkijoiden kanssa. On synnytetty poetiikkoja, jotka tällä hetkellä vaikuttavat paitsi kaikkeen kirjallisuuteen myös muihin taiteisiin.

 

Nyt jälkiviisaana on helppo nähdä kaikkien nykykulttuurin murrosten kuvastuvan runoudessa. Guggenheim-hankkeessa Janne Gallen-Kallela-Sirén puhui Gutenbergin galaksin murroksesta ja liitti sen epämääräisesti kuvallisen ilmaisun tradition palaamiseen. Hän oli väärässä perustavalla tavalla. Kun kirjapaino on menettämässä demokratiaan ja kulttuuriin sidotun vapaustaistelijan luonteensa, on sen syrjäyttäjänä ilman muuta vallankumouksia ja sananvapautta ympäri maailmaa levittänyt Internet. Sana on vapaa, hallitsematon, se löytää tiensä suoremmin ja murskaavammin jokaisen ihmisen luo kuin ikinä aiemmin. Se ei manifestoidu turistivetonauloihin tai museorakennuksiin, vaan raja-aitoja murtaviin taiteisiin, kuten nykyrunouteen.

 

Jos on olemassa jokin suunta, johon ihmiskunta on menossa, se suunta on norsunluutornien sortuminen ja vanhojen instituutioiden mureneminen. Suunta, johon kuljemme etääntyy Guggenheim-säätiöiden maailmasta, ja sitä viitoittaa nykyrunouden kaltaiset verkostot, jotka syntyvät yhteistyönä ja laajenevat ruohonjuuritasolla vapaasti joka suuntaan.

 

Tämä näyttely ei siksi ole minkään kehityksen lopputulos siinä mielessä kuin taiteessa estetiikat ymmärretään rajattujen taidemuotojen ja koulukuntien kehitystyöksi. Siksi täällä esillä olevia teoksia ei kannata tarkastella avantgardistisina manifesteina. Runous ei elä modernismiin verrattavaa vallankumousta, mitään vanhaa ei olla syrjäyttämässä uuden tieltä. Sen sijaan runous on laajenemassa aivan uusiin muotoihin. Runous on tällä hetkellä jotain, joka on asettunut pysyvään tulemisen tilaan. Nämä teokset kertovat jostain, johon olemme matkalla, joka on tulossa.

 

Vaikka yleisö on vielä uutta ja vakiintumatonta ja vaikka on mahdotonta arvioida näiden teosten tulevaa merkitystä taiteen kaanonissa, voidaan jo olla varmoja siitä, että mistään kuriositeetista ei ole kysymys.

 

Nykyrunous on yhteisöllistä, ja se on ylittänyt vuosikymmeniä taiteen riippana olleet sukupolvien kuilut. Etabloituneet tekijät jakavat työnsä nuorten kanssa, mikä on synnyttänyt koulukuntia tai kaveripiirejä laajemman taiteen. Myös kansainvälisten kontaktien kautta Suomeen on syntynyt kielirajat ylittänyt ulkomailta yleisönsä löytänyt runous, josta tässä näyttelyssä on lukuisia esimerkkejä.

 

Modernismin vallankumouksen tavoin vanhaa ei siis tapeta uuden tieltä. Jotain samaa on kuitenkin on havaittavissa: taide ei synny tyhjiössä eikä se ole yksinäisten nerojen aikaansaannos. Yksikään modernismin suurista taiteilijoista ei synnyttänyt maailmaansa erakkona. Jopa suuri yksinäinen, Helene Schjerfbeck, löysi estetiikkansa Maria Wiikin, Pariisin ja Edelfeltin ateljeen kautta. 2010-luvun runoudelle on käymässä samoin: jotain mitä ei ole aiemmin ollut synnytetään vanhan rinnalle. Traditio ja oppisäännöt eivät rajoita uutta, eikä kuvainraasto vanhaa.

 

Karri Kokko, Aseeminen sarja 1 ja 2 (2011, sekatekniikka)

Text Art -näyttely on avoinna 29. 4. saakka

Tampereen Taidehalli TR1, Väinö Linnan Aukio 13, Finlayson

Näyttelyohjelmaan kuuluu 22. 4. Visuaalisen runon päivä, joka pitää sisällään erilaisia esityksiä.

 

 

74 kommenttia

  1. P. T. Barnum says:

    “Tämä paradigman murros näkyys siinä, että runous ei ole enää pelkästään sanoja ja säkeitä. Se ei vaadi paperia eikä kirjaa alustakseen, eikä sitä voi taiteena ylipäätään sulkea määritelmiin.”

    Noh, juhlapuheen pitäjä puhuu kuten juhlapuheen pitäjän kuuluu puhua, mutta kuivasti voi tällaisen kohdalla kysyä, että eikö nyt olla jo aika syvällä semanttisessa suossa?

  2. Aleksis Salusjärvi says:

    Ei olla semanttisessa suossa, eikä Barnum-rinnastus ole siksi osuva (vaikkakin hauska). Kyse on siitä, että runouteen on astunut niin laaja kirjo erilaisia muotoja, että niitä kaikkia yhdistävää samaa tekijää ei enää ole siinä mielessä kuin monissa muissa taiteissa.

    Samanlainen tilanne on vaikkapa performanssilla, jossa vaikkapa kuvataiteen ja teatterin (tai esim. runouden) estetiikat törmäävät niin, että lajityypilliset piirteitä alkaa olla tarkoituksetonta listata. Tapauskohtaisuus on astunut sen tilalle.

    • P. T. Barnum says:

      “Kyse on siitä, että runouteen on astunut niin laaja kirjo erilaisia muotoja, että niitä kaikkia yhdistävää samaa tekijää ei enää ole siinä mielessä kuin monissa muissa taiteissa.”

      Joo-o, kyllähän intuitio jonkin tuollaisen merkityksen tekstistä hamuaa, mutta jos ilmaisun tasoa lukee kuin Barnum Raamattua, runoudesta sukeutuu jonkinlainen humanistinen vastine flogistonille, aineelle, jonka olemassaolon avulla yritettiin selittää palaminen. “Teorian mukaan aineen palaessa siitä vapautuu flogistonia, joka oletettiin erittäin hienoksi aineeksi, joka havaittiin vain sen poistuessa sitä sisältäneestä aineesta; tällöin se ilmeni tulena, kuumuutena ja valona.” (Wikipedia) Että sitä on vahän joka paikassa, mutta emme sitä oikein voi havaita, paitsi silloin kun voimme sen havaita…

      Nykyisessä luonnontoeteelllisessä ajattelussa flogiston-teorian kannatus on vähäistä.

      Jos runous voi olla sekä proosaa että draamaa, ja “sen lisäksi se laajenee muihin taiteisiin”, sekä lisäksi on niin, että “sitä (ei) voi taiteena ylipäätään sulkea määritelmiin”, niin kyllähän tässä jokin flogistonistinen perusvire ainakin näin tyhmälle lukijalle hahmottuu?

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Itse asiassa runouden kaikkine karvoineen tosiaan voisi ajatella kulttuurin flogistoniksi, ajatuksesi ei ole lainkaan hullumpi. Siinä missä luonnontieteet operoivat jonkinnäköisen oletetun objektiivisen todellisuuden perustalta, rakentuu taiteen merkitykset jaetussa kokemusmaailmassa, jonka painotukset muodostuvat erilaisiksi kanonisoiduiksi totuuksiksi vasta sukupolvien saatossa.

        Juuri Barnum käsitti tämän, ja vaikka käytät hänen nimeään ironisessa merkityksessä, on taustalla ontologisessa mielessä juurikin luonnontieteen (esim. fossiilit) ja kulttuurin (Barnumin muumioitunut merenneito) väliset rajapinnat, joiden pakopisteet eivät kohtaa, ja konfliktit syntyvät juuri siitä, että ne samastetaan toisiinsa.

        Tämä näkyy nykyisessä kirjoittamisen opetuksessa esimerkiksi niin, että proosaa voi tehdä väärin. Sitä opetetaan usein poliisimaisesti lakia ja määritelmää noudattavana kapea-alaisena kokonaisuutena. Runouttakin yritetään opettaa toisinaan näin, mutta idehintzet ja kumppanit ovat vieneet täysin pohjan siltä, että metonymian sovelluksia sorvattaisiin säekieleen ja sillä hyvä.

  3. P. T. Barnum says:

    Tuosta luonnontiede/kulttuuri-jaottelusta kimposi mieleen sellainenkin ajatus, että heitettäköön tässä kehiin vielä yksi taide, elokuva, edellisten jatkoksi. Taannoin elokuvaprofessori Peter von Bagh jossain kertoi, kuinka eräissä suomalaisissa korkeakouluissa – muissa kuin hänen edustamassaan – elokuvaa tutkivissa oppiaineissa elokuvaa lähestytään ”kuin kusta pullossa”, ts. luonnontieteellisesti, on kai vapaus tulkita lausumaa. Asiayhteydestä kävi selväksi, että von Bagh piti tätä vääränä lähestymistapana. Tässä yhteydessä ei voi olla muistamatta, että von Baghin elokuvapuheessa varsin usein toistuvat sanat kuten ”runous”, ”runollisuus” jne. johdannaiset sanasta ”runo”. Ja jos nyt tässä käyttäisi moottorisahaa, voisi erottaa toisistaan esseistisen Changin (von Bagh) ja tieteellisen Engin (kusta pullossa-koulukunta) elokuvadiskurssit toisistaan.

    Ja tästä erottelusta sitten pintautuu eräs ilmeinen ikuisuuskysymys, josta pohjimmillaan tässäkin on kyse: miten puhua runoudesta/elokuvasta? Kuten flogistonista (käyttäen free floating signifiers) vai kuten kusesta ([luonnon]tieteellisesti)? En ole pätevä vastaamaan tähän kysymykseen.

    PS. Henkilökohtaisesti arvostan suuresti P. T. Barnumin elämäntyötä maailmojen luojana ja ars rhetorican taitajana, hän kuuluu samaan kategoriaan kuin aikalaisensa Georges Méliès, joka viitoitti elokuvataiteelle tien runouteen samassa mielessä kuin Barnum puolestaan teki sen sarjallisen performanssitaiteen alueella.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Tuo ikuisuuskysymyksesi sisältää jo vastauksen, mikäli näet erottelun synnyttävän perustavaa problematiikkaa. Diplomaattinen(:) vastaus olisi tietenkin se, että nuo puhetavat eivät sulje toisiaan pois.

      Tähän liittyy muuten juuri elokuvassa sukupolvien välistä kaunaa. Kieslowski palasi Lodziin opettamaan 80-luvulla, hänen mielessään opetuksen tuli painottua tuohon kusta pullossa -metodiin. Oppilaita ei sellainen kiinnostanut, he mieluummin joogasivat ja raaputtelivat filmiin naarmuja ja käyttivät tekniikkaa muutenkin väärin. K raivostui ja poistui koulusta ovet paukkuen, hänen metodinsa oli syntynyt aikana, jolloin elokuva oli puolalaisen kulttuurin flogiston, mutta hän ei kyennyt välittämään sitä oppilaille, vaan kuvitteli kovan ytimen olevan keltaisessa nesteessä.

      Kukaan ei tietenkään voi sanoa, kumpi menetelmä on parempi. Molemmilla tuntuisi olevan paikkansa, mutta ne eivät ole kilpailevia teorioita/diskursseja siinä mielessä että taiteella olisi jokin staattinen paikka kulttuurissa.

      Ja tosiaan, runo käsitteenä toimii usein metaforana esimerkiksi kuvataideteokselle tai elokuvalle, jolloin sitä voidaan lähestyä kertomuksena, joka on päässyt irti kronologisesta, argumentoivasta, eeppisestä, olemuksestaan ja ikään kuin saavuttanut itsenäisyyden ympäristöstään, tullut runoksi.

      • jonimatti says:

        Runo ei välttämättä ole kertomus edes siinä mielessä, että se olisi kertomuksellisuudestaan vapautunut kertomus. Runo on kenties jotakin muuta, mutta tuskin ympäristöstään itsenäistä.

        • Aleksis Salusjärvi says:

          No ei olekaan, toi mun luonnehdinta ei ole mikään hiottu timantti, mutta tarkoitin että sanaa “runo” käytetään tuollaisessa merkityksessä muissa taiteissa, esim. Tarkovski viljelee runo-sanaa Vangitussa ajassa viitaten sillä elokuvaan.

          • jonimatti says:

            Toki. Pysähdyin vain pohtimaan.

          • jonimatti says:

            Mutta ehkä tässä on sellainen olennainen kysymys, että mitä runouden kannalta voi merkitä se, että muissa taiteissa teos nimetään “runoksi” tai, eh, “runolliseksi” jostain satunnaisehkoista syistä, joihin voitaisiin hyvin viitata jollain aivan muilla käsitteillä kuin runouteen liittyvillä.

          • Aleksis Salusjärvi says:

            Mä luulen, että ne syyt eivät ole satunnaisia, sen verran määrätietoisesti taiteilijan työhön viitataan runoutena. Mä pohdin tätä juttua aikanaan gradussani, kun erittelin mahdollisuuksia runouden määritelmään, ja ajattelin sen niin, että runouden olemukseen kuuluu tällainen omaksuttavuus ja liikkumavara jotenkin elimellisesti.

            Yritin tässä miettiä jotain vastaavalla tavalla käytettävää toista käsitettä ja mieleen tuli “filosofia”, jolla voidaan viitata ajatteluun/asennoitumiseen yleensä tai elämäntapaan.

          • jonimatti says:

            Kenties noin, mutta kysymyksesi jää, mitä se merkitsee runouden kannalta. Tuo kaikkihan (ei-runon runollisuus tai runouden saavuttavuus – - eli mikä?) on tavallaan runouden ylijäämää… ulkopuolta.

  4. P. T. Barnum says:

    Tietyllä tavalla synnyttää samanaikaisesti haikeutta ja toisaalta myös uskoa tulevaisuuteen ja siellä ajallisesti kaukana todennäköisesti harjoitettuun taidepuheeseen juuri tuo seikka, että “nuo puhetavat eivät sulje toisiaan pois”. Haikeutta sikäli, että ajatuksen hyväksyminen tuo mukanaan adrenaliinia tuottavan ja verenkiertoelimistöä ja sitä kautta myös yleistä fyysistä terveydentilaa edistävän kinaamisen ja oikeassaolon mahdollisuuksien valumisen paljolti hiekkaan; tulevaisuudenusko toisaalta vahvistuu sitä kautta, että puhetapoja on siis vähintäinkin kaksi, ja uusien sukupolvien saatossa ovat molemmat löydettävissä ja sisäistettävissä siten, että tunne omasta oikeassa- ja joidenkin muiden väärässäolosta on taattu. Mikä puolestaan tuottaa “keskustelua”, mikä sitten taas tuottaa pari pykälää puolapuita ylempää tarkastellen johtopäätöksen muotoa “on hyvä, että taiteesta keskustellaan” tai “keskustelu osoittaa, taiteella on edelleen yhteiskunnallista merkitystä” tms.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Kulttuurin flogistonteoria (jos sallit että lanseeraan käsitteen) kelautuu taaksepäin jo ainakin Barthesiin ja Sontagiin ja moniin muihin, joiden teoksista ei oikein edes tiedetä, että onko ne kirjallisuutta vai tutkimusta vai kelluvien käsitteiden filosofiaa vai mitä. Siksi ne ilmeisesti ovatkin muodostuneet niin keskeisiksi.

      Rukoilen polvillani (ja toivottavasti sinäkin), että oikea ja väärä eivät missään nimessä muodostu yhdentekeviksi käsitteiksi taiteen leikkikentällä. Taide kiteytyy kohtalonkysymyksiksi suurelle osalle siihen sitoutuvista ja moni maksaa siitä hengellään. Kysymykset taiteen sopivista puhetavoista tai analyyseistä ovat pohjimmiltaan irrelevantteja akateemisia kahvikeskusteluja, jos teokselle ei anneta mahdollisuutta koskettaa ajattelun sijaan koko olemusta.

      • P. T. Barnum says:

        Barthesin ja Sontagin osalta saattaa olla juuri näin, ainakin Barthes tietämäni mukaan kuljeskeli vihellellen liukasta rinnettä pitkin, alkaen tiukasta semiologia on kusta pullossa-konseptista flogistonistiseen joyanceteettiin, kunnes kuorma-auto puuttui peliin; Sontag taisi vierailla myös eksplisiittisesti proosan puolella, tuloksen ollessa… no, mielenkiintoinen, kuten tavataan sanoa.

        Ok, lisään päivittäisiin polvirukouksiini toivomukset oikean ja väärän tärkeydestä ja niiden keskinäisestä vastakkaisuudesta. Se, mikä nyt sitten adrenaliinissa menetetään, korvautuu keskittymisen ja kontemplatiivisuuden aivoissa tsunamoimilla alfa-aalloilla, jotka toimivat terveyttä ja pitkää ikää edistäen kuin silava karppaajan kehossa.

  5. liisu says:

    Mielenkiintoinen alustus ja mielenkiintoinen keskustelu. Houkuttelee katsomaan asioita omasta näkökulmasta.

    Runoa on podiskelussanne käytetty jonkinlaisena tutkimustyökaluna. Se onkin kätevä väline. Käteen sopiva ja helposti muuntautuva. Eräänlainen mallikappale. Muut taiteenlajit muuntautuvat siinä rinnalla tai eri tahtia ja ehkä hankalammin havaittuna.

    Kokeellinen runous on vapauttavaa siinä määrin, että se on jo murtautunut säkeistöjen tai rinnakkain allekain asetettujen sanaryhmien määräysvallasta. Sen ansiosta sanat voivat lennellä nykyisin seinästä seinään yksin tai pieninä kimppuina ainoina rajoinaan sivujen tai kirjan koko. Tai, niin kuin A.S. mainitsi, netti on vapauttanut ne kokonaan paperista. Eivätkä ne tarvitse nettiäkään, jos käytetään vanhaa metodia, jossa istutaan penkillä vastakkain aletaan vetää virttä keinuen käsistä kiinni pitäen. No se on jo taaksepäin menoa, mutta onhan sitä muita tapoja, runofestifaaleja tms. Joku alusta niillä on kai kuitenkin vielä oltava, etteivät ne katoaisi ja hukkuisi ilmaan. Säilyisivätkö ne netissä.

    Aikaisemmin kaikki taide, oli se mitä hyvänsä, oli merkillisesti sidoksissa “ajan henkeen”, tuohon epämääräiseen ilmassa leijuvaan aineeseen, jota saattoi nuuhkia, ja jonka määräysten alla kaikki itseään kunnioittavat taiteilijat joko omasta tahdostaan tai vaistonvaraisesti halusivat toimia. “Ajan henki” oli muuttuva käsite, joka toimi melkein samanaikaisesti kaikilla taiteen aloilla. Sen tehtävä oli vapauttaa ihmiskunta kahleista, joka sitoo kaikkea luovaa ilmaisua. Samalla, kun se yritti vapauttaa, se huomaamattaan loi uusia kahleita ja vaikutti sitovasti, kunnes joku uskalsi entisen rikkomalla luomaan taas jotain uutta ja muut seurasivat perässä. Sama jatkui ja jatkuu vieläkin. Niin kauan kunnes keksitään jälleen kokonaan uusi ajattelutapa.

    Ihmettelen musiikkia (klassista), joka kiltisti asettuu viivoille nuottien ja niitä ohjaavien merkkien muodossa kuin pääskysparvi joka istahtaa ilmassa roikkuville langoille. Ja sitten tulee soittaja, joka saa nuotit lennähtämään kuin linnut langalta täyttämään näennäisesti tyhjää ilmatilaa. Tulee toinen soittaja, joka seuraa samoja nuottimerkintöjä, mutta hän saa tuon lintuparven näyttämään aivan erilaiselta kuin edellinen soittaja. Puhutaan tulkinnasta. Tulkinta on se, jonka perusteella nuotit paperilla muuttuvat taiteeksi. Alkuperäinen taitelija, hän joka on pyydystänyt päänsä sisällä liikkuvat sävelet ja merkinnyt ne nuottipaperille, ei aina välttämättä tunnista erilaisista tulkinnoista sitä omaansa, johon hän on pyrkinyt. Taiteesta syntyy taidetta.

    Kuvataiteissa pyritään värin ja muodon avulla ilmaisemaan sitä jotakin, jota taiteeksi kutsutaan. Sanataiteilija tekee taidetta sanoista. Näyttelijän tehtävä on saada sanat ja liikehdintä irti ja lentoon paperille merkityistä sanoista. Mikä on ohjaajan osuus. Mikä on orkesterin soittajien taiteeseen pyrkivän tulkinnan osuus, vai ovatko he vain kapellimestarin tulkinnan vankeja, samoin kuin näyttelijöiden ilmaisukyky on ohjaajan valvonnassa.
    Yksittäinen muusikko voi improvisoida, jolloin syntyy kertakäyttömusiikkia, jota voi kyllä äänittää ja laittaa nettiin.

    Kaiken kukkuraksi joutuu miettimään mikä on se voima ihmisessä joka saa hänet pyrkimään sekä taiteen että tieteen alalla aina uusiin löydöksiin tässä elämässä, joka jo itsessään on täynnä ihmeitä. Voittaako ihmisen luomiskyky jossain vaiheessa luonnon ihmeellisyyden ja uusiutumisen, sitäkö siinä yritetään?

    Ja missä kulkee ääneen puhutun tai netissä olevan kirjoituksen ja taiteen välinen raja. Eikö tuo yllä olevan alustuksen ja keskustelun lukeminen ole jo kuin taidetta lukisi. Sanataidetta. Minä ainakin koen sen jo sellaiseksi. Arkisuus on siitä kaukana. Sitä paitsi taide voi olla myös arkista. Käyttötaidetta.

    Loppujen lopuksi voi tulla siihen johtopäätökseen, että kaikki, mitä ihminen tekee, voi olla taidetta. Kysymys on vain tulkinnasta. Puhutaan elämäntaiteesta. Se voi olla hyvää tai huonoa.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Taiteen vapauteen kuuluu, että taiteeksi voidaan mieltää hyvin laaja kirjo inhimillistä toimintaa. Taiteellisen toiminnan kahleista vapautumisen halu on keskeinen juttu. Ajatuksesi ajan hengestä on tosin siinä mielessä modernistinen ja vanhentunut, että kulttuurin ei enää ajatella olevan kaikille sama. Uusiutumishalu ei siksi jakaannu samalla tavoin “älä luota kehenkään yli kolmekymppiseen” -ajatteluihin. Ainakaan ihan niin paljon kuin ennen.

      Vielä aikaisempaa perua on rinnastuksesi luonnon ja taiteen välillä, joka taitaa olla Balzacin Tuntemattoman mestariteoksenkin taustalla. Tässä suhteessa voidaan mun puolesta mennä kivikaudelle asti, jossa luonto ja taide eivät ole toistensa mittapuita, vaan ihmisen välitöntä elämänpiiriä. Tässä suhteessa pidän myös tuosta arkisuudesta, siitä että taide ei ole kirsikka kakussa, vaan jokapäiväistä leipää.

      Keskeinen kysymys on mielestäni merkityksen synnyssä. Kulttuuri voidaan käsittää kansan elintapana. Tässä laajassa kulttuurin konseptissa yhtenäiskulttuurista ei ole päästy mihinkään. Paljon tämän yhtenäisemmin ei Suomessa liene koskaan aiemmin eletty. Keskeisenä erona on kuitenkin merkitysten syntyminen, “elämän tarkoitus”, jos tällainen banaali sana sallitaan. Ihmisyyden merkitys voi kiteytyä karaoke-baarissa tai oopperassa eivätkä ne ole yhteismitallisia tai eriarvoisia laulun muotoja. Siksi painopisteitä muodostuu paljolti myös sen suhteen, miten laaja-alaisesti jokin kulttuurin muoto tai taide sitoo asioita yhteen. Runouden kiehtovuus juuri nyt on siinä, että se kumpuaa tässä suhteessa niin moniaalta.

      Tuon Barnumin mainitseman kusta pullossa -menetelmän heikkous on siinä, että se jättää tunnistamatta poikkeuksia ja keskittyy ilmiöiden mekaaniseen selittämiseen, ja juuri poikkeukset ja sattuma ovat usein paljon kiehtovampia kuin kattavat kalkyylit.

      • “Ajatuksesi ajan hengestä on tosin siinä mielessä modernistinen ja vanhentunut, että kulttuurin ei enää ajatella olevan kaikille sama. Uusiutumishalu ei siksi jakaannu samalla tavoin “älä luota kehenkään yli kolmekymppiseen” -ajatteluihin. Ainakaan ihan niin paljon kuin ennen.”

        Onkohan tämä uuden synnyttäminen vanhaa vastaan nousemalla sittenkään leimallisesti modernistinen logiikka. Liittyihän tämäntyyppistä ajattelua jo Anciens/Modernes -kiistaan. Ja myös termin “romantiikka” keskeinen merkitys sen ensimmäisiä kertoja esiintyessä oli nimenomaan “uusi”, vaikka tämä merkitys on sittemmin tyystin kadonnut. Ero on ehkä vain siinä, että modernismiin liittyneitä väittelyitä ei ole vielä unohdettu. Vaikka kyllähän modernismilla tai avantgardella on jo pitkään viitattu ennemmin tyylikauteen tai tiettyyn historialliseen liikehdintään kuin “uuteen”.

        “Paljon tämän yhtenäisemmin ei Suomessa liene koskaan aiemmin eletty. Keskeisenä erona on kuitenkin merkitysten syntyminen, “elämän tarkoitus”, jos tällainen banaali sana sallitaan. Ihmisyyden merkitys voi kiteytyä karaoke-baarissa tai oopperassa eivätkä ne ole yhteismitallisia tai eriarvoisia laulun muotoja.”

        Luulen, että tämä postmoderni samanarvoisten merkitysten moninaisuus on pitkälti illuusio. Ensinnäkin, kuten huomautat, paljon tämän yhtenäisemmin Suomessa ei liene koskaan aiemmin eletty. Toiseksi – ja vielä olennaisemmin – meillähän on täysin läpitunkevia merkityslähteitä. Yksi on kaikkialle lonkeronsa ulottanut talous- ja mainospuhe. Toinen on jonkinlainen uusbanaali juorun estetiikka ja narsistinen yksityiselämien estetisointi, jota esimerkiksi tositelevisio edustaa. Tositelevisio on niin keskeistä tälle ajalle, että esimerkiksi minä koen olevani sen estetiikasta täysin selvillä, vaikken ole aikuisiälläni omistanut televisiota.

        Erona entiseen on siis lähinnä se, että korkeataiteelliset traditiot eivät enää tuota näitä hallitsevia merkityksiä. Nyt niiden osana on olla sivussa ja heijastella valtakulttuuria samaan tapaan kuin aikaisempien korkeataiteellisten kiistojen aikana kansankulttuuri oli täynnä “muuta”, mutta tämä “muu” jäi niin vähälle huomiolle, että historiaan jäi jälki “yhtenäiskulttuurista”, jonka kehitykselle korkeataiteen kehityksellä oli ratkaiseva merkitys. Esimerkiksi juuri runous näyttäytyy valtaosalle ihmisistä niin merkityksettömänä, että sitä ei ikään kuin ole olemassakaan. Ajattele vaikkapa Vastakaanonia, joka on jonkinlainen tapaus suomalaisessa runoudessa. Kuinka moni runo Vastakaanonissa kommentoi jollain tasolla talouspuhetta tai yksityiselämien estetisointia tai juorukulttuuria? Mikäköhän tulee olemaan Vastakaanonin vaikutus tähän valtakulttuuriin? Tullaankohan Vastakaanonia paljonkin kommentoimaan Seiskassa?

        Eikä tämä ole mitenkään vain suomalainen ilmiö. Jossain vaiheessa koko venäläinen kulttuuri vaikutti kiertyvän Puškinin runouden ympärille, mutta nyt moni venäläinen ei osaa nimetä edes yhtä nykyrunoilijaa.

        • Tiina Käkelä-Puumala says:

          Tuosta uutuuden suhteellisuudesta vielä: modernismi on muutakin kuin historiallinen tyylikausi, sillä se liittyy kahteen samansukuiseen termiin eli modernisaatioon ja moderniteettiin, eli suunnilleen valistuksesta (tai jos halutaan, vielä kauempaakin) lähteneeseen murrokseen, jonka seurauksena yhteiskunnallinen elämä, työn organisointi, tuotannon tavat, käsitys historiasta ym. kaikki muuttuivat. Ja tuloksena oli nykyinen länsimainen kulttuuri, jossa asioiden ydin on niiden kehityksessä ja jossa kaikki uusi on aina lähtökohtaisesti parempaa kuin vanha. Kyse on ajattelun murroksesta suhteessa aikaisempiin vuosisatoihin, mikä taiteessa näkyi siinä, että jo tehdyn ylittämisestä tuli esteettinen päämäärä sinänsä. Tämän ajattelun haastaminen ei oikeastaan ole olennaista eikä aina mahdollistakaan; parempi olisi kai todeta, että tässä ollaan ja jumalattoman paljon hienoa taidetta on syntynyt näistä lähtökohdista.

          Yritän tässä muotoilla sitä, että vanha/uusi -erottelu on taiteeseen liittyvä puhetapa, joka liian usein peittää alleen ne kaikki linkit ja kytkökset ja toiston ja imitaation, jotka vaikuttavat “uuden” ja “vanhan” välisessä suhteessa. Siksi kaikki pyrkimykset purkaa tätä dikotomiaa ovat aina ilahduttavia.

  6. Aleksis Salusjärvi says:

    Vatakaanonin merkitykset voivat olla yllättäviä, se on mun mielestä koko pointti siinä, että kulttuurin moniäänisyyden kytkennät eivät kulje modernistisia vallankumouksen polkuja, vaan laajenevat ennemmin horisontaalisesti joka suuntaan. Seiska-lehden todellisuus on yksi monista, ja on hankala arvioida, miten ne vaikuttavat toisiinsa. Ainakin Seiskan tavat käyttää kieltä ovat levinneet laajalle, myös nykyrunouteen, mutta toisaalta nykyrunouden poetiikat ovat leviämässä myös Seiskaan.

    Modernismiin ja fauvismiin liittyi aikanaan tradition merkityksen kiistäminen. Siinä missä aiemmat taiteen estetiikat kumpusivat eurooppalaisesta itseymmärryksestä, jonka palautuspisteet kulkevat antiikin kulttuureihin, keksittiin ihminen modernismin myötä ikään kuin uudelleen.

    Tiinan kanssa olen samaa mieltä siitä, että kulttuurin dikotomiat, jotka liittyvät kilpailevien käsitysten kamppailuihin, kytkeytyvät sellaisiin pelkistyksiin, joita nykyään on aivan perusteltua kyseenalaistaa. Itse asiassa juuri tässä suhteessa postmoderni on mahdollista hahmottaa muuna kuin illuusiona. Kyse on yksinkertaistaen identifioitumisesta, jossa “korkeataiteellisilla” teoksilla on kanonisoitu paikkansa, mutta niin on nykyään tositelkkarilla ja mainospuheellakin. Niihin kaikkiin on mahdollista vedota ikään kuin kaikkien tunnistamina ristiriitaisina mutta voimakkaina ja vaikuttavina kulttuurin muotoina.

  7. “Tuosta uutuuden suhteellisuudesta vielä: modernismi on muutakin kuin historiallinen tyylikausi, sillä se liittyy kahteen samansukuiseen termiin eli modernisaatioon ja moderniteettiin, eli suunnilleen valistuksesta (tai jos halutaan, vielä kauempaakin) lähteneeseen murrokseen, jonka seurauksena yhteiskunnallinen elämä, työn organisointi, tuotannon tavat, käsitys historiasta ym. kaikki muuttuivat.”

    En kiistäkään tätä vaan päinvastoin yritin huomauttaa, että tämä sama logiikka oli jo voimassa aikaisemmissa moderneissa liikehdinnöissä kuten juuri romantiikassa. Eli myös romantiikka käsitettiin jonain “muuna kuin historiallisena tyylikautena” silloin, kun se oli syntymässä: murroksena, uuden perustan etsimisenä. Osittain se tapahtui valistusta vastaan, joka oli tuolloin tavallaan muodostunut “moderniksi traditioksi” ja joutunut Ranskan vallankumouksen verilöylyjen jälkeen osittaiseen konkurssiin, mutta kyse ei missään nimessä ollut “paluusta juurille” vaan jonkin aivan uuden etsinnästä (esim. Friedrich Schlegelin idea “uudesta mytologiasta”, joka nimenomaan radikaalisti poikkeaa muinaisesta (kreikkalaisten) mytologiasta).

    Ks. myös: http://en.wikipedia.org/wiki/Quarrel_of_the_Ancients_and_the_Moderns

    “Modernismiin ja fauvismiin liittyi aikanaan tradition merkityksen kiistäminen. Siinä missä aiemmat taiteen estetiikat kumpusivat eurooppalaisesta itseymmärryksestä, jonka palautuspisteet kulkevat antiikin kulttuureihin, keksittiin ihminen modernismin myötä ikään kuin uudelleen.”

    Jos ei pidä mielessä sitä, että tämä tradition kiistäminen oli tavallaan variaatio teemasta, jota oli soitettu aiemmin jo useampaan kertaan, saattaa päätyä ylikorostamaan joidenkin modernististen liikkeiden traditionvastaisuuden poikkeuksellisuutta. Koko modernin ajatushistorian ja taiteen historian läpäisevä piirre on nimenomaan kiista tradition merkityksestä ja ajatus uudesta, joka jollain tapaa ylittää vanhan – ja äärimmäisemmissä tapauksissa hyökkää ankarasti vanhaa vastaan. Kyseessä ei siis ole jotain, mikä erottaa modernismin esimerkiksi romantiikasta, vaan jotain, minkä se jakaa romantiikan kanssa. (Siitä huolimatta, että jotkut modernistit itse näkivät romantiikan osana traditiota…)

    Modernismin katkos suhteessa traditioon ei ole myöskään aivan niin äkkinäinen kuin joskus esitetään. Tulihan modernismi terminäkin käyttöön ikään kuin varkain ja eri aikaan eri maissa (Suomessa tietysti lohduttoman myöhään). Muistaakseni espanjankielisessä maailmassa modernismo oli käytössä jo 1880-luvun lopulla, mutta poleemisimmat (varsinkin manifestimuotoiset) puheenvuorot, joihin eurooppalaisen modernismin traditionvastaisuus usein liitetään, ovat enimmäkseen peräisin vasta 1900-luvun puolelta.

    Postmodernia koskevan mielipiteeni muotoilin tuossa yllä ehkä hiukan turhan jyrkästi. En tarkoittanut, että postmoderni (tai postmodernismi) sinänsä olisi turha käsite tai etteikö taiteiden tilanne olisi nyt toinen kuin vaikkapa 1900-luvun alussa. Väitän vain, että moninaisuus ja vapaus on osin illusorista. Yksi illuusio liittyy siihen, että on paljon sellaista, mitä “ei voi enää tehdä” ainakaan vakavalla mielellä, koska jokin tietty ilmaisutapa on täysin kitschiytynyt. Paljon keinoja ja teemoja on mennyt ikään kuin rikki tällä tavalla – vaikka niitä voi näennäisen vapaasti käyttää, tosiasiassa ainoastaan ironinen käyttö on mahdollinen.

    Toinen illuusio liittyy ajatukseen, että ikään kuin “ajan henkeä” ei enää olisi olemassa ja subjekti – esimerkiksi taidetta tekevä subjekti – olisi jotenkin perustavammin vapaa kuin aiemmin. Eli ikään kuin jokin historian dialektiikka olisi tullut päätökseensä ja vastakkainasettelut purkautuneet. Tässä kuitenkin ongelmana on se, että olennaisin “ajan hengen” luoma taiteen ja ajattelun rajoite ei koskaan ole ollut mikään normatiivinen ohje, vaan ennemmin “ajan henki” on jotain, mikä määrittää aikalaisten perspektiivin, siis sen, miten he näkevät asiat. Ajan henki ei siis ensisijaisesti kiellä vaan näyttää ja peittää. Aikalaiselle näkyy vain se, mikä näkyy, joten hän ei tiedosta näkökenttänsä olevan jotenkin historiallisesti rajattu vaan kokee sen “vapaana nykyhetkenä”.

    Enkä ole vakuuttunut, että meidän (postmoderni) aikamme olisi tässä mielessä poikkeus. Emme vain tiedä, mitä me emme näe, ennen kuin näemme sen – ja niin käy ehkä vasta sitten, kun tämä aikakausi päättyy.

    Mutta jälkikäteen tarkasteltuna jonkin historiallisen periodin rajoitteet joka tapauksessa näkyvät selvemmin. Varsinkin todella suureellisesti epäonnistuneet historialliset projektit (kuten vaikkapa sosialismi) näyttäytyvät jälkikäteen jopa absurdeina ja niiden tuottamat estetiikat kitschiltä.

    • Tiina Käkelä-Puumala says:

      Tuo oli olennainen tarkennus. Modernismi peri asenteiden tasolla yllättävän paljon suoraan romantiikasta, vaikka ilmaisun keinot olivat toisenlaiset. Itse näkisin molemmat moderniteetin taiteena, juuri mainitsemistasi syistä.

      Mutta tästä huolimatta korostaisin modernismin historiallista erityisyyttä. Romantiikka oli valistuksen vastareaktio ja se nosti pintaan monia sellaisia asioita, joita rationaalisuutta ja subjektin omaa tahtoa korostanut valistus halusi torjua. Ei ole esimerkiksi mikään sattuma, että kauhuromantiikka alkaa kukkia juuri valistuksen aikana.(Kokonaan oma kysymyksensä on myös se, olemmeko valistuksesta koskaan irti päässeetkään, ehkä emme.) Mutta modernismissa katkos suhteessa aikaisempaan taiteeseen on konkreettista historiallisesti uniikilla tavalla: taiteen muodot ja lajit, ilmaisutavat, mahdollisuus taiteen “mekaaniseen uusintamiseen” (Benjamin)jne. olivat kumouksellisia asioita. Ja tämä ei tietenkään tapahdu sattumalta tai taiteen ikäänkuin siäsisenä asiana, vaan on suhteessa siihen mitä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtui.

      Jossain mielessä olemme edelleen tämän ajan jälkeläisiä, eli tapamme puhua taiteesta tulee monta kertaa suoraan sadan vuoden takaa vaikka vastaanoton tavat ja muodot ovat muuttuneet. Siksi toisenlaisista lähtokohdista ponnistava ilmaisu näyttäytyy monesti tyhjänä, pinnallisena tai ei-taiteena, mikä taas vaivaa ainakin Suomessa postmodernismista käytävää keskustelua.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Olen itse asiassa täysin samaa mieltä siitä, että vapautuminen siinä mielessä kuin postmoderni voidaan emansipaationa käsittää, on tosiaan illuusiota. Jos yhtenäiskulttuuria hahmottaa elämisen tapojen kautta, on tämä nykymaailma kaikkea muuta kuin vapautunut. Oppivelvollisuudesta säännöllisiin tuloihin kaikki on päätetty jo etukäteen ja meikäläisten pitää siihen sopeutua. Vaikkka joku Lasse Nordlund yrittää osoittaa, että ilman rahaa voi elää, tekee tällainenkin muutos hänestä aivan uniikin spesiaalitapauksen. Todellisuudessa jo parikymppiset pähkivät kapakan pöydässä eläkkeensä määrää. Ristus vieköön mikä elämisen muotti.

      Muttamutta, modernismin murroksen ainutlaatuisuuteen liittyy vielä muutama asia, joka erottaa sen eurooppalaisen aatehistorian hegeliläisistä heilureista. Sähkön keksiminen, polttomoottori, teollistuminen. Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä kuvaa todella hyvin sitä “uutta ja mihinkään palaamatonta”, jonka keskellä uusi ihmisyyskin keksittiin. Varhaisista kubistisista maalauksista välittyy aivan häkellyttävä hybris ihmisestä, joka on asettunut maailmansa jumalaksi.

      Tässä mielessä postmodernia voi tarkastella myös netin kautta. “Ajan henki” ei ole fyysisessä maailmassa, vaan posiolainen goottipunkkari saattaa viettää netissä brittiläisten kaveriensa kanssa enemmän aikaa kuin paikallisessa pubissa. Libya kaatui viimeistään siihen, että molemmissa naapurimaissa kansa vapautui holhoavista tyranneistaan ja netti välitti tämän kaiken libyalaisille. Pietää paikkansa, että tieto on valtaa, ja nyt ensimmäisen kerran ikinä tieto on lähes kaikkien saatavilla.

  8. Eino Santanen says:

    Terve Aleksis

    Havahduin tähän tekstiin pikkasen myöhässä, mutta täältä myöhästä siis:

    Tossa juhlapuheessa mua jäi kovasti hämäämään puheen alku, tarkemmin kaks ekaa kappaletta. Siellä on pari aika vauhdikasta väitettä “Vuonna 2008 runouden ajateltiin tulleen valmiiksi.” Vuonna 2008 jollain tavalla jossain jollain tavalla paikalla olleena en ainakaan itse tullut ajatelleeksi noin, enkä ole kuullut kenenkään muunkaan ajatelleen niin. “Kuten usein, tässäkin tarinassa pimeintä oli juuri ennen aamunkoittoa.” Hyvä! Hyvä! Kaikennäköisen toisin tekemisen suhteen oli noina vuosina mun mielestä kyllä kovinkin valoisaa.

    Kuvittelen (saattaa olla et oon väärässä) että olet viime aikoina jossain muuallakin puhunut tästä vuodesta 2008 jotenkin käänteentekevänä suomalaisen runouden suhteen. Miksi olet valinnut juuri vuoden 2008?

    Tällaiset vuosilukuhokemat on vaarallisia sillä ne muuttuu tarpeeksi hoettuina yhtäkkiä kirjallisuushistoriaksi. Juhlapuhuntoihin on tietty hyvä saada vähän kulmaa, mutta noi lainatut virkkeet maalaa kyllä niin käsittämätöntä jähmettyneisyyden maisemaa, että on pakko valaista hieman vuotta 2008 edeltänyttä pimeyttä.

    90-luvusta tai sitä edeltävistä tapahtumista en puhu mitään koska en itse ollut vielä silloin edes syntynyt, mutta tässä nyt pitkä jaaritus tästä 2000-luvun “pimeydestä”. Toinen varaus: puhun näissä vain siitä mitä tapahtui Helsingissä, vaikka tiedän että 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen vuodet olivat aktiivista aikaa myös muualla Suomessa. Muutamia vuosilukuja siis, ja niiden alla muutamia tapahtumia, jotka muodostuivat itselleni jotenkin merkittäviksi:

    2001 Nuoren Voiman Avantgarde-tuplanumero ja lukuisat numerot ennen sitä.

    2002 Leevi Lehdon kaudesta alkanut Tuli&Savu -lehden uudistuminen. Ennen vuotta 2008 lehdessä olivat päätoimittajina myös Miia Toivio, Teemu Manninen, Harry Salmenniemi. Toimituksissa erittäin aktiivisina mm. sellaisia nimiä kuin Aki Salmela, Olli Sinivaara, Juhana Vähänen. Lehti esitteli historiallista ja uudempaa AG:a ja toimi nykyrunoilijoiden kokeilujen alustana. Osa näistä kokeiluista siirtyi muutaman vuoden viiveellä kirjoihin. Nämä ”nykyrunoilijat” olivat kirjan jo julkaisseita tai vielä julkaisemattomia tekijöitä. Vispoakin esiteltiin muistaakseni parikin kertaa, mutta ainakin Teemun kaudella.

    Samantyyppisenä treenialustana ja hieman toisenlaisena yhteisön muodostajana toimi noina vuosina silloin tällöin myös Nuori Voima –lehti.

    2004 Nihil Interit, Nuori Voima -lehti ja Savukeidas kustannus perustivat Marko Niemen vetämän nokturno.org -sivuston, joka esitteli vanhaa ja uutta, suomalaista ja ulkomaista urnoa laajalti. Nokturno julkaisi digitaalisia töitä laajalta jengiltä, joista kaikki eivät todellakaan olleet mitään suomalaisen runouden sisäpiiriä. Tosiaan, sitä toisin tekemistä kutsuttiin silloin urnoudeksi. Hauskaa. Samana vuonna alkoi muuten Nihil Interitin PoEsia-julkaisusarja.

    2005 NVL järjesti kaksi viikonloppua kestäneen Leikkauksia-festivaalin yhdessä Suomen Elokuva-Arkiston kanssa. Orionissa runoilijat säestivät vanhoja mykkäelokuvia niihin kirjoitetuilla tekstisäestyksillä. Mykkäelokuviin kirjoitettiin myös lauluja ja uusia dialogeja joita näyttelijät ja muusikot esittivät ”orkesterimontusta”. Tutkijat luennoivat kirjallisuuden ja elokuvan suhteista sisällyttäen luentoonsa taustalla pyörivän elokuvan, samanaikaisia eläviä näyttelijöitä, nukketeatteria jne.

    Samana vuonna aloitti Helsingin poetiikkakonferenssi, joka veti Vanhan musiikkisalin täyteen. Konferenssissa keskusteltiin jo heti ensimmäisellä kerralla innokkaasti kokeellisuudesta.

    Samana vuonna ruotsalaisen OEI-lehden ympärille ryhmittyneitä runoilijoita tuli hirveä läjä Suomeen. Helsingissä oli kaksipäiväinen Tekstikonst-Texttaide -tapahtuma johon kuului näyttely galleria Huudossa ja monikymmenpäinen ääniä/musiikkia/lukemista sisältänyt maraton Dubrovnikissa.

    2006 Tukholmassa julkaistiin suomalaiselle uudelle runoudelle omistettu OEI-numero SuOmEI, parisataasivuinen järkäle täynnä suomalaista uutta runoutta ruotsiksi (myös vispoa). 31 suomalaista ja ruotsalaista runoilijaa esiintyi julkkareissa 7 tunnin ajan. Suomalaiset äityivät ulkomailla kovin performatiivisiksi ja käyttivät esiintymisissään apuna mm. digitaalisia teoksia, karaokevideoita, tietokonepelejä, matkalaukkuja, moniäänisyyttä, laulua, pakkoruotsia.

    2007 kokeileva runous tuli hieman suuremman yleisön tietoisuuteen, kun Henriikka voitti Hesarin palkinnon. Samana vuonna Tuomas Timonen voitti metodisia kirjoitustapoja hyödyntäneellä kokoelmallaan Oodi rakkaudelle Tanssivan karhu -palkinnon.

    Näinä vuosina NVL järjesti yhdessä muiden kirjallisuustahojen kanssa toistuvasti klubeja ja tapahtumia joissa runous ja sen esittäjät joutuivat tekemisiin mm. musiikin, liikkuvan kuvan, digitaalisten teosten tai vaikkapa karaokevideoiden kanssa. Hyviä esimerkkejä tän tälläisistä ovat vaikkapa ensimmäiset NVL:n Talvipäivät, joissa runonluku sellaisenaan oli aikamoinen harvinaisuus. Kenties pisimmälle ”keskeislyyrisen runouskuvan purkamisessa” mentiin performanssissa, jossa runoilijat istutettiin vierekkäin istumaan ja he päästelivät tekstistään sanoja tai äänteitä rumpukapulalla päähän lyötäessä, eli toimivat siis eräänlaisena kollaasia muodostavana kollektiivisena soittimena.

    Noiden vuosien aikana tapahtui hyvin paljon kaikenlaista vapautumista sekä kirjoitetun ja kirjaan painetun, digitaalisen ja esittävän tahi siis performatiivisen runouden saralla. Tähän perfoon ottivat hyvinkin aktiivisesti osaa sellaisetkin runoilijat, joita on nykyisissä kovin väkivaltaisissa kahtiajaoissa aseteltu ns. valtavirtapoetiikan puolelle. Ihmiset tulivat toimineeksi yhdessä koska selkeitä rajalinjoja ei ollut.
    Itse olen tehnyt kovin paljon hommaa tuon esittävän runouden uudistamisen kanssa ja olen huomannut että samojen vuosien varrella niin on tehnyt kovin moni muukin.

    Lopulta: Jo reippaasti ennen vuotta 2008 oli täysin selvää että runouden piirissä voi tehdä ja tullaan myös tekemään mitä tahansa. Se mikä sen jälkeen on tapahtunut on tämän vapauden vakiintuminen jossain määrin käytännöksi, uusien julkaisukanavien volyymin kasvu, pari kentän määrittelyyn pyrkivää antologiaa, sukupolvikokemuksen mitat juhlapuheissa saavuttanut nippukritiikkikisa, ja mitä muuta? Uusia ihmisiä, lisää ja välillä myös entistä tiukempaa runouspuhetta, hyviä tekstejä, hyviä luentoja ja selvästi mielenkiintoisia näyttelyjä.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Eino perhana, hieno teksti, ja eittämättä hyvinkin tarpeellinen suhteessa tohon mun suoraviivaistukseen.

      Vuosi 2008 tuli oikeastaan esiin mun toissa Jyväskylän reissulla, kun Harry Salmenniemi oli lueskellut runouden lähimenneisyyttä. Tavi tosiaan voitti -07 esikoiskisan, ja seuraavana vuonna ntamon/Poesian porukkaa olikin sitten jo lauteilla enemmän. Muistan elävästi, kun Tytti Heikkisen Täytetyn eläimen lämpöä ihmeteltiin ääneen, ja Mervi Kantokorpi kysyi että oletko sä nyt sitten itse kirjoittanut nää runot, vai mikä sun rooli tässä kirjassa on.

      Tuona vuonna julkaistujen nimikkeiden määrä ja tiedossa olevat tulevat nimikkeet olivat jonkinlainen padonmurtuma. Esim. nyt tässä Text Art -näyttelyssä mukana oleva Miia Toivio (ja moni muukin) ilmoitti jättäytyvänsä kokeellisen runouden kelkasta ja keskittyvänsä perinteisempään meininkiin. 08 oli siis jonkinlainen spesiaalivuosi siinä mielessä, että kun vireillä olleet kehityskulut kumuloituivat isoksi virraksi, moni katsoi ikään kuin joutuvansa muodostamaan uudelleen suhteen koko touhuun.

      09-nippukritiikki oli varmaan siksikin “tapaus”, että se vuoden myöhässä yhä kieltäytyi näkemästä sitä mainstreamia, jota se väitti äänenmurrokseksi.

      08-vuoden aikana tapahtui myös sukupolvirajoja ylittävää kohtaamista runoilijoiden ja runouden vastaanoton keskuudessa. Esim. Hannu Helin tuli nuoremman sukupolven keskuudessa laajemmin löydetyksi, ja samaten vaikkapa Hannu Waarala alkoi käydä aktiivisempaa dialogia poetiikasta ja muutti selvästi askelmerkkejä kritiikeissään.

      Mutta siis en mä väitä ollenkaan vastaan siinä, että toi 2008 on “hatusta vedetty”. Esim. Jyväskylässä vuosituhannen alku pitää myös sisällään yhtä sun toista mainitsemisen arvoista. Olennaista tossa mun havainnossa onkin lähinnä se, miten vähän siitä on aikaa, kun runouden laajentuneet muodot lakkasivat vastaanotossaan olemasta vallankumousta. (itse asiassa vieläkään tästä ei ihan täysin ja lopullisesti olla päästy, vaikkapa Jyrki Kiiskinen muodostaa ilmeisesti yhä oppositiot “eri runouksille” samoin kuin Heli Slunga)

      • mervi kantokorpi says:

        Aleksis perhana, en kysyny “oletko sä nyt sitten itse kirjoittanut nää runot”, ihan vaan tiedustelin modernismin tynnyrissä kasvatettuna entisenä tyttönä, että mitenköhän näitä hakuja on tehty ja stailattu.

        • Aleksis Salusjärvi says:

          Haa, muistat siis tapauksen. Mulle jäi vahva mielikuva juurikin tekijyyden määrittelystä Täytetyn eläimen lämmössä. Taustalla oli keskustelua siitä, minkälainen on tyypillinen esikoinen, ja miten se on tyypillisesti yksikön ensimmäisessä tapahtuva päiväkirjakasvukertomus – ja suhteessa tähän taustaan oli uudet runokeinot hyvässä kontrastissa.

          Asetit kysymyksesi tekijyydestä avoimesti niin, että jätit haastateltavalle paljon tilaa määritellä poetiikkaansa/rooliaan teoksessaan, ja siksi kysymys oli hieman kömpelö. Mielsin sen niin, että tarjosit yleisölle mahdollisimman matalan kynnyksen “uuteen runouteen” helpon käsitteen eli tekijyyden kautta.

          Jos tätä tarinaa sitten vertaa myöhempiena aikojen runouksiin, vaikka kritiikkiisi Teksas, saksista (2010), on kysymyksenasettelussa ja lukijuudessa tapahtunut jo aika iso muutos.

          Ja siis en nyt tulkitse sitä, miten olet kriitikkona/tutkijana kasvanut poetiikkojen pluralismeihin, vaan sitä millä tavoin yleisön on ajateltu niitä tuntevan.

          Ehkä ihan vielä ei olla pisteessä, jossa näistä asioista voisi virittää keskustelun huoltoaseman kahviossa naapuripöydän kanssa, mutta Putouksessa Harrysta jo väännetään vitsiä.

  9. Eino Santanen says:

    Terve taas ja hyvää pitkäperjantaita (vaiko pitkää perjantaita?).

    Jatkan jankkaamista. Vuonna 2008 Tytti Heikkinen tosiaan julkaisi Täytetyn eläimen lämmön ja siitä oli syystäkin jonkun verran laajemmin juttua myös Hesarissa. Sitä siis sopikin ihmetellä. Hakukonerunoutta olisi kuitenkin voinut ihmetellä kirjan muodossa jo pari vuotta aiemmin jolloin ilmestyi Janne Nummelan esikoisteos Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli, ensimmäinen Suomessa julkaistu laajemmin hakukonetekniikoita hyödyntänyt runoteos. Sitä ennen nettitekstistä oli jo tehty kirjan mittainen kollaasi: Karri Kokon Varjofinlandia. Leevi Lehdon google-kokeilut olivat kestäneet jo vuosikaupalla.

    Useinkaan ei ole kovin kiinnostavaa miettiä sitä kuka käytti ja mitä tekniikkaa ensimmäisenä, mutta nuo esimerkit osoittavat ettei Heikkisen esikoinen ei tullut tyhjiöön. Se oli kyllä ensimmäinen lajinsa edustaja joka sai enemmän huomiota.

    Puhuit tuolla aiemmin että poesian ja ntamon edustajia oli 2008 lauteilla jo enemmänkin. Viittaan jälleen mainitsemaani SuOmEI-antologiaan. Se oli antologian toimittaneen Leevi Lehdon näkemyksen mukainen vastaus kysymykseen onko 2000-luvun suomalaisessa runoudessa mitään uutta.

    Antologiassa oli runoja antologian toimittaneen Lehdon ja itseni lisäksi Aki Salmelalta, Cia Rinteeltä, Heidi von Wrightiltä, Henriikka Tavilta, Janne Nummelalta, Juhana Vähäseltä, Jukka-Pekka Kerviseltä, Marko Niemeltä, Miia Toiviolta, Olli Sinivaaralta, Oscar Rossilta, Ralf Andtbackalta, Reetta Niemelältä, Silja Järventaustalta, Teemu Manniselta, Tuomas Timoselta ja Ville-Juhani Sutiselta. Lisäksi antologiassa on laaja ”kuvan ja sanan väliin menevä” -osasto jossa esitellään mm. Charles Sandisonin ja 8 muun tekijän töitä. Antologisteja on omien laskujeni mukaan kaiken kaikkiaan 27. Esittelyt on hetkittäin taitettu niin ”kuvan ja sanan väliin” että on vaikea nopeasti saada oikeaa lukemaa. Tuo, vajaa kolmekymmentä tekijää on jo aika paljon porukkaa ”lauteilla”, vaikka kaikki eivät tekstejään Tukholmassa esittäneetkään.

    2000-luvulla debytoineiden antologistien lisäksi vanhemman polven edustajat J O Mallander ja Karri Kokko olivat Tukholmassa esiintymässä. Lukumäärillä brassailu tuntuu typerältä eikä ole missään tapauksessa mitenkään oma ansioni, mutta tuo joukon koko osoittanee että näitä “00-lukulaisia toisin tekijöitä” oli jo vuonna 2006 aikamoinen määrä.

    Muistelen että antologian julkaisemisen aikoihin taidettiin kiistellä myös siitä ovatko kaikki asianomaiset antologiassa mukana. Kaiken kaikkiaan kyse ei ollut enää pienistä virroista. Se miten paljon nämä liikehdinnät saivat silloin vaikkapa valtamedioissa huomiota on tietenkin täysin eri juttu. Mervi Kantokorpi pyrki toki jo silloin aktiivisesti seuraamaan niitä Hesarissa. Ruotsin keikasta Dagens Nyheter taisi jotain kirjoittaa. Mutta yleisesti huomiomielessä Henriikan voitto Hesarin kisassa avasi padot.

    Se että jokin asia ei ole Hesarissa tai Putouksessa ei välttämättä nykypäivänäkään tarkoita sitä ettei sitä ole olemassa. Palkinnot, valtakunnantason vitsinvääntö ja muu medianäkyvyys tarkoittavat tietenkin sitä että jokin taiteellinen suuntaus lyö läpi eikä sitä voi enää ohittaa olankohautuksella. Nämä läpilyönnit voivat olla monenlaisia ja merkitä eri asioita eri ihmisille ja hyvä niin.

    Itselleni Salmelan esikoiskokoelman Sanomattomia lehtiä saama Jäntin palkinto muinoin vuonna 2004 oli osoitus siitä että kokeilevalla kirjoittamisella on mahdollisuus saada myös institutionaalisempaa arvostusta.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Tässä menee nyt hahmotukset ristiin. En ole ollenkaan eri mieltä kanssasi siitä, että olisi olemassa jokin hetki, johon voisi sijoittaa jonkinlaisen alkupisteen poetiikkojen laajenemiselle. Mitään tyhjiötä ei missään nimessä ole olemassa. En myöskään ole halukas hahmottamaabn tähän liittyviä hierarkioita tai muutenkaan lukitsemaan kaanonia siinä mielessä, että olisi olemassa jokin narratiivi, jonka polveilu olisi yksiselitteinen (ainakaan minun kyvyilläni).

      Kaikki sellainen jättää useimmin enemmän ulkopuolelleen kuin mitä voidaan sen avulla selventää. Tästä taitaa myös kummuta opponointisi, ja sikäli jos olen tällaiseen antanut aihetta, se on ollut tahatonta.

      Huomioni kiinnittyi sen sijaan siihen, missä vaiheessa käsitykset runoudesta alkoivat laajemmin avautua, ja koska aihe on tuore, se on tietenkin hyvin kiistanalainen. Tähän verrattavaa voisi olla pohdinta siitä, missä vaiheessa metakerronta lakkasi olemasta teatteri-illuusion rikkomista ja sisältyi sen draamakeinoihin. Siksi olennaista ei niinkään ole merkkiteokset, vaan ennemmin tilanteet, joissa yleisö ei enää hätkähtäny kun näyttelijä puuttui lavan ulkopuolelta tapahtumiin.

  10. Vähän kyllä hämää tää jako kokeellinen ja ei-kokeellinen. Sitten tulee vielä tämmösiä nuoria vuosilukuja… ja toiveita että viralliset tahot noteeraisivat.

    Olin kokouksessa, jossa paikalla oli lisäkseni kahdeksan kirjastonhoitajaa. Henkilöitä, jotka valitsevat kirjastoihin teoksia. Kysyin tietokilpailukysymyksen, mutta kukaan ei saanut Risto Ahdin nimeä kaaliinsa. Risto Rasa muistettiin.

    Mistä tää kertoo? Ei mistään, ei siitä saa edes runoa.

    Teemu Manninen (frendi) vois kyllä yrittää kokeellista runoa siitä.

    Yksi maailma, miljoona valoa,

    hyvää pääsiäistä!

    • Sami Liuhto says:

      Siis tää on niin vanhaa, ettekö oo lukenut Teemu Mannisen esipuhetta Vatsakaanoniin, siis aina on ollut kirjoituksia ja kuvia, graffiteja seinillä. Kunhan pohdiskelin. Yks Kake, c’est pas moi!

  11. Eino Santanen says:

    ok,

    joo lopetan opponoinnit, vuosilukulitaniat, nimiluetteloinnit ja muun lähihistoriaa koskevan runosetäilyn tähän. Toi vastaanottoasia on tosiaan muuttunut aika radikaalisti viime vuosina. Hyvää pääsiäistä minunkin puolestani ihan kaikkien suuntausten ja vuosilukujen edustajille täältä pääsiäisen seasta.

  12. Yeah, hyvä meininki!

    Jonkun J. K. Ihalaisen tuotannossa kokeilevuus on kulkenut mukana alusta asti – tai Markku Innon.

    2000-luvulla debytoineista Juha Kulmalan runouteen kokeilevuus on upotettu näkyville niin, että keravalainenkin sen ymmärtää.

    Mitäkö yritän sanoa? En yhtään mitään. Kunhan koen verkkoja.

    Vastaanotosta tiedän vain, miten itse olen vastaanottanut lukiessani kamaa.

    Esa Hirvonen julkaisi palindromivuonna 2002 kokoelman “Takana kapakan akat”, se ei varmaan ollut kokeilevuutta, koska runot oli vakavasti kirjoitettu tiukkaan palindromimuottiin? Ei Alivaltiosihteerin tapaan hassutellen…

    Hirvonen muuten myös käänsi palindromeja englannista suomeksi erääseen romaaniin, jossa moista runoutta oli mukana. Like-tilasi työn häneltä, romaanin kääntäjä piti tehtävää mahdottomana.

    Tää viesti jää vähän torsoksi, koska mallikin on torso.

    Ugh!

    • Sami Liuhto says:

      Mihkä romaaniin?

      Palindromien kääntäminen muuten on jo mielenkiintoista. Yksi hyväkäs ehdotti, että Perecin 1247-sanainen palindromi pitäisi suomentaa.

      Muuten olen eri mieltä.

      • Esa Hirvonen says:

        Voisin toki kääntää Perecin palindromin suomenkieliseksi palindromiksi alkuperäiset merkitykset säilyttäen, mutta valitettavasti en osaa ranskaa.

        Muuten olen samaa mieltä.

        • Sami Liuhto says:

          Muuten olen mutta mitäpä jos suomennetaan Perecin palindromi!

          Jaahas…. koskas ne Turun kirjastot meni kiinni että josko kerkeisi lainata tuon Kuninkaanselvittäjän romaanin.

          !hgu

  13. Samille,

    Kingsolver, Barbara: Myrkkypuun siemen (Like, 1999).

    Ugh!

  14. Mulla on tallessa INTER – BOLOGNA -jalkapallopelin pääsylippu vuodelta 2008.

    Se on visuaalisesti näyttävä, paljon tekstiä erilaisten kuvasommitelmien joukossa.

    Siihen on myös painettu TAPANI KINNUNEN, koska ulkomaalaisten (siis ei-italialaisten) täytyy esittää passinsa saadakseen lippu. Nimi painetaan siihen kontrollisyistä.

    Jos kehystän pääsylipun, siitä tulee taideteos. Tämä on ollut selvää viimeistään Andy Warholin ajoista.

    Lipun voi nähdä myös kuvarunona, jota katsellaan.

    Lipussa on myös sisältöä, sillä pääsi sisään noin 80 000 katsojaa vetävälle stadionille (San Sirolle). Lisäksi paikassa sai olutta, jos älysi pyytää tiskin alta (virallisesti sitä ei myyty).

    Täytyy tietää koodit. Lisäksi on hyvä ottaa selvää kulttuurista, ettei hanki paikkaa väärään katsomonosaan ja tule hakatuksi kuoliaaksi.

    Taide (runous) on turvallisempaa, jää korkeintaan paitsi apurahasta ja tulee haukutuksi päivälehdessä.

    Keskustelu voi silti käydä virkeänä, kirjoitin tämän joutessani, ettei tarvitse siivota.

    Teidän,

    Tapani

    • Sami Liuhto says:

      Mulla on tallessa Jälleenlöydetty aika -teatteripelin pääsylippu vuodelta 2009.

      Se on visuaalisesti näyttävä, paljon tekstiä erilaisten kuvasommitelmien joukossa.

      Siihen on myös painettu MARCEL PROUST, koska ulkomaalaisten (siis ei-töölöläisten) täytyy esittää passinsa saadakseen lippu. Nimi painetaan siihen kontrollisyistä.

      Jos kehystän pääsylipun, siitä tulee taideteos. Tämä on ollut selvää viimeistään Andy Warholin ajoista.

      Lipun voi nähdä myös kuvarunona, jota katsellaan.

      Lipussa on myös sisältöä, sillä pääsi sisään noin 200 katsojaa vetävälle teatterille (Q-Teatterille). Lisäksi paikassa sai olutta, jos älysi pyytää tiskin alta (virallisesti sitä ei myyty).

      Täytyy tietää koodit. Lisäksi on hyvä ottaa selvää kulttuurista, ettei hanki paikkaa väärään katsomonosaan ja tule hakatuksi kuoliaaksi.

      Taide (runous) on turvallisempaa, jää korkeintaan paitsi apurahasta ja tulee haukutuksi päivälehdessä.

      Keskustelu voi silti käydä virkeänä, kirjoitin tämän joutessani, ettei tarvitse olla.

      Teidän,

      Sami

  15. Mitä sanoo Yks Kake?

  16. yks Kake says:

    mä sanon kesäkuussa jotakin tuosta vastakaanonista. ihan painetuin kirjaimin. vuosilukujakin sivuan.

  17. Tulevaisuudessa runoarvostelut lauletaan.

    Paitsi laululyriikassa, arkkitehtiopiskelijat hoitaa ne.

    Oliko se Elvis Costello, joka sanoi “ettei rockista voi kirjoittaa, eikä arkkitehtuuria tanssia”?

    Vaikka voihan siitä, sitä.

    Nää sukset lipsuu, pitäis olla enemmän pitoa.

    Hyvää yötä!

  18. Olisko Leino tänä päivänä kirjallisuudentutkija Oulun tai Jyväskylän yliopistossa?

  19. Suuri essee-keskustelu paketoitiin joka tapauksessa tänään Turun satamaravintolassa. Missä sinä olit silloin?

    Samassa paikassa paketoitiin myös kirjallisuuslehden toimittaja, joka pistettiin postiin kakkosluokassa.

    Nälänhätä, Veikkausliigan voittaja sekä erinäiset poeettiset ratkaisut jäivät vielä pöydälle.

  20. Sami Liuhto says:

    1. HJK
    2. TPS
    3. Inter

    Poetiikkaa tehdään.

  21. 1. Minä
    2. Melleri
    3. Morrison

    MMM
    iii
    nsl
    äsl
    äo
    i
    n

    SaippuakivikauppiaS

    SokoS

    NATSIKAPAKKA PAKISTAN

    PS. Kun julkaisin “Tupakoivan munkin” signeerasin kirjat anagrammilla “Ken naipi nunnat”

  22. Sami Liuhto says:

    Kysymys Kenillä: “TNA-Barbie?” Ei Brabant. “Ällin eksymys?” YK.

  23. Tää linkki nyt kuuluu tähän keskusteluun kuin nenä korvaan, sopis kyllä tohon toiseenkin.

    Kandee kuunnella sanoja habituksen takana, joo, vanhaa tietoa. Ja niin tuoretta!

    http://www.youtube.com/watch?v=4JcbZK9jj1E

    Ugh!

  24. Sami Liuhto says:

    Onko tossa se “postmodernismia sanottiin ennen plagioinniksi”.

  25. Se tuli äsken vastaan elämäkerrassa sivulla 534:

    “Kieli on liuennut. Ennen puhuttiin juopoista juoppoina, ei sosiaalisesti työrajoitteisina, huijareita sanottiin huijareiksi eikä konsulteiksi ja plagioijat olivat plagioijia eivätkä postmodernisteja. Minä vastustan kielen liukenemista.”

    (Finlandia-palkittu Arto Melleri 1991)

    Siinä oli tietysti sivallus Markku Eskelisen suuntaan, joka oli päättänyt räjäyttää Derridalla suomalaisen kirjallisuuden. Varmaan yrittää keksiä ruutia jossain päin stadia edelleen…

    Samalla sivulla “Romua rakkauden valtatiellä” -teoksessa tuli muuten vastaan tämä:

    “Hengetöntä kirjallisuutta syntyy, kun sitä kirjoitetaan kirjallisuuden päälle.”

    Noista sanoista on loppujen lopuksi lyhyt aika, mielikseen tuota Martti Anhavan työstämää elämäkertaa lukee (pohjautuu pitkälti “Artsin” työpäiväkirjoihin).

  26. Sami Liuhto says:

    Onko sulla kriittinen luenta päällä, kun tarkastelet Anhavan poetiikkoja?

  27. Kristian says:

    Mulla meni tämä postaus vähän ohi, osin otsikkonsa myötä, siispä säästin kommentteja tänne:

    http://outoonvaloon.blogspot.com/2012/04/kaikki-taide-on-runoutta.html

    • Sami Liuhto says:

      Höh, en tiennytkään että sulla on blogi. Luulin että vain täällä Luutiissa.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Sulla menee Sami Kristianit sekaisin, outoonvaloon-Kristian on itäisen helsingin kantapeikkoja, jonka tapaa luultavimmin herttoniemen treffi-pubissa, luutii-Kristian taas on suomen ateenan asukkeja, jonka luontaisena esiintymisalueena toimii yläkaupunki, etenkin vakiopaine-baari.

        • Sami Liuhto says:

          Ai jaa. Noh, hyvän olonen blogi kuiteskin. Nyt voi puhua “tekijyydestä”. Irvailen välillä poetiikoille, mutta oikeasti rakastan teitä. Ja kriittisille luennoille. Mitä niitä on. Aikoinaan oli se diskurssi ja toiseus, Esa Saarinen kirjoitti liitutaululle toisuus. Se on kiva sana.

          Niin paljon on blogeja. Oikeastaan ID-korttiin pitäisi merkitä blogit ja myös passiin ja kaikkeen. Mitä oli ennen blogeja? Yleensä tarjotaan vastaukseksi vessanseinää, mutta voi olla muitakin vaihtoisia ehtoja.

  28. Ripsa says:

    Tätä keskustelua on kiva lueskella päivänä jolloin hammaslääkäri puudutuksen aikana kronklasi ienrajareikää niin että nyt tuntuu siltä että pää on tukossa. En ole yhtään selvinnyt vielä.

    Runouden ja esseistiikan täydellisenä diletanttina kirjoituksia on ollut riemullista lukea. Kun siis minä oikeasti rakastan kumpaakin lajia ja sekoitan yhtä lailla Kristianit kuin Samikin, jonka huushollissa on kissa niin kuin minullakin. Olen onneksi jo parinkymmenen vuoden päässä gradustani, niin että minulla on täysi vapaus kuvitella mitä tahansa puolitieteellisistä – tai jopa tieteellisistä pointseista, joita täällä nyt tungeksii.

    Mutta: lukevan yleisön puolella nojatuolissa istuvana sanon vain sen, että kun kone (omani ja elektroninen) vielä pelaa ja pystyy käymään läpi blogeja, niin runoblogit ovat olleet parasta mitä olen löytänyt. Eikä päivä muutenkaan lähde käyntiin ilman runoa.

    Siihen voi liittyä vastalauseita, josta puolestaan syntyy energiaa. Mukavaa, kaikin puolin, ja että sentään jossain keskustellaan. Hmm. Tulee nuoruus mieleen…

  29. Sami Liuhto says:

    Sain viimeisen sanan.

  30. Niin sait,

    mut esimerkiksi toi apurahakeskustelu on oikeesti mielenkiintoinen. Olen vaan itse tehnyt muinoin päätöksen, etten mielelläni osallistu niihin.

    Hyvä kuitenkin, että pakkaa sekoitetaan!

    Lisäksi Putte W:n ilmestyminen tohon toiseen keskusteluun on tervetullut asia: jos jotain näihin keskusteluihin olen kaivannut, niin aikaperspektiiviä.

    Ei ruutia koko ajan kande keksii, ei kolmikulmaista pyörää koko ajan… niitä on jo tuolla!

    PS. Mellerin elämäkerrassa sivulla 568.

    • Sami Liuhto says:

      Ei viimesellä sanalla oo välttämäti merkitystä. Mutta jos sen saa, ei oo kokonaan Ilman (sanapoliittinen pamfletti, Savukeidas 2009). Mäkin hain apurahaa Turun kaupungilta ja paikalliselta taidetoimikunnalta. En saanut. (rahapoliittinen pamfletti, Savukeidas 2009). Vaikken edes valehdellut hakemuksessani. Onnistumisia hauissa mulla tulee kun puhun paskaa. Oon tän huomannut monilla elämänaloilla.

  31. Jos teet niitä v:llä alkavia kuvarunoja kokoelman täydeltä, niin voit yrittää seuraavalla kerralla myös kuvataiteen puolelta.

    Lisäksi voi rastittaa kohdan: poikkitaiteellinen.

    Mulle, sulle… niin tää keskustelukin nyt menee!

    • Sami Liuhto says:

      Hematologin mieliruoka. Veriletut.

      Rastitus on rasitus toisinaan. Ja se jatkuva epävarmuus sukupuolen kohdalla. Ai miäs? Ai mää vain? Ai nyvvai?

      Tiedät kyllä kun oot turkulainen.

  32. Tästä keskustelusta vois tehdä muuten
    pingisrunon –

    ping pong -runon,

    paljon kello on? Nyt vai?

    Mä syötän ja sä yrität vastata.

    Vedän vähän kierteellä… PINGGGGGGG!!!

    • Bill Gates says:

      Jos oikein muistan, tällaista kahden hengen kimppakivaa varten on keksitty oma kanavansakin, sitä kutsuttaneen e-meiliksi.

      • Bill Gates seuraa tätä keskustelua.

        Mut kuinka käy Bill Gatesilta ping pong -runous?

        • Aleksis Salusjärvi says:

          Mä oon aika varma että toi ei ole oikea Bill Gates. Ensinnäki se on jotenkin rennomman oloinen kuin tää tässä yllä, ja toisekseen oikee Bill ei murehtis bittien loppumista netissä. Ja lapsiki tietää että kimppakivalla ja sähköpostilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

  33. Ettei oo oikee Bill Gates?

    Sitten tässä ollaan taas jälkijunassa, näitä identiteettejä vaihdettiin ainakin Turussa jo takavuosina.

    TS:n juttu valaisee lisää:

    http://www.ts.fi/kulttuuri/1074016652/Waara+vuosi+2005

    En kirjoita enempää, ettei kirjaimet kulu.

    • Sami Liuhto says:

      Kyllä nyt mieleni pahoitin, kun luin tuon linkin takana olevan esineen. Leevi Lehtoko luulisi että Saarikoski on kirjoittanut Odysseian?

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.