Totta siteeksi

Tiina Käkelä-Puumala | June 12th, 2013 - 23:40

Once upon a time there will be readers who won’t care what imaginative writing is called and will read it for its passion, its force of intellect, and its formal originality. (Ben Marcus, ”The Genre Artist”)

We like nonfiction because we live in fictitious times (Michael Moore)

Uudistuakseen kertovan fiktion pitäisi unohtaa se mitä se on ja tulla joksikin mitä se oli. Tämänkaltainen paradoksi kannattelee David Shieldsin parin vuoden takaista manifestia Reality Hunger (2010), jossa kysytään, miten proosakirjallisuus voisi meidän aikanamme olla sitä mitä se oli menneinä vuosisatoina: kulttuurin kuva itsestään. Tämä ei ole nostalgista kaipuuta menneisyyteen, eikä Shieldsin kirja manifesti-nimestään huolimatta ole mikään uuden romaanin ohjelmanjulistus, vaan muotoaan myöten avoin kysymys, johon meidän tehtävämme olisi etsiä vastauksia. Reality Hunger koostuu noin 600 tekstifragmentista, joista suuri osa on sitaatteja. Siteerattuina on kirjailijoiden ja kirjallisuusteoreetikoiden lisäksi mm. elokuvaohjaajia, muusikoita, valokuvaajia ja toimittajia. Sitaattien väliin Shields on kirjoittanut omia tekstejään. Kirjailijan alkuperäisenä ideana oli poistaa kaikki viitteet sitaattien alkuperästä, mutta kustantamon lakimiesten vaatimuksesta hän joutui lisäämään viiteluettelon kirjansa loppuun. Kirjaa voi siis lukea kahdella tapaa: joko anonyymin moniäänisenä tai lähteet tarkistaen. Molemmissa on puolensa.

Yhteistä kirjan sitaateille on kysymys toden ja kuvitteellisen suhteesta niin kirjallisuudessa kuin muissakin ilmaisumuodoissa. Kysymys kuuluu taidefilosofian ikivihreisiin, mutta tällä kertaa se on sidottu erityisesti kertovaan proosaan. Tämä on perusteltua, jos ei muuta niin siitä yksikertaisesta mutta usein unohdetusta syystä, että valtaosa kaikesta maailmassa koskaan kirjoitetusta proosasta kuuluu nk. nonfiktion eli meikäläisittäin asiaproosan piiriin. Tietokirjallisuus, journalismi, esseet, kirjeet, selonteot, muistelmat, päiväkirjat – listaa voisi jatkaa pitemmällekin. Vain murto-osa kaikesta julkaistusta kirjallisuudesta on sitä mitä kutsumme fiktioksi: silti kirjallisuuskeskustelu käydään aina tuon murto-osan ehdoilla. Se, mitä on fiktion ulkopuolella jää tässä keskustelussa omituisesti vaille tunnuksia ja sisältöä. Kuten eräässä kirjan sitaateista todetaan, nonfiktio on kuin piironki täynnä ei-sukkia.

Shields yrittääkin kirjassaan siirtää tuota keskustelua lajien väliselle rajapinnalle. Syitä on useita, tässä tärkeimmät:

1. Lajien välisellä rajapinnalla tapahtuvat kaikki kiinnostavat uudet asiat. Tapa, jolla kertovan proosan ympärillä kuplii ja kiehuu vähän väliä osoittaa, että kysymys toden ja kuvitteellisen suhteesta on romaanimuodossa ja romaanien vastaanotossa aina olemassa. Emme me siitä mihinkään pääse, että esimerkiksi oletus fiktion omaelämäkerrallisuudesta tihkuu läpi tulkintaan ja kritiikkiin –jopa siinä määrin, että fiktion fiktiivisyyttä on aina aika ajoin keskustelussa jonkun korostettava, että lukeminen pysyisi sovituilla raiteilla. Kuitenkin koko termi romaani on hatara käsitteellinen kehikko, jonka sisällä erilaiset tekstilajit ovat aina eläneet rinnakkain – niin hatara, että sitä voi kutsua fiktioksi vain mukavuussyistä. Ja kun mukavuusalueella on viivytty liian kauan, asioista tulee saman toistoa.

Shields, kirjallisuusprofessori joka on itse julkaissut useita romaaneja, ilmoittaa kirjassa useaan otteeseen olevansa täysin kyllästynyt perinteiseen juoniromaaniin, sen kuvitteellisiin henkilöihin ja paikkoihin tai kerronnallisiin konventioihin. Kerronnan keinoin luotu suspense ei häntä lainkaan kiinnosta, vaan hän tahtoo mieluummin lukea ideoiden kuin kuvitteellisten henkilöiden seikkailuista, seurata ajattelun draamaa ennemmin kuin draamaa henkilöiden välillä. Shieldsin kritiikki konventionaalista romaanikerrontaa kohtaan ei itse asiassa poikkea paljoakaan niistä argumenteista, joita on esitetty jo noin sata vuotta. Niiden mukaan konventionaalinen, fiktion näköinen fiktio ei enää vastaa lukijan kokemusta maailmasta, sen uskottavuus on rapissut. Siitä on tullut ”pelkkää” fiktiota, toisin sanoen sääntöjen mukaista peliä, jossa lukija saa sen mitä tilaa. Fiktion liiallinen korostaminen johtaa Shieldsin mukaan romaanin taantumiseen genrefiktioksi, jossa sama vampyyritarina, dekkari tai ihmissuhdesotku kerrotaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Romaanin nousua proosakirjallisuuden kuningaslajiksi siivitti 1700-luvulta lähtien realismin vaatimus, joka oli yhtä aikaa eettinen ja poeettinen. Piti kuvata asioita sellaisina kuin ne ovat ja piti kuvata tietyllä tapaa, jotta tuo todenkaltaisuus syntyisi ja säilyisi lukijalle. Vaikka sanaa realismi ei esteettisessä merkityksessä juuri käytetty ennen 1800-luvun puoliväliä, romaanimuodon kehitys on aina ollut sidoksissa tuohon perusteiltaan epämääräiseen mutta sitkeään totuuden ja totuudellisuuden vaatimukseen. Vaatimus on pysynyt, vaikka sen historialliset ehdot ovat muuttuneet.

2. Romaanimuoto on hukannut totuutensa. Shieldsin kirjassa asetetaan kertova fiktio samalle viivalle erilaisten kulttuurissamme vallitsevien ilmaisumuotojen kanssa – dokumentti, tosi-tv, journalismi, esseet, proosarunous, kollaasi, kuvataiteet, elokuva, performanssi, stand-up, graffitit tai rap – ja todetaan, että romaani on menettänyt pelin. Siinä missä valtavirtaromaani korostaa fiktiivisyyttään, näille mainituille muille lajeille on typillistä se, että ne käyttävät raaka-aineinaan dokumentaarisuutta ja näköisyyttä: autenttista kuva- tai tekstimateriaalia ja/tai fragmentteja olemassa olevista teoksista, lähteitä ilmoittamatta ja joskus myös laittomasti. Aikamme taiteilija on editori, kuraattori tai sämplääjä, joka kokoaa, leikkaa, liimaa, varioi ja tuunaa jotakin jo olemassa olevaa: hänen taiteensa on kompositio itse.

Shields perustelee kritiikkiään historiallisella tilanteellamme: elämme simulaation yhteiskunnassa, jossa kokemuksemme maailmasta ja sosiaalinen elämämme on yhä enemmän ja enemmän estetisoitua ja teknologisesti välittynyttä. Tällöin totuus muodostaa hupenevan resurssin. Ja siitä resurssista kertovan fiktion täytyisi pitää kiinni, mikäli se aikoo olla kulttuurinen merkitysten muodostaja vielä tulevaisuudessakin. Pelastaaksemme romaanimuodon meidän täytyy hylätä fiktio ja pelata totuudella, vaatii Shields.

Shields ei uhraa tilaa sille, miten hän tämän todellisuuden ymmärtää, tai pohdi klassista filosofista kysymystä kielen ja todellisuuden suhteesta eli sitä, miten voidaan ajatella, että todellisuus – esimerkiksi muisto jostakin kokemuksesta – voitaisiin kielen avulla tavoittaa. Hän ei myöskään käsittele sitä, että realismi esteettis-eettisenä periaatteena on  kuluneen 200 vuoden aikana tuottanut hyvin erilaisia kerronnan muotoja ja esteettiset suunnanmuutokset on aina aloitettu edeltäjien realismi haukkumalla.

Kirjallisuudenhistoria tuntee myös myriadeja esimerkkejä siitä, miten fiktiota ja asiaproosaa on sekoitettu. Romaaniin on aina liitetty dokumentaatiota, historiankirjoitusta, omaelämäkerrallisia faktoja – joten mitä Shields oikeastaan haluaa? Mikä hänen vaatimuksissaan on varsinaisesti uutta? Reality Hungerin kirjoittaja ja hänen lähteensä näyttävät totuuden vaatimuksistaan huolimatta olevan hyvin tietoisia totuuden ja sepitteen yhteenkietoutuneisuudesta kaikessa kirjoittamisessa – siitä, että minkä tahansa asian kerronnallistaminen, esittäminen kertomuksen muodossa on jo sen fiktioksi muuttamista. Kerronta on jo muokkaamista, fiktion luomista, mitä englannin sana fiction-making osuvasti kuvaa. Samalla tavoin kirjassa tulee moneen eri otteeseen todettua, että kuvittelu ja muodon luominen, perinteiset fiktion tuntomerkit, luonnehtivat myös nonfiktiota.

Shields haluaa romaanilta kokemuksen rajapinnalla olemisesta, vähempi ei hänelle riitä. Tällä hän tarkoittaa tilannetta, jossa romaanin ja asiaproosan välinen raja liudentuu siinä määrin, että luemme proosatekstiä, josta emme enää tiedä mikä osa siinä on fiktiota, mikä journalismia, esseetä, historiallista tai autobiografista dokumenttia. Taiteeksi sen tekee juuri genrerajojen radikaalista ylittämisestä tuleva epämääräisyys – vaaran tuntu, kuten Shields kirjassaan toteaa. Tämän kokemuksen tuo hänen mukaansa faktan ja fiktion sekoittuminen siten, että ne muuttuvat keskenään vaihdettaviksi, jolloin ainoa minkä tunnistamme on rajapinta niiden välillä. Lopputuloksena ei ole kaiken proosan estetisoituminen, vaan kertovan fiktion avautuminen kohti muita kirjoittamisen ja esittämisen tapoja.

1900-luvun modernistiset muotokokeilut, kuten kollaasiromaani, toteuttivat juuri sitä samaa esteettistä ohjelmaa, jonka Shields nyt liittää esimerkiksi rap-musiikkiin. Miksi Shields sitten suomii nimenomaan ns. valtavirtaproosaa? Varmaankin siksi, että romaanin näköiset romaanit eli kerronnallisilla konventioilla hyvin öljytty valtavirtaproosa liittyy suoremmin kulttuuriseen käsitykseen kirjallisuuden mahdollisuuksista – paitsi taiteenlajina myös julkisen keskustelun paikkana. Kirjallisuuden marginaaleissa tapahtuu kaiken aikaa, ja aina toisinaan jokin teos nousee marginaalista suuremman yleisön tietoisuuteen. Väittäisin, että tämä prosessi liittyy aina jollain tavoin totuudellisuuteen, eli toisin sanoen siihen, että jokin teos luo uudet standardit realismille – tai todenkaltaisuudelle tai uskottavuudelle, mitä nimeä nyt halutaankaan käyttää. Tajunnanvirta, kollaasiromaani, uusi romaani, flarf – muitakin esimerkkejä on, mutta nämä nyt tulivat ensimmäisenä mieleeni.

 

Kirjallisuutta rajapinnassa: essee

Shieldsin kirja synnytti tuoreeltaan paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Ulkomaisia arvioita voi lukea esimerkiksi Guardianista ja New York Timesista.  Jonkin verran kirjaa on käsitelty myös Suomessa, ainakin Tommi Melender blogissaan ja Maaria Pääjärvi Voima-lehdessä.

Reality Hunger on rakenteensa vuoksi avoimen moniääninen ja sen sitaattimosaiikki sisältää keskenään ristiriitaisia väittämiä toden ja kuvitellun suhteesta. Tähän on ilmeisen tietoisesti pyrittykin. Ehkä Shieldsin tarkoituksena ei ole antaa meille käteviä määritelmiä siitä, mitä ”todellisuus” ilman lainausmerkkejä kirjallisuudessa mahdollisesti olisi. Pikemminkin tuntuu, että hänen päämääränään on esittää eri tavoin vaatimus, että kirjallisuuden tulee olla tästä toden ja kuvitellun suhteesta tietoinen, sen tulee esittää tämä kysymys vakavassa mielessä, jos se aikoo selviytyä. Tilanteen käsitteellistä monimutkaisuutta kuvaa parhaiten tuo kirjan otsikossa mainittu ”toden nälkä”: se ei viittaa niinkään siihen, mitä on saavutettu kuin siihen mikä kirjoittajia ja lukijoita ajaa eteenpäin.

Shieldsin kirja on itsessään jonkinlainen megaessee – muistuma niiltä vuosisadoilta, jolloin essee-nimike saattoi viitata kokonaiseen kirjaan. Sen lisäksi se on myös metaessee, koska kirjalla on sen muoto josta se puhuu. Kirjoittajana Shields onkin eräänlainen DJ-esseisti, joka sämplää teokseensa ilman lupia pätkiä muiden töistä ja täyttää aukot omalla tekstillään.

Kirjassa annetaan paljon tilaa esseelle – jopa siinä määrin, että essee näyttäytyy nyt lajina, joka lunastaa sen eetoksen, jonka romaani unohti kasvaessaan suuren yleisön lajiksi. Shieldsillä tämä tapahtuu lyyrisen esseen kautta. Sanan lähin vastine meillä on suomenkielen ”taide-essee”, jota yleensä esitetään vastakohtana tieteelliselle esseelle. Lyyrisen esseen – joka on terminä nostanut päätään angloamerikkalaisessa kirjallisuuskentässä ihan ilman Shieldsin kirjaakin – ominaislaatu on täydellinen muodon ja sisällön vapaus, mikä tarkoittaa myös sitä, että sitä voi lukea fiktiona ja asiaproosana samanaikaisesti. Lyyrinen essee voi Shieldsin mukaan toteutua myös romaanina, ja hän lukeekin paradoksaalisesti monet romaanit lyyrisen esseen versioiksi. Olennaista ei ole muoto vaan asenne kirjoittamiseen.

Koska essee on alan luokituksissa yleensä laskettu nonfiktion piiriin, sen kirjoittajalla on mahdollisuus kirjoittaa asiaproosaa silloin kun se palvelee hänen tarkoitusperiään tai fiktiota ilman fiktion tunnuksia.  Lyyrinen essee on Shieldsin mukaan mielen teatteria, jossa toimintana voi olla analyyttinen etäännyttäminen tai henkilökohtainen intiimiys, yksityiskohtiin fokusointi pääaiheiden kustannuksella tai erilaisten näkemysten draamallinen vastakkainasettelu. Eräs kirjan sitaateista toteaa sattuvasti, että esseen dynamiikka on keskustelun dynamiikkaa: se hakee kontaktia kuten dialogi.

 

Mites meillä?

Vaatimuksia romaanimuodon uudistamisesta ilmestyy tasaisin väliajoin. Välillä niiden lukeminen on uuvuttavaa ja turhauttavaakin, jos vaatimus on itsessään vailla konkreettista sisältöä. Olemme jo kyllästyneet vanhaan, jotain uutta pitäisi saada. Itse ajattelen, että romaani uudistuu kun ilmestyy romaaneja, jotka asettavat lukemisensa ehtoja uusiksi. Esteettisillä ohjelmanjulistuksilla on tässä prosessissa parhaimmillaankin sama rooli kuin kuuluisilla Wittgensteinin tikapuilla: jos ja kun niiden avulla on kiivetty ylös eli synnytetty uutta kirjallisuutta niin ne kannattaa heittää pois, koska taiteelle on tyypillistä se, että se ei pysy uskollisena lähtökohdilleen.

Ensimmäinen ajatus Shieldsin kirjaa lukiessa oli, että olisipa fantastista kirjoittaa tietokirja tällä menetelmällä: ottaa surutta lähdeteksteistä kaikki ne pätkät jotka vaikuttavat olennaisilta ja kiinnostavilta, kirjoittaa niiden sekaan puolet omaa, ja koota näin kollaasi, jossa yhteyksien luominen ja kontrastien näkeminen – ylipäänsä koko kirjan mielekkyyden perusteleminen – jäisi lukijan tehtäväksi. Menetelmä näyttää yksinkertaiselta, naurettavan helpolta: tuon nyt voisi tehdä kuka tahansa. Ja kuten suurten ideoiden yhteydessä aina, tätä ei kukaan kuitenkaan ajatellut mahdolliseksi ennen kuin joku toteuttaa sen.

Toinen ajatus oli, että Shieldsin kirja pitäisi ilman muuta kääntää suomeksi. Kolmas ajatus oli, että ei – ei kääntää, vaan varastaa Shieldsin idea ja tehdä Reality Hungerista oma kansallinen versio, jossa suomalaisten kirjoittajien sitaatit fiktion ja nonfiktion (tai kauno- ja tietokirjallisuuden) suhteesta keskustelisivat keskenään. Neljäs ajatus oli, että noinkohan tuo onnistuisi, kun Suomessa tällaista keskustelua ei oikeastaan ole. Jakolinja kauno- ja tietokirjallisuuden välillä on meillä syvään kaivettu, käytännössä kyseenalaistamaton vaikka perusteiltaan kyseenalaistettavissa. Se jakaa kirjoittavat ihmiset kahteen leiriin koulutuksen, alan järjestöjen, rahoituksen, kritiikin ja muun julkisen keskustelun suhteen (No, essee lienee meilläkin poikkeus tästä). Harvassa ovat ne puheenvuorot, joiden mukaan näillä leireillä on paljon enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä – niin harvassa, että muistan paljon paremmin aiheesta käymiäni keskusteluita eri henkilöiden kanssa kuin mitään yksittäistä julkaisua. Joten ehkä siitä Reality Hungerin kääntämisestä pitäisi sitten aloittaa.

Puhe ”rajojen rikkomisesta” on ehkä kuluneimpia kliseitä kotimaisessa taidekeskustelussa,  ja siksi en sitä nyt käytäkään. Mutta jotain siitä, mitä Shields tarkoittaa rajapinnalla olemisella muistan kokeneeni, kuin näin Susanna Kuparisen dokudraaman Eduskunta II viime joulukuussa. Sitä ei voinut oikein kutsua näytelmäksi, ei kansanvalistukseksi, ei poliittiseksi puheenvuoroksi, ei journalismiksi, koska se oli kaikkia näitä yhtä aikaa. Kaikkein vähiten se oli ”vain teatteria”. Eduskunta II oli esteettisesti jotain poikkeuksellista ja sitä sekä sitä edeltävää Eduskuntaa esitettiin loppuunmyydyille saleille. Molemmissa esityksissä käytetty teksti- ja kuvamateriaali oli kokonaisuudessaan dokumentaarista.

 

 

19 kommenttia

  1. Riikka says:

    Kiitos ajatuksia herättävästä tekstistä!

    Olen miettinyt paljon saman suuntaisia seikkoja. Pitää tarkistaa tuo manifesti.

    Itseä kiinnostaa proosasta myös tietokirjatekstiksi tai filosofiseksi pohdinnaksi tarkoitettu teksti, joka on muuttunut fiktioksi aikojen saatossa. Esm. vanhat tietosanakirjat kuten Elämän ihmeet I-II ovat hienoa kaunokirjallisuutta. Ne ovat usein kielellisesti rikkaita ja tarkkoja, koska tekstilaji vaatii sitä, mutta edustavat faktoiltaan lähinnä jonkin tieteen genealogiaa kansantajuisesti esitettynä.

    • Tiina Käkelä-Puumala says:

      Virpi Alasen Löytöretkue-sivustolla on myös hienoja esimerkkejä vanhan tietokirjallisuuden muodonmuutoksesta.

      • Riikka says:

        Tosiaan, muistan vilkaisseeni Löytöretkue-blogia joskus kauan sitten, mutta olin jo unohtanut koko jutun. Nyt tuolla onkin hauskaa luettavaa pitkäksi ajaksi.

  2. Ripsa says:

    Kävin juuri olemassa pari päivää mökillä ja katsomassa mitä kirjahyllyssä on. Otin mukaan Parnasson nro 2/1998, jossa on pitkä juttu tätä aihetta liippaavaa asiaa. Harry Forsblom: Taso, “machine”, pysähtyneisyys.

    Jutun clou oli siinä, että joku hollantilainen kirjailijatuttava oli Forsblomille väittänyt, että teillä näkyy olevan kirjallisuus”machine”. Sitäkin käsitettä F. jutussa miettii, mutta myös sitä, että kustantamot eivät enää suostu julkaisemaan kirjoja, joita suuri yleisö ei kykene sulattamaan.

    Esseekirjallisuus voisi olla juuri tätä. Pidän esseistä jotka lähenevät proosatekstejä, siis sen fiktiomuotoa. Vuodesta 1998 ei ole kulunut kovin paljon aikaa, ja vaikuttaa siltä että huonoimmat vaihtoehdot ovat toteutuneet. Onneksi nyt eivät kaikkiaan.

    Muuten: mikähän vaihe Suomen kirjallisuudessa nyt on? Onko pysähtyneisyys loppunut?

  3. Maaria Pääjärvi says:

    Minusta Shieldsin ajatusten voima ei ole siinä, että ne olisivat varsinaisesti uusia, tai pohjustamassa minkäänlaista uutta estetiikkaa. En tunne amerikkalaista kirjamyyntiä ja kirjallisuusjulkisuutta muutoin kuin lehtien perusteella, mutta vaikuttaa siltä, että myyntiluokka “literary fiction” muodostuu paljolti viihteelliseksi perusproosaksi vakiintuneesta kirjallisuudesta – siis vielä syvemmin kuin meillä. Käännössopimusten ja niiden aktiivisen hankkimisen mukanaan tuoma tendenssi todennäköisesti sovittaa suomalaisen proosafiktion isoa linjaa osaksi tätä anglosaksista skenaariota.

    Samalla kirjallisuus kuitenkin kantaa vakavan taidemuodon auraa, elokuvat tai kevyt musiikki nähdään yleisesti edelleen viihteellisempänä kuin kirjallisuus, vaikka juuri kirjallisuuden laajassa massassa viihteellisyys on ilmiselvä piirre. Enkä siis pidä viihteellisyyttä huonona asiana, mutta turhan usein siihen liittyy suoranainen typeryys ja yleisön aliarviointi.

    Kun uuden median mahdollisuudet muokkaavat arkisia lukutottumuksia (tarkoitan lukemista laajassa mielessä, kuvia ja liikkuvaa kuvaa luetaan), lineaarinen teksti kansien välissä joutuu ottamaan todellisuuden asettamat haasteet vakavasti, tai sille ei jää kuin hiljalleen rapautuva arvovalta.

    Reality Hunger ei tosiaan ole selkosanainen manifesti, joka sanelisi ykskantaan mitä pitää tehdä. Kollaasimuoto ja monet väitteet paremminkin suuntaavat muistamiseen. Että joskus kirjallisuus oli vapaampi taiteenala, ja nyt sitä rajoittavat monenlaiset fiktion muotoon ja juridiikkaan liittyvät käytännöt. Eräs tärkeimpiä Shieldsin julistuksia on, että kirjallisuuden pitäisi tavoittaa se vapaus, joka sillä on joinakin historian hetkinä ollut.

    • Tiina Käkelä-Puumala says:

      Totta, kirjassa vaaditaan enemmänkin nykytilanteen tunnistamista kuin sitä, että estetiikka pitäisi muuttaa. Uutta sen sijaan on tuo Shieldsin väite, että tämänhetken kiinnostavin fiktio kirjoitetaan ikään kuin lajin ulkopuolella. Tosin lähteiden perusteella vaikuttaa siltä, että hän on senkin kannan lainannut Ben Marcusilta.

      Voi olla, että lukeminen jakautuu tulevaisuudessa vielä enemmän kahtia nettilukemiseen ja printtilukemiseen – nopeaan ja hitaaseen moodiin. Mikä pitää printtilukijan paikallaan: tiedon vai nautinnon halu, vai molemmat? En tiedä, Shields tuntuisi sanovan, että teksti joka edellyttää lukijaltaan muutakin kuin kuluttamista.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Hyvä kysymys onkin, että miksi lajirajoista on tullut niin ahtaita, että mieluummin pilkotaan kirjallisuus pieniin eksakteihin genreihin kuin ajatellaan esimerkiksi proosaa sellaisena kokonaisuutena, kuin sanan alkuperäinen merkitys minä tahansa ei-runomuotoisena tekstinä viittaisi.

      • Ripsa says:

        Tuntuu siltä että genret tulivat modernismin myötä. Ehkä ajateltiin että lukijat eivät kykene hahmottamaan “kirjallisuuksia”, kun ovat tottuneet siihen että on olemassa proosaa ja runoutta.

        Esseet olivat tavattoman monimutkaisia ja ohutta yläpilveä vielä 1930-luvulla. Poikkeuksena ehkä loistava Olavi Paavolainen.

        Mutta se historia on kirjoittamatta, miten kustantajat ja kriitikot vaikuttivat lajien syntyyn.

      • Tiina Käkelä-Puumala says:

        Tarkka genrejako on aina jossain suhteessa myyntiin ja markkinointiin: genre on myös merkki, josta lukija tunnistaa etsimänsä. Vastaava tilannehan näkyy hyvin esimerkiksi musiikin myynnissä. Kevyen musiikin puolella on useita kymmeniä pikkutarkasti eroteltuja lajeja jo pelkästään viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tehdylle musiikille. Sitten on sellaisia genrejä kuin “klassinen”, jonka alle voidaan surutta laittaa kaikki kuluneen tuhannen vuoden aikana tehty musiikki.

      • Maaria Pääjärvi says:

        En asiaa tunne, mutta metallimusiikin puolella pikkutarkka genrejaottelu on kai mennyt jo tarkoituksellisen parodian puolelle.

      • Tiina Käkelä-Puumala says:

        Voi olla, mutta en lähtisi kokeilemaan metallifanien huumorintajua kysymällä, että ihan huvikseenko esimerkiksi oheinen taulukko on tehty. Vastaava genretaulukko kirjallisuudessa aiheuttaisi varmasti huutoa: http://yle.fi/progressive/flash/teema/pdf/Metal_Evolution_Family_Tree_poster_2.pdf

        Itse tunnistan hevistä suunnilleen kaksi tai kolme lajia, mutta sillä ei ole kuuntelukokemuksen kannalta minulle juuri merkitystä.Hyvin tehdyt biisit jäävät mieleen aina.

      • Maaria Pääjärvi says:

        No mutta, metalliväkihän saattaa olla selvästi rauhanomaisempaa kuin kirjallisuusväki. Ainakin kaikki mun tuntemat metallimusiikin – mukaanlukien kirkonpolttohevin – ystävät on aika lempeää sakkia.

        Tuollainenhan pitäisi ehdottomasti tehdä, mukaanlukien elävät kirjailijat, ja varsinkin elävät. Lokeroon siitä vaan joka iikka, hah.

        Mutta samahan se on kirjallisuudessa, ei välttämättä edes ns. makrolajilla ole niin hirveästi väliä lukiessa (romaani-lyriikka tms.)

      • Teemu Hoo says:

        Toi heavy-musiikin genretaulukko, vai mikä ikinä onkaan, on itse asiassa jollakin tavoin paikkansa pitävä, ainakin minusta, tosin tulkinnanvaraisuuksia on aina. Se on jännä sikälikin, että siitä saa hyvinkin infoa esiin, mutta se ehkä vaatii samalla kyseisen genren tuntemusta: esim. Linkin Park oli metallibändi (jos sellaista termiä voi käyttää) vain ekan levyn myötä – sen jälkeen enemmänkin rock-bändi.

        Voisi olla mielenkiintoista saada näkyviin tuollainen taulukko myös kirjallisuudesta, tai jostakin tietystä kirjallisuuden osasta, esim. kotimaisesta romaanista. Tietynlaisena se saattaisi palvella lukijaakin jonkin verran, ehkä auttaisi viivoja pitkin löytämään suosikkien avulla mielenkiintoisia uusia tekijöitä ja kirjoja, kenties jostakin muusta taulukon osasta.

        Tietysti niin tuon musa-taulukon kuin mahdollisen kirjallisuustaulukonkin kohdalla on yksi perustavanlaatuinen ongelma: tekijä saattaa tehdä erityyppisiä kirjoja/levyjä. Näin ollen taulukon avulla voi löytää tekijöitä, muttei oikeaa kohdetta eli levyä/kirjaa.

      • hdcanis says:

        Metallimusiikin genrepuu on varmaan helpointa tehdä koska niin muusikoista kuin faneistakin moni on myös hyvin genre- ja perinnetietoisia, artistit määrittävät itse olevansa yhdistelmä toisen aallon norjalaista blackista ja floridalaista deathia tms…

        Monessa muussa taiteenlajissa ja musiikin lajityypissä artistit, nuo uniikit lumihiutaleet, hermostuisivat moisesta silloinkin kuin asettuisivatkin selkeisiin kategorioihin.

      • Tiina Käkelä-Puumala says:

        Niinpä. Se, että osaa sijoittaa itsensä suhteessa perinteeseen osoittaa lähinnä nöyryyttä. Eikä se kuitenkaan tarkoita, että genressä pitäisi sitten pysyä. Kuten Teemun kommentissa yllä sanottiin, joksikin määritelty artisti voi kokea genreleiman rajoittavaksi ja ehkä haluaakin tehdä tietoisesti jotain vastoin yleisönsä ja levy-yhtiönkin odotuksia. Kirjallisuuden puolella tähän törmää harvemmin – siis kirjailijaan, joka esimerkiksi uutuusteoksen yhteydessä ilmoittaa, että halusi toimia vastoin ennakko-odotuksia.

    • Teemu Hoo says:

      Toi “kevyt musiikki” on muuten hyvä käsite ja aika usein se unohdetaan keskustelussa, koska nykyisin yhä enemmän kevyt musiikki on yhtä kuin musiikki. Se ikään kuin hautaa alleen esimerkiksi klassisen musiikin, mitä sitten taas yleisesti ehkä pidetään kevyen musiikin parissa vain tylsänä musiikkina, vaikka lähtökohdat ovat jollakin tapaa erilaiset.

      En tiedä, onko tää toimiva analogia, mutta kirjallisuudessa on ehkä tapahtunut samalla tavalla; kun romaanin rajat venyvät ja paukkuvat lukutottumusten myötä niin, että lukemisen halutaan helpottuvan ja joka toinen romaani on luettu tunnissa-kahdessa, kaunokirjallisuus imee yhä erilaisempia muotoja ja samalla hautaa alleen ns. taideproosan.

      Eli tavallaan puuttuu sellainen “kevyen proosan” määre, mitä nyt ehkä tiedostamatta on sälytetty dekkarigenren päälle. Sen lisäksi on olemassa vain kaunokirjallisuutta (okei, chick-liteineen ja spefineen), jonka alle yritetään haalia sitä sun tätä.

      Eli voiko olla niin, että esim. kevyen musiikin termistä ollaan lähes kokonaan luovuttu ja siirrytty populaarimusiikkiin (joka sekin on aika unohdettu yleisön keskuudessa), koska se koetaan jotenkin halventavaksi, vaikka kysehän on vain tietynlaisesti kokemuksen haastavuuden mittarista, jolla ei periaatteessa ole mitään tekemistä ns. kokijan kanssa?

      • Teemu Hoo says:

        Eli mun kysymys on, ollaanko vedetty entinen viihdekirjallisuus kaunokirjallisuuden alle kokonaan, “viihde” unohdettu jotenkin halventavana ja samalla saateltu ent. viihdekirjallisuus osaksi kirjallista korkeakulttuuria, mikä taas volyymillaan hautaa kaunokirjallisuuden muut genret alleen ja määrittää näin korkeakulttuurin kirjallisuudessa uudelleen, eli tasapäistää esim. taideproosan trilleriromaaniin ja aiheuttaa ehkä näin taideproosalle inflaation yleisön parissa, koska se mielletään tylsäksi, vaikka se ansiot ovat muualla kuin lukunopeudessa ja elokuvallisuudessa?

      • Tiina Käkelä-Puumala says:

        Kirjallisuus on aina ollut massojen laji, aina lukutaidon leviämisestä ja kirjapainotaidosta lähtien, joten se on myös osa populaarikulttuuria. Jos puhutaan pelkästään kaunokirjallisuudesta, niin suuri osa siitä tehdään nimenomaan ja tietoisesti olemassaolevia konventioita hyödyntäen. Sitten taas on se osa kirjallisuutta, jossa pyrkimys konventioiden rikkomiseen ja muodon uudistamiseen on se olennainen päämäärä: tähän viitataan kun puhutaan kirjallisuudesta taiteena. Mutta tällaiset jakolinjat ovat aina arveluttavia, koska ne eivät ole neutraaleja vaan arvottavia. Siksi Shieldsin kirja on juuri kiinnostava, että vaikka siinä esitetään taiteelle ominainen vaatimus siitä, että romaani ei saisi toistaa itseään, niin kirja itsessään leikkaa läpi ilmaisumuotojen välisiä arvohierarkioita, kun samassa yhteydessä puhutaan vaikka Barthesista ja American Idols-kisasta tai Emersonista ja rap-artisteista.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Ja tietysti myös menneiden aikojen kovimmat taiteelliset innovaatiot on otettu onnistuneesti populaarimman kirjallisuuden käyttöön, mm. kerrontaratkaisut ja vaikkapa metafiktiiviset elementit (joita on tietysti esiintynyt jo modernin romaanin varhaisvaiheessa, mutta syystä tai toisesta 1800-luku taipui kuitenkin enemmän illusionistisen kerrontatekniikan puoleen).

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.