Trashionista ja vakavat blogaajat

Maaria Pääjärvi | March 23rd, 2012 - 16:10

Therefore, on every morrow, are we wreathing
A flowery band to bind us to the earth

-John Keats

 

 

Jukka Kemppinen blogasi joitakin ajatuksia blogaamisesta ja kirjoittamisesta, otsikolla “Kuinka paljon ihminen saa kirjoittaa”. Kirjoituksen  kimmokkeena toimi televisio-ohjelma Blogistania (YLE). Siinä esiintyy nimenomaan naisbloggareita, erilaisten käsityö-, kotoilu-, muoti- tai lifestyleblogeja pitäviä. Kemppinen huomauttaa aivan oikein, että niinkutsutun perinteisen median suhde bloggaajiin on kiero ja varauksellinen. Aina kun blogit ovat esillä, ne ovat joko söpöjä, harmittomia tai sitten väärässä tai jostain kierosta motivaatiosta kumpuavia. Kritiikin alueella on esimerkiksi syntynyt joku kummallinen “verkkokriitikkojen” ryhmä, joiden arvellaan pahimmassa tapauksessa olevan yhtä valideja kriitikoita kuin valelääkäreiden lääkäreitä. Analogia ontuu pahasti.

 

Seuraan myös “hömppäblogistania”, lähinnä käsityöblogeja. Blogaajat ovat siitä erikoisia kirjoittajia, että he eivät suoranaisesti hyödy taloudellisesti tekemisestään, vaan kirjoittamisessa on valtavasti erilaisia motivaatioita. Jotkut ottavat osaa netin sosiaaliseen yhteisöön jonkun tietyn teeman kautta – käsityöihmiset tai askartelijat – ja rajoittavat kirjoittamisensa tälle ei-henkilökohtaiselle alueelle. Myös kommentoijina he toimivat juuri näin: jättävät merkinnän luettuaan jonkun hyvähenkisen pienen jäljen itsestään: Kivasti kirjoitettu; Miten kaunis pusero; Ihania kuvia; Paljon onnea; Rohkeutta, kyllä se siitä. Jotkut taas kirjoittavat hyvinkin henkilökohtaisia merkintöjä lasten syntymästä, sairastamisesta tai läheisten kuolemaan liittyvästä surusta. Toiset julkaisevat ohjeita, osa ilmaiseksi, osa maksua vastaan. Muutamat herättävät sen verran mielenkiintoa, että saavat julkaistua bloginsa konseptin pohjalta kirjan.

 

Vaikkapa ilmainen ohje on kaunis teko – neuleen suunnitteluun ja tekemiseen liittyvä ilo ja riemu ja kärsivällisyys sen kaiken systematisoinniksi. Merkittävä osa ohjeiden tekijöistä on amatöörisuunnittelijoita, jotka ovat opetelleet merkitsemistavat, jotta pystyisivät jakamaan työnsä muidenkin kanssa. Ja osa tietysti ammattilaisia (ja sellaisiakin, joista tuli ammattilaisia). Kysymys on kuitenkin antamisesta, samaan tapaan kuin kirjallisuuden piirissä. Ja samaan tapaan ilmainen julkaiseminen antaa statusta suunnittelijalle. Nämä anteliaat blogaajat ja suunnittelijat ympäri maailman ovat tehneet neulomisen minulle mahdolliseksi. Vaikka materiaalit on pakko hankkia, hyviä neuvoja tai ohjeita ei tarvitse ostaa.

 

Tuntematta asiaa mitenkään tarkasti veikkaisin, että esimerkiksi neuleblogit ja amatöörisuunnittelijat, jotka ovat aloittaneet julkaisemalla ohjeita omilla verkkosivuillaan ja sitten jopa myöhemmin saaneet töitään “ihan oikeisiin” lehtiin, ovat muuttaneet sitä kenttää, jolla toimivat. Neulominen kiinnostaa. Sama koskee tuunausta, sisustamista tai pukeutumista. Naistenlehdet eivät voi jättää blogistania huomiotta. Sen kulttuuri on noussut aktiivisen lukijakunnan keskuudesta ja lehdet eivät voi pysyä välinpitämättöminä. Jokin jännite siinä saattaa olla, vaikka naistenlehtien maailmankuvassa kaiken täytyy olla aina kivakivaihana, ja kaiken voi helposti mitätöidä, koska se tapahtuu “hömpän” alueella.

 

Blogin perustamiseen on aina jokin henkilökohtainen syy, vaikka se ei olisikaan kummempi kuin blogaamisen hauskuus. On vain kourallinen kirjoittajia, joiden työhön se kuuluu, joille maksetaan blogaamisesta tai jotka ovat alkaneet määrätietoisesti kehittää konseptia, jonka tarkoitus on tehdä tekijästään jonkin alan tähti ja synnyttää jokin leimallinen pienoisbrändi. Raha tulee perästä jos on tullakseen. Joillekin on käynytkin niin, vaikka he eivät ole alunperin ajatelleet mitään sellaista. Lopulta se herättää institutionaalisen kiinnostuksen, ja blogaaja alkaa saada kutsuja muotinäytöksiin tai näytelankoja neulottavaksi. Kaupallinen maailma keksii hyvän ja halvan mainoksen potentiaalin, tutun blogaajan suositus on uskottava. Vanhan median on helppo silittää sitä päähän ja kauppiaiden on helppo antaa ylimääräisiä bonuksia.

 

Tässä on kansalaisjournalismin kevyempi puoli, jossa kenties radikaaleinta on ilmaisten ideoiden ja ohjeiden kierto. Jos haluaa ajatella optimistisesti, tuunaus ja käsityöt ovat hidasta matkantekoa kohti maailmaa, jossa vanha tavara riittää aina uuden tekemiseen. Esimerkiksi Yle Areenassa vielä muutaman päivän nähtävillä oleva Blogistanian jakso trashionista Outi Pyystä näyttää juuri tämän ulottuvuuden. Näemme naisen, joka on muuttanut megalomaanisen roskavuorikulttuurin vahvuudeksi, hän tekee roskavuoren käyttämisestä haluttavaa. En kylläkään käsitä, miksi hän haluaa tehdä kirjan, minusta tuntuu että se jossain määrin romahduttaa hänen maailmansa trash-e(ste)tiikkaa. Ja harmillisesti tämä blogaaja on käsityön ammattilainen ja koulut käynyt, joten koko projekti määrittyy hänen ammatillisen ambitionsa kautta, vaikka hän sanookin päivätyö-Outin elättävän trashionista Outsaa.

 

Outi Pyy pystyy sanomaan, että vanhan ja kierrätetyn ei tarvitse näyttää vanhalta ja kierrätetyltä vaan se voi olla täysin seksikkäänuskottavaa ja hauskaa. Parhaassa mahdollisessa maailmassa hänen sanojensa takia viisi kymmenestä ohjelman nähneestä t-paidanostajasta menee kansainvälisen halpavaateketjun asemesta kirppikselle. Ja hän pystyy tekemään sen vetoamalla vilpittömään turhamaisuuteen ja ideoinnin ja puuhaamisen haluun. Vaikka tietysti Kemppinen on kirpaisevan oikeassaan sivaltaessaan sekä perinteistä mediaa että sen nostamia blogausmannekiineja: “mainio keino on nostaa julkisuuteen henkilöitä ja osoittaa siten käytännössä heidän henkinen tyhjyytensä tai paremmassa tapauksessa kapeutensa.” Tuntuu, että Kemppinen ei aivan suoraan sano, että netin “asiablogaajista” tehty dokumentti saisi toisenlaista painoarvoa. Parhaimmassa tapauksessa se johtaisi keskustelun median, uskottavuuden ja sananvapauden perusteisiin. Siksi kai perinteinen media ei aiokaan nostaa sitä, ja aikookin pitää yllä kuvaa suositusta blogailusta naistenlehtitasolla.

 

Mielikuvaa naistenlehtitasosta pitävät yllä myös Kemppisen blogin kommentoijat, joiden asenne näitä “pinnallisia” blogaajia kohtaan on sumeilemattoman hapan. Jostain syystä maskuliiniset teknisiin laitteisiin keskittyvät blogit eivät sitten olekaan hömppää, vaan jotenkin oikeampaa kuin t-paidan, helmikorun, kestovaipan tai pitsihuivin tekniikka. Kuitenkin kyse on vain maailmojen erosta. Namutietokoneet, urheiluvälineet tai digikamerapornot eivät kuitenkaan minusta eroa millään tavalla korttiaskartelusta tai oleskelutilan värisuunnittelusta à la Tricia Guild.

 

Oikeasti kirjoittavien ihmisten on ehkä liiankin helppoa kirjoittaa väheksyvästi niistä, jotka kirjoittavat ajankuluksi tai suloiseksi hyödyksi, a thing of beauty is a joy forever, kirjoitti John Keats (se sisustaja!). Fashionista Outsan teot puhuvat yhtä hyvin kuin hän itse. Nuo ihmiset, me ihmiset, yritämme kulttuurissamme tulla toimeen tämän tavaravuoremme kanssa. Suurinta osaa meistä se runsaus ainakin jostain kohtaa viehättää. Miten käsityö pystyy rimpuilemaan ulos teollisesta tavaratuotannosta, miten pystymme – kädellisinä, maailmaamme muokkaavina, bricoleureina – ottamaan haltuumme teollisten tavaroiden vuoret, kun ensin olemme huomanneet ettei meidän kannata tehdä uusia tavaroita tähän maailmaan edes omin käsin. Ratkaisu on yksinkertainen – vanhojen muokkaaminen. Asia on äärimmäisen kiinnostava ja akuutti. Elämme aineellisessa paradoksissa, johon joudumme sovittamaan turhamaisuuden ja halun, joudumme räätälöimään niitä maailmassa, joka uhkaa tuhoutua halumme ja turhamaisuutemme takia.

 

Kirjoittava, kirjallisesti tai asiallisesti kirjoittava, pystyy kätkemään oman turhamaisuutensa ja esilläolonsa abstraktioon, analyysiin ja argumenttiin. Blogaaja, jonka verkkoteos koostuu lähinnä oman peilin kautta kuvatusta itsestä aina eri kostyymissa, on paljas tämän suhteen. Kukaan blogia lukeva tai katsova ei edes kuvittele, etteikö tuo tuossa haluaisi tuoda itseään esille.

 

On säälittävän helppoa asettua tyytyväiseen yläkulmaan muihin nähden vain siksi, että kirjoittaa jotain painavampaa kuin tuo tuossa. Eikä varsinkaan koskaan ikinä ole ottanut itsestään kuvia vessan peilin kautta ja julkaissut niitä blogissa. Kun on näin kunnostautunut, voi alkaa tuhahdella pienemmistä piirteistä. Pahasta reaktiivisuudesta, tarttumisesta päivänkohtaisiin asioihin, keskittymiskyvyttömyydestä, pinnallisuudesta, punavihreydestä, perussuomalaisuudesta, epärehellisyydestä, huonosta lukemisesta tai ymmärtämisestä. On aina “nuo”, joita voi paheksua. On aina yhteinen nyökyttely siitä, kuinka hirvittävän pinnallinen paikka tämä maailma onkaan, ja on se seurapiiri, jossa sitä voi taivastella. Aina toiset vievät maailman perikatoon tai ainakin toimivat turmeluksen eduskuvina, olivat sitten humanisteja, naisia tai mediaa.

 

Totta puhuen me kaikki viemme maailman perikatoon. Heiveröinen yritys loiventaa sitä edes tuunaamalla vanhoja vaatteita on kuitenkin jossain mielessä rakentava maailmanlopun teko. Eikä kirjoittaminen aina ja poikkeuksetta ole sellainen. Vakavana pidettyä kirjoittamista ei lopultakaan tee paremmaksi edes se, että kaikki eivät pysty siihen ja sen eteen on nähty kovasti vaivaa. Eihän se pelasta vaatesuunnitteluakaan. Ja molemmissa tapauksissa a thing of beauty is a joy forever.

 

Mitä kirjoittamalla, ja ennen kaikkea julkaisemalla, pystyy ylipäänsä rakentamaan? Muureja, mielikuvia, harhoja, paljastuksia, totuuksia. Kuinka paljon sitten saa kirjoittaa ja julkaista, ja kuka saa? Kaikki ja kuinka paljon tahansa. Se on lopultakin sekä vahvuutemme että toivomme.

13 kommenttia

  1. Mummo kutoo sukkaa hämärässä says:

    Asioitahan on tässä vähintäinkin kaksi: blogit, jotka suhteessa “valtamediaan” toimivat ainakin vielä potentiaalisena rekryyttiarmeijana; vaatimattomana punehtuen bloggaaja ilahtuu seireeninkutsusta tehdä kirja tai muuten etabloitua vakavamielisen julkisuuden palvelukseen ja tekee työtä tilattua; ja sitten toinen asia on tämä tavaramaailma, marxilaisittainhan olemme nyt tunnetusti kapitalismissa, jossa varallisuus ilmenee valtavana tavarajoukkona. Eikä siinä auta kiemurtelu, jokin ilo irtoaa kierrätyksestä, olkoonkin perversoituneesti muka kannanotto johonkin tai jotain sellaista, mutta periaatteessa samaa pläräämistä ja valtavan tavarajoukon seassa sukeltelua kuin mitä tavaran esikierrättäjä Roope Ankka teki uimalla rahasäiliönsä kolikkomeressä, joka siis oli uusiokäytössä virkistävän aamu-uinnin mahdollistavana substanssina eikä alkuperäisessä tarkoituksessaan vaihdon välineenä. Onhan esimerkkejä sukantekijä- ja rojun hyötykäyttöblogien lisäksi vaikkapa kirjallisesti arvostettujen ihmisten blogeissa, joissa tahkopihkalamaisesti kilvoitellaan siitä, kuinka kuiskataan mahdollisimman kovaa, ts. miten saisi vanhoja ja huonoja kameroita ja filmimateriaalia käyttäen otettua vielä entistäkin huonompia valokuvia.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Tavaravuorestahan irtoaa kirous ja ilo samaan aikaan. Mä taas uskon, että ainakin useimmat ihmiset on siinä määrin materiaalisen maailman olentoja, että pelkkä tavaroiden olemassaolon demonisointi on tyhmä lähestymistapa. Kun meillä nyt kuiteski tää kaikki on, ja on hyvä jos sen kanssa pystyy jollain kohtuudella elämään. Tavarat, niiden halu, uutuudenhalu ja halu muokata materiaalista maailmaa on joka tapauksessa olemassa – paitsi tietysti niillä muutamilla yksilöillä, jotka saattavat olla meitä ihanat pitsiverhot aah -ihastelijoita ylemmällä henkisellä tasolla. Jos tässä katastrofissa pystyy kanavoimaan noita haluja mitenkään mielekkääseen suuntaan, niin se on minusta iso saavutus. Hattu pystyyn siitä.

      Eikä se tietenkään muuta sitä perusasiaa, että päin helvettiä mennään rytinällä. Mutta sinnekin voi mennä monella tavalla. Älyllisen hienoston tapa tuottaa ja kuluttaa kirjojen massaa ja esim. nettiä on pohjimmiltaan yhtä likaista kuin blogaavan kotirouvan kirppissaapastuunaus #258. Tää rauta meidän alla ei oo mistään kunniasta taottu.

      Tarkoitat ilmeisesti Antti Nylénin valokuvaamista tuolla piikilläsi. Minä pidän hänen kuvistaan ja hänen tavastaan tehdä niitä. Blogi siis tässä: http://anttin.blogspot.com/

      Mun sukista muuten tulee aivan susia jos koitan kutoa niitä pimeässä. Ehkä mummorukalla on samat fiilikset.

      • Mummo kutoo sukkaa hämärässä says:

        Kevätauringon lämmössä meidän jokaisen sisällä talvehtiva pieni Zizek saattaa heräillä, kuten nyt minulle tapahtui. Tämä pieni olio tyrmää ajatuksen ”ihmiskasvoisesta kapitalismista” ratkaisuna oikeastaan mihinkään. Siinä menevät roskiin saman tien erilaiset kapitalismia liuottavat ja oheisvahinkoja korjaavat toiminnot ja ajattelutavat. Tämän ajatuksen ajatteleminen ajoittain tuottaa suurta tyydytystä.

        Kirpputorikaman kanssa touhuamisen tuottamaa inhimillistä subjektiivistä iloa en ole pyrkimässä mitätöimään tai vähättelemään, päinvastoin. Ihmiselle lajityypillinen bricolage olkoon johtotähtemme! Vanhojen kameroiden käyttämisen mielelläni hyväksyn mainiona harrastuksena, ja kuvaustapahtumien lopputulosten enempi esteettinen arviointi jääköön minun osaltani, koska se ei tässä yhteydessä ole olennaista.

        Eräänlaisen kulutuskäyttäytymiseen liittyvän porttiteorian mukaan esimerkiksi vanhat kamerat saattavat toimia johdantona laajempaankin elämäntavalliseen retroiluun: mallia näyttää esimerkiksi Veikko Huovisen kokoelmassa ”Lyhyet erikoiset” tarina nimeltä ”Erilaisia ihmisiä”, jossa seurataan avioparia Gunnar ja Toini. He ovat mm. luopuneet autostaan ja tekevät työmatkansa kaupunkiin keski-ikäisen ruunan vetämällä reellä – ”reen rautaisten jalaksien kirkuna katukivikossa haipui muun liikenteen kakofoniaan”, kirjoittaa Huovinen kauniisti.

        Nimimerkkini oli tarkoitus manifestoida syvä henkilökohtainen kaipaukseni vanhoihin hyviin aikoihin:

        http://www.youtube.com/watch?v=WYXG0-lSVFo

        • Maaria Pääjärvi says:

          Muuten, Mummo, alkuperäisessä viestissäsi oli juttu, jonka eilisessä kiireessä sivuutin.

          “Valtamedia” on syystäkin kiinnostunut blogeista, mm. juuri siten että porukkaa rekrytään ohi vanhan ammattilaiston, samalla monesti tyystin unohtaen vanhojen työehdot. Netti kriisiyttää jo pelkällä olemassaolollaan “valtamediaa”. Uudella medialla, johon yksittäiset blogaajat kuuluvat, on taas kova hinku tulla otetuksi vakavasti. Kohtaaminen ei ole erityisen ruusuinen.

          • Mummo kutoo sukkaa hämärässä says:

            Kohtaamisen ruusuisuus median sähköisellä puolella perustuu ne tekevät sen itse-olettamaan. Parhaita esimerkkejä tällä hetkellä on varmaan http://www.uusisuomi.fi/. Journalistinen kulut minimoiva liitolento mahdollistuu siten, että “uutiset” ovat järjestään muualta kupattua tavaraa muun iltapäivälehdistön tapaan, ja siihen päälle silloin tällöin vetelä “pääkirjoitus” päätoimittajaksi kutsutulta henkilöltä. Lopun hoitavat bloggaajat, jotka käsitykseni mukaan korvauksetta kirjoittavat juttunsa, ja näistä sitten tarpeen mukaan nostetaan etusivulle jokin “ajankohtainen” tai muuten “keskustelua” oletettavasti herättävä kirjoitus. Bonuksena taviksille Uudessasuomessa on lisäksi se, että pääsee blogia siellä myös pitävän omistaja-rahoittajan kommenttilaatikossa sinuttelemaan oikeaa miljonääriä – an offer you can’t refuse.

            Helpollla leikkaa ja liimaa-menetelmällä ja ilmaisella sisällöntuottajistolla saadaan ilmeisesti aikaan klikkauksia sen verran, että mainostajiakin saadaan mukaan kohtuullisesti, vaikka alku olikin tappiollista.

            Lajityypillisesti tietysti kiinnostava tapaus: lehti, jossa on pelkkä yleisönosasto ja mainoksia.

            Tässä olisi vinkkiä varmaan Luutiillekin. Turha bloginpitäjien tänne kirjoitella paikoitellen lähestulkoon valmiita hienoja esseitä ilmaiseksi, kyllä jokin vipu pitäisi olla, joka rahastaisi kaikenmaailman lukijat ja muut kommenttilaatikkotaivastelijat siitä ilosta, että näinkin sivistyneeseen seuraan tässä pääsee.

          • Risto Niemi-Pynttäri says:

            “Valtamedian” ja vapaiden bloggaajien välillä on ehkä jonkinlainen ero. Vai onko ? Eli jatkan siitä mistä Maaria, Sami ja mummo puhuivat.

            Onko eroa? Avaatko blogin Uuteen Suomeen blogi vai perustaisitko oman blogin ? – vai hakeudutko kimppaan. LUUTII alustalle voisi nykyään avata kymmeniä uusia blogeja, alussa se ei ollut mahdollista, nyt on. Muistaakseni mummo kysyi tästä, mutta olisko tällaisessa laajennuksessa järkeä ?
            Toki kuulostaisi hieman eettisemmältä kirjoittaa kimpassa “vapaassa” blogiverkostossa, etäällä mainoksista. Vai onko? Tässä tietotaloudessa kaikki nähdään kuitenkin vain sisällöntuottajina. Lukijoiden kannalta kaikki blogit kelluvat samassa sopassa, sisältöklöntteinä.
            On jokseenkin surullista, että itse Habermas, filosofi ja julkisuuden rakennemuutoksen teoreetikko, arveli viitisen vuotta sitten, että bloggaajien tulisi liittoutua kriittisen “valtamedian” kanssa. Muuten kansalaisjournalismi ei hänen mukaansa voi saada vaikutusvaltaa.
            Tämä kehitys on toteutunut. Se on surullisella tavalla yhteistä Suomen Kuvalehden kolumni-bloggaailla ja Uuden Suomen bloggaajilla: vaikka tekstien tasossa on huimia eroja, molemmissa medioissa kirjoittaja on vain sisällöntuottaja.

            Maarian hienossa postauksessa on minusta oletettuna jo sellainen bloggaamisen tapa, joka ei ole sisällöntuottamista. Siinä on eettisyyttä – kierrätystä ja ompelua – mutta myös jotain laajempaa kuin moraalinen vastarinta on. Siinä ollaan tekemisissä myös kauneuden kanssa – ei niinkään yleisen tyylikkyyden ja muodikkuuden tuottamisen kanssa – vaan käsityöhön ja tuunaamiseen liittyvän jaetun kauneuden kanssa.
            Kuka haluaisi kirjoittaa mainosten täyttämille sivuille, tai sekavassa ruuhkassa, vaikka klikkauksia tulisi enemmän.

  2. Sami Liuhto says:

    Juuri näin. Hyvin kirjoitettu. Asiallisesti argumentoitu. Pidin. Olen samaa mieltä.

    Siis oli hyvä kirjoitus, mutta nämä fraasit mutatis mutandis (!) meillä sivistyneillä… Tekisikö joku runokirjan Kemppisen blogin kommenteista… nimi voisi olla AD OMNIA. Leevii Lehtooo!

    • Maaria Pääjärvi says:

      Kiitos! Meillä (heh) sivistyneillä on myös omat nettitapamme. Kiskaista kirjapino jalkojen alle ja huiskia karttakepillä päin näköä unohtaen, että se ei ole mikään floretti. Mua on esim. Parnasson blogissa välillä masentanut tämä painotus kommenteissa, kun sinne ilmestyy jos jotakuta epäilemään toisten kommentoijien sivistys- ja koulutustasoa kaikesta ylhäisyydestä. Ja pelkän mielikuvan perusteella.

      Ad omnia ois muuten loistava runokirjan nimi. Sen vois vähintään omistaa Kemppiselle!

  3. Sami Liuhto says:

    Kannattaa muuten panna Parnasson blogiin kommentti tyyliä “Sofi Oksasen jokainen lause ei ole täyttä neroutta” ja odottaa sekuntikellon kanssa, milloin 50+-miehiltä alkaa tulla närkästyneitä vastakommentteja korostaen, että “Sofi” on merkittävä jne. Ei tarvitse kauan odottaa.

    Kemppisen blogi on jotenkin niin moneen suuntaan mielensä pahoittanut, että siitä on tullut taideteos. Sinne kannattaa tyrkätä kommentti tyyliä “suomenruotsalaiset ovat joskus pierreet” ja taas odottaa sekuntikellon kanssa ja lisäksi tehdä fantasia-analyysi blogistin seuraavasta merkinnästä.

    Luutiissa taas jne….

    • Maaria Pääjärvi says:

      Nyt jäi pahemman kerran juttu kesken!

      Mutta joo, blogeissa on aika hauskoja nuo hernenenään- tai provokaatiokaavat. Ne on lähes pettämättömiä. Mikä on erikoista, koska ne on myös läpinäkyviä ja kaikki tietää ne.

    • Matka, vekka täältä says:

      “Kannattaa muuten panna Parnasson blogiin kommentti tyyliä ‘Sofi Oksasen jokainen lause ei ole täyttä neroutta’”…

      Kokeilin — ei tullut edes julkaistuksi. Mahtoiko asiaan vaikuttaa linkkaamiseni tuohon viestiin.

      Linkeistä puheen ollen:
      http://www.marmai.fi/uutiset/sofi+oksaselle+tuplajulkkarit+tallinnassa/a794164

      • Sami Liuhto says:

        Suomenruotsalaisuus-kommentti sopisi Parnassoonkin, kaikkialle se sopii, paitsi perussuomikeskusteluun. Itse olen päättänyt lopettaa naureskelun Parnasson blogille, vaikka esim. tämä viimeisin merkintä oli aika kiva kans, kirjoituserhe niin hauskasti totisen selvityksen keskellä. Onko siinä “pojat ei lue, osa 50″ -postauksessa yhä se kirjoitusvirhe, mistä kommentoijat EIVÄT ole huomauttaneet? Kukahan Parnassossa osaa aakkoset, kun linkkilistan aakkosjärjestys on huomattavasti kohentunut?

  4. Tiina Käkelä-Puumala says:

    “Kysymys on kuitenkin antamisesta”: monet blogit näyttävät todellakin noudattavan lahjaekonomiaa, jossa sisältöä jakamalla ja antamalla luodaan sosiaalinen side blogaajan ja hänen yleisönsä välille. Tietysti ohjeiden yms. jakamista on erilaisissa harrastealakulttuureissa tehty maailman sivu, mutta netti antaa sille uudenlaisen muodon. Sillä, kuinka todellinen tai virtuaalinen tämä sosiaalinen suhde on, ei oikeastaan ole niin suurta merkitystä, olennaisempaa on osallisuus joka syntyy jakamisen kautta. Tai paremminkin voisi sanoa, että sosiaalisuus on jakamista, muodot vaihtelevat.

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.