Turistitaidetta

Maaria Ylikangas | October 27th, 2011 - 13:29

Olin onnistunut pitämään sadetta Santa Maria della Saluten kauniissa pyhätössä, mutta kun se suljettiin keskipäivän aikaan, jouduin palaamaan märälle kadulle ja lähdin kulkemaan kohti 1700-luvun museota, Ca’ Rezzonicoa. Poikkesin kuitenkin Venetsian Guggenheimiin, koska sadetta oli pakko paeta jo matkan puolivälissä.

 

Museo on Peggy Guggenheimin vanhassa kotitalossa, kauniissa keskeneräiseksi jääneessä Gran Canalen varrella sijaitsevassa palazzossa. Sisäpihan puutarha tuntuu tietysti siunaukselliselta ahtaassa ja kivisessä kaupungissa, vaikka onkin koristeltu banaalimodernistisilla veistoksilla, joissa ihmishahmo on henrymooremaisen pullistunut tai giacomettimaisen venynyt ja jotka johtavat ajatukset 1900-luvun suuriin sotiin, kehitysoptimismin rappioon ja ihmisen perustavaan eksistentiaaliseen yksinäisyyteen, aamen ja kiitos. Se on niiden paikka taidehistoriassa.

Paikka taidehistoriassa. Sitä koko Venetsian Guggenheim on. Toisaalta – ympärillähän on kaupunki, jonka sielu on kitschiä ja vartalo museota. Tietysti tämä rakennus liittyy elimellisesti Venetsian historiaan eräänä anglo-amerikkalaisen modernismin voittotarinan kuumana pisteenä, mutta tarinan loppuluvut ja nykyinen hahmo vaikuttavat täsmälleen yhtä surullisilta kuin kaikki muukin kaupungissa. Ihan lähellä Guggenheimia on Ezra Poundin Calle Querinin koti, syrjässä ja varjossa.

Venetsia on rahan kaupunki. Siellä ei tarvitse äveriään hävetä mammonanhajuaan, kaupunki on kuin ikuinen vaurauden karnevaali. Samalla se on paradoksisesti rappeutunut, sen suureellisuutta varten ei olekaan auki loputonta taivaallista piikkiä. Tarinat maalareiden nälkävuosista yhdistyvät vauraisiin mesenaatteihin. Maksajan muistomerkkejä ovat miltei kaikki kaupungin taidemuseot. Taiteen itsensä merkitys valuu jonnekin kiitollisuudenvelan ja hyväntekemisen lietteeseen.

Elävää kulttuuria täältä on turha etsiä (paitsi Dorsoduron seiniltä), mutta löytyy kyllä erilaisten säätiöiden ylläpitämiä 1900-luvulle omistettuja taidehalleja. Ihan Santa Maria della Saluten vieressä on ylettömän rikkaan ranskalaisen François Pinault’n Punta della Dogana, jonka näyttelyt perustuvat hänen laajalle 1900-luvun jälkipuoliskoon painottuvalle taidekokoelmalleen. Itse rakennus on vanha tullitalo – tämäntapaisten paikkojen käyttöönotto on ollut viime vuosina eliitin harrasteena. Vain vähän matkan päässä on Hilton-hotelli Molino Stucky, joka sijaitsee vanhassa tehdasrakennuksessa. Pinault omistaa myös Palazzo Grassin. Molemmat museot ovat erikoistuneet Pinault’n omistusten esittelemiseen ja niiden teemoittamiseen nykytaidepuheen avulla: globaali maailma globalisoituu, pirstaleinen identiteetti pirstaloituu. Sankarikuraattorin kaavailema näyttely kyseenalaistaa perinteiset ajatukset aiheesta x ja rikkoo y:n ja z:n rajat. Punta della Doganan ja Palazzo Grassin näyttelytoiminnasta voi lukea tästä (pdf), kaunopuheista tekstiä, joka korostaa näyttelyiden kuratointia.

Kun puhutaan Venetsiasta kitschinä, tavallisimmin ajatellaan juuri niitä Ca’ Rezzonicon pastellinvärisiä kattomaalauksia ja puutarhan valkeita marmoripatsaita, jotka vastasivat tavalla tai toisella aikansa käsitykseen antiikin veistotaiteesta. Ei kuitenkaan sitä, että museoiden hävittämistä vaatineet futuristit ovat itse museokitschiä.

1900-luvun modernismin ja nykytaiteen museot Venetsiassa ylläpitävät jonkinlaista älykköturismia. Ne “myyvät” kaiken turistitaiteena. Ilmeisistä syistä: Venetsia on perusteissaan vieraiden kansoittama ja museovieraat ovat määritelmällisesti kosmopoliittista taideyleisöä. Kansainvälisen taiteen pyhättöihin tehdään kansainvälisiä tarjoiluja, joita on Helsingin Guggenheimistakin keskustellessa oikeutetusti verrattu kansainvälisen maun mukaiseen ruokaan, eli perunan, rasvan, suolan ja ketsupin yhdistelmälle perustuviin muunnelmiin. Sitä uskaltaa syödä missä maailmankolkassa vaan, kunhan ravintola kuuluu kansainväliseen ketjuun.

Venetsian Guggenheimin jälkeen en ole hinkunut enää yhteenkään modernistista taidetta esittelevään museoon. Viihdyn yleensä missä vaan, olen varsin kiitollista taideyleisöä. Mutta nyt tuskastuin. Mikään paikallinen, vanhempi kiiltokuvataidekaan, ei voi kilpailla kansainvälisen, epäpaikallisen modernismin kanssa kitsch-olympialaisissa. Kyse on ensisijaisesti taiteen tarjoilusta ja asemasta, johon historiallisen taiteen merkitys uhkaa tyhjentyä, suurmiesten teokset valuttavat siementään museon ja historian äidinsyleihin. En päässyt Guggenheimissa sovittautumaan minkäänlaisen etäisyyden päähän maalauksista, niiden katsomisessa on usein eduksi se, että pääsee liikkumaan. Siten saa jonkun käsityksen materiaalista ja kompositiosta. Yhtä hyvin seinillä olisi voinut olla julisteita, joista tyytyväiset museovieraat olisivat sitten voineet turista: “joo, toinen silmä on miltei kohdallaan mutta toinen on kaulassa, jopas nyt.”

Venetsiassa Peggy Guggenheimin elämäntyölle, mesenaatintoiminnalle ja taidemaulle omistettu museo on epäilemättä paikallaan, koska se on historiallisesti katsoen juuri paikallaan eräänlaisena vuosisadanalun amerikkalaisen kosmopolitismin pyhiinvaelluskohteena. Tämä on tietysti Helsingin mcmuseo-kaavailuja vastustava puheenvuoro. Otso Kantokorpi on Alaston kriitikko -blogissaan on kirjoittanut useampaan kertaan Guggenheim-afääreistä, ja on jo osoittanut, että haaksirikkoutuneet Guggenheim-hankkeet itsessään ovat loistavaa käsitetaidetta. Museokonsepti liikuskelee kuin haamu pitkin maailmankarttaa, neuvottelee, hankkii nimekkään arkkitehdin suunnittelemaan rakennuksen, vetäytyy. Kansojen katsomo pidättää hengitystään.

Guggenheimin vastaanottaminen avosylin näyttää jälleen siltä, että Suomeen on pakko saada hajutonta ja mautonta huippua kansainvälisyyden nimissä. Taiteen – jopa museon – suhteen kierron soisi olevan aivan toisen suuntainen, se nousee aina paikallisesta ja konkreettisesta kokemuksesta. Taidetta ei tarvitse kaataa isolla Atlantin yli yltävällä kastelukannulla Euroopan reuna-alueiden päälle, entäs jos hommattaisiin sadettaja tähän pihaan ihan itse? Ei liene mahdoton vaatimus, että taidemuseoilla olisi jotain tekemistä taiteen kanssa.

4 kommenttia

  1. Il Longobardo says:

    “kaupunki, jonka sielu on kitschiä ja vartalo museota.”

    Cool, ma’m, cool!

  2. Il Longobardo says:

    Lisänä edelliseen todettakoon, että tämä tällainen esseeehän svengaa kuin hirvi: jotenkin närkästyneen protestanttisin perusvirein, mutta ilmiasultaan ilkeä kuten parhaat katolispohjaiset bartheslaiset tai vastaavat (tiedän, tiedän, Barthes oli protestanttisen kodin kasvatti) jutut, en lyhytmuististani tähän hätään löydä kuin yhden vastaavan, anglosaksi Ian Flemingin jonkin pätkän jossain Bond-kirjassa, missä sukellus mediterraanialaiseen turismipragmaattisuuteen oli yhtä kourinkosketeltavan illuusioitariisuvuudellinen shokki – jokin pohjoinen versio Stendhal-syndroomasta?

    Mutta siis alaviiva: hyvin roiskaistu – sitä voisi kuvitella, että tämän tekstin voisi kirjoittajan lukemana (välillä kameraan papereista katsoen ja pääkohtia painottaen, kenties epäcoolisti nyrkkiäkin puiden) vaikkapa Erkki Pirtola videoida, kameransa takana omanlaisensa ikivirne kasvoillaan ja tekstin suvantopaikoissa tyytyväisenä hymähdellen.

  3. Maaria Pääjärvi says:

    Kirjoitin närkästyneen protestanttisen mutta ilkeän katolisen hirviesseen? Tämän vois maustaa vielä fundamentalisti-ateistin ehdottomuudella, niin alkaisin pelätä itteeni. Toivottasti se Pirtolan Erkki ei sitte kuitenkaan pelkäis.

  4. Il Longobardo says:

    Mutta että siis hyvä tatsi tekstissä, tarpeeksi marinoitunut. Sitä yritin sanoa.

    Pirtolan puolesta ei käsittääkseni tarvitse olla huolissaan – he’s seen worse than this.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.