Tyhmä ja ylpeä siitä

Aleksis Salusjärvi | December 26th, 2011 - 14:43


Kulttuuri ja kulttuuri-identiteetti ovat vaikeita asioita. Niiden merkitykset yllättävät tavan takaa, eikä niiden painoarvoa voi ennustaa edes aikalaissuosion määrästä. (Kukapa on esimerkiksi kuullut Heinrich Annackerista, yhdestä maailmanhistorian myydyimmästä runoilijasta.)

 

Tavan takaa rupusakki alkaa jollotuksensa, että ennen oli paremmin. Se ei ole totta, ennen lähes kaikki asiat olivat vielä pahemmin päin helvettiä. Kulttuuri kuitenkin paljastaa kirkkaat kasvonsa taaksepäin katsoville. Se johtuu siitä, että kaikesta taiteesta valokiilaan nousee historian saatossa sekä ne teokset, joiden merkitys resonoi nykyajan kanssa että ne, joiden merkitys on kasvanut ahkeran tutkimuksen ja jatkuvan suosion myötä peruskiviasemaan.

 

150 vuotta sitten taide täytti Euroopassa kansallispoliittista agendaa pyrkien aktiivisesti luomaan eri kansoille syntymässä ollutta kansallisidentiteettiä. Taide ei vain kuvastanut aikaansa, vaan loi samastumispisteitä ja synnytti legendoja. Visuaaliset taiteet pursusivat kotkia (ja muita suuria lintuja), vankkoja ihmishahmoja, valohämyä ja myyttistä isänmaata halki mantereen. Salongit täyttyivät paskamaisemamaaluksista, joissa maaseutu kultaantui nousevan auringon säteistä ja sivistyneistö vetisteli niiden ääressä keksittyään riittävän emotionaalisia luonnehdintoja sielunsa syövereissä hahmoontuvalle rotunsa ja kansansa erinomaisuudelle. Kansalliseepoksia luettiin ja kuvitettiin kilpaa ja vain moukat (eli suurin osa ihmisistä) eivät sivistäneet itseään näillä harrasteilla.

 

Suomi kulki tietysti joukon mukana. Syntyi ihka oma “kultakausi”, jossa Edelfelt töpötti muniinpuhaltelevia pedantteja tekniikkakuvaelmiaan kansallisista aiheista niin suurella pieteetillä ja sentimentaalisuudella, että enin osa hänen tauluistaan löytyy nykyään Pohjolan, RAY:n ja Pauligin mainoskuvista. Gallén uhrasi suurimman osan elämästään Kalevalan kuvittamiseen tehdäkseen kirjallisista aiheista kirjallisia maalauksia kuin Timo Koivusalo elokuvia julkkiksista. Propagandistinen Suomi oli syntynyt, isänmaa, joka on arpitatuoitu ala-asteen opetusmateriaaleista lähtien käsityskykyymme itsestämme.

 

Kulttuurieliittinä Edelfelt ja Gallén saivat paljon aikaiseksi. Edelfelt menestyi Pariisissa loistavasti ja perusti sinne hahmossaan Suomen kulttuurilähetystön, eikä Gallén jäänyt pekkaa pahemmaksi. He ovatkin molemmat minulle ennemmin poliitikkoja kuin maalareita, sillä heidän ponnistuksensa taiteilijoina olivat läpipolitisoituneita ja umpilaskelmoivia. Heidän aikanaan taiteilijoita alkoi virrata Euroopan metropoleihin, jossa heidän jälkeensä syntyi jotain kansallisuusaatteita suurempaa, jotain nationalismit selättävää ja jämähtäneen estetiikan ylittävää. Muutamassa vuosikymmenessä näissä metropoleissa taide kiinnittyi itse ihmisyyteen – se teki kuvia, jotka kuvaelmien sijaan vangitsivat havainnon, kirjoitti kirjoja, jotka pateettisuuden sijaan osuivat ihmisenä olemisen peruskysymyksiin.

 

Myös Edelfelt sai tilaisuuden olla avuksi synnyttämään itseään suuremman taiteilijan polkua. Hänen oppilaakseen Pariisiin saapui maalari, joka politiikan ja kansallisuusaatteen sijaan katsoi – ja näki – kauemmas ja loi ihmeellisimpiä maalauksia, mitä olen missään nähnyt, Helene Schjerfbeck. Edelfelt kirjoitti Suomeen, että mitä te tänne noita kampurajalkoja lähetätte. Hän olisi halunnut kyvyn sijaan pantavannäköisen opetuslapsen, kuten tähtipoliitikot aina.

 

Mutta puhalletaan tässä kohtaa pilliin.

 

Tämä kirjoitus on syntynyt nimittäin tyrmistyksestä. Karri Kokko ja Santeri Nemo kirjoittavat perussuomalaisten kulttuuriohjelmasta, joka lyhykäisyydessään kuuluu, että on tuettava kansallista kalevalaista taidetta, joka vahvistaa suomalaista identiteettiä. Persujen mielestä regressio ja kansallisromantiikka ovat taiteen funktio. Esimerkkeinä vaaliohjelmassa tällaisesta estetiikasta ovat korostetusti Edelfeltin ja Gallén-Kallelan maalaustaide.

 

Persukulttuuri on pateettinen pompöösi laahaava porilaisten marssi, persutaideteoria katsoo niin pitkälle taaksepäin, että nykyisyys saa kansallisromanttisen hehkunsa vain museaalisesta kontekstistaan. Aina aika ajoin Kuvataideakatemian toisen vuosikurssin oppilas saa päähänsä ryhtyä kalevalaiseksi maalariksi. Se on epätoivoinen teko, jossa työt ovat kerta toisensa jälkeen säälittävän latteita kuolleeseen kelmuun verhoutuneita nostalgiapuistatuksia. Säännönmukaisesti niiden tekninen tasokin on jotain onnettoman ja naurettavan väliltä. Tällaisten opportunististen kökkökammotusten äärellä olen vilpittömästä ymmälläni, sillä en käsitä mitä helvettiä maalari on ajatellut. Nyt tiedän, hän on kaivanut ruumiin haudasta ja yrittää elvyttää sitä, niin mahdotonta kuin se onkin. Tämän vastaavan tempun tekee toisinaan muuten myös runoilijat.

 

Jos valtakunnanpellehermanni ja kuperkeikka-aktivisti, tyhmyyden ruumiillistuma, Veltto Virtanen saa kulttuuriministerin pallin alleen, täyttyy Kiasma tästä paskasta muutamassa tunnissa, jahka Siitari on ensin varmistanut rahoituspohjan ministeriön kanssa kuntoon. Kuulen jo korvissani kansallisen alitajunnan herätyshuudot ja suomalaisen Suomen reinkarnaatiopuheet. Haarukalla raavitaan lautasenpohjaa ja ollaan ylpeästi niin saatanan typeriä, että vastaväitteille ei jää sijaa.

 

Kansallisen kuvaston uusi tuleminen (kun siitä vihdoin oli päästy eroon) ei tule säästämään myöskään piispa Henrikiä ja Lallia, Suomi-konepistoolia, pesäpallon uutta nousua, sisua, saunapainia, tervaa kosmetiikkatuotteena, puukkoa asusteena tai mämmiä elintarvikkeena. Kun tämä sotku liitetään Suomi-brändityöryhmän uuteen tehtävänjakoon, alkaa serbinationalismi tai kroaattien ustaša-joukot saamaan pohjoista uhoa ymmärtäjäkseen.

 

Ei tule varmaan kellekään yllätyksenä, että persujen populismi paukuttelee typeryyden henkseleitään. Olen ihmetellyt tätä vastaavaa piirrettä Briteissä. Siellä istuu pubeissa porukkaa, joka ei osaa lukea ja rehvastelee sillä. Huomisaamu on heille “tomoo mo”, ja kun sitä ei tajua, he pitävät keskustelukumppaniaan alempiarvoisenaan. Perinteinen rahvas ei väitä olevansa enempää kuin on ja näkee siksi useimmat asiat kirkkaasti. Kun ihminen argumentoi sen perusteella, mitä on aiheesta ottanut selvää (eikä statuksensa), hän ei yleensä puhu tyhmyyksiä. Nykyiseen länsimaiseen rahvaaseen pesiytynyt arrogantti idiotismi saa tuntemaan vastenmielisyyttä. Seurassa piereminen on hauskaa, naisten tissien puristelu ravintolassa on lystinpitoa. Kännissä oksentaminen on kansanhuvi. Panokumppaneiden julkinen vertailu on ok. Seurueen jäsenten ulkonäöstä tehty pilkka kuuluu asiaan. Veltto Virtasen sietämättömän lapsellisen uhmakas Hottentotti-laulu istuu tähän tarinaan kuin dildo perseeseen. Samoin vaikkapa Hesarin NYT-liitteen maailmankuva asian älyllisenä kontribuutiona.

 

Mutta palataan vielä taiteeseen. Persujen kulttuuripolitiikka nostaa esiin elitistisen taiteen. Preferoimassaan estetiikassa se tukeutuu auktorisoituun korkeakulttuuriin, joka sisäpiirissään luo kansallisia merkityksiä, jotka historia on levittävä laajemmalle. Paradoksaalisesti persut ovat jo voittaneet. Taide-eliitti suuntaa intressinsä rahvaan ohi kansainvälisiin ympyröihin juuri kuten nämä mainitut esikuvatkin. Eijaliisa-ahtilat ja elinabrotherukset ovat nykyajan edelfeltejä, mutta he eivät tee taidettaan suomalaisuudesta, koska se ei kiinnosta ketään. Yhtä kaikki heidät on jopa persutasoisella älykkyydellä helppo kirjoittaa kaanoniin. Samaan syssyyn kuin karitamattilat ja esapekkasaloset. Onnitteluni persuille, vaaliohjelmanne on toteutunut kaikessa muussa paitsi kontekstoinnissa, jätän tämän yhteenvedon loppuunsaattamisen kuitenkin teille.

 

Aki Kaurismäki olisi ollut persuille luontevampi ja uskottavampi kaikupohja, mutta hän harmi kyllä elää vielä ja sanoisi varmaan jotain eufemismeilla referoitavaa, jos hänet tuupattaisiin kansallistaiteen propagandakeulakuvaksi. Mutta miksi juuri kansallisromantiikka? Miksi jotain niin eltaantunutta ja myöhemmiltä vaikutuksiltaan haitallista? Miksi persut eivät nostaneet oikeasti suuria taiteilijoita, Helene Schjerfbeckiä, Hugo Simbergiä tai Tove Janssonia? Mikä helvetti heitä vaivaa?

 

Palataan pillin vihellykseen.

 

Kun kansallistaideprojektien karstat oli saatu huuhdottua pytystä alas, syntyi Pariisiin jotain aivan ihmeellistä. Nousukausi ja metropoli veti kulttuuriväkeä yli kaiken kapasiteettinsa. George Orwell kirjoittaa tuosta ajasta:

 

“Pariisiin tunkeutui sellainen lauma taiteilijoita, kirjailijoita, opiskelijoita, diletantteja, turisteja, irstailijoita ja selviä vetelehtijöitä, ettei maailma ole varmaankaan nähnyt vastaavaa. Joissakin kortteleissa oli varmaan niin sanottuja taiteilijoita enemmän kuin työssä käyvää väestöä – laskettu onkin, että kaksikymmentäluvun lopussa Pariisissa oli peräti 30 000 maalaria, suurin osa heistä huijareita. Väestö oli niin tottunut ja karaistunut taiteilijoihin, että möreä-ääniset lesbolaiset vakosamettihousuissaan ja kreikkalaiset tai keskiaikaiseen pukuun pukeutuneet nuoret miehet saivat kulkea katuja vetämättä puoleensa katsettakaan, ja Seinen rannalla Notre Damen luona oli melkein mahdoton pujotella kaikkien maalaustelineitten lomitse. Se oli mustien hevosten ja tuntemattomien nerojen aikaa.” (Kun ammuin norsun, s.62)

 

Modernissa historiassa on taiteen näkökulmasta tuskin kiinnostavampaa paikkaa kuin 1920-luvun Pariisi. Se synnytti murtuman, josta yhä säteilee valoa. Se synnytti myös Suomen taiteeseen teoksia, jotka olivat estetiikassaan itsenäisiä, jotka olivat paljon suoremmassa suhteessa yleisöönsä kuin elitistiset näyttelyesineet. Teoksia, jotka osuvat ihmisiin yksilöinä eikä ryhmänä. Teoksia, jotka eivät lakkaa olemasta ajankohtaisia.

 

Pidän lähinnä säälittävänä, että yhä elää ihmisiä, joille korkein taide perustuu peiteltyyn segregaatioon. Heillä ei ole omaa identiteettiä, ja siksi Hard Rock Halleluja täyttää heidän esteettiset tarpeensa kansallistaiteen mandaatillaan. Se, että tällaista ajattelua esiintyy seuraavan hallituspuolueen vaaliohjelmassa kertoo murskaavan tylysti sen tyhjyyden, jonka äärellä nykytaidetta tehdään.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

27 kommenttia

  1. penjami says:

    Onhan tässä jotakin hyvääkin: perussuomalaisilla on oikein taidepoliittinen ohjelma. Sehän on sinänsä edistyksellistä – myönnän seuraavani hieman huonosti politiikkaa, mutta en muista, että tässä viime aikoina olisi puhuttu esimerkiksi keskustalaisten tai kristillisten taidepainotuksista.

    Ikävä kyllä perussuomalaisten esille nostamat nimet eivät kyllä ole missään mielessä sopivia valintoja suhteutettuna Ylen ruotsinkielisen ohjelmatarjonnan leikkauksiin tai “Missä EU, siellä ongelma”-tyylisiin sloganeihin.

    En nyt ole mitenkään innostunut perussuomalaisten ohjelmista yleensäkään, mutta olisihan se ollut kiinnostavaa, jos tämä taidepolitiikka olisi ollut mietittynä heillä loppuun saakka. Sibeliuksen voisi perustellusti korvata jollakin Esa Pakarisen kaltaisella kansantaiteilijalla (siis en todellakaan tarkoita mitenkään leimata Pakarista mainitsemalla hänet tällaisessa yhteydessä,hieno taiteilija, tämä oli vain esimerkki). Kuvataiteesta sopivaa herkkyyttä syrjäkylien hiljaisten miesten tuntojen kuvaamiseen jännittävällä tavalla löytyisi vaikkapa Kalervo Palsalta, mutta koska epäilen, että kyseisen herran teokset eivät ehkä sovi perussuomalaisten raameihin, tarjoaisin huomattavasti pätevämpää ratkaisua.

    Unohdetaan vanha taide (ehkä muutama mestari, Alpo Jaakolan ja Vilho lammen tapainen hyvin suomalainen taiteilija mahtuisi kaanoniin), koska se kuitenkin on yleensä elitistiä. Niin, valitettavasti Aleksis nuo kaikki tarjoamasi kolme nimeä, Jansson (vielä lesbokin, hyi) ja kumppanit olisi pakko hylätä jo ihan sukunimiensä ja perhetaustojensa vuoksi. Nykyinen perussuomalainen paikallisuutta ja pienen ihmisen puolella olemista korostava taidepolitiikka suosisi tietysti ITE-taiteilijoita. Jos olisin perussuomalainen kulttuuriministeri, vaatisin, että kaikki julkiset taidehankinnat tehtäisiin Helsingin taide-eliittiin kuulumattomilta arjen sankareilta. Jotka eivät olisi porsastelleet veronmaksajien rahoilla kustannetuissa joutavissa taideakatemioissa, joissa Suomen nuoriso oppii kyllä polttamaan pilveä ja puhumaan paskaa taiteesta mutta ei piirtämään edes yhtä vaivaista närheä tunnistettavasti.

  2. pikkuliisu says:

    Luin tämän suurella mielenkiinnolla alusta loppuun tuon sinipukuisen miehen houkuttelemana, enkä voinut muuta kuin ihailla lauseiden lentoa ja sujuvuutta, rentoa otetta, mutta myös juhlavan kirkkaita kohtia, jotka synnyttivät suurta mielihyvää lukijan laajennusta alati halajavissa aivoisssa. Tunnustan, asiat tässä olivat mielestäni pitkälti samoja, joita olen tuuminut itsekseni ajatuksissa, ne jäivät kuitenkin varjoon huikean tyylin takia, mkä lumosi minut siinä määrin, että en lainkaan pysähtynyt niitä pohtimaan. Tuttuja nimiä vilahteli ja tervehdin niitä suurella ilolla, ja olin erikoisen otettu alussa olevasta Heinrich Annackerista, josta en todellakaan ollut koskaan kuullut mitään. Halu ottaa selvää hänestä syntyi siinä samassa. Persujen populismista ennätin olla kahta mieltä, toisaalta olen heidän kanssaan monesta asiasta samaa mieltä, mutta nuo Edefelt ja Gallén-Kallela ovat jähmettyneet minussakin muotoihinsa ja Helene Schjerfbeck hulmuttaa lippua.

    George Orwell kertomuksineen herätti hetkeksi näkemään todellisuutta siinä, missä ennestään oli vääristynyt kuva pelkistä taiteen mestareista, jotka olivat kansojensa lahjakkaimpia lähettiläitä silloiseen taiteen mekkaan. Näin väärinkäsityksiä oiotaan, lukemalla ja tietämällä. Ja miten tuon kapurajalka Helenen (Edefelt) Pariisi “synnytti murtuman, josta yhä säteilee valoa” (kauniisti sanottu) Suomeenkin.

    Viimeisen kappaleen kohdalla heräsin siihen tyhjyyteen, mitä kirjoittajakin säälittelee. En täysin ymmärtänyt sen sisältöä, mutta vakuutuin, kaiken edellä olevan syvälle luotaavasta otteesta, että senkin täytyi olla asiaan perehtyneen henkilön syvästi tuntema huoli asioiden nykytilasta.

  3. Sven Laakso says:

    “Suomen nuoriso oppii kyllä polttamaan pilveä ja puhumaan paskaa taiteesta mutta ei piirtämään edes yhtä vaivaista närheä tunnistettavasti.”

    Lahjakas ihminen, jos on yhtään tunnelmassa mukana, oppii närhen piirtämisen esimerkiksi hiilellä, yhdessä aamupäivässä, ihan kotona. Kouluun ei tarvitse mennä. Samoin melkein kaiken muun. Öljyväreillä, jos tunnelma pysyy luovana, luulisi jonkun neljän viiden vuoden intensiivisen työhön paneutumisen riittävän siihen, että pystyy luomaan Rembrandt tasoa. Tämä on oma mututuntumani. En tosin ihmettelisi, jos joku itseäni lahjakkaampi pääsisi Titian-tasolle kolmessa vuodessa. Itse en ole maalari.

    Ongelma tuossa kaikessa on se, että se ei välttämättä pelkästään riitä taiteen sisällöksi. Että hankkii jonkun ammattitaidon. Taiteilijan näkökulmasta jokaisen työn täytyy olla jonkinlainen uusi kokeillu, muuten hommasta katoaa heti järki. Picasso on hyvä esimerkki tästä: koko ajan prosessi käynnissä.

    Kalevalateemat ja muut mytologiat ovat omasta mielestäni varsin kiehtovaa ja elinvoimaista materiaalia tänäkin päivänä. Kansalliset kysymyksetkin ovat hyvin mielenkiintoisia, varsinkin suhteutettuna toisiin kansallisiin kysymyksiin.

    Itselleni kulttuuripolitiikaksi riittää se, että kaikilla niillä jotka haluavat taidetta harrastaa olisi siihen jonkinlainen mahdollisuus, ja jos kysymys on luovasta nerosta, hänen pakottavaa tarvettaan jatkuvaan tekemiseen ei ihan huvikseen vain pyrittäisi tekemään mahdottomaksi… eli että jonkinlainen mahdollisuus olemassaoloon jäisi sellaiselle, jonka on kertakaikkiaan ihan pakko kokoajan tehdä (pysyäkseen esimerkiksi järjissään). Enemmän kysyntää olisi kai jonkinlaiselle luovalle yhteiskunnalliselle yleisilmapiirille… pienelle rohkaisulle ja tukemiselle kuin varsinaisesti suurille taloudellisille yhteiskunnan panostuksille. Rohkaiseva ilmapiiri ja kenties pieni avustus… sen pitäisi riittää van Goghillekin… jos hän eläisi nyt… sillä on ollut aikoja, ettei hän olisi voinut haaveilla edes sellaisesta.

  4. Pentti Nieminen says:

    Kylläpäs kiihdyit, huh huh: siinä meni koko kansallinen taide, Gallénit ja muut. Mutta ymmärrän raivosi.

    Maarian myöhempi postaus liittyy samoihin säikeisiin, elitismin käsitteeseen. Tekisi mieli kätkättää tästä enemmänkin, mutta armahdan kaikkia. Vain mielenkiitoisena huomiona se, että tilastojen mukaan 33 prosentilla suomalaisista on jokin korkeamman asteen tutkinto, mutta se ei saisi näkyä misään taiteen tuotantoketjun vaiheessa tekmisestä vastaanottoon. Puskassa vaan emootiot valloillaan ja kansallisia ja helppotajuisia taiteita ja rakenteita.

    Lohduksi voi sanoa, että kun persukulttuuriministeri istuu pallilleen, koneisto on aika hidas liikkumaan ja naamalle iskee se poliittinen realismi, joka teki Tony Halmeestakin loppujen lopuksi aika hiljaisen miehen. Ja me jotka tiedämme: Suomen taiteen ja kulttuurin kansainvälistä näkyvyyttä ei ole rakennettu kultakauden varaan (Sibeliusta lukuunottamatta). Kyllä se on se myöhempien aikojen modernimpi maailmankatsomus ja materiaali.

  5. Maaria Pääjärvi says:

    Minusta tuntuu siltä, että persujen ohjelma oikeastaan vain tiivistää sen, mikä on jo tapahtunut. Alakoululaisten taidekasvatus pyörii nimittäin juuri romantiikan ja kansallisromantiikan ehdoilla. Nämä käyvät vierailemassa Runebergin kodissa, lukevat Koirien Kalevalaa ja käyvät pällistelemässä Ateneumin edelfeltejä ja gallén-kalleloita. Siinä se taide pitkälti on, ja tarvitaan erityisen harrastunut opettaja, että taiteen aikajana nytkähtää yhtään eteenpäin. Persut pukevat sanoiksi maltillisen poroporvarin fantasian taiteesta ja kansasta, ja kuten Aleksis sanookin, tämä ei muuta ole kuin elitismiä. Kansa on eliitin keksintö, eikä se muuksi muutu, koska sen voi nähdä vain katsomalla alas korkeimmalta kukkulalta.

  6. Aleksis Salusjärvi says:

    Penjami, logiikkasi on piinkova, mutta se olettaa taustalleen vilpittömän kiinnostuksen taiteesta. Mä lähtisin vähän laiskemmasta ja helpotetusta asetelmasta: joku Alpo Jaakola voi käydä konstailemattomasta työnsankaritaiteilijasta, mutta jokakodin Suomi-ikonia hänestä ei tule ennen seuraavaa vallankumousta. Kaj Stenvall sen sijaan ankkatauluineen ja rehellisine myyntituloineen osuu alueelle. Juhani Palmu kanssa. Siihen kun lyö Pentti Jarlan jokeriksi ja nostaa elokuvan ykköstaiteeksi, ollaan jo lähellä omillaan toimeentulevaa kansallista kuvastoa, jonka ääressä yleisöllä ei mene sormi suuhun. Puuttuu vain se kriitikko- ja tutkijajoukko, joka kirjoittaa tämän kokonaisuuden elitistiseksi.

    Liisu: Annackerista löytyy hirmuhauska katkelma Olavi Paavolaisen kirjasta Kolmannen valtakunnan vieraana. Heppu oli siis hovirunoilija, joka luki joka päivä runojaan myös radiossa. Tuohon aikaan tapahtui kaikkea muutakin outoa, kuten kuororunonlausuntaa. A:n teksteihin en ole tutustunut, ja tuskin ne ovat sen arvoisiakaan. Mutta hänesstä pitäisi ehdottomasti kirjoittaaa henkilökuva, niin parodinen tyyppi on olemukseltaan kyseessä.

    Sven: Aika äärimmäisen optimistinen käsitys sulla kuvantekemisestä. Ihan jonkun anatomisen lyhennyksen tekeminen lyijärillä tai hiilellä onnistuu vain murto-osalta kuvataiteilijoita. Kun mukaan sotketaan värit ja niiden materiaalisuus, syntyy haastetta vielä isolla kertoimella lisää. Penjami osuu loppukaneetissaan ihan ytimeen (siis sekä havainnossaan että ironiassaan).

    Pentti: Tota koulutustasojuttua mäkin olen alkanut yhä enemmän hämmästellä. Klassisen sivistyneistökuvion mukaan suomalaisista joka kolmas on eliittiä, mutta eipä sivistyneistön kulttuurikeskustelu ole miksikään muuttunut. Silti esim. kaunokirjallisuutta luetaan ja kirjoitetaan enemmän kuin koskaan. Kulttuurialan koulutusta ja koulutettuja on enemmän kuin koskaan. Mihin se porukka katoaa?

    Maaria: Sä oot kiusallisen oikeassa. Tuolta Penjaminin laarista kun ammentaisi vaikka jonkun Palsan duunin joukkoon, saattaisi heraldinen kuvasto muuttua jopa kiinnostavaksi kaikupohjan kasvettua – tai näin siis ainakin mulle kävi kouluaikoina.

  7. Maaria Pääjärvi says:

    Keskustelua täälläkin: http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kohtaamisia/aleksis-salusjarvi-persukulttuuri-on-pateettinen-porilaisten-marssi

    & sieltä voi bongata dimanginkovan veroraha-argumentin. Tietääkö kukaan mistä tulee se myytti, että postmodernistit syö hirveästi ihmisten ikiomaa verorahaa?

  8. Ripsa says:

    Tuo verotuskohta minuakin jäi ihmetyttämään.

    Kun nyt on puhuttu kuvataiteesta, niin ovatko arvon perussuomalaiset sitä mieltä että Tennispalatsin Kulttuurien museo pois ja Guggenheim tilalle? Vaikka sitten siinä menisivät mahdollisuudet suomalaisuuden juurien esittelemiseen? Siis kun Maaria kyselee tuolla verorahojen perään?

    Sibeliusta en ymmärrä tässä yhteydessä lainkaan. Pitääkö Sibeliuksen sinfonioiden esityksestä maksaa Teostolle ja kuinka paljon? Vai ovatko oikeudet jo rauenneet?

    Näin Velton seisoskelevan Tampereen asemahallissa, mutta kätkeydyin lehden taakse. En oikein tajua mikä siihenkin ihmiseen on iskenyt, ellei sitten politiikka jossain muodossa. Muotoa en ole kyllä kyennyt hahmottamaan vielä.

  9. Jouni Kemppi says:

    Muuten, eikö kukaan ole huomannut valkoPerSuohjelmasta kohtaa jossa varakkaat säätiöt määrätään verollepantavaksi? Käsittääkseni tuo verollepano koskisi myös yksityisiä T&T apurahoja jakavia säätiöitä joiden olisi PerSuomessa annettava Valtiolle kymmenyksensä.

  10. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Nyt puheena ollut valkoPesu -politiikka ja ideologisointi on etäällä siitä miten taide oikeasti vaikuttaa. Sen todistaa myös uusin Aku Ankka: kun Hannu Hanhi sai sievoisen summan rahaa taulusta, johon hän oli heittänyt kalanraadon.

    Eräässä Aku Ankan kuvassa on kolme “taideasiantuntijaa” ylistämässä teoksen rohkeutta ja omaperäisyyttä. Ostajina on kolme silinterihattuista porsasta. Taideasiantuntijat ovat köyhiä ja vastenmielisiä: heillä on rikkinäiset villapaidat, risuparrat – lisäksi löyhkäkärpäset pörräävät heidän ympärillään. Kuvan ideologinen viesti on hurja.

    Yleensäkin “roiskitaan jotain kankaalle” on pysyvä aihe Aku Ankan taistelussa tekotaiteellista elitismiä eli abstraktia kuvataidetta vastaan: joku roiskaisee kankaalle jotain ja taideasiantuntijat ovat myytyjä. Tuo aihe toistuu silmiinpistävän usein.

    Toisaalta Aku Ankasta löytyy myös modernista taiteesta ja kirjallisuudesta saatuja lainoja ja vaikutteita. Eli vaikutusta on – kuulemma jopa Duchampin “Alaston laskeutuu portaita” on versioitu siellä – mutta ideologisella tasolla sitä ei vaan myönnetä. Taide samaistuu siinä täysin taidemarkkinoihin, ja tavis jää aina ihmettelemään, miten jollain töherryksellä on niin suuri rahallinen arvo.

    Minusta tuntuu, että sama asia toistuu monien taidevastaisten kotona, siellä on abstraktia taidetta. He ovat katsoneet värisommitelmia, ja käsittämättömiä roiskeita jo pitkään, pitempään kuin noita kansallisideologisia kulttiteoksia, ja nauttineetkin niistä enemmän, mutta tietämättään.

    Tarkoitan siis sitä, ja oikeastaan toivoisin sitä, että ehkä ongelma näillä kansallismielisillä saattaa olla katkos silmän ja mielipiteen välillä. En siis voi uskoa,että katsomisen kyky olisi niin pahasti kadoksissa.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Riston aatoksissa on vinha perä. Samaan syssyyn tosin muistelen, että Aku Ankassa oli vuosia sitten aivan nerokas tarina siitä, miten Aku ja hänen naapurinsa alkoivat performanssitaiteilijoiksi. Heistä tuli kuuluisia ja he kilpailivat toisiaan vastaan mitä hurjimmilla esityksillä, ne televisioitiin, ja touhussa oli niin monta lapiollista tekemisen meininkiä, että vieläkin hymyilyttää sitä muistellessa. Se ainakin onnistui luomaan performanssille kehyksen, jossa iso osa touhusta esiteltiin kiehtovasti ja sopivan kieli poskella. Taustalla lienee Laurie Andersonin ja Joseph Beuysin maailmalle tutuksi tekemän ilmiön tarkastelu.

      Olen ihan samaa mieltä siitä, että silmän ja mielipiteen välillä tuntuu olevan katkos. Silloin kun näin ei ole, on kyseessä mauton ankeus. Tästä tulee mieleen Vesa Keskinen. Hän halusi tehdä pihastaa näyttelyesineen ja Versailles-hengessä tahtoi sinne myös veistoksia. Veistosaihekin oli mielessä: yksisarvinen – ja materiaali: hohtavanvalkoinen kipsi (marmori olisi ollut kallista ja Vesa tuskin huomaa eroa näiden kahden välillä). Patsaat tilattiin Kiinasta, ne oli samasta muotista kaikki.

      Nyt ne kököttää Tuurissa pihalle ripoteltuina, nuo helvetinkalliit puutarhatontut, joiden anatomia ja asento on kökköydessään jotain sellaista, joka voisi havainnollistaa kitschin käsitettä Wikipediassa. Mies itse on tietysti ylpeä saavutuksestaan, onhan hän mesenoinut taidetta ja saa elää sen ympärillä. Kun ihmiseltä puuttuu herkkyys ja halu nähdä ympärillään mitään esteettistä, hän ei saa rahallakaan mitään muuta kuin muovista ankeutta aikaiseksi.

      Tilanne on kaikille tuttu. Nousukas voittaa omaisuuden ja ympäröi itsensä ahdistavilla ja masentavilla materiaaleilla. Valetakoilla, muovinurmikoilla, lasikuituprofiililla, joka imitoi tiiliseinää, sisustustauluilla, jotka on tulostettu muovikankaalle. Hän istuu vasikannahkasohvallaan, joka on värjätty pinkiksi lukemassa viihdekirjaa ja pohtii että mistähän tämä ahdistus mahtaa johtua.

  11. Karri Kokko says:

    Tässäkin keskustelussa kannattaa muistaa, ettei kokeellisen tms. taiteen vastaisuus ole yksinomaaan perussuomalaisiin liittyvä ominaisuus. Onhan meillä viime ajoilta esimerkkejä kannanotoista (Hytönen, Tontti, Nieminen, Tähtinen) joissa on enemmän tai vähemmän suorasukaisesti esitetty linjanvetoja maassa julkaistavan runouden suhteen: milloin se on liian vähän sitä ja liian paljon tätä, useimmiten kuitenkin liian “postmodernia”, liian “tekotaiteellista”, liian “kokeellista”.

    Flirttailu – vaan ei avoin tunnustuksellisuus – perussuomalaisia kulttuuriarvoja kohtaan näkyy tämänkin kommenttiketjun ensimmäisessä tekstissä, jossa nimimerkki “Penjami” haaveilee “jos olisin perussuomalainen kulttuuriministeri”. Tällaiset peitellyt esitykset – ilman tarjottua omaa kannanottoa – luen auttamatta aidoksi mielipiteeksi.

  12. Sven Laakso says:

    Karri, sellaisilla ihmisille, joilla ei ole ehkä itsellä niin paljon taiteellista annettavaa, jää ainoaksi mahdollisuudeksi pärjätä kentällä (jos ovat tehneet sellaisesta pakkomielteen) sellaisten ihmisten näköpiiristä raivaamisen joilla on. Taiteellisesti lahjakkaat pidetään poissa, vaietaan, sovitellaan suupallot, tai jos se ei onnistu kutsutaan Soinin lahtarit paikalle. Ja vihellellään tyytyväisenä – kirjoitellaan ehkä joku kirja Sydämen Suuruudesta. Häikäilemätön todella helvetillinen taidepolitiikka on tietysti rahanahneiden hieman onnettomien otusten selviytymiskeino. Totta kai sitä jää vähän kehitysvammaiseksi, jos ei mikään muu kuin rahanahnehdinta ja toisten tekemisen vaikeuttaminen ihmistä motivoi ja vie eteenpäin.

    “Sven: Aika äärimmäisen optimistinen käsitys sulla kuvantekemisestä. Ihan jonkun anatomisen lyhennyksen tekeminen lyijärillä tai hiilellä onnistuu vain murto-osalta kuvataiteilijoita.”

    Kärjistin vähän. Oletus oli, että kysymyksessä on lahjakas visionääri, jolla on sosiaalinen ja taloudellinen mahdollisuus leijua kolme viisi vuotta luovassa ekstaasissa aamusta iltaan ja illasta aamuun.

    Esimerkiksi Venäjällä on yllättävän paljon suurta käsityötaitoa maalareiden keskuudessa. Myös tietysti jenkeissä, muinaiset fotorealistit jne.

  13. penjami says:

    Karri Kokko kommentoi:

    “Flirttailu – vaan ei avoin tunnustuksellisuus – perussuomalaisia kulttuuriarvoja kohtaan näkyy tämänkin kommenttiketjun ensimmäisessä tekstissä, jossa nimimerkki “Penjami” haaveilee “jos olisin perussuomalainen kulttuuriministeri”. Tällaiset peitellyt esitykset – ilman tarjottua omaa kannanottoa – luen auttamatta aidoksi mielipiteeksi.”

    No jopas. En oikein ymmärrä Karri Kokon lukutavan logiikkaa. Ehkä hänen kannattaisi lukea tuo kommenttini alusta loppuun uudelleen.

    Ei, en minä perussuomalainen kulttuuriministeri haluaisi olla. Kyse ei ollut haaveestani, vaan siitä, että yritin pohtia, millaisia arvoja ja nimiä perussuomalaisessa taidepolitiikassa voisi olla: Sibelius ja Edelfelt kun eivät mielestäni ole parhaita mahdollisia – suomalaista kulttuurieliittiä molemmat, ja eiköhän kummallakin ollut äidinkielenä ruotsi.

    Yritin siis – liian proosallisesti ja sikäli ehkä vaikeatajuisesti, myönnettäköön – miettiä, millaista kulttuuripolitiikkaa ajaisin perussuomalaisministerin housuissa. Ja jos olisin (jostain kumman syystä) perussuomalainen ministeri, kaipa minä silloin ajattelisinkin perussuomalaisittain.

    —–

    Ja mitä tulee Karri Kokon tulkintaan, että flirttailen perussuomalaisten arvojen kanssa, niin se kyllä vaatisi täsmennystä. Ensinnäkin, tarkoittaako Karri Kokko puolueeseen Perussuomalaiset viittaavia “perussuomalaisia arvoja” vai kenties “perussuomalaisia arvoja” yleensä? – Puoluenäkökulman kiellän jyrkästi – ja taas kehotan harjoittamaan sisälukutaitoa: Kalervo Palsa, Vilho Lampi, Alpo Jaakola ja ITE-taiteilijat olivat omaa kehitelmääni perussuomalaisten “aidosta kulttuuripolitiikasta”. Flirttailin siis ajatuksella, millainen tuo taideohjelma voisi olla – ihan yhtä hyvin olisin voinut pohdiskella kokoomuslaista tai vaikkapa vihreiden mahdollista taideohjelmaa. En kuitenkaan tehnyt niin – ja miksi olisinkaan, sillä Salusjärven alkuperäinen kirjoitus käsitteli perussuomalaisia.

    Jos taas Karri Kokko tarkoittaa, että flirttailen yleisessä mielessä “perus”suomalaisten arvojen kanssa, niin hän osuu lähemmäksi totuutta. Perussuomalaisia (tai suomalaisia, ihan miten vaan) arvoja kun on niin valtavasti, että vaikeapa niitä on sivuuttaa. Tosin painotuksissa on eroja. Koti, uskonto ja isänmaa. Suomen kuvalehti. Kalevala ja Aleksis Kivi. Sauna, sisu ja perkele.

    – Kyllä niin nykytaiteen kuin kokeellisen runouden sekä tekijöille että harrastajille on tuttua flirttailu perussuomalaisten arvojen kanssa ja niillä leikittely. Sitäpä minäkin tein tuossa alkuperäisessä kommentissani.

    (Pahoittelen vielä käytöstäni. Jatkossa yritän kommentoida tähän blogiin hieman yksiselitteisemmin. Ja lyhyillä lauseilla. Ilman ironiaa, ilman huumoria, ilman vaihtoehtoisten maailmojen maalailua. Ilman flirttailua. Pelkkää asiaa.)

  14. penjami says:

    Vielä yksi täsmennys, ihan varmuuden vuoksi. Karri Kokko kommentoi:

    “Tällaiset peitellyt esitykset – ilman tarjottua omaa kannanottoa – luen auttamatta aidoksi mielipiteeksi.”

    Niin, huomaan kirjoittaneeni ensimmäiseen kommenttiinin ironisesti, perussuomalaisten arvoja (ja nyt tarkoitan puoluetta tai hommafoorumin porukoiden kaltaisia henkilöitä) tölväyttäen:

    “Niin, valitettavasti Aleksis nuo kaikki tarjoamasi kolme nimeä, Jansson (vielä lesbokin, hyi) ja kumppanit olisi pakko hylätä jo ihan sukunimiensä ja perhetaustojensa vuoksi.”

    – Tuosta minulta jäi Karri Kokon peräänkuuluttama oma selventävä kannanotto mainitsematta. Jotta minua ei Karri Kokon suosiman lukutavan mukaisesti ymmärretä siis myös homovihamieliseksi, niin täsmennän tässä, omana kannanottonani: minulla ei ole mitään sen enempää heterojen kuin homojenkaan seksuaalisuutta vastaan.

  15. Karri Kokko says:

    Penjami: Ironia on muuten mainio väline, mutta siinä on muutama vika. Ensinnäkin se on tarkoitettu samanmielisille (koska erimieliset ovat ironian käyttäjän mielestä lähtökohtaisesti väärässä) ja tosikot ja ironisoinnin kohteet eivät kuitenkaan ymmärrä sitä. Toisaalta ironiaan turvautuvat yleensä ne, jotka varmuuden vuoksi haluavat pelata kahdella kädellä. Eli “ironisesti” kirjoittaja vain kuvittelee, mitä tekisi jos olisi perussuomalainen kulttuuriministeri; “tosiasiassa” hän tulee kuitenkin ilmaisseeksi, mitä hän oikeasti ajattelee veronmaksajien rahoilla kustannetuissa joutavissa taideakatemioissa opiskelevasta nuorisosta. Näin ironiaan sisältyy aina pakoreitti.

    Selkokielisesti: Tosikko tai en, minusta tämä asia niin vakava, että ironia on retorisena keinona virhevalinta. Vaikka kommentti pääosin koostuukin kevyestä huulenheitosta, sen paljastavimmat lauseet löytyvät sekä alusta että lopusta. Miten niin “on tässä jotain hyvääkin”? Ei minusta.

    • Tosikkoko says:

      Ironia (tai sarkasmi kai tässä tapauksessa) on vaikea laji. Tämän olen ollut havaitsevinani suosituksi argumentiksi tällaisia ns. kommenttikeskusteluja seuraillessani. Kun tosikko lukija päättää loukkaantua, on sarkastikko huono sarkastikko, end of story. Ironiaksi tosin tässä viitekehyksessä osoittautuu vasta tosikon loukkaantuessaan laukomat totuudet toisesta osapuolesta.

  16. penjami says:

    Karri Kokko:

    Myönnän toki ironian puutteet. Erityisesti silloin, jos ironiseksi tarkoitettu kommentti on lyhyt, edellytykset sen ymmärtämiseksi ovat vähäiset. – Toki jos “vihjeitä” tyylin luonteesta on läpi tekstin, tulkinta helpottuu. Vaikka edelleenkin on varmasti niitä, jotka eivät asiaa oivalla.

    Tuon ensimmäisen kommenttini pääjuonne ei kuitenkaan ollut mitenkään piilotellun ironinen. Mielestäni selkeästi tuon esille, että kyse on ajatusleikistä, jossa pohditaan, mikä olisi perussuomalaisessa mittakaavassa aitoa perussuomalaista taidepolitiikkaa. – Mutta tuo Tove Jansson -kommentti on ironinen, ja jälkeenpäin ajateltuna tarpeetonkin “kevennys”. Häpeän.

    Loppukaneetista todettakoon, että vaikka en ole opiskellut taideoppilaitoksessa, olen kuitenkin lukenut veronmaksajien rahoilla yliopistossa filosofiaa, kirjallisuutta ja taidekasvatusta. Samaa porukkaa siis, ainakin sellaisen mielestä, joka kritisoi kulttuuri- ja koulutusmäärärahojen päätymistä kaikkeen tyhjänpäiväiseen (enkä tässä siis nyt todellakaan itse pidä näitä aloja tyhjänpäiväisinä).

    Enkä minä tässä perussuomalaisjutussa millään kaksilla korteilla pelaile. Kulttuurieliitti ja norsunluutornit ovat lähempänä sydäntäni kuin Stenvallin ankkataide. Toki monelle sukupolveni edustajalle hypin välillä korkeasta matalaana ja sitten taas takaisin. – Joten siinä mielessä minulla on kyllä taskussa useampikin pakka. Monilla meistä on, onneksi.

    – Ja olen todellakin oikeasti sitä mieltä, että minusta on hienoa, kun perussuomalaiset toivat kulttuuripoliittisen “ohjelmansa” julkisuuteen. Näitä perussuomalaisten ohjelmia on jo pitkään odotettu, ja on hyvä, kun vihdoinkin paljastuu, mitä sieltä löytyy. On vaikea kritisoida, jos kritiikillä ei ole kohdetta. Nyt on.

    – Ja vielä tuosta loppukaneetistani: on tullut istuttua useinkin porukoissa, joissa on ainakin puheiden perusteella suuria tulevia taiteilijoita tai runoilijoita. Ei taidepuheessa mitään pahaa ole, se on sivistyksen edellytys – ja toivottavasti kantaa jossain vaiheessa myös hedelmää, muodossa tai toisessa. Vaikka paljon on puhetta tyhjästäkin. Pilvenpoltto on nykyisin huomattavasti yleisempää kuin omina opiskeluvuosinani, mutta tuskinpa kaikki taideopiskelijat ovat sille addiktoituneet. Ja mitä närheen tulee, niin toivon totisesti, että närhen jäljentäminen kankaalle ei ole taideopiskelijoiden päätavoite: von Wrightin veljekset tekivät sitä jo 150 vuotta sitten.

    Pilven polttelun ja paskan puhumisen yhdistäminen piirustustaidottomuuteen oli kyllä mielestäni selkeän liioitteleva, timosoinimaiseksi venyvä kiteytys. Sen voi kyllä ihan yksinomaan lukea täydentämään ajatusleikkiä perussuomalaisesta kulttuuriministeristä. – Ja jos siitä jokin osa sattuisi sisältämään kritiikkiä, jonka minäkin voisin allekirjoittaa, niin minkä tuolle mahtaa – ei se minusta vielä perussuomalaista tee, saa akateeminenkin suhtautua kriittisesti akateemiseen taiteeseen: kyllä meistä kulttuurinharrastajista moni on lukenut “kokeilevaa” runoutta, joka olisi voinut jäädä julkaisematta, ihmetellyt sisällyksetöntä taidenäyttelyä tai nähnyt keskeneräisen, toimimattoman performanssin. Mutta sellainen vain kuuluu taiteen ja taide-elämysten luonteeseen.

  17. Karri Kokko says:

    Okei, Penjami. Olemme taas samalla sivulla, kuten sanotaan. Olen kieltämättä vähän liiankin herkkä näissä asioissa, joihin olisi syytä oppia suhtautumaan rennommin. Tämä on vain minun tapani reagoida ja puolustautua sitä vähättelyä kohtaan, jota minun ja jokusen muunkin harjoittama runouden suuntaus saa osakseen. Ehkä opettelen hengittämään vähän kevyemmin – poetiikkaani silti vaihtamatta.

    • penjami says:

      Karri Kokko:

      Hyvä siis näin, ja ymmärrän hyvin huolesi. Ja kyllähän tuossa ensimmäisessäni kommentissani oli löysyyttä, liikaa tulkinnanvaraa: netissä kommentointi on extreme-laji, jossa helposti tekee virheitä jos alkaa lasketella merkitsemättömillä reiteillä.

      – Ja ehkä liikaa rupesin jauhamaan, vääntämään rautalangasta. Vähempikin oikaisu olisi riittänyt. Jotenkin vain hieman hiillyin tuosta “haaveilu”-tulkinnasta: monesta asiasta minua on haukuttu, mutta tämä kyllä oli ihka ensimmäinen kerta kun tulkittiin wannabe-persuksi … ja ilta oli myöhäinen, väsynyt mieli alkoi tuottaa hallitsemattomia impulsseja …

      Mutta ei se mitään, kasvattava kokemus tämäkin. Ja periaatteessa hieman hauskakin, näin päivänvalossa tarkasteltuna.

      – Yritän sovittaa syntini nostamalla blogissani esiin jatkossa tuota kokeellista runouttakin, varmistukseksi siitä, kenen joukoissa tässä seison.

  18. Aleksis Salusjärvi says:

    Hyvää perusteellista keskustelua. Penjamin ekan postauksen taustalla piirtyy mun silmiin sangen kiinnostavaa arvopohjaa kulttuurin tekemiseen ja käsittämiseen.

    Kun kortit on pelattu niin, että suomenruotsalaiset eivät saa näkyä määräänsä enempää eikä kaksikielisyyttä oteta itsestään selvyytenä, olisi kokolailla omituista nostaa suomenruotsalaisia taiteilijoita kulttuuriohjelmaankaan. Jo tässä vaiheessa menee helposti sormi suuhun, kun aletaan miettiä suomalaisen kulttuurin merkkiteoksia tässä riisutussa formaatissa.

    Lantin toinen puoli on karmea. Persuidentifikaation luonnollinen kulttuuripohja kun on Frederik ja Reijo Mäki – ylpeät tyhmät. Tämä taas on sitä kulttuuria, johon he eivät suin surminkaan halua rakentaa mitään, sillä hehän pyrkivät argumentoimaan vakavastiotettavina asiantuntijoina.

    He ovat puun ja kuoren välissä.

    No niin, jäljelle jää ylevä ja presiöösi kansallinen suomalaisuus, ja sitä löytyy niinkin läheltä kuin 150 vuoden takaa. Ihan luonteva laari noin niin kuin äkkiseltään ajateltuna, mutta kulttuurihistoriaa ja nykytaidetta tuntevalle lähinnä puistattavan naurettava suurta yleisöä nuoleva veto.

    Tulkinnanvaraa jää aika vähän, mikä saa hämmästelemään paitsi ihmisten olematonta muistia myös haluttomuutta nähdä kulttuuria elämisen tapana, mitä se lopulta on. Jossain on menty pieleen ja pahasti.

    80-luvulla tapettiin kaunotaide ja 90-luvulla käytiin tämä keskustelu kutakuinkin loppuun siitä, että eliitti tekemässä eliitille taidetta ja minkkiturkit taidetapahtumissa ovat kuolleen konservatiivikulttuurin jäänne. Tämä heijastuu nykyisin niin, että taidenäyttelyn avajaisiin tai teatteriin ei tarvitse pukeutua kuin häihin. Ainoa tämän ulkopuolelle jäänyt taide on klasarimusiikki. Nyt ollaan tilanteessa, jossa persut pelaavat kaksilla korteilla. He haluavat minkkiturkit takaisin ja kultivoidun korkeakulttuurin ja samalla sanovat, että taiteen pitää olla helppoa ja kynnyksen matala. Looginen ristiriita.

    Ehdotus persujen kulttuurisiivelle: Nostakaa katseenne Reijo Mäen kirjasta ja tulkaa mihin tahansa parjaamaanne kulttuurikinkeriin, joka mielestänne on vaikea ja elitistinen. Sanokaa taiteilijalle, jonka teoksia ette ymmärrä että en ymmärrä tätä taidetta ja mistähän tässä mahtaa olla kyse.

    En tunne yhtäkään nykytaiteilijaa miltään taiteen alueelta, joka tekisi teoksiaan vain vihkiytyneille. Monet taiteilijat ajautuvat töidensä tekemisen kanssa kauaskin totutusta, mutta juuri kukaan heistä ei sylje taiteen kokemukselliselle puolelle.

    Koko kehitelmä kryptisen taiteen salaliitosta on pelkkää paskapuhetta. Postmodernismi käsitteenä tässä kontekstissa ei tarkoita mitään. Jotta keskustelua edes voitaisiin jatkaa muuna kuin ylpeän tyhmyyden marssina, pitäisi degeneroituneen nationalismitaiteen puolestapuhujien jotenkin määritellä postmodernismin käsite.

  19. Toni Neffling says:

    Päivän olkinukke.

    Minusta kansallisen identiteetin tukemista kannattaa soveltaa laajemmin. Esimerkiksi nykyfysiikka on aivan liian vaikeaselkoista, pienelle joukolle avautuvaa ja ei-suomalaista. Siksi oppikirjat ja ainesisältö tulee muuttaa siten, että aine tukee paremmin suomalaista identiteettiä. Ikoniksi voimme nostaa Gunnar Nordströmin, joka loi kilpailevan painovoimateorian, jonka tulee korvata yleinen suhteellisuusteoria suomalaisissa yliopistoissa ja lukioissa.

    Tosin muutos ei poista fysiikan elitististä luonnetta eli oikeastaan voisimme korvata fysiikan Kalevalalla – alkumuna korvatkoon alkuräjähdyksen. Samalla pääsemme eroon monimutkaisista ja epämääräisistä (postmoderneista?) käsitteistä kuten kvantit, kvarkit, etc.

    Jostakin syystä moista ehdotusta ei kuitenkaan ole sisälletty persujen ohjelmaan – liekö syynä puhdas unohdus vai eikö vain tullut mieleen. Esteenä ei voi olla taiteen ja fysiikan erilainen luonne, sillä mielestäni jokainen suomalainen on asiantuntija jo syntymästään – riippumatta alasta. Ehdotukseni on tekijänoikeuksista vapaa eli sen saa sellaisenaan kopioida ilman mainintaa tekijästä.

    [WORDPRESS HASHCASH] The poster sent us ‘0 which is not a hashcash value.

  20. Gc says:

    En ole tuota perussuomalaisten ohjelmaa lukenut, mutta luulisin, että aitojen taiteellisten intohimojen sijaan kyse on rahasta. Halutaan siis ennen kaikkea leikata, ei niinkään kohdentaa varoja uudestaan, niin kuin tästä koko keskustelusta voisi päätellä. Mistä ne suomalaiskansalliset taiteilijat muka revittäisiin?
    On totta, että suurin osa menneestä taiteesta on hirveää paskaa. Sen näkee esimerkiksi lukiessaan jopa muinaisten Nobel-runoilijoiden tuotoksia.
    Ei kuitenkaan ole todennäköistä, että persujen äänestäjät olisivat oikeasti innoissaan jostain uuskansallisesta taiteesta, vaikka periaatteessa jotkut ehkä haluavat jättää tämän (mahdottoman) mahdollisuuden auki.
    Nykytaiteesta sen verran, että olisi vaikea perustella kansalle taiteen rahoitusta ja taiteilijaeläkkeisiin ellei vedottaisi johonkin nälkäisiin Aleksis Kiviin, Schjerfbeck yms. kansallisiin neroihin. Olisiko ideaa perustella taiteen rahoitus sillä mitä sanotaan viimeisen 20 vuoden aikana on saatu aikaan? Ikuisuuteen asti ei voi ratsastaa menneillä saavutuksilla.

  21. Maaria Pääjärvi says:

    Leikkaamisesta on aina kyse, mutta tässä on pari erikoista piirrettä. Persujen linjaus tarkoittaa sitä, että he maksaisivat museon seinistä – siis kultakauden taiteen ylläpidosta. Sama koskee ilmeisesti teatteria, oopperaa ja orkestereja. Seinistä maksamisen ovat taas taiteilijat itse kokeneet ongelmalliseksi. Leikkaaminen edellyttää myös jonkin sortin laskemista ja tietoa siitä miten taiteilijat elävät/miten heitä elätetään. Propagandassahan on todella yleinen tuo näkemys taiteilijoista valtion elätteinä, mutta jostain syystä samaa ei sanota maataloudesta tai yritystoiminnasta, joita tuetaan institutionaalisesti paljon enemmän. Ja samalla ajatellaan jotain minimiä: taiteellista toimintaa nykypäivässä ei kenties pidetä ihmiselle ollenkaan tarpeellisena, toisin kuin maataloudessa pidetään tuotannon omavaraisuutta (tosin tahtoisin tietää miten nykyisenmuotoinen eläintalous, turkiseläinten ylläpito tai vaikka sokerijuurikkaan viljely ovat välttämättömiä).

    Taiteen viime vuosikymmenien saavutuksilla ja sen nykyisellä tilanteellahan rahoitus tulisi juurikin perustella. Mutta ei pelkästään Elina Brotheruksella tai Kristian Smedsillä tai Sofi Oksasella, vaan sillä mitä Suomen monipäinen taiteilijajoukko tekee päivittäin ruohonjuuritasolla. Väitän, että sillä toiminnalla on paljon suurempi vaikutus ihmisten hyvinvointiin kuin vaikkapa Ateneumin uusimmalla kansallisella propagandalehtisellä, jossa mehustellaan jälleen Kaskella ja Lapsen ruumissaatolla.

  22. Aleksis Salusjärvi says:

    “taiteellista toimintaa nykypäivässä ei kenties pidetä ihmiselle ollenkaan tarpeellisena, toisin kuin maataloudessa pidetään tuotannon omavaraisuutta”

    Tämä Maarian lause sisältää itse asiassa ison osan koko ongelmasta määritellä taide ylhäältäpäin yhteiskunnan osa-alueeksi. Sitä on mun mielestä kokolailla järjetöntä yrittää rinnastaa mihinkään tuotantoon, koska taide ei vaan ole mitään tuotantoa. Samaten sen hyödyllisyyttä on järjellistä rinnastaa vaikkapa maatalouden hyödyllisyyteen vain äärimmäisen viitteelisesti, eikä milloinkaan päittäin.

    Loppuviimein kulttuuri on elämäntapa, jotain sellaista, minkälaisena tämä maailma avautuu kokemuksellisesti. Erilaisia maailmoja syntyy ja kuolee kaiken aikaa. Piilaaksoon syntyi 60-luvulta eteenpäin insinöörien maailma, Lodziin syntyi 70-luvulla elokuvan maailma, Pariisin maailma oli 20-luvulla maalareiden, Assyriassa 3000 vuotta sitten sotilaiden ja niin eespäin.

    Olosuhteet vaikuttaa tietysti ratkaisevasti siihen, minkälaiseksi kulttuuri muovautuu, mutta hyvin suuri vaikutus on myös sillä, miten valta suhtautuu ja tukee kulttuuria. Nyt eletään uutta taiteen tulemisen aikaa. 12% nuorisoikäluokista valitsee kulttuurialan koulutuksen (!!). Vuodesta 2002 vuoteen 2008 alan koulutus kasvoi 40% (!!).

    Tämä on se pohja, johon persujen kansallistaide ja leikkaukset osuvat. Ja tietysti se, että kulttuurialan koulutetuista jää työmarkkinoiden ulkopuolelle 11,2%, luku on kaikista koulutetuista heittämällä suurin. Työttömiä koulutettuja taiteilijoita on nyt 4500 ja lisää tulee. Tosin tämä on vain osa totuutta, sillä kulttuuriväki tekee samoin kuin New Yorkissa, jossa peruspätkäduunit hoitaa voittopuolisesti taiteilijat. Näin on tosin aina ennenkin ollut suurten taiteilijavyöryjen aikaan, Geroge Orwell työskenteli Pariisinvuosinaan tiskarina (Puilla paljailla kertoo tästä, mainio kirja).

    Jos haluaa saada apurahan nyky-Suomessa, kannattaa hakemukseen laatia projekti, joka koskee yhteisötaidetta ja marginaaliryhmien suosimista. Se on ollut kulttuuria, jota valtio on tukenut viime vuodet. Aika puistattavalta tuntuu ajatus, että seuraava iso juttu olisi suomalainen identiteetti ja sen kasvattaminen.

    Tosin vikaa on taiteen tekijöissäkin. Jos tällaisella massalla ei vielä saada mitään näkyvää aikaiseksi, on touhu huolestuttavassa lamaannuksessa. Persut saattavatkin saada pyrrhoksen voiton, sillä flegmaattisuus saattaa hyvinkin loppua, kun kukaan ei edes yritä ymmärtää sitä.

  23. Maaria Pääjärvi says:

    Ongelma yhteiskunnallisen rahoituksen kannalta on juuri tämä: yhteiskunnan pitää pystyä perustelemaan taiteen ja taiteilijoiden merkitys itselleen, jotta rahoitus voidaan sitä kautta perustella. En suoraan sanottuna pysty näkemään, että yhteiskunnallinen rahoitus voisi perustua millekään muulle kuin tietynlaiselle funktionaalisuudelle tai näkemykselle taiteesta yhteiskunnan osana.

    Heikostihan tässä juuri huomioidaan se, että taiteilijat oikeesti tekevät pätkä- ja osa-aikaisduuneja. Siis Suomessa ei ole mitään sellaista taiteilijaluokkaa, joka eläisi yhteiskunnan tuella. Yksittäinen taiteilija ei välttämättä saa elämänsä aikana valtiolta mitään taiteentekemiseen liittyvää.

    Koulutus taas on asia erikseen eikä millään muotoa taiteilijoiden tai koulutukseen hakeutuneiden vika. Esim. ammattikorkeakoulut, se koulutuksen mätäpaise, ovat pystyneet haalimaan opiskelijoita pitämällä vastuuttomasti yllä “karkkialoja”, jotka toimivat jonkinlaisena opiskelijoiden sisäänheittona ja pehmeän imagon luomisena. On tietysti mahdollista että taiteellisen koulutuksen laajuus yhteiskunnassa näkyisi myös jotenkin konkreettisesti, mutta en tiedä mahtaako näkyä – kuten Aleksis sanoo, se massa ei saa mitään aikaiseksi. Toisaalta perinteisen median asema on taas niin heikko, ettei julkisuuskynnystä ylitetä vaikka saataisiin mitä aikaiseksi. Kun pressi kykkii katsomassa Rollareita Stadikan jättiskriiniltä ja listaamassa että oo vau vieläki ne soittaa Brown Sugaria niin ei tässä millään ruohonjuuripuuhastelulla oo mitään merkitystä.