Ulysses tuli ulos ja astui uuteen mediaan

Risto Niemi-Pynttäri | July 29th, 2012 - 12:10

Paljon on muuttunut ensimmäisen Odysseuksen (1965) suomeksi tulon jälkeen. Tuntuu kuin Leevi Lehdon Ulysses olisi tullut aivan erilaiseen ympäristöön ja ilmavampaan lukemistilaan kuin vanha Saarikosken suomennos. Nyt kun Ulysseksen vastaanoton ensimmäinen aalto on pyyhkäissyt ylitsemme, huomataan, että teos on tullut tänne toisin kuin tavallisia kirjan reittejä. Sosiaalisessa mediassa Ulysses on suosittu meemi: lukijat jopa levittivät jonkin aikaa fanikuvia, joissa poseerasivat teoksen kanssa.

Ensimmäiset lehtiarviot ja Leevin haastattelut on noteerattu laajalti Facebookin verkostoissa, tuo jakaminen ja kierrätys on tavallaan kruunannut nuo lehtijutut. Tämä on oikeastaan juttuni aihe, eli se minkä erityisen hohteen Ulysses -tapahtuma saa siksi, että aihetta jaetaan blogeissa ja fecebookissa. Siinä on samanlaisia piirteitä, kuin yleensä kulttikirjan synnyssä – sen kannoilla kiirii koominen huudahdus: ”Yks Kake meni sisään, Ulysses tuli ulos”.

Ehkä kulttikirjan syntyyn viittaavat jo nuo Facebookissa levinneet fanikuvat, joissa ihmiset esiintyvät Ulysses-järkäle kädessään tai loikoilevat teosta lukien rannalla. Ikään kuin nuo kuvat sisältäisivät lupauksen runsaasta ajasta, aikomuksen uppoutua lukemiseen. Kuvia ympäröi toive, jossa Ulysses ikään kuin kehrää lukijalle omaa aikaansa. Toiveen kääntöpuoli paljastuu useissa blogipostauksissa: lukijalla ei olekaan niin paljon aikaa, kesä ei riitä, lupaus on liian suuri.

Myös vanha Odysseus tuli eri tavalla lukijoitten maailmaan kuin tavalliset kirjat – se tuli lukumaratoneina.  Tuon lukukultin juuret ovat Englannissa, ja ehkä joku tietää mistä taustasta ovat nousseet nykyiset Bloomsdayn kuuntelumaratonit.

Saarikosken Odysseuksen julkaisemisen jälkeen harrastettiin teoksen läpi kahlaamisen kulttia. Se tarkoitti yritystä edetä lineaarisesti Odysseus alusta loppuun. Keltaisen kirjaston möhkäle lainattiin kirjastosta, ja kuukauden kuluttua kukin katsoi jatkaako, vai luovuttaako. Samaa harrastetaan uuden Ulysseksen kanssa, mutta jakamalla kokemusta ja raportoimalla lukemisen etenemistä.

– Oletko tosiaan jaksanut kahlata Odysseuksen läpi?
– Kyllä, ja seuraavaksi luen koko Keltaisen kirjaston ilmestymisjärjestyksessä !

Ulysseksen vastaanoton ensimmäinen aalto on ollut täynnä  lupausta ja lukuhalun jakamista. Jos toinen aalto nousee, sen jälkeen kun perinteisen median uutuusarvo on kaluttu, ja blogien hypetys on ohi, jos toinen aalto nousee, niin Ulysseksesta on tullut kulttikirja, johon on tyylikästä linkata vielä pitkään myöhemminkin.

Postaukseni aiheena on ns. ”jakamisen media”, eli se mitä lisää Facebookin ym. jakaminen tuo haastattelujen ja lehtijuttujen arvoon. Tässä jakamisessa on samaa voimaa kuin suusta suuhun kierrätyksessä ja puskaradiossa, jostain syystä se on aina kiinnostavampaa kuin instituutioiden tiedotus.

Huhupuheet ovat säestäneet koko ajan Leevi Lehdon käännöstyötä. Muistan, kuinka vuonna 2009 Ulysseksen käsikirjoitus ”unohtui” Leeviltä Kirjailijatalolle Jyväskylään. Käsikirjoitussalkkua, ja sen paksua sisältöä ei tarvinnut palauttaa. Leevi tuumi, että sehän on ihan sopiva paikka salkulle. Niinpä. ”Unohtuneen käsikirjoituksen” malli on klassinen, ja nykyään aivan liian harvoin käytetty mahdollisuus.

Vielä kauempana takana on Leevin Lehdon työ filosofisten teosten kääntäjänä, ja sitten Keatsin runojen foneettinen kääntäminen ja muu kokeellinen työ loivat uusia odotuksia – mistä tässä kääntämisessä oikein on kyse. Leevi Lehdon esseekokoelmaa Alussa oli kääntäminen, 2000-luvun poetiikkaa (2008) voi pitää pohjustuksena tulevalle, onhan mukana essee maailmanrunouden mahdollisuudesta. Ulysseksen kääntämiseen liittyvä teoreettinen tuuli kävi entistä kuumemmaksi esseessä nimeltä ”suomenkielisen maailmankirjallisuuden mahdollisuudesta” – niin että kaikille asiasta kiinnostuneille on ollut koko ajan tieto missä mennään.

Ulyssekseen on latautunut odotuksia siis jo monen vuoden ajalta. Jotkut muistavat Leevi lehdon blogin, jossa Ulysseksen kääntämistä oli tarkoitus seurata ja kommentoida sitä mukaa kun prosessi eteni. Hyvän alun jälkeen tällainen avoin ja julkinen kääntäminen ei toiminutkaan, ehkä kuitenkin se mitä tuosta alusta jäi, oli yritys luoda lukijakuntaa verkossa.

Vaikka tällä hetkellä näyttäisi, että tuo Facebookissa tapahtuva jakaminen on tuskin koomisten aiheiden jakamista kummempaa, niin itse ilmiö voi olla vasta alussa. Monet teoreetikot näkevät, että heikkouksistaan huolimatta tuossa jakamisessa on lupausta jostain uudesta.

Broadcasting ja levikki ovat muuttumassa jätteen ja kuonan synonyymeiksi. Ne ovat kuten sodan aikaiset lentolehtiset, joita leijaili maahan ja jotka olivat pelkkää roskaa ellei joku poimi ja ala fanittaa niitä.

Perinteisen median tuottamat sisällöt ovat jäämässä taustameluksi, ellei kukaan yleisöstä poimi juttua ja pidä sitä tärkeänä ja jakamisen arvoisena. Jakamisen ele itsessään lisää jutun arvoa, toisin sanoen ”jakamisen media” on ilmausta siitä, että huomio ja arvostuksen anto on olennaisempaa kuin mediatalojen ”levikki”.

Noita ”jakamisen median” ilmiöitä on hahmotettu toisellakin tavalla: on sanottu että enää ei voida puhua ”passiivisesta yleisöstä” koska uudessa mediassa on kyse toimija/käyttäistä (produser), jotka tekevät ja jakavat. Passiivisuuskin tulee ilmi uudella tavalla, puhe meemeistä ja ajatus-viruksista hahmottavat käyttäjiä jotka jakavat ja levittävät tietoa passiivisesti ja reaktion omaisesti. Meemit nähdään eräänlaisena evoluutiona, jossa lukijapopulaatioiden reagoinnit edistävät kulttuuria. Sama passiivinen reagointi on aiheena kun puhutaan viruksista: ajatusvirusten kaltaisista hyökkäyksistä, jotka tarttuvat käyttäjiin ja leviävät Facebookissa. Mutta jakamisen käsite vaikuttaa oikean suuntaiselta, puhe meemeistä ja viruksista ei huomaa sitä arvoa, mikä viestiin lisätään kun se jaetaan. Meemit ja virukset ovat lumoavia kielikuvia, analogioita, joissa evoluution tai tartunnan mallien avulla ohjaillaan käyttäjämassojen liikehdintöjä.

Jakamisen käsite tuntuu hyvältä, koska silloin pallo on jakajalla. Mutta heti, kun suunnitellaan sisältöjä, jotka herättäisivät automaattisesti jakamisen halun, ollaan kehittelemässä virusmaisia tartuntoja sosiaaliseen mediaan. Sanotaan, että viesti on jakamiselle altis, kun siinä on jotain faneja motivoivaa ja hyödyllistä, kun siinä on paljon kontaktipintaa, ja että se puskee luoksemme ilman että meidän tarvitsee etsiä sitä. Ja aivan kuin pakosta laitamme sen jakoon. Tiedonvälittäjät ovat nykyään vapaaehtoisia, heitä jotka uutterasti jakavat lehtien uutisia verkossa – siis eräänlaisia lehdenjakajia.

Uudessa median käytössä siis Broadcasting ja ”levikkiä” tuottavat koneistot luovat vain taustahälyä, ja vasta kun joku yleisöstä poimii ja jakaa sen, niin viestillä on erityistä arvoa. Kirjojen markkinointi uhkaa jäädä taustahälyksi, joka ei saa lukijaa tarttumaan kirjaan. Tehokkaammin vaikuttaa suusta suuhun etenevät kehut ja suosittelut, verkon julkisuutta on kuvattu ”maineen taloudeksi”. Kirjat tuntuvat olevan erityisen herkkiä juuri tässä, niitä ei osteta, ellei niiden ympärille ala kehittymään maineen auraa.

Tässä maineen taloudessa Ulysses on läsnä vahvemmin kuin monet muut viime aikoina julkaistut kirjat.

6 kommenttia

  1. liisu says:

    Hieno kirjoitus.

    Omakohtaisena kokemuksena voin sanoa, että olen lukenut “vanhan” Odysseuksen (vähän harppoen) läpi ja muistan siitä vain joitakin yksityiskohtia, jotka naulasivat silmät tekstiin.

    Olisi todella jännä lukea se nyt uudistettuna, vaikken “kulttikirjoihin” tietoisesti helposti tartukaan. Riittää se, mitä kriitikot kirjoittavat ja millaisen hahmon kirjasta antavat.

    Kirjoitat: “Ehkä kulttikirjan syntyyn viittaavat jo nuo Facebookissa levinneet fanikuvat, joissa ihmiset esiintyvät Ulysses-järkäle kädessään tai loikoilevat teosta lukien rannalla. Ikään kuin nuo kuvat sisältäisivät lupauksen runsaasta ajasta, aikomuksen uppoutua lukemiseen. Kuvia ympäröi toive, jossa Ulysses ikään kuin kehrää lukijalle omaa aikaansa. Toiveen kääntöpuoli paljastuu useissa blogipostauksissa: lukijalla ei olekaan niin paljon aikaa, kesä ei riitä, lupaus on liian suuri.” Hyvä oivallus. Aika, niin kuin rahakin, ovat nykyään sitä, mitä kohti pyritään. Aika, joka olisi omassa hallussa.

    Yksi kulttikirja, josta sanotaan, että se on maailman eniten luettu, on Raamattu. Sitä siteerataan, ja pakosta lauseita ja tapahtumia siitä on tarttunut mieleen. Ja minulle on erikoisesti tänä kesänä annettu ymmärtää, että joka ei ole lukenut raamattua, on tyhjänpäiväinen, eikä tiedä mistään mitään. Ehkä se juuri estää minua siihen tosimielellä tarttumasta. Tai se, että sanotaan siinä olevan “jokaiselle jotakin”, josta seuraa, että jokainen tuntuu löytävän raamatusta tukea juuri itselleen ja omalle uskolleen, vaikka se poikkeaisi suuresti siitä, mitä joku toinen siitä löytää ja uskoo saavansa.

    Voi kuvitella, miltä ne kuvat, joissa ihmiset ovat näytillä Ulysseksen seurassa, näyttäisivät, jos rannalla makaisi ihmisiä Raamattu kainalossaan. Minkälainen olisi maailma silloin heidän ympärillään!

    Mahdollisesti Kadonnutta aikaa etsimässä (Proust) on myös kulttikirja, mutta sitä harvat tuntuvat lukevan. Minulle tuo kymmenosainen sarja on erikoisen tärkeä. Ei sen juonen, eikä henkilöiden, eikä edes aikakauden takia, vaan sen ihmisyyden, mitä Proust siinä kuvaa. En saa koskaan tuosta sarjasta kyllikseni. Se odottaa uljaana rivistönä käyttövalmiina hyllyssä. Milloin tahansa voin tarttua johonkin niistä. Siinä etsitään aikaa, mutta siinä myös tarjotaan aikaa, joka on ihmisen kohdalla muuttumaton, sisäisesti.

    • Risto Niemi-Pynttäri says:

      On hyvä, että on kulttikirjoja, samoin kun on hyvä että on kirjoja joiden lukemisesta innostuu yksin ja omaa mielentilaa seuraillen. Jotkut odottavat että alkuinnostus menee ohi ja lukee Ulyssesta vasta sitten, se on tavallaan lukijoiden toinen aalto.
      Minä luin Odysseusta joskus 80-luvun lopulla. Romaanin rinnalla pidin Hannu Riikosen teosta: James Joycen Odysseus vuodelta 1985, siinä oli esitelty kukin luku: sen kieli kerronnan niksit, keskeinen symboli, keskeinen tiede, keskeinen väri ja muuta. Ulysseksessa tällainen apu on viitteiden myötä mukana.
      Kiitos kommentista Liisu !

  2. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Toinen näkökulma: 80% ajasta menee sosiaalisessa mediassa viestittelyyn, 20% kirjoittamiseen.
    The Guardianin artikkelissa “Why social media isn’t the magic bullet for self-epublished authors” (tänään 31.7) Ewan Morrison väittää, että sosiaalinen media ei ole kirjojen markkinointikanava.
    Tämä 20/80 suhde on kuulemma sääntö jos aikoo myydä kirjojaan verkossa.
    Ajatus, että sosiaalisen median tulisi olla markkinointikanava saa tosin kirjoista keskustelija tuntemaan itsensä hyväksikäytetyksi. Onko tämä kaikki vain myynnin edistmistä ?

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Markkinointi ei välttämättä ole syntiä sivistystä koskevissa asioissa. Kaupallistuminen ja tuotteistaminen ovat olleet turmelevia voimia isossa mittakaavassa, mutta tässä makrotason “myynnin edistämisessä” voi olla aika huoletta. Esim blogeja lukeva yleisö on hyvin vaikeasti johdateltavissa, koska he eivät ole passiivista yleisöä.

      Mun tutuilla on bändi, jota on markkinoitu sosiaalisen median kautta jo vuosia, eikä se ole helppoa, koska tuputtaminen muuttaa yleisön mielikuvaa sisällöistä ja verkostomarkkinoinnin riippakivet kapsahtavat aina tyrkkyjen omaan nilkkaan. 80/20 pitänee suhdelukuna paikkansa, ja ei ole mikään salaisuus että juuri siksi kirjailijat haluavat tulla kustannetuiksi sen sijaan että suuremmalla katteella suoramyisivät itse opuksensa.

      Kysymys “onko tämä kaikki vain myynnin edistämistä” on provosoivuudessaan hyvä ajankuva. Selvä se että ei ole. Se että saa suuret massat kiinnostumaan on edellytys myynnille, muttei takaa mitään. Ruusunen ja Vettenterä saivat kumpikin suht hyvää “myynninedistämistä” kirjoilleen kuitenkaan saamatta tahkotuksi rahaa silloin kun rauta oli kuumimmillaan. Sosiaalinen media on kamasaksojen taivas jossain suhteessa, muttei heitä varten olemassa. Ja mitä isommasta kampanjasta on kysymys sitä selvemmin tämä käy ilmi.

      Hollywood blockbuster-leffat joutuvat käyttämään yhä suurempia summia markkinointiin saadakseen avausviikonloppu-ilmiön ja katetta tuottavat levityssopimukset. Markkinoinnin osuus budjetissa on luokkaa 50/50. Sosiaalinen media voi synnyttää minkä tahansa ilmiön, joka nousee ruohonjuuresta fasadiin, mutta jos sellaisen haluaa ostaa, tarvitaan kottikärryllinen seteleitä ja sekään ei takaa menestystä.

  3. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Ei markkinointi syntiä ole, mutta sivistystä koskevissa asioissa se voisi olla erilaista kuin autokauppassa.
    Tuon “jakamisen mediaa” pohtivan juttuni kannalta “tyrkyttäjät” ovat selvästi sen eräs osa-alue. Mutta mitä muita on ?
    Joo Aksu, tosiaan,kun olen pohtinut viimeaikoina maineen ja julkisuuden luonnetta, niin tuntuu jotenkin köyhän ajan kuvalta, että julkisuuskin palautetaan “myynnin edistämiseksi”. Julkisuus itsessään voi olla nautittavaa, jos on aihetta olla tyytyväinen saavutuksestaan. Olisi köyhää nähdä Ulysseksen julkkarit ja Bloomsday tapahtuma vain markkinointina, onhan se paljon muutakin,

  4. […] Leevi Lehdon Ulysses-nimellä suomentaman version kanssa poseeraamisesta on näköjään tullut pieni kirjablogi-ilmiökin. Aidon vebleniläisen romaanin tapaan monelle on tärkeämpää postata itsestään kuvia se […]

    [WORDPRESS HASHCASH] The comment’s server IP (76.74.248.143) doesn’t match the comment’s URL host IP (76.74.254.120) and so is spam.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.