Uudet vaatteet jo näkyykin, mutta missä keisari

Maaria Ylikangas | August 16th, 2011 - 12:03

 

Särön blogin syksyn avauksen on kirjoittanut Silvia Hosseini otsikolla “Runoilijan huoneentaulu”. Muuten jättäisin sen haisemaan, mutta tekstiin kiteytyy monta kiinnostavaa seikkaa.

 

Nähdäkseni “Runoilijan huoneentaulun” idea on vähän naureskella nykyrunouden tekemisen ja vastaanoton ehtoihin liittyville näennäisille tai todellisille realiteeteille. Täsmällisyydestä sitä ei voi kiittää, eikä osuvuudesta. Parodian kohdalla pitää toki aina muistaa, että tekstin kirjoittajan/kertojan kantaa ei välttämättä voi jäljittää, eikä sen pidä antaa haitata. Mutta parodian pitää kuitenkin osua johonkin, kliseeparkojen toistelu ei riitä. Tämänkin runokeisarin ketaroille on ehditty nauraa jo niin monesti, että hän on jo maanpaossa, ja naureskelijoista on tullut tyhjännaurajia.

 

Hosseini on tarttuvinaan moniin runouskeskustelussa usein esiintyviin käsitteisiin ja argumentteihin. Minä odotan edelleen sitä, että joku todella vaivautuisi argumentoimaan aktiivisten “avantgardistien” puheita vastaan vakavissaan. Onko kyse siitä, että heitä ei kannata kuunnella, mutta he ovat silti niin ärsyttäviä, että voi avantgardistin typeryys ja häijyys tekosyynään kirjoittaa kitkeriä ja älyttömiä kolumneja? Ja kyllä, minä olen ainakin kiukkuinen, koska olen tosikko ja muutenkin pikkumainen. Vaikka en runoilija olekaan, mutta tunteet ne on kriitikollakin. Minua ei sapeta se, että avantgardisteja pilkataan, vaan se, että runoudesta puhutaan tolkuttoman typerästi silloinkin kun kirjoittajalla olisi tilaa, yleisöä ja kykyä puhua muullakin tavalla. Jos kerran on noin hirveästi kritisoitavaa, toivoisin, että kirjoittajat ryhtyisivät oikeasti toimeen eivätkä oksentaisi sisäpiirimehulta haisevaa sappea lukijoidensa päälle. Jollekulle tai joillekuille tällaiset hubailut on aina tarkoitettu. Mikä on se piiri, jota tämä teksti ilahduttaa?

 

Voihan toki sanoa, ettei Hosseini sanonut yhtään näistä asioista, joista minä suutuin, koska kyseessä oli parodinen proosaruno. En aio ottaa tätä mahdollisuutta huomioon, vaan ajattelin, että tää nyt tämän kerran tapahtuis jossain oikeessakin maailmassa. Jossain vaiheessa tämä jauhanta pitää ottaa vakavasti.

 

 

1. OMA ÄÄNI / KESKEISLYRIIKKA

 

Hosseini aloittaa käsitteellä “oma ääni”, ja sanoo että äänen pitää olla “abstrakti”. Oma ääni tekstin ominaisuutena on aina abstrakti. Kenen mielestä sen “äänen” pitää vielä erikseen olla abstrakti?

Entä onko keskeislyriikan tai puhujan käsitteen romanttinen perintö sidoksissa tuolloiseen, 1800-luvun, subjektikäsitykseen? Miten runon tekniikka liittyy ajatukseen subjektista tai siitä, miten minuutta esitetään ja mielletään? Jos avantgardisti ottaa ajateltavakseen näin vaikean kysymyksen, hänen ajatustaan voisi pyrkiä seuraamaan, vaikka hän olisikin väärässä. Mutta nämä kolumnit ovat aina nolaamassa niitä, jotka vaivaavat päätään yhtään millään.

 

 

2. RUNKKARIEN RINKI

 

Mistä tulee tämä Hosseininkin mehustelema itsetyydytyskortti runopuheeseen? Onko se jotenkin kiva tai kuvaava? Ja mitä pahaa siinä on – runkkaushan on seksuaaliterveyden vaalimista?

 

Miksi nimenomaan postmodernismi tai siitä juontuva kirjoitus on masturbaattista? Miksi keskeislyriikka ei ole, vaikka siinä on keskiössä me, myself and I? Itserefleksiivinen minäkirjoitus tai subjektiin avoimesti kiinnittynyt runostrategia ei ole masturbaatiota, mutta teknologiaan, kieleen tai subjektinulkoiseen maailmaan keskittynyt runous on? En tajua, selittäkää!

 

 

3. “RUNOILIJOILLA”, “KOKEELLISILLA RUNOILIJOILLA” JA “AVANTGARDISTEILLA” EI OLE NIMIÄ, VIISAALLE RIITTÄÄ VIHJAUS

 

Miksi näitä runkkarirunoilijoita ei voi nimetä? On nimittäin tosi kaksinaismoralistista osoittaa toisen synti asettamatta häntä samalla reippaasti jalkapuuhun. Vihjailu ilman nimiä on jo sinänsä jollekin piirille puhumista, sapienti sat, kuten sanotaan. Viisaalle riittää…

 

Hosseinin teksti antaa ohjeita “sinälle”, kuten huoneentaulussa on tapana. Siitä huolimatta tekstin kohde ja sisältö on “ne”. Ne, jotka tekee tai sanoo noin. Strategia on vanha riidankylvämiseen, loukkaamiseen ja julkisten ennakkoluulojen rakentamiseen kytkeytyvä keino. Se ei anna itsensä tunnistaville mahdollisuutta “puolustautua”, ja asettaa kohteensa valmiiksi “puolustuskannalle”, jota Hosseini irvailee myös: “Ole yleensäkin usein helvetin kiukkuinen ja aina puolustuskannalla.” Mikä sinne puolustuskannalle ajaa?

 

Hosseinin valitsema tekstuaalinen strategia tekee kohteensa typeräksi. Kohde on typerä puhuessaan asioista, jotka näkee tärkeiksi, kohde on typerä puolustautuessaan kun häntä tai hänen työtään pilkataan. Kohteelta ei pystytä viemään puheoikeutta avoimesti, vietäköön häneltä siis mahdollisuudet määritellä keskustelua millään tavalla.

 

Tämä on yksi syy siihen, että tartun Hosseinin tekstiin. Se on luonteeltaan raateleva, vihainen eikä se kunnioita muita ihmisiä. Minun on vaikea kirjoittaa siitä, koska teen itsestäni lähtökohdin typerän herkkiksen. Ja todistan, että mistään ei voi puhua koska kaikki suuttuu. Pahinta on, että “Runoilijan huoneentaulu” panee halvalla yleisöään, jota se pitää harhakäsitysten vallassa, muunmuassa siten, että se jättää kohteensa nimeämättä. Ja siten, että se paisuttelee avantgarden tapaisen ilmiön osuutta kirjallisuuskeskustelussa. Ja siten, että se antaa kuvan runoilijoiden sosiaalisista yhteyksistä pahantekona.

 

 

4. RUNOILIJOIDEN VÄLISET SUHTEET OVAT KORRUPTOIVIA, SYNTISIÄ JA ABSOLUUTTISEN HAITALLISIA MAAILMANRAUHALLE

 

Tällaisen mielikuvan odottaisin saavani talouden tai politiikan kerman hyväveliverkostojen kuvailusta. Mutta ei, pahinta on se, että runoilijat tuntevat toisiaan ja saattavat tulla juttuun keskenään, kommentoida toistensa kirjoituksia ja tehdä muutakin yhteistyötä. Eikö sosiaalinen todellisuus ole voimavara, vaan häpeätahra, joka pitää piilottaa? Ja ihan totta, miltähän se mahtaa ihmisistä tuntua, kun heidän verkostoitumisensa on merkki heidän juonimisestaan, piireilystään ja kaikesta muusta iljettävästä? Siksi kai monet sen kieltävätkin, ja millaistahan on kieltää ystävänsä.

 

Tällä hetkellä Suomessa on pahisrunoilijoita, joilla on kavereita, ja hyvisrunoilijoita, jotka ovat yksityisajattelijoita ja omillaan pärjääviä itsenäisiä ihmisiä. Todellisuus on silti se, että Suomessa on kaikenlaisia runoilijoita, joilla on erityyppisiä toimintaverkostoja ja erilaisia suhteita keskenään. Aivan kuten kaikissa muissakin ihmisyhteisöissä. On suorastaan ilkeää korostaa avantgardistien yhteyksiä ja antaa ymmärtää, että kenelläkään muulla niitä ei ole. Kun niitä on. Jos avantgardisti löytää toisen, tällainen kirjoittelu saa asian kuulostamaan siltä, että terroristisolu on syntynyt. Samalla kylvetään ennakkoluulon ja ylpeyden siemeniä pienen maan pienelle runopalstalle.

 

Tuleeko koskaan edes mieleen, että kotimaisen runouden ala on poikkeuksellisen rikas, ja siinä on paljon iloa ja sisältöä jaettavaksi? En tarkoita tällä ratkeamista monimuotoisuushymistelyyn tai sitä, etteikö kritiikkiä sopisi esittää. Parodisen kirjoittamisen rikkaus on monesti siinä, että se avaa uusia näkökulmia, mukaparodian henkinen köyhyys on ennakkoluulojen nokkelaa pönkittämistä.

 

 

 

5. KAIKKI (RUNOUTEEN KESKITTYVÄ) AJATTELU ON KERETTILÄISTÄ

 

Hosseini huitoo keskeislyriikan ja puhujan lisäksi myös teeman, kirjallisen alluusion, säkeen kriisin ja kokoelman käsitteet. Käsitteet ovat teoreettisia mutta kytkeytyvät kyllä tiiviisti näkemyksiin ihmisestä, kielestä ja maailman tilasta. Siksi tuntuu hassulta trivialisoida runouden alan sisällä käytyä näkemyksellistäkin keskustelua, joka käydään runon rakenneosasista ja sen tavasta hahmottua subjektin, kielellisen sisällön tai runojen muodostamien kokonaisuuksien (kirjojen) tasolla. Jos keskustelun kelat ovat liian haastavia, on myös mahdollista tarttua toimeen ja niinsanotusti popularisoida sitä. Mutta ei hitto, miksi vaivautua kun umpimielisyydenkin voi popularisoida ja kaikki kikattaa enemmän kun kolumnisti pistää ilkeesti?

 

Johanna Korhonen kirjoitti Hesariin vasta mainion kolumnin valistuksen kriisistä ja typeryyden ihannoinnista. Kun tällaista rimanalittamista saa ihastella tällä tasolla – Silvia Hosseini on kirjallisuuden jatko-opiskelija ja haastavan taiteiden alan nettilehden, Mustekalan, aktiiveja – niin alkaa jo uskoa, että Korhosen esillenostama asia riivaa niitäkin, jotka ovat koulutettuja ja valistuneita tässä yhteiskunnassa. Mitä voitetaan, kun ryhdytään väheksymään toisten vakavissaan esittämiä puheenvuoroja?

 

 

6. AVANTGARDISTEISTA EI SAA IKINÄ PUHUA MITÄÄN KOSKA NE SUUTTUU

 

Toisin kuin Hosseini antaa ymmärtää, avantgardea ymmärretään tällä hetkellä ihmeenkin hyvin, ja runoilijatkin sen tietävät. Eri asia on, ymmärretäänkö runoutta ylipäänsä kovinkaan hyvin.

 

Miksi tähän maahan ei mahdu puolikastakaan runouskäsitystä jota ylipäänsä saisi artikuloida ilman että runomaailman virpisalmet ryhtyvät lyömään naapurin luomusikaa?

 

Hosseini kirjoittaa: “Ole vihainen erityisesti siitä, jos sinut niputetaan runoilijana samaan joukkoon kahden kaverisi kanssa tai ylipäänsä termien nykyrunous tai kokeellinen runous alle, sillä omat runosi ovat erityisempiä, ja tuollaiset yleistykset ovat muutenkin epä-älyllisiä. Kriitikoille voit sanoa, etteivät he selvästikään ole edes lukeneet teostasi.” Kritiikkikeskusteluissa tämä retoriikka on tavallinen, eikä se liity erityisesti avantgardeen. Samaa tekevät kaikki runoilijat, kun heidän teostaan luetaan sellaisella tavalla, johon he eivät ole tottuneet. Kokeilkaa joskus, ihan minkälaiseen runoilijaan tahansa.

 

Lisäisin vielä: elämme sikäli poikkeuksellisessa tilanteessa, että runouden piiriin tulleet teknologiat ja sen liikkuminen taiteiden rajalla haastavat kriitikon perinteistä ammattitaitoa. Siksi on ihan aiheellista nostaa keskustelua siitä, miten äänirunoa tai vidpoa voisi käsitellä kritiikeissä, ja pitäisikö hiljaa itsekseen luettavaan painotuotteeseen tottuneen kriitikon opetella sellaista. Sama koskee kirjankustannusmaailman muutoksia.

 

“Huolehdi, että mielipiteesi ovat oikeita. Näin vältät vääränlaiset vihamiehet. Älä ikinä, missään tapauksessa suututa muita runoilijoita!” Suomalaisille toimittajillekin itsesensuuri on ongelma. Suomalaiselle työtätekevälle kunnon ihmiselle on kamalaa kirjoittaa nettiin omalla nimellä, koska työnantaja saattaa tykätä kyttyrää. Ja mikä ongelma on kokonaiselle kulttuurille, että sen tekijät eivät uskalla puhua vapaasti? Miksi siis vittuilla runoilijoille siitä, etteivät he ole riittävän näyttävästi erimielisiä julkisuudessa? Tai että jokainen runoilija ei ole kertomassa mielipiteitään kaikesta, myöskään kollegoistaan? Eiväthän muutkaan ihmiset ole. Runokulttuuri on, ja tulee aina olemaan, pieni, ja siksi se on myös sosiaalinen yhteisö. Voiko keskustelukulttuurin tilasta syyttää avantgardisteja? Olen nähnyt jo vihjauksen siitä, että avantgarde tappaa proosan mutta tämä on kenties vieläkin paksumpaa.

 

Ketkä muuten ovat peräänkuuluttamassa keskustelua, mutta ovat niin kiukkuisia ja katkeria, ettei heidän kanssaan voi keskustella? Nimiä? Hosseini väittää, että runouden marginaalisuutta ihastellaan. Kuka? Nimiä, argumentteja, lainauksia?

 

Jos sen alastoman keisarin haluaa bongata, pitäisi edes katsoa suuntaan, jossa se keisari on. Perussuomalaisten retoriikassa mamu on keisari, vaikka kaikki tietävät, että se ei ole. Runokeskustelun retoriikassa avantgardisti on keisari, vaikka kaikki tietävät, että se ei ole. Melkomoinen tämä väärän kuninkaan päivä.

234 kommenttia

  1. Der Kaiser says:

    Mikä nautinto aina onkaan tavata moralisointia yllättävissä yhteyksissä: Väärin diskurseerattu!

    Siis oikeasti on näin: tämä on hauskaa, ilman mitään virnuiluja.

  2. Teemu Helle says:

    Olihan siinä jotain hauskaakin, mutta tuonkaltainen sarkasmi kaipaisi silti kohteensa; tekstistä erottaa jonkinlaisen maalin, mutta koska osumatarkkuudessa olisi parantamisen varaa jää hahmokin aika epätarkkarajaiseksi ja lopulta aiheen sijaan provosoituukin epätarkkuudesta.

    Kuten esim. “Jos olet miesrunoilija, ei ole haitaksi kasvattaa partaa tai pitkiä hiuksia. Kalju käy myös.” tai “Jos olet naisrunoilija, on parasta ryhtyä äidinkielenopettajaksi.” En ymmärrä huvittua.

    “Ole vihainen erityisesti siitä, jos sinut niputetaan runoilijana samaan joukkoon kahden kaverisi kanssa tai ylipäänsä termien nykyrunous tai kokeellinen runous alle”
    Tällainen jää vaivaamaan; mitä on oikein haettu, onko ehkä innostuksissaan jätetty ajattelematta loppuun asti. Eikö jokaisen nykyrunoilijan runous ole nykyrunoutta (nyky- sana viitannee vain aikaan, ei erityiseen runouslaatuun tai tyyliin?).

    Muutenkin tekstissä häiritsevät ne pienet jutut, nokkelat esimerkit, joiden takaa on erotettavissa yksi tai kaksi yksittäistä selkeää esikuvaa, josta sarkasmi on vedetty ja vedetty yleismaailmallisesti (nyky)runouden oireeksi tai tavaksi.

  3. Maaria Pääjärvi says:

    Parodinen diskurssi ei ole moraalisesti väärin, vaan sillä on usein iso riski olla yksinkertaisesti huonoa. Tulkinnallinen valinta taas on tulkinnallinen valinta, ja päädyin tähän piru raamattua -asenteeseen, koska nuo Hosseinin kirjoituksen vitsit ovat liian tuttuja. Runouteen liittyvässä huumorissa on myös paha vinouma, avantgardistia saa kurmuuttaa, muita ei. Toivoisin, että se olisi minun näköharhani, mutta se ei ole.

    Ja toki minua ilahduttaa se, että kadonnut keisari löytyi näinkin nopeasti ja narrina sain riemastuttaa häntä.

    Minäkin käytän sanaa nykyrunous viittaamaan nykyään kirjoitettuun runouteen. Mutta sillä on tosiaan postmoderniin tai avantgardeen vihjaava sivumerkitys.

  4. Der Kaiser says:

    Pakkohan oli ilahduttaa kirjoittajaa mahdollisimman pikaisesti – noblesse oblige ja niin poispäin.

    Tarkennettakoon vielä, että melko purkkiruo’alta nuo Hosseinin tsoukit omiinkin korviini kajahtelivat, ei siinä mitään. Mutta iloa ja lämpimän ailahduksen alastomaan rintakehääni tuottikin se, että mainittu kirjoitus kirvoitti niin perinpohjaisen ruodinnan. Vaikka olen ymmärtänyt, että tämä piirre, perinpohjaisuus, kenties on kirjoittajalle ominainen, ei voi välttyä mielen sopukasta kuuluvalta hienonhienolta kuiskaukselta: Why bother?

    Korjaisin nyt vielä senkin, että aiemmin käyttämäni termi “moralisointi” ei ehkä ollut paras mahdollinen.

  5. Pauliina Haasjoki says:

    Ärsyynnyin Hosseinin tekstistä minäkin ja ilmaisinkin ärtymykseni anonyymisti. Hosseini hapuilee joitakin samoja triggerpisteitä kuin, todellakin, Yks Kake tuoreessa Nuoren Voiman jutussaan, mutta ilkeilevästi ja ulkokohtaisesti, ilman Kaken halukkuutta keskustella ja miettiä. Tästä tulee hyvin kummallinen olo. Voiko olla mahdollista että avantgarderunoilijasta riittäisi runouteen sen kummemmin perehtymättömienkin riistaksi? Miten ja miksi ihmeessä? Eihän tässä oikeasti runouden tilasta olla huolestuneita. Kovasti täytyy vääntää ja karrikoida jotta kuvailemasi terroristisolumielikuva saadaan syntymään. Kenenköhän syntejä avantgardisti tässä oikeastaan kantaa?

  6. Harry Salmenniemi says:

    Tuntui todella helpottavalta lukea tämä teksti. Olen huojentunut ja iloinen. Todella hieno kirjoitus!

  7. Jani Vanhala says:

    Minua tuo Hosseinin juttu huvitti suuresti. Jos olisin runoilija, niin haluaisin ehdottomasti olla juuri hänen tapaansa kuvaama avantgardisti. Olisi elämässä äksöniä!

    Nyt joutuu tyymytään kuiviin vääntöihin joidenkin käsitteiden merkityksistä. Ei ole herooista se. Toista on olla avantgardisti.

  8. Hyvä Maaria Pääjärvi, kiitos selkäsaunasta. Tekstiäsi lukiessani minua ensin huvitti. Pian aloin kuitenkin miettiä, tulisiko minun puolestani loukkaantua. Sitten eilen illalla metrossa minua vastapäätä istui nuori mies, jolla oli selvästi monen päivän juomaputki takanaan. Surullinen tapaus. Aikansa yksin mölistyään hän kääntyi puoleeni ja totesi ykskantaan: ”Sinä olet tyhmä nainen.” Niin se on: haters gonna hate.

    Muutama sana Huoneentaulusta. Kuten tässä ketjussa on kommentoitu, kovin omaperäisiä ajatuksia siinä ei esitetä. Myönnän syyllisyyteni. Jostain syystä nämä kliseet ovat kuitenkin herättäneet juuri sen ”kiukkuinen ja katkera” -reaktion, jota ounastelinkin, vaikkakin ”Uudet vaatteet” -tekstin tyyli ja volyymi yllättivät. Toisin kuin teksti on ymmärretty, sen tarkoitus ei ollut kritisoida ainakaan kokeellista runoutta sinänsä, vaan lähinnä sitä vihamielistä diskurssia, jota tälläkin sivustolla siihen liittyen käydään. Tuntuu, että runouspuhe on täällä usein syntipukkien etsimistä, kuten vaikkapa tapauksessa Marianna Kurtto. (Pyydän huomioimaan, että Luoma-ahon Remora on mielestäni upea teos; Kurton tuotantoon en ole tutustunut; en tunne heistä kumpaakaan.) Nyt oma pääni on vadilla, mikä kertoo siitä, että Huoneentaulun vanhat vitsit osuivat kuin osuivatkin johonkin.

    Mitä tulee tekstini tulkintaan, on oireellista, että sitä on luettu antiavantgardistisena manifestina eikä esimerkiksi juuri parodisena proosarunona. Kun lähetin kirjoitelman blogivastaavalle, pyysin erikseen tarkistamaan, että sen viimeinen virke päättyy varmasti pilkkuun, sillä kohosteinen välimerkki toimii tekstissä genren indikaattorina. Toisaalta virkkeen itsessään luulisi riittävän tähän. (”Uudet vaatteet” -tekstissä Huoneentaulua kutsutaan jostain syystä kolumniksi, vaikkei se tekstilajiltaan selvästikään ole sitä.) Viimeinen virke, jos tekstiä suostuu runona lukemaan, voisi toimia tulkinnan avaimena. Mutta ehkä tällaista osaavat ajatella vain sellaiset, jotka ovat joskus rakastuneet kaveriinsa tai jotka ovat menettäneet jonkun kuolemalle.

    Vaikka Huoneentaulu pisteliäs onkin, se ei ilmaise tahtoa kieltää kokeellisuus, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Rakastan runoutta Walt Whitmanin ”me, myself and I” -masturbaatiosta Allen Ginsbergin modernistiseen sotkuun, Otto Mannisesta Teemu Manniseen, Lorcasta Ashberyyn, Hellaakoskesta Saarikoskeen ja Mari Koskeen, Edith Södergranin tähdensirpaleista Pauliina Haasjoen pääskysiin. Pidän runoista, jotka on kirjoitettu ennen näitä poeettoja, ja runoista, joita ei ole vielä kirjoitettukaan. Mistä en pidä, ovat vihaiset ihmiset, joilla ei ole huumorintajua.

    Mutta keskustelu jatkukoon. Keskustelu ja sivistys. Voisin ottaa tämän tekstiparin (nimet yliviivattuina) abikurssille aineistoksi. Niiden avulla voisi havainnollistaa, mitä tarkoittaa tekstin ylitulkinta (sillä vaikka Huoneentaulun määrittelisi mielipidetekstiksi, ”Uudet vaatteet” löytää siitä seikkoja, joita siinä ei ole) ja millä kielellisillä keinoilla kirjoittaja voi tuoda esille asenteitaan. Jos äänestetään, kumpi teksteistä on ”raateleva ja vihamielinen” ja ihmistä epäkunnioittava, kumman luulette tulevan valituksi?

    Iltaisin, jos en ole opetuksen jälkeen liian väsynyt, työstän laululyriikkaa käsittelevää väitöskirjaani nostamalla pääni vadilta ja ”viitsimällä vaivata” sitä mm. runon subjektin problematiikalla. Luulen pystyväni siihen, jos oikein kovasti yritän, kunhan olen keräillyt itseni täältä riman alta.

    Jos meidät, Maaria Pääjärvi, joskus esitellään, tervehdin sinua ystävällisesti hymyillen. Peace.

  9. Pauliina Haasjoki says:

    Tunnen nyt piston kirjoitettuani “runouteen sen kummemmin perehtymättömienkin”. Mutta sanottakoon, etten niinkään tällä tarkoittanut sanoa, ettei Silviä Hosseini olisi perehtynyt runouteen, vaan että teksti suuntautuu kohti yleisöä, jolle runouspuhe on sisäpiirin askartelua. Toisin sanoen kuten Maarialle minullekin teksti näyttäytyi tuohtuneena vuoropuhelun aloituksena siitä aiheesta, miten runouspuhe on jollakin tavalla harmillista ja haitallista niille, jotka siihen eivät itse osallistu. Harmi etten ole Maarian veroinen tekstianalyytikko, muuten paikantaisin tämän vaikutelman.

  10. Teemu Manninen says:

    Minua huvittivat ja ilahduttivat kummatkin tekstit. Nyt kuitenkin hiukan harmittaa, että Hosseini perääntyy vanhanaikaisen “en mä sitä oikeasti tarkottanut” -pyhistelyn taakse. Nyt kun Kakekin on kesytetty on netissä ollut viime aikoina tosi tylsää. Pökköä pesään, Silvia!

  11. Maaria Pääjärvi says:

    Kiitos vastauksesta, Silvia Hosseini, tapaamisen ilo olisi minunkin puolellani, olen periaatteessa ihan mukava ihminen, luulisin.

    Kuten huomaat tekstistäni, käsitin että intentionasi oli kirjoittaa proosaruno, ts. fiktiivinen teksti. Sanon sitä kolumniksi, koska se muistuttaa tyyliltään täysin nykylehdistön kolumnia (kolumnikaan ei ole täysverinen asiateksti, vaan varsin joustava proosalaji). Mutta samalla tavalla voisin kirjoittaa fiktiivisestä tekstistä, jossa kuitenkin pätevät pitkälti samat lait kuin muissakin teksteissä: ne tulevat tulkituksi osana tätä maailmaa ja sen tunteita ja debatteja. Parodisessa lajissa – oli se sitten kolumni, runo tai romaani – erilaisia tulkintoja tulee. Kirjoittaja ajattelee olleensa kevytmielinen, mutta sitten kävelee vastaan niitä hömelöitä, jotka ei näe mitään hauskaa siinä, mikä naurattaa monia muita. Ja lopulta niistä kaikkein hölmöin menee sanomaan sen. Tekstiin syntyy seikkoja, joita sinä et ole sinne laittanut, vaan lukeminen synnyttää ne.

    Ja sitten syntyykin tosiveikon ja iloveikon tavallinen keskustelu:

    T: Suutuin.
    I: Miks ihmeessä, sehän oli vain vitsi.
    T: Koska mä otin sen tosissani.
    I: En mä ees väittäny mitään, koska fiktiossa tai vitsissä ei väitetä mitään.
    T: Väitetäänpäs.

    Ja siinä sitä ollaan. MOT: älä koskaan kirjoita avantgardisteista mitään koska ne tai joku muu suuttuu. (tämä oli vitsi) Mutta kyllä suuttua saisi useamminkin, se virkistää samalla tavalla kuin monet muutkin pahanmakuiset asiat (puun eka omppu, kypsymäisillään olevat viinimarjat, salmiakki ja musta kahvi).

    Mitä taas tulee kolahtamiseen – minulla ei ole vähintäkään syytä ottaa tekstistä itseeni. En ole osa sitä tunnepiiriä, jollaiseksi avantgardekirjoittajien ryhmä kenties tässä asettuu. Saatan silti suuttua. Syyt kirjoitin jo tekstiini.

    “Kolahtaminen” on nimenomaisesti väärä sana tässä. Kolahtaisipa! On omituista panna toisten tuohtumus aina sen piikkiin, että on onnistunut osumaan johonkin sellaiseen, jota toinen ei voi avoimesti paljastaa. Minullekin loukkaannutaan tämän tästä, enkä usko sen johtuvan siitä, että olisin “osunut”. Hutikin voi sapettaa, ja huti se silti on.

    Tekstisi olisi paljon hauskempi, ellei esimerkiksi Sami Liuhto olisi tehnyt tätä koko lailla lystikkäämmin arvostelussaan Mikael Bryggerin Valikoimasta asteroideja – pahoitteluni kaikille runoilijoiden sieluille, mutta minua naurattaa aina kun luen sen tekstin samalla kun olen vähän suutahtanut sille. Sen kertojanäänikin tekeytyy hölmöksi, ja siksi lukijallekin tulee sen tekstin yhteydessä sellainen olo, että pitää yrittää ymmärtää, ehkä sillä on jotain sanottavaa. Toisaalta se teksti käyttää kritiikin institutionaalista valtaa niitä ihmisiä ja asioita kohtaan, joita tekstissä mainitaan – ja niitäkin kohtaan, joihin se vain vihjaa. ( http://www.kiiltomato.net/mikael-brygger-valikoima-asteroideja/ )

    Yleisesti ottaen tämä Säröblogin teksti, ja esim. Liuhdon kritiikki ja muutamat muut – kuten Hesarin linja, muutamat arvostelut Parnassossa ja jotkut lehtijutut sekä pienempimuotoiset blogaukset, kommentit jne. pitävät yllä tätä samaa tapaa puhua avantgardesta ja nykyrunoudesta. Mulla nyt vaan tuli kuppi täyteen just tämän nimenomaisen kohdalla, nämä huumorveikot aina samalla hinajapurkilla, eikö se sieltä koskaan lopu.

    Ja Der Kaiser – toivottavasti saat pian jotain kalsonkia yllesi kun syksykin alkaa tulla. “Why bother” -argumentti kolahtaa kyllä, mietin sitä pitkään. Että vaivautuako kirjoittamaan vai ei. Kirjoitin sitten, jotta pääsisin sitä miettimästä.

  12. yks Kake says:

    Kuulkaas ny!

    http://runokorjaamo.blogspot.com/2011/08/runokorjaamon-virallinen-kokeellinen.html

    Teemulle: Naamioiden romahtaminen aiheuttaa runsaasti sekaannusta. Kaikki kuitenkin pääsevät naimisiin. Lucentio nai Biancan ja Hortensio rikkaan lesken. Juhlan aikana Petruchio kehuu aiemmin kesyttämättömän vaimonsa nyt olevan täysin tottelevainen. Baptista, Hortensio ja Lucentio ovat epäluuloisia ja pitävät omia vaimojaan vielä tottelevaisempina. Petruchio ehdottaa vetoa, jossa kukin lähettää palvelijan kutsumaan vaimoaan ja se kenen vaimo saapuu tottelevaisimmin voittaa vedon aviomiehelleen. Baptista, joka ei usko äkäpussimaisen Katherinen kesyyntymiseen, lupaa valtavan rahasumman panokseksi.

    Kumpikaan, Bianca eikä leski, ei vastaa kutsuun. Kate sen sijaan saapuu ja tuo voiton Petruchiolle. Kate lopettaa näytelmän monologiin, jossa hän selittää, että vaimojen pitäisi aina totella aviomiehiään ja herrojaan.

  13. Veera Antsalo says:

    Kommentoin tätä vielä minäkin, Särön blogivastaavana ja Silvian tekstin viimeisen pilkun paikan huolekkaana tarkistajana. Kun Silvia lähetti minulle Huoneentaulun blogiin laitettavaksi, en kysynyt minkä lajin teksti on kyseessä enkä sitäkään aiotko Silvia nyt varmasti seisoa näin ääliömäisten ja provosoivien mielipiteiden takana. Mielestäni siihen ei ollut tarvetta. Pidin tekstiä kaunokirjallisuutena, ehkäpä jonkinlaisena runokolumnina. Erityisesti tekstin loppuosa ja viimeinen pilkku vihjaavat siihen suuntaan.

    Olen yllättynyt ja kauhistunutkin siitä tavasta, jolla Maaria tässä vastineessa hyökkää Silviaa kohtaan näiden mielipiteiden esittäjänä. Ovatko Silvian tekstin asenteet levottomuutta herättäviä ja ärsyttäviä? Kyllä, ehdottomasti, mutta on outoa asettaa Silvia vastuuseen tuosta irvailusta.

    Maaria kirjoittaa uusimmassa Nuoressa Voimassa “Seitsemän vastahankaa” -artikkelissa näin:

    “Huonouteen yhtyvät usein ironisuuden ja karttamisen ideat, jolloin kysymys tosissaanolemisesta tai tahallisuudesta trivialisoituu, vastuu merkityksestä lykkääntyy, laskostuu tai katoaa. ‘Uusi runo’ on helppo kiinnittää retoriikan tyyliasteikkoon aasinhännän paikalle: se ei ole runollista, saati henkevää, se ei ole kohtuullista, saati asiallista – se on arkista, rujoa, rivoa, paisuteltua, likaista. Toisaalta se ei kuitenkaan liiku pelkästään alatyylien parissa, vaan sekoittaa tyylejä. Tämä hybrisyys, maailman nieleminen ja ulostaminen ylhäisineen ja alhaisineen on kirjallisten suurpetojen toimintaa. Shakespeare. Rabelais. Montaigne. Zola. Döblin. Joyce.”

    Voisiko olla niin, että koska Silvia Hosseinin nimi ei kuulu kirjallisten suurpetojen joukkoon, eikä hänen tekstinsä ole turvallisesti kansien välissä ja ISBN-tunnuksen suojissa, hänet kirjoittajana oikopäätä tuomitaan typeryydestä, ilkeydestä ja runouteen perehtymättömyydestä?

    Ehdotan, että sitten kun sinä Maaria olet saanut kaivettua herneen nenästäsi, otat Huoneentaulun uudelleen käsittelyyn ja arvioit sitä sille kuuluvalla arvolla ja pidättäytyen kirjoittajan halveeraamisesta. Otsikoksi voit laittaa vaikkapa “Kahdeksas vastahanka – tapaustutkielma Silvia Hosseinin tyylistä”.

    Toinen ehdotukseni on, että pyydät Silvialta anteeksi, mutta kun tämä Luutiin linja on mikä on, en odota liikoja.

  14. Teemu Helle says:

    Veeralla on pointti sikäli, ettei fiktiosta ole kovin helppo laittaa ketään vastuuseen, ja vaikka siinä ei välttämättä olisi mitään mieltä. Toisaalta, esimerkiksi yhteiskunnallinen ja/tai vaikkapa poliittinen kirjallisuus menettäisi merkityksensä, jos siinä ei, fiktionakin, olisi faktaa mukana.

    Mikäli Hosseinin kirjoituksen rinnastaa kolumniin, ja vaikka kolumni onkin kuten Maaria vastineessaan mainitsi “varsin joustava proosalaji”, ei sitä voi pelkäksi fiktioksi lukea. Silloin sitä velvoittavat muutkin lainalaisuudet kuten ns. “hyvä maku” jne. Runokolumni kuulostaa lajina mielenkiintoiselle hybridille, mutta toisaalta myös yleisemmällä tasolla tilaisuudelle pestä tarvittaessa kätensä fiktion nimissä. Mun mielestäni, tässä tapauksessa, parempi veto olisi ollut kirjoittaa ihan rehti kolumni, yhtä äkkijyrkkä, ja allekirjoittaa se rehdisti omalla nimellä eikä fiktiolla.

    Ottaakseni kantaa tuohon Veeran lopuksi mainitsemaan “Voisiko olla niin, että koska Silvia Hosseinin nimi ei kuulu kirjallisten suurpetojen joukkoon, eikä hänen tekstinsä ole turvallisesti kansien välissä ja ISBN-tunnuksen suojissa, hänet kirjoittajana oikopäätä tuomitaan typeryydestä, ilkeydestä ja runouteen perehtymättömyydestä?” voisi ehkä mainita, että kirjallisella kentällä nykyrunoilija on aika pikkupeto, mutta siltikin hänet kirjoittajana hyvin yleisesti ja oikopäätä tuomitaan typeryydestä, ilkeydestä ja runouteen perehtymättömyydestä. Luettiin ja kirjoitettiin mitä tahansa, niin tuohon kannattaa uudenkin runoilijan totuttautua.

  15. yks Kake says:

    nenäni meni herneeseen, mutta olen sitä mieltä, ettei kukaan, edes minä, joka pystyn lähes kaikkeen, voi yksinkertaisesti ilmoittaa, että fiktio on vaan fiktiota eikä sillä ole mitään yhteyksiä todellisuuteen (varsinkin jos yhteyksiä selvästi on).

    Jos joku lukee Silvian tai jonkun muun tekstejä tehdän tulkintoja, jotka ovat vastakkaisia sille mitä hän pyrki sanomaan, niin sopii kertoa mihin oikein pyrki (tai sitten voi jättää kertomatta, mutta silloin kannattaa jättää asia kertakaikkiaan silleen).

    Mikäli kirjoittajan omille käsityksille vastakkaisia tulkintoja tulee paljon ja ne on hyvin perusteltuja, niin silloin voi miettiä, että olisiko myös tekstissä (eikä vain tulkitsijoissa) ongelmia, jotka selittävät miksi tulkinnat karkaavat kirjoittajan omista.

    Jos joku olettaa, että yksi pilkku ohjaa lukijoiden tulkinnan haluttuun suuntaan, niin se on liikaa oletettu.

    Mutta. Nyt. Kun ollaan kokoustettu, niin päädymmekö me siihen, että Silvian teksti olikin parodia siitä runouspuheesta, jota se vain esittää?

    Mitä alkuperäiseen tekstiin ja Maarian tulkintaan tulee, niin en näe kummassakaan hirveyksiä. Parodia tai ei, niin Silvian teksti asettaa itsensä kritiikille alttiiksi. Sivia voi minun puolestani sanoa vitsi, vitsi, vitsi, mutta vastauksestaan sain sellaisen käsitykseen, ettei hän väitä jutun olleen pelkkä vitsi vaan, että siinä on vinhoja totuuksia mukana.

  16. Maaria Pääjärvi says:

    Sinä, Veera, olet tehnyt tulkintasi “Runoilijan huoneentaulusta”, ja otat siitä julkaisijan vastuuta, mikä on hienoa. En kuitenkaan näe miksi meidän muiden pitäisi ymmärtää teksti samalla tavalla kuin julkaisijan. Jos provosoiva teksti onnistuu provokaatiossaan, miten ihmeessä se loukkaa sen kirjoittajaa? Oli teksti runo tai ei, se on ironinen, parodinen ja puurtaa yleisten ennakkoluulojen parissa – ja on myös täysin selvää, että parodinen teksti voi toisesta näkökulmasta pönkittää ja toisesta purkaa niitä. Ja sekin on selvää, että sellainen teksti voi käynnistää ajattelun ja keskustelun prosesseja, ja sellaista kai tässä osallistuen todistamme.

    Parodisen tekstin herättämiä tunteita ja siitä tulkittuja väittämiä ei voi palauttaa sen kirjoittajan mielipiteiksi tai asenteiksi – joskin parodinen teksti voi herättää ristiriitaisia kysymyksiä asenteista ja motivaatiosta. Siksi parodian kirjoittaja joutuu vastaamaan monesti siitäkin, mitä ei ole tarkoittanut.

    Pilkkua jutun lopussa en tulkitse merkiksi runosta. Mutta pilkutetaan hetki: “Tärkeintä onkin, ettet rakastu kumpaankaan kavereistasi ja ettei kumpikaan heistä kuole,” kuuluu proosarunokolumnin viimeinen säe. Viimeistä edell. kappaleessa puhutaan tunteiden väheksynnästä ja rakkauden ja kuoleman karttamisesta kirjallisina aiheina. Siten viimeinen pilkku saa eräänlaisen memento mori -funktion, ja sen kevyt painokkuus ylittää tekstin asenteen: ihminen onkin rakastavainen ja kuolevainen ja joutuu elämään tämän asian kanssa. Tämä havainto on toki täysin kutinsapitävä ja sen suhde edellä sanottuun – kuten kuolevaisuudesta muistuttamisen perinteessä usein – on didaktinen. Samalla toteutuu vanha kunnon teorian ja käytännön vastakkainasettelu, joista jälkimmäinen nousee tekstin lopussa vahvemmaksi jälkivaikutelmaksi. Runoksi ajateltuna Hosseinin teksti on käyttö- ja tilapäärunoutta, ja sen vahvuus on nimenomaan siinä, että sillä on tekoa aikansa ja sen asenteiden kanssa.

    Silvia Hosseinin teksti pystyy olemaan ilkeä ilman että hän henkilönä on ilkeä, ja jälkimmäistä tuskin olen väittänyt. Ilokseni löysin hänen hienon bloginsa ( http://jaavuortenkielta.wordpress.com/ ) vasta Särön blogin linkin kautta, toivottavasti SH:n blogitauosta ei tule pitkä (persoonallista blogia eivät nimittäin korvaa hyvätkään kirjoitukset muualla!). Hän on tehnyt hyvää työtä Mustekala-lehdessä ja teillä Särössä on hyvä blogi ja odotan kovasti lehden ilmestymistä, kuten varmasti monet muutkin.

    Sivuseikkana: NV:n artikkelissa mainitsemani nimet ovat esimerkkejä, jotka oletin niin tunnetuiksi, että niiden perusteella lukija tietäisi mistä puhun. Tarkoitukseni ei ollut nosta Tero Hannulaa, Harry Salmenniemeä, Teemu Mannista tai Janne Kortteistakaan Shakespearen asemaan. ISBN-tunnuksista minulle on oikeastaan turha piruilla, koska tunnen riittävän hyvin oman suhteeni viralliseen kirjalliseen kulttuuriin. Samassa jutussahan käsittelen Nanosta, jolla ei kai ole ISBN-tunnusta. On myös kirjoittajia, jotka eivät edes lue blogeja, saati sitten kirjoita niitä. Mielestäni otin Särön blogin julkaisuna vakavasti, jo sillä että kirjoitin siitä – asiaa ei muuta se, että tulkitsin “väärin” ja kirjoitin “väärin” (eli tavalla, joka ei tullut mieleenkään “Runoilijan huoneentaulun” kirjoittajalle ja julkaisijalle).

    “Luutiin linjasta” kuulisin mielelläni lisää, tai olisi suorastaan reilua yksilöidä joskus sitä. Toivoisin todella täsmennyksiä, niin voin kirjoittajana ottaa kritiikin kohdalleni, ja halutessaan myös Risto, Aleksis, Olli-Pekka ja Kristian voivat niin tehdä.

    • Veera Antsalo says:

      Mulla ei ole nyt valitettavasti aikaa osallistua tähän keskusteluun koska olen lähdössä reissuun. Katsotaan ensi viikolla, jos keskustelu on vielä käynnissä, onko muilla tai minulla vielä jotain sanottavaa. Mutta siihen asti, peace vaan minunkin puoleltani.

  17. Veera Antsalo says:

    Olette aivan oikeassa siinä, että fiktiossakin sanotaan jotain, ja sillä on yhteytensä todellisuuteen. En väitä etteikö Silvia tässä yhtään mitään sano ja etteikö tekstissä olisi jonkinlaista kritiikkiä, piikikkyyttä mitä lie. Senhän hän aiemmin myönsi itsekin.

    Tekstistä ja sen fiktiivisyyden tasosta voidaan olla monta mieltä, ja sen voi hyvin katsoa joko epäonnistuneen tai onnistuneen, mutta olipa se sitten vaikka kohteensa ohi ampunut parodia, pidin Maarian sapekasta vastinetta epäkunnioittavana, hyökkäävänä ja halventavana Silviaa kohtaan. Hänestä yksinkertaisesti tehdään typerä, alhainen ja ilkeä olento. Maarian mielestä teksti “haisi” ja se oli “vihainen, raateleva ja muita ihmisiä epäkunnioittava” jne. Kritiikkiä saa esittää, mutta tämä on aika rajua kritiikkiä. Lisäksi Maaria peräänkuulutti “puolustuskyvyttömän kohteen” nimeämistä, mikä on minun mielestäni aivan yhtä mielekästä kuin vaatia Tytti Heikkistä nimeämään Läski XL -runon nimetön kohde.

    Mielestäni tekstissä oli sen verran tunnistettavia parodian aineksia, ettei vihje tulkintaan ole aivan viimeisestä pilkusta kiinni. Maarialle jopa tuli mieleen, että kyseessä voisi olla proosaruno, mutta hän ei sitä sellaisena halunnut käsitellä.

    Teemu, jos nykyrunoilija on pikkupeto, minusta hänen ei pitäisi omaksua suurpetojen tapoja kohdella toisia pikkupetoja. En puolustaisi julmaa kohtelua sillä perusteella että no kun noi muutkin.

  18. Kiitos Veeralle puolustuspuheesta ja Maarialle blogiani ja Mustekalaa koskevista kehuista.

    Päätetäänkö vaikka niin, että Huoneentaulua voi pitää ilkeänä mielipidetekstinä / huonona mielipidetekstinä / hauskana mielipidetekstinä / hyvänä proosarunona / surkeana proosarunona / surullisena proosarunona. Juuri niin kuin on tehty. Sitä voisi pitää myös vaikkapa kirjallisena performanssina, jonka kauneus on tässä pienessä hassussa debatissa, joka sen on täydellistänyt. Se, että tekstiä on tulkittu eri tavoilla voi kertoa sen ongelmista, mutta miksei myös sen toimivuudesta. Se, että kokeellinen runoilija saa toisinaan osakseen pilkkaa, kertoo varmasti jotain sekä kokeellisesta runoilijasta että pilkkaajasta.

    Mitä tulee pyhistelyyn: Jos joku matkalla päättää vetää turpaan oikein kunnolla, hänelle saa kai sanoa, että voisit olla vetämättäkin esim. tästä ja tästä syystä.

  19. Teemu Manninen says:

    Innostuneen yleisön jäsenenä mun pitää nyt valittaa näemmä jälleen. Esitys ei nyt ole lainkaan toivotun kaltainen. Mä en nyt suoraan sanottuna ymmärrä tätä säröläisten linjaa. Ensin sörkitään muurahaispesää ja Hosseininkin sanojen mukaan nimen omaan kärtettiin negatiivista reaktiota todisteeksi siitä että parodioidut asenteet ovat todellisia. Kun tilattu vastine saadaan, väitetään ettei sitä tilattukaan, ja aletaan kauhistelemaan ja moralisoimaan. Eikö nyt nimenomaan pitäisi huudella ähäkuttia, kun avantgardisteilla on housut kintuissaan? Ettekö te halunneetkaan tätä? Mitä ihmettä te sitten kuvittelitte saavanne vittuilullanne aikaan, muuta kuin lisää vittuilua? Jos motiiviksi ei lopulta paljastu “for the lulz”, petyn todella, todella pahasti. Popcornitkin olin jo ehtinyt ottaa esille!

    • Veera Antsalo says:

      Yritän huolehtia siitä, että Silvia lisää pökköä pesään ja vittuilee seuraavalla kerralla ihan oikeasti niin että Teemukin voi vetää ne popcornit nenään.

  20. Teemu Manninen says:

    Vastaus ehtikin tulla jo: for the lulz. Yes! :)

  21. Maaria Pääjärvi says:

    Mutta täytyy silti vielä sanoa, että en mitenkään voinut tietää, että “Runoilijan huoneentaulu” voisi olla proosaruno, koska mikään Särön blogissa ei kerro sitä. Näen lajin eräänä tulkintamahdollisuutena, enkä tiedä millä perusteella olen oikeammassa sen lajin suhteen jos alkaisin sanoa sitä proosarunoksi.

    Eli minun tekstini – jonka lajista muuten kukaan ei ole sanonut mitään! – halvensi Silvian tekstiä, joka oli niin ikään halventava, mutta minä siis halvensin Silviaa ja hän ei halventanut ketään (koska hänen tekstissään ei ollut nimiä?)? Häh?

    Mutta kyllähän näilläkin säkeillä pimeään torppaan valoa kantaa.

    • Veera Antsalo says:

      Huikkaan nopeasti tänne väliin vaikka periaatteessa olenkin jo matkalla, että pidin mahdollisena sitä, että Maarian vastine on parodia.

  22. Mark Mallon says:

    Kun tässä keskustelussa tuli jo pariin kertaan Särön nimi mainittua, uskallan sanoa Särön puolesta, että Säröllä ei ole mitään Maariaa vastaan, mitään Veeraa vastaan, mitään ketään vastaan sinänsä, mutta itseäni sapettaa ja itselläni on herneet nenässä siitä syystä, että tämä keskustelu on vedetty henkilötohtaiselle tasolle, osoitellaan herneitä toisen nenissä, kun oma räkä valuu poskilla ja huulilla, jatketaan riidankylvämistä hamaan tappiin saakka, syytellään terrosteiksi ja persuiksi ja homoiksi ja kahjoiksi (en lukenut kaikkea mutta arvaan), vihataan muka jotain runouden lajia vaikkei kukaan mitään oikeasti vihaa, mutta kun asiat saadaan näyttämään ilkeämmiltä kuin ne on, kaikille tulee paha mieli. Eikös runous ja runosota voisi olla ihan vaan henkevöittävää ja rauhanomaista ja kivaa. Jos täällä joku vielä riitelee, tule antamaan kaikille, aivan kaikille litsarit. Tiedän missä asutte.

  23. Teemu Helle says:

    Mulle on vähän epäselvää mitä kirjoitus parodioi ja onko se runo vai kolumni vai niiden välimuoto; lukemiseen ja tekstianalyysiin, ja ainakin omalla kohdalla myös kokonaisuudessaan sekä tekstiin että tekstin kirjoittajaan, suhtautuminen muuttuu tyylilajien mukaan.

    Jos teksti parodioi tai satirisoi kolumnin ominaisuudessa runoilijaa ja runoilijan elämää, asenteita jne. niin siinä se mielestäni suurelta osin epäonnistuu olemalla väitteissään epätarkka, epätäsmällinen ja näin ollen hutiloiva; edellisessä kommenteissa mainituin perusteluin.

    Jos teksti taas on runo, ollaan kiinnostavamman äärellä; silloin runon puhujaksi muodostuu selkeämmin fiktiivinen hahmo, ja se tuo ulottuvuutta tekstiin ja tekstin epäonnistumiset selittyvät.

    Jos teksti on jotakin näiden väliltä, ollaan omalta kantiltani vielä kiinnostavamman äärellä, sillä silloin ajaudun tutkimaan omaa suhtautumistani koko kirjoitukseen ja sen muotoon, sillä oma rekisterini tunnistaa hyvin huonosti “runokolumnin” käsitteen ja mieli alkaa askartelemaan jo pelkästään siinä asiassa, tekstin sisällöstä puhumattakaan.

    Ongelmalliseksi tilanne muodostuu, jos tekstin “ymmärtäjiksi” esittäydytään eri perustein; jos toinen ymmärtää tekstin rehellisenä kolumnina, toinen taas proosarunona. Tällöin ei voi olettaa, että vastaanotto olisi myöskään kovin yksipuoleista, saati hyväksyvää. Varsinkin, jos teksti on fiktiivistä on myös hyväksyttävä, että sen lainalaisuuksien mukaan sitä myös kritisoidaan, kuten mielestäni Maaria omassa kirjoituksessaan aika hyvin teki, ja kirjoitti sen vielä samantyyliseksi, ristiveriseksi. Näin ollen kukaan ei hyökkää ketään vastaan, korkeintaan lukija hyökkää tekstiä vastaan, kuten kuuluukin. Jos kritiikki menee henkilöön itseensä, voi pahastua, mutta muuten kyllä syntyy kummallinen asetelma, jos kirjailija pahastuu henkilökohtaisesti siitä, että hänen luomaansa fiktiivisen henkilön ajatusmaailmaa paheksutaan tai sitä ei ymmärretä ja sitä kritisoidaan. Tällöin herää erikoinen ajatus siitä, onko alkuperäisen tekstin kirjoittaja itsekään tietoinen siitä, mitä tekstilajia on kirjoittanut?

    Veera, edelleen: kyllä fiktiivistä tekstiä pitää voida ja saada kritisoida julmastikin, jos se tehdään perusteellisesti ja hyvin perusteluin. Eikä silloin tarvitse varsinkaan kirjoittajalta anteeksi pyydellä. On kuitenkin hyvä muistaa se, että julkaisemisen jälkeen teos on vapaata, julkista riistaa. Ja vastaanotto on mitä on.

    • Veera Antsalo says:

      Kyllä Teemu, fiktiivistä ja mitä tahansa tekstiä saa kritisoida julmastikin, jos sen tekee perusteellisesti ja hyvin perusteluin. En ole kieltänyt. Ja kyllä kritiikkiäkin saa kritisoida. Minusta ei ole kuitenkaan kiva katsella vierestä kun jotakuta vedellään turpiin.

  24. yks Kake says:

    HALIPUSU! Paras sellainen ja kaikille henkilökohtaisesti!

    Tämä keskustelu on minun silmissäni about asiallisella tasolla. Joku provosoi, toinen provosoitui, ja sitä on turha ihmetellä. Silvia ei anna kauheasti apua niille, jotka yrittävät ymmärtää mitä hän tekstissään teki (“se saattoi olla sitä, se saattoi olla tätä tai sitätätätäjatota”), joten juttu jää väkisinkin roikkumaan ilmaan tai lukijoiden mielikuvituksen/ymmärryksen varaan.

    Fiktiivinen mieleni on mannisteemun kanssa samaa mieltä, että Silvian väistöliike on vähän halpa ja vie oikeastaan pohjan asialliselta keskustelulta, mutta aina sitä sopii yrittää.

    Myönnän tietenkin, että nimerkin suojissa kirjoittaminen voidaan sekin tulkita vastuun pakoiluksi. Mutta minä myönnän sen, vaikka haluankin lisätä, että aina kun joku kommentoi juttujani, yritän selittää, selvittää, keskustella ja kertoa – vaikka olenkin ilmeisesti muuttumassa runopiirien sylikoiraksi. rapsutus, rapsutus!

    P.S. Jos huaneentaulu performanssi, jonka tarkoitus oli saada tämä keskustelu tai muuta vastaavaa aikaan, niin miksi täällä näkyy kommentteja, joiden tämä täällä on ihan kamalaa ja väärää? Ovatko kyseiset kommentit osa performanssia, joiden tarkoitus on saada aikaa taas jotain muuta?

  25. yks Kake says:

    Ai niin… mitäs jos lukisitte tuota Maarian alkuperäistä tekstiä siten, että sitä “voi pitää ilkeänä mielipidetekstinä / huonona mielipidetekstinä / hauskana mielipidetekstinä / hyvänä proosarunona / surkeana proosarunona / surullisena proosarunona. Juuri niin kuin on tehty. Sitä voisi pitää myös vaikkapa kirjallisena performanssina, jonka kauneus on tässä pienessä hassussa debatissa, joka sen on täydellistänyt.”?

    Try it, you’ll like it!

  26. Sami Liuhto says:

    Voi prkl. Pitkä artikkeli ja helvetin pitkä kommenttiketju. Ei auta kuin leikkaaliimata ja lukea joskus. Tämä Poesiantamon väki kun on niin monisanaistakin. Tässä mieli aina pahoittuu kun huomaa tämmöistä.

    terv. Yks Kako

  27. Tässä olisi niin monta asiaa kommentoitavaksi, että jaksan valita niistä vain yhden.

    KOLAHTAMISESTA:

    Kun kokeellisia runoilijoita ja runouttaan kritisoidaan klisein, ja seurauksena on ÄLÄHDYS – siis KOLAHTAMISEN ilmenemismuoto – kritisoijan ainoa johtopäätös näyttää usein olevan, että reaktion taustalla on nimenomaan kritiikissään piilevä TOTUUS.

    Näin varmasti onkin, mutta sietäisi tarkemmin harkita, MIKÄ totuus loppujen lopuksi onkaan se kritisoituun kolahtanut.

    Jos menen tästä nyt Stockmannin edustalle etsimään ensimmäisen tummahipiäisen henkilön, ja alan huutaa hänelle, että saatanan varasteleva neekeri, ja henkilö pahoittaa siitä mielensä, kumpikohan seuraavasti totuuksista häneen KOLAHTI:

    a) se että hän tunnisti itsessään totuuden: ihonvärinsä aiheuttaman varastelun tarpeen
    b) vai se että hän tunnisti MAAILMASSA totuuden: ihmisiin loputtoman syvälle pinttyneen perustelemattoman ennakkoluuloisuuden

    ? ?? ?!? ? ?!

    Minuun Hosseinin tekstissä kolahti vain ja ainoastaan se totuus, että kliseitä ja laiskaa ajattelua hyödynnettiin jälleen kerran nykyrunouden pilkkaamiseen.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Erkan kommenttia ei paljoakaan tarvitsisi uudelleenkirjoittaa, niin se jo kelpaisi proosarunoksi tai lyhytproosaksi johonkin edustavaan yhteyteen. Ja tämä ei ollut vinoilua. Asia on tärkeä.

      Voin havainnollistaa: olen käynyt läpi valtavia määriä suomalaista nykyrunoa koskevaa kritiikkiä. Jokunen vuosi sitten kriitikoita askarrutti sellainen painajainen kuin “googleruno”, joka aiheutti epämääräistä pelkoa. En ole löytänyt vielä yhdestäkään kritiikistä sitä hirveyttä, jonka googleruno voisi saada aikaan, sen sijaan olen törmännyt tyypilliseen kaavaan: varautuneisuus vaihtelee voivottelevasta ähkinnästä pieneen pessimismiin, kunnes käytännössä jokainen “googlerunoudeksi” mainittu teos ylittää arvostelijan ennakkokäsitykset ja se onkin “enemmän” kuin metodinsa. Peräti hyvä kirja joskus. Omituista onkin että ennakkoluuloa performoidaan tavan takaa – mille yleisölle, miksi ihmeessä. Kritiikit sisältävät usein ennakkoluulon kerronnallisen rakentamisen, mikä on ilmeinen asennekysymys. Ja näin jälkeenpäin, googlerunouden tapauksessa, näyttää siltä, että on käytetty hirveästi energiaa varauksien kirjoittamiseen – ja sitten todettu etteivät ne realisoituneet. Varaus ei vaan ota kadotakseen. Siksi peräänkuulutan sitä, että varaukset ja ennakkoluulot kirjoitettaisiin jotain konkreettista todellisuutta vasten – vaikka sitten parodisesti – eikä vain epämääräisessä en-ota-mitään-vastuuta-koska-fiktio -tilassa.

  28. Teemu Helle says:

    Erkka Mykkäsen kommentti kirvoittaa minutkin ajatukseen, että yleensä kirjoituksen takana on jokin motiivi. Luettiinpa Silvia Hosseinin kirjoitus minkälaiseksi tahansa, kiinnostaa allekirjoittanutta samalla tavalla Silvian motiivi kirjoitukseen; mikä kirvoitti hänet tuohon tekstiin? Teksti on senkaltainen, että se ennen muuta ansaitsee kysymykset: mikä se on ja miksi se on kirjoitettu?

  29. Sami Liuhto says:

    Olipa “hirveä” tuo Hosseinin proosaruno vai mikä lie. Se oli kliseinen niin tosi se oli. Juuri tuolla tavoin Poesiantamo näyttäytyy muille kuin poesiantamolaisille. Tuollaisen vaikutelman saa. Sitä ei voi paikantaa juuri mihinkään ja ehkä juuri siksi on syytä välttää nimeämisiä. Se on myös puolustuskeino. Näin kokisin vaikka vain verkot, kuulemma, koetaan.

    Tulkaa hyvät ihmiset 11.11. Varsinais-Suomettulan runoviikolle seminaariin, jossa käsitellään… runoutta… sitä nykyrunoutta… avantgardea. Vedetään oikein hyvä keskustelu! Tapani Kinnuselta voi pyytää tiedotetta. Yritän kirjoittaa sinne alustusta, ja ärsyttää nämä pitkät keskustelut, mitkä on noteerattava. No ei ärsytä. Tai siis ärsyttää mutta hyvä on kun keskustellaan.

  30. Aleksis Salusjärvi says:

    Moi kaikille, tämä tulee vähän viime tipassa, mutta tämän keskustelun hännät solmitaan tänään klo 12.15 Radio1:ssä

    Nykyrunouden ympäriltä, alta ja päältä löytyy uutta löylyä täältä:

    http://www.yle.fi/radio1/asia/suoraa_puhetta/manifesti_runous_on_tarkein_kirjallisuudenlaji_31415.html

  31. Teemu Helle says:

    Mikä tää “Poesiantamo” oikein on; en ymmärrä mitä “Poesiantamo”- nimellä, -määreellä tai -määritelmällä, oikein tarkoitetaan? Onko se jokin kahdelle pääasiassa (nyky)runoutta julkaisevalle kustantamolle annettu yhteinen viitta; mikä näitä kahta kustantamoa yhdistää? Onko Poesia ja ntamo antanut nykyrunoudelle kasvot, ja siksi ne tuntuu mukavalta tai asiaankuuluvalta yhdistää ja laittaa saman sateenvarjon alle, vai ovatko nuo kustantamot vain antaneet runoudelle uuden mahdollisuuden elää ja hengittää? Mitä Poesiantamo-määritelmä edustaa?

    No, ehkä tämä(kin?) kommenttini on jokseenkin värittynyt, mutta itse koen näin vain siksi, etten kykene tunnistamaan lainkaan itseäni oikein minkään sateenvarjon alta, jossa näitä määritelmiä sijaitsee. Valaiskaa :)

    • Sami Liuhto says:

      Aika hyvin määritelty Poesiantamo. Poesia ja ntamo ovat antaneet kasvot nykyrunoudelle ja siihen kuuluu joku Salmenniemikin vaikka onkin Otavantamoa. Poesiantamoon kuuluvat tietyt runoilijat ja tietyt kriitikot ja Poesiantamon pääkaupunki on Jyväskylä. Poesiantamon väkeä löytyy jopa Turusta.

  32. Teemu Helle says:

    Voisiko niitä nimiä kirjoittaa esiin, olisi selvempää?

    Mikä Poesiantamo siis on; se ei ole määritelmä koulukunnalle, eikä millekään “sisäpiirille”, mikä tai mitä se on? Onko se “ryhmittymä”, joka ei itsekään tiedä olevansa ryhmittymä, tai joka ei myönnä olevansa ryhmittymä?

    Se, että joku tai jokin antaa kasvot nykyrunoudelle on vähän suruisaa; ummehtuneet ja vähän erheellisetkin käsitykset nykyrunoudesta kimpoilevat minusta juuri tuollaisista, ns. ennakkoluuloisista määritelmistä. Tai ainakin ne ovat yhtenä merkittävän seikkana luomassa sellaisia. Tämmönen voi tietysti olla vähän hutera käsitys, koska en tiedä ovatko esim. runoilijat itse olleet korostamassa “Poesiantamon” määritelmää.
    Mielestäni nykyrunoudelle kasvot antaa vain nykyrunous, aivan sama missä sitä kirjoitetaan tai kuka sitä kirjoittaa; on kummeksuttavaa, että nykyrunoutta pyritään inhimillistämään jatkuvasti, se pyritään jatkuvasti sitomaan jonkin muun jatkoksi sen sijaan, että se olisi vain oma itsensä: nykyaikana kirjoitettua runoutta. Se, että nykyrunous olisi jotakin muuta, kuin nykyaikana kirjoitettua runoutta, on harhaluuloa.

    No, ehkä vähän vakavamielinen kommentti, mutta olen jotenkin tylsiintynyt ja tympääntynyt siihen, kuinka paljon jaksetaan pauhata näistä “nykyrunouden kasvoista”, mielummin voisi pauhata vaikka yksittäisistä runokokoelmista, tai runouksista.

    • Sami Liuhto says:

      Älä nyt ihan masennu, vaikka määritelläänkin. Semmoista elämä on. Määrittelyä. Ja kokoelmista kyllä pauhataan, mutta ei välttämättä tässä yhteydessä. Tietysti voisin nyt alkaa pauhata vaikka Luoma-ahon Remorasta, ihan tässä ja juuri nyt, mutta vissiin menisi aiheen ulkopuolelle. Kannattaa valittaa asiasta luutiin bloggaajille, etteivät enää kirjoita ryhmittymistä vaan kokoelmista.

      • Maaria Pääjärvi says:

        käsittääkseni nimenomaan yritin kysyä tässäKIN postauksessa, että mikähän se ryhmittymä mahtaa olla ja ketä siihen kuuluu. kirjoitan toisinaan reaktiivisesti muiden tekstejä vasten, ja esim. tuo Hosseinin teksti lähestyi kirjallisuutta sosiologisesta perspektiivistä. sama näkökulma oli hyvä Sami sinun Brygger-arvostelussasi varsin vahva. piirisyytös esiintyy sen verran usein kirjallisuuspuheessa ja niin epämääräisenä, että minua todella kiinnostaisi mitä innokkaiden piirikriitikoiden sanoma sisältää, olen nimittäin vähän paksukalloinen ja hidas vihjausten suhteen kun olen huono käymään kuppiloissa ja sen sellaisissa.

        mutta sen verran minun on puolustauduttava, että suurimman osan kaikista kirjoituksistani kirjoitan yksittäisistä kirjoista. tässäkin blogissa on ilmestynyt sellaisia. niihin tosin tulee vähemmän kommentteja, eikä niitä kukaan tunnu muistavan (ja miltei uskon, ettei niitä kukaan lue). tässäkin ketjussa mainittu NV:n artikkeli oli kirjoitettu konkreettisesti teoksista. ja yksittäisten teosten tai kirjallisten ryhmittymien lisäksi on valtavan paljon muitakin aiheita – siitä vaan selamaan blogin arkistoa.

        teen kritiikkejä sen verran paljon muualle, että vähemmälti teen kritiikintapaisia tai luentamerkintöjä tälle sivustolle, mutta niitäkin on. tapanani ei ole myöskään kierrättää tänne muualle kirjoitettuja kritiikkejä, jos ne kuitenkin kiinnostavat, pari viimeaikaista tässä:

        Auli Särkiön Sarmatia -esikoisteoksesta:
        http://www.tulijasavu.net/2011/08/musiikin-matematiikan-ja-runouden-trigonometriaa/

        ja Jan Hellgrenin kahdesta runokirjasta: http://www.tulijasavu.net/2011/08/runo-luki-taalla/

  33. Sami Liuhto says:

    Piilottelen nimiäni vielä pari kuukautta. Saatan jopa analysoida teoksia että runoja.

    Vähän ilkeilin tuolle Helteelle tuossa lopussa, mutta oli siitä hyötyäkin sillä luen mielelläni Pääjärven kritiikkejä, hän kun pistää itsensä peliin.

    No, en mieluile enempää. Yritän olla pahis!

  34. Teemu Helle says:

    Myötäilen Maariaa, tässäKIN.

    Mitä ihmeen piirejä? Poesia on piiri, sehän on selvä kun kyseessä on osuuskunta. Ntamo on piiri kun ntamon kautta julkaisseet julkaisevat teoksensa …ntamolta? Mutta mitä yhteistä on Poesialla ja ntamolla, paitsi kirjallisuus? Tai se, että molemmat pääasiassa julkaisevat runoutta?

    Mua kiinnostaa tää siksi, että tuollainen epämääräisyys ei aja kenenkään asiaa, kaikkein vähiten kirjallisuuden, ja siksi että sen avulla voisi hahmottaa itsensäkin kirjallisuus- tai tarkemmin runouskenttään: olenko minäkin osa Poesiantamoa, vai mitä olen osa?

    Olenko minä piiriä, johon kuuluvista en ole koskaan ketään tavannut naamatusten. Paitsi kerran Bryggerin Helsingin Rautatieasemalla, mutta ei moikattu, koska tuskin hän minua olisi tuntenut. Mulla vain sattuu olemaan hyvä kasvomuisti.

  35. Teemu Helle says:

    Luoma-ahon Remorasta voisi pauhatakin; sehän olisi nykyrunouden tiimoilla nimenomaan itse asiaa.

    • Sami Liuhto says:

      Olet piiriä. Jokaisella on piirinsä.

      Ei se niin kamalaa ole. Moniin piireihin ihminen kuuluu. Minä esim. olen alkuperältäni Hyvinkään piiriä ja niillä on ennakkoiset käsityksensä riihimäkeläisistä, joka vissiin olet. Tämä oli huumoria mutta saattoi, nähdäkseni, pitää asiaakin sisällään.

      Täytyy jatkossa tarkentaa tätä Poesiantamo-juttua, se saattaa olla hedelmällinen vinkkeli. Koska olen n.s. koulutukseltani historioitsija, tukeudun heti piireihin ym. asioihin. Infamöösissä Asteroidi-arviossani se näkyy, mutta yritän leventää meininkiäni. Teidän hyväkkäiden ansiota se on, vaikka tekisi mieli myöntää.

      Luulin eilen että baarissa oli Maaria Pääjärvi, olin jo menossa kysymään mutta minua estettiin. “Älä taas munaa ittees.” Helkutti kun on vaimo työreissussa niin netissä vain pyörii. Kai se on hyvä.

      • Maaria Pääjärvi says:

        no mutta, Sami, juuri eilenhän mä olin. panin merkille, että joku tuijotti mua vähän normaalia pidempään ja se olit sit varmaan sinä. mutta silti mä oon huono notkumaan kuppiloissa. se oli mun kuukausittainen ulkoilu. oisit vaan tullut tervehtimään, kerrankos sitä ittensä mokaa. siellä turussa me tuskin tavataan, mulle on just marraskuun noina päivinä liian vaikee tehtävä lähtä turkuun. mutta tiedotteen oon lukenut, ja mielellänihän minä tulisin yleisöksi.

        ja nimenomaan, kaikki on kuiteski piirissä. sillee me ihmiset ajatellaan ja toimitaan eikä siinä ole mitään hirveetä. ja juuri sen takia minusta ois hyvä, että nimettäs muitakin piirejä kuin “avantgardistit”, jotka ei edes vältä tietynlaista yhdessä näkymistä, yhteistyötä ja ns. leimautumista. siis sellaisen kollektiivitapaisen toiminnan yhteydessä pelkästä “sisäpiiristä” tai “kavereille kirjoittamisesta” on jotenkin ilmeistä ja latteaa puhua. musta ois ihastuttavaa lukea tarkempaa analyysia vaikka kavereille kirjoittamisesta, miten se oikeasti näkyy kun jokunen samasta jutusta kiinnostunut ihminen kirjoittaa jonkinlaisessa vuorovaikutushengessä. miten se on ulossulkevaa? millaista ulossulkevuutta runous tekstinä, tapahtumana tai whatever sietää?

        kuten sanotkin, kaikilla on piirit, ja esim kirjallisuudessa toiminta on enemmän tai vähemmän kollektiivista ja sosiaalista.

        tajusin just että väsyn aina jossain vaiheessa painelemasta isoja alkukirjaimia virkkeisiin näissä kommenteissa. se on vähä huono tapa.

      • Teemu Helle says:

        Kieltäydyn olemasta avantgardisti, vai onko jo liian myöhäistä? Minkä piirin osanen mä olisin, “samaiston”? Tai runosto?

  36. Teemu Helle says:

    Eli mun on olemattomista ulkorunollisista syistä siltikin mahdollista kuulua johonkin runouden äärellä olevaan piiriin? Miten sellainen voi olla edes mahdollista ja eikö tuo lähentele enemmänkin salaliittoteoriaa ja karmaisevaa ennakkoluuloa? Kyllä mä kai olen osa piiriä, jonka olen itseni kanssa muodostanut. Runoudessa olen osa tässä ajassa runoa kirjoittavaa piiriä.

    Aika paljon lataat paineita Poesian ja ntamon harteille, jos näinä päivinä runoutta julkaisevista kustantamoista pudotat kaikki muut kustantamot vähättelevästi pelistä pois. Se on sääli, sillä nykyrunous kaipaisi niiden mukanaoloa entistä enemmän.

    Saako vailla pohjaa olevista oletuksista kukaan muu mitään irti kuin he, jotka niitä olettamuksia tekevät?

    No, emmä tätä niin vakavasti ota, kuin annan ymmärtää.

  37. Teemu Helle says:

    Ja joo, olen kohta kolmekymmentä ja asun kolmatta vuotta riihimäellä. Sitä ennen asuin Helsingissä. Mutta Sami, ei sun kommenttisi silti saa mua olettamaan hyvinkääläisistä mitään.

    • Sami Liuhto says:

      Poesiantamon olemukseen kuuluu, että siinä on muutakin kuin Poesia ja ntamo. Ja kyllä kuulut Poesiantamon piiriin, kun olet ahkera blogisti ja kommentoija nimenomaan Poesiantamon puolesta. Tunnusta väriä, sanovat urheiluihmiset. Minun väri on kai jotain “päänaukoja luutiissa”.

      Ehkä on tärkeätä että joskus kokoonnumme samaan tilaan eikä lähdetä ennen kuin on puhuttu asiat halki, poikki ja pinoon? Sitten lisää asioita. No joo, tämähän on “sama tila”, tämä Luutii. Tosin se on poikki, halki ja pinoon, jos miettii klapihommia.

      Poesiantamo on mielestäni hauska keksintö, mutta onhan noloa nauraa omalle vitsilleen. Mutta tässä se juju onkin, että poesiantamolaisille tällaiset sävyt vaikuttavat kaukaisilta ja käsittämättömiltä. Poesiantamolainen Jonimatti Joutsijärvi asian sanoikin upeassa esseekokoelmassaan, jota luen kun olen menettämässä uskoni ihmisiin. Kirjoita sinäkin Helle 500-sivuinen esseekirja runoudestasi! Ihan oikeasti. Kirjoitetaan kaikki. Vaikkei edes olisi runoutta. Jos ja kun runous on tärkein asia. Kai se aika tärkeä on kun kello on 21.43 lauantaina ja puhumme runoudesta.

      PS: Manniselle halipusut.

  38. Teemu Helle says:

    Mutta eikö asiat mene tässä nyt sekaisin? Enhän mä puolusta Poesiaa ja ntamoa, vaan pieniä kustantamoja (jotka nyt yleisesti, jostakin kumman syystä – mistäköhän? – sattuvat julkaisemaan pääasiassa runoutta). Sillehän en voi mitään, että puheissa esiintyy kaikista näistä kustantamoista nuo kaksi (kooltaan ja näkyvyydeltään ehkä kaksi suurinta), jotka Liuhto itse tuot tässä keskusteluusa jatkuvasti esiin. Ntamoa on hankala olla ottamatta esimerkiksi, kun itsellä on siihen aika kiinteä suhde, ymmärrettävästi. Se lienee luonnollista. Poesialla ja ntamolla ei ole mitään muuta yhteistä kuin runous. Oikeampaa olisi puhua ntamolaisista ja poesialaisista, kun katsoo tarkemmin. Minä olen Poesiasta yhtä kaukana kuin sinä Sami Poesiantamosta. Paitsi että olet tainnut kirjoittaa itsesi jo osaksi Poesiantamoa, mikäli olen ymmärtänyt oikein? Minähän sen määritelmän kuitenkin voin tehdä.

    Mä kirjoitan myös politiikasta. En ole vielä löytänyt sen suhteen mitään piiriä, mutta varmaan senkin on jo löytänyt mun puolestani joku.

    Tuostahan suomalaisessa kirjallisuudessa ja runoudessa on kyse: runouksien ja poetiikkojen sijaan määritelläänkin runoilija tai kirjoittaja (hän on yhteiskunnallinen runoilija, ei yhteiskunnallista runoutta kirjoittava runoilija), runouksista viis. Ja sattumalta samantien aiheesta katoaa mielenkiinto. Aivan Sami kuten kritiikkisi Bryggerin Valikoima asteroideja -kokoelmasta, jossa hait poetiikoille syitä ja seurauksia ympäristöstäsi, mikä ei sekään ole väärin, mutta ei myöskään välttämättä hedelmällisintä maaperää. Kuten ei myöskään se, että runoilijaa pyritään ymmärtämään (mitä runoilija runossaan sanoo/mahtaa tarkoittaa) sen sijaan että runoutta, runoa ymmärtäisi (mitä runo itsessään haluaa sanoa). Toisin sanoen, etsitään käärmettä mutta löydetään hylätty nahka.

    Niin kauan kun me täällä puhutaan Poesiantamosta ynnä muista huttujutuista, voidaan unohtaa puhe runoudesta, jonka vuoksi ainakin minä täällä Luutiissa tykkään käydä: runoudesta kirjoitetaan niin älyttömän niin harvassa paikassa ja tää Luutii on niitä ainoita, jossa siihen on mahis. Liuhto keksii vaan bloginsa takaisin, niin tulen sinne, sun piiriisi, keskustelemaan runoudesta. Jos siitä suostut keskustelemaan?

    Mihin piiriin Poesiantamo kuuluu?

  39. Manovaari says:

    Täh? Onko Jyväskylään muodostunut nykyrunouden sisäpiiri? Onko Turkuunkin? Ja vielä Helsinkiinkinkinkin? Enpä ole mitään huomannut. Ja ignoroivatko nämä sisäpiirit parhaan kykynsä mukaan muita? Ei voi olla. Vähän ikävää. No, kaikki on kunnossa kunhan jatketaan taas lörpöttelyä niin kuin ei tajuttaisi tätä.

    Niin kauan kun teeskennellään, ettei mitään sisäpiirejä ole, voidaan unohtaa puhe runoudesta.

    Ja niin kauan kun teeskennellään, ettei mitään poesiantamoa ole, voidaan unohtaa puhe runoudesta.

  40. Maaria Pääjärvi says:

    Tämä ei ole poesiantamo, vaan ntamoPoEsia, mutta: http://hekatchu.vuodatus.net/blog/2207861/uljas-uusi-runous-yksissa-kansissa/

    Teemu H, toiveiden mukaista vastaanottoa tuskin on tarjolla kenellekään, ja sinä tuskin voit hallita sitä, pidetäänkö sinua avantgardistina vai ei.

    Jänskiä muuten nää mihinkään piiriin ikinä kuulumattomat nimimerkit, joille on tosi tärkeää tulla kertomaan, että piirejä on olemassa. Totta hitossa on. Nyt sitten vielä kertomaan, mitä se piiriytyminen merkitsee. Jotenkin väsyttävää tämmönen PIIREJÄ ON -huutelu. Kukaan ei ole missään vaiheessa kieltänyt piirien olemassaoloa.

    Ja mitä tulee poesiantamoon, me voidaan keskustella brändäytymisen oikuista ja julkisuudenhallinnasta-hallitsemattomuudesta edelleen, tai sitten me voidaan pysyä tällä tähänastisella “vaaleanpunainen elefantti lentää niin kauan kuin minä ajattelen sitä vaikka tietäisinkin että elefantit on harmaita eikä ne lennä mutta ihan ärsyttääkseni ajattelen sitä että se olis olemassa” -tasolla.

    • Sami Liuhto says:

      “ntamoPoEsia”.

      Nyt masentaa, en ollutkaan keksinyt pyörää. Ja keksintö vielä tuli asteroidi-vyöhykkeeltä. Näin se pilkka osuu omaan nilkaan ja ikävästi. Vielä kun Brygger kirjoittaa satasivuisen palindromirunoelman niin en tiedä mitä sanoisin.

      Tämähän osoittaa sen tai sitä, että Kokon Varjofinlandia ym. työt ovat ainakin jotenkin oikealla asialla eli “kaikki on kirjoitettu”.

  41. Manovaari says:

    Maaria, kyllä Teemu H. mielestäni nimenomaan kielsi sekä kuuluvansa mihinkään piiriin (paitsi itsensä kanssa muodostamaan) että yleensäkin runouden sisäpiirien olemassaolon.

    ”Mitä ihmeen piirejä? Mikä tai mitä Poesiantamo siis on? Mihin piiriin Poesiantamo kuuluu?” Mm. tällaisia kyseli ja ihmetteli suu ymmyrkäisenä Teemu H. ja kommenttini oli suunnnattu lähinnä hänelle. ”Olenko minä piiriä? Olenko minäkin osa Poesiantamoa? Voisiko niitä nimiä kirjoittaa esiin, olisi selvempää?” pyysi myös Teemu H. ja kertoi olevansa kaukana Poesiasta. Hyvä Teemu H., haluat siis paljastuksia, ketkä kuuluvat poesiantamoon? Koska et yhtään tiedä? Minä taas luulen, että sinä tiedät paremmin kuin minä. Veikkaan että niitä löytyy aika liuta esim. pian ilmestyvän Vastakaanonin kirjoittajista. Etköhän sinäkin seiso sen kirjan sivuilla housut kintuissa ja heiluttele iloisesti poesiantamon lippua? Olisit ylpeä, minä olisin. Poesiantamoon kuulumisen kieltäminen on turhaa. Miksei tästä voi puhua avoimesti? Miksi siis pitää kieltää? Kieltäminen antaa tässä tapauksessa sen kuvan, että on jotain salattavaa.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Manovaari hyvä, huido vähemmän niin näet kauemmas. Mitä sinä ajat edes takaa? Mikä saa sinut niputtamaan poesiantamon? Miksei nihilnuorvoimalaisuudella ole lippua? Tai Niin&Savulla? Tai kriittinenkorkeakouluorivedenopistolaisilla? Näitä salaliittojahan tupsahtaa heti ilma sakeaksi, kun vähän mattoa raottaa…

      • Manovaari says:

        Pystyn kyllä puhumaan Poesiasta ja Ntamosta erilläänkin, ei tee tiukkaakaan. Niin on luultavasti syytä. Minä niputin ne yhteen oikeastaan vain siksi, että ne ovat mielestäni tämän hetken kovimmat runokustantamot. Yhteistä niille on ainakin se, että ne molemmat nousivat raketin lailla ja suunnilleen samoihin aikoihin Suomen runotaivaalle. Ei niiden niputtaminen siinä mielessä kai ole ihan kaukaa haettua.

        En nyt lähtisi puhumaan mistään salaliitoista. Minusta on hyvä, että on piirejä ja on hienoa, jos eri piirit pystyvät tekemään keskenään yhteistyötä. Ehkä peräänkuulutan sitä, että vaikka runoilu on marginaalilaji, piirejä on kuitenkin liian vähän, piirit ovat selkeästi asuinpaikkaan sidottuja ja kovin herkästi tunnutaan menevän oman piirin suojiin ja kaivaudutaan oitis syvälle poteroihin, jos joku ei suostu hymisemään samaa balladia kuin muut.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Tossa loppukaneetissa olen eri mieltä. Nykymaailmassa juuri runouden äärellä elää monessa eri kaupungissa toimivia ihmisiä rutosti. Samanmielisyydenkin suhteen on vähän niin ja näin. On tietty selvää, että kaikki normaalijärjellä varustetut karttavat turhia konflikteja, mutta siitä on vielä matkaa poteroballadien kuoroon. Se on laiska mielikuva, joka vastaa huonosti totuutta.

        Vaatii todella kovaa kanttia antaa torjuvaa kritiikkiä kaverin tuotoksesta, ja siksi kaikki olettavat että tällaista ei tapahdu ja johtavat tämän ajatuksensa samoin tein poteroihin. Kinnusen puheenvuoro tekee tämän saman – ja vielä kehtaa olla täsmentämättä syytöstä. Tämä siis keskustelussa, jossa on n kertaa jo todettu, että puska-ammuskelu saa riittää.

        On loukkaavaa vedota yhteispoteroihin, kun tällä tavalla löyhästikin nimetyt saattavat olla sekä tekemisensä kanssa yksin että vastaanottonsa suhteen valmiiksi leimattuja.

        Yhtä hyvin voisi sanoa, että tuo Turun runoseminaari on Kinnusen korsun vihkimistilaisuus.

      • Hmmm… ehkä ilmaisin itseäni huonosti.

        Yritän joku toinen päivä uudestaan, kun ei oo pyykit ja iltatoimet kesken.

        Mitä Turun Runoseminaariin tulee, niin mahdollisimman “kaukaa” siihen on tyypit pyydetty. Tarkoituksena räjäyttää kaikki korsut ja poterot.

        Yst terv T

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Joo, myönnetään, tyypit on haalittu herkullisesti tuohon seminaariin. Se viimeinen yllärivieras ei kai voi olla kukaan muu kuin yks Kake? Tuo suomen runouden Banksy.

      • Olen keltanokka täällä, nämä kommentit menevät nyt minne sattuu “avantgardistisesti”. Nyt alan hahmottaa tätä – varmaan auttoi kun latasin tässä välissä tiskikoneen.

        Yks Kake ei voi tulla seminaariin, koska hänen henkilöllisyytensä paljastuisi. Ainakin minun pitäisi sit saada tietää, kenelle palkkio maksetaan. Vai tulisko Kake talkoopohjalta pussi päässä?

        Hieman säikähdin Salusjärven hyökkäävää sävyä tuossa yhdessä viestissä, varsinkin, kun minulle henkilökohtaisesti on sanottu – nyt nimet X, Y ja Z – että tää uusi blogijengi (joka tulee ntamon ja Poesian – menikse noin – suunnalta, on päällekäyvää väkeä, nimenomaan netissä päällekäyvää)…

        Idea Turun Runoseminaarista (2011) syntyi, koska sille oli sosiaalinen tilaus, vanha punk-klisee.

        Mut Kakella on mun sähköposti, asialliset viestit luen.

        Netissä on väki eri mielentiloissa, tänne kirjoitetaan nopsaan – ainakin itse kirjoitan – en suoraan sanottuna tullut tänne vittuilemaan, vaan S. Liuhdon vinkin perusteella…

        Hyv öy,
        T

      • Manovaari says:

        Tämähän on helppoa. Minun ei näköjään tarvitse sanoa kuin että: banaani. Ja jo viuhuvat luodit pääni yli joka suunnasta. Joo, kukaan ei ole poterossa, ei selvästikään. Ketä nyt loukkasin? Banaanejako?

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Manovaari, loukkasit tätä keskustelua. Tietysti iso homma lukea koko ooppera alusta saakka, mutta tee se. Tuntui vaan höhlältä, että otat esille asian, joka suurin piirtein on tullut tässä jo käsiteltyä.

        Ja Tapani, äh, et sä mitään oo v..llu, sori huolimattomuuteni. Mä skarppaan.

      • yks Kake says:

        Toisinaan yks Kake poistuu viidakosta ja liikkuu kaupungissa kuin kuka tahansa meistä.

  42. Maaria Pääjärvi says:

    Anteeksi pikainen reagointini, otin Manovaarin kommentin yleisempänä kuin se oli. Mä tulkitsin Teemun sanoneen että hän ei kuulu mihinkään piiriin – minkä tietysti voi kyseenalaistaa – mutta en poiminut tuota, että piirejä ei olis olemassa. Allekirjoitan kyllä Samin ajatuksen siitä, että Poesia + ntamo ovat nimenomaisesti ns. profiloineet uutta runoutta, koska media on ollut kiinnostunut uusista julkaisutavoista (jne) ihan positiivisessakin mielessä ja ne ovat tulleet suunnilleen samaan aikaan laajempaan tietoisuuteen. Eikä niiden näkyvyys tosiaankaan ole ollut yksinomaan negatiivista. Eihän se WSOY:n näkyvyyskään ole kovin positiivista kaikkineen ollut. Mutta minkälaisia SISÄpiirejä nämä muodostavat, ja onko niillä ylipäänsä sen vahvempaa linkkiä toisiinsa kuin Petäjän nipputeilaus, onkin toinen kysymys. Samalla pitäisi katsoa myös erilaisten yhdistysten toimintaa – Nihil Interit, Nuoren Voiman Liitto, Kiila ja Suomen Pen nyt vaikka alkuunsa.

    Ntamo on ollut minusta tosi erityinen toimija siinä, että se on julkaissut myös heikosti verkostoituneiden tai suorastaan erakoituvien kirjoittajien teoksia.

    Yksinkertaisestihan voisi mennä sekä Poesian että ntamon verkkosivuille ja poimia sieltä kaikkien kirjailijoiden nimet. Ei kai tämän salamyhkäisyyden paljastaminen sen kummempaa ole.

    • Maaria Pääjärvi says:

      …ja tähän tosiaan vielä aiheellisena lisäyksenä, että Poesian ja ntamon toimintatavat ja perustavat ajatukset poikkeavat toisistaan kyllä todella paljon. Samalla kannattaa huomioida, että ne ovat kustantamoja, siis sellasta liiketoimintaa tavallaan! Yleensä yrityksiin suhtaudutaan eri tavalla. Vaikka Hesari ja Aamulehti tekee samaa plättyä niin ei kukaan niitä yhdistä, ja vaikka McDonalds ja Hesburger ruokkii ihmiset samalla mössöllä, ei kukaan sano että Hesdonalds.

  43. Teemu Helle says:

    Niin, nimenomaan; se, että minä en tunnista piirejä ympäristössäni ei tarkoita etteikö niitä silti olisi. Jos minun runojani Vastakaanonissa on johtuu pelkästään siitä, millaista runoutta minä kirjoitan, ei siinä kirjoittajasta ole kysymys. Keskustelussa menee jatkuvasti munat ja vellit sekaisin: runoilija kai profiloituu runoutensa voimasta. Liuhdot ja kumppanit ovat kyllä luomassa piirejä runoilijoista, kun oleellista olisi, jos piirejä haluaisi pohdiskella, nimenomaan runouksia.
    Siksi pyysinkin: valaiskaa. Koska mulla ei ole hajuakaan mistään piireistä. Varsinkaan niistä, joihin minä ilmeisesti tietämättäni kuulun. Olisi nimittäin vähintäänkin reilua kertoa esim. mulle itselle, että mihinkä piiriin sitä kuulutaankaan.

    En ole kokenut, että kukaan minua ignoroisi yhtään missään. Itse, piirissä jonka muodostan itsekseni, kylläkin ignoroin itseäni harva se hetki. Mutta se kuuluu asiaan.

    Tiedän minä yhden “piirin”, Poesian. Mutta kuten sanottu, Poesia tunnettaan paremmin osuuskuntana, joten piiri on melko kehno määritelmä sille. Joten en minä tiedä sittenkään yhtään piiriä.

    Maaria hyvin kiteyttää osaltani ainakin sen, että ntamolta löytyy erakoituneita runoilijoita. Ainakin yksi, minä.

    Ja kyllä, haluaisin ihan mielenkiinnosta nimiä tuolle “Poesiantamolle”, koska mulla ei ole hajuakaan keitä siihen “piiriin” kuuluu, en edes tiedä millainen piiri se on, koska kuulin sitä vasta äskettäin.

    Olen minä ylpeä, kaikesta johon olen päässyt. En tiedä olenko ylpeä siitä, että olen “päässyt” tähän Poesiantamoon, koska en vielä tiedä mikä se on. Mutta Liuhto lupasi kertoa siitä parin kuukauden päästä, koska on historioitsija, jos oikein ymmärsin. Vaikka en kylläkään tajunnut tuota “olen historioitsija” -juttua.

    Miksei tästä voi puhua avoimesti? Kyllä voi, alkakaa vain puhumaan. Minä liityn innolla heti mukaan avoimeen keskusteluun. (Näemmä innolla kun keskustelee, on mahdollisuus päästä vaikka mihin piireihin).

  44. Määkin yritän nyt keksiä pöydän uudestaan:

    Piiri voisi tarkoittaa sitä, että saman kustantamon kirjailijat arvostelevat toistensa teoksia. En ryhdy tsekkaamaan nimiä. Piiri voisi tarkoittaa myös, ettei niiden saman kustantamon kirjailijoiden / arvostelijoiden ulkopuolella niitä kirjoja lueta.

    Edelleen piiri voisi tarkoittaa, että henkilöt itse nimeävät itsensä avantgardisteiksi (ja ne toiset saman kustantamon kirjailijat).

    Luin 1990-luvun alussa kirjastossa tietokirjaa, jossa sanottiin “Charles Bukowski, amerikkalainen kirjailija ja avantgardisti”.

    Tiedän kyllä, mitä “ntamon” ja tämän uuden osuuskunnan “piirissä” ollaan Bukowskin “avantgardistisuudesta” mieltä.

    Ja onhan se avantgardismi näinä aikoina eräänlaista avantgarden pastissia usein… kirjoja tulee paljon, mielikuvia joudutaan sitten luomaan teoksia lehteilemällä ja sieltä täältä lukemalla.

    Helposti näyttää, että jengi kirjoittaa “samannäköistä” runoa. Mut aika ei riitä kaiken penkomiseen, jos meinaa ehtiä lapset ruokkia.

    Loput 11.11.2011 Turun Runoseminaarissa.

    Ystävällisesti,

    Tapani Kinnunen

  45. Luin uudestaan tuon mihin Salusjärvi kommentoi. Saattaa olla myös niin, että Hän luki sen huonosti.

    Miten muut kokivat kommentointini? Yritin siinä selventää “piiriä”, mitä sillä tarkoitetaan.

    Ugh!

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Joo, vähän huonostihan mä luin sun kommentin tossa Manovaarivalossa, sori. Konditionaalimuodon rikkova lauseesi “en ryhdy tsekkaamaan nimiä” ymmärtyi päässäni siten, että tällaista kustantamokotiinpäinvetoa tapahtuisi. Ehkä joskus, mutta on se poikkeuksellista.

  46. Maaria Pääjärvi says:

    Tämän keskustelun tiivistäminen ja puhtaaksikirjoittaminen alkaisi olla jo journalistinen kunniateko, mutta oiskohan siinä sitten mitään järkeä.

    Tapani: “Hieman säikähdin Salusjärven hyökkäävää sävyä tuossa yhdessä viestissä, varsinkin, kun minulle henkilökohtaisesti on sanottu – nyt nimet X, Y ja Z – että tää uusi blogijengi (joka tulee ntamon ja Poesian – menikse noin – suunnalta, on päällekäyvää väkeä, nimenomaan netissä päällekäyvää)…” Mä tiedän olevani joskus hieman kärjekäs, mutta minusta tuollainen väite on silti aika epäreilu, koska nettikeskustelun päällekäyvyys syntyy ihan oikeasti puolin ja toisin (yleensä). Kuten tavallisestikin elämässä, parempi tulla toteamaan itse – minkä teitkin, kiitos sinulle siitä.

    Haluaisin sanoa sulle vielä tuosta Bukowskista — nk. Turun underground tai miksi sitä halutaankaan kutsua, on tehnyt ison ja tehokkaan työn CB:n tuotannon, tyylin jne. esittelemisessä ja kääntämisessä, ja myös esiintyvän, puheenomaisen runon juurruttamisessa Suomeen – me kaikki saadaan poimia tämän työn hedelmiä jatkuvasti, sulat hattuun siellä, jooko. Ainakin mun kokemus runouden lukijuuden ja tekemisen ruohonjuuritasosta on se, että Bukowskin tuotannolla on Suomessa yllättävänkin iso vaikutus, ja siitä pitäs olla ylpeä siellä Turussa, haloo! Minä en hlökoht ole innostunut Bukowskin runojen lukemisesta, mutta jos ryhtyisin listaamaan kaikkia runotuotantoja, joita en oikeasti jaksa lukea, listasta tulis pitkä ja kaikki vois ottaa itteensä. Mut ideana ei aina olekaan se, mistä just minä tykkään, koska oman maun ylitsekin voi toimia/lukea/kirjoittaa ja ymmärtää eri juttujen arvon vaikkei olekaan niissä sydämellään mukana. Ja sanottakoon, että mulle nimitys “avantgarde” ei oo mikään tae runoudesta, josta mä pidän.

    Vielä ntamon ja Poesian yhteydestä: tässä on journalistinenkin aspekti. Mulle lehdistön – johon mä lasken kriitikotkin – yks tärkeä rooli on juuri ennakkoluulojen hälventämisessä ja tarkkuudessa. Ainakaan tahallaan ei tarttis levittää jotain sekaannuttavaa disinformaatiota. Sitä lehtiin kirjoittava ei oo velkaa Poesialle, ntamolle tai kenellekään näissä toimivalle, vaan lukijoilleen. Ja tämä koskee kaikkia muitakin asioita, jotka summennetaan joko toisintamalla virhettä vahingossa tai johtamalla tarkoituksellisesti harhaan. (Ja on myös asioita, joista ei ole yhtä totuutta, mutta siksi on hyvä että on keskustelun jatkumoita)

    • Maaria Pääjärvi says:

      ja lisään vielä linkin: https://www.facebook.com/notes/blockfest/avoin-vastine-aamulehdelle-lehtijuttu-tuhosi-nuorison-maineen/10150265613540547

      Linkissä kerrotaan Aamulehden uutisoinnista Blockfest-tapahtuman yhteydessä, jossa lehden mukaan tapahtui puukotus. Ei pitänyt paikkaansa, ja järjestäjä ei ole saanut oikaisua läpi lehteen. Tämmöset jutut on valitettavan tavallisia – ei oo varsinaisesti merkitystä sillä oliko alkuperäinen uutinen tarkoituksellisesti vääristelty vai ei, vaan sillä, että virhettä ei korjata. Se on ainakin tarkoituksellista ja vahingollista. En halua rakentaa tästä mitään varsinaista allegoriaa, mutta lehdistönvapaudessa on aina ollut oleellista myös vastuu. Vääriä tietoja tai mielikuvia levittävä voi korjata asian.

  47. Jaano Koplajärvi says:

    Hei blogigängi. Viimeisten parin-kolmen vuoden ajan on tuntunut siltä, kuin kaikki runouteen liittyvä olisi monopolisoitu näiden muutaman blogistirunoilijan runoblogeihin, siis ne samat muutamat jotka tämänkin tekstin kommenttikentässä esiintyvät. Te omalla aktiivisuudellanne olette määritelleet keskustelun suunnan – ja kyllä, ulkopuoliselle se vaikuttaa vähän agressiiviseltakin.
    Hosseinin satiiri osui siis napakymppiin.

    Surullista tässä on se, että runous (ja sen ympärillä vellova tyhjä metapuhe) voisi olla niin paljon enemmänkin kuin vain tekofiksua kikkailua. Olette unohtaneet maailman.

  48. Maaria Pääjärvi says:

    Hei Jaano, mun täytyy huomauttaa etten ole runoilija.

    “Monopolisointi” on myös aika suhteellista – eihän näitä ole pakko lukea ja jokainen voi aloittaa oman bloginsa. Myös Hosseinin teksti liittyy aika elimellisesti blogimaailmaan ja enpä sanoisi, että siinä sitä ulkopuolisuutta hirveästi olisi.

    Toivon, että Jaano ja kaikki muutkin tutustuisivat siihen työhön, mitä käytännössä jokainen näihinkin keskusteluihin osallistuva ja osallistunut tekee. Runoja, kritiikkejä, esseitä, tapahtumia, muita kirjoituksia jne on julkaistu varsin paljon. Se kaikki jää sivuun ja herkästi kommentoimatta ja ainakin minä saan siitä enimmälti yksityistä palautetta, silloin kun saan minkäänlaista.

    Veera Antsalo blogasi hauskasti Särön blogiin, on niin tätä työelämää taas: http://sarolehti.wordpress.com/2011/08/30/veden-keittamisen-haasteet/

    Silvia Hosseinin Mustekalassa ilmestynyt teksti Michaël Borremansin näyttelystä: http://www.mustekala.info/node/2375 on hyvin kekseliäs kritiikki, nautin sen lukemisesta.

    Erkka Mykkäseltä ilmestyi uusimmassa Kritiikki-lehdessä (IV, kevät 2011) hieno kirjailijahaastattelu/essee koskien Paul Polanskya ja EM:n ja PP:n yhteistä aikaa Sysmässä, Villa Sarkiassa. Samassa lehdessä on minun arvosteluni esim. J.M. Syngen kirjasta Aransaaret, jonka suomennos ilmestyi toissavuonna – loistava kirja, jonka ilmestymistä on tuskin edes huomattu ja joka kannattaa ehdottomasti lukea.

    Jani Vanhala kirjoitti hyvän näkökulman nykyrunouden banaaliin uusimmassa Tuli&Savussa. Sulattelen sitä yhä.

    Karri Kokolta ilmestyi viime vuonna hieno runokirja nimeltä Toisaalta. Sitä ei kannata jättää lukematta, ja sen voi tehdä tässä: http://www.poesia.fi/toisaalta/

    Aleksis Salusjärvi aloittaa tällä minuutilla radiossa ohjelmansa, joka käsittelee tällä kertaa teatteria: http://yle.fi/radio1/asia/suoraa_puhetta/manifesti_teatteri_ei_enaa_vaikuta_yhteiskuntaan_31618.html

    Tapani Kinnunen kirjoittaa runoja, suosittelen kirjaa Amerikkalainen parranajo, joka sisältää rehtiä, raskasta ja ytimekästä runoutta, johon tiivistyy paljon olennaista 1990-luvulta alkaneesta suomalaisen runouden puheellisesta, asenteellisesta ja uskottavasta liikehdinnästä.

    Sami Liuhto taas kirjoittaa kritiikkejä, jotka heijastelevat hänen omaa lukijuuttaan harvinaisella tavalla. Esim. tämä Jonimatti Joutsijärven essee- ja runokirjaa koskeva on kiinnostava essee: http://www.kiiltomato.net/jonimatti-joutsij%C3%A4rvi-ei-mik%C3%A4%C3%A4n-itsess%C3%A4%C3%A4n-aloitan-alusta-alan-laulaa/

    Teemu Helle on vasta julkaissut runokirjan: http://ntamo.blogspot.com/2011/06/teemu-helle-mustat-lehdet.html
    ja hän on blogannut kirjoista ja kulttuurista pitkään ja monipuolisesti.

    Siitä vaan nauttimaan työn tuloksista, jotka auennevat laajemmallekin yleisölle!

  49. Teemu Helle says:

    Oikeastaan tässä nyt Jaano, ja siihen vastaten Maaria, tuovat esiin hienosti sen, mikä päällimmäisenä tuntuu minusta olevan varsinkin blogi(e)n yllä leijuva harha: ettäkö niissä tapahtuisi, tai heijastelisi kokonaisvaltaisesti suomalaista runoutta. Varsinkin tämän blogin yllä: muissakin blogeissa tapahtuu, mutta aika vähän kommentteja niihin tulee. Tällaiset 90 vastauksen entryt kertovat vain siitä, että täällä tapahtuu keskustelua, teot ovat muualla. Itseäni jopa hätkähdyttää tuo Maarian listaus: sinänsä pieni joukko, mutta monipuolista tekemistä.

  50. “Tällaiset 90 vastauksen entryt kertovat vain siitä, että täällä tapahtuu keskustelua, teot ovat muualla.”

    Myös keskustelu on aina teko, osallistuminen keskusteluun on teko – selityskin on teko.

    Olen joskus sanonut, että saa selittää, jos osaa. Vaikka Arto Melleri kirjoittikin: “Kaikki mikä kaipaa selittämistä, on epäilyttävää jo sinällään.”

    Kaikki epäilyttävä kiehtoo minua: taskuvarkaat, runkkarit, homot, hipit, poliisit, HS, hallitus, blogit, itsensäpaljastajat, pankinjohtajat, punkkarit, putkimiehet, heterot, lesbot, mummot, TS, uimakilpailut, pituushyppy…

    Keskustelu on vain usein lyhytaikainen teko, nämä unohtuvat ehkä nopeasti, aivan kuin blogit, nettirunous… tai mistä sitä tietää, jälkiä voi kuitenkin jäädä. Ehkä olisi hyvä, että kun aukaisee suunsa, sieltä tulisi asiaa (tämä ei siis todellakaan ollut kenellekään sinällään, tämä viimeinen)…

    Mitäs mieltä muut?

  51. Teemu Helle says:

    Tapani, tarkoitukseni oli ottaa kantaa siihen, minkä pohjalta täällä keskustellaan. Että samaan keskusteluun osallistuvat tulevat ja tekevät yllättävänkin erilaisia asioita keskustelun ulkopuolella. Sen luulisi antavan perspektiiviä myös heille, jotka kuvittelevat, että yksittäinen blogi/yksittäiset blogit loisivat tendessejä runouteen. Sen sijaan ne saattavat kirjoittaa runoudesta niitä auki. Kuten esim. täällä Luutiissa Maaria Pääjärven esiin loihtima “kevytmodernismi”.

    Mikä siis ainakin minulle osoittaa jälleen kerran sen, etten yksittäisen ympäristön perusteella olisi kovin valmis luomaan järin vahvaa monopolia, “piiriä”, runouteen, vaan “vain” blogin joka tarjoaa yleensä hyvän kirjoituksen (tai hyvän kommentin) pohjalta paikan kommentintiin myös heille, jotka asuvat periferiassa ja näin ollen vähän tavoittamattomissa. Näin ollen siis myös ehkä lähtölaukauksen yksilöiden ajatteluun, joiden tuloksia voidaan jälkeen päin kommentoida. Kun katsoo tuota Maarian listaa huomaa, että siinä kirjallisuudentutkijaa, runoilijaa, kriitikkoa. Ei se ainakaan kovin ummehtunut lähtökohta voi olla tällaisiin kommenttiketjuihin, itseasiassa kai jopa harvinaista, että on löytynyt tällainen ympäristö jossa runoilijat ja kriitikot sähköisesti kohtaavat. Näin pitkistä kommenttiketjuista ja kuitenkin yleisesti nettikirjoitteluun verrattuna melko hyvästä tasosta tulee ajatelleeksi, että tällaiselle ympäristölle on tilausta. Ja en liene ainoa, joka mielellään ottaisi vastaan muualtakin, useammistakin blogeista ja sivustoista, hyviä kirjoituksia ja kommentointeja?

    Toki, hiljaa oleminenkin on teko. Otan vähän takaisinpäin sanojani sikäli, ettei 90 kommenttia ole mielestäni keskustelua, vaan kommentointia. Mutta ehkä se on pyrkimystä keskusteluun. Pääasia on, että asia on pääasia. Selittelystä en tiedä, en ymmärrä asiayhteyttä.

  52. Juu, vein vain ajatusta eteenpäin ;-)

    Mä teen nyt oluen kanssa ihmetekoja, see you mate!!

    Tapani

  53. Maaria Pääjärvi says:

    Kuulkaas kumppanit, meidän keskustelulliset teot (Tapani on oikeassa, kommentti on teko, mutta toisaalta se on vain yksi teko kaikkien muiden tekojen joukossa) on huomattu Parnasson “Verkosta poimittua” tjsp -osassa. Mua nauratti kaupan lehtihyllyllä, se oli hauskasti ja tasapuolisesti kirjoitettu.

    Ja Hosseini ehti jo kommentoimaan Parnasson blogiin: http://www.parnasso.fi/2011/09/muovikuoressa/

    • Veera Antsalo says:

      En ole itse Parnasson juttua vielä nähnyt, mutta Silvia siteerasi minulle sitä puhelimessa ja siinä kuulemma sanotaan minun ja Mark Mallonin “puolustaneen raivokkaasti omiaan”. Hmm…okei, minä puolustin, mutta Markhan jätti vain yhden ainoan kommentin, jossa varsin painokkaasti ja värikkäin sanankääntein ilmaisi sapetuksensa siitä että jengi riitelee (Mark koki keskustelun varmasti enemmän riidaksi kuin mitä se tosiasiallisesti oli). Hän ei siis puolustanut tai vastustanut yhtään ketään tai kenenkään näkemystä, ellei sitten tasapuolisesti kaikkien. Muuhun en ota kantaa, koska en tosiaan ole juttua lukenut, mutta tuossa olisi toimittaja saanut olla tarkempi. Tässäkin tehtiin eräänlainen piiri-oletus; tottakai Särön jengi “puolustaa omiaan”! No, jos se ketään kiinnostaa, niin Mark ei pitänyt ensimmäisestä kommentistani, se oli hänen mielestään liian riidanhaluinen, ja hän on siinä varmasti ihan oikeassa.

  54. Jaano Koplajärvi says:

    Ehkä tämä menee nyt vähän fittuilun puolelle, mutta selvennetäänpä nyt oikein nimien kera. Mainitsemani “muutamat blogistirunoilijat” tarkoitti lähinnä tiukkaa trioanne Pääjärvi, Salusjärvi ja Helle sekä muutamia muita, “Jyväskylä-scenen” ja Tuli & Savu:n ympärillä. Johonkin tällaiseen uskoakseni Liuhtokin viittasi hauskalla “poeasiantamo”-sanallaan.

    Kyse on siis siitä, että jos nyt mietin sanaa “kotimainen nykyrunous”, niin mieleeni tulee vain teidän (oma mielipiteeni ja määritelmäni tietysti) formalististinen “avantgarde-estetiikkanne”, joka on varmasti itseni lisäksi monelle mullekin potentiaaliselle runoudenlukijalle (lähes) pelkkää kielipelailua. Seasta sitten voi löytyä kiinnostaviakin juttuja jos jaksaa kauhoa, esimerkiksi tuo Teemu Mannisen Futurama on omasta mielestäni aika vänkä.

    Noin muuten on jäänyt sellainen fiilinki, että jos joku teidän skenenne (vaikka nyt kiistäisittekin että mitään skeneä ei varsinaisesti ole) ulkopuolinen arvostelee, niin aina on jokin vialla, ei olla ymmärretty “oikein” jne. Esimerkiksi tuo männävuotinen Jukka Petäjä & HS -holokaustinne oli aika hirveää luettavaa.

    P.S: Tuli kirjoittaessani vielä mieleeni yksi erityinen kritiikki, joka minusta kiteyttää aika hyvin niin sanotusti “kaiken”. Huomasin nimittäin vasta nyt, että sen kirjoittaja (yllätys, yllätys) löytyi tästäkin ketjusta. Tarkoitan Kiiltomadossa hiljan julkaistua Jani Vanhalan kritiikkiä Teemu Helteen kirjasta.
    Ymmärrän, että siinä on ns. haettu jotain, mutta me skenen ulkopuoliset jäämme kyllä pyörittelemään silmiämme…

    • Maaria Pääjärvi says:

      Mä oon blogannut täysin itsekseni vuodesta 2006 siihen asti kun muistaakseni Aleksis ehdotti minulle yhteisblogiin liittymistä. Olen vasta viime syksyn aikana tutustunut yhtään kehenkään. Jyväskylässä olen käynyt lyhyellä visiitillä kolmesti elämäni aikana – tämän sanon siksi, että minua luullaan jyväskyläläiseksi tuon tuostakin (synnyin Kalajoella, kasvoin Raahessa, olen asunut 14 vuotta Helsingissä). Ainoa linkki minulle koko kotimaiseen runouteen on se, että olen aina pitänyt avantgarde-runoudesta – mutta yhtä hyvin monenlaisesta muustakin. Se ilmenee aivan hyvin jos lukee kirjoittamiani tekstejä.

      On todella hämmästyttävää, että joku kommentoija, joka tahtoo pysytellä nimettömänä, pitää tätä blogia tai esim. minun tai Aleksiksen aiempaa kirjoittelua “monopolina” tai “holokaustina” – molemmat vahvasti liioiteltuja termejä suhteessa blogaamisen ja internetlueskelun pienimuotoisuuteen ja siihen, että tämä kirjoittaminen ei tuota pennin hyrrää. Kirjallinen instituutio ei edes pidä blogikirjoittelua minään – sillä ei saa ainoatakaan oikeaa skenepullaa.

      Minäkään en muuten meinaa ymmärtää Jani Vanhalan kirjoituksia ilman erityistä keskittymistä. Hän ajattelee ihan eri kelalla kuin minä, mikä ei tarkoita sitä että hän ajattelisi huonosti, vaan olen monesti saanut hänen kirjoituksistaan jotain sellaista mitä en mitenkään olisi itse osannut ajatella.

      En edes vaivaudu erittelemään ihmisiä joita tunnen tai en tunne, tyydyn sanomaan että sosiaalista elämääni on aina kansoittanut neljä pientä lasta, joista nuorin on pian kolmevuotias. Siinä ei paljoa skenetellä. Minun piirini on kai se, joka palaa lukemaan ja kommentoimaan näitä juttuja ja sitä en voi komennella tai houkutella, voin vain kirjoittaa.

      Ilmeisesti “Jaanokin” on seurannut tätä hommaa jo pitkään – miksi ihmeessä hän tahtoo määritellä itse seuraamansa kirjallisen keskustelun juuri siihen mitä me täällä teemme, kun hän ihan hyvin voisi lukea ns. oikeita julkaisuja, joissa meikäläisiä ei juurikaan näy?

      Tajuan sen ihan hyvin, että kun neljä tai viisi kirjoittaa yhteiselle verkkosivulle, heillä on piiri. Tajuan sen, että kun neljä toimittaa runouslehteä yhdessä, on heilläkin jokin piiri. Kun ihmiset puhuvat toisilleen ja haluavat puhua toisilleen, muodostuu heistä piiri. Hassuhan tämä kilpajuoksu kuilun pohjalle on – ihmiset yrittävät parhaansa mukaan vakuutella että heillä ei ole piiriä. Ei varmaan ole “Jaanollakaan”, ulkopuoliseksi kun ilmoittautuu.

      Minua blogaaminen kiinnostaa niin kauan kuin olen innostunut siitä ja keksin juttuja, joista on kiva kirjoittaa.

    • Jani Vanhala says:

      Kun nyt minut mainittiin, niin vastaanpa sitten.

      Eli, tein arvostelun, kun Helteen kirjaa tarjottiin minulle kiiltomadosta päin. Teen yleensä sellaisia juttuja, joita minulle tarjotaan. Ihan vain siksi, että harvoin tarjotaan. Meillä kun ei ole Suomessa niin isot piirit, että kyselyitä tunkisi ovista ja ikkunoista. Ja lisäksi minusta on hauskaa yrittää hakea mieltä sellaisista teoksista, joihin en ehkä tömäisi muutoin.

      Toiseksi on sanottava, että Helteen kirja on minusta melko lailla kaukana esim. tässä blogissa yleensä edustetuista runousnäkemyksistä, eikä siis määrity minusta mihinkään poesiantamo -tyylin kautta. Sitä edustaa minusta puhteimmin esim. V.S- Luoma-aho ja Mari Koski. Sen sijaan Helteen kirja edustaa minusta tietyllä tapaa hyvin perinteistä runoutta, josta puuttuu nykyrunoudelle tyypillinen “kielellisyys”. Ja olettaisin, että se tulee myös esiin arvostelustani.

      Ja tälle palstalle kirjoitteluakin haluan kommentoida sen verran, että kirjoittelen tänne siksi, koska täällä tapahtuu, ja täällä saa melko reaaliaikaista kontaktia. Jos olisi joku toinen paikka, jossa saisi kanssa, niin kirjoittelisin varmaan sielläkin. Minun osaltani ei siis ole kyse mistään “oman porukan kannustuksesta”. Täällä kirjoittelevat tyypit ovat mielestäni kyllä oikein mukavia ja fiksuja, mutta tosiasia on silti se, että minä on näkemyksineni tällaisessa ympäristössä kuin kala kuivalla rannalla.

      Sen haluan sanoa myös, että minusta näkemyksesi tällä palstalla vallitsevasta näkökulmasta on tavallaan ihan tosi. Ja siksi olisi minusta hyvä, että esim. sinä itse pyrkisit luomaan jotain vastakkaista/itsellesi sopivampaa ilmaisutapaa. Sellainen on aina rikkaus, ja tuo asioihin ja niiden käsittelyyn lisää näkökulmia. Minä olen itse pyrkinyt toimimaan niin jauhamalla tylsästi näitä eksistentiaalisia juttujani, jotka eivät vain oikein kiinnosta enää ketään. Uskon että homma tuottaa aikanaan kuitenkin hedelmää, kun taas tajutaan, että eksistentiaalinen näkökulma ei ole yksilön subjektiivinen näkökulma, ja sillä on siksi loppupeleistä suurempi ja pakottavampi todistusvoima kuin vaikkapa kulttuuripoliittisilla tai perinteisillä kirjallisilla selitystavoilla.

    • Teemu Helle says:

      Tarkentaakseni tuota prosessia; kaiketi Kiiltomadon päätoimittaja teke päätöksen siitä, kenelle hän arvostelukappaleen toimittaa. Siinä ei runoilijalla ole mitään sananvaltaa, eikä kuulukaan olla. Lisäksi edelleen alleviivaan sitä, että on suurta typeryyttä luulla, että tällaisessa ympäristössä kaikki kommentoijat automaationa tuntevat toisensa, tai ovat edes minkäänlaisia tuttuja.

      • Jani Vanhala says:

        Hyvä täsmennys. Kiiltomadon arvostelusysteemi toimii juuri noin. Ja asiaa tietämättömille ilmoitettakoon myös virallisesti, että me, siis minä ja Teemu Helle, emme tunne toisiamme millään tavalla. En usko, että olemme edes nähneet koskaan. Tai jos olemmekin, niin tällöin olen kriitikon atavistisen vaistoni avulla tajunnut jo ennalta ratkaista kaikki tulevaisuudessa mahdollisesti siintävät jääviysongelmat ottamalla muutaman ylimääräisen oluen.

        Lisättäköön nyt kuitenkin vielä, että kirjailijan tunteminen ei aiheuttaisi ainakaan minulle mitään periaatteellista tarvetta pidättäytyä kritiikistä. Jonkinlainen sosiaalinen ongelma saattaisi tulla, jos teos olisi joko niin huono, että sitä ei voisi muuta kuin haukkua, tai niin hyvä, että sitä ei voisi kuin ylistää.

  55. Aleksis Salusjärvi says:

    Mä olen Teemun kanssa aika pitkälti samoilla linjoilla, että keskustelut eivät ole unhoon päin kävelyä. Mä olen saanut tosi paljon pureskeltavaa näistä nettikeskusteluista, muutamat ovat jopa muodostuneet jonkinlaisiksi spesiaalitapauksiksi ja merkkipaaluiksi, kuten tämä:
    http://antiaikalainen.blogspot.com/2010/10/suomalaisesta-proosasta.html

    On myös totta, että keskustelusta osa on energialtaan negatiivista ja välillä katkeroitunuttakin. Ne luovat ympärilleen auraa, jossa koko touhu alkaa tuntua tukahduttavan ahdasmieliseltä. Syitä on monia, eikä varmaan vähiten se että kateruus on toisinaan ihan todellistakin.

    Silti tunnen, että monet jutut ovat myös muuttuneet ja täsmentyneet, menneet eteenpäin nimenomaan näiden nettikeskustelujen kautta. Dialogisuuden myötä ainakin itse olen saanut apua ulkopuolisilta, kun olen mennyt metsään ajatusteni kanssa. Tämän lisäksi olen saanut todella paljon tietoa, jota muualta ei saa.

  56. Jaano Koplajärvi says:

    Pelkkiä vaikutelmia omat huomioni tietysti ovat. Se, että puhun “skenestä” on vain sitä, että tietyt nimet pulpahtelevat aina esiin. Suomi on pieni maa ja piirit ovat sitä mukaa pienet.
    Teidän aktiivisuutenne ei ole muilta pois tietenkään.

    Oma tuntuma nykyrunouteen on, että jos tällä hetkellä haluaisi “etulinjassa” tehdä jotain todella “uutta”, olisi katse melkeinpä kaannettava takaisin traditioon, koska mylly on pyörinyt jo itsensä tukkoon. Tai sitten olen vain niin ulkona kelkasta etten tajua mitään. (Tunnustan etten kyllä tajunnut siinäkään vaiheessa kun jotain ensimmäisiä google-runoja tehtiin. Oliko siinä muuta ideaa kuin tehdä jotakin, mitä ei ole ennen tehty? Lukeeko joku sellaisia? Miten sellaisia edes voi analysoida tuntematta itseään hassuksi?)

    Voisikohan muuten ajatella, että nykyinen kokeellinen linja runoudessa on ehkä syntynyt vastavoimana tyystin erilaiselle “Turun skenelle” (Sammakko-kustantamo, baarilausuntarunous yms.), joka oli paljon framilla 2000-luvun alussa? Sitähän voi pitää pitkälti vastakohtaisena “nykylinjalle”.

    • Jani Vanhala says:

      Minä en kanssa ole oikein perillä näiden skenejen synnyistä tai syntyjen motiiveista.

      Olin itse aluksi melko varautunut, ellen jopa negatiivinen, suhteessa näihin uusiin ilmiöihin, kuten esim. juuri tuohon hakukonerunouteen. Enkä voi vieläkään sanoa ymmärtäväni sitä, miksi sitä tehdään. Mutta tajusin kuitenkin aikanani sen, että tällainen uusi liikehdintä on asia, jossa kannattaa yrittää pysyä mukana, ns. sormi pulssilla. Vaikka ei näet ehkä saisikaan mitään perinteistä mielihyvää perehtyessään tällaisiin virtauksiin, niin ne tarjoavat kuitenkin paljon kaikkea muuta kiinnostavaa. Erityisen kiinnostavaa on minusta se, miten tämä uusi runous heijastelee nykyistä maailmankuvaa, tai jopa luo sitä. Minusta voidaan sanoa, että se kulkee jollain tavalla todellisuuden edellä, ja siksi siihen liittyy paljon sellaisia piirteitä, jotka jäävät muodottomiksi. Niitä kun ei voi selittää menneisyydestä käsin.

      Toisaalta asian tekee minulle kiinnostavaksi myös se, että runoilijat eivät käsittääkseni miellä itse omaa toimintaansa ollenkaan siten kuin minä sen hahmotan. He ovat mielestäni melko sokeita tällaisille aspekteille.

    • Veera Antsalo says:

      Tuosta katseen kääntämisestä traditioon kirjoittaa oivallisesti Teemu Manninen Nuori Voiman 2/2011 artikkelissa Entä nyt? Haasteita 2010-luvun runoudelle:

      “Olen sitä mieltä, että 2010-luvun suurimpia haasteita tulee olemaan suomalaisen runouden perinteen uudelleenarviointi sen sijaan että toitottaisimme joka turuilla ja toreilla “uuden runouden vallankumousta”. Vallankumousten aika on ohi. Elämme 1900-luvun hybriksen kaatopaikalla, jonka keskellä emme voi muuta kuin dyykata menneisyyden roskiksesta vanhentunutta ravintoa.”

      Siis eihän pyörää tosiaan voi keksiä uudelleen.

  57. Teemu Helle says:

    Olen tietysti erittäin “otettu” siitä, että “kotimaista nykyrunoutta” ajatellessa meikäläinen tulee mieleen. Ja on aivan tosi, ettei se mitä olen missäkin kirjoittanut tai kommentoinut, ole varsinaisesti houkutellut uusia lukijoita (eli myös runokokoelman ostajia) mukaan: luulen, että olen itse ostanut suurimman osan siitä määrästä, jota kokoelmiani on ostettu. Faktaa on se, että kyllä suomalaisen nykyrunouden ytimessä pyörivät aivan eri henkilöt kuin minä. Jos minä jostakin täällä kirjoittelen, määrittelee se osaltaan ehkä vain omaa poetiikkaani tai käsityksiäni muiden runouksista. Se ei tee minusta mitään muuta kuin (ehkä jopa yli-?)aktiivisen osallistujan, tässä formaatissa. En osaa ottaa kantaa siihen, missä runouteni kentällä sijaitsee. Sen tehkööt muut, mutta jos saa toivoa: vasta sitten kun on lukenut teoksiani. Toki mielikuvia voi muodostaa ilmankin, mutta en tiedä onko siitä kenellekään mitään hyötyä, vähiten lukijalle itselleen.

    Jaano Koplajärvi (muuten mahtava, erittäin akuankkamainen nimimerkki) on oikeassa, että katkeruus paistanee joistakin kommenteista, eikä vähiten minun. Voin sen sanoa julkikin, ja otan esimerkiksi vaikkapa taas mainitun Petäjä&HS-tapauksen: olen erittäin pettynyt siihen, kuinka lukijaa kyseenomaisen kritiikin myötä kohdeltiin.

    Katkeruus sekoittunee toisinaan myös siihen, että uskaltaa olla eri mieltä ja ennen kaikkea uskaltaa tuoda sen julki. Jokin aika taaksepäin otin kantaa aika paljonkin siihen, että keskustelu nykyrunoudesta ja ylipäätään kirjallisuudesta oli korkeintaan hymistelevää ja konsensuskeskeistä. Ja on sitä vieläkin. Sitä taustaa varten onkin mielenkiintoista kuulla, että olen osa kaikenlaisia piirejä, kun itse olen luullut ajautuneeni niistä nimenomaan eroon. Toinen liki paradoksaalinen seikka on, että muodostan Jaanon mukaan triangelin kriitikkojen Salusjärven ja Pääjärven kanssa, vaikka olen useimmiten ensimmäisenä (ja vielä useammin ainoana) kyseenalaistamassa varsinkin runoudesta kirjoitettua kritiikkiä.

    Jaano Koplajärven huomiot ovat tietysti arvokkaita ja tärkeitä. Arvostaisin niitä vieläkin enemmän, jos ne olisi tuotu esiin omalla nimellä eikä nimimerkin verhon takaa.

  58. Maaria Pääjärvi says:

    Niin – minusta Turun aiempi runoliikehdintä ei ole mitenkään eri asia kuin nykyinen runouselämä. Se on järjestöineen, pienkustantamoineen, puherunoineen ja aktiivisine kulttuureineen perustanut lähes koko 2000-luvun runouden (lukuunottamatta ohutta perinteisten kustantamojen tavaraa, joka sekin pääsääntöisesti limittyy kaikkeen muuhun). Nykyinen “kokeellinen” liikehdintä ei minusta ole sen vastavoima, vaan saman energian jatkumoa. Edelleen näiden molempien vastavoima on kultivoitunut ja hienostunut (helsinkiläis)runous, jonka jatkumot syntyvät isoissa kustantamoissa ja yliopistolla.

    Minä oon jo tuossa toisessa ketjussa ja todella usein monessa muussakin yhteydessä ihmetellyt, että mikä se uudenuusiuutukainen oikein on olevinaan? Oon pyrkinyt tutkimaan tätä ilmiötä ja lähinnä se on kritiikin luomaa puhetta. Sen sijaan en ole löytänyt sellaista runoilijaa tai runoilijaryhmää, joka olisi puhunut uudesta tai vallankumouksellisesta muodosta tai ilmaisusta. Itsekin yhdistän vahvimman uudistumisen julkaisutapoihin tai joidenkin teknologioiden käyttöönottoon (mutta ei digikään ole mitään uutta, ainakaan enää!), en runouden sisältöihin tai tyyleihin.

    Uutuusharha ja vanhan hävittäminen olivat keskeisiä sille avantgardelle, joka syntyi ja elämöi satakunta vuotta sitten. Samaa kumouksellisuutta on nähtävissä suomalaisen 1950-luvun modernistisen kumouksen yhteydessä käytetystä retoriikasta, mutta vähänkin tarkemmin luettuna sekin paljastuu erittäin traditiotietoiseksi ja monia traditioita käyttäväksi. Sama koskee nykyisiä runouksia, jotka pohjaavat erilaisiin traditioihin, kysymys on pikemminkin perinteiden laajentumisesta ja moninkertaistumisesta kuin minkään uuden keksimisestä. Olen tosiaankin nähnyt tätä uutuuspuhetta lähinnä kritiikissä – ja tähän perustuu myös eräs keskeinen kiinnostuksen kohteeni: miten kritiikki luo runoutta ja käsityksiä siitä? Millaiseen asenteeseen ja runouskäsitykseen uutuusoletus pohjautuu?

    Ja mitä tulee Parnassoon – Veera, jos lehden juttu sinusta kaipaa oikaisua, kannattanee lähettää oikaisu sinne. Onhan se selvää, että aina kun toimittajan käsi koskee aineistoa, siitä muokataan parempi tarina kuin se oikeesti oli. Hauska juttu joka tapauksessa, ja kun aineisto on täällä luettavana niin jokainen voi käydä katsomassa itsekin mitä tapahtui ja miten.

    • Veera Antsalo says:

      No ennenkaikkea haluan lukea jutun omin silmin. En usko, että se herättää minussa halua vaatia oikaisua.

    • En minäkään näe syytä oikaisulle, vaikka tuolla Parnasson blogissa ehdinkin käydä vähän inisemässä. On kuitenkin outoa väittää, että tuo teksti olisi tasapuolinen. Siitä käy mielestäni oikein hyvin ilmi, kummalla puolella keskustelua toimittaja on. Tämän voi päätellä viimeistään Karri Kokon pisteliäästä vastauksesta kommenttiini lehden blogissa. Eikä tämä haittaa, saahan Parnasson toimittajallakin olla mielipiteensä. Reilua kuitenkin olisi, jos tämä mielipide tuotaisiin esille suoraan, teeskentelemättä objektiivisuutta.

      Täällä käytyä piirisyytöskeskustelua vasten, ja muutenkin, olisi voinut myös mainita, että Maaria Pääjärvi on Parnasson kirjoittajia. Säröläiset puolustavat jutun mukaan “raivoisasti” omaansa (söpöä muuten olla Markin ja Veeran oma!), mutta eikö Kokko tee jutussaan tavallaan ihan samaa, vaikkakaan ei suoraan eikä raivoisasti?

      Mitä tulee täällä Luutiissa käytyyn Huoneentaulun jälkeiseen keskusteluun, Jaano Koplajärvellä on mielestäni nykyrunouteen liittyviä hyviä näkökulmia, joista tosiaan voisi puhua sen sijaan, että hermostutaan jälleen “piirisyytöksistä”. Maarian ystävällisesti ja diplomaattisesti laatima luettelo tätä ketjua kommentoineiden kirjoituksista onneksi osoittaa, että sisäpiirejä koskevaan, koomaan vaivuttavaan tyhjänjauhantaan osallistuneet pohtivat enimmäkseen kuitenkin muita asioita.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Aivan Silvia, musta on outoa että tämmöset ketjut korostuu jotenkin tavattomasti nykyrunopuheessa. Ja joka ainoa tyyppi näissä ketjuissa tekee kuitenkin omia hommiaan positiivisesti ja omaehtoisesti.

        Musta se oli tasapuolinen sikäli, että sä olit saanut mua enemmän tilaa (puhun nyt muistista koska mullei oo varaa ostaa sitä lehteä, selasin sen marketissa kun en voinut lapsi mukana mennä kirjaston lehtisaliinkaan). Ja minusta meidät molemmat oli siinä esitetty nolossa ja koomisessa valossa – kun me tämmösistä kohkataan. Samoin lainaaminen – mäkin voisin sanoa, että toimittaja lainasi väärin tai tulkitsi mun tekstin lajia väärin. Mutta sellasella ei hirveesti ole väliä. Minusta on edelleen hyvä, että kaikki joita ko. juttu kiinnostaa, voi tulla lukemaan siitä ja sen jatkoista tänne. Siis toimittajan (so. Karrin) aineistot on tosi helppo tarkistaa jos siihen rupee. Ja yks ihan raadollis-positiivinen huomio: Särö sai siinä samalla pikku tilan, monet Parnasson lukijat ei varmaan oo kuulleetkaan koko lehdestä. Ja syytä olis, nykytilanteessa pienten kulttuurilehtien väen on syytä liittyä yhteen ja vedota kulttuuriministeriin! (puhun siis tuen jatkuvasta epävarmuudesta + alv-korotuksesta)

  59. Teemu Helle says:

    Ehdotankin nyt, kun kerran näin massiivisesti kommentoidun ja kenties vielä suuremmassa määrin seuratun blogientryn suo siihen hyvän mahdollisuuden, että niin Jaano Koplajärvi kuin kaikki muutkin runoudesta ja kirjallisuudesta kiinnostuneet perustaisivat oman kirjallisen blogin, jotta saisimme useamman kirjallisuutta ja runoutta ruotivan ympäristön keskuuteemme. Kaikki ovat omasta puolestani erittäin tervetulleita piiriytymään.

    • Hanna Saarikoski says:

      Hehe, kykenisiköhän sitä lukemaan yhtään useampia tämän mittaluokan häppeningejä? Eikös se nyt ole suhteellisen kätevää, jos ihmiset keskustelevat/kommentoivat/kiukuttelevat/halipusuilevat suunnilleen yhdessä paikassa?

  60. Teemu Helle says:

    Jaano nostaa esiin “uuden” tekemisen runoudessa. Ajattelen, ettei “uutta” oikeastaan ole runoudessa, jos tässä nyt tarkoitetaan nimenomaan painettua runoutta, edes mahdollista tehdä, ja että sikäli olen samaa mieltä, että uutta voi tehdä menemällä takaisin traditioon, mutta nostaisin sen esiin enemmänkin tuoreutena. Tarkoitan oikeastaan samanlaista kiertokulkua kuin taiteissa ja kulttuurissa yleensä, että jokin tulee ikäänkuin “muotiin”.

    Tietysti pitäisi ensin selvittää, tarkoitetaan uudella runoudessa yleisesti runoutta vai suomalaista runoutta? Joka tapauksessa olen Maarian kanssa samaa mieltä siitä, etten ehkä ihan ymmärrä mitä tai minkälaista sellainen uusi voisi olla, mitä ei olla jo nähty.

    Runouden ympärilläkin tapahtuu mielenkiintoisia asioita, mm. tuo Parnasson poiminta blogimaailmasta.

  61. Teemu Helle says:

    “Voisikohan muuten ajatella, että nykyinen kokeellinen linja runoudessa on ehkä syntynyt vastavoimana tyystin erilaiselle “Turun skenelle” (Sammakko-kustantamo, baarilausuntarunous yms.), joka oli paljon framilla 2000-luvun alussa? Sitähän voi pitää pitkälti vastakohtaisena “nykylinjalle”.

    En osaa kommentoida tuohon muuten kuin “vain” kirjoittajalähtöisesti, eli omasta kirjoittamisestani käsin; ja ensin pitäisi ehkä määritellä esiin tuo “nykyinen kokeellinen linja” jota en kovin selvänä osaa erottaa. En ainakaan mitään kovin laajalti havaittavaa yksittäistä nimittävää maneeria.
    Tosin voisi miettiä, minkälainen funktio paikkakunnalla on runouden lukemiseen, ja ponnistaako siitä jonkinlainen tendenssi alueellisesti katsottuna esimerkiksi kirjoittamiseen ja sitä kautta runouteen?

    Ainakaan itse en runoutta lukiessani tule kiinnittäneeksi huomiota runoilijan paikkakuntaan, enkä vertauta runouttakaan alueellisesti vaan pikemminkin ehkä runoilijakeskeisesti, jos niikseen tulee. En myöskään koe lukevani erityisesti “turkulaista” tai helsinkiläistä runoutta”. Kyse voi olla motiiveistani lukemiseen; ne lienevät hiukan eriäviä kuin esimerkiksi runoutta tutkivilla, jotka osannevat vetää lankoja tässäkin paremmin yhteen kokonaisvaltaisesti. Ts. omaa lukemistani leimaa aina osaltaan runoilijuus.

  62. Jaano Koplajärvi says:

    Ihan hyviä kommentteja. Huomasin nyt, että tuolla “Sosiologisesta vinkkelistä”-ketjussa puhutaan vähän samoja. Esa Mäkisellä (vaikka en muuten jutuistaan perustakaan) on aikalailla samat ajatukset kuin mitä olen itse jauhanut täällä. Joten anteeksi epäfreesiyteni.

    Maria Pääjärven pitkiä kommentteja en kyllä kaikkia oikein ymmärrä. Ei olla formalisteja ja mikään ei ole oikein mitään…
    Mitä tulee tuohon “uutuusretoriikkaan” niin eihän sitä varsinaisesti missään asiateksteissä näykään, vaan kyseeessä on se on fiilis, joka tulee katsellessa joitain näitä Poesian kokoelmia, joiden tulkitsemiseen tarvitaan mitä ilmeisimmin syventävät opinnot “postmodernin problematiikasta” tai “derridalaisesta subjektikäsityksestä” tai jostain muusta vastaavasta. Tottakai uudesta puhuminen on myös harhaanjohtavaa. Sitä paitsi Mallarmé´hän teki samaa settiä joskus 1880-luvulla, että se siitä. Hymiö.

    Ja kyllä mielestäni on aika selvä tämä koulukuntaero mainitsemani “Turun skenen” ja tämän nykyisen T&S-skenen välillä – jos tarkastellaan tekstejä. Tämän voisi todentaa vaikka iloluontoisella sokkotestillä; otetaan vähän T. Kinnusta, väliin joku öö… V. Hytösen teksti ja viimeisenä vaikkapa K. Blombergiä, niin mielestäni meillä on ihan asteittainen ero tekstien tyylissä, josta voisi halutessaan tilastotieteilijä pusertaa vaikka sellaisen kakkuviipalepowerpointin. (En puhu mistään “laadullisista” eroista tietenkään.)

    Kiitän myös nimeeni kohdistuvasta iloisesta huomiosta. Oli selvää, että jokin “järvi” täytyisi olla kyseessä. En tiedä mistä “Kopla” tuli. Jaano sen sijaan kuulosti 1980-luvulla syntyneen runoharrastelijan nimeltä.

    • Jani Vanhala says:

      Tässä on minusta Jaanolta hyvä pointti:

      “Poesian kokoelmia, joiden tulkitsemiseen tarvitaan mitä ilmeisimmin syventävät opinnot “postmodernin problematiikasta” tai “derridalaisesta subjektikäsityksestä” tai jostain muusta vastaavasta.”

      Minulle asia aukenee siten, että tulkitsen monien teosten olevan korostetun paljon muotonsa varaan rakennettuja. Mutta silti tällaisten muodollisten kokeiluiden tai tekniikoiden kehittämisen syistä ei olla ollenkaan kiinnostuneita.

      Minua tässä kiinnostaa se, että koska tällaisilla asioilla mitä ilmeisimmin pyritään johonkin, niin olisi mielestäni mahdollista pystyä aukaisemaan myös sitä, mitä nämä mahdolliset tavoitteet ovat. Voi olla, että syy on esim. vain “kokeilu kokeilun vuoksi”. Mutta koska en ole kuullut mitään julkilausuttua syytä, niin asia jää ikään kuin roikkumaan ilmaan.

      Ja tässä tulee ehkä esiin sitten juuri se näkökulmaero. Minun edustamastani eksistentiaalisesta näkökulmasta tällaiset kysymykset ovat erittäin merkittäviä, koska niihin löytyvien vastausten kautta avautuu koko runouden merkitys. Sen sijaan taas esim. tällaisten runojen kirjoittajien näkökulmasta tällaiset kysymykset ovat luultavasti täysin yhdentekeviä. Heidän maailmankuvassaan tällaisilla asioilla ei ole mitään ensisijaista merkitystä. Näin olettaisin.

      • Karri Kokko says:

        Mielenkiintoista kuulla itse kunkin motiiveista ja tavoista lähestyä runoutta. Valaisenpa siis hieman omiani.

        Otan nämä kokeellisuutta koskevat pohdinnat sikäli itseeni, että toden totta, juuri sitähän minä (osassa runouttani) olen tehnyt, täysin avoimesti ja tietoisesti, kaiken naurun ja vähättelyn alaiseksi joutumisen uhallakin.

        Otan esimerkiksi 2009 ilmestyneen kirjani “Sillat voitetaan kulkemalla”, jota ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa suureksi tai merkittäväksi teokseksi. Se onkin “vain” jonkinlainen performatiivinen ele, tapa tehdä todeksi juuri nyt käytettävissä olevat keinomme ja tuottaa konkreettista näyttöä keskustelun pohjaksi. Ilman niitä keskustelu esimerkiksi julkaisemisen ja kustantamisen uusista mahdollisuuksista, teoksen ja tekijän määrittelyn nostattamista kysymyksistä ja uuden tekniikan (tässä tapauksessa anagrammikoneen) tarjoamista keinoista jää abstraktiksi ja teoreettiseksi. Mainittu teos on olemassa, tein sen “because I could”.

        Mutta kyse ei ole pelkästään leikistä tai hätkähdyttämisen tarpeesta. Kyllä sillä on myös Janin uumoilema “eksistentaalinen” ulottuvuus. Kuinka ollakaan, “Sillat” ilmestyi kesken kaiken. Se jos mikään on päivänkohtainen kommentti tai kannannäyttö kuumaan kokeellisuusdebattiin. Mutta se on myös selvä ele modernismikeskusteluun. Teoksen pohjana ovat sanat, josta koko modernismimme alkoi, ja se myös ilmestyi parahiksi heti sanojen kirjoittajan kuoleman jälkeen. Se oli siis myös kunnianosoitus ja velanmaksu suurelle esikuvalle – ja toteutui, koska sen tekeminen oli taloudellisesti ja teknisesti mahdollista.

        Teoksen varsinainen “sisältö” on päältä katsoen “vain” lapsellista ja toisen tuottamaa sanahelinää. Mutta ei pelkästään. Haavikon sanoin, “sillat voitetaan kulkemalla niiden ylitse”. Minä tulkitsin sanan “ylitse” kulkemalla siltojen (so. sanojen) läpi totaalisesti. Omassa katsannossani “Sillat voitetaan kulkamalla” onkin eräänlainen ylipitkä ja vailla merkitystä oleva mantra tai loitsu tai yksityinen riitti, jonka kautta kuljetaan Haavikon väitelauseen mutta myös sen sisältämien yksittäisten sanojen tuolle puolen, “ylitse”. Teko tai ele ei tuota uusia, “parempia” väitelauseita Haavikon rinnalle; sen sijaan se ottaa todesta, konkreettisesti hänen alkuperäisen ajatuksensa – ja on siinä mielessä ei suuri kokoelma mutta vähintään paikkansa ansaitseva yksi “runoteko”.

        Toisin sanoen, ainakin minun tapauksessani “kokeellisuus” on paitsi käytettävissä olevien keinojen, mahdollisuuksien ja tekniikoiden koettelemista ja hyväksi käyttämistä “sinänsä” mutta myös luomisprosessin läpinäkyvyyden ja demystifioinnin korostamista. Siinä tartutaan tabuun, jonka mukaan vain parhaat esitetään, ne jotka tarjotaan yleisön arvioitaviksi – ja mahdollisesti tulevan kaanonin osiksi. Itse ajattelen toisin. Minulle “kirjoittaminen” on elämäntapa, tapa eksistoida, jos sallitte. Teokset eivät ole lähtökohtaisesti erillisiä, singulaarisia tai objektiivisa olioita, joita tulisi arvioida vain suhteessa toisiin teoksiin. Poiesis on tekemistä, ei teoksia. Mutta toisinkin voi toki ajatella.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Ensin Janille: mulle heräs sun kirjoituksesta välittömästi mieleen semmonen kysymys, että miksi nimenomaan “kokeellinen” kirjoittaminen olisi kirjoittamista jonkun toissijaisen seikan vuoksi? Eikö tämä sama epäily tulisi ulottaa kaikenlaiseen kirjoittamiseen?

        Tosin minua ei sanottavasti kiinnosta kirjoittajan motivaation pohtiminen vaan se, että onko joku kirja kiinnostava ja miten se on kiinnostava.

        Ja Karri nosti tässä tosi kiinnostavan asian esille. Aloin miettiä ja tulin sellaiseen tulokseen etten pysty edellyttämään yhdeltäkään elolliselta olennolta sitä, että hän kirjoittaisi hyvän kirjan. Että taiteilija eksisteeraisi kirjoittaakseen sellaisen teoksen joka vetoaa minuun tai muuhun yleisöön niin että korotamme sen onnistuneeksi. Elävä, ajatteleva olento on kaiken tällaisen ulkopuolella, muunmuassa niissä kysymyksissä joita hän osaa kysyä ja niissä prosesseissa, joita hän käynnistää ja elää.

        Minulla ei ole mitään syytä uskoa, etteikö runoja kirjoittava ihminen olisi vakavissaan, miten hän sitten taiteensa tekeekin; ja jos hän ei ole, minua ei mitenkään persoonallisella tavalla kiinnosta se. Minusta ei oikein ole siihen kartesiolaiseen peliin, jossa lavastan itselleni demonin lavastamaan minulle kaiken hyvän ja kauniin.

      • Jani Vanhala says:

        Marialle:

        Minuakaan ei kiinnosta kirjoittajan motivaation mietintä siinä mielessä, että kaipaisin saada jotain syvempää tietoa hänestä itsestään. Vaikka toki varmasti ovat mielenkiitoisia tyyppejä myös siinä mielessä. Minua kiinnostaa kirjoittajien motivaatiot siitä syystä, että ainakin joidenkin runoilijoiden motivaation aiheuttavan voiman olevan sellaisen, joka ulottuu yksilöllisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden yli. Tällaiset runoilijat eivät vain pyri sopeutumaan aikansa vaatimuksiin, vaan heidän kirjoituksensa kurottuu tämän hetken yli tulevaan, joka ikään kuin selittää nykyisyyttä.

        Tästä syystä minua kaikkien sellaisten kirjoittajien motivaatiot, jotka kirjoittavat sellaisilla tavoilla tai tekniikoilla, joiden merkitystä en ymmärrä. Näissä saattaa näet oletukseni mukaan piillä jonkinlainen kosketus tulevaan.

        Tulevalla en tarkoita tulevaisuutta tavallisessa, ajallisessa mielessä, vaan ennemminkin heideggerilaisessa “olemishistoriallisessa” mielessä, jossa kehiytyy auki Olemisen mieli.

        En siis pyri kysymyksilläni kritisoimaan kokeellisempia kirjoittajia epäautenttisuudesta, vaan lähinnä näen heidän touhunsa mahdollisuutena. Perinteisemmän runouden kirjoittajien motiiveja en kysele siksi, että niistä löytyy jo nykyäänkin aika hyvin tietoa. Toiseksi kysyminen on turhaa siksi, että sellaiset tyypit, jotka kirjoittavat nykyään “perinteistä runoa”, eivät minusta ole “olemishistoriallisessa” mielessä mielenkiintoisia, sillä heidän motiivinsa eivät kurota heidän oman piirinsä tai kulttuurisen piirinsä ulkopuolelle. He ovat vähän kuin kotimaisia urheilijoita, jotka “lähtevät tekemään omaa suoritustaan”.

        Näin lyhyesti ja epäselvästi sanottuna.

      • Jani Vanhala says:

        Karrille:

        Tuossa on mielenkiintoinen näkökulma. Kokeellisuuden voi siis tavallaan ymmärtää sen antaman kokemuksen tai lopputuloksen kautta. Kokeellisuudessa olisi olennaista se, että koe tehdään, eikä esim. vain ajatella sitä. Suorituksesta seuraa jotain sellaista tietoa tai vaikutusta, joka muuttaa myös itseä.

        Tutkimuksen kannalta siinä mielessä hankala vaikkakin antoisa juttu, että henkilökohtaisesti saatu kokemus on sellainen asia, joka on toki kaikista kiistämätön asia, mutta joka on silti äärimmäisen hankala asia kuvattavaksi. Se sulkeutuu itsepäisesti muilta.

  63. Jaano Koplajärvi says:

    Ja Teemu Helteelle:
    Tottakai nämä “koulukuntien” paikkakuntajaot sun muut ovat vain tällaisia ajatusrakennelmia, joita käyttämällä helpotetaan puhetta. Ei se kaupunki tietystikään ole se pointti (vaikka tietty “sosiologinen” vinkkeli tähänkin voidaan ottaa), eivätkä nämä mitään selkeitä blokkejä ole. Mielestäni on kuitenkin ihan relevanttia yrittää tehdä tällaisiakin jaotteluja.

    Lähes kaikki koulukuntajaothan taiteessa ovat jälkikäteisiä ja muiden päälle painamia – eihän tässä ole mitään uutta. Jotkut ismit tietysti syntyvät myös tekijöiden omasta halusta tehdä eroa entiseen jne.

  64. Teemu Helle says:

    On ne minustakin kenties ihan relevantteja.

    Mitä tulee mainitsemiisi Kinnusen, Hytösen ja vaikkapa Blombergin runouksiin, ne ovat lähtökohtaisesti jo niin erilaisia, etten koe mielekkääksi enkä edes kovin kiinnostavaksi vertailla niiden sosiologisia mittasuhteita keskenään, vaan pikemminkin vertautan niitä muin tavoin. Esimerkiksi Kinnusen runoutta olen tullut vertauttaneeksi satunnaisesti mm. Henry Lehtosen runouteen, mutta enemmänkin koen mielenkiintoa vertauttaessani Kinnusen beatia tämän päivän yhteiskuntaan, josta se mielestäni hauskalla ja kiinnostavalla tavalla poimii esiin asioita, josta harvakseltaan saa runoudessa nauttia.

    Pitäisin sen sijaan tärkeänä, että määriteltäisiin nämä Turun skenet ja Tulijasavun skenet, oikeastaan osaksi siksikin, että saisin määriteltyä itseni mihin suuntaan oma runouteni viivalla kallistuu.

  65. Maaria Pääjärvi says:

    Pahoittelen, jos olen epäselvä. Olen pidemmän aikaa ottanut selvää mitä tarkoittaa nykyisin puhe formalismista/muodosta tai piireistä tai “uudesta”. Nämä asiat siis näyttävät minusta toisilta kuin usein ajatellaan. Yritän olla selvempi.

    MUODOLLISESTA HAVAINNOSTA:

    Turun runoliikkeen ja tämänhetkisen “kokeellisuuden” yhteys ei tietenkään perustu muodolliseen samankaltaisuuteen. Kun Jaano Koplajärvi sanoo, etteivät nämä runoudet muistuta toisiaan ollenkaan ja sen näkee helposti, hän tekee pätevän formalistisen havainnon. Esim. ntamon kirjoja lukemalla tulee hyvin nopeasti selvästi, että niiden ntamolaisuus ei kytkeydy niiden muotoon, vaan niissä on monenlaista runoutta. Miltei voisi väittää että Sammakko runokustantamisen osalta on muotosidonnaisempi, koska se on etabloinut tyylin.

    MUODOSTA RUNOUDESSA YLEENSÄ:

    Muotoja on yhtäaikaisia. Mikään runous ei ole vailla muotoa. Jokainen runoilija, tyylistä tai koulukunnasta riippumatta, työskentelee muodon parissa.

    VASTAANOTON FORMALISTISUUDESTA:

    Kokeellisen runon kohdalla kritiikki kirjoittaa jatkuvasti muodosta ja ottaa sitä vastaan jonain älyllisenä haasteena. Ns. modernistisen tyylin kohdalla kritiikki kirjoittaa koko ajan muodosta, mutta koska vakiintuneen ilmaisun muotoon liittyvät tekijät ovat tulleet näkymättömiksi (niitä ei tarvitse huomata erikseen), muotoon ei kiinnitetä erityistä huomiota. Siis kukaan ei edes ymmärrä kokoelman eheyteen, rytmiin tai kuviin liittyviä huomioita muotoon kohdistuviksi, vaikka ne eivät ilmeisesti kohdistu ns. sisältöön.

    KUMPI ON TÄRKEÄMPÄÄ – TOIMINTATAVAT JA TOIMINNAN EDELLYTYKSET VAI (PAINETUN) RUNON MUOTO?

    Muodon erilaisuudesta huolimatta Turun 1990-l liikehdintää ja 2000-luvun ekan vuosikymmenen kokeellista liikehdintää yhdistää samankaltainen toiminta-alue: tapahtumien suuri merkitys, ruohonjuuritason elävä toiminta, omat kustannusliikkeet ja kokemus siitä, etteivät Hesari ja isot kustantamot ymmärrä.

    *

    Mitä taas tulee formalismiin, voin puhua vain omasta puolestani. Aloitin Tuli&Savun toimituskunnassa tämän vuoden alussa, vastaan kritiikeistä. On varsin tunnettua, että lehden toimituskunta on kiinnostunut useista kokeellisuuden ja metodisuuden muodoista, ja minua kiinnostavat nämä piirteet samalla tavalla kuin monet muutkin runouteen liittyvät asiat. Joudun opettelemaan koko ajan paljon asioita, koska en tunne niitä vanhastaan ja haluan tietää ja ymmärtää mitä runoilijat tekevät.

    En ole tietääkseni irtisanoutunut sen kummemmin piireistä kuin formalismistakaan, koska en näe sellaista juupas-eipäs -jankkausta tarpeelliseksi. Kukin voi lukea kirjoituksiani juuri niin valikoivasti kuin mielii. Mutta Aleksiksen syyttäminen avantgardistiseksi formalistiksi on minusta kerrassaan hupaisaa. Minä saatan ollakin melkomoinen pilkunviilaajarunonörtti sille päälle sattuessani, mutta Aleksista en tunnista tuosta kuvauksesta. Mitähän Jaano mahtaa tällä leimailulla hakea.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Ja lisäselvennykseksi: minua askarruttaa tämä siksi, että suurin osa kaikkeen runouteen liittyvästä puheesta on formalistista, eli muotoon keskittyvää. Asian huomaa helposti lukemalla vaikka parikymmentä satunnaista runokritiikkiä ihan mistä tahansa kirjoista. Uskoisinkin, että kyse on tyypillisestä lukutavasta. Mutta muotona nousevat esille vain sellaiset seikat, jotka selvästi poikkeavat tyypillisimmistä runomuodoista. Kaikkia runotyylejä kirjoitetaan, luetaan ja ymmärretään muodon kautta. Jolloin puhe “muotokikkailusta” ei tarkoita niinkään muotoon keskittynyttä runoutta kuin sellaista runoutta, jonka muoto on erilainen kuin on totuttu. Minä haluan sellaisissa tilanteissa opetella ja tajuta mikä on sellainen seikka, jonka vuoksi runo käyttää tyypillisestä poikkeavaa muotoa ja mitä sen pystyy nimenomaisen muotonsa välityksellä tekemään.

  66. Jaano Koplajärvi says:

    Ehkä tässä ei olisi pitänyt nimiä sitten mainita – enhän minä niin hyvin ole tutustunut, että voisin sijoittaa joka ikisen kirjoittajan johonkin lokeroon. Kyse on vaikutelmista, jotka saattaa nousta jostain pienestä. Niin ihmiset tekevät.

    Palikkaesimerkkinä voisin sanoa, että jos jossain Sammakon runokokoelmassa vuodelta 2001 lukee vaikka “Auto kulkee ohi”, niin lukija aika helposti lähtee tulkitsemaan sitä konkretian kautta tai kuvana. (Seuraava laini on todennäköisesti “ja vedän röökin”)
    Jos sen sijaan sama “Auto kulkee” lukee jossain vuoden 2011 ntamon kokoelmassa, niin “tulkinta” lähtee heti jonnekin kielellisiin sfääreihin. Seuraava line on todennäköisesti jotain “Auto Automaatio Maatio Matti Kukkarossa” ja sitten tulee joku hieroglyfi väärinpäin. Tai jos sattuukin tulemaan jotain mistä voi löytää vaikkapa sen kuuluisan “subjektin”, niin pitääkin olla varuillaan, koska todennäköisesti kyseessä on joku todellisuuden pirstaloitumista kuvaava althusserilainen kvasiprojektio, ja pätkä onkin itseasiassa kopioitu Me Naisten joulunumerosta.
    En sano, että runouden pitäisi olla tietynlaista tai ettei se saisi olla toisenlaista, vaan että ainakaan itselle ei vaan ole pitkään aikaan ole sattunut mitään teosta vastaan, joka olisi saanut aikaan oikein minkäänmoista vaikutusta.

    (Juu juu, puhuin vain tulkinnasta ja vastaanotosta, joka ei varsinaisesti ole tekstin ominaisuus, jne. + Tottakai kaikki runous on kieltä ja muoto kuuluu siihen aina, mutta en jaksa mennä nyt näihin juttuihin.)

    • Maaria Pääjärvi says:

      Tietysti nimiä saa mainita, mutta silloin myös nimeltä mainittu oikea ihminen saattaa kokea tarpeelliseksi itseensä kohdistetun laatusanan oikaisemisen.

      Mitä taas tulee runotulkintaan – minä kun luulin lukevani kirjoja enkä kustannusliikkeitä.

    • Jaano, teet tässä hirvittäviä yleistyksiä (mitä periaatteessa vastustan, tämä ei ole ironiaa), mutta siitä huolimatta: Kuka olet? Ota minuun yhteyttä, please, mennään naimisiin. Tai ainakin oluelle?

  67. Teemu Helle says:

    Jaano, nostan hattua sinulle siitä, että puhut nimillä – se on rohkeaa (tosin hattu nousisi vieläkin korkeammalle, jos kirjoittaisit omalla nimelläsi), ja oikeastaan esim. mielipiteissä konkretia, eli tässä tapauksessa nimet, on se ensimmäinen ovi mikä ainakin pitää avata.

    Jos tuo lokerointijuttu oli minulle, niin en ihan sitä tarkoittanut vaan pikemminkin, että lähestyn ensisijaisesti runouksien pohjalta eri runouksia. Antamasi nimet olivat hyvä esimerkki minusta pelkästään runouden monimuotoisuudesta, joista nämä kolme tekevät aivan omanlaistaan runoutta verrattuna toisiinsa. Ja kun kyse oli Mari Koskesta ja Luoma-ahosta, niin hekin ovat erilaisia.

    Ei kannata pelästyä nykyrunoutta, vaan ajateltava että sitä on paljon erilaista. Jos et pidä yhdenlaisesta, siirry toiseen. Ihan kokeilumielessä, lainaa kirjastosta vaikka minun kokoelmistani Oy tai Mustat lehdet (jos niitä sieltä löytyy); itse ajattelen ne melko helposti lähestyttäviksi. Mielenkiintoinen kokeilu voisi olla myös Vastakaanon, jonka Poesia kai kohtapuoliin julkaisee, tulee olemaan myös jonkinlainen ikkuna siihen erilaisuuteen, vaikka runot onkin yksien kansien välissä.

  68. Karri Kokko says:

    Kuten monet lienevät jo arvanneen, puheena olevan Parnasson tekstin poimin ja “kirjoitin” minä. Se, että palstallamme ei esiinny kirjoittajan nimeä, oli toimituksen puolelta jonkinlaista neutraaliuden tavoittelua. Toisaaalta jo poiminta sinänsä on valinta ja siinä mielessä ei-neutraali teko. Kaikkea ei voi eikä ole aihettakaan poimia, mikä se semmoinen toimitettu lehti olisi.

    Tämän sanottuani todettakoon, että päällimmäisin motiivimme nostolle oli tarjota näkyvyyttä kahdelle tärkeäksi kokemallemme aktiiviselle alustalle, Särölle ja Luutiille, ohjata ja valistaa lukijoitamme niiden pariin. Parnasso ei ilmesty tyhjiössä, emmekä koe olevamme itseriittoisia. Runous ON yhteisö. Ei siinä sen kummempaa.

    Keskustelun aihe – Silvian kirjoittama Runoilijan huoneentaulu erityisesti ja runopolemiikki yleensä – tai se, mitä mieltä me niistä olemme, oli lopulta toisarvoista. Parnasson ilmestymistiheydestä johtuen oli sitä paitsi mahdollista, että palstamme näyttäisi jo muutaman päivän kuluttua naurettavalta ja vanhentuneelta.

    Yritin välttää ongelman siteeraamalla Huoneentaulua poikkeuksellisen laajasti, ilman tyypillistä lyhytiskuista sitaattitekniikkaa, jossa poiminnat irroitetaan tarkoitushakuisesti yhteydestään (tarkoituksena saattaa kirjoittaja epäilysten ja naurun alaiseksi). “Tasapuolisuuden” nimissä nostin toki esiin myös yhden, tässä tapauksessa Maarian kirjoittaman “vastakkaisen” kannan, koska se mielestäni summasi parhaiten ikään kuin oletetun “toisen näkökulman”. (Sen sijaan maininta Maarian yhteydestä Parnasson kirjoittajakuntaan olisi mielestäni ollut lukijoittemme turhaa paapomista, koska oletamme että he tuntevat vakituiset kriitikkomme.)

    Mitä Veeran ja Markin “raivokkaaseen” oman kirjoittajan puolustamiseen tulee, se oli totta kai aivan oikea reaktio. Niin toimitusväen tuleekin tehdä, riippumatta siitä mitä mieltä he itse ovat kirjoituksen sävystä tai tyylistä tai yksityiskohdista. Itse puolustan tässä omaa sanavalintaani: sanakirjan mukaan “raivokkaasti” on samaa kuin “erittäin innokkaasti” (ei siis “raivon vallassa”).

    Oma “tendenssini” tai mielipiteeni Silvian huoneentaulusta tulee tietenkin esiin poiminnan lopussa, miksi minä sen kieltäisin. Mutta tarkkaan lukien sekään ei koske huoneentaulun pointteja, vaan kirjoittajan kaksoisvarmistusta: siltä varalta ettette tajua ironiaani, merkitsen tekstini runoksi (joka lajityyppinä on jo lähtökohtaisesti ambivalentti). Näiden kahden “pakoreitin” rakentaminen koserian osaksi oli ja on edelleen mielestäni kirjoituksen suuri heikkous.

    • Veera Antsalo says:

      Huomautan, että minulla ei ole mitään sitä vastaan, että minun on sanottu puolustaneen Silviaa tai hänen tekstiään raivokkaasti. Mieluummin puolustankin jotain raivokkaasti kuin laimeasti.

      Mark ei kuitenkaan puolustanut ketään keskustelussa, johon hän kommentoi ainoastaan kerran, ja ainoastaan ilmaistakseen mielipahansa siitä, että asiasta oli syntynyt riita. Mutta ei se mitään, en usko että Mark panee tuosta pahakseen, enkä usko että hänkään siihen mitään oikaisua kaipaa.

      • Karri Kokko says:

        Kun en halua kuulostaa setämäiseltä, sanon tätimäisesti: lehdissä ei oikaista sanamuotoja. Sen sijaan ihmettelen, miksei Markin värikkäin sanakääntein ilmaistua mielenpahoitusta voi tulkita haluksi esiintyä oman väkensä tukena. Kerroin siis sen mielestäni merkittävän seikan, että jopa kaksi Särön tekijää osallistui keskusteluun kirjoittajansa rinnalla seisten. Se oli tärkeä seikka esiin tuotavaksi, koska katsoin sen kertovan jotain olennaista Silvian tekstin herättämistä tuntemuksista.

        Muuten olen sitä mieltä, että jos sanomisen halua on, Parnassoa kannattaa lähestyä kriittisten, nasevien, kärjekkäiden kirjoitusten merkeissä, ei oikaisupyyntö edellä – etenkään jos tarpeena on kiistellä sanan “raivokkaasti” merkityksestä. Se olisi itse asian vierestä. Siitä vaan esseitä kirjoittamaan ja lehdelle tarjoamaan!

      • Veera Antsalo says:

        Eikö tuosta minun äskeisestä kommentistani käynyt jo selväksi, että kukaan ei ole vastustanut mitään sanamuotoa eikä vaatinut tai vaatimassa mitään oikaisua? Kyseessä on kuitenkin varsin mitätön seikka. Voit tietenkin tulkita Markin kommentin ihan miten haluat, minä ainoastaan kommentoin sinun tulkintaasi siitä kuka oli kenenkin puolella.

    • Minä puolestani sanon, että kirjoitin (en “merkinnyt”, uskokaa tai älkää) huoneentaulun alun perin tosiaankin proosarunoksi, aivan toisiin tarkoituksiin. Kävi niin, että se haluttiin julkaista Särön blogissa. Suostuin, vaikka osasin epäillä, että se näyttäytyy blogikontekstissa jonain muuna kuin runona ja että sitä luetaan kirjaimellisesti ja että siitä syntyy polemiikkia todennäköisesti tällä sivustolla.

      Aikamoista tästä tulikin. Eräs täysin minkään kirjallisuuspiirien ulkopuolella oleva ystäväni sanoi, että olisi alkanut itkeä, jos olisi itse saanut vastaavaa palautetta. Ymmärrän hyvin, vaikkakaan en kokenut asiaa samoin: minulla on ollut enimmäkseen hauskaa tätä seuratessani, varsinkin kun kommenteissa ovat toistuneet monet Huoneentaulun kliseet. Välillä olen toki halunnut puolustaa itseäni, kun on annettu ymmärtää, että minun tulisi seistä tekstin ironisten väitteiden takana, ja on sanottu sivistymättömäksi ja mitä kaikkea. Onko se pakenemista? Jos on, miksi minua ja tekstiäni alettiin kohdella täällä paljon mukavammin heti Maarian tekstiin kirjoittamani vastineen jälkeen?

      Hienoa, että Parnasso haluaa osoittaa tukensa Särön toiminnalle. Kuten Maaria aiemmin sanoi, pienlehtien asemaan on syytä kiinnittää huomiota.

      • Teemu Helle says:

        Olisi kiinnostavaa kuulla Silvia, jos avaisit, minkä palautteen olet kokenut jotenkin omituiseksi tai irti asiayhteydestä jne.?

      • Veera Antsalo says:

        Olisi kiinnostavaa kuulla Teemu, missä kohtaa Silvia sanoi saamansa palautteen olleen omituista tai irti asiayhteydestä?

      • Teemu Helle says:

        Oho, tämähän alkaa menemään ärhäkäksi.

        Tarkoitin lähinnä, että mua kiinnostaisi kuulla tarkemmin, miten Silvia on kokenut kritiikin jota teksti on saanut; siis enemmän yksityiskohtaisesti. Koska edelleen, Parnassonkin mukaantulon jälkeen, se kirjoitus saa yhä epäselvempiä vastaanottoja. Tai ainakin minulle. En pääse siitä selvyyteen, mikä se on ja miten kirjoittaja kokee vastaanoton. Tämä kiinnostus on täysin kollegiaalista, ei mitään muuta (mistä tarvitsisi ärhäköityä).

        Ja toki Veerakin voi asiaan vastata, jos haluaa. Mutta ymmärsin, että Silvia oli kirjoittanut tekstin.

      • Saamani kritiikin vuoksi itken itseni joka ilta uneen. Nyyh.

      • Teemu Helle says:

        Okei, ei sitten.

  69. Puuro on pakko syödä, jotta saa sitä hyvää mansikkakeittoa!

    Nimien nostamista ei kannata pelätä, eikä nimimerkillä kirjoittamista. Meikäläisestä on ihan sama, kuka kirjoittaa, jos kirjoittaa asiaa tai muuten hienosti.

    Ei nimi tee lisäarvoa, helposti siinä katsotaan vaan siihen nimeen sit.

    Tulkitsenko liian rohkeasti, jos sanon, että osa jengistä pitää blogeja ja kirjoittaa kirjallisuuslehtiin, jotta oma nimi pysyy tiedossa..?

    Runot ei riitä, jos ei ole osa piiriä ;-)

    Karri, miksi lopetit Facebook-ystävyytemme?

    :D :D :D

    • Maaria Pääjärvi says:

      No, Tapani, älähän sitten pelkää nimien nostamista. Suoraan sanottuna musta tämmönen “et kirjoita oikeista syistä” -vihjailu on pikkasen ikävää. Siinä nimittäin saattaa moni sellainenkin pahastua, jota _et_ tarkoita.

  70. Luutii on hyvä blogi, mun mielestä. Siksi tänne jämähdin!

    ;-)

  71. “No, Tapani, älähän sitten pelkää nimien nostamista. Suoraan sanottuna musta tämmönen “et kirjoita oikeista syistä” -vihjailu on pikkasen ikävää. Siinä nimittäin saattaa moni sellainenkin pahastua, jota _et_ tarkoita.”

    Sorry, jos näin. Mut mä varovaisesti kysyin asiaa, jatkona tohon keskusteluun.

    Vein roskat välillä ulos, funtsasin oliko viestini liian “raju”, kyllä mä sen takana edelleen pysyn.

    Odotetaan, koska marjat on kypsiä poimittavaksi (kyllä ne nimet sieltä tulee omia aikojaan sit)…

    Toi runouden jatkumojuttu oli hieno, energian siirtäminen Turun skenestä Helsingin skeneen – Jyväskylää unohtamatta – puhumattakaan niistä muista..!!

    Suomi voi 2000-luvulla olla maa, johon mahtuu enemmän kuin yksi asia kerrallaan… joo, en ole eka joka näin sanoo. En myöskään vika…

    ;-)

  72. Teemu Helle says:

    Tapani on varmasti osaltaan oikeassa; senhän vuoksi hän julkaisee runot omalla nimellään, ja suorittanee joitakin esiintymisiä myös runokirjojen ulkopuolella, jotta nimi pysyisi runojen kyljessä.

    Asian voi aina ajatella noin. Mä ajattelen, että on pelkästään rehtiä allekirjoittaa jokin omalla nimellään.

    Karri kirjoittaa: “Teokset eivät ole lähtökohtaisesti erillisiä, singulaarisia tai objektiivisa olioita, joita tulisi arvioida vain suhteessa toisiin teoksiin. Poiesis on tekemistä, ei teoksia.”

    Olen vähän eri mieltä tuosta sikäli (vaikkakin sekoittavasti kuitenkin jokseenkin samaa mieltä), että koen teosten olevan osa tekemisen mekanismia, toisin sanoen kokoelman suhteen yksittäisen tekemisen ensin runoilijan konkreettisena tekemisenä, josta mahdollisesti syntyy teos, jolloin tekemisen muoto ja kenties tarkoitus muuttuu tapahtumaksi, joka ainakin itselleni on se keskeisin osa koko jatkumoa, mikäli ajattelen kirjoittaja-teos-lukija -tyyppistä tapahtumajanaa. En osaa ajatella runouttani ja kirjoittamista, kirjoittajuuttani, pelkästään teokseen asti, vaan mua nimenomaan kiinnostaa myös se, mitä tapahtuu lukemisen jälkeen, koska ajattelen että se on myös ominainen ja olennainenkin osa omaa poiesistani.

  73. Teemu Helle says:

    Tapanin puheet “(kyllä ne nimet sieltä tulee omia aikojaan sit)…” muistuttaa kovasti Liuhdon vastaavia.
    Tässä kun nyt on viime aikoina peräänkuulutettu avoimuutta (näiden piirien ympäriltä) uskoisin, ettei tuonkaltainen asenne ainakaan lisää sitä saati houkuttele uusia tulokkaita mukaan runouteen. Jos siis olen oikein ymmärtänyt, että “runopiirit” saatetaan kokea jokseenkin vaikeasti lähestyttäviksi ja ummehtuneiksi, jopa pelottaviksi.

    Mitä tulee tuohon Karrin nostamaan asiaan Silvian Hosseinin kirjoituksesta, olen hänen kanssaan samaa mieltä – niin minäkin sen luin. En oikein perusta “takaporteista” varsinkaan senkaltaisissa aiheissa, jotka kaipaavat pikemminkin taakseen rehellisyyttä, olkoonkin että kyse on ironiasta tai satiirista.

  74. “Tapanin puheet “(kyllä ne nimet sieltä tulee omia aikojaan sit)…” muistuttaa kovasti Liuhdon vastaavia.”

    Tulkinta: Ympyrä on sulkeutunut, olemme lähtöpisteessä, tulin tänne S Liuhdon vinkin perusteella.

    Hyv öy

    T

    • Teemu Helle says:

      Tapani, se oli vain kritiikkini kommenttiasi kohtaan, koska en ymmärtänyt lainkaan sen funktiota. Ei sen enempää. Ympyrä ei pääse sulkeutumaan, jos ei se koskaan avaudukaan.

  75. Joo, ei mitään henkilökohtaista, Teemu!

    Ei kollegakohtaista myöskään, kaikki vain ei tapahdu silmänräpäyksessä, vaikka haluaisi.

    Palataan, kiirehtimättä,

    ystävällisesti,

    magee syksy! Tapani

  76. Teemu Helle says:

    Tapani, ihan kostoksi ajattelin tulla sinne Turun runoseminaariin.
    Kun kerran maltat sinne asti odotella.

    :)

  77. Arvostan kovasti Maarian ja Teemun keskusteluaktiivisuutta tässä viestiketjussa,

    viestien loppuun asti viemisen pyrkimys osoittaa, että selkäänpuukotusta tuskin on noilta tahoilta odotettavissa,

    kritiikkiä, erimielisyyttä nyt täytyy jokaisen täyspäisen tässä hommassa sietää,

    kyllä nämä kommentit mielestäni yhä menevät keskusteluhalukkuuden piikkiin, sen piikkiin, että asioista halutaan ottaa selvää,

    erilaisiin poetiikkoihin on hyvä jokaisen tutustua, mulla ainakin on vielä puutteita,

    suoraan sanottuna hakukonerunous ja 2010-luvun suomalaisen avantgardismin nimiin pantu kirjopyykki on hieman tökkinyt,

    mut ei sääntöjä ettei poikkeuksia, tästäkin keskustelusta olen Teemulta ja Maarialta oppinut paljon,

    olisi tosi nastaa tavata fyysisesti Turussa 11.11. (mähän en tämän ketjun keskustelijoista taida olla ollut kuin Karri Kokon kanssa aiemmin kasvotusten tekemisissä..?),

    loppukaneetiksi tähän sopii vielä julkaisematon Turun Runoseminaarin lehdistötiedotepätkä:

    “Kulttuuripääkaupunkivuoden 2011 kirjallisuuspamaus on tässä. Legendaarisen runoseminaarin 1962 teemat päivitettynä: ”Mitä runous 2000-luvulla on oleva. Mitä runouden 2000-luvulla pitäisi olla.” Onko Pentti Saarikosken Parabellum vaihtunut Suomi-konepistooliin? Sami Liuhdon ravisteleva alustus ei jätä ketään kylmäksi. Sen mukana noustaan tai tuhoudutaan. Harri Veivo katsoo alustuksessaan asioita Pariisin näkökulmasta: Kuuleeko Eurooppa jos oikein huudetaan!”

    Näihin kuviin, näihin tunnelmiin,

    aurinkoisesta Turusta,

    Tapani

    • Jaano Koplajärvi says:

      Sami Liuhdon “ravisteleva alustus” täytyy todellakin tulla kuulemaan (tai joku voisi äänittää siitä podcastin), ainakin jos meiningissä lähennellään edes hiukan hänen jo bittivirtoihin kadonneen bloginsa ulottuvuuksia. Ja Kerberoksessakin oli joku kerta niin katkeraa tekstiä (Ihmisen Ääni -sarja, anyone?), että oikein lisää olisi tehnyt mieli, aijaijai.
      Kyllä, Sami Liuhto, sinua on luettu. (Tämä ei siis ole mitään peiteltyä ironiaa.)

  78. Maaria Pääjärvi says:

    Kun mä luen – tai edes silmäilen – tätä ketjua, mulle tulee aika hyvä mieli siitä että niin moni on käynyt kirjoittamassa tänne vilpittömästi (näin oletan) omaa näkökantaansa ja mielipiteitään, ja paperimedian verkkoulottuvuuskin tuntuu viihtyvän parissamme: http://www.parnasso.fi/2011/09/eraan-pasltan-evoluutiosta/

    Jaano K. valitteli, ettei suurin osa kirjoista anna mitään. Ei totisesti anna, eikä varsinkaan kaikille lukijoille. Mä pidän tavattomasti Ezra Poundin toteamuksesta, ettei yksikään kriitikko voi odottaa tiellensä tulevan välttämättä yhtäkään mestariteosta koko elämänsä aikana (mutta onko kriitikon tragedia sitten sellaisen etsiminen?). Mutta musta tuntuu että mä oisin aika huono lukija jos en pystyis myös miettimään, että mikä missäkin kirjassa ja sen tekotavassa vois olla olennaista. Kirjallisuus on muutakin kuin mestariteoksia tai edes hyviä teoksia enkä mä näe esim kriitikon roolia minään “portinvartijan” puuhana, kuten joskus sanotaan. En ymmärrä että mitä taivasten valtakuntaa siinä muka oltas muodostamassa ja ketä varten. Uusien tekotapojen hahmottaminen taas vie energiaa, mä en ole ajatellut ärsyyntyä jostain sillä perusteella etten ymmärrä sitä. Mun hommaa ei oo löytää hyviä kirjoja vaan kirjottaa siitä mikä eteen sattuu sellasella tavalla, joka tuntuu mielekkäältä ja tarpeelliselta. Ihan selkeä lähtökohta on, että todella onnettomaan kirjaan törmää erittäin harvoin – ja se asettaa vaan uusia vaatimuksia, koska perustaso on sen verran hyvä ettei mistään “yhtenäisestä kuvastosta” kannata edes antaa propseja koska se osataan tehdä aivan hyvin (provosoidakseni sanon että paremmin kuin epäyhtenäinen).

    Tapani, kiitän kutsusta ja siitä huolimatta, että 111111-tapaus on varmasti kiinnostava myös esiintyjälistansa puolesta, mutta mä en vaan yksinkertaisesti pääse.

  79. Jani Vanhala says:

    Nyt vähän harmittaa, kun en tullut aukoneeksi päätäni kenellekään. Enhän voinut tuolloin tietää, että sillä olisi saattanut päästä Parnassoon!

    Kannattaisin muuten Parnassoon sellaista muutosta, että kulloisenkin lehden kanteen painettaisiin sen “kirjallisuustoimijan” pärstäkuva, joka on kuluneen ajanjakson aikana onnistunut rähisemään eniten eri forumeille. Lisäisi luultavasti myyntiäkin.

    • Veera Antsalo says:

      Jos rähisee aktiivisesti nimimerkillä, mitäs sitten laitetaan? Avatar?

      • Jani Vanhala says:

        Veikkaan, että tällaisessa systeemissä panokset kasvaisivat aika nopeasti, ja näin kanteen saataisiin ihan aitoja pidätyskuvia.

        Voin hyvin kuvitella, miten me saisimme pian seurata livekameran välityksellä Tero Hannulan pakomatkaa öisellä moottoritiellä. Väärään suntaan ja 250 lasissa. Peräkontissa Luoma-ahon ruumis ja tuhat kiloa heroiinia.

        Se olisi jo kovaa menoa eikä mitään neitien kielellistä kikkailua.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Nyt on Janilla kova hinku Parnasson seuraavaan kanteen!

      • Veera Antsalo says:

        Taidat viitata johonkin sisäpiirijuttuihin, koska en tiedä kuka on Tero Hannula tai mikä on hänen suhteensa Luoma-ahon ruumiiseen. Mutta ehkä mä opin, jos hengailen tarpeeksi kauan täällä Luutiissa.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Ikävä kyllä, Veera, joudun tuottamaan sinulle pettymyksen – Tero Hannula kuuluu yhtä hyvin Luutiin sisäpiiriin kuin sinä.

        Hannula on runoilija ja prosaisti ja sanataiteen opettaja, joka on julkaissut kaksi kirjaa ntamolta. Hän on myös runousaktiivi, joka on järkkäilee toisinaan jotain runous- ja kirjallisuustapahtumia. Minä kuulin Terosta ensi kertaa kirjoittaessani sanarunoista noin vuosi sitten: http://luutii.blogspot.com/2010/08/vitsilkio-eli-sanarunoutta-tunteville.html

        kun luin hänen kirjoittamiaan kommentteja muista blogeista, joita ei ole enää ehkä olemassakaan. Muistaakseni Terosta minä en ollut kovin kiva tuolloin, mutta meillä on ihan asialliset välit tätä nykyä. Voin lähettää tässä samalla terveisiä hänelle, moi Tero jos tätä luet! (Tosin kuka ihme tätä jaksaa enää lukea)

        Jos Veera olet sitä mieltä, että kaikki täällä mainitut ja tänne kommentoivat ihmiset ovat Luutiin “sisäpiiriä”, niin taidat olla tekemisissä virtaheponorsukameleonttilauman kanssa ja kuulua siihen itsekin.

      • Veera Antsalo says:

        Maaria, laitan seuraavaan ironiseen kommenttiini varmuuden vuoksi varoitustekstin: “Varoitus: seuraava kommentti sisältää ironiaa!”

        Ja nyt ole aivan tositosissani ja teen tämänkin selväksi, ettei kenenkään tarvitse arvuutella minun kantaani asiaan:

        Minulla ei ole suunnilleen mitään mielipiteitä/mielikuvia/ennakkoluuloja ns. “sisäpiireistä”. Minulle on aivan yksi lysti onko niitä vai eikö niitä ole. Toki ihmiset samalla alalla (kirjallisuudessa/runoudessa/taide-elämässä) varmaankin muodostavat kaikenlaisia yhteyksiä, jotka voivat näyttäytyä “piireinä” mutta nuo yhteydet lienevät niin väljiä ja vaihtuvia ja lomittain meneviä, että siellä missä jonakin hetkenä nähdään “sisäpiiri” se onkin seuraavana hetkenä kadonnut, muuttanut sijaintiaan, koostumustaan, luonnettaan tai päämääräänsä. Ja lopultakin, sisäpiiri taitaa olla ulkopiiriläisen silmässä.

        Ja tiedän toki ajoittain ja jossain määrin olevani itsekin osa jotain “piiriä”, vaikka nyt säröläispiiriä tai ilkeää ja katkeraa Hossalo-piiriä tai tätä Luutii-piiriä. Mitä nyt milloinkin.

        Mitä tulee Luutiiseen, tai “Luutiin linjaan”, josta aiemmin sarkastisesti puhuin, Luutii on mielestäni kiinnostava ja korkeatasoinen blogi, jota ja jonka keskusteluja mielelläni luen. Nostan hattua kaikille Luutiin kirjoittajille.

        Koitan jatkossa olla vähemmän ironinen kommenteissani, koska on ihan ymmärrettävää, että nettiympäristössä ironia ei ole kätevin retoriikan laji. Se kannattenee säästää vain sellaisille ihmisille, joiden kanssa muodostaa niin läheisen sisäpiirin, että tuntee heidät ihan livenä, ja voi olla varma ironian perillemenosta.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Ironiasta, Veera: mustan voi kääntää valkoiseksi, valkoisen voi kääntää mustaksi ja voi olla kääntämättä mitään. Ja sitten joku voi tulla kertomaan että olisi pitänyt kääntää. Sry, mä on oikeesti todella huono tämmösessä irony bondingissa.

  80. Jaana Lennokkiliima says:

    Jaano, minäkin haluan kanssasi naimisiin! Olet valopilkku pitkään aikaan näissä keskusteluissa ja sanot sanottavasi ytimekkäästi ja taivaankiitos jopa LYHYESTI.

  81. yks Kake says:

    Minä haluan myös Jaanon kanssa naimisiin.

  82. Tää keskustelu on todella viihdyttävä! Harvoin näkee näin paljon pahansuopaista yleistämistä, paranoideilla väärinkäsityksillä retostelua, tietämättömyydellä briljeerausta ja kaunaista nojatuolispekulointia vailla minkäänlaista huolta tosiasioiden tolasta. Tää jää historiaan! Mä oon nauttinut joka hetkestä! Kiitos kaikille! :D :D

  83. Joo tää loppu jo 1998.

    • Veera Antsalo says:

      Siellä on nyt Parnasson blogissa keskustelu, jossa keskustellaan tästä keskustelusta (vaikka Teemu Helteen mielestä blogiin kommentointi ei ole keskustelua, ja siitäkin voi tietysti keskustella). Toivottavasti joku kirjallisuuslehti huomaa sen, ja tekee siitä jutun seuraavaan numeroonsa. Sitten ne voi kirjoittaa siitä blogiinsa, jossa voi alkaa uusi keskustelu keskustelusta, jossa keskusteltiin tästä keskustelusta. Ja näin maamme vähin erin täyttyy runouskeskustelusta, tai ainakin runouskeskustelusta keskustelemisesta.

      • Ei, kyllä tässä keskustellaan jo runouskeskustelusta keskustelemisesta keskustelemisesta!

      • On myös syytä huomioida, että siellä nettikeskusteluun osallistuu myös Tommi Melender kertomalla, ettei hän ikinä osallistu nettikeskusteluun. Olen tosiaan tainnut luoda ikiliikkujan.

      • Veera Antsalo says:

        Jos tämä joskus päättyy, musta meidän kaikkien pitäisi mennä (tai päästä jos ne päästää) Parnasson kanteen ryhmäkuvaan halipusuttelemaan. Jaano Koplajärvi ja yks Kake saa tulla naamarit päässä. Silvia saa olla keskellä Runoilijan huoneentaulun kanssa.

      • Mä kostan kirjoittamalla tästä yhteen kirjaan. Siinä ei ole kommenttiosiota.

      • Veera Antsalo says:

        Kostat mitä? Etkö sä juuri sanonut viihtyneesi? Joko popkornit loppu?

      • “Laughing at our friends, we avenge the disappointment they have caused.”

      • Veera Antsalo says:

        “Mikään uhkaus ei ole oikeasti uhkaus, jos se esitetään ironisella äänensävyllä.”

      • Vilpittömyys on uutta kokeellisuutta.

      • Teemu Helle says:

        Ehkä Säröä kiinnostaa tällainen?

      • Veera Antsalo says:

        Toivotaan että Mark innostuu tästä, tai joku blogisteistamme.

  84. Jani Vanhala says:

    Pitäiskö lähteä kaljalle joskus?

  85. Maaria Pääjärvi says:

    vohvelipas.

  86. Antti Arnkil says:

    Mä kirjoitan tänne varmuuden vuoksi jos pääsisi siihen Teemun kirjaan tai Vanhalan kanssa kaljalle.

  87. Jani Vanhala says:

    No niin! Tämähän kävi helposti. Lähdenkin varaamaan jo pöydän.

  88. Jani Vanhala says:

    Ja Antille sen verran, kun kerran tarjoat kaljat, että minä otan sitten Tactical Nuclear Penguinia. En varmaan jaksa juoda kuin jonkin 30 pulloa. Sinun kannattaa kuitenkin tilata ne jo nyt, kun postituksessa saattaa kulua hieman aikaa.

    http://www.brewdog.com/tactical_nuclear_penguin

  89. 200 kommenttia rikki. Mission accomplished.

  90. Sami Liuhto says:

    No nyt alkoi kiinnostaa jos on ilmasta kaljaa.

    Missäs se MKS kokoontuukaan? Tulen kävelykeppisateenvarjoni kanssa paikalle.

  91. Arnkil voisi tarjota ne kaljat Runoseminaarissa Turussa! Jos hommaan stagelle jääkaapin, niin lupaatko täyttää?

    Näyttäisi hyvältä :)

  92. Mark Mallon says:

    Keskiviikkona menemme ilmeisesti baariin, jonnekin missä on tupakkakoppi, muuten menee hermot kaikkien itsensä kaltaisten olioiden seurassa. Mutta kenen hermot? No tietenkin liigan johtajan.

  93. Veera Antsalo says:

    Me pystytään kyllä Silvian kanssa juomaan teidät kaikki pöydän alle.

  94. Aleksis Salusjärvi says:

    Antti, en tiiä mikä suhun meni ton tarjoamisjutun kanssa, mut jos sä selviit tosta kunnialla mä tarjoon sulle kaljan. Ja Kake, sä sit tuot sen homman kääntäjäkielteisen porukan henk.koht. paikalle. Mä pidän huolen että Seiska saa kanssa tietää – mikä se niiden vasikkapalkkio on, 50€?. Sillähän hoitaa jo yhen kierroksen.

  95. Mark Mallon says:

    Kokolle huom: En pitänyt kenenkään “omieni” puolta, aggressiivinen reaktioni kumpusi keskustelun henkilökohtaisuuksiin menevästä syyllistävästä sävystä. Yritin sitä paitsi olla hauska sanomalla: “Jos ei tämä sävy muutu, jaan litsarit kaikille, aivan kaikille. Tiedän missä asutte.” Mutta kyllä minua kommenttini jälkeen netittömiin yhteyksiin matkustaessani hieman huolestutti, että mitä jos joku sittenkin luulee, että oikeasti tulen jonkun oven taakse.
    No, en tee niin.

  96. Onko tällä keskustelulla joku dead-line? Mä luulen tää päättyy onnellisesti, kaikki saa bissee!

    :)

  97. Antti Arnkil says:

    Nykyrunouden kentällä on havaittavissa voimakasta kysyntää kaljalle.

    Tapani: En asuntovelkaisena miehenä uskalla luvata ennen kuin kuulen jääkaapin kuutiotilavuuden.

    Aksu: Kiinni veti. Seiska paikalle ja Hölderlinin säätiölle apurahahakemus vetämään.

  98. Antsalo: tuossa nyt ei ole enää päätä eikä häntää.

    P.S. Sain äsken aikaan 505 internal server error: “Duplicate comment detected! It seems as if you’ve already said that.”

    • …kuten ilmeisesti olinkin. No hyvä, nyt olen rikkonut palvelimen, joten voin poistua tästä keskustelusta. Nähdään kaljalla 19.9.

      • Jani Vanhala says:

        Oli hyvä sopia tää homma vähän edemmäs, niin ehtii kukin tahollaan ottaa vähän pohjia. Ei tule sitten niin kalliiksi Antille.

    • Veera Antsalo says:

      Mun mielestä serveri saisi tästä lähin sanoa jokaiselle kommentoijalle: “Yet another stupid comment detected! It seems as if you’ve already said enough in this thread – oh well go ahead if you really want your future employer to google up all of this b*llshit.”

  99. Toi ehdotettu päivä on vähän huono, mut tilanteen korjaamiseksi Turun Kirjamessuille 30.9.-2.10. on tätä varten perustettu oikein pussauskoppi:

    http://turunmessukeskus.fi/messut-ja-tapahtumat/turun-kansainvaliset-kirjamessut/runohuoneen-ohjelma-messuilla

    sunnuntaina (2.10.) kopissa S Liuhto lukee ennakkomaistiaisia Runoseminaariin tulevasta alustuksestaan (ehkä jopa sensuuriin joutuvia kohtia?) siinä klo 15.00 – lisäksi Liuhto ja meikäläinen vedämme nyrkkeilyhanskat käteen ja promoamme seminaaria oikein kunnolla, raskas sarja: 90 kg (mä) ja siinä 130 kg (Liuhto)…

    lyöntien lomassa lausutaan runoja.

    Ei siitä mitään oikeesti sensuroida, päinvastoin ;-)

    Pussauskoppiin on vapaa pääsy, olutta saa ainakin mulle tarjota.

    Tapani

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.