Vain esseessä vallitsee totuus

Aleksis Salusjärvi | August 23rd, 2013 - 14:09

Asiaproosan kärkinimet määrittelivät lajinsa uuteen uskoon Kiilan järjestämässä keskustelutilaisuudessa.

Ville Ropponen

Ville Ropponen

Ville Ropponen isännöi taiteiden yönä Mustassa Kissassa järjestettyä esseekeskustelua. Hän taustoitti esseen klassiseksi kirjallisuudenlajiksi, joka on jäänyt muiden lajien varjoon. 2000-luvulla essee on keksitty Suomessa uudelleen, ja nonfiktiota on alettu kirjoittaa yhä määrätietoisemmin.

Esseekeskustelun aloittivat Ropposen johdolla Antti Nylén ja Maaria Pääjärvi.[1]

VR: Voiko esseessä käsitellä mitä tahansa?

AN: Esseen pitää olla totta, sitä velvoittaa kirjoittajan totuudessa pysyminen. Tämä on luultavasti ainoa rajoite. Essee ei voi olla ulkokohtainen, sen täytyy tulla pakotettuna, näin on ainakin minun tapauksessa. Fiktionkirjoittaja voi lähteä rakentamaan kirjallista maailmaa. Esseistillä on taas pyrkimys tai päämäärä sisäänrakennettuna. Essee ei voi olla keinotekoinen kudelma, motivaation täytyy olla peräisin kirjoittajan persoonasta tai kokemuksesta. Essee on sisäisen totuuden raporttia.

MP: Otan itse vastaan melkein minkä tahansa aiheen, työskentelen enimmäkseen journalistisesti. Motivaatiota on tietysti eri lailla eri aiheisiin, mutta asiaproosaa voi kirjoittaa myös tilauksesta. Tässä nousee esiin myös lajimäärittelyt eri asiatekstilajeihin, kuten kritiikkiin tai esseeseen.

Antti Nylén

Antti Nylén

AN: Määrittelen uusimman teokseni Tunnustuskirjan asiaproosaksi, käytän termiä lajeja yhdistävässä tarkoituksessa. Tunnustuskirja poikkeaa esseistä, se on paljolti tilaustyö paitsi kustantajan myös lukijoiden puolesta. Vastaan siinä usein ilmoille heitettyyn kysymykseen, mikä helvetin uskovainen mä olen. Tekstillä pitää olla vaikutuksia, sen pitää aiheuttaa jotain maailmassa, se on edellytys omalle kirjoittamiselleni. Tekstin pitää olla teko.

MP: Essee muotona on arkistunut blogien myötä. Ne ovat myös lisänneet kiinnostusta lajia kohtaan.

AN: Netti vaikuttaa varmasti esseeseen, ihmiset hiovat tyyliään jopa keskustelupalstoilla. Mielipidekirjoittaminen kiinnostaa suurempaa joukkoa kuin aikaisemmin. Netin myötä on tullut vapaus kokeilla laajemmin erilaisia asiaproosan keinoja.

AN: Aikaamme leimaa heimoontuminen: halutaan kiinnittyä ismeihin, selvittää olenko konservatiivi vai liberaali ja mitä mieltä olen vegetarismista tai feminismistä. Blokkien muodostaminen ruokkii liikehdintää tähän suuntaan. Se aiheuttaa sotaisuutta. Jotain tällaista on tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana.

MP: Essee täyttää tässä suhteessa tarvetta etsiä niitä asioita, mitä maailmassa tapahtuu.

VR: Proosassa kirjailijat usein toistavat mediassa esillä olleita tapahtumia. Löytyykö esseistiikasta nykyaikaan ja yhteiskuntaan osallistumista enemmän kuin muilta kirjallisuuden alueilta?

MP: Proosassa ei enää ole niin paljon sotaan liittyviä jauhantoja, aikaa on kulunut tarpeeksi niistä ajoista. Historiallisen muistin murtaminen on kaunokirjallisessa proosassa keskeistä. Esseistiikka painottuu enemmän nykyaikaan. Essee ei ole proosaa haastavampi tai helpompi laji, mutta sen kaari on lyhyempi. Esseellä pystyy puuttumaan nopeasti ajankohtaisaiheisiin.

VR: Kuuluuko esseen kieleen kärjistäminen ja provosointi?

AN: Esseetä ei ole lajina Suomessa vielä tieteellä kuvattu, essee on uusi juttu. Provosoiminen on minuun usein lyöty leima. Esseistin seksistinen esikuva on keski-iän ylittänyt mies, joka argumentoi oppineesti. Mielestäni esseisti voi myös olla vastuuton kirjoittamisensa suhteen, teksti on myös lukijan vastuulla. Totuuden suhteen on käsitettävä esteettiset erot: myös valheellinen lause voi olla vilpitön.

AN: Koen olevani poliittinen kirjoittaja. Poliitikot tekevät byrokraattista paskaduunia, minä yritän heittää bensaa niiden liekkeihin. En ole identiteetiltäni poliitikko, mutta intressini ovat poliittisia.

Maaria Pääjärvi

Maaria Pääjärvi

MP: Kärjistäminen ei tarkoita sitä, etteivätkö pointit voisi olla monitulkintaisia. On ymmärrettävä, että essee on kaunokirjallinen laji, toisin kuin mielipidekirjoitus Hesarissa. Esseen kontekstissa totuuden käsite problematisoituu.

VR: Esseessä on aina vallinnut radikaalien mielipiteiden maailma.

Politiikan teema kiinnosti minua, joten välihuusin keskusteluun Nylénille kysymyksen vastuusta. Jos essee nähdään poliittiseksi toiminnaksi tai teoksi, onko kirjoittaja sanoistaan vastuussa?

AN: Poliittinen vastuu on vähintään 50 % lukijalla, kirjoittaja voi myös irtisanoutua vanhoista teksteistään, niin tapahtuukin usein. Kirjailijan tuotanto ei ole mikään lisäruumiinosa joka kasvaa kylkeen kiinni, vaan teokset jäävät taakse. Joku voi löytää ne myöhemmin, mutta kirjailijalla pitää olla mahdollisuus muuttua. On idioottimaista vaatia, että hänen sisäinen maailmansa pysyisi muuttumattomana.

AN: Kirjailijan tuotannossa jotkut yksityiskohdat voivat leimata häntä pahastikin, ja jopa värittää koko tuotantoa. Linkolalla on käynyt näin. Pahimmassa tapauksessa yksityiskohdat alkavat määrittää kokonaisuutta.

MP: Kyse on myös ajallisesta perspektiivistä. Miten pitkälle kirjailija on vastuussa siitä, mitä lukeva yleisö ajattelee teoksesta ajan kuluessa? Esseessä sanomisen rajat ovat kapeampia kuin muussa taiteessa, sanojen ja maailman suhde on tiiviimpi.

AN: Toivoisin että näin ei olisi, että voisi kirjoittaa asioita loivemmin tulkittuun ympäristöön. Että tekstiä ei luettaisi niin vakavasti. Toimittajat työskentelevät reportteriroolissa osittain esseen paikalla. Uskon, että tässä suhteessa yhteiskunnallisuus tulee journalismin puitteissa katetuksi.

MP: Journalistinen kirjoittaminenkin on toisaalta menossa teoksellisuuden suuntaan. Tämä tuskin kuitenkaan leimaa tulevaa esseistiikkaa kokonaisuutena.

 

 

Toinen puoliaika

Olli Löytty ja Jaana Seppänen jatkoivat Ropposen johdolla keskustelua.

Olli Löytty

OL: Minua viehättää esseessä sen kaunokirjalliset piirteet. Sellainen teksti, joka menee runollisuuden puolelle, tekee minuun valtavan vaikutuksen.

JS: Aloin käyttää sivistyssanoja 12-vuotiaana, essee oppineena tekstilajina kiehtoi minua jo silloin. Olen lukenut niitä koko elämäni, ja myös halunnut itse esseistiksi.

VR: Essee on jonkinlaista kulttuurin kommunikaatiota. Onko suomalainen esseeperinne erilainen eurooppalaiseen verrattuna?

JS: Sijoitan omassa käsityksessäni esseen journalismin ja asiatekstin väliin, mutta vaadin esseeltä paljon enemmän kuin muulta asiakirjoittamiselta. Kirjoitan myös tilaustöitä, mutta löydän aina oman näkökulman aiheeseen. En koe tilaustöitä samalla tavalla syvälle menevinä kuin esseekokoelman tekstejä. Niissä ei ole merkkirajaa eikä aiherajaa. Kun lähden kirjoittamaan, mielessäni on joku ongelma, joku ajatus. Se on alkuidea joka kulkee mahdollisimman laajalle, kiertelee ja kaartelee. Sen sijaan tilausteksti pitää kirjoittaa annetusta aiheesta. Koen usein pettymystä teksteihini joita teen tilauksesta.

OL: Se asenne, joka kirjoittajalla on, muodostaa esseen. Essee koskee lajina kirjoittajan olemusta.

VR: Esseeksi tarkoitetun tekstin tunnistaa sen sävystä.

Jaana Seppänen

Jaana Seppänen

JS: Minulla on hyvän olon sylki suussa, kun kirjoitan. Esseessä mikään tai kukaan ei kahlehdi minua. Tässä on myös ero mielipidekirjoittamisen ja esseen välillä. Essee on enemmän kuin ajatusten virtaa.

OL: Esseistiikka on armollista. Kirjoittaja voi sanoa että aiemmin ajattelin toisin kuin nykyään. Akateemisessa maailmassa ihminen on vastuussa artikkeleistaan maailman tappiin.

OL: Lajityyppinä esseetä määrittää huolella tekeminen, mikä erottaa sen blogeista. Esseet on tehty yleensä hyvin täsmällisesti. Monesti näkee, että teksti on loputtomiin asti hinkattu ja viimeistelty.

AN: Kirjoittaessa kirjaa painokonetietoisuus vaikuttaa tekemiseen. Kirjan teossa on aina uhriajatus läsnä. Blogaus ei maksa mitään materiaalisesti.

JS: Blogeista puuttuu se paino, mikä on kirjoissa.

OL: Ei pidä väheksyä formaaleja seikkoja. Kirja on esineenä merkityksellinen.

JS: Haluan osallistua teksteilläni Montaignen perinteeseen, ja se vaatii painotuotteen.

VR: Entä Hesarin lauantaiessee, joka on yleensä hyvin lehtijuttumainen? Eikö se syö vakavasti otettavia esseitä?

JS: Essee nyt on muotisana, kaikenlaista tapahtuu sen alla. Ei lauantaiessee ole mistään pois.

OL: Musta on kivaa, että on joskus vähän pidempiä lehtijuttuja. Tykkään lauantaiesseestä.

VR: Entä mikä voisi olla kokeellista esseistiikkaa? Minkälaiset muodolliset piirteet esseetä leimaavat?

JS: Esseen rakenne ei ole argumentatiivinen, vaan yllätyksellinen. Tieteelliseen artikkeliin verrattuna essee on vapaa teksti.

OL: Näen dokumenttielokuvan hyvänä paralleelina. On niitä dokumentteja, joissa joku michaelmoore kulkee kameran edessä ja ikään kuin kertoo itsellään ja niitä, joissa tekijä on häivyttänyt itsensä kokonaan kerronnasta. Sama homma pätee esseessä.

JS: Dokumenttien nousussa on tosiaan jotain samaa kuin esseistiikassa, molemmissa kiinnostuksen kohde on usein havaintoja tekevässä ihmisessä.

VR: Objektiivinen uutismedia on mennyt viihteellisempään suuntaan. Toden ja fiktion raja on sekoittunut. Ihmiset kaipaavat tekijää henkilönä takaamaan viestin luotettavuuden, toisin sanoen puhuvaa subjektia, esseen kertojahahmoa. Tämä on esseistiikalle hedelmällinen tilanne. (kommentti korjattu 24.8.)


[1] Sitaatit eivät ole tarkkoja eikä niitä ole tarkistettu. Tämä teksti ei ole journalistinen raportti, vaan vapaamuotoinen reportaasiessee.

 

10 kommenttia

  1. Miten niin essee on muotisana, muotiasia, muotia?

    Hesarin lauantaiessee käsitteenä ja/tai tilan täytteenä on naurettava. Ai että se olisi jokin muoti? Ihan niin kuin kunnioitettava saavutus? Siis: saavutus?

    Naurettava kun verrataan vaikka 70-lukuun jolloin mm. Matti Salo kirjoitti koko sivun elokuvajuttuja Hesariin ja ne OLIVAT esseitä (vaikkeivät poliittisia julistuksia). Olen itsekin kaksi kertaa, kauan sitten saanut koko sivun Hesarin sunnuntainumerosta – siis esseeksi. Siis sanoakseni jotakin. Mutta olivatko ne esseitä vai pelkkiä juttuja, tiedä hänestä. (Kaunista kirjoitusta kuitenkin.)

    Mitä essee ylipäänsä on? En ole juuri nähnyt/lukenut blogeja joita esseiksi voisi sanoa ellei sitten kaikkea kirjoitettua sano esseeksi, ja jos sanoo, mikäpä siinä.

    Kiva lukea tabloidilehdestä 2000 merkin esseitä. Eiköskin? Semmoisenhan kirjoittaa puolessa tunnissa. Pikaesseen aiheesta olen esseekirjoittaja.

    Omia blogijuttujani sanon pakinoiksi, koska se on sentään vähän vaatimattomampaa. Ihmiseen sopivaa.

    Essee on (minusta) jotain enemmän.

    Kerran luin The Sunday Timesista jutun pizzan erilaisista paistotavoista ja mauista ja silloin kävi kateeksi: kaveri oli kirjoittanut ihan oikea esseen.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Se on ”muotia”, koska muutaman viime vuoden aikana essee on ottanut ihan uutta vauhtia verrattuna aikaisemaan suomalaiseen kirjallisuushistoriaan. Esseekirjoja on tehty toisella tavalla kuin ennen ja ne ovat saaneet toisenlaisen vastaanoton kuin ennen. Esseetä on alettu myös ajatella entistä selvemmin omana kirjallisuudenlajinaan, eikä sitä mielletä suoraan tieto- tai mielipidekirjallisuudeksi. Siitähän ei pääse mihinkään, että laji on aika pieni.

      Esseen määrittelyn jätän ihan suosiolla välistä, mutta esseiksihän on tapana nimittää vaihtelevantyyppisiä asiaproosatekstejä. Eihän sanan ”essee” alkuperäkään ole kovin ylevä, vaan tarkoittaa suunnilleen ”yritelmää”.

      Lauantaiesseestä – taisi olla Olli Löytty, joka virkkoi, että on ihan mukavaa kun lehdessä on vähän pidempiäkin juttuja. Ei kai siinä sen kummempaa.

  2. Aleksis Salusjärvi says:

    Mulla on lauantaesseen kanssa ollut myös nieleskelemistä. Jos kerran viikossa kokonainen sivu lehdestä käytetään yhden ihmisen kattavaan puheenvuoroon, jota vielä kutsutaan esseeksi, ovat odotukseni yli tavanomaisen lehtiartikkelitason, mikä tarkoittaa aiheen taustoitusta arkista mielipiteenmuodostusta syvemmin, tekstin rakentamista kekseliäämmin kuin puisevana argumenttiketjuna, aihemaailman yllätyksellisyyttä perusarkipäiväuutisointia laajemmalla haavilla, mielipiteiden ennakoimattomuutta, kielellistä yllättävyyttä jne.

    Esseen olemassaolon oikeutus on kirjallisissa keinoissa, joilla saadaan aikaiseksi jotain enemmän kuin pakinan tai artikkelin keinoin (samalla tavalla pakina tai artikkeli ovat omalta kantiltaan jotain enemmän kuin essee). Journalistisen esseen ajankohtaiset esikuvat (DFW, Tom Wolfe, Le Monde Diplomatiquen kaikki pitkät jutut, parhaat blogit jne) ovat nostaneet esseekirjoittamisen riman korkealle, vähän niin kuin kakkublogit ovat nostaneet kotileipomisen tasoa niin paljon, että peruskorvapuusteilla ei henkseleitä ihmeemmin paukutella.

    Toisaalta taas suomalainen journalismi tuottaa todella kovatasoista reportaasi- ja artikkelimateriaalia, mikä herättää luonnostaan kysymyksen, mihin esseellä lajityyppinä sanomalehdessä pyritään. Onko se niin kuin hyvin pitkä kolumni vai niin kuin kokemuksellista ainesta sisältävä artikkeli? Onko se niin kuin kriittinen asiateksti vai ylipitkä alakerran juttu?

    Mutta joo, Löytyn ja Seppäsen kanssa mä olen lähtökohdiltani kyllä samaa mieltä sen suhteen, että osallistuminen on ylpäätään hieno homma. Muitakin tekstilajeja voisi elävoittää.

  3. Joopa, ei kannata saivarrella mikä on mitäkin – kunhan asiaa kirjoitetetaan (ja vierestäkin).

    Mutta jos tänään Hesarin lauantaiesee on “essee” niin minä olen vähintään Philip Roth. Moittimatta sitä artikkelia mitenkään.

  4. olli löytty says:

    Jeps, Hesarin lauantaiesseetä kehuin pikemmin formaatin pituuden kuin tekstien laadun perusteella. Paperilehdistä tekee mulle nettilehtiin verrattuna paremman vaihtoehdon juuri se, että niistä jaksaa lukea pidempiäkin juttuja – oi kunpa pitkiä juttuja olisi niissä enemmän. Mitä taas tulee esseistiikan määrittelyyn joidenkin esteettisten kriteerien perusteella, en innostu. Minusta on hienoa, että Suomessa joka vuosi noin 30 000 nuorta kirjoittaa juuri esseen. Tehtävänanto jättää tilaa monille tekstilajeille, asiallisesta tietotekstistä kielellä leikittelevään pakinaan.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Essee taitaa tosiaan olla koko Suomen kolutuin ja koetelluin tekstilaji, kun ylppäreiden lisäksi humanistisen & yhteiskuntatieteellisen & teologisen (& whatnot) tiedekunnan opiskelusuorituksista iso kimpale on esseistiikkaa. Ja sen vähän, mitä olen korkeakouluissa opettanut, moni opiskelija suhtautuu hyvin kunnianhimoisesti esseeseen tekstilajina.

  5. Sattuu-Han Näitä says:

    No, muistan eräänkin Helsingin yliopiston tohtoroiman (eikä ollut edes kyse luonnontieteistä), jolle sain selittää essee-sanaa/käsitettä ihan nollasta.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Kerro lisää, tää kuulostaa herkulliselta tarinalta. Aloitko siitä, että se on usein se tentin vaihtoehto yliopiston opintosuorituksissa, vai siitä että aakkosten avulla yritetään lauseilla selvittää jonkun asian totuudenmukainen laita? Tiesikö se mitä on kirjoitus?

      • Sattuu-Han Näitä says:

        Noo, tekstiä varmasti oli suoltanut paljon ja suoltanee edelleen, kaipa siis tiesi kirjoittamisesta jossain mielessä.

        Mutta meitä tämmöisiä keskustelupalstojen vänisijöitä nyt aina piisaa yleissivistyksestä sun muusta ulisemassa, kirjojakin jotkut lukevat, vaan tuommoinen tapauksen tohtorin kaltainen porukkahan sen sijaan senku tekee ja porskuttaa eteenpäin.

        En nyt harmi kyllä raatsinut tarinaa raottaa enempää, tai ei siinä henkilöllisyyden yhdentekevää paljastamista enempää tarinaa ois ollutkaan, ois pitänyt kutoa sitä siihen ympärille…

  6. Yks vaan says:

    Veikkaan että ihmisillä on todellisuuden nälkää, jota ei tyydytä oma todellinen elämä tai muu fiktio. Itsekin luen esseitä ja nautin kun opin jotain uutta siitä miten maailma toimii. Tärkeätä toki on myös hyvä tyyli.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.