Vallasta, muodosta ja sosiologisesta vinkkelistä

Maaria Ylikangas | August 20th, 2011 - 15:07

Aleksiksen juontama ohjelma tuli juuri radiosta, vieraina olivat Esa Mäkinen, Pauliina Haasjoki ja Kristian Blomberg. Ohjelman voi kuunnella tästä, lähes parituntisessa puheohjelmassa on tietysti ainesta vaikka jos minkälaiseen ajatukseen.

Minua kuitenkin jäivät askarruttamaan erityisesti Esa Mäkisen sanat. Hän edusti studiossa Helsingin Sanomia. Olen pahoillani, rakas sanomalehti, niin paljon kuin sinusta pidänkin, minun on sanottava, että kentän isoimman kaverin ei tarvitse olla kentän itserakkain kaveri. HS:lla on oma kirjallisuuspalkinto, käytännössä monopoli esikoiskirjailijoiden näkyvyyteen, iso rooli heidän seuraavien teostensa arvioinnissa ja kytköksiä apuraha- ja palkintolautakuntiin. Äskenkin HS:n kriitikko Jukka Koskelainen valitsi Einari Vuorela -runopalkinnon saajan (Saila Susiluoto), ja olipa huomioinut ehdokasasettelussa niin ikään Hesariin kirjoittavan 1990-luvun nuorvoimalaisen Jyrki Kiiskisen. Ja totta vie, tiedän miten pieni tämä ankkalammikko on, mutta minusta vaikuttaa lähinnä koomiselta se, että Keuruun kunnan jakamasta runopalkinnosta päättävät helsinkiläiset, jotka ilman muuta jakavat sen helsinkiläisille.

Jos Esa Mäkinen tahtoo ulottaa “bourdieulaisen” sosiologisen tarkastelun runokenttään, soisin hänen toki tekevän siitä laajemmankin analyysin. Hän mainitsi ohjelmassa “tietyn piirin” ideologisena keskittymänä, joka pyrkii vakiinnuttamaan asemansa tai saamaan sellaisen kirjallisuuskentällä. Yhden piirin tai “kuvitellun yhteisön” toimintaa tarkastelemalla ei vielä tehdä kirjallisuussosiologiaa, vaan tutkimuksen piiriin tulee ulottaa muutkin kentän osa-alueet. Muutoinhan ei tulla koskaan tietämään, mikä tämän yhteisön todellinen status kentällä on. Tarkasteluasemassaan Mäkinen on myös osallistuva sosiologi, joten hänen pitäisi tutkimusasetelman läpinäkyvyyden vuoksi tuoda esille oma asemansa (joka ei toivottavasti ole “me täällä Hesarissa teemme lehteä miljoonalle”).

Mäkinen mainitsee ideologisen yhteisön, johon studiossa olleista Aleksis S. ja Kristian B. hänestä kuuluvat. Mikä sen yhteisön ideologia on? “Ideologisuuteen” vihjaaminen on tietysti helppoa kuin taistolaiskortin pelaaminen, mutta sen ideologian täsmentäminen saattaa olla hankalaa. Entä mikä on muiden yhteisöjen ideologia? Mikä on vallanpitäjän ideologia?

Mäkinen puhuu formalismista, siis formalistisesta koulukunnasta, jonka toivoisin hänen kuvaavan tarkemmin, koska en tunne sellaista. Olen itsekin puhunut samasta asiasta usein, mutta pikemminkin kritiikin formalismista kuin runouden. Kaikkihan tiedämme, että kaikenlaiset runoilijat joutuvat pohtimaan kirjoituksensa hahmoa, muotoa, enemmän kuin lopullisen runon tai kirjan lukija joutuu sitä pohtimaan. Se on itsestäänselvää ja kuuluu runoilijan taidon harjoittamiseen niissäkin tapauksissa, jolloin muoto on vähemmän esillepyrkivä – vähän samantyyppinen ilmiö kuin huolellinen meikki, joka pyrkii meikittömyyden vaikutelmaan.

Minusta kritiikin formalismi on oikeastaan polttopisteessä, koska kritiikki on se nimenomainen tekstilaji, joka on artikuloinut esim. “kokeellisen” runouden olemassaolon kirjalliseen todellisuuteen runojen itsensä rinnalla ja ohi. Kritiikkiä läpäisee tällä hetkellä todella vahva formalismi, ja nimenomaan kritiikki mieltää kokeelliseksi tai uudeksi kutsumansa kirjoittamisen tavan MUOTONA. En ole nähnyt vielä yhtään kirjoitusta “sisältökokeilusta”, vaan sisältö on kriitikolle lähes aina itsestäänselvyys – kuten Jukka Koskelaisen useissa kirjoituksissa, joissa “uudeksi” kutsuttu runous näyttäytyy lähes aina yhteiskuntakriittisenä tai ajattelutapoja järistävänä. Hän tyypillisesti tyhjentää runokirjojen sisällön tähän.

Mutta formalistisuus ei koske vain nk. kokeellisen kirjallisuuden arviointia. Kritiikin formalismi on yksi syy siihen, että aidosti pelkään modernistisen ilmaisukielen syrjäytymistä. Kokoelman “eheys” on muotokiitos. Samoin kielen rytmisyys ja sujuvuus, samoin kuvastosta tehdyt havainnot. Myös oma ääni tai kirjalliset esikuvat ovat periaatteessa muodollisia seikkoja. Teema – naiseus, uusien oivallusten näyttäminen, kasvu, yhteiskunnallisuus – ovat tuollatapaa muotoiltuna abstraktioina vasta pelkkiä abstraktiota, muotoja. Modernistisen runokielen ja -keinon arviointi uhkaa monesti hukkua omaan eteerisyyteensä.

Puheenvuoroni ymmärretään herkästi modernismin vastaisina. Ne kuitenkin nousevat ennen muuta siitä epämukavasta olosta, joka syntyy siitä riskistä, että kokonainen runouden kirjoittamisen tapa ryhtyy typistymään vastaanoton laiskuuteen ja sen kyvyttömyyteen antaa runoilijoiden kirjoituksille painoa, merkitystä ja vastustakin. Tiedän, että kritiikin täytyy perustua myös muotohavainnolle, ja parhaassa tapauksessa myös muodon ja sisällön onnistuneelle yhteenluennalle, sille kauniille hetkelle, jona muoto löytää merkityksen ja merkittävän artikulaation lukijan mielessä. Suomen paras kriitikko ei suinkaan ole “Mervi Kantokorpi”, kuten Mäkinen sanoo, vaan se kriitikko, joka pystyy antamaan tällaisia merkityksiä (vaikka olisi väärässäkin). Kantokorpi on eräs niistä lukuisista kriitikoista, jotka tähän voivat pystyä (eikä kukaan pysty siihen aina). Tahtoisin nimetä erään toisenkin: Turun Sanomien Miikka Laihinen tekee tällä hetkellä kiinnostavaa ja hyvää työtä, ja jos runouden ja kirjallisuuden alasta puhutaan, Laihisen panos nostaa TS:n kritiikit tällä hetkellä hyvinkin Hesarin tasolle, jonka kiinnostavuus perustuu valitettavasti lähinnä siihen, että se on Hesari.

Hesarin kiinnostus avantgardistisia piirejä kohtaan on minusta omituista. Vähän sama juttu kuin raskas sotaristeilijä ryhtyisi pelkäämään antiikkista pikku kolmisoutua, jonka se on saanut tutkaansa, ja jonka se pystyisi hukuttamaan kevyesti. Minä en kuvittele, että avantgardistinen runous on maailman napa, ja tokko kuvittelee kukaan nk. avantgardistikaan. Miksi Hesari on niin jumissa tähän asetelmaan?

88 kommenttia

  1. Teemu Helle says:

    Minäkin yritin kuunnella ko. radio-ohjelmaa, vaikka puuskittainen tuuli täällä periferian viimeisimmässä nurkassa onnistuikin ajoittain häiritsemään kuuluvuutta. Tai sitten YLEn yhteyksissä oli vikaa, sekin on yleistä.

    Hyvä lähetys. Esa Mäkinen osoittautui juuri niin herkulliseksi vieraaksi kuin sopi odottaakin; Hesarin yksi suurimmista ruudinkeksijöistä osoitti nimenomaan sen, kuinka kaukana nykyrunous hänestä (ja Hesarista) oikeasti on, ei mitenkään muuten kuin asenteen puolesta. Taitoa riittäisi, halua ei. Varsinkin Mäkisen Kristian Blombergin kanssa vaihdetut näkemykset olivat odotetun, mutta kiinnostavan erilinjaisia. Ei liene selvää, kummanko kommenttien tahdissa nyökkäilin (ja vain siksi, että minä olen kiinni nykyrunoudessa, Mäkinen selvästikään ei). Pauliina Haasjokea oli mukava kuunnella, asiaa tuli hänenkin puhumana. Peukut Aleksikselle: hyvin vedetty, hyviä kysymyksiä. Hiukan jäi kuitenkin häiritsemään se, mistä täytyy tulevaisuudessa kirjoittaa:

    Kun puhumme nykyrunoudesta puhumme aina usein ympäripyöreästä. Kun haastatellaan kirjaston asiakkaita, ja he vastaavat “luen mielummin runoutta”, olisi mielenkiintoista kuulla tarkemmin mitä he ovat lukeneet; mitä kokoelmia, kenen kirjoittamia, millaista runoutta ja miksi?

  2. Aleksis Salusjärvi says:

    Teemu, tänks. Olet kritiikissä tietysti aivan oikeassa.

    Maarian pohdiskelun inspiroimana tulin kirjoittaneeksi tällaisen puolibanaalin allegorian:

    Bourdieulaisessa taidekenttä-ajatuksessa on ongelmallista sen oletukset eri toimijoiden motiiveista.

    Lyhyesti ilmaistuna kyse on siitä, että kulttuuri toimii eliitin määrittelemänä. Eliittiä kutsutaan taidekentäksi, jolla tarkoitetaan niitä toimijoita, jotka joko hyväksyvät jonkun teoksen taiteeksi tai ignoroivat sen. Runouden taidekenttä määrittyy siten kustantamoiden, kriitikoiden ja toimittajien sekä runoilijoiden kollegiaalisesta kolmiyhteydestä.

    Bourdieun mukaan taidekenttä uusiutuu siten, että nuoret vailla asemaa olevat taiteilijat haastavat vallitsevia rakenteita. Usein niin, että he tekevät taidettaan vailla minkään instituution tukea avantgardistisena vastakulttuurina. Heidän todellinen motiivinsa on kuitenkin vain saada paikka eliitin pöydästä.

    Jos siis nykyrunous toimisi bourdieulaisittain, lopettaisi ntamon runoilija marginaalisuutensa sillä sekunnilla, kun WSOY osoittaisi kiinnostusta ottaa hänet hoteisiinsa. Särön toimittaja lopettaisi lehteen kirjoittamisen sillä sekunnilla, kun Parnasso osoittaisi kiinnostusta saada hänet avustajakseen. Spoken word -runoilija lopettaisi ilmaiskeikat samantien saatuaan levytyssopimuksen jne.

    Taidekenttä-ajatuksen ongelma on siinä, että koko teoria nojaa ajatukseen vankkumattomista rakenteista. Jopa niin, että kun rakenteet lopulta murenevat, uudet rakenteet syrjäyttävät ne.

    Tämä ajatus sopii monelta osin esimerkiksi 1980-luvun punk-kulttuuriin, joista nousi sellaisia etabloituneita nykytekijöitä kuin vaikka Anja Snellman. Hänen kapinansa loppui esikoiskirjan tolkuttomaan myyntiin ja ison talon kustannussopimukseen.

    Nykyrunouden suhteen on kuitenkin kyse jostain aivan muusta. Syy, miksi kirjoitan tätä, on bourdieulaisen ajatuksen loukkaava sävy. Runouden äärellä työskennellään tällä hetkellä rakkaudesta lajiin. Runokirjan julkaiseva runoilija tai runotapahtuman järjestäjä tekevät tekonsa kutsuna – eikä protestina. Kaikki, jotka vain osoittavat kiinnostuksensa, ovat tervetulleita.

    Tämä on huomattu mm. Otavalla, jossa koko runotoiminnan laajuus pyritään huomioimaan ja näkemään arvoa myös niillä pikkupajoilla, joilla ei ole vakiintuneen talon asemaa. Tässä ei runoudet taistele, vaan sulautuvat toisiinsa.

    Vähän kuin Saarioinen tunnustaisi kotiäidin ruoan hyvät puolet – eikä kumpikaan kantaisi toisilleen kaunaa. Tässä on ehkä modernistisen hybrisen 1900-luvun taiteen ja nykyajan ero. On opittu historiasta. On viisastuttu.

    Kaikki kotikokit eivät tee ruokaa tullakseen Saarioiseksi – siitä huolimatta että he antautuisivat kokonaisuudessaan ruoanlaitolle. Tämän huomasi jo Lucien de Rubembré julkaistessaan esikoistaan romaanissa Kadonneet illuusiot. On olemassa ruokaa, jota ei voi synnyttää teollisesti. Molemmilla on paikkansa, ja usein hyvät reseptit tuotteistetaan. Olennaista tässä onkin se, että siinä missä kotikokit voivat olla siunauksellisen piittaamattomia teollisesta ruoasta, ei ruokatehdas voi olla piittamatta siitä, mitä ruokaa sen asiakkaat syövät ja miten uusien tuotteiden tulisi vastata tätä tarvetta.

    Kirjallisuudessa tilanne onkin se, että sinne tehtaan ovelle ei enää tuoda maistiaisia. Nyt pitää sikariportaan jalkautua kaupungin kaduille. Ovet on auki ja kutsujakin on lähetetty. Se siitä Bourdieusta.

  3. Teemu Helle says:

    “Tulevaisuus” edellä olevassa kommentissa osuikin hyvin lähitulevaisuuteen: Neonvaloissa siitä lisää.

    Siihen viitaten; sorry Aleksis, oikeastaan ei ollut tarkoitus edes kritisoida, vaan lähinnä esimerkinomaisesti osoittaa yleisesti nykyrunouden äärellä vallitsevan keskustelun ongelmaa: epätarkkuutta ja yleistämistä.

  4. Jani Vanhala says:

    Bourdieulaisen ajattelun ongelma taitaa olla tosiaankin siinä, että se pakottaa olettamaan ihmisen toiminnan motiiveiksi yhteiskunnalliset tai sosiologiset syyt. No, monesti sellaisia sellaisia syitä varmaan onkin. Esim. jokainen, joka on kiinnostunut omien teostensa kritiikistä tai kustantamisesta, on mielestäni ehdottomasti jo sidottu sosiaalisiin valtapeleihin, jotka määrittävät tekemistä.

    Mutta pitää muistaa, että on paljon ihmisiä, jotka kirjoittelevat esim. runoja ilman että heitä kiinnostaa ollenkaan se, mitä muut niistä ajattelevat, tai olisiko niitä mahdollisuus saada julkaistuksi ja myydyksi. Esim. minä suhtaudun asian nykyään niin. Koen, että kaikki tuollaiset sosiaaliset pyrkimykset nousevat minussa aivan vääristä ja kartettavista syistä. Ne eivät mielestäni palvele mitään taiteeseen sisäänrakennetusti kuuluvaa, positiivista mahdollisuutta, vaan muuttavat sen vain välineeksi jonkin muun saavuttamiseksi.

    Mielestäni tuollaiselle bourdieulaiselle näkökulmalle on silti tilausta, sillä oman vaikutelmani mukaan ihmiset ovat keskimäärin aika kyvyttömiä käsittelemään sitä, mitä heidän todelliset motiivinsa ovat. Tällaiset kysymykset nousevat minusta luonnostaan esiin siinä vaiheessa, jos esim. joku yksittäinen henkilö tai isompi ryhmä on erityisen kiinnostunut vaikkapa “runouden tilasta”. Tällöin voidaan minusta ihan perustellusti kysyä, että miksi he ovat siitä varsinaisesti kiinnostuneita. Kukaan tuskin uskoo tosissaan, että heidän kiinnostuneisuutensa syy olisi vain muodollinen. Taustalla on mitä ilmeisimmin halu asettaa joku oma, ja heidän mielestä parempi tai syvällisemmin mietitty käsitys asiasta. Mutta sitten taas voidaan kysyä sitä, miksi he kokevat niin tärkeäksi juuri tämän asian esilletuomisen. Eikö runous ole kuitenkin aika merkityksetön asia maailmassa verrattuna moneen muuhun asiaan. Ajatus ajautuu väkisin kohti sitä, että taustalla täytyy olla jonkinlainen sosiaalisesti määrittynyt tavoite. Halu olla jotain merkittävää, saada kiitosta, jne. Tai jos ei ole, niin silloin olisi periaatteessa saatava tietää, miksi juuri kyseinen asia on niin merkittävä, että sen ajamiseen kannattaa laittaa tarvittu energia. Saman kysymyksen voi tietysti esittää kenelle tahansa, mutta se ei tee kysymystä tyhjäksi, sillä jotkut pystyvät vastaamaan siihen uskottavammin kuin toiset. Esim. vaikkapa Äiti Teresan tavoitteena ollut köyhien auttaminen ei varmaankaan vaadi enempää lisäselvitystä. Jokainen tajuaa intuitiivisesti, että se nyt vaan on tavoitteena paljon kovempi juttu kuin vaikkapa oman runouskäsityksen vakiinnuttaminen oletusarvoksi pääkaupunkiseudulla.

    Ja tarkoituksenani ei nyt siis ole kenenkään moralisointi. Tarkoituksenani on vain tuoda ajatteluun toisenlainen tarkastelukulma, joka vaikuttaa olevan nykyään varsin vältelty. Tarkoituksena on nostaa esiin sellainen huomio, että vaikkapa mainitsemallani “runouskäsityksellä” voi olla oikeasti jokin suuri merkitys. Mutta jos sillä on suuri merkitys, niin se tuskin saa voimaansa mistään sosiaalista syistä. Sen sijaan se todennäköisesti saa voimansa suoraan sen kautta, miten totuudellisesti ja kokonaisvaltaisesti se pystyy kuvaamaan ihmisen olemisen mahdollisuuksia maailmassa. Jos se kuvaa vain jotain tiettyä olemisen fragmenttia, vaikkapa sitä, miten ihminen voi halutessaan muodostaa runoja hakukoneella, niin se kuvaa kyllä totuudellisesti yhden mahdollisuuden, mutta se ei kuvaa koko asian mielekkyyttä. Jäljelle jää oikeutetty kysymys siitä että “mitä sitten?” Toisin sanoen mihin tällainen kaikki tähtää, mitä sillä haetaan, mikä on sen lopullinen tavouite ja mikä on se “hyvä”, jota se yrittää tuoda esille.

    Periaatteessa yritän kai sanoa sitä, että jos jokin asia on merkityksellinen, niin se on merkityksellinen siten, että se pystyy itse todistamaan oman merkityksellisyytensä kaikille sen kohdanneille. Tämä ilmenee siinä, että se koetaan “tärkeäksi” ilman, ertä asiaa täytyy perustella. Mielestäni bourdielainen analyysi voisi hyvinkin toimia jonkinalisena sosiaalisten tavoitteiden esiintuojana ja purkajana. Se ei mielestäni voi nostaa esiin mitään todellista merkitystä, mutta se voi kyllä osoittaa sen, mikä ei ole merkityksellistä.

  5. Aleksis Salusjärvi says:

    Jani, hieno teksti. Tossa nousi niin monta asiaa esille, että pitäisi oikein istua alas puhumaan niistä. Bourdieu on epäilemättä oikeassa monelta kantilta. Sen huomaa jo siinä, että taidekenttä historiallisesti tosiaan on toiminut hänen kuvaamallaan tavalla.

    Ongelmia tässä sosiologisessa perspektiivissä nousee siitä, että se olettaa ihmiset samanlaisiksi. Kirjoitat: “Periaatteessa yritän kai sanoa sitä, että jos jokin asia on merkityksellinen, niin se on merkityksellinen siten, että se pystyy itse todistamaan oman merkityksellisyytensä kaikille sen kohdanneille. Tämä ilmenee siinä, että se koetaan “tärkeäksi” ilman, ertä asiaa täytyy perustella.”

    Tämä ajatuksesi olettaa samaa, että ihmiset suhtautuvat samalla tavoin samoihin asioihin. Kirjoitin taannoin tänne ystävästäni, joka alkaa aina itkeä nähdessään sirkuksen. Hänelle ei ole mitään sen suurempaa. Homeinen teltta, kourallinen yleisöä, klovni ja nuorallatanssija ovat hänelle ihmiskunnan suurimmat saavutukset. Tunnistan tämän kokemuksen. On tosiaan niin, että mitään sirkusta merkityksellisempää ei ihminen voi tehdä.

    En epäile, etteikö puutarhanhoito yllä samanlaiseen merkitystihentymään. Etteikö se voisi olla klassinen filosofia, rukoileminen, runous, ja mitä kaikkea me ihmiset olemmekaan keksineet sen lisäksi että pysyttelemme elossa.

    Asiat eivät ole suhteellisia. Ne eivät palaudu toisiinsa. On mieletöntä verrata äiti Teresaa Juhani Ahvenjärveen. Sen sijaan ei ole mieletöntä pohtia heidän työnsä merkitystä erikseen.

    Joku on joskus määritellyt, että vallankumous syntyy, kun instituutiot eivät enää kykene vastaamaan niille asetettuihin haasteisiin. Tämä on helposti ymmärrettävissä politiikassa, mutta toimii se muillakin inhimillisillä alueilla. Ajatuksen perusta on se, että instituutiot ovat vankkumattomia, mutta myös korvattavissa uusilla. Tämä on bourdieulaista ajattelua.

    Taiteessa on kuitenkin paljon sellaista toimintaa, joka ei suuntaudu instituutioita vasten, joka ei kerjää huomiota tai hyväksyntää. Jokainen sirkus ei pyri televisioon tai Euroviisuihin. Jokaisen ihmisen motivaatio ei ole vallanhimoinen. Runouden suhteen tämä virheellinen oletus on heijastunut valmiina asetelmina, joissa on kysytty että mikä on se uusi poetiikka, jota nyt rummutetaan – tai mikä on se uusi koulukunta, joka tekee ns. turut.

    Vastaus on, että ei mikään. Ei ole mitään yhtä. Se mitä on, on maailman tärkeimmät asiat.

    ITE-taide voisi olla yksi asiaa valaiseva esimerkki (joskaan ei kaikin puolin kovin analoginen runouden suhteen). Lyhyessä ajassa on syntynyt kuvataiteen tekemisen muoto, joka on vapaa verrattuna taidekentän käytäntöihin. Se ei pyri valtaamaan alaa, se ei ole oppositio, se ei halua vallankumousta. Sen motivaatio on jotain perustavampaa. Sen merkitykset eivät ole yleisesti tunnustettuja, mutta esim. minä pidän sitä yhtenä 2000-luvun merkittävimpänä taidemuotona.

    Ja sitä paitsi kulttuurin menneisyyteen katsomalla huomaa helposti, että uudenlainen taide hyvin usein jää omana aikanaan tunnistamatta merkitykselliseksi. Se ei tosin useinkaan ole kovin vakavaa.

    Haavikkoa siteeraten koko tämän sosiologiakelan voisi tyhjentää näin: sosiologia on tiede, joka pystyy mittaamaan kaiken, muttei punnitsemaan mitään.

  6. Tosi hyvä kirjoitus minustakin, Jani!

    Kirjoitit:

    “Mutta pitää muistaa, että on paljon ihmisiä, jotka kirjoittelevat esim. runoja ilman että heitä kiinnostaa ollenkaan se, mitä muut niistä ajattelevat, tai olisiko niitä mahdollisuus saada julkaistuksi ja myydyksi. Esim. minä suhtaudun asian nykyään niin. Koen, että kaikki tuollaiset sosiaaliset pyrkimykset nousevat minussa aivan vääristä ja kartettavista syistä.”

    Ja sitten vielä perään, minulle olennaisinna: “Ne eivät mielestäni palvele mitään taiteeseen sisäänrakennetusti kuuluvaa, positiivista mahdollisuutta, vaan muuttavat sen vain välineeksi jonkin muun saavuttamiseksi.”

    Niin, oma kirjoittaminen suhteessa julkaisurakenteisiin. Tässä on ainakin itselleni lähes päivittäisen pohdinnan aihe.

    Eniten asiassa mietityttää seuraava, omassa tekemisessäni jatkuvasti toistuva, ristiriitainen kaava: olen tekijänä tuotteliaimmillani ja luovimmillani, kun minulla on jokin julkaisualusta tai rakenne, johon tuottaa taidetta. Ilman a) formaattia tai b) julkaisukanavaa (eli samalla oletettua yleisöä) en saa aikaiseksi juuri mitään.

    Esimerkiksi runojen kirjoittaminen lähtee todella käyntiin vasta, kun saan mieleeni idean kokoelman rakenteesta. Nähtyäni mielessäni julkaisuvalmiin teoksen (jopa kansissa kaupassa, osana kirjallisuuttamme) alan toden teolla tuottaa materiaalia – ikään kuin toteuttaakseni näyn, ennustuksen. “Tähän tulisi tämmöinen osasto ja sitten tällainen… entä millaisia runoja niihin tulisi. No tietenkin tällaisia!” Jne.

    Äkkiseltään, ja mahdollisesti vähemmänkin äkkiseltään, tällainen ajattelu voi monestakin tuntua jotenkin kammottavalta, täysin nurinkuriselta, teennäiseltä.

    Ja tosiaan: nyt, pari (hyvästä syystä) julkaisematta jäänyttä runokokoelmaa myöhemmin, olen tilanteessa, jossa ajatus runokokoelman julkaisemisesta ylipäätään ei enää tunnukaan mielekkäältä. Ikään kuin olisin tyhjentänyt jo sen potin, katsonut ne kortit – siis varsinaisesti julkaisematta mitään. “Runokokoelma” tuntuu jo käsitteenä omituisen keinotekoiselta. Kuinka epätodennäköistä on, että juuri “kokoelma runoja” olisi nimenomaan minulle paras tapa ilmaista itseäni? Jos kulttuuri ei tuota rakennetta minulle olisi tarjonnut, en koskaan olisi itse keksinyt sitä, jne.

    Mutta SILTI juuri valmis muotti JA kuvitellulle yleisölle – oli se sitten “massoille”, äidilleni tai Harrylle ja Teemulle – kirjoittaminen on keinotekoisuudestaan huolimatta, jumalautahelvettipaska sentään, saanut minut kirjoittamaan! Eli edistänyt “taiteilijanprosessiani” laajemmassa mittakaavassa.

    Ihanteena on ehkä tila, jossa huomaa kirjoittavansa tosiaan pelkästä kirjoittamisen halusta – että ajatus “julkaisemisesta” tuntuu ikään kuin kivalta mahdolliselta lisältä koko prosessiin. Olen alkanut huomata nykyään kirjoittaessani (tai säveltäessäni tjms) tällaisia tuntemuksia. Otan ne lupaavana kehityksenä.

    Tätä lukeville, minua kokeneemmille kirjoittajille nämä puintini varmaankin tuovat lähinnä muistoja mieleen. Mutta mikäs siinä, olettepa tekin jossain vaiheessa tällä hetkellä, ha!

  7. Jani Vanhala says:

    Hmm. Ajattelen merkittävyyden tai merkityksellisyyden asiaksi, joka voi vaikuuttaa meihin väkivaltaisesti, ja joka ei ole enää varsinaisesti valintakysymys. Tässä mielessä merkittävyys tai merkityksellisyys ei taida olla enää kultturillinen asia, jota voisi selittää sosiologialla.

    Uskoisin, että yksittäisten ihmisten merkittäviksi kokemat asiat voitaisiin vielä jollain tasolla selittää myös sosiologisesti, vaikka ne olisivatkin kovin yksilöllisiä. Esim. kuvaamasi reaktio sirkuksen näkemisestä olisi tällainen asia. Taitava sosiologi osaisi ehkä nähdä tuonkin reaktion rakenteena, jolla on avattivissa oleva mekaniikka. Ja vastaavasti tällainen sosiologi osaisi ehkä myös tämän mekaniikan avaamisen myötä tehdä mahdolliseksi sen, että kyseinen henkilö ei enää reagoisi sirkukseen kuten hän reagoi.

    Sen sijaan minun hakemani merkityksellisyys on jotain sellaista, jota mielestäni kukaan ei väistää. Samalla siihen liittyy kuitenkin sellainen outo piirre, että sitä ei voi myöskään oikein ilmaista. Se itse ilmenee ainoastaan omassa tapahtumisessaan, joka on pakottavaa. Esim. olemassaolon kokemuksessa, olemassaolon lopun väistämättömyydessä, tarpeeksi suuressa kivussa, jne. Tällaisilla asioilla on omalla voimallaan kyky pakottaa ihminen kohtaamaan ne (silloin kun ne itse niin haluavat). Hain merkityksellä jotain tällaista, jota en haluasi kutsua “todellisuudeksi”, joka ikään kuin on meistä riippumatta. Se on ennemminkin asia, joka on taustalla myös kaikessa muussa tekemisessä, ja tämä tekeminen suhteutuu tavalla tai toisella siihen. Esim. kirjoittaminen voi olla keino paeta sitä, yrittää ratkaista se, yrittää ohittaa se, yrittää asettaa jokin sen tilalle, yrittää hyväksyä se, jne. Omasta mielestäni tällaiset kysymykset ovat olemukseltaan sellaisia, että jos ne kohdataan aidosti, niin niihin ei voi enää vastata sosiologisesti. Niissä kysytään ihmisen ominta suhdetta olemisen merkityksellisyyteen, ja vastauksen täytyy ilmetä ihmisen toiminnassa, siinä, mihin hän pyrkii.

  8. Hanna Saarikoski says:

    Pakko esittää eriävä mielipide tuohon ITE-taide-kommenttiin. Se ei ole lyhyessä ajassa syntynyttä,sellainen tekemisen tapa on ollut aina olemassa. Lyhyessä ajassa on tapahtunut se, että se on nostettu kuvataiderakenteiden halailtavaksi, tavallaan brändätty tuolla ITE-nimityksellä. Ja koskapa sen piiristä löytyy paljon hienoa, ja paljon siitä on ollut täysin piilossa isommalta yleisöltä, ei lainkaan haittaa että sitä on aktiivisesti tuotu esiin.
    Outsider-art on kenties tuon radiolähetyksen keskustelun viitaten terminä hedelmällisempi? Jos johonkin, ITE rinnastuu enemmin lähetyksessäkin ristiriitaisesti vastaanotetun “ite tein ja hyvä tuli” maakuntien runosuomi-ajatteluun.

  9. Aleksis Salusjärvi says:

    Jani kirjoittaa hienosti auki perustaa, joka artikuloituu melkein aina huonosti, mutta joka tulee kyllä ainakin omassa perslihassani intuitiivisesti hyvinkin tunnistettavaksi. Bourdieun suhteen olen turhautunut lukemattomat kerrat siihen, että taidekenttäkuvio niin mekaanisen helposti väistää kohtalonkysymykset ja paljastaa banaalin kaavan, johon sitten on vedottu eri yhteyksissä aina jotenkin paljastavassa hengessä. Tässä blogissa aiempaan keskusteluun viitaten nyt lähestytään huoneentauluainesta, joka saattaisi hyvinkin selventää monia sotkuja. Ehkä mä opin samalla lukemaan B:tä vähän laajemmista kantimista.

    Hanna, se on justiinsa niinkuin kirjotit. Paitsi brändäys-kohdasta mä en tykkää, ei tolla ilmiöllä vielä pahemmin ole kuraattorit rikastuneet. Itse asiassa tiedän yhden, joka lähti lätkimään hommista heti, kun alkoi touhu vaikuttaa brändäykseltä. Mä olen niin yksinkertainen ihminen, että koen vieläkin jonkinlaista iloa tuosta ITE-sanasta. Ei tosiaan tuo taidemuoto ole viimeisen 15 vuoden aikana syntynyt, mutta kokonaiselle traditiolle (hyvässä mielessä) on sen myötä saatu nimi.

  10. Karri Kokko says:

    Hienoa, punnittua puhetta. Kunpa sekin, mitä aion sanoa, kuulostaisi tarpeelta jakaa, lisätä ymmärrystä, ei oman asian ajamiselta. Menköön jonkinlaisen case studyn nimissä.

    Kun seitsemisen vuotta sitten avasin ensimmäiset blogini (Muistikirja, Varjofinlandia, Uusia lauseita, Poem in Reverse), en hetkeäkään ajatellut niille muuta julkaisualustaa. En tavoitellut sosiaalista nousua tai julkaisevan runoilijan karriääriä kaikkine siihen kuuluvine etuineen tai rasitteineen. Jokin vain naksahti, ja annoin mennä. Olin päässyt siihen sielulliseen, henkiseen ja toiminnalliseen luovaan tilaan, jota olin vuosikymmenet joskus enemmän ja joskus vähemmän tavoitellut. Tunsin olevani onnellinen, onnellisempi kuin koskaan ikinä, ja se perustui siihen yksinkertaiseen seikkaan, että tunsin olevani riippumaton.

    Kun sitten Leevi, joka tuohon aikaan vastasi poEsia-sarjan toimittamisesta, ehdotti Varjofinlandian julkaisemista, olin ihmeissäni – toki mieleissäni mutta ennen muuta ihmeissäni. Siitä oli melkein 20 vuotta, kun olin viimeksi edes haaveillut kirjan julkaisemisesta. Mitäs tämä nyt merkitsee? Mihin olen ryhtymässä, ja ennen muuta, onko minusta tähän? Sama kuvio toistui parin seuraavan kirjan kohdalla (Beeasily, Ilmaisin asiani). Ensin minua lähestyi harry k stammer ja pian sen jälkeen Jukka-Pekka Kervinen, jotka molemmat halusivat tehdä kirjan “kanssani”. Kumpaakaan en ollut myöskään koskaan tavannut henkilökohtaisesti. Miten tämä tällainen pitäisi tulkita “sosiologisesti”?

    Ei aikaakaan kun blogimerkintöjeni (joista iso osa täytti runon määritelmän) määrä lähestyi kymmentätuhatta. Samaan aikaan Leevi pisti pystyyn ntamonsa. Sillehän piti tarjota jotain, ajattelin. Olisi tilaisuus koetella kustantamisen konventioita ja laajentaa yksittäisen teoksen ja runouden määritelmää yleensä. Se oli minun kapinaani. Ja monta kirjaahan siinä tuli tehdyksi.

    Jotakin myös muuttui. Panin hakemuksen vetämään ja pääsinkin Kirjailijaliiton jäseneksi. Se avasi ikkunan myös apurahoituksen suuntaan. Olin vaivihkaa “nousussa” kohti etabloituneen runoilijan asemaa.

    Muitakin seurauksia oli. Huomasin idätteleväni sisälläni ja väliin myös julkisesti tyytymättömyyden siemeniä. Olin toisaalta tehnyt kaksi päätöstä: en tarjoa teoksiani “isoille” kustantamoille, enkä piittaa arvosteluista, en määrän enkä laadun puolesta. Molemmissa tapauksissa päällimmäisin (epäitsekäs) motiivini oli, etten halua viedä tilaisuutta itseäni nuoremmilta. Ajattelin olevani kummajainen ja pysytellä valitsemassani roolissa. Toinen (itsekkäämpi) perusteeni oli varmistaa, ettei tule pettymyksiä. Nautin tekemisestä sinänsä, piittaamatta siitä mitä muut puuhistani ajattelivat.

    Mutta eihän se tietenkään niin mennyt. Keväällä 2009 päätin ottaa puolen vuoden vapaan palkkatyöstäni. Halusin kokeilla, mitä siitä seuraisi. Ikävuodet karttuivat ja pelkäsin, että katuisin loppuikäni ellen uskaltaisi kokeilla omia siipiäni totaalisen loikan merkeissä. Vapauden kokemus tuntui sen verran hyvältä (mistä kiitos myös apurahoille), että irtisanoin itseni keväällä 2010. Sellainen ei ole ihan pieni päätös.

    Sitten tapahtui se, mitä eniten olin sisimmässäni pelännyt ja vastustanut. Se mitä muut ajattelivat tekemisistäni, ei ollutkaan enää merkityksetöntä. Jokainen kritiikki ja varsinkin julkaisematta jäänyt kritiikki alkoi saada merkitystä, eikä vähiten taloudellisessa mielessä. Kritiikkien paino ja etenkin niiden puute vaikuttivat arvatenkin myös apurahapäätöksiin. Huomasin olevani tilanteessa, josta en kerta kaikkiaan nauttinut. Olin langennut ansaan, johon en ollut aikonut langeta.

    Mitä tehdä, miten pyristellä irti tästä tilanteesta ja tunteesta, joka minua vaivasi päivin ja öin? Välillä jälki hirvitti. Oliko minulla oikeutta kiukutella, jos esimerkiksi Kiiltomato päätti olla julkaisematta kirjastani kritiikkiä? Olisiko viisainta lyödä hanskat tiskiin? Olinko tehnyt elämäni virheen jättäytyessäni vapaaksi kirjailijaksi, tai mikä hirvittävämpi ajatus, kuvitellessani, että minulla olisi paikka osana kirjallista establishmenttiamme?

    Tiedän, etten ole tuntemuksissani yksin. En ole erikoistapaus. Sitä paitsi saamassani kohtelussa ei ole tosiasiassa mitään huomauttamista. Ne (harvat) kritiikit joita olen saanut, ovat olleet ainakin omasta mielestäni kiittäviä. Mitä apurahoitukseen tulee, sitä on osunut kohdalleni aivan kohtuullisesti. Ja mikä tärkeintä, kukaan ei ole kieltäytynyt minua julkaisemasta. Saan siis olla vähintäänkin tyytyväinen, ainakin moneen muuhun verrattuna.

    Mitä tästä opimme? Emme varmaan paljon mitään. Sen sanon, että bourdieulaisessa näkemyksessä on tiettyä viisautta. Jos haluaa jotain toisilta, siitä on oltava valmis maksamaan. Sitoutuessaan luopuu vapaudestaan ja niin pois päin. Salaliittojen, intrigien, kateusmotiivien ja kotiinpäinvetojen mahdollisuutta ei pidä vähätellä, mutta niihin ei myöskään kannata jäädä kiinni. Sellainen tuhoaa sielua.

    Taidamme olla jonkinlaisessa murroskohdassa. Sellaiseen viittaavat nämä keskustelut, mutta myös esimerkiksi Vastakaanonin julkaiseminen. Katsotaan missä ollaan ja luodaan tilaa sille, minne ollaan menossa. Mutta tästä kaikesta seuraa myös hyvää, on seurattava. Katsokaa näitä blogeja, lehtiä, kirjoja. Siellä on paljon enemmän hyvää kuin mädättävää ja mädäntynyttä. Ei runoutta tuhota sille irvailemalla. Ja mikä parasta, jossain varjoissa joku jo puuhaa jotain sellaista, joka kääntää tähdet jälleen uuteen asentoon meidän kaikkien ihmeteltäväksi.

  11. Jani Vanhala says:

    Lyhyesti pitää tuohon Karrin juttuun sanoa vielä se, ennen nukkumaan menoa, että onnellisuus on minusta erittäin hyvä motiivi tehdä asioita. Ja en myöskään usko, että se on kovinkaan itsekäs motiivi. Ihminen näet tuskin voi olla onnellinen jostain, joka on väärää. Väärästä voi saada nautintoa, mutta sen kyllä erottaa onnellisuudesta.

    Koska onnellisuus on siis viesti jostain hyvästä ja terveestä, niin siihen liittyy väistämättä myös se, että se jollain tavalla levittää hyvyyttä ja terveyttä. En osaa selittää, mutta niin asia vain menee, ja sen huomaa jokainen käytännössä. Tehdyt asiat eivät ole neutraaleja, vaan ne jotenkin kantavat sisällään sitä voimaa, josta ne ovat kummunneet.

  12. “En ole tyytyväinen. / Onnellinen olen.” (Pekka Kejonen)

    Heitin tuon nyt aika fiilispohjalta tähän keskustelun hännäksi. Ehkä vähän sisäsiistit säkeet, mut kuitenkin ihan toimivat.

    Ei koko ajan voi olla kärjekkäin maailman kanssa, se voi muuten kaatua ;-)

  13. Maaria Pääjärvi says:

    Ymmärrykseni sosiologiasta ja tietoni Bourdieun lähestymistavasta ovat varsin pinnalliset, mutta jos olen oikein tajunnut, hänen taiteensosiologiassaan maku (eli esteettiset mieltymykset) solmiutuu kentän dynamiikkaan; ja kuten Aleksis sanookin, mukana on myös luokka. Pidän mallia hirveän kiinnostavana ja sen takia odotankin ihan aidosti, että joku osaava tekisi edes sosiologisen ehdotuksen taide/runouskentän järjestyneisyydestä. Ongelma: pienen kentän sosiologisointi verekseltään keikuttaa väistämättä venettä, siis tutkimus vaikuttaa maailmaan kenties liiankin suoraan, eli jo pelkkä sosiologinen mulkaisu mielletään herkästi tarkoitushakuiseksi, koska se edellyttää selvää jakoa hegemoniaan ja marginaaliin. Ja mä tahtosin nähdä sen runoliljan, joka tykkää kuulua hegemoniaan. Mikä on ymmärrettävää, koska runous itsessään on yhteiskunnassa niin pieni ja sisäänpäinkääntynyt ala, että kaikki alan toimijat voivat pitää itseään hyvästä syystä sivullisina muusta maailmasta. Ja mitä tulee Hesarin osuuteen – se on itse kentän toimija, joten sen tuottama bourdieulainen taiteensosiologinen katsaus olisi lähtökohtaisesti epäluotettava.

    Kirjoituksen motivaatiosta — bourdieulainen teoria selittää varmaankin enemmän inhimillisen toiminnan kaavojen toteutumista yksilöiden toiminnassa ja kollektiivin toimintaa yksilöiden varassa kuin varsinaista yksilöpsykologiaa. Yksilön motiivit kirjoittamisessa menevät vain osittain päällekkäin sosiologisen katsannon kanssa. Ja periaatteessa tähän kuuluu metatasokin: millä tavalla yksilöt puhuvat oman toimintansa syistä ja tavoitteista. Karri ja Erkka kirjoittavat molemmat hienosti omasta motivaatiostaan ja polustaan kirjoittajina.

    Karrin kertomuksesta näkee, että yksittäisen ihmisen toiminta lähtee usein silkasta ilosta, innosta tai onnesta; tai vapauden/tilan tavoittelusta. Minunkin tarinani kulkisi osapuilleen samaa polkua: aloin blogata ihan ilokseni ja kirjoittaakseni, ja vuosien kuluessa kertyi joitakin lukijoita, jotka antoivat merkin olemassaolostaan (muistan esim. Karrin kommentoineen käkösestä mandelpuussa) ja sitten myöhemmin minulta alettiin pyytää kirjoituksia eri paikkoihin. Alunperin halusin lähinnä kirjoittaa – mitä haluan edelleen – ja runous kiinnosti minua, koska olin oikeastaan samaan aikaan internetin opittuani löytänyt sieltä oleellisimmat runoteokset pitkään aikaan (Karrin Varjofinlandia, J.Nummelan Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli, ja Nokturnon digirunokokoelman, jossa oli sekä Marko Niemen tekemiä että hänen sinne toimittamiaan teoksia).

  14. Maaria Pääjärvi says:

    Tämä kirjoitus varmaan havainnollistaa asioita, ainakin bourdieulaisen kenttäymmärryksen osalta: http://www.revalvaatio.org/wp/aaretti-laja-autonomisen-taiteen-puolesta/

  15. Pour Dieu says:

    ”Pidän mallia hirveän kiinnostavana ja sen takia odotankin ihan aidosti, että joku osaava tekisi edes sosiologisen ehdotuksen taide/runouskentän järjestyneisyydestä.”

    No tartutaan.
    Osaamisesta en niin tiedä, mutta menköön nyt sormiharjoituksena. Koko ”taide/runouskentän” viipalointi ei tässä tietenkään ole mahdollista, vaan mennään vaikka noin tunnin nettisurffaamisen tarjoaman empirian pohjalta. Ja lisärajoituksena vielä, että kyse on vain kirjallisuuden alaan luokiteltavasta toiminnasta. Myöskään mitään habitusanalyysiä tai kentän hallinnan tai pääomien kasaamispyrkimysstrategioiden erittelyä ei näin pienestä aineistosta tietenkään kannata yrittää repiä; kuitenkin ainakin näyttäisi olevan jo paljaalla silmällä melko selvä jako kentän toimijoiden osalta.

    Kirjallisuuteen/runouteen ja siitä netissä käytävään keskusteluun liimautuu selvästi ainakin kolmen eri ryhmän edustajia: akateemislähtöinen, ammatillisesti suuntautunut (kriitikkoja, tutkijoita) porukka (kuten tämäkin blogi), joka erottautuu ainakin kielen osalta (akateeminen tutkimusjargon); sitten on tähän jengiin sisään haluava osasto, taustansa vuoksi ulkopuolinen aines, jolle luonteenomaisena piirteenä näyttäisi olevan lukion äidinkielen tunneilla hankittu kirjallinen sivistys ja kaikenvoittava halu ”osallistua keskusteluun”. Kolmannen (ja ilmeisesti laajimman) blogeissa ilmenevän ryhmän muodostavat ne, joilla bourdieulaisittain ilmaistuna on pikkuporvarillinen ”hyvä kulttuuritahto”, eli he ”harrastavat kirjallisuutta” jne. – tämä porukka koostuu paljolti suomalaisen kulttuurin kuluttamisen ydinryhmästä, eläkkeellä olevista (äidinkielen) opettajista ja muista sydämensivistyneistä naisista, joille ”kirjallisuus” sinänsä edustaa jotain sivistyksen piiriin ja näin myös oman elämän keskeiseen jäsennysarsenaaliin kuuluvaa, vailla kuitenkaan muuta sisältöä kuin ulkokohtainen kuluttajan suhde hyödyketarjontaan.

    Kirjailijoiden/runoilijoiden ylläpitämät blogit ansaitsevat erityishuomion. Kiinnostava piirre niissä on se, että eivät liiemmin ”keskustele”, suuri osa kirjailijoiden/runoilijoiden blogeista on joko ilmoitustauluja (”esiinnyn siellä ja siellä silloin ja silloin, tervetuloa kuuntelemaan”), autistisia avaruuksia, joilla onomato heittää poesiaa (”kikkelis kokkelis Majakovskin sormi Lissabonin kadulla kuollut kissa différance heisulivei”) tai aivan tavallisia haircut-blogeja (”miltä minusta tuntui tänä aamuna”).

    Ryhmien välillä, bourdieulaisittain ”kentällä”, vallitsee selvä hierarkia, joka ilmenee mm. siten, että ne, joilla ei ole edellytyksiä akateemispohjaiseen kirjalliseen keskusteluun, ikään kuin määrittelevät itsensä ”ei-niiksi, teoriaherroiksi ja -rouviksi”, mikä tietenkin osoittaa tietyn alemmuudentuntoisen riippuvuuden juuri ”niistä”. Sama ilmiö muuten, kuten täälläkin puheenvuoroissa on tuotu esiin, on oman kirjoittamisen lähtökohtien korostaminen täysin ”riippumattomiksi” mistään ulkoisista vaikuttimista – strategia, jota noudattamalla pysyttäydytään kentän ”ulkopuolella” eikä hyväksytä sen sääntöjä. Bourdieu ei tässä kohdin käänny haudassaan vaan nauraa arkussaan tyytyväisenä…

    Muuan seikka myös olisi oman tarkastelunsa väärti: jokin merkillinen Helsingin Sanomat-toteemin kumartaminen on pikemmin poikkeus kuin sääntö erilaisissa kirjallisuuskeskusteluissa. Niin, tarvitaanhan se girardilainen syntipukki?

    Tästä sitten aasinsiltaa pitkin: en ole huomannut, että kukaan olisi ihmetellyt sitä, miksi Parnasson päätoimittajan blogi (Parnassohan oli joskus ”maan johtava kirjallisuuslehti” tai jotain sinne päin) on yhtä hengetön kuin sitä pitäisi joku sisäministeriön keskitason virkamies, pian ei ihmettelisi, jos blogissa alettaisiin pohtia esim. kuntaliitosten mukanaan tuomia ongelmia? Siellä lähtökohtaisesti luulisi käytävän vireää keskustelua kirjallisuudesta. Vai onko niin, että kukaan ei sitä edes lue? Tai että kukaan ei halua purra ruokkivaa käpälää?

  16. Pour Dieu says:

    “Muuan seikka myös olisi oman tarkastelunsa väärti: jokin merkillinen Helsingin Sanomat-toteemin kumartaminen on pikemmin poikkeus kuin sääntö erilaisissa kirjallisuuskeskusteluissa.”

    Tuo tietenkin piti olla näin: “… pikemmin sääntö kuin poikkeus…”.

  17. Maaria Pääjärvi says:

    Pour Dieu: arvostan suuresti näkemääsi vaivaa, blogimaailman kenttäleikki on kiinnostava juttu, ja erityisen jännä on se alue, jolla nämä kentät kohtaa. Toivoisin kuitenkin nimenomaan runouden kentän analyysia, jossa tietysti paitsi toimijat (blogit mukaan luettuna) myös maku tulis sosiologisen tutkimuksen piiriin.

    Aasinsillasta: mä en käytännössä lue Parnasson blogia, käyn joskus muistaessani (ei haittaa, koska sen päivitystahtikaan ei ole kovin tiheä, tosin vilkaisin äsken ja J.Papinniemi sanoi pyrkivänsä tulevaisuudessa pariinkin kertaan viikossa, jäädään seuraamaan). Kritiikit sen sijaan katson aina lehden sivuilta kun tiedän uusia tulleen. Lehden blogikonsepti on epämielenkiintoinen, se osuu pääsääntöisesti tuohon ilmoitustaulu-blogien kategoriaan, ongelman vois ratkaista muuttamalla konseptia tai kirjoittamalla blogiin hartiavoimin mutta mikä nyt sitten taas on mielekästä. Olikstää nyt puremista? Hesarilla ei kai oo käytännössä minkäänlaista kirjallisuusblogia kun Kirsi Piha lopetti ja Hannu Marttila kirjottaa harvakseltaan (tykkään muuten Marttilan blogista).

    Ja tässä kommentissa on tavallaan se, mitä odotin jossain vaiheessa tulevan esiin: “oman kirjoittamisen lähtökohtien korostaminen täysin ”riippumattomiksi” mistään ulkoisista vaikuttimista”. Mä koitin itse sanoa tästä jotain aiemmassa kommentissa, mutta sitten tuli “äsh” ja pyyhin pois. Mä en usko kirjoittamisen puhtauteen tai täydelliseen riippumattomuuteen. Riippumattomuus on äärimmäisen suhteellinen tila. Kuten myös motivaatiot. Mulle ihminen on sosiaalisen ja kulttuurisen avaruutensa olento eikä siinä ole mitään väärää. Omia motiiveja voi olla vaikea nimetä, etenkin kun nyt tuntuu olevan vallalla joku vahva sosiaalinen ristiriita: yhtäältä jokaisen tehtävä on saavuttaa tilaa, tunnustusta, näkyvyyttä, koska muuten ei pysty takaamaan omaa kirjoitusaikaansa ja -tilaansa, koska hyvin harvat pystyvät elämään vailla tuloja kovin pitkään. Kirjoittajalle luonteva tapa on pyrkiä apurahojen piiriin ja ilman aktiivisuutta ja julkiseen tilaan hakeutumista niitä ei tule. Myöskään kirjallisuutta ei ole ilman julkista ja jaettua tilaa. Taiteessa on vaan tiettyjä, erityisiä antisosiaalisia piirteitä, jotka aina jollain periaatteellisella tasolla vastustavat sosiaalista todellisuutta tai ainakin suhtautuvat siihen täysin paradoksisesti. Eikä taiteen mitään yhteiskuntaliukastetta kuulukaan olla.

  18. Pour Dieu says:

    “Mä en usko kirjoittamisen puhtauteen tai täydelliseen riippumattomuuteen. Riippumattomuus on äärimmäisen suhteellinen tila.”

    Bourdieulaisittain ajateltuna olet oikeassa, mitään “riippumattomuutta” ei voi kentällä olla olemassa. Se on vain yksi distinktiivinen strategia muiden joukossa. “Taiteen omalakisuutta” ovat jo urheilijatkin omassa toiminnassaan huomanneet alkaa painottaa: “Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää”. Mitäs tässä meikäläinen muuta, pelataan omaa peliä vaan.

    Runouden ja siihen liittyvän makujen tarkastelun jätän kyllä mieluusti jonkun näitä asioita paremmin tuntevan tehtäväksi.

    • Sami Liuhto says:

      Nämä juuttaat ovat sekä riippuvaisia että riippumattomia. Hirttämisajankohtakin heillä riippuu köydestä mutta he käyvät itse sen köyden ostamassa.

      Itse en kuulu ensimmäiseen ryhmään, toiseen en tahdo kuulua, olen siis kolmannen porukan jäsen. Tällaiseen länsimaiseen “olen vapaa ja minulla on kaikki oikeudet” -ideologiaan ei hyvin sovi sananparsi “sanasta miestä, sarvesta härkää”, koska kaikki mahdollisuudet halutaan pitää avoinna, kuitenkin näissä keskusteluissa mm. pakolliselta näyttävän kiittämisen muodossa otetaan kantaa ja valitaan puolia. Kiinnittäytymisen tarvetta on.

      Aika harvoin tämän blogin vakituiset keskustelijat ovat erimielisiä ja satunnaiset kävijät lopettavat keskustelut nopeasti (“kiireiltäni en ehdi”), etenkin jos ovat erimielisiä. Kuka tämmöiseen kusiaispesään tahtoisikaan tunkea päätään, tai alapäätään?

      Parasta on käydä toisinaan vilkuilemassa että mitä siellä nyt. Ja kommentointi on suotavaa vain nimimerkillä, jota toisaalta voidaan käyttää sittemmin esimerkkinä mielipiteen köykäisyydestä “kun ei uskalleta tulla omalla nimellä esiin” (entäs sopiiko Pour Dieun kommentteihin tämä argumentti?). Kuka idiootti tahtoisi tulla verkkojulkisesti repostelluksi?

      • Teemu Helle says:

        Mä en tiedä, mihin ryhmään minä kuulun. Mutta kuten aiemmin on tullut todetuksikin – luokittelun suorittanee joku muu kuin henkilö itse.

        Näen Parnasson blogin aika itsestäänselvänä: se on ainakin toistaiseksi ollut vain uutiskanava sille, mitä lehti (mahdollisesti) tulee käsittelemään, tai tapahtumista joihin Papinniemi on osallistunut. En äkkiseltään osaisi kuvitellakaan ko. blogia miksikään puheenaiheiden nostajaksi; lehden haluaisin pikemminkin ajatella sellaiseksi, mutta se ei ole vielä toteutunut.

        Minäkin uskon sosiaalisiin ja kulttuurisiin avaruuksiin jne. Siihen voi osaksi liittää Liuhdon kätketyn ihmettelyn siitä, miksi täälläkin ollaan niin yhtä mieltä. Väittäisin, että esimerkiksi runoudessa, kun tiiviisti seuraa ja on mukana siinä, päätyy joiltakin osin samankaltaisiin käsityksiin siitä. Ajatukset ovat eroavaisia, mutta lähtökohdat ajattelulle ovat enemmän kaltaisia.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Samikin on meidän vakikommentoija jo!

        Mutta Luutiin keskinäiseen erimielisyyteen: meillä on jotakuinkin vakiintuneena käytäntönä kommentoida toistemme postauksia säästäväisesti ja ainakin minä noudatan monesti sellaista politiikkaa silloinkin kun joku muista luutilaisista tulee mun postaukseen kommentoimaan. Jotta me ei puhuttas lähinnä keskenämme. Se tietysti peittää myös erimielisyydet, koska ilmeisesti vaikeneminen on myöntymisen merkki. Mä luulen, että tää paikka ois entistä epäviihtyisämpi – mitä se siis kaiketi on, jos tähän “kusiaispesäpalautteeseen” on luottaminen! – jos esim. minä ja Aleksis ruvettais vääntämään joistain keskeisistä erimielisyyden vyöhykkeistämme. Ja meillä on kirjoittajina omat postauksemme.

        Siis tarvitaanko tänne jotain performatiivista erimielisyyttä kaikkien kanssa?

        Mitenkä ollaan olematta jokin “ryhmä”? Tässä kohtaa kyllä tarvitaan lukijoiltakin sen verran paneutumista, että jaksavat lukea postaukset ja kommentit kunnolla. Vivahteet hukkuu aika tehokkaasti. Tietysti blogikollektiivi merkitsee myös ryhmäytymistä. Siitä huolimatta, että me ei tiedetä toistemme aikeista varmaan yhtään mitään.

        Mä oon yleisesti ajatellut, että tätä ympäristöä pohtivat postaukset tai kommentoinnit on yleisesti ottaen vähän turhia, koska oleelliseenkin voi keskittyä. Enkä mä oikeastaan edes osaa vastata täsmentymättömään “kun te aina teette sitä ja tota ja sitten nää nimimerkit aina ja oikeella nimellä ryvettyy paitsi jos on teidän kamu”. Hä? Johan tässä jokainen bloggaajakin on ihan oikealla nimellään ryvettymässä. Ollaan sillä tavalla samalla puolella, me kaikki internettiin osallistujat. Siis minen oikeastaan ymmärrä mikä on sellainen täsmällinen juttu, jota Sami tuossa kritisoi. Tarvin rautalankaa.

        Ryhmäblogilla on tietyt ongelmat, ja samanmielisyyden vaikutelman toinen puoli on sitten se, että me alettas jänkkäämään keskenämme. Kruuna vai klaava?

        Minusta jokainen kommentoijakin osallistuu siihen mitä tämä blogi on, eikä kukaan Luutiissa hallitse kokonaisuutta, jokaisella on oman osallistumisensa verran sijaa.Tämä koskee Sami sinua, jokaisella kommentillasi sinä vaikutat siihen mitä täällä oikein lukee ja miten täällä kirjoitetaan, samoin Teemu H., joka kuuluu minusta vakikommentoijiin.

        Muuten, Riston uudessa postauksessa on kivasti erimielisyydestä. Oon ihan rehdisti samaa mieltä, ei siksi että Risto on Luutiita vaan siksi, että kirjoituksessa on pointtia.

  19. Teemu Helle says:

    Niin, nythän tässä on “vaarana” pian se, että jos täällä on jostakin samaa mieltä kuin blogin pitäjät, kuuluu välittömästi vähintäänkin johonkin salaseuraan, ja ilman muuta johonkin salaliittolaispiiriin, jonka tarkoitus on ainakin käynnistää salainen nykyrunohanke jonka tarkoitus on … niin, mikä?

    Olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että blogissa on kirjoitus eli aihe, jonka perään kommentoidaan jos niikseen tulee. Silloin kommentoijat ovat osana sitä blogia. Tästä on kyse. Harvemminpa annetaan kiitosta siitä, kuinka kiinnostavia entryja tänne Luutiiseen ilmaantuu vähän väliä. Mielelläni näkisin mielenkiintoisia kirjoituksia myös muuallakin, se ei olisi keneltäkään pois. Näin ei ole, sekin kertoo jostakin.

  20. Aleksis Salusjärvi says:

    Olen miettinyt tätä keskustelua viime aikoina paljon. Por Dieun kirjoitus lisää entisestään jo aiemmin sanotun kiinnostavuutta. Kiitos vietävästi analyysistä, kuka oletkin.

    Parnassosta sen verran, että lehti toteuttaa nykyjournalismin estetiikkaa taitavasti. Alan huippututkija Felix Stalder määrittelee journalimin nykyisen profiilin näin: “etusijalle (on asetettu) kevyet uutiset (soft news), joiden tunnuspiirteisiin kuuluvat elämäntapa-jutut tai toimituksellisen aineiston runsaus, mikä kaikki tapahtuu tutkivan journalismin kustannuksella.”

    Parnasso tietenkin toimii vähän eri vinkkelissä suhteessa poliittiseen mediaan, mutta Papinniemi on pohtinut tätä Parnasson soft-piirrettä toisinaan julkisestikin reunahuomioissaan. Hänen bloginsa lienee maamme luetuin kirjallisuusblogi, ja koska lehdenkin levikkikin on koko ajan noussut, hän epäilemättä on lahjakas työssään. “Virkamiesmäisyys” on nähdäkseni lopputulos siitä, että hän jäävää itsensä debatointien ulkopuolelle ja keskittyy ennemmin noteeraamaan kuin tutkimaan. Se, mikä tässä menetetään, on erilaisten lankojen solmiminen sen suhteen, mitä on spottivalojen reunamilla.

    Hesari taas on tässä suhteessa hieman epäuskottavampi, sillä se väittää tuntevansa ja kartoittaneensa koko kirjallisuuden, vaikka ilmiselvästi näin ei ole. Siksi usein syntyy “kohu”, kun aviisissa kirjoitetaan paremmintietävällä äänensävyllä ns. totuus julki. Ei se totuus synny halusta kirjoittaa totta, vaan siitä että todella ottaa selvää – ja tähän taas ei kuulemma aika riitä. Väittäisin kuitenkin, että kiinnostuksella ja ajan riittämisellä on keskenään paljon tekemistä. Lopulta kyse on tietenkin arvoista, jotka määrittävät niitä aiheita, joista kirjoitetaan. Tästä joskus toiste.

    *

    Runokentän erilaisten toimijoiden leveydestä käy loistavasti esimkeriksi Erkka Mykkäsen ja Karri Kokon kirjoitukset ylempänä tässä keskustelussa. Kumpikaan heistä ei toimi tyhjiössä, mutta aivan eri maailmoissa he kuitenkin tekevät työtään.

    Tämä on runoudessa hyvin olennainen juttu. Juuri nyt meillä on useita sukupolvia useista kaupungeista ja maista useissa erilaisissa viitekehyksissä tekemässä runoutta, joka tapahtuu ja kirjoittautuu hyvin monipuoliseksi ja vaikeasti niputettavaksi kokonaisuudeksi.

    Lauantaina olin kuuntelemassa Poetiikkakonferenssin ulkomaanvieraiden esityksiä. Hyvin harmillisesti puitteet olivat todella huonot, mutta tästä huolimatta sellaiset hienot runoilijat kuin Anna Aguilar-Amat, Brandon Brown tai Rose-Marie Huuva muunsivat ääniksi eri kieliä ja sanoja, jotka elivät tilassa hetken ja levensivät sitä kaistaa kehossani, joka käsittelee kieltä.

    *

    Runouden kenttä muodostuu monista laareista, joita tässä rakenteissa elävässä ajassa on tukuittain: lehdet, liitot, yliopistot, kustantamot, sätiöt jne. Nitä virastoja on niin paljon, että niiden välillä ei ole kovinkaan paljon yteistoimintaa – tai oikeastaan sellaista yhteistoimintaa, joissa intressit eivät ole yhteneväisiä. Esimerkiksi tutkijoita ei kovinkaan paljon kiinnosta markkinointi ja myynti, mistä johtuen yliopiston ja kustannusmaailman välissä on aitoja. Nämä aidat ovat juuri nyt olennaisia, sillä ne tuovat esille diversiteettiä.

    Runous on edelleen taloudellisesti mitätön elämänmuoto. Kaikki, jotka sitoutuvat runouteen, ovat välittömästi sisäpiiriä, kuten Kokko joskus sanoi. Kenttä siis omaksuu toimijoita ja laajenee alati sen sijaan, että se määrittyisi omaa etuaan suojelevaksi nurkkakunnaksi. Tätä sisäpiiriä on myös Sami Liuhto ja muut, jotka alleviivaavat omaa sitoutumattomuuttaan ja ulkopuolisuuttaan. Esimerkiksi minä olen täsmälleen yhtä ulkopuolinen nurkkakunnista kuin Liuhto. Manifestoin vain sitä vähemmän.

    *

    Mitä tulee omaan rooliini ja taustaani, olen opiskellut kirjoittamista ja nyt tutkin sitä. Tämän matkan varrella eri yhteyksissä olen törmännyt usein siihen, että kirjallisuus sellaisena kuin sitä eletään ja sellaisena kuin miksi sitä julkisesti väitetään eivät kohtaa.

    Näin on luultavasti aina ollut, mutta monesti se, mikä jätetään vaille huomiota, kuolee yksinäisyyteen. Jyrki Kiiskinen kertoi viime perjantaina, ettei seuraa runoudesta käytävää keskustelua. Hän sanoi keskittyvänsä runojen kirjoittamiseen ja lukemiseen. Heli Slunga sanoi, että kokeellinen runous on hänelle tarpeetonta mekastusta ja asiat voi sanoa niin kuin ne on aina ennenkin sanottu, ja vanha kunnon säekieli on siihen täydellisen riittävä. He ovat osaltaan tietenkin molemmat oikeassa.

    Aloin itse kirjoittaa runoudesta nettiin, kun tiesin siitä asioita, joita muut eivät, ja halusin jakaa tietoni kaikille. Olin aiemmin kommentoinut Maarian blogiin, ja olemmekin lähinnä blogituttuja. Kuvittelin että tekstieni yleisö olisi noin 15 ihmistä, sekin on paljon – varsinkin jos he askartelevat samojen kysymysten äärellä.

    Tällä blogilla ei ole laskuria, mutta aiemman blogini piikki oli tuhat käyntiä yhdessä päivässä, joka syntyi kun uutisoin ntamon statementit. Tuolloin sain ansaittuja pyyhkeitä asenteellisesta tekstistä. Se johtui siitä, että en käsittänyt kirjoittavani ihmisille, jotka eivät tunteneet riittävästi aiheen taustoja.

    Mutta siis olennainen pointti tässä on se, että tällaiset epäviralliset alustat ovat muuttaneet kirjallista julkisuutta ja myös “kenttää”. Blogit ovat kuitenkin hyvin paljon demokraattisempia paikkoja kuin valtamedia, sillä tänne eksyy ihmisiä hakukoneiden ja surffauksen perusteella, ja kaikki epäusko kirjoitettua kohtaan on mahdollista ilmaista vaikka nimettömänä tekstin alle kommenttilaatikkoon.

    • Poetiikkakonferenssista Aleksis sanot että “hyvin harmillisesti puitteet olivat todella huonot”: tekee mieleni tapahtuman järjestäjänä huomauttaa että viittaat tässä nyt Café Mascotin iltaklubiin lauantaina, etkä varsinaiseen Poetiikkakonferenssiin. Sitähän et ollut edes seuraamassa tapahtumapaikalla Tieteiden talolla missä meillä oli äärimmäisen hienot puitteet ja paljon innostunutta ja keskustelevaista yleisöä. Iltaklubi järjestettiin yhteistyössä Nuoren Voiman Liiton kanssa, joka hoiti käytännön järjestelyt – ei kannata siis syyttää Konferenssia ja sen järjestäjiä tästä.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Äh joo, tuli kirjoitettua epäselvästi, viittasin esityksillä juurikin Mascotin setuppiin. Siellä ongelmia oli esiintymislavan valaisussa, jota ei ollut sekä liian hiljaisessa äänentoistossa, jossa tosin mikrofoni-kaiutin-kierto ulvahteli säännöllisesti sangen mittavan taustamelun sekaan. Tieteiden talolle en päässyt, harmi kyllä. Enkä kai mä syytellyt sen kummemmin ketään, vaan toin esiin harmistukseni.

      • Joo syyttely oli multakin snadisti liian jyrkkä termi. :)

  21. Jani Vanhala says:

    Mä voin helposti uskoa, että kaikki runouden tekemiseen tai sen parissa puuhailuun on jotenkin sosiaalisesti määrittynyttä. Mutta sitä en sen sijaan usko laisinkaan, että sosiaaliset rakenteet, kuten kustannusjärjestelmät, apurahat, jne., määrittäisivät tai selittäisivät edes alkeellisella tasolla runouden merkitystä.

    Ihmisten toimet tähtäävät kuitenkin aina johonkin korkeampiin ja kauempana siintäviin päämääriin kuin sellaisiin arjen käytännöissä saataviin tunnustuksiin tai onnistumisiin, joista tulee hyvä mieli. Tämä johtuu minusta ihan vain siitä, että jokainen tajuaa kyllä lopulta, että eivät tuollaiset asiat kovinkaan tärkeitä. Niihin on toki helppo uppoutua ja niiden parissa on helppo kuluttaa aikansa, mutta silti jokin raksuttava ääni muistuttaa takaraivossa siitä, että eivät tuollaiset asiat ole syy omaan tekemiseen tai mielenkiintoon.

    Jos siis haluttaisiin muodostaa uskottavaa, sosiologista selitysmallia, niin sen pitäisi pystyä ottamaan huomioon se, että ihmisellä on kyky (ja osittain myös pakko) tähdätä johonkin sellaiseen, joka on paljon enemmän kuin sellaiset asiat, joita sosiaalisilla systeemeillä on antaa. Voi olla, että nämäkin tähtäyksen kohteet ovat sosiaalisesti muodostuneita, mutta joka tapauksessa ne ovat huomattavasti monimutkaisempia kuin vaikka tarjotut “arvostuksen halun” mallit, olivatpa ne sitten suorempaan tai kierompaan tapaan rakentuneita.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Mäkin näen hirmuisen masentavana mahdollisuuden, että sosiaalisen polttopallon ulkopuolella olisi täydellinen tyhjyys ja pimeys. Silti luulen, että on olemassa paljonkin ihmisiä, jotka eivät akuutisti pohdi elämän tarkoitusta tai uhraa saavuttamiaan etuja tärkeäksi kokemilleen asioille.

      Itse asiassa tässä tulee mieleen tuotantojen vaikutus sisältöihin. Ei ole ihan muutamissa laskettavissa ne bändit tai kirjailijat, jotka onnistumisen jälkeen ovat tyhjiä, mutta joista niistetään sosiaalisella paineella seuraavaa tuotosta ulos vailla sen kummempaa syiden pohtimista.

      Jussi Parviainen antoi takavuosina haastattelun hetki sen jälkeen kun oli värjännyt kulmakarvansa ja hiuksensa mustiksi. Hän sanoi, että ne tyypit, jotka ovat koko ajan esillä, eivät koskaan tee mitään olennaista. Sen sijaan sellaiset kaverit, joista ei ole kuulunut mitään pitkään aikaan, ovat niitä, jotka sitten läväyttävät esille timanttia juuri sillä hetkellä kun vähiten osaa odottaa. Kovin teatterimainen ajatus, mutta pointtia siinä on.

    • Pour Dieu says:

      Sosiologia kuitenkin, Bourdieu mukaan lukien, tarkastelee pikemminkin ihmisryhmien kuin yksittäisten ihmisten, runoilijat mukaan lukien, toimintaa.

      Siten bourdieulainen kenttäanalyysi ja vaikkapa psykologinen selvittely yksittäisten toimijoiden sisäisistä motiiveista (sosiologian kannalta sulkeistettuna suureena) eivät ole mitenkään ristiriidassa; tulokulma on vain eri. Eikä olisi kohtuullista vaatiakaan, että pitäisi ruuvata kasaan “uskottava, sosiologinen selitysmalli”, joka “ottamaisi huomioon se, että ihmisellä on kyky (ja osittain myös pakko) tähdätä johonkin sellaiseen, joka on paljon enemmän kuin sellaiset asiat, joita sosiaalisilla systeemeillä on antaa” – luulisin, että tässä liikutaan paljon luontevammin filosofian kuin sosiologian alueella.

      Mutta muistakaamme nyt vaikkapa musketööri d’Artagnania: hänellä oli gascognelaisena maalaispoikana Pariisiin ratsastaessaan yleviä, yksinkertaisia periaatteita, joita hän parhaansa mukaan pyrki noudattamaan ja palvelemaan samalla kuningastaan; mutta halusi hän tai ei, oli hänen heti otettava kantaa, miekallaan jopa, sekä musketööriyteen että richelieulaiseen kaartilaisuuteen ja valita puolensa. Ja kaikki tämä ilman, että hänen olisi pitänyt luopua periaatteistaan. Mutta bourdieulaisittain hänen piti kuitenkin valita asemansa toiminnan kentällä, uhrivalmiuden, miekkataistelujen, rakkausseikkailujen ja moninaisten juonenkäänteiden tuoksinassa – Dumas kertoo meille sekä d’Artagnanin motiivit että hänen positionsa “kentässä”.

      Ehkä tässä olisi malli kokonaisvaltaiseen analyysiin, joka ylittäisi kuivan sosiologian rajat.

      • Jani Vanhala says:

        Mua ei haittaa sosiologian “kuivuus”. Ennemminkin mua haittaa siihen liittyvä sokeus tunnistaa sitä, että ihmisen olemuksessa ja päätöksenteossa on aspekteja, jotka eivät selity sosiologian kuvaaman piirin sisäisillä asioilla.

        Nämä saattavat kuulua osin “korkeammille” tasoille kuin mitä sosiologia kuvaa, mutta osin myös “matalammille”. Ihminen näet pitää elävänä olentona sisällään myös sellaisia prosesseja, jotka rinnastuvat esim. kasvien toimintaan. Me esim. nukumme ja tarvitsemme ravintoa. Nämä eivät varmasti selity sosiologisesti, ja silti ne vaikuttavat sosiologian kuvaamassa piirissä. Lisäksi ihmisellä on itsetietoisuutensa ja tahtonsa vapauden kautta kyky asettaa koko elämän merkitys kysymykseksi. Tällaisessa aktissa ihminen nousee heti kaikkien sosiologisten selitysten yläpuolelle.

        Tästä syystä sosiologisen analyysin tulisi minusta työskennellä enemmän omien rajojensa selvittämisen parissa. Itse pitäisin olettettavana, että myös esim. eksistentiaaliset kysymykset, kuten vaikkapa myös nuo mainitsemani “vegetatiiviset” elämän osa-alueet, ovat jotenkin sosiaalisesti välittyneitä. Niitä ei siis kohdata tai tulkita puhtaasti itsenään, vaan sosiaaliset merkitykset ja suhteet ovat kasvaneet niihin kiinni. Mutta silti pitää muistaa, että ne jäisivät jäljelle senkin jälkeen, jos sosiaaliset sisällöt karsittaisiin niistä pois, ja niiden piirissä havaittavat ilmiöt eivät ole palautettavissa vain sosiologiseen syihin. Sen sijaan “sosiaaliset rakenteet” luultavasti kuuluvat ihmiseen jo syntymästä, joten ne tuskin ovat karsittavissa mistään sosiologian kentän ylittävästä ilmiöstä.

  22. Maaria Pääjärvi says:

    Oikeastaan on todella omituista että tämä kenttä-piiri-rinki -murhe alkaa nyt, kun porukkaa on kentällä enemmän kuin kenties koskaan. Sellainenkin ihminen kuin minä, joka ei paljoakaan käy missään tai tunne kovinkaan montaa runoilijaa henkilökohtaisesti, huomaa yhtäkkiä olevansa osa “piiriä”. Teemu H on myös osa piiriä, enkä minä ole koskaan edes tavannut häntä. Olemmekohan me samaa piiriä, mitä luulet, Teemu? Tämä kai osoittaa sen, missä Aleksis lainaa Karrin sanoja: runouden parissa jonkin verran toimivat muodostavat käytännössä yhden kentän.

    Eräässä vanhassa haastattelussaan Ville Hytönen puhui siitä, että kun Turun ja Helsingin välinen vastakkainasettelu runoudessa murtui, lähti liikkeelle aikamoinen virta (2006, http://ylioppilaslehti.fi/2006/05/pikkuvanha-runopoika/ ) Ja nyt ollaan yhtäkkiä tilanteessa, jossa kukaan ei halua nimetä yhtään “piiriä” eikä myöskään piireilijää, mutta piireilystä syytellään jatkuvasti. En ymmärrä. Enkä etenkään ymmärrä sitä, että yhteisöllinen inhimillinen toiminta olisi lähtökohtaisesti kieroa ja väärin. Minua vaivaa tässä iänikuisessa avantgardistijahdissa tietty kuvio: otetaan se pihan pienin kundi ja laitetaan se roikkumaan henkseleistä puuhun ja sitten ollaan tyytyväisiä kun se tietää taas paikkansa. Tuollaisen touhun katseleminen on yksinkertaisesti kyllästyttävää, samaan aikaan kun kaikki osapuolet, jopa minä, tietävät, etteivät ne piirit avantgardisteihin lopu.

    Mitä taas tulee Hesariin, minusta on muita seikkoja kuin Aleksiksen mainitsema, jotka ovat oleellisempia. Hesari arvostelee käytännössä kaikki esikoiskirjat, nostaa esille niitä ja niiden tekijöitä noin 10 ja palkitsee niistä yhden. Samaan aikaan kun lehden esikoisteatteri on saavuttanut nykyiset mittasuhteensa, on myös tapahtunut runouden muuttumista, joka on konkreettisesti tapahtunut ennen kaikkea esikoiskirjoissa. HS on tehnyt ilmiöstä näkyvämmän kuin se kenties olisi ollut ilman esikoiskisaa. (huom. minä en valita, että Hesari huomioi huonosti, koska lehti on keksinyt itse itselleen tehokkaan pakotteen huomata esikoiset) Ja Hesarilla on myös hyvät yhteydet kirjallisuuskenttään, myös sinne, missä palkinnot ja apurahat löytävät saajansa. On täysin selvää, että yksittäisistä kirjallisen kentän vallankäyttäjistä HS on verkostoineen kenties merkittävin. Siksi siihen myös reagoidaan herkästi, etenkin kun yleinen kokemus on, että se jolla on eniten valtaa ja se joka väittää olevansa paras ja fiksuin ei ole edes hyvä ja kohtuullisen fiksu. Parnasson mittakaava on aivan toinen (sitä tehdään tuhansille) ja siitä olen Aleksiksen kanssa yhtä mieltä – lehden linja on positiivinen, rakentava, mukava ja sen kiintopiste on vahvemmin kirjallisuudesta kiinnostuneiden tilaajien palvelemisessa kuin missään kuhinoissa. Ja sen merkityskin on sellainen mukavahko, koska sen intohimo on pohjimmiltaan mukavan kirjan ja kaakaomukin luona. Ei huono sijainti, mutta ei vaan mun heiniä kun en tykkää kaakaosta ja harvemmin mukavista kirjoistakaan. Kritiikit ja jotkut artikkelit toisinaan murtaa tätä asetelmaa.

    Minäkin käytin merkittävän osan viikonloppuani ilmaisissa runotapahtumissa. Samoja hienoja runoiljoita kuin Cafe Mascotissa kävin kuuntelemassa seuraavana päivänä poetiikkakonferensissa, siellä alustivat Mascotissa esiintyneistä Brandon Brown ja Anna Aguilar-Amat. Lisäksi kävin kuuntelemassa sessiollisen lyhyitä alustuksia, jotka liittyivät lyhyesti sanottuna runouden rooliin erilaisten sorrettujen äänten välittäjänä tai identiteettien väliseinän muodostajana tai kartan kumoajana tai tilan synnyttäjänä. Näistä molemmista kirjoitukset myöhemmin. Mutta joka tapauksessa nämä tapahtumat olivat ilmaisia ja aika helposti saavutettavia.

    Pour Dieun viimeisintä tähdennystä tuskin voi riittävästi korostaa: yksilön psykologiaan liittyvä motivaatio on eri asia kuin tämän toiminta sosiologisessa mielessä.

  23. Teemu Helle says:

    Maaria, toi on just se kysymys, jota olen täällä ympäriinsä heitellyt: olen kysellyt piireistä, joihin ilmeisesti kuulun, koska on äärimmäisen kiusallista kun ei tuollaisia itse tunnista. Jos joku haluaa määritellä runouteni: siitä vain ihan mieluusti, se on hienoa ja kiinnostavaa. Mutta jos joku minulle täysin tuntematon ihminen haluaa määritellä minulle ympäristöni, eli ts. minut, se on hiukan ärsyttävää, kummallista ja jopa pelottavaa. Mikäli runokeskustelua ja koko runoudella ympärillä pyörivää pikkuruista kenttää seuraisi ymmärtäisi, että itseasiassa tämä Luutiin porukka, sekä minä, tuntuisi olevan osa sellaista runouden outolintua, jossa avoimuus on nimenomaan ollut se kova juttu. Itse olen useasti kritisoinut suomalaisen runouden pienuutta ja kaipaillut lisää toimijoita kentälle. Tätäkin vasten nämä puskista huudellut piiri-pieni-pyöriit ovat hiukan huvittavia jopa. Pikemminkin näkisin, että tämä nykyrunous, joka nyt on ryhtynyt rönsyilemään lavarunouksien, videorunouksien jne. “uusien” kustantamojen myötä, on liberaalimpaa, mukaan kutsuvampaa ja ennakkoluulottomampaa kuin pitkään aikaa.

    Ainoa järkevä selitys tuommoselle “salaliitto”-rummutukselle on se, vähän Karri Kokkoakin sivuten, että jostakin syystä koetaan tarve tai halu nähdä ihminen osaksi jotakin piiriä. Sitä ennen on tietenkin haluttu nähdä sellaisen piirin olevan olemassa, ja siihen aina sitten sitä mukaa halutaan liittää immeisiä kun niin koetaan. Kysymys kuuluu siis: miksi halutaan?

    Eli tullaan niihin yksilöiden motiiveihin jälleen: miksi esimerkiksi vakikommentoija Liuhto haluaa nähdä silmissään jonkinlaisen piirin, mikä hänen motivaationsa on? Mikä hänen motivaationsa sille on, että hän mitä ilmeisimmin penää avoimuutta runouteen näillä piirikipinöillään, mutta silti hän on juuri se joka kieltäytyy avaamasta arkkuaan. Onko kipinä sellaiseen syttynyt kenties, luvalla sanoen, siitä hömelöstä runokritiikistä, johon hän taisi saada melkomoisen vastareaktion ja syystä: oli se niin oireellinen kritiikki. Oireellinen jostakin, ärsyyntymisestä?, mistä? Vai minkälainen ja mikä kokemus hänellä oikein on pohjalla?

    Mä olen Hesarin esikoisskaban suhteen eri mieltä: en voi ymmärtää koko kilpailua. Valitaan koko vuoden paras esikoinen? Paras? Siinä menee lähtökohtaisesti jotakin pieleen, kun kaikista niistä onnekkaista ja taitavista esikoisista vai yksi saa kaivattua huomiota, omituisin kriteerein. Tilanne olisi ihan eri, jos valittaisiin vaikkapa viisi kiinnostavaa esikoista. Tuskin siinä rahapalkintoja tarvitaan, jos näkyvyyttä taataan: Hesari voisi viikon aikana käsitellä reilunkokoisena artikkelina, henkilökuvana jokaisen niistä viidestä lehtensä sivuilla, lisäksi kritikoida kirjan ja heittää handuun kunniakirjan todisteeksi vuoden 2012 valituksi tulemisesta. Ehkä kilpailua voisi muuntaa enemmän sellaiseksi, että se nostaisi kirjailijoita kirjojen sijaan, ikäänkuin “tulevaisuuden toivoina” tms. Samaa voisi suositella kaikille muillekin palkintohärpäkkeille.

    • Hesarin esikoisskabahan nimenomaan valitsee ei vain viisi vaan kymmenen esikoiskirjaa esittelyyn. Kaikista kirjoitetaan luonnollisesti kritiikit vuoden mittaan, ja ennen kilpailua tekijät ja kirjat esitellään koko sivun juttuna, viime vuonna tekijöiden kuvien, esittelyjen ja – kieltämättä niukkojen – teoskuvausten kanssa.

      Vain yksi tietty voittaa, mutta aikamoisen huomion saavat kaikki kisaan kymmenen valittua kirjailijaa ja teosta. Sehän on tavallaan aika erikoista, että vaikka kyseessä on kisa ja vain yksi valitaan, ehdokkaita on kuitenkin niinkin paljon kuin kymmenen. Käsittääkseni kyseessä on juuri tietoinen valinta sen suhteen, että mahdollisimman suuri määrä esikoisia tulisi tavallista suuremmalla volyymilla noteeratuiksi.

      • Maaria Pääjärvi says:

        Joo – nimenomaan näin, Erkka. Mistä tahansa Hesaria tuleekin moitittua, niin minusta just tämä esikoistouhu on antanut merkittävästi näkyvyyttä uudellekin runoudelle. Toisinkin voisi olla.

        [edit] lisään vielä, että kilpailemisen ja sellaisten järjestäminen on asia erikseen, tietysti. Pitäisikö kirjallisuutta “kilpailuttaa” kun kisa on sopimaton mutta silti vaikuttava ajatus taiteen yhteydessä, jne. Mutta silloin moitteen kohteena ei ole suinkaan vain HS vaan koko kirjallisen kulttuurin rakenne ja sen suhde rahaan ja julkisuuteen.

      • Teemu Helle says:

        Ja tähän vielä kommentoisin, että kun vain yksi voi voittaa, ja taakse jää yhdeksän, ne yhdeksän sulautuivat yhä epämääräisemmäksi massaksi yleisön silmissä (tarkoitan siis enimmälti heitä, jotka eivät välttämättä seuraa tiiviisti kirjallisuutta ja käy Kirjamessuilla). Selventääkseni: mä ajattelen tässä nimenomaan voimasuhteita eri kirjallisuuslajien välillä, en pelkästään esikoisia.

  24. Teemu Helle says:

    Joo mutta Erkka, ei se riitä. Ei kukaan (tavallinen Hesarin lukija) muista viime vuodesta mitään, paitsi korkeintaan voittajan, ja valittua voittajaa voidaan mitata kai erilaisilla mittareilla, mutta “paras” se ei ollut, siten kuin “paras” yleensä ymmärretään. Ja jos kirjaa on tarkoitus markkinoida, tai ajatellaan kilpailuja, kannattaisi ehkä ajatella ostavan yleisön näkökulmasta. Tarkoitan siis sanoa, että kun valitaan jokin “paras”, sen taakse jää aina niitä, jotka “häviävät”. Valitsemalla “paras” itseasiassa ensin luodaan, mutta sitten peitetään näkyvyys muilta, mikä oikeastaan tarkoittaa sitä, että käytännössä vain yhden kirjan kunnollinen mediarummutus vie realistiset muut vaihtoehdot kirjallisuutta satunnaisesti ostavilta. Mielummin näkisin Hesarin auktoritäärinä, joka valitsisi vuoden kiinnostavimmat, vaikkapa viisi, ja niitä rummutettaisiin. Ilman parhaan valintaa. Se toisi diversiteettiä, näkyvyyttä laaja-alaisemmin ja enemmän, ja toisaalta muuttaisi (toivon mukaan) myös lehden omaa käsitystä siitä, mitä etsitään. Jos lehdessä etsitään “parasta”, nykyrunous kärsii kaltoinkohtelua niissä kisoissa. Se on fakta, ainakin toistaiseksi. Mikäli nykyrunoudella on näkyvyyttä Hesarissa kisan puitteissa, on se korkeintaan vain se mainosleima Helsingin esikoiskirjakilpailusta jokaisen esikoiskritiikin kulmassa. Kyse ei tietenkään tällöin ole itse kilpailusta, vaan siitä, että Hesari yleensäkin on suvaitsevainen ja ookoo ikkuna nykyrunoudelle. Nyt kun etsitään “parasta” jää auttamatta esiintuomatta oikeasti kiinnostavia nykyrunoteoksia, ja pelkästään siitä syystä, etteivät ne voi olla “parhaita”. Toki esikoiskirjat voisi korvamerkitä jatkossakin leimalla, joka kertoo Hesarin valitsevan loppuvuodesta viisi kiinnostavaa teosta.

    Klisee kylläkin, mutta vain voittajat muistetaan. Mä en edes ymmärrä, miten tuollaista “kisaa” kukaan voi voittaa. Tai sitten pitäisi avata kokonaan esiin ne kriteerit, miten valinta tehdään. Jos puhutaan kisan näkyvyydestä versus kirjallisuus ja sen saama markkinointi, myisi viisi teosta paremmin, jos niistä yksikään ei “voittaisi”. Sen koko kilpailun luonne muuttuisi, se ei olisi enää kilpailu vaan näkyviä huomionteja ja esiinnostoja kirjalliselta kentältä. Koko tapahtuma muuttuisi tasa-arvoisemmaksi.

    Asettukaa ostavan yleisön jalansijoihin ja googlettakaa Hesarin esikoisskaba. Vain voittajat pompsahtaa esiin. Ja niistä keskimäärin joka neljäs vuosi runoteos voittanut.

  25. Maaria Pääjärvi says:

    Runouden yhteydessä, ja etenkään esikoisten yhteydessä on todella hankalaa puhua ostavasta yleisöstä. Isonkin kustantamon esikoisen, joka on saanut arvosteluja suunnilleen kaikkialle, myynti on yleensä satoja kappaleita. Heräteostavaa yleisöä siihen mahtuu mun arvion mukaan korkeintaan kymmeniä. Hesarikaan ei pysty tekemään kauppaa runoudella. Esikoisen arvosteleminen, noteeraaminen esikoiskisassa ja arvosteleminen jatkossa vaikuttaa pikemminkin runoilijanuran muotoutumiseen, koska etupäässä ammatilliset instituutiot seuraa sitä touhua tarkemmin.

    Minusta kysymys ei ole siitä, että kilpailu pitäisi hoitaa paremmin, vaan että jos kilpailuja halutaan järjestää, niiden järjestelyissä on aina valittamisen varaa. Eri asia pitäisikö kilpailla ollenkaan. Näistä kilpailuistahan on myös tapana jättää mahd.paljon kirjallisuuden lajeja pois (vrt. Finlandia). Mua ei ylipäänsä kiinnosta tää kilpailuhommeli hirveesti, mutta HS:n esikoiskisa on minusta esimerkki sellasesta joka on todellakin onnistunut muuttamaan kirjallista julkisuutta siten, että uusien kirjoittajien tekemät uudet jutut on julkisuudessa korostuneet. Muistettiin heitä sitten yksilöllisesti jälkeenpäin eli ei.

    Mitä taas tulee julkisuuteen ja esillenostamiseen yleisön silmissä, niin tilaa ei Hesarillakaan ole tavattoman paljoa. Se miten ne nyt nostaa esille esikoisia on paljon enemmän kuin käytännössä mikään toinen iso media tekee. Enpä ois uskonut päätyväni vielä puhumaan Hesarin puolesta, mutta ottaen huomioon runouden alan pienuuden Hesari nostaa sitä esille suhteellisen paljon. Jokaisen taiteenalan edustajat valittaa, ettei heidän alansa ole tarpeeksi esillä Hesarissa eikä ainakaan oikealla tavalla. Kirjallisuudella on kuitenkin asiat suht hyvin. Jotenkin vaan tuntuu, ettei Hesariin kohdistetut moitteet aina oikein fokusoidu siihen, että sekin on ihan oikeasti rajallinen toimintaympäristö. Ja jos googleosumia haluaa tehdä, siitä vaan kirjoittamaan itse, niin hakevat löytää enemmän ja paremmin kaikkia juttuja.

    Ja mä en tiedä mikä on tavallinen Hesarin lukija. Se luultavasti skippaa kulttuurisivut muutenkin.

  26. Teemu Helle says:

    Niin, eihän kyseessä ollut mikään moite, vaan ihmettely lähinnä siitä, miksei hesarikaan hyödynnä “skabaa” loppuun asti?

    Tuossa on hirveästi ristiriitaisuuksia: se, ettei Hesarilla ole tilaa, mutta silti se on yksi suurimmista medioista? On sillä tilaa, kysehän on linjavedoista, joita jokainen lehti joutuu tekemään. Ei voi edes olettaa, että niiltä kaikille liikenisi yhtä paljon tilaa. Mutta kun ne kerran kisaa ovat hoitaneet, mikseivät hoida loppuun asti ja kunnolla? Minusta vaikuttaa sille, ettei oikein ymmärretä, minkälainen ikkuna siellä olisi kaikkien kantilta hyödynnettävissä. Kyse ei ole valittamisesta, vaan hallitusta asioiden hoidosta ja hyödyntämisestä. Sikäli kun tässä nyt kaikilla kilpailuilla markkinavoimien avulla lukevilta ihmisiltä perataan rahoja poies ja kirjailijoita ja teoksia ihmisten tietoisuuteen. Ja edelleen väitän, ettei tämä nykyinen ole paras tapa myöskään kirjailijoiden kantilta. Eikä kustantamoiden. Eikä Hesarin.

    “Ja mä en tiedä mikä on tavallinen Hesarin lukija. Se luultavasti skippaa kulttuurisivut muutenkin.” Tää on minusta Hesaria lukevien aliarvioimista ja oikeastaan kritiikin ja kriitikkouden aliarvioimista sikäli, että siihen liittyy jossakin mielessä myös Hesarin profiilin “väärin ymmärtämistä”; Hesarin ideahan kirjallisuuden, ja muunkin kulttuurin osalta, lienee juuri sellainen uutisten välittäminen, joka tuo ehkä hiukan hankalaakin kulttuuria ymmärrettävässä muodossa niiden ihmisten tietoon, jotka eivät aktiivisesti seuraa esim.kirjallisuutta. Kyllä suomalainen lukee, vaikka mitä, kunhan se vaan osataan sille markkinoida oikein. Siitä esimerkkinä Hyry/Finlandia. Mun käsitykseni mukaan, mitä olen sivusta päässyt seuraamaan, ihmiset ovat kulttuurista hyvinkin kiinnostuneita. Täähän on tapahtumien luvattu maa! Ja hei, kyllä suomalainen lukee artikkeleita kirjallisuudesta ja ottaa onkeensa, kunhan sille on oikea ympäristö.

    Ristiriitaista sekin, että “Runouden yhteydessä, ja etenkään esikoisten yhteydessä on todella hankalaa puhua ostavasta yleisöstä.” Tuostahan siinä nimenomaan on kyse. Ei esikoisten kohdalla ole lainkaan hankalaa puhua ostavasta yleisöstä; siinähän on jo itsessään uutinen (jota ei sitäkään usein hyödynnetä) joka auttaa teoksen myymisessä. Hankalaa on puhua siitä kirjailijan toisesta teoksesta, joka ei oikein kanna mitään uutisarvoa, lukuunottamatta yksittäisiä kritiikkejä. Siksi esikoiskilpailuissa, kirjailijankin kantilta, olisi ideaalimpaa juuri korostaa teoksen ja kirjailijan kiinnostavuutta, eikä niinkään “parhautta” koska se ei kerro kenellekään yhtään mitään. Tämä olisi myös kustantamojen etu, luulen. Ainakin kirjallisuudessa.

    Voidaan olla montaa mieltä siitä, nostaako Hesari paljon vai vähän runoutta esiin. Riippuu, mihin verrataan. Hesari nostaa paljon runoutta, jos verrataan muihin sanomalehtimedioihin, mutta ei kovinkaan paljon jos ajatellaan, että se on kuitenkin suomalaisen printatun median painokuningas, ylivoimaisesti (aamuisin kannetuista lehdistä). Se on sekä suurin, luetuin, että tärkein, näissä olosuhteissa.

    Mä en voi sille mitään, mutta suomalainen vaatimattomuus on minusta hanurista. Siihen kuuluu se, että voidaan vähätellä vaikkapa Hesarin rajallista tilaa, ja toisaalta korostaa se omistautuneisuutta vain siksi, että se sattuu olemaan jotakuinkin ainut media joka tällaista tekee. Ja että ajatellaan, että nyt on hyvin, ei voi olla paremmin.

    Enkä kyllä pysty ymmärtämään sitä nykyistä käsitystäkään, jonka mukaan ihmisten pitäisi tulla kirjallisuuden luo, kun sen pitäisi olla juuri päinvastoin. Kirjallisuudella voi olla asiat hyvin, mutta kuinka on kirjailijoiden laita? Hesarin funktio kirjailijalle voisi olla paljon suurempi, kuin mitä nyt tunnutaan ymmärtävän. Tällaisten asioiden vuoksi kirjallisuuden ympärillä toimii instansseja, että ne ottavat palstatilasta eri taiteenlajien palasten kanssa mittaa. Eihän täällä ole mitään sellaista kilpailua tosiaan, kun ei edes ymmärretä sen päälle mitenkään.

    Suomalaiset lukevat aika paljon kirjoja, mutta kuten Aleksiksenkin toimittamassa radio-ohjelmasta jotenkin selvisi: sitä markkinoidaan niille hyvin yksipuolisesti ja suoraan sanoen järkyttävän typerästi. Ja se, että tässä maassa kirjallisuuden suhteen valitaan (vain) kaksi “parasta” on yksi syy siihen.

    • Maaria Pääjärvi says:

      Teemu, musta ei ole ollenkaan väheksyvää sanoa, ettei HS:n tavallinen lukija lue kulttuurisivuja. Silloin kun mä luen Hesaria, mua kiinnostaa ne keskimäärin vähemmän kuin kotimaan- ja ulkomaan sivut. Eihän ois ollenkaan väheksyvää sanoa, ettei joku lue urheilusivuja (kuten minä, tosi harvoin, joskus siellä on kiinnostavia tekstejä) tai autoliitettä. Usein kulttuurin seuraajan kannalta kiinnostavimmat jutut onkin sunnuntaisivuilla tai “Ihmiset”-sivulla. Musta on ihan vaan realiteetti, ettei suurin osa Hesarin lukijoista ja tilaajista lue lehden kaikkia osastoja, siitä huolimatta että niiden ala kiinnostais heitä. Taide kuitenkin on ensisijaisesti koettu asia eikä HS:n kulttuurin kautta napattu, ja ihmiset seuraa monia medioita. Miks kulttuurisivujen lukeminen on ylipäänsä jotenkin kiitettävä harrastus?

      Toinen juttu liittyy siihen, että me ollaan ilmeisesti hyvin eri kannalta sanomalehden funktion suhteen. Sanomalehdet on tällä hetkellä taantuva media, joten niille yks keskeisimpiä tavoitteita on ylipäänsä pysyä pystyssä, esimerkiksi eri alustojen viestintää kehittämällä, mainoksia myymällä ja hakemalla lukijoita kaikenlaisilla konsteilla. Esim. kulttuurisivujen lukijaoletuksen näkee aika suoraan niille sijoitetuista mainoksista ja vertaamalla niitä muuhun lehteen. Suomenkielisen lehdistön käynnistysvaiheessa ja sotienjälkeisessä kulttuuri-ilmapiirissä syntynyt valistushenkinen ideaali ei yksinkertaisesti kanna lehdistöä enää. Kun lehti on osa konsernia, osakeyhtiötä, jonka yksiselitteinen tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen, määräytyy sen toimintatapa ensisijaisesti tämän tehtävän kautta. Kaikki muu on toissijaista, paikallista ja ihmisistä riippuvaa, esimerkiksi HS:n kulttuuriosastolla on näkemyksiä siitä, miten siellä olevat ihmiset haluaa lehteä tehdä ja myös ylpeyttä siitä – ja samalla heidän toimintaihanteensa törmää niihin realiteetteihin, joilla lehteä johdetaan. Aleksis on kirjoittanut tähänkin blogiin jonkin verran nykylehdistön toimintatavoista, ja alan muuttumisesta ovat puhuneet myös ne, jotka ovat olleet pitkään mukana. HS käyttää myös paljon kulissivaltaa, joka on ilmeistä niiden silmissä, jotka tuntevat oman alansa. Joten mua ei pysty vakuuttamaan siitä, että HS kirjoittaa “tavalliselle lukijalle” näistä syistä. Eikä myöskään siitä syystä, että en usko tavalliseen lukijaan, lukijat ovat hyvin omaperäistä sakkia.

  27. Teemu Helle says:

    Hesarin linjavedoista vielä; kuinka hemmetin monta artikkelia tuli Lahden kirjailijakokouksesta, ja mitä siitä jäi hesarinselaajan handuun? Eipä mitään. Ei niitä kiinnosta kokoukset, niitä kiinnostaa ihmiset. Joihin ne voi törmätä Alepassa.

  28. Hanna Saarikoski says:

    Pour Dieun sormiharjoitus oli niin osuva, että ei oikein tiedä, uskaltaako lukiosivistyksensä varassa lainkaan avata suutaan. Jokin mystinen korventava halu osallistua keskusteluun kuitenkin pakottaa läträämään nenäverenvuotolammikossa. Sosiologia on epäilemättä terävä tarkastelun väline, mutta kiinnostava kysymys on sekin, mihin/ missä tarkoituksessa välinettä käytetään? Erityisen hämmentyneeksi sai Pour Dieun luokitteluissa luonnehdinta pikkuporvarillisesta kulttuurinkuluttajasta, jolle
    ” ”kirjallisuus” sinänsä edustaa jotain sivistyksen piiriin ja näin myös oman elämän keskeiseen jäsennysarsenaaliin kuuluvaa, vailla kuitenkaan muuta sisältöä kuin ulkokohtainen kuluttajan suhde hyödyketarjontaan.”
    Itse olen kiinnostuksella seurannut tätäkin blogia mm.juuri siksi, että kirjallisuudessa tarjoutuu mahdollisuus yhdistää oman elämän jäsentäminen kielen kautta myös yhteisöön, yhteiskuntaan, porukoihin, miksi sitten ikinä haluaakin sitä laajempaa todellisuutta kutsua. En siis ymmärrä, miten jokin, joka kuuluu minkään keskeiseen jäsennysarsenaaliin, voisi olla vailla muuta sisältöä kuin kuluttajan ulkokohtainen suhde hyödyketarjontaan?

    Edelleen, pelottavaa mutu-asetelmasta tulkita yhtään mitään, mutta useampikin Luutiin keskusteluketjuista tuntuu linkittyvän Suoran puheen manifestiväitteeseen runouden erityisestä merkityksellisyydestä kielen elossapitäjänä. Jos hyväksyy tämän mukisematta, on ymmärrettävää, että eri runouksien sisällölle, muotoseikoille ja niiden saamalle huomiolle arkimedioissa (lue: joillekin, aika monille, Hesari) ladataan melkoisesti painoarvoa.
    Suhtauduin skeptisesti HS:n vaikutusvaltaan, kunnes suoritin pikaisen ja ehdottoman epätieteellisen kenttätutkimuksen. Sivistääkseni itseäni olisin tutustunut V.S.Luoma-ahon Remoraan, ja etsiskelin sitä kirjastoista ja Helsingin keskustan kirjakaupoista. Vierailemissani paikoissa teosta ei löytynyt. Koska osasin hakukoneella etsiä olisin sen toki saanut tilattua, sillä Kirjasto Omenaan se oli hankittu. Umpimähkään runohyllyille samoavan mahdollisuudet törmätä teokseen ovat kuitenkin olemattomat. Someron kirjastoon tein hankintaehdotuksen sekä Remorasta että Ensyklopediasta, johon ystävällinen henkilökunta pahoitellen vastasi että kun runoja ylipäänsä lukee niin kovin harva, ja varsinkin uusi, kokeellinen runous ei hyllystä liiku, ei pieniä määrärahoja voi sellaiseen käyttää. Mainitsin Ensyklopedian Hesarissa ilmestyneestä puolen sivun positiivissävyisestä arviosta, jonka seurauksena sen hankintaehdotus lähti kuitenkin eteenpäin.

    Kokonaiskuvaa, tai edes yksityistä mielipidettä runouden merkityksestä kielelle ja kokeellisen osuudesta siinä on melko mahdotonta muodostaa, mikäli yleisesti tavoitettavissa on vain murto-osa ja enimmäkseen vain tietynlainen osa siitä, mitä alalla tehdään. Esimerkiksi tämän blogin kautta on tullut tietoiseksi moninaisuudesta, joka on olemassa, sekä kysymyksistä kuten: mitä kokeellinen kokeilee ja haastaa? Mikä modernissa tekee sen edelleen ajankohtaiseksi? Jne. Hartaasti odotan sitä, että keskusteluissa vilahdelleet “leirit” paljastaisivat sisältönsä, koska vilpittömästi uskon että sitä on, leireihin en taas määrittävänä tekijänä niinkään.

    Halu osallistua keskusteluun voi syntyä myös sen johdosta, että itse asia tuntuu tärkeältä, ei aina (pelkästään) siitä, että haluaisi tuntea itsensä tärkeäksi. Ja koska kieli on meitä kaikkia edes jollain tavalla yhdistävä tekijä, kaikkinainen erottelu ja karsinointi sen yhteydessä tuntuu erityisen kuristavalta. Vaikea kuvitella keskustelua, joka voisi olla yleisesti merkityksellinen olematta kaikille avoin.

    • Pour Dieu says:

      Noh, tuosta sosiologiasta vielä sen verran, että pitäisi kai puhua ”sosiologioista” samaan tapaan kuin täällä puhutaan ”runouksista”, sen verran on sosiologia imenyt vaikutteita tässä matkansa varrella muista tieteistä ja tutkimusperinteistä, että alkuperäisestä yhteiskunnan insinööritiede-ajettelusta ollaan jo aika kaukana ja teoreettisen pullataikinan nousun myötä tietenkin myös oppi- ja koulukuntariidat ovat saaneet niille kuuluvan vakaan aseman – että ei niin kaukana runouden maailmasta sielläkään olla tässä mielessä.

      Bourdieu sijoittunee kuitenkin erääseen Suomessakin pitkään harrastettuun sosiologian perinteeseen, yhteiskuntaluokkien tutkimukseen, jossa takapiruina häämöttävät klassikot kuten Marx ja Weber. Bourdieun oivallus ja lisä tähän projektiin oli se, että pääomaa voi olla muutakin kuin taloudellista, siis myös kulttuurista ja sosiaalista. Tätä ideaa on hyödynnetty Suomessakin elämäntapa- ja kulutustutkimuksessa, vaikka Ranska ja Suomi eivät nyt ihan samalla tavoin rakentuneita yhteiskuntia olekaan. Mutta hauskempaa ja jokaista ihmistä kiinostavampaahan se on saada tietää kulutustottumusten kautta esimerkiksi oma ”luokka-asemansa” kuin tylsien stratifikaatioselvitysten perusteella; tilaanko Me Naisia ja/vai/ Parnassoa, juonko pannujauhatusta vai espressoa, harrastanko sienestystä ja/vai/ uupperaa, katsonko Salattuja elämiä ja/vai/ Tarkovskia, luenko Utriota ja/tai/ Joycea jne. Tällaista tietoa hieman kasaamalla notkea sosiologi vetäisee nelikentän jos toisenkin, josta kukin itsensä saattaa paikantaa.

      Sitten tuo kirjallisuutta harrastava pikkuporvari: tarkoitus oli kuvata henkilöitä, jotka ns. ”lukevat paljon”, seuraavat syksyisiä uutuusluetteloita ja joko ostavat uutuuskirjoja tai antautuvat intohimoisesti kirjastojen uutuuksien tilaajajonoihin. Mutta mainitsemani ”ulkokohtaisuus” olisi tässä jotain sellaista, että vaikka kirjoja luetaan (kulutetaan) runsaastikin, suhteesta puuttuu sellainen, no, sanotaan hienosti, kirjallisuuden olemuksellisuuden pohdinta; lukukokemus ja -nautinto syntyy enemmin teosten henkilöhahmojen, juonen, huumorin tms. kautta, ”NN:n edellinen oli minusta parempi”, ”ihmiskuvaus oli psykologisesti oivaltavaa”, ”hyvä että NN kirjoittai tästä ajankohtaisesta aiheesta” jne. – Olisiko tyhmää sanoa, että vaikkapa jokin tiukasti koodattu lajityyppi, vaikkapa dekkarit, olisi hyvä esimerkki tällaisesta ritualistisesta kulutuksesta (lukemisesta)? Tässä ei tietystikään tahdota poisottaa tai vähätellä itse lukukokemusta, mutta kuten tunnettu sosiologi Tony Soprano voisi sanoa: ”No disrespect meant, just bustin’ some balls.”

      Analogisesti voisi ajatella kuvataiteen alueella käsitteen kitsch piiriin kuuluvaa taidetta, vaikka nyt sitten: taulu, jossa makein värein manga-tyyliin on kuvattu itkevä isosilmäinen kerjäläislapsi, joka pitää sylissään kuollutta koiranpentua, taustalla kaunis auringonlasku kuin alttaritaulussa – käsi sydämelle: liikuttaisiko se niin paljon, että ostaisit ja ripustaisit olohuoneesi seinälle?

  29. Karri Kokko says:

    Oma käytännön kokemukseen perustuva arvioni on, että piirit ovat todellisia. Mutta tämä ei missään tapauksessa tarkoita, että ne olisivat lähtökohtaisesti vihamielisiä, erimielisiä, toisilleen kateellisia tai määräytyisivät toisistaan radikaalisti poikkeavien poetiikkojen nimissä.

    Piirit syntyvät käytännöstä. Niitä rajaavat paikka ja tilanne. Missä kaksi tai useampi meitä kohtaa, se on heti piiri – ehkä vain lyhyen hetken mutta piiri kumminkin. Useimmiten rajat piirtää kaupunki, lehti, yhdistys, seura, liitto, kirjoittajakoulu, kustantamo, konferenssi, runoilta, blogi, yliopisto, kirjailijatalo, ravintola. Mutta tärkeää on huomata, että rajat eivät ole ehdottomia, ne liikkuvat, elävät ja ennen muuta ne kulkevat toistensa ylitse. Ne sekoittuvat tarpeen ja tilanteen mukaan. Katsokaa näitä runoiltoja, messuja tai konferensseja. Eivät ne perustu segregaatioon, ketään ei lähtökohtaisesti syrjitä, vaan periaatteessa kaikki ovat kutsuttuja – myös “ulkopuoliset” tai “piireihin” (vielä) kuulumattomat.

    Tuli yhtäkkiä mieleen, että evidenssiäkin löytyy. Vuonna 2008 julkaisemani vuosikirja “MMVII” jos mikään on kiihkoton, viileä todiste erilaisten hetkellisten tai pysyvämpien piirien olemassaolosta ja luonteesta. Joskus piiriin kuuluu sata, joskus vain kaksi ihmistä. Mikä tällaisissa “piireissä” voisi olla tuomittavaa tai epäluuloa herättävää?

    Tällaisten julkisten piirien lomittumisen ja päällekkäisyyden lisäksi haluaisin kiinnittää huomiota runopiireihin, jotka sen sijaan eivät näy julkisuudessa, mutta joiden merkitys on yhtä kaikki huomattava. Enkä tällä tarkoita mitään “salaisia” tai “suljettuja” piirejä, jotka tähtäisivät “ulkopuolisten” vähättelyyn, mitätöimiseen, panetteluun tms.

    Yksinkertaisimillaan tällaisen “piirin” muodostavat kirjailija ja hänen kustannustoimittajansa tai ateljeekriitikkonsa. Muutakin kollegiaalista keskustelua, neuvonpitoa ja ohjausta tapahtuu koko ajan. Näiden piirien “kohtauspaikkoina” toimivat sähköposti, chat, puhelin, kahvila, ravintola, kirjailijatalo. Joku saattaa olla kuullut myös suljetuista blogeista, mutta niidenkin ylläpito perustuu käytännöllisyyteen, ei ulkopuolisten pois rajaamiseen: blogi-tekniikka vain sattuu olemaan erinomainen keino harrastaa ateljeekritiikkiä kaukana toisistaan asuvien runoilijoiden kesken. Ei siinä sen kummempaa.

    Kokoavasti: Tunnen henkilökohtaisesti ison osan mainitun kaltaisten “piirien” jäsenistä, yhteensä varmaan sata tai kaksisataa henkilöä. Ja voi sitä vapaaehtoisen, pyyteettömän, innostuneen työn ja jakamisen määrää! Sen merkitystä ei muutama hassu soraääni, epäilijä tai ainainen riidankylväjä murra. Hyvä piirit!

  30. Hanna Saarikoski says:

    Kiitos kärsivällisistä selvennyksistä. Silloin harvoin, kun sosiaalisissa ympyröissä on runoihmisten seurassa aikaa viettänyt, tunnelma on ollut yleisesti ottaen avoin, tervetulleeksi toivottava ja keskustelu kiinnostavaa. Sama pätee verkkoon. Usein olen kaivannut samaa intensiteettiä kuvataiteesta käytävään debattiin, tai edes että sitä olisi, edes jonkinlaista. Kirjallisuuskeskusteluissa vain on puolellaan se etu, että käytetty kieli on itsessään väline ja sisältö, sen kanssa kuvataiteen on paha kilpailla.

    Syy, miksi penäsin sosiologisen tarkastelun motivaatioita, oli se, että nyt ensimmäistä kertaa tuli tunne siitä, että jaotteluilla voi käyttää valtaa rivien välissä.
    Kitch-maalaus saattaa pintapuolisesti tarkasteltuna sisältää monia samoja elementtejä kuin ITE-taiteen parista on löydettävissä. Kummankaan tekijä ei välttämättä ole tietoinen tai kiinnostunut siitä, miten joku taiteen asiantuntija teosta arvostaa. Luullakseni moni kuvataidetta harrastava erottaisi näiden kahden taiteenlajin välisen eron intensiteetissä, tarpeessa joka ne on synnyttänyt. Mutta jokseenkin valtavirtaa nykykuvataiteessa edustavat myös kitchin estetiikkaa tai taidemarkkinoiden käytäntöjä hyödyntävät teokset, joiden arvo on kitchiä suurempi ainoastaan siinä kontekstissa ja konseptissa johon ne on tehty.
    Ja kirjallisuuteen, kieleen yleensäkin pätee tämä sama: kiinnostavampaa kuin käytössä olevien välineiden hienostuneisuus on se, mitä erimielisyyksien keskelläkin ja kautta haetaan.

    • Pour Dieu says:

      Olet käsittääkseni tässä aivan oikeassa, jonkun ihmisryhmän tai yksittäisen ihmisen määrittely ja nimeäminen on aina väistämättä myös vallankäyttöä. Sormella osoittelu koulun pihalla tai sosiologinen selvitys, eivät ne perustaltaan toisistaan niin poikkea, ”nimeäminen on kymmenentuhannen olion äiti”. Myös ns. asiantuntijavallan käyttö on aina vallankäyttöä, ehkä vielä katalampaakin kun välitunneilla tapahtuva lällättely, koska se on ilmiasultaan rationaalista ja yhteiskunnallisesti hyväksyttävästi esimerkiksi tieteen piiriin kuuluvaa toimintaa.

      Mutta jos näin performatiivisesti muodostetaan enemmän tai vähemmän mielivaltaisia ryhmiä, on sillä toisaalta myös näiden ryhmien koheesiota lisäävä vaikutus, edellytyksin, että ryhmän jäsenet ”tunnistavat” itsensä jäseniksi, parhaimmillaan vieläpä eräänlaiseksi piiritetyksi enklaaviksi – ja tässä mielessä on ehkä tärkeääkin sellainen tilanne, jota täälläkin on visioitu, että raskaissa ja vaativissa olosuhteissa ilman rahakorvausta siellä jossakin murtumatta ahkeroivat runouspiiriläiset – oli heidän päälukunsa sitten mikä onkaan – ovat piiritettyinä nimettömien ja muiden mitättömien irvistelijöiden kokkapuheiden muurilla.

      Kitschin ja ITE-taiteen lähtökohtien erosta tuli itsellenikin mieleen tuo, jonka mainitset, että kyse on ” intensiteetistä, tarpeesta joka ne on synnyttänyt.” Ts. emotionaalisesti tai kaupallisesti miellyttämään pyrkivä tekeminen versus omaehtoisuus. Tähän liittyen tulee mieleen eräs luonteeltaan historialllinen kysymys: onko tämä käsite ITE-taide uusi, vaikka itse ilmiö ei sitä välttämättä ole? Jotenkin käsitteen yhdistää Erkki Pirtolaan ja hänen kaikkialle ehtivään videokameraansa. Onko termi hänen lanseeraamansa? Ja: onko vastaavaa ilmiötä dokumentoitu muualta kuin Suomesta, ja jos on, mitä nimityksiä käytetään?

      • Hanna Saarikoski says:

        Käsittäkseni Pirtola on ollut nimeä keksimässä, ja minusta se on hyvin toimiva nimi. Muualla Art brut ja outsider-art ovat vastaavia ilmiöitä, mutta niissä jo nimessä tulee esiin tuo valtaa käyttävä erottelu. Aleksiksen viime lauantain Suorassa Puheessa oli vieraana myös Pirtola, ja epäilisin että myös ITE on ollut käsittelyssä (itse en ole vielä ehtinyt kuuntelemaan lähetystä, Areenastahan se löytyy, jos kiinnostaa)
        Sinänsä ITE-nimellä esille tuodun taiteen ilmestyminen näkyväksi osaksi Suomen taide-elämää on ollut hienoa, siis hienoa päästä näkemään kaikkea sitä vimmalla tehtyä, joka on ollut piilossa. Mutta joskus on kyllä herännyt kysymys, tarvittaisiinko sitäkään erottelua? Eikö kiinnostavaa taidetta voi esitellä ihan itsenään?
        (Juu, realiteetit kyllä ymmärrän, tietysti kaikki se menee valtarakenteissa jouhevammin eteenpäin lukuohjeet tarjoavalla merkkilappusella varusteltuna, mutta jotenkin se on sääli – varsinkin kun tietää, että alkujaan homma on lähtenyt vilpittömästä kiinnostuksesta ja innostuksesta liikkeelle.)

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Juu, oli sivuhuomio ITE:stä ohjelmassa. Termin käyttökelpoisuus paljastuu mulle kirkkaasti siinä, että ITE:n myötä esiin astui taide, joka ei ponnista instituutioista, jotka muuten määrittävät kuvataidetta syntisen raskaasti. Ei siis kuvataidekoulutettujen momentoitujen apurahoitettujen valtiollisten näyttelyinstituutioiden oikealla tavalla taustoitettua ja selitettyä esteettistä ponnistelua, joka on oikeaoppisesti esillä oikeaan aikaan ja paikkaan laitettuna ja vielä lappulippusten kanssa tiedote-cv-taustoitettuja anteeksipyyntöjä olemassaolosta. Sen sijaan pesunkestävää läpitunkevaa, anteeksipyytelemätöntä suoraa ja välttämättömyydestä pursuavaa energistä taidetta. Näin niin kuin karrikoiden ilmaistuna.

  31. Maaria Pääjärvi says:

    Tämä erityisesti Karrin kommenttiin, jonka huomio piireistä toi mieleeni erään perhepiirissä käymäni keskustelun. Olin turhautunut noihin hahmottomiin piirisyytöksiin ja ryhdyin luettelemaan ihmisiä joiden toiminnan näen linkittyvän yhteen järjestöissä, verkkoympäristössä, tapahtumajärjestelyissä tai jollakin muulla tavalla. Pääsin äkkiä yli viidenkymmenen ihmisen, ja lopetin ynnäilyn jonnekin seitsemäänkymmeneen kun se alkoi tuntua älyttömältä puuhalta. Toisin sanoen: kuinka iso yksikkö voi runoudessa olla sisäpiiri?

    Karri sanoo, että hänen piiriinsä lukeutuu 100, jopa 200. O-HO. Tietysti tämä porukka ketjuttuu erilaisiin väliaikaisiin tai pysyvämpiin muodostelmiin, jotkut vaan lilluvat kaikkien muodostelmien laitamilla, mutta mä pitäisin tämänkin kokoista runouden alueella toimivien ihmisten yksikköä typerryttävänä määränä, ja luultavasti luku on vielä suurempi. Ja kyse ei ole ideologisesta tai poliittisesta ryhmästä, puolueesta tai yhdenasian liikkeestä (tyyliin koirankakat roskikseen, plz). Tämähän olisi tosiaan riemumielen paikka, niiden erimielten vaalimisen lisäksi.

    Omasta puolestanikin sanoisin, että aina ja kaikkialla ovat runoihmiset suhtautuneet minuun ystävällisesti ja on ollut tervetullut olo. Siitä huolimatta, että mä oon kriitikko ja oletan, että sitä roolia kohtaan on ihan oikeaa epäluuloa. Siellä on vahva uteliaisuuden ja välittömyyden ilmapiiri, ainakin minusta. Mä oon jopa törmännyt yhteisöihin, jotka sietävät “jäseniensä” erilaisia ajattelutapoja ja kykenevät toimimaan yhdessä vaikka jaettuja mielipiteitä olisi vain vähän.

  32. Minulle ajatus piireistä on ainakin jotenkin intuitiivisesti tosi. Tavallaan samastun Liuhdon ja muiden jorinaan siitä, että kylläpäs vaan on tällaiset ja tällaiset piirit. Ja tavallaan ärsyttää – korostan edelleen, että jollain primitiivisellä, hassulla tavalla – kun esimerkiksi Maaria jotenkin itsepäisesti väittää, ettei ole mitään piirejä. Mutta samaan aikaan en voi perustella tuota intuitiivista tunnetta Liuhtoa & co paremmin.

    Ehkä olen vaan pohjimmiltani primitiivinen, rasistinen luonne. Jos asuisin maalla, olisin varmaan kamala rasisti. Minussa tuntuu olevan niin syvällä juuri sellainen intuitiivinen tarve nähdä ihmiset ryhminä, erilaisina. Aivojen pohjakerrokset vain välillä inttävät, että niin se on. Mutta onneksi minulla on sivistys ja järki.

    Joka tapauksessa ja having said all that, luulen itse olevani aika hyvä esimerkki parina viime vuonna kirjalliseen kulttuurielämään hitaasti integroituneesta toimijasta, jota on vähän vaikea sijoittaa mihinkään piiriin kovinkaan tyhjentävästi.

    Tällaisiin kuulun/olen kuulunut:

    Nihil Interit / Tuli&Savu

    Tulin sisään Helsingin kirjalliseen kultuurielämään 2,5 vuotta sitten, kun tapasin yliopistolla Henriikka Tavin ja Harry Salmenniemen. Henriikan kautta päätin osallistua runoyhdistys Nihil Interitin kokoukseen, jossa minusta saman tien tehtiin yhdistyksen toimistonhoitaja. Tuon vuoden pestin aikana pamahdin hyvin nopeasti mukaan “kokeelliseen runoskeneen”, olinhan välittömästi jatkuvasti tekemisissä Tuli&Savuun liittyvien asioiden kanssa. Olin siis pamahtanut kerralla Nihilin ja Tuli&Savun toiminnan ytimeen.

    Helsinki Poetry Connection

    Samoihin aikoihin aloin olla mukana Harri Hertellin pystyttämän Helsinki Poetry Connectionin toiminnassa. Osallistuin Poetry Jameihin ja Slameihin – Harri taas edusti ja edustaa aivan toisenlaista runomeininkiä, joka oli minusta toimintana aivan mahtavaa, mutta jonka yhteydessä pian huomasin, etten samastunut varsinaisesti tuon ydinporukan taidekäsitykseen (esim. spoken word -runous). Viime aikoina olen taas innostunut uudella tavalla HPC:n toiminnasta, se on minusta parin viime vuoden parhaimpia kulttuuriasioita, period.

    Yliopisto, kotimainen kirjallisuus

    Olen opiskellut kotimaista kirjallisuutta yliopistolla, ja opiskelen edelleen. Sitä kautta olen luonut nykyisen pääystäväpiirini – lähes kaikki kirjallisuusalan toimijoita hekin, mutta hyvin vaikeasti piireihin jaettavissa, on Parnasson ja Kalevan kriitikkoa, Nuoren Voiman Liiton työntekijää, Hesarin toimittajaa.

    Helsingin Sanomat

    Puolitoista vuotta sitten lähetin yliopiston kritiikkikurssin käytyäni arvostelun tarjolle Hesariin, ja se julkaistiin. Siitä lähtien olen kirjoittanut lehteen harvakseltaan kritiikkejä, yhden henkilöjutun ja viime aikoina vielä Nyt-liitteeseen. Minut on kutsuttu Hesarin esikoiskirjabileisiin. Lisäksi veljeni ja entinen tyttöystäväni ovat molemmat nykyään Hesarissa töissä. Tätä kautta olen saanut ihan mukiinmenevän käsityksen siitä, mitä kaikkea esim. kulttuurisivujen ylläpitämiseen kuuluu. Eli kun esim. Teemu Helle älähtää, että taas Hesarissa näin ja näin ja onpa laiskaa, pinnallista ja intohimotonta, niin vaikka olisinkin osittain samaa mieltä, ensimmäinen ajatukseni on: eipä oo niillä Hesarissakaan helppoo.

    Jyväskylä

    Harry Salmenniemen, joka on Teemu Mannisen ohella puhtaasti runomeiningeistä tavatuista ihmisistä minulle eniten ystävänkaltainen, kautta olen tutustunut mm. Ville Luoma-ahoon ja Kristian Blombergiin, Jyväskylän olennaisimmiksi kokemiini runotoimijoihin. Samastun heidän taiteelliseen maailmankuvaansa, siis omaan käsitykseeni siitä, hyvin voimakkaasti ja pidän tyyppejä mahtavina. Osittain allekirjoitan myös väitteitä porukan sisäänpäinkääntyneisyydestä. Esim. kun Harry, Kristian ja Ville kommentoivat keskenään toistensa runokirjoja, niin välillä tulee huoli, että kyllähän luetatte niitä muillakin, ja että jos olette kaikki samaa mieltä vaikka jostain yksittäisestä tyyliratkaisusta, niin se ei vielä tarkoita, että siihen kannattaa luottaa, niin samaa tajuntaa tunnutte välillä olevan. :)

    Nuoren Voiman Liitto

    NVL:n jäsen olen ollut 12-vuotiaasta lähtien, jolloin lähetin sinne tekstejä arvioitavaksi. Viime keväänä minut valittiin liiton hallitukseen. Nykyään olen siis eniten nuorenvoimanliittolainen, eniten heidän kanssaan tekemisissä.

    Näin. Tässä ovat siis piirit, joihin kuulun kuuluvani. Olennaisinta on, kuten Karri sanoi, että näiden sisällä tapahtuu jatkuvaa liikettä ja vaihtoa. Ehkä vuoden päästä olen taas Nihilin toiminnassa enemmän mukana, ehkä viiden vuoden päästä Hesarilla töissä, ehkä Nuoren Voiman Liiton hallituksessa vielä kymmenenkin vuoden päästä, ehkä en missään enää viikon päästä, jos esim. muutan viikonloppuna Meksikoon.

  33. Maaria Pääjärvi says:

    Erkka, korjaan yhden jutun: en ole väittänyt ettei ole mitään piirejä. Vaan nimenomaan päinvastaista. Olen tahtonut piirien nimeämistä, koska minusta jokaisella on piirit, ja nimeäminen auttaa myös näkemään millaisista piireistä on kyse. Ja lisäksi kysyn: mitä pahaa on piireissä? Ja jatkoksi: milloin piiri on pahasta?

    Minua lähinnä ärsyttää vihjailu piireistä, kun samalla annetaan ymmärtää että tietyillä ihmisillä (yleensä kokeellisilla runoilijoilla) on piirit ja muilla ei.

    Yhteisörakenne on kuitenkin verkottuva ja kerrostuva. Esim. sinä ja minä aivan selvästi kuulumme samaan verkostoon ja oletan, että välimme ovat ihan ystävälliset, harrastamme ajatuksenvaihtoa julkisesti. Mutta meillä ei ole yhteistyötä eikä tiivistä ihmissuhdetta keskenämme, emmekä junaile keskenämme mitään hankkeita. Sinun viiteryhmiäsi ovat NVL ja HS (sikäli kuin HS on mikään kauhean tiivis viiteryhmä, sama pätee Parnassoon, joka taas on minun); minun Tuli&Savu ja löyhästi Poesia. Sitten on HPC, Nihil, Turku, Jyväskylä, Tampere, blogistan, aukea.net, eri kustantamoiden piirit, kirjailijoiden järjestöt ja yhdistykset…! Ja vielä ihmisten väliset suhteet ja ystävyydet, jotka ylittävät kaikkia näitä piirejä.

  34. Jani Vanhala says:

    “Piireissä” ei ole minusta lähtökohtaisesti mitään väärää. Mutta niihin sisältyy silti haitallisia elementtejä. Ihmisen on näet hirveän helppo alkaa rakentamaan itselleen jonkinlausta identiteettiä sellaisten ryhmien kautta, johon hän kuuluu. Tästä seuraa taas väistämättä painopisteen vaihtuminen mielenkiinnon kohteissa. Energia alkaa pian kulua oman ryhmän näkemysten puolustamiseen ja kiihkoiluun asioista, joilla ei kaiken järjen mukaan voi olla mitään todellista merkitystä kiihkoilevalle yksilölle. No, yksilö tajuaa kyllä tämän, mutta ei halua sitä myöntää, niin alkaa rappion toinen vaihe. Nyt yksilö pyrkii ryhmänsä kanssa kyseenalaistamaan sen, kenellä on oikeus määrittää merkitykiselliset asiat, ja tämän eleen kautta yksilö saakin ryhmänsä kanssa luotua tilanteen, jossa yllättäen juuri heidän kannattamansa mielenkiinnon kohteet ovat niitä hyviä ja oikeita. Ja kun lopuksi tehdään vielä perus-liberaali ele, ja sanotaan, että jokainen tietysti voi ajatella kuten haluaa, niin tällöin on oman ryhmän piiri suljettu lopullisesti jonkinlaiseksi turvatuksi umpioksi, joka pystyy hyvin tehokkaasti ylläpitämään mitä oudoinpiakin päähänpinttymiä.

    Mutta jos tällainen kehitys onnistutaan katkaisemaan (ja se vaatii minusta ihmiseltä ensisijaisesti itsekieltäymystä, kykyä taistella aktiivisesti sitä vastaan, että antaisi periksi halulleen olla “hyvä tyyppi” hinnalla millä hyvänsä), niin silloin piiriin kuuluminen muodostuu positiiviseksi asiaksi.

  35. Karri Kokko says:

    Maaria: Vedin nuo lukemat ihan hatusta. Henkilökohtaiseen “lähipiiriini” runoilijoita ja muuta kirjallisuusväkeä kuuluu tietysti vain muutama hassu, mutta piiri voidaan määritellä myös huomattavasti väljemmin, jolloin alkuperäiset luvut on mahdollista tuplata, ehkä jopa kolminkertaistaa. Mutta tämäkin johtuu aika pitkälle iästäni ja työurani luonteesta.

    Erkan kertomus piireihin “pääsystä” oli hieno ja varmaan monen muunkin kohdalla tyypillinen. Ei tässä ole mitään mystiikkaa tai salaisia riittejä, innostus runouteen riittää (ja halu tehdä töitä ilmaiseksi yhdessä ison porukan kanssa muutaman nimettömän tai muuten mitättömän vinoilijan irvaillessa vieressä).

  36. yks Kake says:

    Onkohan nyt vihdoin keksitty ikiliikkuja?

    Ei piireissä ole sinänsä mitään pahaa. Kaikki me pyörimme. Minäkin taidan pyöriä jossain sosiologisessa runopiirissä. Luulisin.

    Jos piirit käyvät kovin pieniksi ja käyttävät kovasti valtaa (kaikki me käytämmme sitä jossain määrin), niin siitä voi muodostua ongelma. Tai sitten jos nk. sisäpiiriläisyydestä tehdään hyve. Tai, ehkä, kai, mahdollisesti sellainenkin voi toimia positiivisesti, mutta vaaransa siinä piilee.

    Kukaa ei ole missään määritellyt objektiivisesti tätä piirin käsitettä joten parempi vain yrittää miettiä mitä kukin sillä tarkoittaa ja keskustella asiasta sen mukaisesti. Mutta on myös niin, että kaiken maailman piirianalyyseja sopii arvostella. Kumpikin parempi, pääasia että pyöritään.

    Karri on oikeassa tuossa yllä, kannattaa tehdä mitä tekee ja tehdä taas. Mutta samalla pitää muistaa, ettei se seikka, että tekee työtä ilmaiseksi tms. siirrä mitään tai ketään arvostelun ulkopuolelle. Tylsin arvostelun muoto olisikin valittaa, että “noilla rahoilla duunataan tuollaista”, mistä seuraa se, ettei rahalla tai rahatta voi livistää arvostelusta (tai talouskritiikki on oma erityinen muotonsa)

    • Teemu Helle says:

      Joo yks Kake, olen samaa mieltä, että nyt “piiri” on lähtenyt ehkä vähän handusta, niin sanoakseni.

      “Piirin” käsitettä voidaan määritellä niin pitkälle kuin tahdotaan, mutta kuinka hedelmällistä se on, en tiedä. Vrt.: Ihminen, jolla on jakautunut persoonallisuus, muodostaa itsensä kanssa piirin.

  37. Teemu Helle says:

    Maaria, rehdimpää on sanoa, että olipa kulttuurisivuilla sitten mitä hyvänsä tekstiä, lehteä lukevan ihmisen “on mahdollista lukea” sitä. Nimenomaan, ei me minusta voidakaan osoitella, ettei ihmiset kuitenkaan lue. Ei me tiedetä lukeeko ne vai ei. Mutta se me tiedetään, että Suomessa luetaan paljon kirjallisuutta väkilukuun nähden, ja pitäisikin miettiä miksi sitten esim. nykyrunous mielletään niin vastenmieliseksi, vaikka sitä todistettavasti ei lueta ollenkaan. Mistä syntyy silti niin vahvat mielikuvat? Tyhjästäkö?
    Näin logiikkaa hyväksikäyttäen voisi kuvitella, että kirjallisuutta lukeva ja/tai siitä kiinnostunut ihminen lukee lehtensä myös tarkemmin kuin moni muu.

    Sanomalehti on taantuva, ja lopulta kuoleva median mekanismi. Joskaan ei se vielä aikoihin tule poistumaan. Ehkä kymmenen- kahdenkymmenen vuoden päästä, kenties. Mutta ei uutiset tai tiedonhalu mihinkään katoa. Sanomalehden funktio on olla tiedonvälittäjä, sillä ei periaatetasolla ole mitään tekemistä uutisen tai tiedon kanssa. Enemmänkin sillä, minkälaista informaatiota, minkälaisia uutisia missäkin formaatissa tulevaisuuden yksilö haluaa. Ja siihen voi vaikuttaa.

    Ja aivan kuten tuossa aiemmin yritin tuodakin ilmi, jos verrataan vaikkapa Hesarin esikoisskabaa uutisena ja tapahtumana siitä suoritettavaan tiedotukseen, mainontaan jne., on duuni hoidettu minusta aika alisuorittaen. Koska aivan kuten tässäkin nyt kävi ilmi, uutisointimekanismeilla ei ole niinkään merkitystä vaan sillä, kuinka niitä käytetään hyväksi. En koe, että jos Hesari ainoana mediana tekee jotakin tällaista, se automaattisesti on hyvää ja/tai järkevää.

    Ja kommentoidakseni myös siihen, onko eri mediataloissa ja -instansseissa yrityselämän pelisäännöt ja toimivatko ne pelkästään markkinavoimien sanelemina jne. kommentoin: Tottakai toimivat ja on! Kuten aiemmin kirjoitinkin: sitä varten on olemassa kirjallisia instansseja joiden yksi tärkeimmistä tehtävistä on pyrkiä myötävaikuttamaan siihen, että kirjallisuus menisi ulkokohtaisilta asioiltaan yhteiskunnassa eteenpäin. Se on Lukukeskuksen, Kirjailijaliiton, järjestöjen ym. perusduunia. Niiden pitää vahvasti olla vaikuttamassa suomalaisessa kulttuurirakenteissa tapahtuviin muutoksiin, olla tekemässä niitä muutoksia, ja jos niin mikä ettei: olla käynnistämässä niitä.

    Kyllä kai se kaikille on selvää, minkä voima Hesarin takana olevia tahoja ajaa eteenpäin. Enkä olekaan jeesustelemassa sitä, vaan nimenomaan kritisoin sitä, että valitsemalla vain yksi, eli “paras”, tehdään mielestäni typerää bisnestä. Hesari ei maksimoi mainosarvoa, jonka heidän järjestämänsä kisan olisi mahdollista sille tuoda. Kirjallisuuden pitäisi yhtälailla oppia toimimaan niiden arvojen vanavedessä, jos sitä halutaan. Jos ei haluta, se on sitten kokonaan eri asia.

    Ottaakseni vielä osaa noihin “piireihin” ajattelen, että toki minäkin kuulun esimerkiksi piiriin, jonka muodostan vaimoni kanssa: sitä sanotaan avioliitoksi. Kuulun myös piiriin, johon kuuluu sukulaiseni; sitä sanotaan suvuksi. Kuulun myös joihinkin järjestöihin.

    Tuollaisia piirejä Liuhdot ja kumppanit tuskin väitteillään tarkoittivat.

  38. Karri Kokko says:

    No joo, Kake. Vastikkeeton puuhailu ei tietenkään siirrä ketään arvostelun ulkopuolle. Mutta tässä näyttää koko ajan uumoilun tai kritiikin aiheena olevan piireihin kuuluminen sinänsä, ei se mitä niissä tosiasiassa saadaan aikaan.

    Tosi esimerkki: Harry Salmenniemi muistaa Runojän alkulehdillä omaa “piiriään” näin: “Kiitos Hämeen taidetoimikunta, Suomen kulttuurirahasto, Taiteen keskustoimikunta, Keski-Suomen taidetoimikunta, Otavan kirjasäätiö, Kalevi Jäntin rahasto, Torsti Salmenniemi, Vesa Haapala, Kristian Blomberg, Marko Niemi, Juri Joensuu, Mari Koski, Ville Luoma-aho, Jonimatti Joutsijärvi, Anna Tomi, Lauri Wuolio, Laura Pesu.”

    (Lisäisin tuohon vielä itsestäänselvästi ainakin Antti Arnkilin, mutta kustannustoimittajan kiittäminen ei kai näissä yhteyksissä ole tapana.)

    Siinä se on, yksityisten ja julkisten rahanjakajien, kollegojen, ateljeekriitikkojen, työtoverien, kaverien, sukulaisten ja muiden läheisten muodostama “piiri”, joka on samalla kertaa ainutkertainen ja ainakin rakenteeltaan moneen muuhunkin tapaukseen sopiva. Muunneltavat muuntaen samankaltaisen piirin voisi koota melkein minkä tahansa teoksen etulehdille.

    Kiintoisaa voisi totta kai olla myös sen pohtiminen, keitä tuossa listassa EI mainita. (Tällä en tarkoita mitään henkilökohtaista, sillä vaikka Harry on hyvä kaverini ja uusimman kirjani kustannustoimittaja, minä en osallistunut po. teoksen valmistumiseen millään tavalla.)

    Tässä mentäisiin kuitenkin heti alueelle, jossa ainakin minä tuntisin oloni epämukavaksi. Sillä vaikka piirien rajat menevät väkisinkin päällekkäin, niiden väliin jää joka tapauksessa “ulkopuolisten” muodostamia taskuja. Kaikki eivät tietenkään ole eivätkä voi olla toistensa kavereita, mutta se ei tee piireistä sinänsä suspekteja saati tuomittavia. Ne ovat orgaanisesti syntyviä ja käytäntökeskeisiä yhteenliittymiä, enemmän jonkin positiivisen ja inkluusivisen kuin hylkivän tai eksklusiivisen merkeissä pystytettyjä.

    No, mutta tämä on tietysti turhanaikaista pohdintaa, ainakin niin kauan kun jätän tuomatta julki kaikki omat piirini ja yhteenliittymäni – etenkin ne kollegiaaliset suhteet, joista olen enemmän tai vähemmän julkisesti irtisanoutunut.

  39. Karri Kokko says:

    Varmistan vielä: En tarkoita, että Harryn listalta puuttuvien nimien pohdinta olisi millään tavoin tärkeää tai että siitä ilman muuta paistaisi läpi jokin kätketty viesti. Eipä tietenkään. Ajatukseni oli vain esimerkki siitä, millaisiin ongelmiin piirien ja niiden oletettujen kokoonpanojen pohtiminen johtaa. Tämäkin lisäys on siitä esimerkki: olen sammuttamassa itse sytyttämääni paloa ja todennäköisesti aiheuttamassa lisää epäluuloja ja ajatuksenkulkuja, jotka ovat pelkästään vahingollisia.

    Ollaksemme positiivisia ja konkreettisia: Harryn lista on mitä on, ja hyvässä tarkoituksessa laadittu. Se on hänelle kiitoksen paikka. Miksi emme me muutkin keskittyisi tuomaan esiin kaikkea niitä myönteisiä asioita, joita erilaisten ihmisten kanssa toimiminen on tuottanut. Simple as that.

  40. Karri Kokko says:

    Kun kerran näihin keskusteluihin ryhtyy, on näköjään mahdoton lopettaa. Yritykseni on kova.

    En kuitenkaan malta olla tuomatta esiin tämäniltaista spektaakkelia, Musiikkitalon avajaisia. Mitä siellä esitettiin? Finlandia totta kai, mutta myös Kevätuhri. Vaikka edellinenkään ei jäänyt aikanaan ilman riitaisuuksia, jälkimmäisen ensi-ilta 1913 lienee silti kärjekkäin esimerkki siitä, mistä tässäkin on oikeasti kyse.

    Joku tai jotkut tuottavat teoksen tai teoksia, jotka aiheuttavat hämmennystä, mielenkuohua ja vastustusta, koska näin ei ole ennen tehty. Mitä tapahtuu? Tekijät (“Stravinskyn piiri”) syyllistetään ja heidän rankaisemisekseen tehdään urotekoja. Mutta mitä tapahtuu myöhemmin? Yksi aikansa arvostetuimmista kapellimestareista näyttää orkesterinsa kanssa, kuka tai ketkä olivat oikeassa. Tai ei nyt oikeassa, mutta riittävän hulluja ollakseen mielenkiintoisia vielä sata vuotta myöhemmin. Pääsenkö jo nyt ulos täältä?

  41. Maaria Pääjärvi says:

    Jaaha, Karrikos luulee noin vähällä pääsevänsä. Mutta tuo historiallinen täsmennys on kyllä aiheellinen: hyvin usein historia selittää piirit positiivisesti ja niistä tulee jopa yleiskivaa – kuten surrealisteista. Selailkaas joskus kirjaa “Surrealistien nauru” (Robert Benayon), joka on kuvitettu lähinnä alan miesten kaverikuvilla.

    Tai oikeastaan olin sanomassa, että jotenkin tässä tultiin sellaiselle nudistikeskustelutasolle, että todettiin yhdessä että alastomuus (=sosiaalisuus) on luonnollista, jotkut hieman paljastivat itseään, mutta yleisesti ottaen ihmiset eivät halua riisuutua kuin yksityisesti, vaikka alastomuus onkin luonnollista.

    Jani toi kommentissaan esille yhden selkeän piireihin liittyvän riskin, eli samanmielisyyden muotoutumisen ja yksilön sosiaalisen miellyttämisenhalun ensisijaistumisen. Riski on todellinen, mutta ei kuitenkaan itsestäänselvä. Jokaiseen piiriin pätee vähän sama kuin ihmisiinkin – ei kenenkään persoonasta tai ajatuksista saa käsitystä, jos ei ensin kuuntele häntä ja anna hänelle tilaa.

    Minusta taas monikeskiseen tai monikerroksiseen kenttään kytkeytyy aina monta piiriä ja vallankäytön kannalta kiinnostavimpia ovat tietysti ne, joissa valtaa käytetään eniten – joissa voidaan tehdä muita koskevia päätöksiä tai joiden suosio voi vaikuttaa esim. jonkun taiteilijauran muotoutumiseen. Juuri nämä piirit ovat yleensä herkimpiä kieltämään olemassaolonsa.

  42. yks Kake says:

    Karri, juu, en ajatellut, että sinä olisit vienyt vapaaehtoisporukkaa pois kritiikin kohteiden joukosta. Rönsyilin.

    Historiaahan kirjoitetaan aina (sori universalismini) siten, että ensin jäsennetään jengiä koulukuntiin, piireihin yms. Seuraava polvi tulee ja kirjoittaa jutun uusiksi surmaamalla isänsä: ei ole mitään yhtenäistä frankfurtin koulukuntaa ja sitä rataa.

    Yleisellä tasolla pidän ajatusta atomistisesta ihmisestä tai runoilijasta absurdina. Jollain tasolla kaikki ovat osa jotain muuta kuin vain itseään ja siksikin vain piirillisyydellisyydestä moittiminen on hölmöä. Kysymys on aina piirien luonteesta, suhteiden laadusta, mitä tehdään ja miksi. Siksi olen myös sitä mieltä, että yleisen tason moitteisiin ei kannata kiinnittää kauheasti huomiota — tai no, onhan tämäkin keskustelu tässä ihan jees. Miksi ei, jos huvittaa?

    K:lle: http://www.youtube.com/watch?v=UPw-3e_pzqU

  43. Entäs ne avantgardesäveltäjät, jotka säveltävät Kevätuhria uudestaan, ja pitävät itseään avantgardisteina?

    Se, joka kokeilee, ei mielellään puhu kokeellisuudesta, vaan perinteen jatkamisesta. Esimerkkinä vaikkapa Harri Nordell.

    Tai Juha Kulmala, jonka runoissa kokeellisuus on siellä ruuansulatuskanavissa, eikä päälleliimattuna kuvana.

    Kokeellisuuden pastisseista voitais puhua, eikö vain?

    Joutuu tekemään pitkää päivää, jotta kirjatulvasta löytää ne kieltä ja runoutta eteenpäin vievät helmet… tarvitaan suursiivous sikalassa.

    Ehkä jostain tuolta tulee S. Liuhdon alustuksen nimi Turun Runoseminaariin 11.11. (menee mainoksen puolelle)… katsotaan onnistuuko Harri Veivo sitten eurooppalaisella, Pariisin näkökulmalla parsimaan homman kasaan, ettei kukaan tunne itseään loukatuksi, syrjityksi, unohdetuksi, höynäytetyksi…

    Hieman provosoiden,

    ystävällisesti kaikille piirien ja niiden ulkopuolelle,

    Tapani

    • Maaria Pääjärvi says:

      Tapani, vastaan tähän pikaisesti:

      kokeellisuuden tutkijoilla on selvimmin retrospektiivisten tekniikoiden yhteydessä käytössä nimitys “retro”. Mutta en ole vielä koskaan törmännyt sellaiseen “kokeelliseen” runoilijaan, joka väittäisi että hänellä ei ole traditiota (ja jos väittääkin, tulkitsen aktin joko typeryydeksi tai 1900-luvun traditioon liittyväksi performanssitekoseksi). Perinteettömiä, juurettomia tai tuollatapaa singulaarisia tekoja ei yksinkertaisesti synny. Minusta suomalainen kirjallisuuskritiikki vaan “uutta” kiittäessään on vaivaannuttavan historiatonta. Kyllä se tajutaan, että esimerkiksi kollaasin (tai cut upin) traditio on olemassa (liki satavuotias; ja joku paremmintietävä voisi kertoa varmasti varhempiakin tapauksia) ja että esimerkiksi flarf jatkaa sitä.

      Minä olen älyttömän traditionalistinen lukija, mutta minulle traditio ei sijaitse ensisijaisesti kotimaisen runouden 1900-luvun kaanonissa, vaan se on vain pisara meressä koko traditiossa. Siihen pitäytyminen olisi talousmetsän juhlimista aarniometsänä, koska se on vain yksi traditio.

      Oikeastaan ainoat meidän runoudessamme uudet asiat ovat käytännössä ajankohtaiset kansainväliset yhteydet, julkaisutoiminnan jonkinasteiset muutokset (joita on tosin ollut aina, 1900-luvun alun kustannusmaailma oli aivan toinen kuin nyt tai 1950- tai 1980-luvulla) ja internetin mukanaan tuoma tiedon jäsennyksen ja puhuntojen ja kielten tavoitettavuuden massa.

      Runomuotojen ja tekniikoiden suhteen ei taida olla kysymys siitä, mikä on uutta ja mikä perinteistä, vaan kuka ylipäänsä saa käyttää tradition nimeä.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      “Joutuu tekemään pitkää päivää, jotta kirjatulvasta löytää ne kieltä ja runoutta eteenpäin vievät helmet… tarvitaan suursiivous sikalassa.”

      Juuri päinvastoin: ei tarvita mitään suursiivousta. Suursiivous tarkoittamassasi merkityksessä olisi jotain ohjelmallisuuden piirissä tapahtuvaa estetiikkojen manifestoimista ja “sadonkorjuuta” siinä mielessä, että joku vaskoolinsa kanssa väittäisi löytäneensä kultahiput.

      Vanha totuus taiteessa on, että silloin kun manifesti kirjoitetaan, liike on jo kuollut. Toivottavasti Liuhto alustuksessaan käsittää tämän, muutenhan hän on laatimassa sisäpiiriä ajatustensa ympärille:)

      Pitää vaan nauttia siitä, että on kaikenlaista mahdollista ja mahdotonta. Kakkaa ja kultaa samassa lusikassa ja niin pois päin. Se on vähän koko homman juju.

      Eihän kukaan muutenkaan lue esim. kaikkia uusia romaaneja tai edes dekkareita. Osaan kirjoista tulee tarttuneeksi spontaanisti, mutta huomattavasti enemmän on niitä, joista jo ennen lukemista on joku käsitys.

  44. […] kirjoittaa näin viimeaikaisten keskustelujen pohjalta (koskien piirejä), ja sen alueen vuoksi, johon olen itseni kirjoittanut, aikomuksettakin (siten […]

  45. “Vanha totuus taiteessa on, että silloin kun manifesti kirjoitetaan, liike on jo kuollut.”

    Jos aletaan viisastella, niin nyt kirjoitetaankin sitä “uutta” totuutta.

    ;-)

    Annetaan Liuhdon nyt kirjoittaa, lauotaan totuudet kun niiden aika on, olivatpa sitten vanhoja tai uusia.

    Joo, mä otin asian esille. Joo, joku muu alkoi nyt laukoa…

    Ugh!

  46. PS.

    “Taiteen manifestit

    Taiteessa manifesti liittyy avantgarden toimintastrategiaan, jossa taiteen etujoukoksi julistautunut ryhmä ilmaisee suunnan tai liikkeen taiteellisia ideoita tai aikomuksia. Taiteellisia manifesteja ovat muun muassa Jean Moreasin Symbolistinen manifesti (1886), Luigi Russolon The Art Of Noises (L’arte dei Rumori) (1913), Filippo Tommaso Marinetti, Futuristinen manifesti (1915) ja André Bretonin Surrealismin manifesti (1924).”
    -Wikipedia

    Onko liike siis kuollut, jos S Liuhto kirjoittaa manifestin “Suursiivous sikalassa”? Nyt tulee vähän paineita pojalle ;-)

    (TK)

    • Maaria Pääjärvi says:

      Voi olla, että tämä kysymys on liian ennakoiva, mutta kysyn kuitenkin: mitä olette ajatelleet siivota?

      Tuskin tämä kuitenkaan on ihan huonosti kysytty, sen verran tarmokkaasti seminaaripiirit käyvät agitoimassa :)

      • Keskusteleva kysymys, arvostan semmoista.

        “Suursiivous sikalassa” on S Liuhdon alustuksen nimi, toinen alustus tulee Harri Veivolta.

        Nykyrunouden ryteikkö siinä käydään tietysti läpi. Sen minkä kolmessa tunnissa ehtii, loput siivotaan iltaklubilla, jossa seminaarin osallistujia (ja muitakin) stagella.

        Missä olit 11.11.11 kun Turun Runoseminaari pidettiin? kysyy seuraava sukupolvi kokeellisen runouden vanhoilta pieruilta sit aikanaan…

        ;-)

  47. Harryn kirjan nimiösivujen “kiitospiiristä” sen verran, että hän kiittää siinä kaikkia niitä, jotka ovat lukeneet ja kommentoineet hänen käsikirjoitustaan. Miinus kustannustoimittaja Arnkil, Karrin aiemmin mainitsemista syistä. Säätiöt eivät tietenkään ole lukeneet, vaan tukeneet rahallisesti.

  48. Jani Vanhala says:

    Yksi syy piirien ongelmallisuuteen kulttuurin alalla saattanee muuten liittyä kulttuurissä vallitsevien arvojen monitulkintaisuuteen.

    Näet, jos ja kun ei ole mitään yksiselitteistä arvoa tai hyvää, jota kohden piiri kurottaa, niin tällöin käy niin, että piirin toiminta muodostuukin välttämättä tietyllä tapaa ideologiseksi ja poliittiseksi. Piiri alkaa toisin sanoen ajaa omaa agendaansa, vaikka väittääkin, että se ajaa jotain asiaa, joka on siitä riippumaton. Tässä ei ole toki mitään väärää itsessään. Ongelma on vain siinä, tilanne valheellistuu helposti, koska ihmisten toimet ja motiivit eivät ole kovin helposti erotettavissa tosistaan.

    Jos sen sijaan verrataan kulttuuripuolen toimintaa vaikkapa urheiluun tai sotaan, niin homma tulee selkeästi esiin. Urheilussa on helppo osoittaa se, kuka on paras, ja näin parhaus ja kunnia eivät ole kiistanalaisia asioita. Sodassa voittaja on myös helppo havaita. Koska kultuurin puolella ei ole samanlaisia mekanismeja määrittää asioita, niin syntyy helposti sellaisia solmuja, jotka suuntaavan energian itse asioista sosiaalisiin peleihin.

    No, tässäkään ei ole mitään automaattisesti pahaa. Mutta esim. minusta tuntuu silti monesti siltä, että tuollainen on periaatteessa hukattua aikaa ja energiaa, ja että koko homma on periaatteessa “kaikilta pois”.

  49. Maaria Pääjärvi says:

    Joo, Jani. Tossa on tuo energiakysymys, joka tietysti korreloi siihen, että kuinka syvä henkilökohtainen yhteys mihinkin viiteryhmään on. Ja musta tuntuu, että sitä energiaa haaskataan myös kuvittelemalla piireistä kaikenlaista, käyttämällä mustaa sappea niistä muistutteluun ja vihjailemiseen. Musta on todella luonteva tila, että toiminta keskittyy järjestöihin, runoilijat tuntee toisiaan ja on kavereita keskenään ja ihmisillä on yhteisiä hankkeita. Jotenkin outoa, että se on ihan hirveen kamalaa, koska aina toisen piirin ihmiset on salamyhkäisiä, kunnottomia ja tekee tyhmää taidetta. Siksi ois hyvä, jos sitten reilusti sanottais niistä piireistä ja annettas avointa mutta ymmärrettävää kritiikkiä, jos jonkun porukan toiminta vaivaa. Koskee niin niitä “kokeellisia runoilijoita” kuin esim. tätä blogia, josta on jo useemman kerran sanottu että kun se on sellanen ja että me ollaan jengi. Tollasten letkautusten ainoa informaatioarvo on se, että jotakuta ärsyttää. Tuossa on semmonen musta aukko, jonne minusta valuu energiaa. Mutta ei oo mun asiani sanella mihin ihmiset tahtoo voimansa käyttää.

    Musta ois vaan mukavaa ja tehokkaan partaveitsimäistä keskittyä oleelliseenkin. Joskus. Jossain.

    • Teemu Helle says:

      Toi on just noin, Maaria: epäoleellisia heittoja, joihin meikäläiseltäkin on energia hiipunut olemattomiin. Minkäänlaista hedelmällistä keskustelua ei tuon asian suhteen saada käyntiin, ennen kuin avataan niitä motiiveja, mistä se “jonkun ärsyyntyminen” kumpuaa.

    • Jani Vanhala says:

      Asia on mielestäni juurikin noin.

  50. Teemu Helle says:

    Tulee olemaan mielenkiintoista kuulla, mitä Liuhto alustaa. Tietysti voisi kysyä, jos haluaisi, miksi Liuhto alustaa. En kysy.

    Mua itseäni kiinnostaa erityisesti myös syy ja kohde sikalan siivoukseen. Jos kyse on todella siitä, että nykyrunous on “ryteikkö”, niin itse olen ratkaissut ongelman lukemalla. Mielestäni se on aika helppo ja yksinkertainen tapa. Minkähänlaisia vaikeuksia suuremmissa piireissä tulisi (tarkoitan muita maita, joissa runoilijoita, ja näin ollen runouksia, on vieläkin enemmän), jos omien lukumieltymysten sijaan pitäisikin karsia runoutta (lähtökohtaisesti tää on mua hiukan arvelluttava asia).

    Toisaalta tuolla tavallahan sitä ryteikköä on tässä pitkin poikin pyritty siivoamaan: tyyliin Hesarin oldies but goldies -veikot: kaikki mitä ei “ymmärretä” tai poikkeaa peruskokoelman luonteesta, vaatisi kustannustoimittamista. Alitajuisesti siis ryteikkö setviintyy kyllä. Kuten kuuluukin.

  51. “Tietysti voisi kysyä, jos haluaisi, miksi Liuhto alustaa.”

    Tämmöisen seminaarin idea on ollut jo joitain vuosia mielessäni, koska aiemmat Turussa(kin) olleet seminaarit ovat olleet hiukka puisevia, “akateemisia” tilaisuuksia.

    Kaipaan välihuutoja! Verta, hikeä ja taidetta!

    S Liuhto tulee mun näkökulmasta “piirien” ulkopuolelta. Tapasin miehen ekan kerran edellisen Varsinais-Suomen Runoviikon päätösillassa, oltiin stagella peräkkäin, vaihdettiin pari sanaa. Huomattiin että sanottiin tismalleen sama asia eri sanoin. Bingo!

    Tomi Kontio kuunteli S Liuhdon esiintymistä, miehen (Liuhdon) saama palaute netissä jostain arvostelusta oli pöydässä puheena – siinä se oli, näin perustettiin Beatles, Sex Pistols ja Trio Töykeät – olet oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

    Kysyin S Liuhdolta teetkö ensi vuoden Runoviikolle alustuksen, jos pistetään pystyyn Turun Runoseminaari 1962-tyyliin?

    Teen! tuli vastaus. Lyötiin kättä päälle. Sen jälkeen alkoi uurastus. Olen luvannut säästää joitain erisnimiä, jotka tekivät taustatyötä tätä varten – varmaan heitä ilmestyy paikalle.

    Sattumaa siis kaikki? Tuskin, on S Liuhdon henkilökohtaista ansiota, että hänen alustus avaa seminaarin 11.11.11 klo 13.00.

    Avauduin, enempää en Luutii-blogiin ole velkaa,

    ystävällisesti,

    Tapani

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Ei millään pahalla Tapani, mutta tässä sä just kirjotat herra Liuhdon osaksi sellaista sosiaalista todellisuutta, josta hän tässä samaisessa ketjussa joitakin kymmeniä viestejä ylempänä muuta maailmaa moittii.

  52. Teemu Helle says:

    OK!

    Ajattelin kylläkin Liuhdon motiivia asiaan; mutta tääkin oli ihan kattava vastaus. Tosin valistakaa, mä en tiedä mitä tapahtui Turun Runoseminaarissa vuonna 1962?

    • Maaria Pääjärvi says:

      Turussa oli vna 62 seminaari, johon kokoontui ihan hiton käsittämätön määrä ihmisiä keskustelemaan runoudesta. Sen keskusteluista julkaistiin kirja nimeltä Runoseminaari (Armo Hormiako sen teki?). Silloinen tilanne muistutti meidän tilannetta nyt sikäli että poetiikat ja tekotavat oli varsin hedelmällisessä kehitysvaiheessa. Mutta muusta muistuttamisesta en mee puhumaan, koska en tiiä tarpeeksi hyvin.

  53. Ehkä tulin tänne luutimaan, muokkaamaan sosiaalista todellisuutta ja tekemään samalla maailmasta valoisamman paikan kaikille runoudesta kiinnostuneille…

    :)

    1962 runoseminaari nauhoitettiin, Saarikoski alkoi ammuskella Parabellumilla lamppuja katossa ja hänet vietiin mattoon käärittynä mielisairaalaan. Lääkäri Hormia hoiti hänet sieltä tiluksilleen Taivassaloon, jossa S käänsi Joycet sun muut sitten. Lekuri Hormia (teki myöhemmin itsemurhan) julkaisi Tajo-kustantamollaan seminaarin keskustelut kokonaisuudessaan. Turun kirjastoissa teosta on yksi kpl, luultavasti Liuhdolla just lainassa tällä hetkellä. Historiaa on hyvä tuntea.

    Googlaamalla loput tuosta. Ai joo, Tajo-kustantamo “toi” beatrunouden silloin Suomeen. Julkaisi Ginsbergit ja kumppanit ekana. Oli pioneeri jos mikä, näitä voi jokainen nettiaikakaudella tutkia nyt paremmin. Mulla on hyllyssä Tajon teoksia. Näin ihminen vastaa.

    Mitä “ryteikköön” tulee, niin työskentelen kolme päivää viikossa Varissuon kirjastossa, käsieni kautta kulkee käytännöllisesti katsoen kaikki Suomessa julkaistava runous: omakustanteet, palvelukustanteet, pienkustantajien teokset, isojen… joka niteen avaan ja otan jostain keskivaiheilta tekstinäytteen. Jos teksti nappaa, pistän sivuun ja luen sen kokonaan.

    Pitää olla jotain poikkeuksellista, jotta kiinnostuu. “Uutta” sieltä löytyy aika harvoin… joskus käy niin, että käsistä laskettu nide onkin myöhemmin pakko etsiä uudelleen käsiin. Se on hyvä merkki.

    Aamutuimaan,

    Tapani

    • Maaria Pääjärvi says:

      Heh, Tapani, mä muistin että siellä rettelöitiin mutta en muistanut yksityiskohtia. Kiitos historianoppitunnista.

      Mä selailen myös paljon kirjoja – mutta sulla on kyllä parempi tarkkailupaikka. Silloin kun on kritiikki sovittu kirjasta, niin pitää se lukee vaikka se ei niin kiinnostaiskaan, ja sitten pitää vielä kirjoittaakin siitä. Silloin tällöin kirja, joka oli alkajaisiksi tympivä muuttuukin eläväksi (mulle kävi näin Eino Santasen Punaisen seinän kohdalla, kerkesin haukkuakin kirjaa ihan ääneen ja vältellä sen lukemista viikkotolkulla mutta mitä enemmän sitä luin, sitä paremmaksi se muuttui). Ja toisaalta kirjoittaminen on sillä tavalla positiivinen teko, että usein siinä pystyy kiinnittämään huomiota siihen mikä kirjassa kiinnostaa.

      Mutta “uutta”, kuka sitä edes odottaa? Tai luulee tekevänsä? On aina joitakin uusia elementtejä ja yhdistelmiä, mutta monestihan pelataan kuriositeettiarvolla kun halutaan tehdä ns. uutta: “olen ensimmäinen runoilija joka raaputti teoksensa kaviokoukulla naapurin porschen konepeltiin samalla kun kaveri kasteli mua puutarhaletkulla ja jodlas”. Musta tuntuu että hirveen monet runontekijät meillä nyt tekee sellasia juttuja, jotka heitä kiinnostaa ja varmasti harvemmisto heistä ajattelee työnsä “uutuutta” minään arvona. Kritiikki taas on vähän semmonen “mitä uutta” -tyyppinen kirjoituslaji.

    • Teemu Helle says:

      Tapani, tilataanko Varissuon kirjastoon automaattisesti kaikki runoteokset, mitä tietoon tulee? Mun käsittääkseni runoutta tilataan kirjastoihin aika huonosti, paitsi jos joku alkaa erikseen kyselemään ja hinkumaan. Hienoa, jos sinne automaationa tilataan kaikki uusi runous! Siitä näköalapaikasta minäkin olisin kade.

      Netti ilmoittaisi, että esim. minun neljästä lärpäkkeestä vain kahta löytyy Turun kirjastoista.

      • Teemulle,

        koska kyseinen kirjasto ei ole säilyttävä kirjasto, kierto on nopeaa. Poistohyllyt ovat täynnä löytöjä, kysy vaikka Hytösen Villeltä tai Vilja-Tuulia Huotariselta.

        Kaikkia näytekappaleita ei tietenkään mikään kirjasto hanki (poislukien vapaakappalekirjastot)…

        Kirjastoista ei muuten vähään aikaan olekaan ollut mitään isompaa juttua, että missä laitos kokonaisuudessaan menee. Tarvitsisi ehkä oman keskustelun?

        Sateisesta Turusta,

        Tapani

      • Teemu Helle says:

        Tapanille, ok. Kiitos infosta.
        Kirjastoista en ole huomannut minäkään oikestaan minkäänlaista keskustelua missään, mutta on kyllä myönnettävä, ettei mulla ole kirjastoihin nykyään kovinkaan syvää suhdetta. Joten se keskustelu jää multa keskustelematta, mutta ei toki lukematta!

  54. Hormiasta wikissä:

    http://fi.wikipedia.org/wiki/Armo_Hormia

    YLEn elävästä arkistosta löytyy tämmönen (älkää antako “vasemmistolaisuuden” liikaa hämätä tuossa esittelytekstissä):

    http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=27&t=156&a=1322

    “Silloinen tilanne muistutti meidän tilannetta nyt sikäli että poetiikat ja tekotavat oli varsin hedelmällisessä kehitysvaiheessa.” (Maaria)

    50-luvun modernismi, 60-luvun kantaaottavuus… ja irtisanoutuminen kaikesta… laululyriikkaan pyydettiin panostamaan,

    Tapani

  55. Sami Liuhto says:

    Motiivini on ymmärtää runoutta. Aloitin hankkeen noin kolme vuotta sitten. Vuosi sitten oli tämä Asteroidi-juttu ja se sysäsi minua eteenpäin merkittävästi. Tunsin aluksi pelkoa ja vihaa, myöhemmin olen toivottavasti alkanut nähdä laajemmin. Olen myös pyrkinyt hillitsemään äkkipikaista ja loukkaavaa luonnettani, molemmista on hyviä esimerkkejä googlauksen päässä.

    Rakastan kirjallisuutta ja se on elämäni. Se on päämotiivini. Elämäni tarkoitus on kirjallisuus, lukeminen ja kirjoittaminen.

    Pitkän korpivaelluksen (lue: monenlaiset henkilökohtaiset ongelmat) vuoksi olen vasta nyt päässyt aktivoitumaan kirjallisesti niin että olen kirjoittanut ja minua on jopa julkaistu muutamissa yhteyksissä. Olen asiasta kiitollinen.

    • Teemu Helle says:

      Kuulostaa aika pitkälle samoilta motiiveilta omani.

      Runouden ymmärtämisen mä olen, tai pyrkimyksen siihen, lopettanut jo aikaa sitten. Siis ymmärtämisen siten, kuin sen tässä käsitän: että on olemassa runo, runoteos, runous jota pitäisi ymmärtää. Sen sijaan opettelen ymmärtämään sitä, miten asetun runouden äärellä kulloinkin, reaktioitani, sitä miten runous käyttäytyy minussa ja millaisena sen näen ja koen, ja miten se näyttäytyy ja on. Jos siitä päästään ymmärtämiseen, hyvä niin. Nämä siis yksilötasolla.

      Tietysti haluan myös ymmärtää, seurata ja katsella, miten runoudet käyttäytyvät ja näyttäytyvät eri ympäristöissään, yhteiskunnassa, muiden silmissä ja nenissä.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.