Varjostustehtävä

Penjami Lehto | February 15th, 2015 - 02:46

Makaat kyljelläsi, selin minuun. Sormeni liukuu pitkin korvanlehden kierukkaa kahden harjanteen välissä olevaan syvänteeseen ja takaisin, korvannipukasta edelleen leukaluun kulmaan ja siitä kaulan lihaksia tunnustellen solisluulle ja ylös hartiaa kohti. Olkapään pyörre sekoittaa hetkeksi suunnan: seurailen käsivarttasi toiselle puolelle, näkymättömiin, sinne missä valo paljastaa kasvosi.

Jos tämä olisi kohtaus elokuvasta, sinua kuvattaisiin edestä ja minä näkyisin takanasi tummana hahmona. Ohjaaja pyytäisi siirtämään päällimmäisenä olevaa polvea hieman eteenpäin, jotta vartalo kiertyisi ja sen muodot korostuisivat. Käsivarsi puristaisi rintoja yhteen, kuitenkin niin, että toinen nänni tummine pihoineen työntyisi näkyviin.

Katsoja kaipaa alastomuudestakin yksityiskohtia, sillä vasta ne tekevät ihmisestä paljaan.

Minulle jää kuun pimeä puoli ja sen ääriviivat, horisontti, jonka takaa kourani ahnehtii iholtasi heijastuvaa valoa. Tiedän tavoittelevani tyhjää: jokainen kosketus painaa sinuun mustan reiän, josta valo pakenee. Vain varjoista voi saada otteen.

* * *

En näe selkäsi takaa alueita, joissa kontrastit ovat voimakkaimmillaan. Poimut, kohoumat ja syvänteet tuntien annan kuitenkin käteni viivähtää myös varjoisammissa kohdissa. Vatsan ja häpykukkulan väliin, navan uurteeseen ja kylkiluiden rajalle sivelen mielessäni kevyttä varjostusta; paksua sysimustaa hiiltä rintojesi alle, solisluun kuoppaan, kyynärvarren sisäsyrjälle ja kätesi ääriviivoihin.

Aistini herkistyvät, tuoksusi voimistuu. Ihosi tuntuu erilaiselta kuvittelemastani valoisuusasteesta riippuen.

Hetken aikaa olen maagisen kokemuksen lumoissa. Sitten ymmärrän, että ero ei johdu valööreistä vaan omasta kosketuksestani.

Koska valonlähde on suoraan edessäni, sinun etupuolellasi, minun on helppo pyyhkäistä määrätietoisella sivuttaisliikkellä voimakkaimmin valaistut alueet. Mutta heti kun haluan perehtyä varjoihin, on tunnusteltava varovasti, vaihdettava suuntaa, seurattava pyöreitä muotoja ja edettävä hitaammin.

Aivan kuin kulkisi pimeässä.

* * *

Vähitellen alkaa tuntua siltä kuin näkisin paremmin. Joissakin kohdissa aistin muistikuvia menneestä: jotakin, mitä on joskus ollut mutta ei ole enää. Valo on löytänyt uusia reittejä ja unohtanut vanhoja. Monet varjot ovat muuttaneet paikkaansa. Ne ammentavat merkityksiä yhteisestä historiasta ja lepäävät paikoitellen raskaina ja uhkaavina kuin film noir -elokuvissa.

Armotonta voi olla päivänpaistekin, joka näyttää arvet ja kipeät totuudet. Sormeni eivät kuitenkaan ala savuta siirtyessään varjosta valoon. Eivät enää.

Bram Stokerin luomus kreivi Dracula sieti päivänvaloa, vaikka olikin silloin haavoittuvainen ja heikko. Draculalla ei ole varjoa. Sieluton vampyyri kykenee siihen, mikä minulle on mahdotonta: koskettamaan valoa iholla. Mina Harkerin alaston vartalo hehkuu kuunsäteiden valaisemana, vaikka ikkunan tummalla hahmollaan peittävä kreivi on vanginnut hänet syleilyynsä.

Fotonit virtaisivat lävitseni pidellessäni sinua!

Väistämättäkin valo muuttaisi luonnettaan vaeltaessaan ruumiillistuneen pahan läpi. Se näyttäisi samalta mutta tuntuisi erilaiselta: läpinäkyvältä varjolta.

Kuin kokeeksi kosketan uudelleen alueita, jonne tiedän valon kirkkaimmin osuvan.

* * *

Palaan takaisin alkuperäiselle varjolinjalle, horisonttiin. Vyötärön ja lantion välinen kaarre vaihtaa muotoaan kun liikautat reittä. Koko viiva vavahtaa. Pysähdyn, hengitän. Tottumus on lahja tarkalle havainnolle. Ilman sitä tuskin malttaisin jatkaa eteenpäin vaan saattaisin heti loppuun sen mikä vähitellen alkaa vaikuttaa väistämättömältä.

Ja jos käteni olisi sinulle vieraampi, et malttaisi olla tarttumatta siihen. Ohjaisit sen koskettamaan kunnolla, kaikkialta, etkä haluaisi enää olla horisontti vaan nousisit yläpuolelleni, painautuisit minua vasten, minä sinuun,

mutta en ajattele sitä nyt, sillä huoneeseen tulviva illan valo on parhaimmillaan. Jos nostaisin kättäni hivenenkin ylemmäs, siitä heittyisi terävärajainen varjo takanani olevaan kaapin oveen.

Tekisi mieli pyytää sinua poseeraamaan sängyllä ja taivuttamaan vartaloasi asentoihin, joissa päästäisit raajojesi lomitse kapeita säteitä keskelle seinälle muodostuvaa figuuria. Mutta tiedän ettet innostuisi ajatuksesta. Hermostuisit vain, kun menisin varjokuvasi vierelle juoksuttamaan sormeani pitkin sen reunaa.

* * *

En muista piirtäneeni ainuttakaan kunnollista tutkielmaa sinusta. Tunnen kyllä vartalosi perin pohjin, mutta en paperilla. Satoja arkkeja olen tuhlannut elävän mallin piirustuskursseilla muihin malleihin.

Koska piirustusluokassa ei koskaan päästä yksimielisyyteen kirkkaamman, varjot jyrkemmin paljastavan kohdevalon paikasta, ikuiseksi kompromissiksi on muodostunut laimea valaistus. Paljon jää oman tulkinnan varaan. Ei voi piirtää näkemäänsä valoa, sillä kontrastit ovat liian vähäisiä. On lisättävä varjot mallin anatomiaa tarkastelemalla.

Kosketusmuisti on valaistusolosuhteista riippumaton. Lukuisten tutkimusretkien harjaannuttamana kykenen palauttamaan vartalosi topografian mieleeni milloin tahansa. Vaikka mallit ovat erilaisia, tutun maaston ajatteleminen auttaa varjostustehtävissä: sormenpäistä iholla tuntuma välittyy hiilenkärkeen paperilla.

Lopputuloksen kannalta ei ole merkityksellistä, miten uskollinen se on kohteelleen. Harvoin alkuperäinen malli on poseeraamassa alasti silloin, kun tarkastellaan hänestä tehtyä piirustusta.

Kun varjostan esiin pakaroiden yläpuolella sijaitsevia Venuksen hymykuoppia tai lisään sysimustaa polvitaipeisiin, tasot alkavat hämärtyä ja limittyä. Tuntuu kuin en hieroisikaan hiiltä paperille vaan suoraan mallin iholle. Aivan kuten hetki sitten kuvittelin varjostavani sormieni alla tuntemiani muotoja sinun vartalollasi.

Voimakas keskittyminen avaa hämmentäviä kanavia: ehkä siksi en ole koskaan säästänyt yhtäkään mallipiirustustani. Ne ovat liian kokemuksellisia ja intiimejä, mahdottomia ymmärtää syntyprosessistaan irrotettuna.

Ei ole kyse pelkistä alastontutkielmista: on ylitetty muitakin rajoja kuin valon ja varjon.

* * *

Olen päässyt horisonttiviivan puoliväliin. Koska olen samassa tasossa kanssasi, minun on siirryttävä  ylettyäkseni paremmin. Hivuttaudun alemmas, kunnes kasvoni ovat lantion korkeudella.

Pakaroidesi seudun sivuutan triviaalina aiheena – pyöreät ja pehmeät muodot toki houkuttavat, mutta niihin perehtymisen lopputulos on liian ennalta arvattavissa. Niinpä etenen lantiolta, suoliluun kärjen alta, reittä pitkin polveen saakka. Kaunis linja kahden ulospäin työntyvän luun välillä: reisi kaartuu vähitellen poispäin valosta, ja varjoraja reagoi lihasten muotoihin.

Seinien valkoisuus tuntuu heijastavan liikaa hajavaloa. Sydänvarjo ei saavuta syvää tummuuttaan edes siellä, missä reiden takaosa putoaa jyrkästi alaspäin. Tahtoisin maalata huoneen mustaksi nähdäkseni, miten valo hohtaisi iholla hetken aikaa kirkkaana kadotakseen sitten pimeään.

Ennen kuin siirryn sääreen ja nilkkaan, haen kovuudelle vastapainoa sivelemällä muutaman kerran reiden lämmintä ja täyteläistä sisäpintaa ylös ja alas.

Ensimmäinen kerta on ehkä virhe – toinen todennäköisesti, kolmas varmasti – mutta toisaalta en taida tällä kertaa muutenkaan jaksaa edetä varpaisiin saakka. Nilkan, jalkapöydän sekä varpaiden rakenteen tutkiskelu vaatii erityistä tarkkaavaisuutta. Siellä, missä ihminen kohtaa oman varjonsa askeltensa alla, tapahtuu paljon lyhyellä matkalla.

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.