Vihan päivä

Tiina Käkelä-Puumala | November 19th, 2013 - 22:06

IMG_3985

Aina tähän aikaan vuodesta muistan sen, marraskuun 7. päivän vuonna 2007. Sää oli sinä päivänä ihan samanlainen kuin nyt. Lämpötila nollasta plus kahteen astetta, kylmää ja kosteaa, päivällä muutama tunti puolipilvistä valoa. Iltapäivällä alkaisi sataa räntää joka sulaisi suoraan mustaan maahan. Mutta siinä vaiheessa kukaan ei kiinnittäisi siihen enää mitään huomiota.

Muistan, että olin tuona päivänä Helsingissä enkä kotona Jokelassa. Olin viettänyt aamupäivän yliopiston kirjastossa ja istuin kahvilla kun ensimmäinen puhelinsoitto tuli, joskus puoli yhdeltä. Mieheni oli ollut myös lähdössä Helsinkiin, poikkeuksellisesti autolla sillä yleensä käytimme junaa. Ehkä auto piti viedä huoltoon tutulle korjaamolle Pitäjänmäelle, en muista enää tarkasti. Hän oli kuullut huoltoasemalla käydessään kahden naisen puhuvan, että koulukeskuksessa olisi ammuttu, lukion puolella. Sitten radiouutiset olivat vahvistanet saman. Kuolleiden määrää ei vielä tiedetä, poliisiyksiköitä oli hälytetty koululle. Tytär, silloin seiskaluokkalainen, oli samassa koulussa, mutta ei vastannut kännykkään. Mitä tehdään?

Muistan, että ensimmäinen reaktioni oli kieltää kategorisesti kaikki. Mitään ei ollut tapahtunut, kukaan ei ollut kuollut. Tai jos olikin, niin se oli lukion puolella, ei yläasteen. Mitään ampujaa ei olekaan, kaikki on vain kuultua juttua, joten tytär ei ole missään vaarassa. Sanoin miehelleni, että aja koululle katsomaan mistä on kysymys, varmistamaan, että kaikki on kunnossa. Hän menisi. Sitten hän soittaisi minulle. Muistan kävelleeni jossain yliopiston liepeillä vesisateessa ja odottaneeni puhelinsoittoa, joka kertoisi minulle kaiken olevan kunnossa. Sitä ei tullut.

Lopulta en pystynyt enää odottamaan ja soitin miehelle uudestaan. Hän kertoi, että poliisi on sulkenut koululle vievän tien ja koululta valuu ulos jatkuvana virtana säikähtäneitä lapsia ilman ulkovaatteita, osa ilman kenkiä, räntäsateessa. Tyttären kännykkä pysyi edelleen mykkänä. Mies kertoi seisoneensa keskellä tietä muutaman muun vanhemman kanssa, jotka kaikki yrittivät epätoivoisesti soittaa lapsilleen uudestaan ja uudestaan. Yksi heistä oli erään uhrin isä, mutta tämä selvisi vasta paljon myöhemmin.

Huhut velloivat. Jotkut kertoivat, että yläasteen oppilaita oli ohjattu ala-asteelle noin kilometrin päähän. Jotkut kertoivat, että suurin osa oli vielä koulurakennuksessa, josta heitä tuli ulos ovista ja ikkunoista. Koulukeskuksessa oli piiritystilanne: ampuja oli vapaana jossain sisällä, poliisin erikoisjoukot ulkopuolella. Mies näki, kuinka tuttu seiskaluokkalaisen äiti kertoi järkyttyneenä mitä oli nähnyt. Hän oli tullut koululle joskus puolen päivän aikoihin vanhenpaintapaamiseen ja etsi luokanvalvojaa, kun näki kaksi tyttöä makaamassa käytävällä. Sairaanhoitaja kun oli, hän oli ensin ajatellut, että kyseessä on joku pelastusharjoitus. Sitten hän oli nähnyt veren. ”Ne olivat ihan lämpimiä vielä”, hän selitti täysin shokissa poliiseille ja kenelle tahansa, joka sattui olemaan lähistöllä. Hän oli nähnyt käytävällä nuoren miehen ase kädessä. ”Mitä asiaa”, tämä oli sanonut naiselle. Nainen sanoi, että oli tullut tapaamaan luokanvalvojaa. ”Ei onnistu tänään”, mies oli sanonut ja kadonnut toiseen käytävään. Myöhemmin kävi ilmi, että nainen oli viimeinen ihminen, joka puhui Pekka-Eric Auvisen kanssa. Mutta sillä hetkellä kukaan paikalla olijoista ei vielä tiennyt, kuka ampuja oli. Netissä tietysti jo tiedettiin.

Lähdin rautatieasemalle etsimään seuraavaa Jokelaan menevää junaa. Asemalla oli muitakin tuttuja vanhempia, jotka olivat lähteneet kesken työpäivän takaisin, ja odottivat nyt junaa kalpeina ja vähäpuheisina. Odotin edelleen tietoja, en uskaltanut ajatella mitään. Junamatka Helsingistä Jokelaan kestää 38 minuuttia, mutta tuona päivänä se tuntui kestävän ikuisuuden. Puhdasta ja erottelematonta kauhua kesti kuitenkin tarkalleen 45 minuuttia. Tämän laskin jälkeenpäin kännykän soittotiedoista. 45 minuuttia oli kahden puhelinsoiton välinen aika, jolloin kaikki mitä mieheni kanssa tiesimme oli, että koulussa on piiritystilanne, kuolleita, ampuja riehuu sisällä emmekä saa tyttäreen yhteyttä. Kauhu päättyi, kun mieheni soitti ja kertoi löytäneensä tyttären ala-asteen ruokalasta, jonne oppilaita oli koottu. Vedin henkeä. Naapurin mies sai kesken junamatkan soiton yläastetta käyvältä pojaltaan ja puhkesi itkemään. Yritin taputtaa häntä olkapäälle. Ahdistus jatkui, tietysti, sitä oli paksuna ilmassa eikä se tulisi loppumaan ihan heti. Junassa vastapäätä meitä vanhempia istui nuori mies, joka kysyi, mitä oli tapahtunut. Sanoin, että Jokelan koulukeskuksessa oli ammuttu, juttu olisi varmasti uutisissa.

Niin tosiaan, uutisissa. Tästä eteenpäin asioiden kronologia hajoaa ja virallinen totuus sekoittuu omaan kokemukseen. Syiden ja seurausten pohtiminen tuo mukaan uusia kerroksia uusia syitä ja seurauksia, kaikki paisuu aluttomaksi ja loputtomaksi vyyhdeksi. Yritän muistaa edes jotain.

9 kuollutta, joukossa oppilaita ja henkilökuntaa, Auvisen teon suunnitelmallisuus, manifestit, tukiryhmät ja viharyhmät. En pystynyt katsomaan uutisia enkä olemaan katsomatta. Halusin tietää kaiken mahdollisen, vaikka mitä enemmän sain tietää, sitä enemmän aloin pelätä, hyödyttömästi ja jälkikäteen. Mitä enemmän sain tietää sitä pahemmalta olo tuntui, ikään kuin tieto itsessään olisi jokin pakkomielle jota en pystynyt enää lopettamaan. Pohdin teon motiiveja: miksi? Mikä vaikutus Auvisen tekoon oli vaikkapa sillä, että hänen koulureittinsä kulki Jokelan keskustassa olevan asekaupan ohi – saman kaupan, josta hän aseensa sitten hankki. Vielä nykyäänkin katselen joskus ohi ajaessani asekaupan omistajaa, kun hän seisoo tupakalla liikkeensä oven edessä. Hän on myynyt aseet kahteen koulusurmaan Suomessa, koska Kauhajoen ampuja hankki vuotta myöhemmin omansa esikuvaansa jäljitellen samasta liikkeestä. Katselen asekaupan omistajaa tupakalla liikkeensä oven edessä ja mietin, mahtaako hän nukkua hyvin yönsä.

Muistan, että Auvinen ampui koulun rehtoria ensimmäisen kerran pääaulassa. Naisparka onnistui pakenemaan haavoittuneena ulos, jolloin Auvinen ampui häntä toisen kerran ja rehtori kuoli koulun vieressä olevan lammen rannalle. Muistan tämän joka kerta kun astun tuohon aulaan, joka sittemmin maalattiin kirkkaammilla väreillä ja jonka seinällä oleva ilmoitustaulu korvattiin toisella. Siinä alkuperäisessä ilmoitustaulussa oli ollut nuorten palvelevan puhelimen numero. Muistan tämän yksityiskohdan siksi, että minulla oli runsaasti aikaa tuijottaa tuota taulua kun jonotimme tyttären kanssa pari päivää myöhemmin samassa aulassa saadaksemme takaisin hänen kouluun jääneet tavaransa. Muistan ajatelleeni, olisiko kaikki mennyt toisin, jos Auvinen olisi päättänyt soittaa palvelevaan puhelimeen, edes kerran, ja kertoa että hän halusi kuolla ja että hänen kanssaan kuolisi monia muitakin, niin hän oli sen suunnitellut. Muistan ilmoitustaulun myös siksi, että taulua katsomalla pystyin kääntämään selkäni valokuvaajien salamavaloille, jotka välkkyivät tauotta aulan lasiovien takaa. Muistan, että en halunnut ajatella niitä kuvatoimistoja, joiden arkistoihin nuo kuvat päätyisivät mikäli tulisi onnistunut otos.

Muistan, että suostuin kuitenkin vastamaan yhden saksalaisen toimittajan kysymyksiin koulukeskuksen pihalla. Hän kysyi ensitöikseen, miten täällä nyt voi elää, kaiken tämän jälkeen? Katsoin häntä hämmästyneenä. Miten niin? Ihan niin kuin tähänkin saakka; tämä on ihan hyvä paikka elää. Viihtyisä, puistomainen, palvelut lähellä, hyvät liikenneyhteydet, lapsiperheiden suosiossa, hintataso kohtuullinen. Myöhemmin minulle tultiin esittämään sama kysymys useita kertoja. Ihmiset, jotka eivät olisi tienneet mitään Jokelan olemassaolosta elleivät olisi sattuneet lukemaan iltapäivälehtiä kysyivät minulta huolestuneina, miten te voitte elää siellä? Miten teidän lapsenne voivat käydä sitä koulua? Ihan kuin ampumistapaus vaikka Helsingin Kampissa (niitä on muuten ollut useita) muuttaisi koko paikan äkkiä asumiskelvottomaksi.

Muistan, että olin huolissani siitä, miten tytär reagoisi kaikkeen siihen mitä oli tapahtunut ja tapahtuneen jatkuvaan puimiseen, mutta en halunnut näyttää sitä. Hän oli selvinnyt päällisin puolin hyvin, kiitos koulun rehtorin, joka oli viimeiseksi työkseen kuuluttanut keskusradion kautta, että luokkien ovet pitää lukita. Ja kiitos luokanvalvojansa, joka oli kurkistanut luokan ovesta ulos, nähnyt Auvisen aseineen koulun etuovella, hillinnyt hermonsa, lukinnut oven uudelleen ja palannut jatkamaan tunnin pitämistä ikään kuin mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei olisi tapahtunut. Luokan evakuoi lopulta luotiliiveihin ja kypärään sonnustautunut poliisi ja kaikki poistuivat rakennuksesta ehjin nahoin ja ruumiita näkemättä.

Kaikilla ei ollut yhtä hyvä onni: jotkut oppilaat joutuivat odottamaan lukitussa luokkahuoneessa neljä tuntia, ennen kuin poliisit varmistuivat siitä, että ampujia ei ole enempää kuin yksi ja uskalsivat evakuoida heidät. Oppilaat kyyristelivät pulpettiensa alla liikkumatta tuntikausia ja pelkäsivät kuolevansa. He lähettelivät tekstiviestejä vanhemmilleen, jotka odottivat ja odottivat koulun ulkopuolella. Tunsin erään tällaisen oppilaan äidin. Muistan, kuinka tapauksen jälkeen hänen ryhtinsä muuttui kokonaan kumaraksi, ikään kuin häntä olisi lyöty vatsaan. Tätä kesti pitkän aikaa.

Tapahtunutta seuranneina viikkoina olin vuoroin apaattinen, vuoroin ärtynyt. Koko marraskuun satoi, ja muistan epämääräisen tunteen siitä, että minun ja tuon sateisen pimeän maiseman välissä ei ole mitään, yhtään mitään, että mielentilani on yhtä marraskuun sään kanssa. Muistan, miten isoissa rakennuksissa käydessäni mietin parikin kertaa, miten nopeasti niistä pääsisi pakenemaan, jos joku ryhtyisi ampumaan. Voisiko tuo tavallisen näköinen ponihäntämies joka kulkee ohitseni yliopiston käytävällä muuttua seuraavassa hetkessä tappajaksi? Myöhemmin kuulin, että näillä tuntemuksilla on nimikin: posttraumaattinen stressireaktio. Se tuntui silti oudolta, olihan kaikki tapahtunut minulle vain mielikuvien tasolla. En voinut edes kuvitella, miltä tuntui niistä, jotka olivat menettäneet opettajan, oppilaan, työkaverin, luokkakaverin, ystävän, rakastetun.

Monet ystävät ja tutut olivat aidosti huolissaan ja kysyivät tuona päivänä ja sitä seuraavina ja vielä vuosien päästäkin, miten tapaus vaikutti meihin. Toiset eivät koskaan kysyneet mitään, ehkä siksi että aihe ahdisti liikaa heitä itseään. Alussa kävi usein niin, että varomattomat kuulumisten kyselijät saivat vastaansa puolen tunnin vyörytyksen, kun halusin ehdottomasti kertoa aivan kaikki.  Sitten opin varomaan aihetta, ja vaikenin. En halunnut puhua enää. Ehkä sekin oli selviämisstrategia.

Yksi voimakkaimmista muistikuvistani on Jokelan koulukeskuksen vanhasta juhlasalista. Sitä sanotaan peilisaliksi, koska sen toisella seinustalla on peilejä oppilaiden sisäliikuntatunteja ja kansalaisopiston tanssiryhmiä varten. Ampumista seuraavan viikon koko koulu oli kiinni, mutta kansalaisopiston itämaisen tanssin ryhmä, johon itsekin kuuluin, sai luvan vetää harjoituksensa peilisalissa, koska muutakaan tilaa ei ollut saatavilla. Sali ei ollut kuitenkaan tavanomaisessa kunnossa, sillä sinne oli koottu kaikkialta Suomesta ja Euroopasta tulleet viestit toisilta koululaisilta. Seinät olivat täynnä piirroksia, valokuvia, kirjeitä ja runoja. Kuihtuneet ruusut ja muut kukat oli sijoitettu pienille pöydille, jotka jouduimme ensimmäiseksi siirtämään salin toiseen päähän, että pääsimme harjoittelemaan. Kiersin ympäri seiniä ja katsoin kuvia: niin monta pienten ja isompien lasten yritystä tavoittaa toisten suru ja menetys, siinä oli jotain koskettavaa. Muistan, miten makasin lattialla selälläni loppuvenytyksiä tehden ja havahduin siihen, että makaan kaiken tämän kauhean ja surullisen keskellä tekemässä venytyksiä kuin se olisi maailman luonnollisia asia ja jokin ratkesi ja muistan miten kyyneleet valuivat ohimoitani pitkin alas lattialle.

Lehtijutut selittivät sitten myöhemmin taustat ja motiivit, psykologit selittivät miltä meistä tuntuisi nyt ja miltä sitten myöhemmin. Eniten kärsineet vaikenivat. Kysyin joskus tyttäreni luokanvalvojalta, kuinka paljon ampumisesta puhuttiin opettajien keskuudessa ensi viikkojen jälkeen. Ei enää yhtään, hän vastasi.

Muistan ajatelleeni, että tämä kaikki pitäisi ikuistaa jotenkin. Että kuolleet ja surevat ja ne jotka selvisivät tarvitsisivat jonkinlaiset muistosanat. Kuolleet siksi ettei heitä unohdettaisi, ja elävät siksi, että he tarvitsivat kaikki voimansa selvitäkseen. Mutta sanat loppuvat, en kykene tämän enempään. Dies irae, vihan päivä, on requiemin eli sielunmessun neljäs osa. Sen jälkeen tulee vielä Offertorium, Sanctus, Benedictus, Agnus Dei ja lopuksi Communion. Se on musiikkia joka on tarkoitettu kuolleille yhtä paljon kuin elävillekin. Antaa requiemin soida loppuun.

 

 

37 kommenttia

  1. Tiina Käkelä-Puumala says:

    Sain postauksen valmiiksi viime viikonloppuna ennen kuin Aleksis julkaisi tuon omansa. Näyttää siltä, että olemme toisistamme tietämättä kirjoittaneet molemmat selviytymistarinan, joka tapahtuu marraskuussa. Marraskuu on kovaa aikaa.

  2. Ripsa says:

    Tiina

    Tiedät varmaan että et ollut yksin hiljaisuutesi kanssa, siis sen jälkeen kun ihmiset eivät enää tahtoneet kuulla mitä olit kokenut. Se johtuu siitä, että sellaiselle tappamiselle ei ole selitystä eikä nimeä.

    Vähän sen jälkeen oli televisiossa dokkari nimeltä Bowlin’ for Columbine, joka kertoi ensimmäisestä isosta koulusurmasta Yhdysvalloissa. Aivan sama lopputulos: ei nimeä. Jos olisi nimi, sen takana olisi parannettava asia, niin kuin pahaan tulehdukseen antibiootti.

    Tappajaa ei voi tunnistaa etukäteen, jälkikäteen ei löydy motiivia.

    Ehkä sen nimi on marraskuu.

    • Tiina Käkelä-Puumala says:

      Joo, tämä postaus tosiaan katkaisi pitkän hiljaisuuden ja monet jo unohtuneet tunteet ikäänkuin iskivät päälle kirjoittaessa. Mutta muuten ajattelen jo toipuneeni, aikaa on kulunut riittävästi.

      Jokelan koulusurmien kauheus oli siinä, että niillä ei oikein ollut edeltäjää, siis samassa mittakaavassa: kukaan ei osannut kuvitella, että sellaista mitä tapahtui Amerikassa tai muualla Euroopassa voisi koskaan tapahtua meillä. Nykyään elämme valitettavasti jo näiden mahdollisuuksien kanssa.

  3. Aleksis Salusjärvi says:

    Pahuuden teko, joka kumpuaa epätoivosta ja vihasta. Että joku ressukka kostaa maailmalle kaiken kokemansa vääryyden ja oman mitättömyytensä. Sitä on vaikeaa hyväksyä. Yksityiskohta asekkauppiaasta saa sekin mietteliääksi.

    Näiden tapausten jälkeen on puhuttu lintukodosta. Tai lähinnä kadonneesta lintukodosta. Ikään kuin tosiaan Jokelassa ei enää voisi asua. Että on muutettava Nurmijärvelle tai Keravalle. Väkivallan määrä on Suomessa vähentynyt tasaisesti useita vuosikymmeniä. Emme ole onneksi matkalla dystopiaan.

  4. Maaria Pääjärvi says:

    Minäkin mietin tuota väkivallan vähentymistä ja toisaalta sen pelon lisääntymistä. Sananvapauttakin on ihan hyvin, mutta pelko kaikesta mikä sitä uhkaa, tuntuu olevan jatkuvaa.

    Koulusurma on ehkä painajaismaisin väkivallan muoto, koska se nousee yhteiskunnan kasvatusyksiköstä ja iskee yhteisöön pelottavan satunnaisella tavalla.

  5. Marraskuu on musta hauta, se on dekkarin nimi.

    Kirjoitin myös blogikirjoituksen väkivallasta, jätin sen (ainakin toistaiseksi) julkaisematta.

    Lyhyesti: Viime viikon perjantaina Runoviikolla Turussa joukko runoilijoita ja kulttuuritoimijoita oli siirtymässä tilaisuudesta toiseen puoli seitsemän aikaan illalla. Kuljimme jokivartta pitkin, kun kirjaston kohdalla kävelijöitä odotti shokeeraava näky:

    Nainen istui toisen ihmisen tukemana maassa, hänen sieraimistaan valui verta. Toinen tyyppi piteli kiinni hänen kaulastaan – kurkku oli viilletty naiselta auki.

    Myös toista henkilöä oli puukotettu. Ambulanssi oli jo soitettu, poliisit olivat myös tulossa.

    Tekijää ei vielä ole tavoitettu, kyseessä oli satunnainen väkivallanteko.

    http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/561323/Poliisi+etsii+puukottajaa+Turussa

    Tilanne oli äänetön: ei huutoa, ei kirkumista – pelkkä äänetön shokki.

  6. Toivo Rotko says:

    Syvät osanotot tekstin kirjoittajalle, joka on kotoisin Jokelasta, mutta:

    Vittu mitä paskaa, nauroin ääneen, kun luin nää kommentit jostain “pahuuden” “selittämättömästä” “teosta”, “jolle ei ole nimeä” eikä “jälkimotiivia”

    Miten niin ei ole? Kuka kehtaa sanoa noin?

    Jos ihmisellä ei ole itseisarvoa, vaan hinta rahamarkkinoilla, niin mitä vittua te “hyvät ihmiset” oikein odotatte? Mitään moraalia ei ole ja millään ei ole oikeasti mitään väliä

    Me olemme silloin psykopaatteja. Piste.

    Koko tää psykopaattinen elämäntapa tuottaa hirviöitä, eikä siinä ole mitään ihmeellistä, näitä juttuja tulee tapahtumaan vain lisää, jos ihmisyyttä ei arvosteta ja lapsille opetetaan, että korkeinta ei ole olla todellinen ihminen, joka rakastaa ja pitää huolta läheisistään, vaan laskelmoida, käyttää hyväksi ja tuottaa rahaa

    Mikään ei erota taloustieteilijää psykopaatista ja se pahuus on meissä kaikissa, jotka olemme osa tätä vitun sairasta elämäntapaa ja katsomme sitä vierestä, emmekä tee mitään, ei siinä yksittäisessä lapsessa, joka murtuu sen keskellä, koska se ei enää kestä, että sen päälle kustaan ja sen naamaa hakataan asvalttiin

    Kasvavassa iässä olevan nuoren masennus on seurausta siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun siltä viedään inhimillinen omanarvontunto ja se alistetaan väkisin johonkin sellaiseen kasvatusmuottiin, missä sille opetetaan, ettei ihminen ole arvokas sinänsä ja elämän päämäärä ei ole oppia rakastamaan, vaan huoraamaan

    ME OLEMME KAIKKI HUORIA, koko tää elämän tapa on huoruutta, jos koulutus ei opeta mitään inhimillisiä arvoja ja korkeinta on kilpailu kuolleista esineistä, niin me ollaan oikeesti vittu petoeläimiä ja mitä tahansa voi oikeasti tapahtua, koska mitään moraalia ei ole, eikä siinä auta mikään vitun taivastelu, vaan sen asian silmiin katsominen

    Nuorten tyttöjen ja poikien itsemurhat Suomessa on ollu jatkuvassa nousussa ja lapset voi pahemmin ku koskaan, eikä kukaan välitä ennen kuin joku kilahtaa ulos päin ja nousee kiusaajiaan vastaan, koska KUKAAN EI VÄLITÄ ja silloinkin ohitetaan se koko todellinen ongelma ja aletaan puhua “yhteisöllisyydestä” sun muista sloganeista, jonka avulla voidaan paikantaa nämä yksittäiset hullut ja syyttää heitä siitä, mikä on yhtä lailla meiän kaikkien vika, jotka elämme osana tätä kapitalismin arhimonista helvettiä

    SE ON KAIKKIEN MEIDÄN SYYTÄ

    Mitä muuta toi Jokelan juttu on kuin ulos päin kääntynyt itsemurha, joka on seurausta koko tän yhteiskunnan syvemmästä arvottomuudesta, missä ihmisellä ei ole sinänsä mitään arvoa, ellei hän myy itseään joksikin markkinaesineeksi?

    Ja mitä muuta koulukiusaaminen on kuin petoeläimen laumakäyttäytymistä, jossa heikommat syödään elävältä, koska mitään ihmisyyttä ei ole? Katsoo vain niitä Jan Vapaavuorta äänestävien vitun aivopestyjen natsisikojen lapsia, mitä koko tää kulttuuri on täynnä

    Ei kukaan oikeasti vittu välitä, ellei siitä makseta jotain, vittu mitä setä ja tätimäistä taivastelua ja pelkuruutta katsoa sitä asiaa oikeasti silmiin

    TÄÄ KOKO ELÄMÄN TAPA ON PAHA JA SAATANASTA

    Koko tän maan lapset on ihan kuoleman hädässä, eikä se syy ole vain jossain yksittäisissä hulluissa ja käsittämättömissä pahuuden teoissa, vaan koko tässä elämäntavassa, joka tuottaa ja leimaa ne hullut, eikä se ongelma parane millään muulla kuin katsomalla sitä silmiin sellaisena kuin se on ja huutamalla sen ihmisarvon ja rakkauden perään, joka alkujaan nää “pahuudet” synnyttää, mitä kaikki “hyvät ihmiset” voi sitten taivastella

    Missä ne hyvät ihmiset silloin on, kun nää lapset kituu yksin ilman ketään tai mitään ja hautoo sitä joukkomurhaa?

    Katsovat televisiota? MIKSEI KUKAAN HUUDA SITÄ TOTUUTTA JULKI, ETTÄ KOKO TÄMÄ ELÄMÄN TAPA ON PAHUUDESTA

    Kuka välittäis niistä lapsista silloin, kun ne sitä oikeasti tarvitsee ja on hädässä vai pitäisikö siitäkin tehdä joku tositelevisio-ohjelma, että se kiinnostaisi ihmisiä?

    “Vain kuolemaa” ja “Paskalla”, missä seurattaisiin nuoren kouluampujan elämää ja miten tää elämän tapa vuosi vuodelta vaikuttaa murrosikäisen lapsen psyykeen, niin että se vieraantuu täysin ihmisyydestään?

    Jokaisessa ihmisessä on ihan yhtä lailla sekä hyvää ja pahaa ja jos meille ei opeteta murrosiässä mitään ihmisarvosta, rakkaudesta ja myötätunnosta, niin me ollaan vittu eläimiä ja jos meitä tarpeeksi kiusataan ja ajetaan nurkkaan ja meiät erotetaan ihmisyydestämme, niin mitä tahansa voi oikeasti tapahtua

    Rakkaudestahan tässä pitäisi puhua, rakkaudesta Pekka-Eric Auvista ja jokaista tän psykopaattisen ja saatanallisen elämän tavan uhria kohtaan, joka jää jalkoihin, koska sitä opetetaan väärin ja sille valehdellaan syntymästään lähtien siitä, mikä oikeasti merkitsee, minkä takia se eksyy sydämestään

    Rakkaudesta jokaista avutonta kohtaan, joka tekee väärin, koska ei tiedä muusta ja on sen takia eksynyt ja joka tarvitsi vain rakkautta niin kuin me kaikki muutkin

    RAKKAUTTA ei vihaa

    Rakkautta, joka ei perustu kaupankäyntiin, vaan sydämen äänen kuuntelemiseen

    Me ollaan kaikki ihan yhtä avuttomia, jos meille ei kerrota mitään rakkaudesta ja meitä kasvatetaan ja opetetaan väärin ja todellinen moraali ei ole sen ihmisen tuomitsemisessa, vaan sen todellisen rakkauden pelastamisessa ihan jokaiselle eksyneelle lapselle joka luulee sen takia olevansa arvoton, koska se on alistettu osaks jotain ihan vitun sairasta markkinakulttuuria, joka palvoo pimeyttä valonaan

    ME TARVITAAN APUA LAPSET KAIKKI IHAN YHTÄ LAILLA HUKASSA ILMAN SITÄ VALOA JOKA ON TODELLISEN IHMISEN LÄMPÖ JOKA EI OLE MYYTÄVÄNÄ TAI KAUPAN, VAAN JOKA ON SULAA JA ILMAISTA JA KUULUU KAIKILLE YHTÄLAILLA, EIKÄ KIUSAA TAI SORRA KETÄÄN, VAAN ANTAA ANTEEKSI JA PELASTAA

    MISSÄ MEIDÄN RAKKAUTEMME ON MISSÄ MEIDÄN IHMISYYTEMME ON MISSÄ KAIKKI IHMISET OVAT MIKSI KAIKKI VAIN TEESKENTELEE JOTAIN MITÄ NE EI OLE

    ONKS TEIL KELLÄÄN OIKEESTI VITTU SYDÄNTÄ

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Mä tajuan Toivo mistä sä puhut, mutta on tossa toinen puoli ihan saamattomuuttakin. Nuoriso voi pahoin joo, mutta ei maailma vain ole reilu sellaisessa mittakaavassa, että sen saisi oikaistuksi jollain kollektiivisella herätysliikkeellä. Ihminen ei opi moraalia päähän takomalla.

      Meillä on ihan toimiva yhteiskunta, ei varmaan täydellinen, mutta verrattuna suurin piirtein kaikkiin mahdollisiin edeltäneisiin yhteiskuntiin tällä planeetalla, me ollaan aika korkealla. Jos nyt jonkun herkkä perse ei kestä sitä, että työelämässä joutuu vähän huoraamaan, se on harmillista, mutta ei se vielä tee meistä helvetin esikartanoa.

      Pahuus on luonteeltaan mysteeri. Siis vaikka noille amok-juoksuille löytyisikin yhteiskunnallisia ja sosiologisia selityksiä, ei se vielä selitä pahuutta sinänsä. Ja en nyt tarkoita edes mitään metafyysistä pahuutta, vaan ihan sosiaalisena ilmiönä. On ihan yhtä oikein kategorisesti kieltäytyä hyväksymästä tuollaista tekoa kuin selittää se rakkaudettoman maailman uhrin hätähuudoksi.

  7. Toivo Rotko says:

    Mistähän se “saamattomuus” opitaan?

    Enkö mä nimenomaan sanonut, että “moraalia” ei opita sillä, että hakataan ihmistä syntymästä asti kepillä päähän ja tarjotaan sille porkkanaa, jos kun se tottelee ja on kiltti henkensä edestä pankkiiri-isälle ja uraäidille, vaan jokaisen lapsen ainutlaatuisen sielun aineettoman herkkyyden kunnioittamisella ja todellisen ihmisen sydämen äänen kuuntelemisella, jonka puuttuminen eettisestä kasvatuksesta ja opetuksesta on kaiken taustalla, mikä saa lapset samastamaan rakkauden taloudellisen auktoriteetin pelokkaaseen myötäilyyn ja avuttomaan riippuvuuteen, eikä pelottomaan tahtomiseen ja itsenäiseen riippumattomuuteen, joka luo ihmisarvoa ja toimii sydämestään aktiivisena etiikan valtana maailmassa eli kykenee rakastamaan itseään niin kuin toisiaan?

    Kykenee inhimillisiin tunteisiin, kykene antamaan, kykenee tuntemaan empatiaa, kykenee olemaan lempeä, kykenee olemaan jotain muuta kuin pelkkä tilastollinen tuotantofakta, eikä näe muita ihmisiä vain välineinä omalle matelijanaivoiselle itsekkyydelleen, joka on perua vanhemmilta, opettajilta ja papeilta opitusta kyvyttömyydestä todella rakastaa itseään niin kuin muita?

    Mä puhun nyt kouluista ja murrosikäisistä lapsista, joiden “herkät perseet” ei oo vielä selvinnyt edes pesästä ulos ja jotka ovat kaikista herkimpiä ja vaikutusalttiimpia ja vasta kasvamassa ihmisiksi ja jotka vasta opettelevat elämään ja joista vanhemmat ja opettajat ovat vastuussa ja jotka kohtelevat lapsiaan kuin he olisivat kuolleita esineitä, tuotantohyödykkeitä ja leikkikaluja muiden joukossa, joiden tehtävänä on vain suorittaa ja tukahduttaa inhimilliset tunteensa, näyttää ulkoisesti menestyvältä ja saada hyviä numeroita tyhmentämällä itsensä koulutuksen kuvaksi, jonka tarkoitus ei ole jalostaa sielun herkkyyttä, vaan tahkota rahaa.

    Sun maailmankuvas on ilmeisesti täysin yhtenäiskulttuurin ohjelmoinnin ja aivopesun luomus, jossa on selkeä “hyvä” ja “paha” ja missä sä olet selvästi niiden “hyvien” puolella niitä “pahoja” vastaan, jotka ovat “tuolla ulkopuolella” jossain, jotka pitää vain diagnosoida sun “hyvän ihmisen” moraalisella ylemmyydellä ja joista sä et oo millään tavalla osallisena, koska sä olet niin paljon parempi ihminen.

    Ja sun välinpitämätön sävys kertoo myös oikeastaan, että sä et oikeastaan välitä, koska sulla on mukavampaa, kun sun ei tarvitse ajatella sitä, että me kaikki ollaan yhtä Pekka-Eric Auvisen kanssa ja se on kaikkien meidän arvottomuuden ja välinpitämättömyyden kuva, jossa rakkaus on kuolemassa sukupuuttoon ja ihmisyys täysin aliarvostettua.

    Mitä muuta se Luonnollisen Valitsijan manifesti on? Mä en tajua, miten sen jälkeen kukaan kehtaa sanoa, että “ei ole jälkimotiivia” tai selitystä, vaikka se todellinen vääryys huutaa suoraan päin naamaan?

    Kun ihmiseltä viedään arvo, se masentuu. Masennus on sisäänpäin kääntynyttä vihaa, joka joskus purkautuu myös ulospäin. Siinä ei ole mitään mystistä.

    Siinä ei ole myöskään mitään gloorista tai hienoa, vaan se on yksinkertaisesti surullista, miksi. Miksi ihmiseltä viedään arvo ja sielulle laitetaan hintalappu?

    Ootko sä koskaan puhunut nuoren kanssa, jota on oikeasti kiusattu? Tajuatko sä millaista se oikeasti on? Mä tunnen herkkiä ja ihania ihmisiä, jotka on tosi sydämellisiä ja lempeitä oikeassa elämässä, mutta jotka haaveilee painjaisissaan ihan samanlaisista kostofantasioista koulukiusaajiaan kohtaan, joissa ne repii niiden sydämiä irti rinnasta.

    Hyvätaustaiset menestyneet yläluokkaiset urheilijapojat, joiden vanhemmat on rikkaita ja menestyneitä urallaan, mutta totaalisen kyvyttömiä rakastamaan lapsiaan tai antamaan minkäänlaista eettisen kasvun mallia lapsilleen, koska heille etusijalla ei ole ihmisen sielu, vaan raha ja aineellinen hyvinvointi, jolle kaikki on alisteista.

    On täyttä paskaa alkaa mystifioida ja selittää pois tapausta, jossa piilee nimenomaan yks tärkeimmistä eettisen kasvun paikoista koko tälle kulttuurille.

    Kysyä, mistä se kertoo? Mitä siitä voi oppia? Miksi? Miten seuraava Pekka-Eric Auvinen voidaan pelastaa? Miten kaikki eksyneet sielut voitaisiin pelastaa niin, että väkivallalle ei olis mitään tarvetta, vaan se olis yksinkertaisesti turhaa? Mikä tekisi turhaksi kaiken pahuuden ja voittais sen elämälle?

    En anna sun syyttää viatonta ja luulla olevas yhtään parempi. Kyse ei ole hyväksymisestä, vaan oikeasta ja väärästä, joka koko tässä kulttuurissa on käännetty täysin ylösalaisin, koska lapset opetetaan samastamaan rakkaus aineelliseen riippuvuuteen, eikä sielun herkkyyteen ja puhtaaseen antamiseen.

    Koko tää kulttuuri käy kauppaa sielulla, hengellä ja ihmisydämellä, mitä muuta siitä voi seurata kuin hirveitä inhimillisiä tragedioita, koska ihminen ei ole enää ihminen, vaan peto?

    Kysymys on luottamuksen ja Armon puutteesta yleisesti ja siitä, että kaikki me “hyvät ihmiset” ja kapitalistiset kristityt olemme työntäneet ristin väärin päin perseeseemme ja kutsumme sitä Jumalaksemme.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Aika pitkälle viet johtopäätökset, osumatarkkuus kärsii. Lähes kaikki ounastelusi menivät pieleen. Tiedän aika hyvin mistä puhun, mitä tulee nuorison ongelmiin.

      Mystifioinnista olemme samaa mieltä. Kristillinen liturgia rakkaudesta on ihan kaunis lähtökohta, mutta entisenä seurakuntalaisena olen sille allerginen. En yhtään usko olevani muita parempi, mutta murhaajan kutsuminen viattomaksi on pelkkää oksymoroottista sotkemista.

  8. Hirlii says:

    Yhteiskunta on se missä ja mihin lapsi ja nuori kasvaa.

    Lapsi ei kasva enää ainoastaan kotona, kuten maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa, vaan myös muissa yhteisöissä: päiväkodissa, koulussa, lähiympäristössään ja entistä enemmän kaikenlaisten houkutusten: tajunnanmuokkaajien keskellä.

    Näitä tajunnanmuokkaajia ovat nettimaailmat, pelimaailmat, mediatarinat, markkina- ja mainosmaailma ja muu kulttuurinen moska. Olen nähnyt kymmenvuotiaan pojan tuskalliset vieroitusoireet, kun tämän konsolipeliriippuvuutta hoidettiin lempeästi ohjaamalla hänet sosiaalistavimpiin harrastuksiin. Pelimaailmoihin jää koukkuun kuten huumeisiin tai muihin päihteisiin.

    Jokainen joka on lastenkasvatuksen kanssa ollut tekemisissä, joko omien lastensa tai muiden lasten, tietää kuinka vaikeata se on, kun maailma tyrkyttää milloin mitäkin. Ne kaikki muokkaavat nuoren ihmisen tajuntaa.

    Kuinka moni tietää todella mitä niissä yhteisöissä tapahtuu joissa lapsi ja nuori elää päivittäin? Ne vaikuttavat todella voimakkaasti lapsen/nuoren kehitykseen. Onko näissä kaikissa ympäristöissä joissa lapsi/nuori liikkuu riittävästi sellaisia aikuisia jotka ovat valppaina ja läsnä? Onko niissä hyvä elää?

    Onko kaikki okei?

    Väitän (työkokemukseni perusteella) että näin ei ole. Intensiivisimmin olen ollut nuorten kanssa koko 1990-luvun ja niin nuorisopsykiatrit, koulujen ja päiväkotien henkilökunta sekä nuorisotyöntekijät (ammattikunta johon silloin kuuluin) yritti silloin sanoa, ja sanoikin viemällä viestiä ”ylöspäin” sanoen: tästä ei hyvä seuraa. Sitä viestiä ei ole kuultu, ei ole vain haluttu (?) kuulla. Maailma ei ole reilu, joo, mutta kyllä tulevista sukupolvista pitäisi jokaisen aikuisen kantaa huolta. Ihan konkreettisestikin. Olisi omasta lähiympäristöstäni monta hyvää tarinaa siitä kuinka pienellä läsnäololla voi lähellä olevia nuoria jututtaa, ottaa selvää aikuisen ihmisen antureilla missä mennään. Jos suunta on huono, jotain voi aikuinen aina yrittää tehdä. Se juuri on tulevaisuuteen vaikuttamista, suunnan antoa. Mikä tahansa kulttuuriharrastus, itseilmaisuun liittyvä toiminta: tanssi, teatteri, kirjallisuus, kädentaidot, liikuntaharrastus, kuvataiteet tai muu yhdessä tekeminen on hyväksi nuorella iällä, ja myöhemminkin. Sellaisten harrastusten parissa moraalinen taju voi kehittyä ja kasvaa edelleen.

    Pahuutta ei saa maailmasta pois selittämällä tai vastustamalla sitä. Se pysyy. Ratkaisevaa on niin yksilön kuin ihmisyhteisöjen kannalta missä määrin samastumme pahaan, annamme sille tilaa tai periksi sille tai jopa luomme ja synnyttämme sen. Paha on hyvin vetovoimainen. Saatana on kaikissa ihmiskunnan vanhoissa tarinoissakin hyvin väkevä voima.

    Se kuinka paljon yhteiskunnan toimesta (yhteisistä varoista) kulttuurisia harrastuksia ja harrastuneisuutta tuetaan ja siihen kannustetaan on ikävämpi juttu. On alkanut vaikuttaa siltä, että kulttuuritoiminnan ja ylipäätään kulttuurin rahoitusta pyritään kaikenaikaa supistamaan kaikin mahdollisin tavoin.

    Siitä, jos mistä, kannattaa kantaa yhteistä huolta.

  9. Toivo Rotko says:

    Hieno ja tärkeä kommentti. Mistä Toivo Rotko vois saada toimivaa terapiaa, joka ei maksaisi 600 euroa kuukaudessa?

  10. Hirlii says:

    Olisi todella kiintoisaa kuulla mitä konkreettisesti tarkoitat Aleksis S. puhuessasi nuorison ongelmista jotka sanot tuntevasi hyvin. Mitä ja minkälaisia ongelmia tarkoitit? Olen toiminut sillä ammattialalla, hyvin erilaisissa tehtävissä, reilut kaksikymmentä vuotta, ja minusta nuoret ovat terveempiä kuin yksikään aiempi sukupolvi. Silti, sosiaalisia ongelmia on ja tulee riittämään. Se miten niitä ratkotaan nyt, tulee vaikuttamaan pitkälle kaikkien tulevaisuuteen.

    Jos tarkoitat kokemuksiasi seurakuntanuorissa ja inhoasi sitä kristillisyyttä kohtaan, niin se on henkilökohtainen dilemmasi, mitä rakkauteen tulee. Minä en ole koskaan toiminut missään kristillisessä järjestössä tai instituutiossa, enkä voi sanoa siitä mitään. En pane painoa muutenkaan instituutiouskovaisuudelle, vaikka se toki yhteiskunnassamme on varsin sitkeässä. Se usko, että jäykkä institutionaalinen toiminta tuottaisi hyve-yhteiskunnan tai hyveellisen ihmisen jolla on erityisen korkeatasoinen moraalinen ja eettinen tajunta.

    (toivo rotkon ongelmiin minulla ei ole vastausta)

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Tarkoitin nuorten ihmisten päihdeongelmia, järjestäytynyttä rikollisuutta ja mt-ongelmia. Seurakuntahommat ovat ihan ok, en inhoa kristillisyyttä, ei mulla ole mitään kollektiivista hengellisyyttä vastaan. Se ei vaan ole mun juttu. Tosin ne kerrat, kun olen omakohtaisesti nähnyt väkivaltaista käytöstä hoidettavan Jeesuksen rakkaudella viittaavat siihen että muitakin keinoja kannattaa pohtia.

      • Hirlii says:

        Aleksis:
        “Tarkoitin nuorten ihmisten päihdeongelmia, järjestäytynyttä rikollisuutta ja mt-ongelmia.”

        Siis seurauksia. Helsingissä esimerkiksi asunnottomista, kodittomista, on neljännes alle 25-vuotiaita. Kyllä kadulla eläessä helposti ajautuu päihteiden käyttöön ja pitkään jatkuessaan myös mielenterveys alkaa järkkyä.

        Kun puhutaan vapaasta tahdosta, on otettava huomioon että ihminen voi olla sellaisella tilanteessa, sisäisistä ja/tai ulkoisista syistä, että vaihtoehtojen määrä on jo supistunut aika pieneksi. Nuori ihminen voi valita jos hän siihen kykenee, kehittymättömyytensä vuoksi nuori kuitenkin pikemminkin ajautuu kuin tekee samankaltaisia tietoisia valintoja kuin aikuinen ihminen.

        Väkivallan kehiä voidaan myös murtaa, se on täysin mahdollista.

        Vaikka väkivaltatutkimukset ja analyysit esim koulusurmista saattavat tuntua raskailta ja väsyttäviltä, niin nuorisotutkija Tomi Kiilakoski on ethnyt minusta ansiokkaan analyysin aiheesta, eritteli mm väkivaltaa hyvin.

        ”Väkivalta on keino järjestellä uudelleen valtasuhteita. Väkivaltaa käyttämällä hierarkiat, arvojärjestelmät ja paremmuudet on mahdollista kumota. Esimerkiksi filosofi Hannah Arendt on omassa väkivallanteoriassaan tuonut esiin, että väkivallan seurauksena osa ihmisistä ei voi osallistua julkiseen tilaan, jonka väkivalta muotoilee, osan pois sulkien, osan sisään hyväksyen. Väkivalta, voima ja hallinta ovat mykkiä, eivät keskusteluun kutsuvia. Niitä käytetään, jotta saadaan yksinoikeus julkiseen tilaan ja pystytään kontrolloimaan, mitä siellä nähdään ja kuullaan. Ihmisarvoa loukkaava vaikutus perustuu siihen, että ihmisten toimijuus ehkäistään radikaalilla tavalla. (Villa 1999, 135.) Se, joka väkivaltaa käyttää, hallitsee myös muuten tilannetta.”

        – Tomi Kiilakoski, s.47/Viiltoja, analyysi kouluväkivallasta Jokelassa.

        Löytyy kokonaisuudessaan täältä >>> http://www.academia.edu/1122745/Viiltoja._Analyysi_kouluvakivallasta_Jokelassa._Nuorisotutkimusverkosto_Nuorisotutkimusseura_Verkkojulkaisuja_28

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Mä olen ihan samaa mieltä, että väkivalta on paljolti poliittinen kysymys, syihin voidaan vaikuttaa nimenomaan yhteiskunnallisesti. Tämän seikan Tiinakin nosti esiin kommentissaan – että moni poliitikko on ryhtynyt hommaan muuttaakseen jonkin epäkohdan, jonka kanssa ei pystynyt enää elämään.

        Mutta arjen tasolla väkivallan murtaminen on kyllä hankalaa. Heti kun väkivalta on yksilölle mahdollinen ongelmanratkaisukeino, se tuntuu olevan sitä kutakuinkin lopullisesti. Tärkeintä taitaakin tosiaan olla sen sosiaalisen ympäristön tunnistaminen, jossa väkivalta toimii tuossa arendtlaisessa kuviossa. Nuorisotyössä olevat pari kaveriani ovat sanoneet, että kriittinen ikä puuttua asioihin on 13 vuotta. Sen jälkeen väkivaltainen ihminen on menetetty. Tämä tangeeraa aika hyvin myös omiin kokemuksiini.

      • Hirlii says:

        Menetys, menettäminen, tosiaankin. Se ohjaa meitä sisäisesti. Jos ihminen kokee ettei se, mitä hänellä on tai mitä hän on olemukseltaan, ei ole arvokasta, tärkeätä tai rakasta kenellekään, niin häntä ei suojele terve menettämisenpelko. Jos yksilö joutuu jo varhain kokemaan vihaa, hylkäämistä, välinpitämättömyyttä tai jopa väkivaltaa joka rikkoo fyysisen koskemattomuuden rajan, se tuhoaa jotain hyvin arvokasta. Kokonaisen ihmiselämän.

        Yhteisön tasolla sellainen ihmiskuva, että jonkun toisen elämä on tärkeämpi ja arvokkaampi tai jopa parempi kuin jonkun toisen, on hyvin vaarallinen. Siksi emme lajittele juuri koulunsa aloittaneita, ekaluokkalaisia, kelvollisiin ja kelvottomiin. Mikä ei tarkoita sitä etteikö koulumaailmassa/elämässä voisi tulla vastaan sellaista mikä lopulta saattaa saada yksilön kokemaan, että hän on täysin arvoton tai jopa niin, että elämässä ei ole mitään mieltä. Ja suistaa tämän epätoivoon.

        En tunne minkäänlaista vetoa sellaisia ajatuksia kohtaan, että ellei ihminen ole valmis ja kunnollinen 13-vuotiaana, niin hänellä ei ole sen jälkeen mitään toivoa tai että hän olisi kokonaan menetetty. Kun nuorten ongelmista puhutaan, niin useimmiten se jää mediapuheeksi. Sillä tarkoitan median tuottamia tarinoita jotka pyrkivät nostamaan esille vain tapahtuman, ei tapahtunutta edeltänyttä aikaa eikä sen jälkeistä aikaa. Ne ovat ajallisesti paljon pidempiä, ja usein myös merkittävämpiä.

        Sosiaaliseen oikeudentuntoon minut herätti hyvän ystävän, oppikoulukaverini, menettäminen 12-vuotiaana. Hän kuoli sydänleikkausjonoon 1970-luvulla. Se oli hyvin surullista. Tämä menetys on vaikuttanut elämännäkemykseeni, ja myös moniin elämänvalintoihini, paljon enemmän kuin silloin ymmärsin. Jarmo eläisi jos silloin olisi ollut lastensairaala joka olisi hoitanut jonottamatta, ja myös niiden perheiden lapset joilla ei ole varaa yksityishoitoon.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Muotoilin huonosti ton 13-v-asian. Kyse on yksinkertaisesti ongelmiin puuttumisesta ajoissa. Ihan noin niin kuin tilastollisena asiana. Kun perhekotiin tuodaan ongelmanuori, ennuste tulevaisuudesta korreloi sen kansa, missä iässä ongelmiin puututaan.

        Yhteisön muodostama ihmiskuva on hirveän kiinnostava asia. Mulla on sellainen tutina, että se on muuttunut nopeammin kuin moni tajuaa. Yhteiskunnan rakenteiden muuttuesa ihmisten itseymmärrys muuttuu myös. Kun jatkuvat optimoinnit, yksityistäminen ja kilpailutus tehostavat tuottavuutta, syntyy lantin toiselle puolelle kyydistä jääneiden porukka, paaria. Tämä tietoisuus on jo lävistänyt pikkulapsetkin. Ihmiskuvan hinnoittelu näkyy myös kaikilla tasoilla, kreikkalaiset kansana ovat häpeäksi meidän valuutalle, kuntaliitoksissa puhutaan kivirekikunnista, koulutusaloilla tuottamattomista ammateista jne.

  11. Hyvä ja paha, totta hitossa ne on jokaisessa!

    Tekisi mieli siteerata tähän Eino Leinoa, mutta olkoon.

    Mulla on eräs uskovainen tuttu, joka luokittelee ihmiset pahoiksi, jos ne eivät auta heepoa tämän narsistisissa tarkoituksissa.

    Terapia on kallista, mutta pohjoismainen yhteiskuntamalli tarjoaa siihen julkista rahaa ainakin osittain.

  12. Hirlii says:

    Niin on. Ne on. Valo ja pimeys. Hyvä ja Paha. Ei olisi hyvää ilman pahaa ja päinvastoin.

    Kävin vähän aikaa sitten katsomassa leffan jossa ne elävät rinnakkain. Katsoja joutuu katsomaan niitä kumpaakin, myös itsessään eikä toisissa, muissa. Siellä kaukana jossain, muualla. Ja silti ajattelin leffasta tultuani, että se on kertomus uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Kyllä, sellainen tunne tuli, vaikka ruumiita tuli.

    Kannattaa käydä katsomassa: Betoniyö.

  13. Tiina Käkelä-Puumala says:

    Väkivallan ongelma: en kuvittelekaan, että tietäisin siihen vastausta, koska se on kuten Aleksis edellä toteaa ytimeltään mysteeri. Sitä kuvaa äänettömyys, kielen loppuminen. Tekijän, joka ei pysty tai halua enää puhua, uhrin, jonka trauma tekee äänettömäksi. Girardin kirja Väkivalta ja pyhä kertoo jotain olennaista väkivallan luonteesta: se on mimeettistä. Tarkoittaa sitä, että väkivalta paitsi opitaan myös toistetaan, jäljitellään: lyöty lyö uudestaan eikä aina lyöjäänsä vaan useimmiten jotain täysin sivullista.

    Väkivallan näkeminen tekee aggressiiviseksi, vaikka vain siksi että suuttuisi uhrin puolesta. Väkivalta tarttuu ihmisestä toiseen kuin epidemia, ja siksi kaikki tunnetut kulttuurit ovat kehittäneet monimutkaisia sääntöjä ja sopimuksia pitääkseen väkivallan kehän kurissa. Jopa tapakulttuuri on pohjimmiltaan sitä, että vakuutamme toisen ihmisen siitä, että aikeemme ovat rauhanomaiset. Väkivallan mimeettisessä kehässä ainoa varma asia on se, että viattomat joutuvat kärsimään. Siksi on parempi, että ei jatketa tätä kehää enää haukkumalla toisia.

    Jossain mielessä Auvinen oli uhri, kyllä. Jos minun pitäisi laittaa syyttävä sormi jonnekin, niin kysyisin, miksi hän sai ahdistukseensa ainoastaan purkin masennuslääkkeitä eikä mitään jatkohoitoa, vaikka lääkkeitä määrännyt lääkäri oli taatusti hyvin tietoinen siitä, että ne aiheuttavat 18-vuotiailla ja sitä nuoremmille lisääntynyttä aggressiivisuutta ja itsetuhoisuutta. Miksi nuorten mielenterveyspalveluiden rahoja leikataan eikä hoitoon pääse ajoissa?

    Mutta sitten toisaalta: kuten filosofit ovat vuosisatoja sanoneet, meillä on myös vapaa tahto. Siitä käsin mitataan tekojen oikeus tai vääryys. Väkivaltaa voi myös kieltäytyä jatkamasta.

    Isojen ongelmien ajattelu vie voimat ja estää näkemästä sitä, mitä oikeasti olisi mahdollista tehdä asioiden muuttamiseksi. Tunnen ihmisiä, jotka ovat menneet politiikkaan tai hoivatyöhön juuri siksi, että heidän menneisyydessään on jokin vääryyden kokemus, jonka edessä he ovat olleet voimattomia. Tuo tunne on sitten purkautunut toiminnaksi, jotta vastaava ei enää olisi mahdollista.

  14. Hirlii says:

    “Yhteisön muodostama ihmiskuva on hirveän kiinnostava asia. Mulla on sellainen tutina, että se on muuttunut nopeammin kuin moni tajuaa. Yhteiskunnan rakenteiden muuttuessa ihmisten itseymmärrys muuttuu myös.”

    En minä usko että sinä tai kukaan muukaan tietoisesti haluaa rakentaa huonoa maailmaa, toivottavasti et ottanut kommenttiani nyt niin, tämä on vaan kauhean vaikea kommunikoinnin muoto. Olet tutinassasi varmaan oikeassa: yhteisökokemus antaa myös aivan toisenlaista tilaa nyt, tässä ajassa. Se on isompi muutos kuin ehkä täysin ymmärrämme. Ja saattaa olla myös hyvä muutos.

    Mahdatkohan tarkoittaa tuolla tutinallasi sitäkin, että yhteisö voi olla nyt myös satunnaisempi, urbaanimpi? Sellainen johon oikeastaan yhteiskunnan perinteiset viralliset rakenteet tai auktoriteetit eivät kuulu, kuin (ja ehkä onneksi) toisinaan. Verkkomaailma vaikuttaa näihin jäykkiin byrokraattinorsuihin ja norsunluutorneihin myös muuttaen niitä jossain määrin. Toivon parasta.

    Mitä hyvin nuoriin ihmisiin tulee, niin se ei ole kauheasti muuttunut ajan saatossa miten media tästä ikävaiheesta kertoo. Nuoruus on ollut voittopuolisesti ongelma, kielteinen ihmisryhmä, siis noin 1950-luvöta lähtien (kun sellainen ikä tuli yleensä mahdolliseksi). Nuoriin liitettynä sana ”syrjäytynyt” on jo pösilö. Eihän nuorella ihmisellä ole mitään kokemusta siitä mitä on olla aikuinen ihminen. Aikuisuus on kuin joku ihan outo, vieras planeetta. Vanhukset ovat toinen ikäryhmä joka vaikuttaa mediatarinassa olevan koko ajan vain ongelma. Oma kokemukseni kummastakin on ihan toisenlainen. Vielä itse heilun tässä välillä, mutta ei se kaukana ole kun olen taas jossakin puhunnassa vain ”ongelma”.

    Kyydistä putoaminen? Entäpäs jos ajattelee, että hyvä elämä on muuta kuin tässä hirmuisessa kilpajuoksussa, marketeissa juoksemisessa, etujen hankkimisessa (vain itselle), kovissa kyynärpäissä ja kaikenlaisessa tuuppimisessa ylentämisineen ja alentamisineen?

    Voikohan kukaan todella tietää toisen yli sitä mikä on toisen hyvää elämää, toiselle hyväksi? Elämän diversiteetti kun toteutuu myös ihmisten elämässä.

    • Hirlii says:

      … tää oli siis tuonne ylemmäs…aleksiksen yhden kommentin perään.

    • Aleksis Salusjärvi says:

      No mun mielestä se diversiteetti juuri ei toteudu. Me eletään muka postmodernissa yhtenäiskulttuurin jälkeisessä ajassa, mutta todellisuudessa ihmisten elämä on täysin yhtenäistä. Mä tutustuin viime viikonloppuna ehkä kymmeneen ihmiseen. Heistä jokainen kysyi heti ensimmäisenä, mitä mä teen työkseni. Meidän yhteiskunnassa ihminen määrittyy ja profiloituu viitekehyksensä kautta.

      Jos joku ihminen ei selkeästi ole jotain, ei siis identifiodu kyydissäroikkujaksi, häneltä kysytään, millä hän tulee toimeen. Vaihtoehtoisia elämäntapoja on ihan käsittämättömän vähän verrattuna siihen, että muodollista yksilönvapautta on niin paljon. Me tarvittaisiin nimenomaan ihmisiä, jotka levittävät elämän diversiteettiä. Antti Nylénin kaltaisten tyyppien elintärkeys on juuri siinä, että hän asemoi itsensä täydelliseen marginaaliin.

      Elämänmuodon kapeudesta kielii sekin, että tämä Tiinan teksti on niin tunnistettava. Vaikka tapaus itsessään on lähes absurdi ja partikulaarinen, se läpäisee meidät kaikki, se kuuluu meille kaikille. Me ollaan yhteiskuntana hyvin yhtenäinen porukka.

      • yhtenäiskulttuuri indeed says:

        “Antti Nylénin kaltaisten tyyppien elintärkeys on juuri siinä, että hän asemoi itsensä täydelliseen marginaaliin.”

        Sitäkin traagisempaa onkin, että Nylénkin twiittaa Cheekistä. Tuli joskus havaitsemani Juha Seppälän BB-tietämys mieleen. Apeana naivistisromanttisesti haaveksin, että tuommoiset tyypit sentään ei vaivautuisi – tai suorastaan tietäisi moisista mitään!

      • Tiina Käkelä-Puumala says:

        Diversiteettiä on tietysti monenlaista: väittäisin, että radikaali erilaisuus ei useinkaan näy heti päälle, jolloin sen tunnistaakseen pitäisi tietää ihmisestä vähän enemmän. Mutta joo, me ollaan pitkälle yhtenäiskulttuuri mutta en osaa ottaa sitä tragediana, vaan olosuhteena jossa eletään. Tämä on tietysti hyvin, hyvin, kontekstisidonnainen väite. Jotta pääsisi keskusteluketjuun kommentoimaan käsitteiden merkityksiä pitää jo omata tietyt materiaaliset edellytykset (nettiyhteys, vapaa pääsy verkkoon, sananvapaus, toimiva sähköverkko), ja symboliset edellytykset eli koulutusta (alkaen luku- ja kirjoitustaidosta ja päätyen vähintään toisen asteen koulutukseen, jossa käsitteellisiä abstraktioita pyöritellään). Näiden ehtojen täyttymisen jälkeen onkin selvää, että kaikki kulttuurikritiikin tekijät tekevät sitä systeemin sisältä. Myös Antti Nylén.

        Minusta ajatuksessa, että “olet ihan samanlainen kuin kaikki muutkin” on jotain sekä lohdullista että eettisesti velvoittavaa.

      • mumriken says:

        Yhtenäiskulttuuri? On varmaan totta, että ihmisiä usein pyritään hahmottamaan ja lokeroimaan ammatin perusteella, ja työstä kysyminen on myös sosiaalisesti hyväksytty tapa harjoittaa small talkia. Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että leipätyö olisi kaikissa yhteyksissä se viitekehys, jonka kautta ihminen ensisijaisesti määrittyy. Itse ainakin tunnen paljon ihmisiä, joiden päivätyöstä mulla on vain hatara käsitys tai ei käsitystä ollenkaan. (Ja Cheekistä en muuten tiedä mitään.)

        Totta tuokin, mitä Tiina kirjoitti keskusteluketjuun osallistumisen edellytyksistä. Se porukka, joka keskustelee netissä yhtenäiskulttuurista ja diversiteetistä, on jo erittäin valikoitunut – yhteiskunnan diversiteettiä se tuskin kovinkaan hyvin kuvastaa.

  15. […] päivittäin. Radikaali häviäjä ei ole uutisissa ennen kuin on jo kuollut, useimmiten. Tästä kirjoitetaan muun muassa täällä. Kyllä, sellaisia ihmisiä on myös Suomessa. Sitä on vaikeampi sanoa, onko […]

  16. Aleksis Salusjärvi says:

    Nylén twiittaa tietenkin Cheekistä, hänen katseensa suuntautuu reunalta keskelle. Haaviston kampanja oli hänen ensimmäisiä yhtenäisen kulttuurin hiileenpuhaltamisjuttujaan. Täytyy jossain vaiheessa ottaa Nylén erikseen puheeksi, kun hänessä on tapahtunut myös aivan ällistyttävä muutos Nuoreen Voimaan kirjoittavasta marginalistista Hesarin esseillään valloittaneeksi johtotähdeksi. What’s next?

    Mä olen Tiina samaa mieltä, että yhtenäiskulttuurissa on isoja hienoja piirteitä. Mäkään en näe ilmiöiden yhteisyyttä negatiivisena. Sen sijaan normatiivisuus on aika negatiivinen juttu. Ja ahdistavaa tässä kapea-alaisuudessa on myös vaurastumisen luomat luokkaerot. Helsingin keskustassa asuakseen pitää tehdä tonni kuussa pelkästään asumista varten. Se on kulttuuriväelle iso raha. Se synnyttää myös pudotuspeliä, kun pärjäämiseen ei enää apurahatkaan riitä. Tämä muutos on tapahtunut hyvin nopeasti ja se näkyy selvästi katukuvassa.

    Mumriken, ei leipätyö tietenkään ole kaikissa yhteyksissä leimaavin viitekehys. Esimerkiksi harrastustoiminnassa se on yleensä ihan sivuseikka. Mutta mä olen tässä parin vuoden ajan tarkkaillut, mitä tuntemattomat ihmiset multa kysyvät (yleensä en tarkoituksella kysy tuntemattomilta mitään rahasta tai työstä) – ja perstuntumani on, että työelämä ja yhteiskunnallinen asema ovat korostuneet ensimmäisinä kysymyksinä.

    • Tiina Käkelä-Puumala says:

      Näennäisen yksilönvapauden ihannoinnin alta paljastuvat aika nopeasti sosiaaliset normit, jotka määrittävät sitä, miten pitäisi elää. Tämän huomaa juuri siitä, miten monista ihmisistä on täysin luontevaa määritellä toinen ihminen ensisijaisesti sen mukaan, mitä tämä tekee työkseen. Olemassaolomme tyhjenee työhön, piste. Siksi en itsekään kysy tätä koskaan ensimmäiseksi, joskus jätän kokonaan kysymättä, jos se ei muuten käy ilmi.

      Sotia edeltävässä maatalous-Suomessa oli samalla lailla aivan luontevaa kysyä vieraalta ihmiseltä ensimmäiseksi, mistä tämä oli kotoisin ja sen jälkeen että mihin sukuun tämä kuului. Ihminen saatiin ikäänkuin paikalleen jollekin tarkemmin määrittelemättömälle sosiaalisten suhteiden kartalle. Työnkuva oli valtaosalla ihmisistä täysin samanlainen, siksi sillä ei ollut niin suurta merkitystä.

      • Aleksis Salusjärvi says:

        Työnkuva tuntuu olevan edelleenkin valtaosalla ihmisistä kauhean samanlainen. Ja varsinkin se, että ihmiset ovat tottuneet myymään osaamistaan. Treffeilläkin käydään kuin työhaastattelussa. Eilen katsoin sivusta kun mies ja nainen tapasivat ensimmäistä kertaa, arvatenkin nettitreffit. Söpö kundi ja kaunis tyttö, ja ne istui vähän vaivaantuneina ja kävivät läpi dialogia kuin työhaastattelussa. Molemmat hahmot läpäisi niin vahva tietoisuus omasta itsestä, että hakijan ja haastattelijan paikat vaihtuivat aina puheenvuoron vaihtuessa. Se oli tosi stressaavan oloista, mä en ainakaan voisi ihastua keneenkään tuollaisessa kehyksessä.

        Maailmasta tulee kolkko paikka, jos sitä alkaa hahmottaa kollektiivisten ihanteiden kautta. Liikkumavaraa on aika vähän. Historiallisesta perspektiivistä katsottuna voisi uumoilla, että estetiikka on murtumassa. Niin on käynyt aina ennen, kun elämänmuoto on kaventunut riittävästi (impressionismi, dekadenssi, fauvismi, situationismi jne).

  17. Böle says:

    Puhe “marginalistista” ja “johtotähdestä” ovat minusta joutavia brändäyskäsittteitä kuten “huippu”- ja “palkittu”- alkuiset sanonnat. Ehkä Nylenille tapahtuu sama kuin mikä on tapahtunut esim. MA Nummiselle ja monelle muulle “marginaalista” “nousseelle”?

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Totta joo, ehkä vähän hömelöitä sanoja, mutta ajatus taustalla oli niiden kautta valottaa sitä muutosta, joka on läpäissyt N:n statuksen.

      Nylénin kynästä pinnalle pulpahti aggressiivinen retoriikka, joka osuu tähän maailmanaikaan jotenkin uudella tavalla. Jotkut hänen alkuaikojen tekstinsä ovat väkivaltafantasiamaisia, marginaaliin profiloituva nuorukainen syyttää ihmismassaa maailman pahuudesta – nämä positiot ovat tuttuja monessa traagisessa yhteydessä.

      Kun sitten saman kirjoittajan kynä ottaa aiheeksi presidentti-instituution, Anna Abreun ja Cheekin, tapahtuu jotain – en oikein vielä tiedä mitä.

  18. liisu says:

    Luin vahvasti eläytyen Tiina Käkelä-Puumalan Vihan päivän ja kaikki siihen liittyvät kommentit täysin yhtä eläytyneenä, ja kerrankin ymmärsin jokaisen kommentoijan ajatukset, niin kuin olisin voinut itse ajatella, oli se kirjoitettu kenen teistä näkökulmasta tahansa. Omituista.

    Katsoin 27.11 eli viime keskiviikkona Ylen Teemalta filmin, jonka katsottuaan tietää ainakin jonkinlaisen vastauksen kysymykseen: Miten voi vaikuttaa ja jopa auttaa asiassa sellaisen ihmisen kohdalla, jonka elämä on puitteiltaan lähes mahdoton. Vastannee kysymykseen miten yleensä voi auttaa toista ihmistä.
    Mitään suoraa vastausta tässä jutussa esitettyyn asiaan se ei tietenkään anna. Mutta jo tieto siitä, että ystävällisellä keskustelulla ja halulla auttaa, voi saada aikaan suuria. Positiiivisuutta ja välittämistä tarvitaan.

    Siitä on vielä ylen Teemalla jotain nähtävissä, yritin kopsata tietoja, mutta en voi korvata sitä vaikutelmaa, joka filmin jälkeen jäi elämään mieleen, ja kummittelee siellä vieläkin. (Filmi kuuluu elokuvateattereissa esitettäviin, joten sitä voi hyvällä onnella vielä jossain nähdä.) Se on amerikkalainen ja nimeltään Precious.

    Tällaisia tietoja sain kopsattua:

    Lee Danielsin vuonna 2009 ohjaama Precious on rankka nuoren tytön selviytymistarina. 16-vuotias lukutaidoton ja ylipainoinen Precious elää väkivaltaisen äitinsä kanssa New Yorkin Harlemissa 1980-luvulla. Hän on synnyttänyt isänsä siittämän lapsen, jolla on Down-syndrooma ja jota hänen isoäitinsä hoitaa. Nyt Precious on uudestaan raskaana isälleen. Erikoiskouluun pääsy antaa tytölle ensi kertaa elämässä mahdollisuuden johonkin parempaan.

    Elokuva perustuu kirjailija Sapphiren (Romona Lofton) romaaniin, joka on suomeksi julkaistu nimillä “Ponnista!” ja “Precious: harlemilaistytön tarina”. Elokuvan pääosissa ovat Gabourey Sidibe, Mo’Nique, Paula Patton, and Mariah Carey. Sidibe tekee nimiroolissa valkokangasdebyyttinsä.

    Precious toi tekijöilleen vuoden 2009 parhaan naissivuosan (Mo’Nique) ja parhaan sovitetun käsikirjoituksen (Geoffrey Fletcher) Oscarit.
    Lisätietoa ohjelmasta

    Precious (Precious: Based on the Novel Push by Sapphire), USA 2009. O: Lee Daniels. N: Gabourey Sidibe, Mo’Nique, Paula Patton, Mariah Carey, Lenny Kravitz, Sherri Shepherd.

    Löydä lisää:
    Yhdysvallat, Sherri Shepherd, Sapphire, Paula Patton, New York, Mo’Nique, Mariah Carey, Lenny Kravitz, Lee Daniels, Gabourey Sidibe

    Tämän filmin sisältö, oli se totta tai fiktiota, hyvyys on siinä, että autetaan ihmistä, jolla ei näyttäisi olevan mitään mahdollisuuksia elämässään.

    Ja kuka on auttaja? Oikeastaan niitä on kaksi. Kaksi opettajaa, joiden luokalle tuo nuori joutuu (pääsee). Miten se tapahtuu? Siihen tarvitaan opettaja, joka tekee työtään ja jolla on kärsivällisyyttä, hyvä näkö huomata hätää kärsivä, apua tarvitseva oppilas, ihminen, jolla on kiireistään huolimatta aikaa pysähtyä ja kohdella inhimillisesti tätä kiusattua, surkeaa olentoa. Kunnioittaa häntä ihmisenä.

    Toivon että jotkut teistä ovat nähneet tämän elokuvan.

    Ps. Kaapparilla otin kuvan yllä olevasta jutusta. Mutta enpäs osaa liittää sitä tähän, vaikka se paljonpuhuva onkin. Kai se näkyy vielä siellä Teeman sivustolla (kuva autettavasta).

    • Tiina Käkelä-Puumala says:

      Hei Liisu, pohdin itsekin pitkään tuota auttamisasiaa, tai sitä, että miten huomaisi sen, että joku tarvitsee apua tai edes kuuntelijaa. Ihmiset ovat yleensä hyvin taitavia peittämään sellaiset asiat, jotka saavat heidät näyttämään heikoilta muiden silmissä. Tässä asiassa en ole sen kummempi kuin muutkaan.

      Sellainen sanonta on, että maailman voi pelastaa jo auttamalla yhtä ihmistä. Koska silloin tekee yhden ihmisen maailmasta vähän paremman paikan elää.

  19. e says:

    autetaan yhta

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.