Voimmeko suojella kirjailijoita uudelta julkisuudelta?

Aleksis Salusjärvi | November 22nd, 2016 - 17:11

 

Kirjaimet ja sanat vähenevät, kirjallisuus on mekaanisen maailman jäänteenä ja kaupallisena ilmiönä kutistumassa. Elämme kahden maailman välisellä rajalla: kasettikorvauksen kaltaiset maksut yrittävät pitää yllä fyysisen kulttuurin rippeitä samalla, kun immateriaalisista sisällöistä on tullut kaoottinen kokonaisuus.

the-writer2-e1374715662345

Kirjailijoiden ja muiden sisällöntuottajien suhteen tilanne on kiehtova ja omituinen. Kirjoja tehdään liikaa ja luetaan liian vähän. Journalismia tehdään liikaa ja kulutetaan liian vähän. Mainostulot ja katteet valuvat yhä suurempina virtoina megatoimijoille, ja suomalaisen kulttuurin perusta siirtyy bitti kerrallaan rajojemme ulkopuolelle.

Tämä ongelma koskettaa näkyvimmin resursseista vastaavia ihmisiä. Tuottajat, toimituspäälliköt, kustantajat ja muut aisankannattajat näkevät samanaikaisesti kaksi maailmaa: sen jossa taiteilijat valvovat kuplansa reunoja ja sen jossa resurssit ja yleisö siirtyvät yhä selvemmin muiden lähteiden äärelle.

Lyhyesti sanottuna kirjailijoita suojellaan todellisuudelta, ja todellisuus on se, että kirstunpohja paistaa. Lähestymme päivää, jolloin kirjailijan on tehtävä omien kirjojensa markkinointi itse. Lukijat on löydettävä yksitellen, sillä instituutiot heikkenevät. Olemme tilanteessa, jossa yhä harvempi kirjan ostaja saa yhä keskitetympää mainontaa, eli käännytämme jo uskovia ja markkinoimme teosta jo sen ostaneelle yleisölle. Valtaväestö on jäämässä tästä leikistä syrjään. Suuri Suomalainen Kirjakerho ja muut massansivistysmekanismit ovat hiipuneet. Kirjallisen kulttuurin vastaanottajan rooli ei enää kiinnosta kaduntallaajaa. Näin kävi maalaustaiteelle jo 20 vuotta sitten eikä mikään viittaa siihen, etteikö kirjallisuudelle kävisi tismalleen samoin.

Jako korkeaan ja matalaan ei ole taidekentän itseymmärryksessä kuollut. Yhä on marginaalissa elävää eliittiä ja massakulttuurin bulkkia. Kulttuurin käyttäjien näkökulmasta tällaiset jaottelut ovat yhtä kaikki kuolleet, he menevät minne nenä näyttää vailla halua osallista hierarkkiseen arvonmuodostuksen. Auktoriteetit eivät synny enää statuksien mukaan. Nykymaailmassa kirjailijana esiintyminen ei aiheuta kohahduksia yleisössä, vaan ennemmin nyökkäyksiä, että kiva kun sulla on tuollainen harrastus.

Kulttuuritoimittajan näkökulmasta tämä maailma avautuu erikoisena näkynä. Työmme on suojella kirjailijoita ja turvata heidän työnsä – puolustaa heitä julkisuudessa ja tehdä heidän luomistaan maailmoista lähestyttäviä. Pyrimme antamaan vastauksen kadunmiehen kysymykseen ”entä sitten” tai hänen kummasteluunsa ”ketä tämä koskettaa”. Pyrimme selventämään hänelle, miksi kulttuuria täytyy tuntea ja miksi sen sisällöillä on relevanssia.

Toisin kuin markkinoinnissa, toimittajan työ on substanssissa. Hänen tulee vastata kysymykseen ”miksi”, kun myyjä vastaa kysymykseen ”miten”. Mielikuvien sijaan maalina on sama ihmisenä olemisen taito, jota taide koskettaa. Tosin toisin kuin taiteilijalla, toimittajalla ei ole varaa yleisön aliarviointiin. Taiteilijat haluavat turvata asemaansa omilla liitoillaan ja järjestöillään, julkisilla ja yksityisillä apurahoilla ja kustantajasuhteillaan. Toisin sanoen he haluavat kiinnittyä taiteen instituutioihin suoran yleisökontaktin sijaan. Tämä mahdollistaa heille elämänlangan alueella, jossa oman työn menekki ei määrää heidän ansioitaan ja arvostustaan.

Tiedämme, että taiteilijan merkitys kulttuurille ei korreloi hänen menestyksensä kanssa. Olemme siksi luoneet erilaisia työkaluja jakaa taiteilijalle arvostusta siitä huolimatta että hän olisi huono myymään teoksiaan tai jopa epäsuosittu.

Iso osa näitä tukirakenteita on rakennettu erilaisten neromyyttien ympärille. Aina kuulee puhuttavan, miten Aleksis Kivi tai Vincent Van Gogh olivat kaltoin kohdeltuja ja että avustusten turvin heille ei olisi käynyt kalpaten. Jokainen taiteilija hellii kuvaa itsestään jonkinlaisena aleksiskivenä. Väärinymmärrettyjen nerojen klisee on niin laajalle levinnyt, että Henry Millerin kaltaiset totuudentorvet ovat avoimesti pilkanneet tätä itsekeskeistä ihmisjoukkoa jo kohta sadan vuoden ajan.

Paras pilkka osuu alueelle, jossa totuus ja fiktio kohtaavat. Suomessa on kohta 30 000 taiteilijaa, ja vaikka heistä jokainen epäilemättä ON nero, ei ihmiskäsityksemme tietoyhteiskunnassa enää erottele yksilöitä toisistaan viitekehyksen perusteella. Viimeisiä suuria diivoja ovat Karita Mattilan kaltaiset ikoniset hahmot, mutta hänenkin suhteensa kyseessä on ennemmin rooli, joka toteutuu ilta toisensa jälkeen konserttisaleissa. Nerojen aika on ohi, koska digitaalinen kulttuuri on tehnyt kaikista yhteiskunnan huomiotaherättävistä alueista kutakuinkin läpinäkyviä, mikä on poistanut taiteesta mystifioivat verhot. Lööppejä kirjoitetaan nykyään tähtien some-tilien päivityksistä.

Taiteen suhteen on vaarallista, että sen merkityksenanto annetaan instituutioiden käsiin aikana, jolloin instituutiot heikkenevät. Sen tuloksena syntyy eturistiriita-ajattelu, jossa ongelman sijaan kukin puolustaa reviiriään. Kokonaisuudesta tulee siltarumpupolitiikkaa, jossa kukaan ei voita satunnaista merkityksetöntä taistelua enempää.

Onkin vaarana, että kirjallisuus synnyttää kapenevan eliitin ja aateliston, joka elää perintörahoilla omassa aristokraattisessa maailmassaan. Kun kukaan oikea kirjailija ei uskalla kohdata yleisöään sen omilla ehdoilla, tuomasenbusket, rikut ja tunnat käyvät paremman puutteessa intellektuelleista. Kun he sitten julkaisevat keittokirjojaan, ne valtaavat kulttuurimme vain siksi, että mikään ei haasta niitä. He uskaltavat sanoa televisiossa kansanomaisesti ”vittu”, mikä tekee heistä nuorekkaita. Ajattelun on jo aikaa sitten korvannut asennoituminen, ja reaktiivisuus alkaa synnyttää nokkeluuksien sivistystä.

Tätä piirrettä opin halveksimaan amerikkalaisessa kulttuurissa lapsena. Se vaikutti pinnalliselta ja sietämättömän yksinkertaiselta kärsimättömässä halussaan toisintaa vaudevillen dramaturgiaa kaikessa taiteeksi nimetyssä. Onnistuin synnyttämään terveen epäluulon yhdysvaltalaiseen ajatteluun, jota mielestäni todisti Kurt Vonnegutin kaltaiset lukijansa tylsistyttämistä hysteerisesti pelkäävät vitsinkertojiksi muuttuneet kirjailijat. Stand upin idea on saattaa yleisö niin nopeasti oivalluksen äärelle, että heille ei vahingossakaan synny tarvetta analyysiin.

Ja tässä me elämme, samihedbergien onomatopoetiikkavitsien keskellä kuin heikossa jenkkisitcomissa. Kaikki näkevät totuuden, mutta kukaan ei sano sitä ääneen.

On mahdollista, että tämä on kulttuurin ikuinen dilemma, että mesenaattien kaltaiset isät ja äidit, kustantajat, säätiöpääomat, kulttuuriministeriöt, ovat syntyneet kaitsemaan sitä sivistystä, jonka olemme onnistuneet saavuttamaan siitä huolimatta, että se ei varsinaisesti kiinnosta ihmisiä. Että nämä instituutiot ovat todellisuudessa vastuussa siitä, että Suomi on kirjallinen lukutaitoinen kulttuuri.

Yhtä kaikki on selvää, että nämä tahot suojelevat kirjailijoita. Ja vielä tänä päivänä armon vuonna 2016 kirjailijat kykenevät tunnontuskitta kritisoimaan näitä instansseja kapeasta leivästään. Syynhän täytyy olla niissä rakenteissa, joiden hoteissa he elävät, koska maailma niiden ulkopuolella on kartoittamaton ja vieras.

Koko Eurooppaa ovat viimeiset 8 vuotta repineet musertavat yksityistämisen tuulet. Niiden hintana arkeologisia kohteita on jätetty vartioimatta ja kansalliskirjastojen kokoelmia on tuhoutunut. Inkunaabelit, joita onnistuttiin suojelemaan maailmansotien helvettien läpi, tuhoutuvat ja mätänevät kosteusongelmiin silkasta julkisen rahan eli kiinnostuksen puutteesta. Suomi on ihmeellisellä tavalla toistaiseksi onnistunut välttämään sivistyksen alasajon. Olemme kyenneet pumppaamaan velkarahalla tuoretta verta kuolevalta näyttävään ruumiiseen.

On täysin mahdollista, että ruumis pelastuu. Mutta on varmaa, että se ei pelastu vain siksi että se on ennenkin pelastunut. Elämme yhtä kaikki onnellisia aikoja siinä suhteessa, että kirjailijan pöydän ääressä näitä ongelmia ei ole vielä havaittu. Olemme onnistuneet suojelemaan heitä siltä.

 

3 kommenttia

  1. Pauli Kohelo says:

    Erosen Ripa joskus tästä puhui. Hyvä kirjoitus. Tiivistit pointin.

  2. Olli-Pekka Tennilä says:

    Laitan tännekiin FB:ssä julkaisemani kommentit/kysymykset.

    Tuossa Aksun kirjoituksessa on nyt aika monenlaista matskua, enkä ole ihan varma hahmotanko mistä kaikesta pyrkii olemaan kyse. Pari huomautusta kuitenkin.

    1. Samaa mieltä olen siitä, että taiteilijoiden olisi hyvä opetella myymään töitään konkreettisesti, mielellään kädestä käteen ihmisille enemmän kuin tuotantolaitoksille ja vastaaville. Jossain tällaisessa työvoimapoliittisessa mielessä saatan ymmärtää tekstiä, mutta näkökulma esiintyy ikään kuin sitä laajempana, minkä näen ongelmalliseksi.

    2. Aleksis tuntuu kirjoittavan jonkinlaisesta monokulttuurihorisontista käsin, jossa hallinnoidaan massamedian yleisöpotentiaalia ja -odotuksia. Kuitenkin kulttuurin tila on pikemminkin kiinnostavalla tapaa sirpaloitunut mitä erikoisimpiin touhuihin, joiden törmäyksistä sitten voi parhaimmillaan syntyä monenmoista yhteyttä ja meininkiä, jolla alkaa olla laajempaa merkitystä. Mutta ihmisiä, jotka ovat tottuneet etsimään omat kiinnostuksenkohteensa omaehtoisesti, on vaikea saada takaisin töllöttimien ääreen. Ja se on etupäässä hyvä asia, eikö niin. Siis: pienempiä toisistaan melko erillisiä yleisöjä täytyy olla myriadi.

    3. Se mitä Aksu ei jostain syystä halua nähdä tässä katsannossa on, että etupäässä juuri instituutiot kuten media pitävät koossa neromyyttejä ja vastaavia sosiaalisia rooleja, jollaisen kohdattuaan taiteilijan tarvitsee ihannetapauksessa vain suostua kaapuun ja kantaa sitä. Toki roolista voi myös kieltäytyä, mutta silloin toimittajien osasta tulee ratkaisevasti työläämpi. Myös nuo mainitut älyköstä käyvät tyypit ovat samassa mielessä tuotettuja ja valikoituneita, supliikeja mattimeikäläisiä, joiden noheva lause istuu kivasti siihen aikaikkunaan – ennen kuin taas ”mennään eteenpäin”. En näe miten asetelman voisi kyseenalaistaa tuotantokoneiston ulkopuolelta käsin. Oikeastaan tähän paikantuu koko ongelma: Taiteilija ei voi ottaa tuota aksun ehdottamaa roolia, jos hänen työnsä (se omistautuminen jonka sivutuotteena hänestä on tullut ns. taiteilija) ei kelpaa lähetykseen (koska tuotanto ei kykene sulattamaan sellaista).

    Se että kulttuuritoimittajat de facto käyttävät aika laajaa sananvaltaa kulttuurin määrittelyssä, ei vielä tarkoita, että he olisivat tekemisissä varsinaisesti ulkoilman kanssa. Jos taiteilijat siis suojelevat kupliensa (lue: työnsä) reunoja kuten sanot, lienee oikeutettua kysyä, eikö kulttuuritoimittajat ole alituisessa vaarassa laitostua eräänlaiseen ilmataskuun, jossa ehtimiseen puhutaan ”sisällöistä”, ”sisällöntuotannosta”, ”substanssista” ja muusta sellaisesta? Ja vielä, kaiken edellisen nojalla: Onko mahdollista, että taiteilijoiden lisäksi tai sijaan myös kulttuuritoimittajien työhön liittyisi eräänlaista, ehkä järjestelmällistäkin, yleisön aliarviointia?

    • Aleksis Salusjärvi says:

      Erinomaisen hyviä ja haastavia huomioita – kiitos. En varsinaisesti ole eri mieltään mistään kanssasi, huomasin jakavani huomiosi siitä huolimatta että ne kyseenalaistavat omiani. Se problematiikka, jota yritin yhyttää tuossa kirjoituksessa, kumpuaa havainnoistani, jotka koskevat esim. tuottajan asemaa sähköisessä mediassa ja vakiintuneen kirjailijan asemaa.

      On kirkkaasti ilmeistä, että toimittajien ilmatasku ja samalla ohjelmaslottien muottivalikoima rajaavat tehokkaasti sitä tilaa, jossa kirjallisuus voi elää ja hengittää teosten ulkopuolella. Sen seurauksena voi tehdä tulkinnan yleisön aliarvioinnista, mutta en usko että se on koskaan tahallista tai tietoista. Ennemmin on halu tehdä sitä, mikä kerää kiinnostunutta vastaanottoa eli toimia yleisön ehdoilla ja rohkeuden puute tässä näyttää varmaan helposti aliarvioinnilta.

      Kaupallisen median ja vaikka Ylen ero on juuri siinä, että tissiotsikot ovat edellä mainitun perustyösarkaa klikkisavotassa. Asioiden merkitys ja niiden suosio samastuu toisiinsa, mikä tuottaa vähän hassuja maailmankuvia. Yritin avata tämän hassun maailmankuvan mahdollistavia asioita, kun useammin ne nähdään vain rajoitteina. Taustalla on se, että panos-tuotto-suhteesta kiinnostuneet ihmiset ovat yleisesti hyvin kulttuurimyönteisiä ja myös halukkaita tekemään haastaviakin juttuja, kunhan ne kyetään tarjoilemaan tavalla, joka sopii välineelle.

      Yleisön sirpaloituminen juurikin instituutioiden näkökulmasta murheellista, se juuri nakertaa niitä. Sen seurauksena instituutioille tulee ristiriitaisia ongelmia. Monokulttuurin monoliitteina ne ovat rakennettu pysyvyyttä ajatellen ja kun maailma muuttuu, ne saavat pyyhkeitä kahdesta suunnasta. Se ei tunnu oikeudenmukaiselta.

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.