Writing vastaan righting – PUNK

Risto Niemi-Pynttäri | September 3rd, 2014 - 21:19

Kiinnostuneena ja hämmästyneenä olen lukenut kahta USA:laista kirjoittamisen opettajaa, jotka ylistävät 70-luvun lopun punkkia. Onko siitä jo 40 vuotta? Joku kyynistelee: kun punk on kuollut se hyväksytään, tuodaan kouluun oppiaineeksi. Niinkö? Kun tutustuin näiden punk-opettajien periaatteisiin, hämmästelin miten hyvin punkista osataan uuttaa vastarintaa ja kulttuuriteoriaa.

Frank Farmer on kehitellyt punkista vastajulkisuutta, joka on suoraa kuin nuorten umpimielten huuto autotallibändissään. Nuoret miehet, jotka eivät ole sanoneet julkisessa tilassa koskaan sanaakaan, paahtavat kolmen minuutin tilityksen. Julkinen huuto päin lasisia julkisivuja.

Geoffrey Sircille punk oli cut-up kapinaa, hänellä on poeettinen ote (Never mind the Tagmemics. Where’s the Sex Pistols?). Leikelläänkö koulutunnilla yhä kiltisti aikakauslehtiä, liimataanko naistenlehdistä kollaseja? Luetaanko päivän uutisia ja tehdäänkö niistä koomiikkaa? Voi hyvä ihme. Kuka muistaa punk -kollasit? Tekstien leikkeleminen ja viha, mielentila, joka puskee läpi löydetyistä materiaaleista. Sirc vei koululaisensa hurjiin teksti- ja kuvakonteksteihin, kaduille, joilta voi löytyä erikoista roskaa, joka pitää vielä saada ilmaisevaksi.

Mutta ennen kuin punk-vaarien asiasta saa otteen, on raivattava sivuun muutamia ennakkoluuloja. Pahin on käsitys, että opettajilla ei koskaan ole oikeutta puhua punkista, koska se kuuluu vain keskenkasvuisille. Joku sanoo: punkin koulusovelluksen kehittäminen olisi pyhäinhäväistys.

Aavistelen kuitenkin, että nykyisissä opettajissa on paljon entisiä punkkareita, aavistelen että he ymmärtävät koululaisia juuri siksi. Tiedämme, että nuorison parissa katutyötä tekevien joukossa on entisiä punkkareita,l samoin on koulussa. Monet ovat tehneet surutyönsä punkin suhteen hyvin, erkanemisensa. He ovat muuttuneet täysin, mutta säilyttäneet kipinän. On ennakkoluuloista, että aikuistumisen katsotaan merkitsevän sen häpeämistä, minkä nimiin on nuorena tullut vannoneeksi.

Tunnen erään merkittävän opettajan, hän on Pelle Miljoonan ikäinen. Mutta siinä missä Pelle jätti opettajan työn ja hakeutui vastakulttuuriin, hänestä tuli opettaja. Ehkä Pellenkin olisi kannattanut tehdä niin. On mukava kehitellä ajatusta, että pahinta punkille oli se, että se jäi jumiin musiikkiinsa. Jospa useammat olisivat osanneet luopua ja muuttua, sekä toisaalta vaalia kapinaa.

Tuo opettaja-hahmo on keski-ikäinen nainen, näyttää tädiltä, jos ei osaa katsoa. Olen seurannut eräänkin kerran kriisitilannetta kadulla, ja kun muut aikuiset näkevät vain tappelun ja tulevia rikollisia, hänellä on silmää jollekin muulle. Usein se on uhri, joskus se on porukan myötäilijä, jolle hän käy sanomassa jonkin sanan.

Punkkareiden julkinen viha koulua kohtaan oli Frank Farmerin ( After the Public Turn, 2013) mukaan suoraa halua rikkoa kulissi ja tehdä julkiseksi se, mistä vaiettiin koulussa: nuorisotyöttömyys, ei tulevaisuuden näkymiä. Voi niitä 70-luvun lopun opettajia, jotka eksyivät pelottelun ja uhkailun tielle (”sinusta ei koskaan tule mitään, jos et tee koulutehtäviä”). Punkkarit puolestaan haistoivat teennäisyyden, kun koululaisille tarjottiin optimismia ja opetettiin kirjallista markkinointia (”tänään opettelemme tekemään CV:n”).

He kiistivät myös ”koulun yhteishengen” jonka suojissa jyvät eroteltiin akanoista.

Farmeille punk oli suorien tunteen ilmaisujen julkisuusliike. Voidaan hyvin kuvitella, kuinka punk rikkoi amerikkalaisen ”how-are-you” kuplahymyn. He tiesivät, kuinka olla julkisesti epäedustava mutta rehellinen, ei-hyvin-mene ilmeineen. Tällaisen asenteen tuominen kouluun haluttiin torjua sekä Valloissa että Euroopassa: aggressiivisen tai depressiivisten mielentilojen julkinen ilmi tuominen nähtiin järjestysongelmana (”häiriköintiä”). Musiikkina punk kiellettiin kouluissa. 60-luvun jälkeen rock- ja pop-musiikki olivat vallanneet tilaa koulujen musiikin opetuksessa, sitten tuli punk ja opettajien mitta tuli täyteen (”tässä soitossa on kaikki väärin, ennen kaikkea asenne”).

Minun sympatiani koulukapinallisia kohtaan tulee omista kokemuksistani ennen punkkia. Huomaan, että koulu oli minulle esiintymistila: keskikoulussa olin vitsailija ja häirikkö, sitten Teinikunnan nuorisopoliitikko, kunnes kuvataiteen opettaja Holmström mullisti kaiken. Hän opetti meille, kuinka lukiosta voi tehdä happeningien ja luonnonsuojelu -debattien näyttämön. Samalla pääsimme ylioppilaskirjoitus -uhkailujen tuolle puolen. Minunkin kirjoitukseni menivät lopulta hyvin (”paremmin kuin kukaan meistä opettajista olisi uskonut”). En usko, että se johtui mistään lahjakkuudesta, pikemminkin luovuudesta,  tuo oikeanlainen opettaja teki siitä sallittua.

Sympatia koulussa vaikeuksiin joutuneita kohtaan saa minut (pikemminkin proge- tyypin) seuraamaan kiinnostuneena tätä punk pedagogiikkaa. On selvää, että kompromissittomuus teki punkista lyhytikäisen purkauksen ja syöksyn umpikujaan. Toisaalta muistelen, että jotain hyvin osuvaa oli punkin ehdottoman kielteisessä asenteessa esimerkiksi kirjallisuutta ja koulukirjoittamista kohtaan. (”Vain opportunistit uskovat, että lukeminen kannattaa aina”.) Farmeilta luin, että jo 68-hipeillä oli iskulause: ”kirjallisuus on taantumusta, kuunnellaan musiikkia”.

Punkin vihamielisyys kirjallisuutta ja kirjoittamista kohtaan on erityisen kiinnostavaa. ”Writing, not righting” oli Farmerin mukaan kuitenkin hyökkäys hyvän yleiskielen nimissä tapahtuvaa kontrollia ja ohjailua vastaan. Pelkkä kirjakielen tavoittelu peittää alleen aina jotain. Se merkitsee monelle koululaiselle siistimisoperaatiota. Tämän seurauksena he haaveilevat vapautuvansa ohjailusta satsaamalla kaikkeen muuhun kuin kieleen.

Sen jälkeen, kun feminismi paljasti millaiseen vaientamiseen myös kirjoittamisen opetus osallistuu, on vähitellen tullut ilmi paljon olennaisia asioita, joita koulun kirjoitustunneilla opetellaan pyyhkimään pois. Nuorten taustoihin ja asenteisiin liittyviä kokemuksia opetellaan pitämään merkityksettöminä. Niistä kirjoittamiselle ei ole aikaa eikä halua. Nuorisokulttuurien eri sosiolektit eivät kuulu kouluun. Juuri tähän punkkarit reagoivat. Oman äänen löytämisen sijaan koululaisille opetettiin vain oikeinkirjoitusta.

Missä on oman äänen ja kirjakielen rinnakkainasettelu?

Ilman muuta punk itse on antanut aiheen kehittää punk pedagogiikkaa (samoin kuin punk akatemiaa). Kieltäessään kirjoittamisen, punkkarit löysivät toisen sanaston kadulta. Se oli suoraa tylyttämistä biiseissä, ei ollenkaan metaforia, suttuisia punklehtiä. Punk kirjoittamisen periaate, mitä Farmer kehittelee, perustuu itse-tekemisen kulttuuriin. Ei ole syytä vaieta siksi, ettei ole opettajien mielestä hyvä. Huudahdus ”ei mestareita, ei opettajia” vie toteutettuna vaativalle, ja kovaa opettelemista edellyttävälle itse tekemisen tielle.

Eräskin tunnettu minimalisti vihasi kouluaikana kirjoitustehtäviä koska niissä piti kirjoittaa pitkästi. Hän kärsi ja ahdistui. Sircin mukaan tämä taiteilija oli sittemmin opetellut täysin yksin, erittäin omaperäisen, hyvin lyhyen ja vahvasti huutavan kirjoittamistapansa.

Niin, minimalistinen ilmaisu ei taida vieläkään kuulua koulukirjoittamiseen.

 

9 kommenttia

  1. Sattuipas! 70-luvun lopun uuden aallon musiikin ja punkin suurkuluttajana (ja tuon ajan nuorena eläneenä!) tämä liippaa nyt läheltä…

    en tosin koskaan ole ajatellut, että punk olisi jotenkin vihamielinen juttu kirjallisuutta kohtaan… punkin kautta löysin dadaismin, kubismin ja kaiken muun kuvataiteen… mutta myös kirjallisuuden:

    piti olla sanottavaa!

    Punkkarit vannoivat Kurt Vonnegutin ja Richard Brautiganin nimeen!

    Löysin punkin kautta turkulaisen 60-luvun U-liikkeen ja… runouden! Jarkko Laine ja Markku Into olivat suuria esikuvia joensuulaiselle koulupojalle (minulle)…

    nyt tuo aikakausi päätyi syksyllä julkaistavaan (MAINOS! MAINOS! MAINOS!) esikoisromaaniini “Noustiin kellareista” (Kustannusliike Robustos)

    Kirjan nimi tulee tietysti pihtiputaalaisen Ratsia-yhtyeen biisistä “Me noustiin kellareistamme”… ihan toisessa biisissä (“Taidetta”) bändin liideri Jyri Honkavaara laulaa:

    “En osaa käyttää hienoja sanoja,
    en osaa laulaa näppäriä valheita
    en haluu kosmiseksi herätä,
    musta on hauskempaa tehdä
    kielioppivirheitä

    Tää ei oo taidetta, tää on rock’n’rollia
    tää on mun elämää eikä eliittiviihdettä”

    ehkä kotimainen punk oli kulttuurimyötämielisempää kuin amerikkalainen?

    Terv. Tapani

  2. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Sattuipas. Ja Robustoksen sivuilta löytyi Turun Sanomista haastattelu, jossa sanot: “Olen varmaankin vähän salakavalasti oppinut esimerkiksi Sex Pistolsilta ja The Clashilta sellaisen mentaliteetin, että vedän lavalla nöyristelemättä oman juttuni, pidätte siitä tai ette.”
    Niinpä, punk toi esiintymiseen ja julkiseen katukäyttäytymiseen paljon sellaista mikä aiemmin oli kiellettyä – muuta kuin miellyttämisen halua.
    Aiemmin olen vinoillut täällä Luutiissa Kinnuselle Turun Runoviikon jatkuvasta esille ottamisesta, mainostamisesta. Ja nyt sitten sattui että Tapanin punkkiin palaava romaani “Me noustiin kellareistamme” liittyy täsmälleen tähän minun postaukseeni.
    Jotenkin hauskaa.

  3. “We’re gonna have a real good time together / We’re gonna have a real good time together / We’re gonna …”, lauloi jo Lou Reed.

    Se-yhtye teki sen suomeksi: “Meillä vois tänään olla hauskaa”… aiheessa pysyen.

    Punk tietysti toi paljon iskulauseita, jotka muuttuivat melkein kliseiksi:

    “Se, mitä et pysty sanomaan kolmessa minuutissa, on parempi jättää kokonaan sanomatta.”

    “Kerro mikä on Sinulle pyhää, niin pilkkaamme sitä seuraavaksi.”

    “Jokainen, jolla on kitara, oppii soittamaan sitä. Ja jokaisella on oikeus soittaa vaikkei oppisikaan.”

    En tiedä saako noista nyt varsinaisesti kirjallisuuden vastaista – ja voihan noita soveltaa tämän päivän runouteen ja proosaankin.

    Mielenkiintoista tietysti kuulla minkälaisia ajatuksia muilla herännyt?

    Ja muistetaanpa Johnny Rottenia: “Punkin tarkoitus oli synnyttää tuhat uutta erilaista bändiä… eikä tuhat uutta samanlaista.”

    En muista varmaksi oliko kyseessä tuhat vai miljoona, joku muu korjatkoon!

    Yhtä kaikki, Risto Niemi-Pynttärin kirjoitus oli riemastuttava! Kirjan nimen pistit vähän pitkän kaavan kautta: Ratsian biisi on sen niminen!

    “Sä voisit tehdä jotain suurta
    sä voisit tehdä jotain pientä
    Mut se on tärkeetä, että teet jotain
    Älä tyydy siihen mitä ne sulle syöttää
    kun kaiken sen voisit
    itse tehdä paremmin

    Tulkaa koloistanne
    ja pääskää peloistanne
    nouskaa kellareistanne
    maan pinnalle elämään”

    (Jyri Honkavaara (1960 – 1997)

  4. Penjami Lehto says:

    Nykyään oppilaan on tosi hankalaa olla koulussa punk. Siinä törmää niin käsittämättömään byrokratiaan ja lukemattomien palaverien määrään, että punk-aate hyytyy alkutekijöihinsä. Siis tarkoitan nyt sellaista oppilasta, joka FIKSUUTTAAN kapinoisi ja osoittaisi mieltään systeemiä vastaan. Tyhmyyttään tai esimerkiksi jonkin vaikean keskittymishäiriön takia räyhääviä edelleen on.

    Oppimisen ongelmia varten on kolmiportaisen tuen malli (pidetään oppilashuoltopalavereja ja täytellään hemmetisti kaavakkeita), on KAKE eli kasvatuskeskustelu, jossa ensimmäisen käytösrikkeen jälkeen keskustellaan yhden opettajan kanssa ja soitellaan kotiin plus täytetään tietysti lomake – kun rike toistuu, sama kaava, ja kolmannella kerralla aletaan ottaa mukaan lisää toimijoita (opo, psykologi etc. sekä kutsutaan vanhemmat paikalle) ja täytetään seurantalappuja. Jos homma ei lähde mitenkään toimimaan, pahimmassa tapauksessa lastensuojeluilmoitus ja peliin tulee nippu lisää toimijoita ja lisää palavereita ja niitä hemmetin kaavakkeita.

    Sitten on tietysti lähes joka koulussa Suomessa lisäksi KiVa Koulu -hanke, jossa kiusaamisen vastustamisen nimissä pidetään KiVa-tunteja, joissa kiusataan yhteiskunnan taholta oppilaita kaikenlaisilla myönteistä yhteiseloa kannustavilla jeejee-ryhmäytysharjoitteilla. Jos ilmenee kiusaamistapauksia, keskustellaan erikseen sekä kiusaajan että kiusatun kanssa ja luultavasti myös monen muun tapaukseen liittyvän oppilaan kanssa. Porukkaa mukana on taas vaikka kuinka ja joka kerta täytellään niitä lomakkeita ja kirjoitellaan raportteja.

    Lisäksi kouluvuoden aikana kysellään aina välillä jollakin lomakkeella että “onko paha olla?”. Jos on, niin sitten taas niihin palavereihin ja täytellään lappusia.

    Kyllä se on niin, että byrokratia on nitistänyt koulukulttuurista älyllisen kapinan: ei kukaan järkevä nuori jaksa laukata tieten tahtoen mieltään osoittamalla palaverista toiseen – siinähän tuntisi itsensä täydelliseksi vitsiksi.

  5. Oi!

    Näinä päivinä kapina varmasti kanavoituu jotenkin muuten kuin olemalla punk eli punkin kuvatus:

    Ajatus on kapinaa! Runous on kapinaa!

    Muutama vuosi sitten silloin 14-vuotias tyttäreni tuli H&M:stä Sex Pistols -paita yllään – ei hän ollut yhtään punk eikä halunnutkaan olla.

    Toi on taatusti totta mitä Penjami Lehto kirjoitti!

    Ajat ovat muuttuneet Ratsian ja Pistolsin päivistä… mut vanhat pierut ei koskaan kuole ;-)

  6. Risto Niemi-Pynttäri says:

    Tuntuu, kuin nykykoulussa rangaistuskulttuuri vähenee, mutta korvautuu uuvuttavalla byrokratialla. Se tuli mieleen Penjamin kommentista.

    Suomalainen koulu on saanut kiitosta näemmä samasta asiasta kuin vankilat. Vanhan “kurin ja järjestyksen” ylläpidon sijaan on löytynyt skandinaavinen tie. Tommi Uschanov kirjoittaa sunnuntaihesarin (7.9.) kolumnissaan vankiloiden rangaistusjäjestelmistä, joiden kurituskulttuurissa skandinaaviset laitokset ovat poikkeus.

    Minusta tuntuu, että punkkarit koulssa olivat aikanaan eräs kriittinen piste. Monet olivat koulukiusaajia, ja monet heistä olivat opettajien pennalismin uhreja. Ja nyt monet entiset punkkarit, opettajina ja nuorisotyöntekijöinä, ovat olleet lopettamassa nuorisoon kohdistuvaa rangaistuskulttuuria, tai ainakin vähentämässä. Kuitenkin vaikuttaa usien siltä, että osaa nuorista pidetään tyhmien mielipidepalstojen kirjoituksissa jo lähtökohtaisesti rikollisina – ne liikkuvat kylillä tottelemattoman näköisinä.

    Penjamin viestistä saa hyvän vinkin siitä, miten rangaistuksia ja opettajien pennalismia yritetään välttää, ja miten vaikeata se on.

  7. Ihan ytimessä!

    Riston kirjoituksesta tuli niiiin väistämättä taas Ratsian Jyri Honkavaaran sanoitus mieleen. Joo, olen kuunnellut viimeisen vuoden aikana liikaa 1979 tehtyä musaa…

    “Vastaantulijat katsoo meitä pitkään
    ja lisää vauhtiaan, lehdestä ne luki
    me ollaan rikollista porukkaa
    Me ei olla niille muuta
    kuin sensaatiolehtiotsikko
    Silloin täytyy huutaa
    kun liian kauan hiljaa ollut on

    Ne ei haluu kuunnella,
    ne ei haluu kuunnella,
    ne ei haluu kuunnella,
    joo ne kuulee mut ne ei kuuntele”

    Olen pahoillani, että jätän näistä viesteistä pedagogisen ulottuvuuden tavallaan kokonaan väliin.

    Muut tekevät sen paremmin, olen kirjekyyhky joka tuo soivia viestejä.

    https://www.youtube.com/watch?v=lZJFNGgk6gc

    (TK)

  8. Lealiisa Kivikari says:

    Tervehdys –

    miten tämä onkaan – asiat ilmassa, kollektiivisen tajunnan laineilla myös minä.

    Olen lueskellut 70-80-luvun suomalaista runoutta muutamana päivänä, pitkästä aikaa.

    Runoryhmääni tuli uutena vähän yli parikymppinen graffititaiteilija ja sanoi, että tahtoo oppia kirjoittamaan vapaammin kuin räppärit.

    Tunnistin hänessä jotain kaikuja ytimestä. itsestäni nuorena.

    Vein hänelle juuri eilen kirjahyllystäni lainaksi runokirjoja: Markku Into, Yari ja Teemu Hirvilammi. Taidanpa vielä viedä Arja Tiaisen Palavan sudenkin.

    Välillä on hyvä kulkea takaperin, niin muistaa mistä on tulossa, ehkä näkee myös kirkkaammin minne on menossa.

    “olemme täällä kuin hiukset parturin lattialla” Hirvilammi / Perheet haihtuvat historiaan -85

    Tapani – menestystä kirjallesi. Odotan innokkana, että saan käsiini sen.

  9. Pahaa unta? -LP:n sanoitukset ovat parasta lyriikkaa.

    Villon, Bukowski… parasta runoutta.

    Teemu Hirvilammen alkuaikojen tuotanto on mulle myös hyvin läheistä.

    Tämä kaikki tuli äkkiseltään Lealiisan viestistä mieleen… koin viestisi iholla asti kuten sanonta kuuluu… mistä voimmekaan puhua ilman, että se ei saisi kliseen lisäarvoa?

    Sanotaan näin: puhuit suoraan.

    Nostan pipoa!

    Tapani

Kommentoi

Sinun on kirjauduttava sisään kommentoidaksesi.