WSOY suomalaisuuden ytimessä 2000-luvulla?

Penjami Lehto | January 8th, 2017 - 17:59

kirjojensuomi

Ylen ja lukuisten yhteistyökumppaneiden mittava hanke, Kirjojen Suomi, tuottaa itsenäisyyden juhlavuotena valtavasti puhetta ja tekstiä kirjallisuudesta radioon, televisioon ja nettiin. Eräänlaisena selkärankana projektille toimii Ylen kirjallisuustoimittajien Nadja Nowakin ja Seppo Puttosen valikoima lista – jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yksi teos. Lähtökohtana ei ole ollut valita vuoden kaunokirjallisesti merkittävintä kirjaa, vaan teos, joka kuvaa omaa aikaansa ja itsenäisen Suomen vaiheita.

Yhtenäiskulttuurin rippeitä vaalivat kirjalistaukset tuntuvat tympeiltä jo lähtökohtaisesti – mutta samalla ne ovat myös kiinnostavia, innostaviakin: moni lukija kaipaa virikkeitä ja haasteita harrastukseensa. Nowakin ja Puttosen listausta voi suurelta osin pitää onnistuneena: vaikka toki monet kirjoista edustavat vakiintunutta klassikkokaanonia, on joukossa useita poikkeuksia ja yllätyksiäkin, kuten vuodelta 1937 Martti Laineen romaani Kuilu. Sekä punaisten näkökulmasta kuvattu sisällissota että homoseksuaalisuus yhtenä teemoista herättivät pahennusta aikalaislukijoiden keskuudessa. Ja eipä taida löytyä lukion oppikirjojen listoista.

Mutta hyväkin suoritus ansaitsee tulla kritikoiduksi. Vanha viisaus taitaa tässä pitää paikkansa: liian lähellä olevia asioita on vaikeampi arvioida kuin historiaa. Vaikka Ylen lista tuo esille hyvin myös marginaalia menneiltä vuosikymmeniltä, 2000-luvun osalta lopputulos ei ole tyydyttävä.

*  *  *

Vajaan parin vuosikymmenen aikana Internet ja teknologinen kehitys on muovannut voimakkaasti ihmisten – erityisesti nuorempien sukupolvien – käyttäytymistä sekä romuttanut vanhoja median ja kirja-alankin lainalaisuuksia. Kustannusalan murros ketterien pienkustantajien esiinmarsseineen osuu juuri 2000-luvulle. Samoin digi- ja tarvepainatuksen sekä sähköisen julkaisemisen mahdollistama vähälevikkisen kirjallisuuden julkaiseminen. 2000-luvun kirjallisuus on moniäänistä – samoin kuin nykyinen suomalainen yhteiskuntakin. Mikäli lista todellakin pyrkii kuvaamaan suomalaisen yhteiskunnan kehitystä, voisi kuvitella sen ottavan tämän muutoksen huomioon.

Edes eleenä. Edes yhtenä symbolisena kirjavalintana. Mutta ei, päinvastoin: kuin pienkustantajuutta päin naamaa lyödäkseen listauksessa 2000-luvun kirjoista peräti 10 on WSOYn kustantamia – ja jos mukaan laskee vielä Lars Sundin romaanin käännöksen, niin 11.

(Suuri kustantamo on muutenkin brändännyt itsensä suomalaisuuden tulkkina: 41 kirjaa sadasta, lisäksi pari käännöstä. Otava on hyvänä kakkosena 29 julkaistulla teoksella, joista peräti seitsemän 60-luvulla. Tammi ja Gummerus yltävät molemmat kuuteen nimikkeeseen, muut joutuvat tyytymään vähempään. Toki WSOY ja Otava ovat olleet suuria ja keskeisiä kirja-alalla koko Suomen itsenäisyyden ajan.)

Jos teosten perään lisää suurimman mahdollisen medianäkyvyyden mahdollistavat Finlandia-ehdokkuudet sekä pääsyn Kustannusyhdistyksen tilastoimien bestsellereiden joukkoon (20 myydyintä), lista näyttää tältä:

2016 Ilkka Remes: Kiirastuli (WSOY)

– Bestseller: 1.–2. sija (Luutiin oletus – ei vielä tietoa)

2015 Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (WSOY)

2014 Pajtim Statovc: Kissani Jugoslavia (Otava)

– Bestseller: 19. sija, HS-kirjallisuuspalkinto

2013 Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus)

– Bestseller: 9. sija

2012 Juha Seppälä: Mr. Smith (WSOY)

– Finlandia-ehdokas

2011 Rosa Liksom: Hytti nro 6 (WSOY)

– Bestseller: 3. sija, F-voittaja

2010 Markus Nummi: Karkkipäivä (Otava)

– Finlandia-ehdokas

2009 Maarit Verronen: Normaalia elämää (Tammi)

2008 Sofi Oksanen: Puhdistus (WSOY)

– Bestseller: 1. sija, F-voittaja

2007 Risto Isomäki: Litium 6 (Tammi)

2006 Leena Krohn: Mehiläispaviljonki (Teos)

2005 Arto Salminen: Kalavale (WSOY)

2004 Reko Lundán: Rinnakkain (WSOY)

2003 Lars Sund: Erikin kirja (Söderström: käännöksen julkaissut WSOY)

– Finlandia-ehdokas

2002 Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (WSOY)

– Bestseller: 2. sija, F-voittaja

2001 Jari Tervo: Suomemme heimo (WSOY)

– Bestseller: 13. sija

2000 Jusa Peltoniemi: Jäähyväiset sukuromaanille (WSOY)

– Finlandia-ehdokas

 

En väitä, etteikö Finlandia-ehdokas tai myyntimenestys tai suuren kustantamon julkaisema romaani voisi kuulua tuolle listalle. Yksittäin tarkasteltuna jokaiselle valinnalle löytyy perusteet – ja esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistuksen tai Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien kaltaiset romaanit tuntuvat ilmeisiltä, jopa välttämättömiltäkin valinnoilta.

Vaan missä on 2000-luvun runous? Nyt kyllä Nowak ja Puttonen, skarpatkaa vähän!

Nykyrunous on virkeää ja kiinni ajassa. Viime vuosina se on versonut paljon yhteiskunnallisia aiheita, ja esimerkiksi ajan hermoon osuva ekokritiikki on noussut yhdeksi tärkeistä teemoista. Samoin yhteiskunnan ikärakenteen muuttuminen näkyy runoudessa: niin vanhenevien runoilijoiden elämää luotaavia kokoelmia kuin vanhuutta muuten kästteleviä teoksia on julkaistu viime vuosina monia. (Jälkimmäisestä esimerkkinä vaikkapa viime vuonna ilmestynyt Tiina Lehikoisen Multa, josta kirjoitin aiemmin.)

Yksi teos Ylen listaukseen on vielä tulossa. Kirjasuomi-hankkeen sivuilla kerrotaan: “Listan viimeisen kirjan valintaan vuodelta 2017 voitte osallistua syksyllä te kaikki.”

Lukijaäänestys siis? Sepä suorastaan nerokasta. – Eli ei toivetta viime hetken korjauksesta. Ilman kristallipalloakin voi ennustaa, että lukijat äänestävät listalle suuren kustantajan Finlandia-ehdokkaana olevan yli 25000 kappaletta myyneen teoksen. Vielä lähemmäs veikkauksessa pääsee heti, kun tiedot WSOY:n syksyllä 2017 julkaistavista romaaneista julkaistaan. Tulisi tusina täyteen. Ellei sitten joku Otavalta pääse yllättämään.

– Mutta ehkäpä juuri tämä kertookin parhaiten suomalaisen yhteiskunnan nykytilasta: vaikka kulttuuri on moniäänisempää kuin koskaan, markkinoiden logiikka palauttaa ihmiset juhlimaan yksinomaan suuria ja kauniita.

9 kommenttia

  1. hdcanis says:

    Voisi sanoa että näissä uudemmissa teoksissa tehtävä lähestyy jo mahdotonta, lähelle on tosiaan vaikea nähdä ja luulen että juuri marginaalisten teosten valikoiminen käy hyvin vaikeaksi, kun ei vielä voi nähdä mitä vähän sivuun jääneitäkin teoksia kannattaisi huomioida oman aikansa kuvastimena, joten järkeväksi valintaperusteeksi tulee selvä vaikuttavuus joka usein korreloi myynnin tai kirjallisuuspalkintojen kanssa, ja lajityypeiksi näköjään proosaromaanit (listaamistasi Verrosen kirja on novelleja, onko ainoa?)

    Tuli myös mieleen näkemäni ajatus runouden tehtävistä, että runous kehittää kieltä ja ilmaisua ja vaikka hyvä runous onkin avantgardistista ja sitä ei olekaan tarkoitettu suurelle yleisölle niin sen vaikutukset leviävät kaikkeen kirjallisuuteen (T.S.Eliot on ainakin tuon suuntaisia kirjoitellut). Mutta eikö tuosta kääntäen aiheudu sitten että kun puhutaan kirjallisuudesta yleensä, ei voida puhua nykyrunoudesta koska sen tehtävä on vielä kesken eikä sen arvioinnille ole siis kriteerejä?

    Mutjoo. Olen noista 2000-luvun kirjoista lukenut kaksi (Krohnin ja Verrosen) ja pidän molempia varsin hyvinä valintoina mutta onhan tuo yleissilmäyksenä tylsempi valikoima kuin aiemmilla vuosikymmenillä. Ja lukijaäänestyksen kykyyn tuottaa kiinnostava valinta en minäkään luota yhtään (jos ei joku onnistu mobilisoimaan jotain hyvää trollivalintaa, jota kuitenkin epäilen).

  2. Penjami Lehto says:

    Maarit Verrosen teos on tosiaan novellikokoelma, eli eivät nuo sentään kaikki ole romaaneja. – Ehkä runojen ongelma tällaisissa listauksissa on se, että ne eivät synnytä ympärilleen riittävästi keskustelua ja tilaa julkisuudessa. Kirja voi olla aikaansa kuvaa toki suoraankin – mutta useimmiten ehkä niin, että se kasvaa sellaiseksi merkittävyydeltään julkisen vastaanoton kautta. Jos ei ole riittävästi julkisuutta, ei ole sitä merkityksellistävää puhettakaan.

    Siksi varmasti isojen kustantamojen rooli korostuu.

    En tiedä onko nykyrunouden arviointi sen vaikeampaa kuin nykyproosankaan. Murroskohtien arviointi toki vaikeaa silloin, kun ollaan murroskohdassa. Mutta kyllä 2000-luvun kirjallisuuskin on alkanut jo hieman vakiintua uomiinsa. Pienkustantajista monet ovat lyöneet jo läpi, hankkineet palkintoja ja muita meriittejä, ja esimerkiksi essee ei enää ole mikään ihmeellinen tekstilaji, kokeellinen runous on sujahtanut osaksi runouden kenttää.

    Lukijaäänestys on kyllä jossain määrin turha, juuri sen ilmeisyyden takia. Sama ongelmahan on näissä uusissa Lukija-Finlandioissa: kun lukijat äänestävät suosikkiaan, aika todennäköistä on, että voittajaksi valikoituu teos, joka on siihen mennessä myynyt eniten. Melkeinpä voisi Lukija-Finlandian voittajan valita suoraan alkuvuoden myyntitilastojen perusteella.

  3. Eeva H says:

    Oikeat huomiot Penjamilta. Ja missä ovat listalta esseet? Vaikkapa Melender tai Nylén olisivat ihan paikallaan tuolla listalla, erittäin kaunokirjallisia, ja erittäin tiukasti ajassa kiinni.

    Yleisöäänestys on sikäli ymmärrettävä, että totta kai tempauksen järjestäjät haluavat mukaan sen “yleisön äänen”, antaa tunteen suurelle yleisölle että sitä kuunnellaan. Vaikka tosiaan saman asian ajaisi myyntilistan ykkösen esiin nostaminen.

  4. Pauli Kohelo says:

    Olen pettynyt vuoden 2008 valintaan.

    • Eeva H says:

      Pettymyksiäkin ihmiselämässä tarvitaan. Niiden kautta voit oppia paremmin tuntemaan itseäsi, rakkaitasi ja jopa vihollisiasi. Ajattelehan, pettymys voi sinulle olla Lahja, jonka arvon sitten myöhemmin vasta syvällisesti ymmärrät.

  5. Penjami Lehto says:

    Niin, onhan tuo vuoden 2008 valinta kovin ilmeinen. Ehkäpä sen tilalle olisi voinut ottaa vaikkapa jonkin elämänfilosofisen, syntyjä syviä luotaavan ja samalla kuitenkin kepeämmän teoksen …

  6. hdcanis says:

    Sinänsä tällaisten harjoitusten pitäisi olla vähän samantyylisiä kuin vaikkapa Sight & Soundin parhaan elokuvan äänestyksen: säännöllisesti toistuvia, jotta uudempien kirjojen harha että suosittu=hyvä on paremmin hyväksyttävissä, kun se kuitenkin aikanaan tasoittuu. Ja samalla paitsi kirjoista ja historiasta, listat kertoisivat myös omasta ajastaan, tuo lista heijastaa Suomen itseymmärrystä 2016, mutta tekeekö niin 2026…

  7. Penjami Lehto says:

    Voihan asian ajatella niinkin, että ehkä “marginaalin” ei tulekaan näkyä tällaisella listalla. Muutenhan se muuttuu joksikin muuksi, kadottaa luonteensa ja houkuttavuutensa.

    – Leffaharrastajat sentään usein klassikkotietoisia, nuoretkin – ainakin joidenkin genrejen osalta. Mutta popmusiikin suhteen äänestykset toivottomia: jos suosittu radiokanava järjestää “100 kaikkien aikojen biisiä”-tyylisen äänestyksen, kärjen tuntumaan helposti lipsahtaa kaikenlaista uusinta kuraa. Joka ei tule kestämään aikaa. Toivottavasti.

    • hdcanis says:

      Silloin aikoinaan kun Q-musiikkilehteä luin ja järjestivät monenlaisia temaattisia äänestyksiä aika usein (lopetin lukemisen kun niitä alkoi tulla suunnilleen joka numerossa), niin niihin sisältyi kyllä myös oma huumorinsa, insertiksi sujautettiin “missä he ovat nyt”-mainitoja artisteista ja teoksista joita oli mukana edellisessä vastaavassa äänestyksessä korkeilla sijoilla ja jotka sitten nykyisessä olivat kadonneet…
      Mikä on tavallaan julmaa (ja ominaista brittimusiikkilehdille, nostavat artisteja suurella hehkulla ja lyttäävät niitä yhtä suurella antaumuksella muutaman kuukauden päästä), mutta myös hyvin aikaperspektiivin ja historiallisuuden tiedostavaa (varmaan myös brittiläiselle kulttuurille ominaista), tunnustetaan että nämä listat ovat aina omaan aikaansa sidoksissa.

      Kun tämä lista on nyt ainoa, niin tässä on paljon enemmän absoluuttisen totuuden makua, juuri tällainen on suomalaisen kirjallisuuden viimeiset sata vuotta.

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.